975. KKO 2015:78:Käräjäoikeuden päätösvaltaisuus

1. Termillä prosessinedellytykset  tai oikeudenkäyntiedellytykset tarkoitetaan sellaisia seikkoja tai asianhaaroja, joiden tulee olla olemassa, jotta itse pääasia eli kantajan kanne (vastaavasti syyttäjän syyte) voitaisiin ottaa tuomioistuimessa tutkittavaksi ja ratkaistavaksi. Prosessinedellytyksiä koskevien säännösten avulla lainsäätäjä on pyrkinyt luomaan takeet kanteen asianmukaiselle käsittelylle oikeudenkäynnissä. 

2. Prosessinedellytykset on tapana jakaa oikeuskirjallisuudessa neljään ryhmään, eli a) tuomioistuimia, b) asianosaisia, c) jutun vireillepanoa ja d) itse asiaa koskeviin prosessinedellytyksiin. Nyt selostettavassa tapauksessa (KKO 2015:78) on kysymys yhdestä tuomioistuimia koskevasta prosessinedellytyksestä  eli tarkemmin sanottua tuomioistuimen kokoonpanon laillisuudesta tai päätösvaltaisuudesta. Tämä edellyttää mm., että oikeusistuimessa on lain mukaan oikea lukumäärä tuomareita.

3. Prosessinedellytykset ovat joko ehdottomia (absoluuttisia) tai tahdonvaltaisia (dispositiivisia). Edelliset ovat niin keskeisiä oikeudenkäynnin laillisuuden takeita, että mahdollinen puute niissä on tuomioistuimen otettava huomioon ex officio eli viran puolesta riippumatta siitä, onko vastaja tehnyt väitteen edellytyksen puuttumisesta. Jonkin ehdottoman prosessinedellytyksen puute johtaa yleensä siihen, ettei kannetta tai syytettä voida lainkaan tutkia. Tahdonvaltaiset prosessinedellytykset puolestaan koskevat vähemmän keskeisiä menettelyllisiä seikkoja, joita tuomioistuin ei noteeraa viran puolesta, vaan joiden tutkiminen edellyttää, että vastaaja (syytetty) tekee ensin väitteen (prosessiväite) tietyn edellytyksen puuttumisesta. Jollei väitettä tehdä, puute korjaantuu itsestään.

4. Käräjäoikeus on nykyisin pääsäännön mukaan päätösvaltainen rikosasiassa, kun tuomioistuimessa on lainoppinut puheenjohtaja ja kaksi lautamiestä; vielä jokin aika sitten lautamiehiä tuli olla kolme (OK 2:1.1). Käräjäoikeus on päätösvaltainen rikosasiassa myös kolmen lainoppineen jäsenen kokoonpanossa, jos sitä asian laadun tai muun erityisen syyn vuoksi on pidettävä perusteltuna (OK 2:1.2). Esimerkiksi Ulvilan murhajutussa tai parhaillaan käsitetävässä Jari Aarniota ym. vastaan ajettavassa rikosjutussa käräjäoikeus istuu kolmen lainoppineen jäsenen muodostamassa kokoonpanossa.

5. Nyt esillä olevassa tapauksessa on kysymys siitä, oliko käräjäoikeus voinut ratkaista rikosasian yhden jäsenen kokoonpanossa, jolloin käräjäoikeudessa on siis vain lainoppinut puheenjohtaja; tästä säädetään OK 2 luvun 6 §:n 1 momentissa.  Lainkohdan mukaan edellytyksenä on, että mistään syytteestä tarkoitetusta yksittäisestä rikoksesta ole säädetty ankarampaa rangaistusta kuin vankeutta enintään kaksi vuotta, tai se, että syytteessä tarkoitettu yksittäinen rikos on jokin lainkohdassa luetelluista rikoksista, jotka koskevat lähinnä tiettyjä omaisuusrikoksia.

6. Ennakkopäätöksessä KKO 2015:78 selostetussa tapauksessa Keski-Suomen käräjäoikeus oli ainoastaan puheenjohtajan muodostamassa kokoonpanossa, siis ilman lautamieheiä, käsitellyt ja ratkaissut jutun, jossa syytetylle oli vaadittu rangaistusta, paitsi kahdesta pahoinpitelystä, jotka lain mukaan voidaan ratkaista yksijäsenisessä kokoonpanossa, myös  lapsen seksuaalisesta hyväkiykäytöstä (RL 20:6). Vm. rikoksesta enimmäisrangaistukseksi on säädetty vankeutta neljä vuotta, eli ankarampi rangaistus kuin edellä mainitut kaksi vuotta vankeutta. Ko. rikos ei ole myöskään mikään OK 2 luvun 6 §:n 1 momentissa luetelluista rikoksista, joissa käräjäoikeus on päätösvaltainen yhden jäsenen kokoonpanossa.

7. Käräjäoikeus ei siten selvästikään ollut päätösvaltainen tutkimaan ja ratkaisemaan lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevaa asiaa yhden tuomarin kokoonpanossa. Koska tuomioistuimen päätösvaltaisuus on ehdoton prosessinedellytys, käräjäoikeuden ei olisi tullut tutkia asiaa yhden tuomarin kokoonpanossa, vaikkei vastaaja tehnyt väitettä päätösvaltaisuuden puuttumisesta.

8. Vaasan hovioikeuden, jonne syytetty valitti tuomiosta, olisi pitänyt ottaa mainitun ehdottoman prosessinedellytyksen puuttuminen huomioon viran puolesta, vaikka vastaaja ei ollut tehnyt myöskään hovioikeudessa prosessiväitettä. Näin ei kuitenkaan tapahtunut - ehkä hovioikeus ei vain huomannut puutetta - vaan hovioikeus toimitti pääkäsittelyn, tutki jutun myös lapsen seksuaalisen hyväksikäytön osalta ja korotti rikoksista A:lle tuomittua yhteistä rangaistusta kolmella kuukaudella.

9. Korkein oikeus, jonne syytetty A valitti, oli kuitenkin tarkkana ja havaitsi tapahtuneen prosessivirheen. Vaikkei A  tehnyt edes ylimmässä oikeudessa väitettä käräjäoikeuden päätösvaltaisuuden puuttumisesta, korkein oikeus reagoi viran puolesta (ex officio) asiaan ja informoi, kuten kuulemisperiaatteen asianmukainen noudattaminen edellyttää, A:ta sanotusta seikasta ja varasi hänelle tilaisuuden lausua siitä. Myös syyttäjältä ja asianomistaja B:tä pyydettiin lausumat, jotka myös annettiin.

KKO 2015:78

10. Korkein oikeus totesi käräjäoikeuden päätösvaltaisuutta koskevan virheen ja katsoi, aivan oikein, ettei virhe ollut korjaantunut sillä, että asia on valitusvaiheessa käsitelty laillisessa kokoonpanossa hovioikeudessa (perustelujen kohdat 11-17). Tämä on varsin selvä asia, joten perusteluissa ei olisi välttämättä tarvinnut viitata jo hieman vanhoihin EIT:n ratkaisuihin (kappale 14). Virheen johdosta asia tuli palauttaa takaisin käräjäoikeuteen.

11. Oikeuskirjallisuuteen korkein oikeus ei yleensä koskaan viittaa perusteluissaan, eikä tätä "ihmettä" tapahtunut nytkään, vaikka myös jutun palauttamisesta on Suomessa kirjoitettu runsaasti; vm. seikka todetaan myös KKO:n perusteluissa (kappale 20). Oikeuskirjallisuuden kannanottoja toki seurataan korkeimmassa oikeudessa tarkasti, mutta niihin "ei vaan ole lupa" viitata ratkaisujen perusteluissa. Jos mainitunlainen asia olisi käsitelty Ruotsin HD:ssa, olisi perusteluissa hyvin todennäköisesti ollut pari kolme viittausta siitä, mitä oikeuskirjallisuudessa on asiasta esitetty. Oikeuskirjallisuuden poisjättäminen ja sivuuttaminen ratkaisujen perusteluista lienee presidentti Pauliine Koskelon nimenomainen tahto tai suositus. Saa nähdä, muuttuuko korkeimmasa oikeudessa tässä(kään) suhteessa mikään, kun talo saa uuden presidentin ensi vuoden alussa.

12. Korkein oikeus on pohtinut myös kysymystä ns. osittaisesta lainvoimasta. Kyse on siitä, tuliko asia palauttaa käräjäoikeuteen kokonaisuudessaan, eli lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ohella myös pahoinpitelyrikosten osalta, vaikka käräjäoikeuden virhe koski vain hyväksikäyttörikoksen tutkimista yksijäsenisessä kokoonpanossa.  Tätä kysymystä on pohdittu pro et contra näkökohtien valossa, kuten pitikin tehdä, ja päädytty siihen, että tapauksessa oli erityisiä syitä sille, juttu käsitellään palautuksen jälkeen käräjäoikeudessa uudelleen kaikkien kolmen syytekohdan ja korvausvaatimusten osalta (kappale 22). Oikeusneuvos Koponen oli toisella kannalla, mutta hänen perustelunsa, niin analyyttisiä kuin ne ovatkin, vaikuttavat minusta hieman hiusten halkomiselta ja lähestulkoon näpertelyltä. Koko ratkaisu olisi saattanut menettää "parhaan teränsä", jos korkein oikeus olisi päätynyt jutun palauttamiseen ainoastaan kahden syytekohdan osalta.

13. Myös tämän oikeustapauskommenttin loppukaneetiksi sopisivat sanat, joita olen aiemminkin näissä yhteyksissä käyttänyt: Enemmän tarkkuutta peliin, arvoisat tuomarit! Hyvän tuomarin perusominaisuuksiin kuuluu, niin alioikeudessa kuin hovioikeudessakin, ehdottomien prosessinedellytysten tarkastaminen ja reagointi niiden puuttumisen johdosta.

855. KKO 2014:46. Suuri kuittikauppajuttu

1. Suureksi kuittikauppajutuksi tai Anton-kuittikauppajutuksi kutsussa tapauksessa syyttäjä vaati käräjäoikeudessa syytetyille rangaistusta muun muassa törkeistä veropetoksista, törkeistä kirjanpitorikoksista, rekisterimerkintärikoksista ja rahanpesusta. Väitettyjen rikosten tekoaika ajottui pääosin vuosille 2003-2005. Kuittitehtaan konttori sijaitsi Herttoniemessä. Jutussa oli lähes sata syytettyä ja juttua on pidetty laajimpana Suomessa käsiteltynä rikosasiana. Sotien jälkeen käsitelty asekätkentäjujttu lienee kuitenkin edelleen maamme laajin rikosjuttu.

2. Helsingin käräjäoikeus antoi tuomion jutussa toukokuussa 2009 ja 44 syytettyä tuomittiin ehdottomiin vankeusrangaistuksiin, 40 ihmistä sai sakkorangaistuksen. Pisin tuomio oli viisi vuotta vankeutta. Viiden pääsyytetyn osalta toiminnan katsottiin olleen järjestäytynyttä rikollisuutta, koska määräävä tekijä toiminnassa oli ollut taloudellisen edun tavoittelu, kyseessä oli vakavat rikokset eli mm. törkeät veropetokset, ryhmän jäsenillä oli omat tehtävänsä rikosten toteuttamiseksi ja toimijoiden välillä vallitsi käskyvaltasuhteet. Syytettyjen joukossa oli useita moottoripyöräjengiläisiä. Osa syytetyistä tuomittiin korvaamaan verottajalle yli 5,5 miljoonaa euroa muun muassa maksamattomista ennakonpidätyksistä ja lähdeveroista.

3. Tuomittujen katsottiin pyörittäneen rakennusyrityksissä laajaa väärennettyjen kuittien kauppaa ja välittäneen pääkaupunkiseudun rakennustyömaille pimeää työvoimaa. Rikollinen toiminta ehti jatkua vuosia kymmenissä uudis- ja jälleenrakennuskohteissa 2000-luvun alkupuolella.

4. Tuomituista 41 henkilöä valitti käräjäoikeuden tuomiosta Helsingin hovioikeuteen. Koska myös syyttäjä ja Verohallinto valittivat, hovioikeudessa asiaa käsiteltiin kaikkiaan 67 syytetyn osalta. Asian pääkäsittely kesti hovioikeudessa 44 istuntopäivää - oikeutta istuttiin siis kuukausikaupalla - ja oikeus kuuli käsittelyssä 177 eri henkilöä .

5. Hovioikeus ratkaisi jutun 16.12.2011 antamallaan tuomiolla. Tuomio käsitti 700, liitteineen yhteensä 950 sivua. Hovioikeus muutti olennaisesti käräjäoikeuden tuomiota, silllä hovioikeus hylkäsi syytteet kokonaan 46 syytetyn osalta. Hovioikeus ei käräjäoikeuden tuomiosta poiketen katsonut, että jutussa vapautetut syytetyt olisivat tehneet töitään jutun päätekijöiden toimistoyhtiöiden lukuun. Hovioikeus ei myöskään pitänyt viiden pääsyytetyn toimintaa järjestäytyneenä rikollisuutena. Hovioikeuden tuomiota on luonnehdittu floppaukseksi jutun kolmelle syyttäjälle.

6. Jutun neljän päätekijän osalta hovioikeus katsoi käräjäoikeuden tavoin, että heidän määräysvallassa olleet toimistoyhtiöt olivat myyneet alihankintalaskuja eli kuitteja toisille rakennusalan yrityksille ja maksaneet omille työntekijöilleen pimeitä palkkoja. Yhtiöt olivat rikkoneet myös kirjanpitovelvollisuuttaan. Koska syytteistä vapautettujen syytettyjen ei katsottu tehneet töitään päätekijöiden toimistoyhtiöiden lukuun, toimistoyhtiöiden verovilppi jäi olennaisesti pienemmäksi kuin mitä käräjäoikeus oli todennut.

7. Hovioikeus tuomitsi päätekijät kuitenkin ehdottomiin vankeusrangaistuksiin muun muassa törkeistä vero- ja kirjanpitorikoksista. Rangaistuksia alennettiin ja niiden pituus vaihteli kahdesta vuodesta ja seitsemästä kuukaudesta neljään vuoteen vankeutta. Yhden päätekijän tuomiota alensi merkittävästi se, että hän oli osallistunut asiansa selvittämiseen. Ehdollista tai ehdotonta vankeutta jutussa tuomittiin lisäksi 14 muullekin syytetyylle. Hovioikeus tuomitsi jutussa myös muutaman sakkorangaistuksen.

8. Miten hovoikeuden tuomio erosi syyttäjien näkemyksestä ja käräjäoikeuden ratkaisusta? Veropetosten tekotapana tapauksessa oli nimenkäytöksi kutsuttu menettely. Rakennusmies tai -porukka sopi rakennustyöstä. Kun heillä ei ollut omaa firmaa, tarjosivat pääsyytettyiksi sittemmin joutuneiden toimistoyhtiöiden toimihenkilöt rakennusmiehille mahdollisuuden laskuttaa tehty työ heidän yhtiönsä kautta. Toimistoyhtiölle ilmoitettiin tehdyt tunnit tai urakan määrä, minkä jälkeen toimistossa kirjoitettiin ohjeiden mukaiset laskut, jotka lähetettiin työn tilaajille. Rahat maksettiin laskun mukaisesti toimistoyhtiöiden pankkitilille. Sieltä summat nostettiin käteisenä niin, että 10 % jäi toimistomiehille ja 90 % annettiin työn tehneille. Mitään veroja ei maksettu. 

9. Pääsyytettyjen puolustus perustui siihen, että veropetos oli tehty työn tehneiden omassa verotuksessa, ei toimistomiesten firman verotuksessa, kuten syyttäjät väittivät. Puolustuksen mukaan laittomien kuittien tai laskujen kirjoittaminen ei ole liiketoimintaa, josta pitäisi maksaa veroja. Helsingin hovioikeus asettui tuomiossaan samalla kannalle ja katsoi, että veropetokseen syyllistyy rakennusmies, joka käyttää toimistoyhtiön nimeä oman työnsä laskuttamiseen. Hovioikeuden mukaan veropetos ei siis ole tapahtunut toimistomiesten kuittifirmassa, joka ainoastaan tehtaili kuitteja työstä, jonka ulkopuoliset olivat sopineet tekevänsä. Rakennusmiehet eivät olleet toimineet avunantajina toimistofirmojen veropetoksessa, vaan päinvastoin toimistomiehiä olisi voitu syyttää avunannosta rakennusmiesten veropetoksiin. Kun tästä ei ollut syytetty, hovioikeus hylkäsi valtaosan syytteistä. 

10. Korkein oikeus myönsi  marraskuussa 2012 asiassa syyttäjälle ja Verohallinnolle valitusluvan. Eilen antamassaan päätöksessä KKO 2014:46 korkein oikeus otti veropetoksiin toisenlaisen kannan kuin hovioikeus ja palautti jutun noin 50 syytetyn osalta hovioikeuteen uudelleen käsiteltävksi. Korkeimman oikeuden mukaan syyttäjät eivät siten olleet syytteitä nostaessaan flopanneet tai syyttäneet väärin. Lisäksi korkein oikeus katsoi, että hovioikeus oli menetellyt virheellisesti, kun se oli ottanut tutkittavaksi kysymyksen siitä, olivatko myös ne vastaajat, jotka eivät olleet hakeneet muutosta käräjäoikeuden tuomioon, syyllistyneet ennakonpidätystä koskevaan veropetokseen. Hovioikeus oli toisin sanoen menetellyt vastoin tuomion osittaista lainvoimaa koskevaa säännöstä.

11. Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksen KKO 2014:46 otsikko, josta tapauksen olennaiset kysymykset ilmenevät, on seuraavanlainen:

Veropetos - Törkeä veropetos
Lainvoima - Osittainen lainvoima
Muutoksenhaku
Oikeudenkäyntimenettely - Jutun palauttaminen

Syytteen mukaan rakennustöitä tehneet henkilöt A - D (useita kymmeniä henkilöitä) ja neljän osakeyhtiön toiminnasta vastanneet henkilöt X - Z (useita henkilöitä) olivat sopineet siitä, että rakennustyöt oli tehty yhtiöiden nimissä ja laskutettu yhtiöiden toimesta. Rakennustöistä yhtiöiden tileille maksetut rahasuoritukset oli nostettu tileiltä käteisenä ja rahavarat oli suoritettu A - D:lle siten, että suorituksista oli vähennetty X - Z:lle prosenttimääräiset palkkiot. Syyttäjä oli katsonut, että myös A - D olivat tosiasiassa vastanneet yhtiöiden toiminnasta siltä osin kuin kysymys oli ollut heidän rakennustoiminnastaan, ja vaatinut kaikkien mainittujen henkilöiden tuomitsemista rangaistukseen yhtiöiden verotuksessa tehdyistä veropetoksista, koska yhtiöiden toiminnassa oli laiminlyöty toimittaa ennakonpidätyksiä ja suorittaa työnantajan sosiaaliturvamaksuja sekä arvonlisäverojen tilittäminen. Syytteessä mainittuja veroja ja maksuja koskevat laiminlyönnit oli katsottu yhdeksi veropetokseksi.

Käräjäoikeus oli lukenut menettelyn X - Z:n syyksi veropetoksena ennakonpidätysten, työnantajan sosiaaliturvamaksujen ja arvonlisäverojen välttämisen osalta, mutta oli katsonut A - D:n syyllistyneen veropetokseen vain siltä osin kuin he olivat laiminlyöneet niiden veromäärien maksamisen, jotka olivat vastanneet heille maksettujen palkkojen ennakonpidätysmääriä. Syyttäjä haki hovioikeudessa muutosta A - D:n osalta siltä osin kuin syyte työnantajan sosiaaliturvamaksujen ja arvonlisäverojen välttämisestä oli hylätty. Osa vastaajista A - D ei valittanut käräjäoikeuden tuomiosta. Hovioikeus katsoi ensin syyttäjän avanneen valituksellaan hovioikeuden tutkittavaksi sen kysymyksen, olivatko väitetyt veropetokset tapahtuneet asianomaisten yhtiöiden toiminnassa myös niiden vastaajien osalta, jotka eivät olleet itse valittaneet käräjäoikeuden tuomiosta. Tätä kysymystä arvioidessaan hovioikeus katsoi, ettei syytteessä kuvattu menettely ollut tapahtunut yhtiöiden toiminnassa siten, että menettelyyn osalliset A - D sekä X - Z olisivat välttäneet ennakonpidätysten, työnantajan sosiaaliturvamaksujen ja arvonlisäverojen suorittamisen syytteessä väitetyllä tavalla, ja hylkäsi syytteen tällä perusteella.


Korkeimman oikeuden päätöksessä mainituilla perusteilla katsottiin, ettei hovioikeuden olisi tullut ottaa syyttäjän valituksen perusteella tutkittavaksi kysymystä siitä, olivatko A - D sekä X - Z syyllistyneet käräjäoikeuden heidän syykseen lukemaan veropetokseen ennakonpidätysten osalta. Korkein oikeus katsoi edelleen, että syytteessä tarkoitettu menettely voi kaikkien menettelyyn osallisten osalta täyttää yhtiöiden toiminnassa tehdyn ennakonpidätysten, työnantajan sosiaaliturvamaksujen ja arvonlisäverojen välttämiseen kohdistuvan veropetoksen. Koska hovioikeus ei ollut arvioinut asian tosiseikastoa tältä pohjalta, asia palautettiin hovioikeuteen.

12. Helsingin hovoikeus oli ilmeisesti katsonut, että koska ns. reformatio in peius -kielto, jonka mukaan valituksenalaista tuomiota ei saa muuttaa yksin muutosta hakevan asianosaisen vahingoksi, ei koske syyttäjän valtusta (tästä säädetään nykyisin OK 26 luvun 2 §:n 1 momentissa),  tämä olisi sellainen (nykyisin) OK 26 luvun 2 §:n 2 momentissa tarkoitettu erityinen syy, jonka vuoksi hovioikeus voisi rangaistuksen koventamista vaativan syyttäjän valituksen johdosta tutkia, onko syytetty edes syyllistynyt hänen syykseen luettuun rikokseen. Mainittu OK 26:2.2:n säännös ei oikeuta hovioikeutta tutkimaan sellaisen teon syyllisyyskysymystä, jonka osalta käräjäoikeuden tuomio on jo saanut lainvoiman. Voisin viitata tältä osin vuodelta 1977 olevaan väitöskirjaani Reformatio in pejus-kiellosta.

13. Rikosoikeudellisesti korkein oikeus katsoi - toisin kuin hovioikeus - että syytteessä tarkoitettu menettely voi kaikkien menettelyyn osallisten osalta täyttää toimistoyhtiöiden toiminnassa tehdyn ennakkopidätysten, työnantajan sosiaaliturvamaksujen ja arvonlisäverojen välttämiseeen kohdistuvan veropetoksen.

14. Anton-kuittikauppajutussa korkeimmassa oikeudessa käyty ja nyt päättynyt kolmas erä ei siis ollutkaan vielä oikeudenkäynnin viimeinen ja ratkaiseva erä.  Asian käsittely jatkuu kymmenien syytettyjen osalta Helsingin hovioikeudessa ja hovioikeuden tuomiosta on vielä mahdollisuus hakea valituslupaa korkeimmalta oikeudelta.

822. KKO 2014:10. Voiko tuomari hakea antamansa tuomion purkamista?

1. Käsitteellä lainvoima tarkoitetaan oikeudenkäynnissä annetun tuomion lopullisuutta eli sitä, ettei tuomiooon voida enää hakea muutosta varsinaisella muutoksenhakukeinolla eli valituksella. Lainvoima estää siis muutoksenhaun. Tuomio tulee lainvoimaiseksi (ja samalla oikeusvoimaiseksi; oikeusvoima estää asia koskevan uuden oikeudenkäynnin) tyytymättömyyden ilmoittamiselle tai muutoksenhaulle varatun määräajan viimeisenä päivänä, jos tuomiota vastaan ei ole määräajan kuluessa mainituin tavoin reagoitu. Jos tuomioon haetaan muutosta valituksella, lainvoimaa ja oikeusvoimaa koskevat kysymykset lykkääntyvät siksi, kunnes muutoksenhakutuomioistuin (esimerkiksi hovioikeus tai korkein oikeus) antaa ratkaisunsa. Jos korkein oikeus ei myönnä hovioikeuden tuomiosta valittaneelle asianosaiselle valituslupaa tai jättää lupahakemuksen tutkimatta, hovioikeuden tuomio saa lainvoiman korkeimman oikeuden mainitun ratkaisun tekohetkellä.

2. Nyt kommentoitavassa ratkaisusssa KKO 2014:10 on kysymys siitä, onko lainvoimaisen rikostuomion antaneen käräjäoikeuden puheenjohtajana toimineella käräjätuomarilla (A) oikeus hakea tuomion purkamista tuomitun vahingoksi. Helsingin käräjäoikeus oli A:n puheenjohdolla tuominnut 28.5.2012 antamallaan ratkaisullaan X:n törkeästä pahinpitelystä kuuden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. 

KKO 2014:10

3. Tuomittu rangaistus alittaa laissa ko.rikoksesta säädetyn minimirangaistuksen, sillä RL 21 luvun 6 §:n mukaan törkeästä pahoinpitelystä on tuomittava vähintään yhden vuoden vankeusrangaistus. Tuomio oli siis selvästi lainvastainen, mutta se sai lainvoimainen rangaistuskysymyksen osalta, koska ainoastaan jutun asianomistaja valitti käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen ja valitus koski vai tuomittua vahingonkorvausta. Syyttäjä oli kyllä ilmoittanut tuomioon tyytymättömyyttä, mutta ei ollut jostakin syystä jatkanut valitustaan hovioikeudessa. Tuomari haki virheen huomattuaan käräjäoikeuden tuomion purkamista. Se, millloin A haki purkua - jo ennen hovioikeuden tuomion antamista vai vasta sen jälkeen - ei ilmene KKO:n ratkaisuselosteesta. Purkuhakemus täytti laissa tuomionpurulle asetetut edellytykset (OK 31:9).

4. Tapauksessa on kysymys purkulegitimaatiosta- tai oikeudesta, joka on erityistapaus muutoksenhakuoikeudesta. Muutoksenhakuoikeudessa on yleisesti ottaen kysymys siitä, kenellä ylipäätään on oikeus hakea muutosta tuomioistuimen ratkaisuun. Kyseinen oikeus on jutun asianosaisilla ja niillä henkilöillä, joihin tuomion oikeusvoima sitovalla tavalla ulottuu. Myös eräille viranomaisilla on poikkeuksellisesti katsottu olevan muutoksenhakuoikeus ja siten myös, yleisen edun niin vaatiessa, oikeus hakea lainvoimaisen tuomion purkua, vaikkei viranomainen ole ollut asianosaisena jutussa

5. Oikeudenkäymiskaaressa (OK) tai rikosasiain oikeudenkäyntilaissa (ROL) ei ole säännöksiä siitä, onko muilla kuin jutun asianosaisilla oikeus hakea lainvoimaisen tuomion purkamista. Oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudesa on vakiintuneesti katsottu, että dispositiivissa riita-asioissa eli asioissa, joissa sovinto on sallittu, oikeus hakea tuomion purkamista kuuluu ainoastaan jutun asianosaisille. Korkein oikeus on joissakin ennakkopäätöksissään katsonut, ettei dispositiivisessa asiassa ratkaisun antanella tuomarilla ole oikeutta hakea tuomion purkamista (KKO 1977 II 100, KKO 1986 II 10 ja KKO 1990:146). Indispositiivissa riita- tai hakemusasiassa, jossa sovinto ei ole salllittu (oikeusriita on siis vietävä tuomioistuimeen), tuomarilla on sen sijaan katsottu olevan julkisen intressin vuoksi oikeus hakea tuomion tai päätöksen purkamista. Tämä ilmenee mm. KKO:n ratkaisun kohdassa mainitusta ennakkopäätöksestä KKO 2011:106; nämä tapaukset ovat kuitenkin käytännössä harvinaisia.

6. Rikosasiassa tuomarilla on katsottu olevan oikeus hakea oman ratkaisunsa purkamista syytetyn (tuomitun) eduksi, jos laissa säädetyt edellytykset (OK 31:8:n 1 kohta) siihen ovat olemassa. Näin on katsottu esimerkiksi ratkaisussa KKO 2013:64, johon on viitattu KKO:n päätöksen kohdassa 8; ko. ratkaisussa ei ole tosin kiinitetty huomiota tuomarin purkulegimaatiota koskevaan kysymykseen. Tuomarin purkuhakemukset syytetyn vahingoksi sen sijaan ovat hyvin harvinaisia, mikä johtunee osaksi siitä, että lain mukaan lainvoimainen tuomio voidaan purkaa syytetyn vahingoksi paljon rajoitetummin perustein kuin syytetyn eduksi (ks. OK 31:9 ja 8). Korkeimman oikeuden päätöksen kohdassa 8 mainitussa ratkaisussa KKO 1991:97 tuomarin purkuhakemus syytetyn vahingoksi on tosin tutkittu, mutta tapaus ei koskenut tuomion, vaan rangaistusmääräyksen purkamista ja poistamista; tuomarin hakemus hylättiin.

7. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, yleensä tarkemmin perustelematta, että myös  jutun ratkaissut tuomari voi hakea tuomion tai päätöksen poistamista, ei vain syytetyn eduksi, vaan myös vahingoksi. Perusteena on tyydytty viittaamaan lähinnä vain KKO:n yksittäisiin ratkaisuhin. Ks. esim. Jaakko Raution kirjoitusta Ylimääräinen muutoksenhaku, teoksessa Dan Frände ym., Prosessioikeus, 4. painos 2012 s. 1204. Jotkut oikeusoppineet ovat katsoneet, että purkua voisi hakea myös tuomioistuimen päällikkötuomari, vaikkei hän olisi itse osallistunut  purkuhakemuksen kohteena olevan tuomion tekemiseen. Ks. Leppänen - Välimaa, Muutoksenhaun pääpiirteet, 4. painos, 1998 s. 133, jossa on viitattu mainitun kannanoton tueksi ratkaisuun KKO 1982 II 164.

8. Korkein oikeus ei ole, tässäkään tapauḱsessa, viitannut perusteluissaan edes viitteenomaisesti oikeuskirjallisuudessa esitettyihin kannnottoihin, vaikka päätöstä tehtäessä on varmaankin selvitetty, mitä kirjallisuudessa on tuomarin purkulegitimaatiosta esitetty. KKO, samoin kuin KHO:kin, ovat vakiintuneesti katsoneet, ettei tuomioiden tai päätösten perusteluissa ole soveliasta puuttua tai edes viitata oikeuskirjallisuuden kannanottoihin. Tässä kohdin suomalaisten ylimpien oikeuksien käytäntö poikkeaa selkeästi lähes kaikkien muiden maiden ylimpien oikeuksien perustelemiskäytännöstä. Suomi on ainoita maita maailmassa, joissa ylimmät tuomioistuimet eivät salli päätöstensä perusteluissa avointa vuoropuhelua tuomioistuimen ja oikeuskirjallisuuden välillä.

9. Korkeimman oikeuden ratkaisu, jonka mukaan tuomarilla ei ole oikeutta hakea antamansa tuomion purkamista syytetyn vahingoksi, on epäilemättä oikea. KKO:n enemmistö on perustellut ratkaisuaan sillä, ettei yleinen etu vaadi tässä tapauksessa tuomarin hakemuksen tutkimista. Syyttäjällä sitä vastoin olisi yleisen nimissä ollut oikeus hakea purkua syytetyn vahingoksi. Korkeimman oikeuden mukaan tuomarin hakemuksen tutkiminen olisi yleisen edun kannalta pikemminkin haitallista kuin hyväksyttävää, koska se vaarantaisi luottamusta rikoslainkäytön puolueettomuuteen. Perustelujen osalta eri mieltä ollut oikeusneuvos Häyhä on perustanut oman ratkaisunsa nimenomaan tuomarilta edellytettävään puolueettomuuteen. Häyhän lausumassa viitataan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuihin.

10. Ratkaistavana ollut asia ja oikeuskysymys on melko yksinkertainen ja selvä. Tähän nähden vaikuttaa hieman yllättävältä, että korkein oikeus ei ole ratkaissut asiaa normaalissa eli viiden jäsen kokoonpanossa, vaan asia on viety vahvennettuun eli 11 jäsenen jaostoon. Perustetta tähän ei ole päätöksessä ilmoitettu. Korkeimmasta oikeudesta annetun lain 7 §:n mukaan KKO:n presidentti voi päättää lainkäyttöasian siirtämisestä tarpeellisilta osiltaan käsiteltäväksi täysistunnossa tai vahvennetussa jaostossa, jossa on 11 jäsentä, jos asian tai sen osan ratkaisua harkittaessa osoittautuu, että jaosto on poikkeamassa korkeimman oikeuden aikaisemmin omaksumasta kannasta. Presidentti voi muutoinkin määrätä periaatteellisesti merkittävän tai muuten laajakantoisen lainkäyttöasian tai sen osan käsiteltäväksi täysistunnossa tai vahvennetussa jaostossa. Ei kuitenkaan voitane sanoa, että KKO:n nyt antama ratkaisu poikkeaa sen aikaisemmin ko. kysymyksestä omaksumasta kannasta tai että asia olisi ollut periaatteellisesti niin merkittävä, että se piti viedä vahvennettuun kokoonpanoon. Viisijäsenisen jaoston antama ratkaisu olisi riittänyt.

11. Käräjäoikeudessa on ollut melkoista tunarointia asian ratkaisemisen suhteen. Miten voi ylipääätään olla mahdollista, että oikeuden puheenjohtaja toiminut käräjätuomari ei ole tiennyt, että törkeästä pahoinpitelystä tuomittava minimirangaistus on yksi vuosi vankeutta eikä esimerkiksi kuusi kuukautta vankeutta? Eikö vilkaisu lakikirjaan olisi ollut ratkaisua harkittaessa paikallaan? Mainittu minimirangaistus on ollut voimassa ainakin vuodesta 2001 lähtien. Onko oikeuden puheenjohtajana ollut uransa ehtoopuolella oleva tuomari, joka on ollut edelleen siinä uskossa, että törkeästä pahoinpitelystä tuoittu vastaaja selviää kyllä puolen vuoden vankeudella? Käräjätuomari on syyllistynyt selkeästi virkavelvollisuuden rikkomiseen eikä vain tuottamuksellisesti vaan tahallisella teolla, sillä hänen olisi tullut tietää, mikä on törkeän pahoinpitelyn rangaistusasteikko. Tuomari on ilmeisesti kuvitellut purkuhakemuksen tekemisellä säästyvänsä virkasyytteellä, joka häntä nyt ilmeisesti odottaa. Tuomarin purkuhakemus ei ole perustunut yleiseen etuun, vaan yksinomaan hänen oman etunsa ajamiseen.

12. Myös jutun syyttäjä on tumpeloinut pahemman kerran. Hän on ilmoittanut ensin tyytymättömyyttä tuomioon  - tyytymättömyyden ilmoitus on valittamisen edellytys - mutta jättänyt sitten "jostakin syystä" valituksen kokonaan tekemättä. Syyttäjä ei ole hakenut myöskään tuomion purkamista. Käräjätuomari A on mahdollisesti kertonut syyttäjälle, että hän aikoo hakea itse tuomion purkamista. Syyttäjä ei olisi kuitenkaan saanut luopua valituksen tekemisestä, sillä myös hänen olisi pitänyt ymmärtää, ettei korkein oikeus tutki tuomarin purkuhakemusta. Syttäjä ansaitsisi VKSV:lta jonkinlaiset rapsut, ainakin huomautuksen. 

13. Lainvoiman saaneen tuomion purkamista syytetyn vahingoksi on haettava yhden vuoden kuluessa siitä päivästä, jona hakija sai tiedon hakemuksen perusteena olevasta seikasta (OK 31:10). Käräjäoikeuden tuomio on annettu 28.5.2012. Määräaika hakea käräjäoikeuden tuomion purkua syytetyn vahingoksi on siten kulunut umpeen, sillä syyttäjä on saanut tietoonsa oikeuden tekemän pahanlaatuisen virheen jo toukokuun lopulla 2012.

524. KKO 2011:109: Jippii-juttu palautettiin jälleen hovioikeuteen. Tuomion lainvoima ja reformatio in peius -kielto

1. Jippii Group Oyj:n entistä johtoa koskevassa rikosjutussa (Jippii-jutussa) on tähän mennessä koettu monenlaisia kummallisia käänteitä ja juttu on saanut osin jopa farssinomaisia piirteitä. Eilen tässä jutussa tapahtui jälleen uusi käänne, kun korkein oikeus päätti palauttaa jutun jälleen - nyt jo toisen kerran - Helsingin hovioikeuden uudelleen käsiteltäväksi (KKO 2011:109).

2. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista kertoa juurta jaksaen, mistä Jippii-jutussa on kyse ja mitä kaikkea jutussa on tähän mennessä tapahtunut. Olen tarkastellut juttua aiemmin ainakin kolmessa blogikirjoituksessa, joihin voin nyt viitata:

- n:o 99/ 28.5.2009 JIPPII - pörssirikoksista jälleen linnatuomioita; löytyy tästä

- n:o 227/10.3.2010 KKO: Jippii-jutun syytetyille ei valituslupaa; löytyy tästä

- n:o 345/9.11.2010 Jippii-jutun tuomio kaatui tuomarin esteellisyyteen; löytyy tästä

3. Lyhyesti kerrottuna Helsingin käräjäoikeus hylkäsi vuonna 2007 tuomiollaan kaikki Jippii-entistä johtoa vastaan nostetut syytteet. Juttua ajaneet syyttäjät olivat tuomion jälkeen hyvin vihaisia ja arvostelivat julkisuudessa käräjäoikeuden tuomareiden ammattitaitoa tai sen puutetta kovin sanoin. (Mainittakoon, että jutussa puheenjohtajana toiminut käräjätuomari nimitettiin tämän vuoden syksyllä maan toiseksi suurimman käräjäoikeuden eli Pirkanmaan käräjäoikeuden päällikkötuomariksi eli laamanniksi, ilmeisesti lähinnä hallinnollisten meriittien perusteella, kuten nykyisin yleensäkin on tullut tavaksi.) Tähän arvosteluun yhtyivät yleisellä tasolla tuolloinen valtakunnansyyttäjä Matti Kuusimäki ja valtionsyyttäjä Pekka Koponen; Koponen nimitettiin pari vuotta sitten KKO:n jäsenen virkaan.

4. Syyttäjät valittivat käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen, jossa juttua puitiin jälleen pitkään ja hartaasti. Hovioikeuden 28.5.2009 antama tuomio oli tyystin toisensisältöinen kuin käräjäoikeuden vapauttava tuomio. Hovioikeus mätkäisi jutussa kaksi ehdotonta ja seitsemän ehdollista vankeusrangaistusta erilaisista pörssirikoksista ja kirjanpitorikoksista. Lisäksi neljälle johdon entiselle jäsenelle tuomittiin sakkoa, kahden syytetyn osalta syytteet hylättiin myös hovioikeudessa. Entinen toimitusjohtaja HJ sai hovioikeudelta vuoden ja 10 kuukauden ja hallituksen päätoiminen puheenjohtaja IK kahden vuoden ehdottoman vankeustuomion. Molemmille määrättiin myös liiketoimintakielto. Jippii, joka on nykyisin operaattori Saunalahti ja osa Elisaa, tuomittiin lisäksi 200.000 euron yhteisösakkoon.

5. Epätavallista hovioikeuden tuomiossa oli tapa, jolla jutun ratkaissut hovioikeuden jaosto äityi kritisoimaan käräjäoikeuden tuomion puutteita. Hovioikeuden mukaan käräjäoikeuden "tuomiosta ei pysty päättelemään, millä perusteella käräjäoikeus on lopputulokseensa päätynyt." Hovioikeus piti käräjäoikeuden tuomion puutteellisia perusteluja niin vakavana oikeudenkäyntivirheenä, että koko juttu olisi oikeastaan tullut palauttaa takaisin käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. Viivytyksen välttämiseksi hovioikeus otti kuitenkin asian välittömästi ratkaistavakseen.

6. Syyttäjäpuoli tyytyi hovioikeuden tuomioon. Sitä vastoin tuomitut hakivat valituslupaa hovioikeuden tuomioon, mutta korkein oikeus epäsi 10.3.2010 äänestyksen (2-1) jälkeen kaikki hakemukset yhden hakijan hakemusta lukuun ottamatta; tämä oli johtaja, jonka hovioikeus oli tuominnut sisäpiiritiedon väärinkäyttämisestä 80:een päiväsakkoon.

7. Tämän jälkeen osa tuomituista kanteli tai vaati tuomion hovioikeuden tuomion purkamista hovioikeuden ratkaisukokoonpanoon kuuluneen hovioikeudenneuvoksen esteellisyyden vuoksi. Ensinnäkin Jipppii-yhtiön hallituksen entisen puheenjohtajan A:n (siis IK) kanteluhakemuksen johdosta korkein totesi ratkaisussaan KKO 2010:78, että hovioikeudenneuvos RR oli ollut esteellinen käsittelemään kyseistä asiaa. Esteellisyyden taustalla oli RR:n ja Jippii-jutun syyttäjien hallinnollisena esimiehenä toimineen johtavan kihlakunnansyyttäjän (HP) välinen seurustelusuhde ja tämän käräjäoikeuden tuomion uutisoinnin jälkeen muun muassa hovioikeuden presidentille (LM) lähettämä sähköpostiviesti, jossa "johtava" oli pahoitellut jutun käräjätuomareihin ja yleensä talousrikostuomioihin kohdistunutta asiatonta arvostelua ja esittänyt johtamansa syyttäjäviraston kauhistelun tv-uutisoinnista ja toimittajan saamista syyttäjän vastauksista. Korkeimman oikeuden mukaan "johtavan" toiminta oli antanut perustellun aiheen epäillä RR:n puolueettomuutta.

8. Hieman myöhemmin eli 12.11.2010 korkein oikeus ratkaisi seitsemän muuta hovioikeudenneuvos RR:n esteellisyyteen perustuvaa kantelu- tai purkuhakemusta ja antoi niissä samansisältöiset päätökset kuin edellä ratkaisussa KKO 2010:78 selostetussa A:n asiassa. Loput hakemukset, joissa on vaadittu hovioikeuden tuomion purkamista sanotun esteellisyyden perusteella, korkein oikeus on ratkaissut 10.1.2011 antamallaan päätöksellä.

9. Kaikissa mainituissa ratkaisuissa korkein oikeus on, koska hovioikeus ei ollut ollut yhden tuomarin esteellisyyden takia tuomionvoipa, kantelijoiden/purunhakijoiden vaatimuksen mukaisesti poistanut tai purkanut hovioikeuden 28.5.2009 antaman tuomion ja palauttanut asian heidän osaltaan Helsingin hovioikeuden uudelleen käsiteltäväksi.

10. Asiaa uudelleen hovioikeudessa käsiteltäessä A myötäpuolineen vaati, että hovioikeuden 28.5.2009 antamassa tuomiossa kokonaan tai osaksi hylätyt syyttäjän vaatimukset oli jätettävä vireillä olevassa oikeudenkäynnissä tutkimatta tai hylättävä, koska vastaajat yksin olivat kannelleet tai hakeneet tuomionpurkua RR:n esteellisyyden vuoksi. Lisäksi A myötäpuolinen vaati todettavaksi, että hovioikeuden aikaisempi tuomio asetti niin sanotun reformatio in peius -kiellon mukaisesti ylärajan tuomittaville rangaistuksille.

11.Hovioikeus on sanottua palautettua asiaa käsitellessään 15.4.2011 päättänyt A:n ja tämän myötäpuolten vaatimuksesta jättänyt tutkimatta ne syyttäjän rangaistus- ja muut vaatimukset sekä vaatimusten perusteet, jotka oli hovioikeuden edellä mainitulla tuomiolla kokonaan tai osittain hylätty. Hovioikeus on perustellut ratkaisuaan lähinnä sillä, että hovioikeuden tuomion kumoamista ylimääräisellä muutoksenhakemuksella olivat hakeneet vain A myötäpuolineen ja että asian palauttamisperusteena oli ollut tuomarin esteellisyys. Hovioikeuden mukaan myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytäntö huomioon ottaen aikaisemmin hylättyjä vaatimuksia ei voida ottaa enää tutkittaviksi. Rangaistuksen mittaamisen ja menettämisseuraamusten osalta hovioikeus on todennut ottavansa kantaa reformatio in peius -kieltoon vasta pääasiaa ratkaistessaan.

12. Nyt oli syyttäjien vuoro reagoida. He pyysivät valituslupaa ja vaativat hovioikeuden päätöksen kumoamista ja sitä, että heidän vaatimuksensa tutkittaisiin hovioikeuden uudessa käsittelyssä myös siltä osin kuin ne oli hovioikeuden aikaisemmalla (28.5.2009), mutta sittemmin poistetulla tuomiolla A:n ja hänen myötäpuoltensa osalta hylätty.

13. Korkein oikeus ratkaisi syyttäjien valituksen eilen eli 29.12.2011 annetulla ennakkopäätöksellä (KKO 2001:109). Korkein oikeus päätyi laajasti perustelussa päätöksessään siihen, että hovioikeus ei olisi saanut jättää syytteitä, niissä väitettyjä menettelyjä tai syyttäjien muita vaatimuksia tutkimatta mainitsemiltaan osin. Tämän vuoksi korkein oikeus kumosi hovioikeuden päätöksen ja palautti asian hovioikeuden käsiteltäväksi, jonka tuli, huomioon ottaen palauttamisen syyn, siinä laillisesti menetellä. Päätös syntyi 3-2 -äänestyksen jälkeen.

14. Korkeimman ratkaisu kokonaisuudessaan löytyy tästä.

15. Sekä hovioikeuden että korkeimman oikeuden päätöksen perusteluissa - myös KKO:n vähemmistön perusteluissa - käsitellään laajasti reformatio in peius -kieltoa, sen tulkintaa ja soveltamista ko. asiassa. Hovioikeuden päätöksen perustelujen kolmannessa kappaleessa viitataan tältä osin myös oikeuskirjallisuuteen eli Veikko Reinikaisen väitöskirjaan vuodelta 1956 (tuolloin muuten talviolympiakisat pidettiin Italian Cortina d'Ampezzossa; tämä on aina tässä yhteydessä syytä muistaa, koska Reinikainen väitteli kevättalvella samana vuonna) sekä tämän palsturin väitöskirjaan vuodelta 1977. Hovioikeus puhuu tässä yhteydessä "vanhemmasta oikeuskirjallisuudesta." Onkohan hovioikeus tarkoittanut tällä luonnehtimisella yksinomaan Reinikaisen väitöskirjaa vai myös Virolaisen ko. opusta? Tämä jää hieman epäselväksi, mutta olisihan se toisaalta hienoa, jos olisin onnistunut pääsemään arvoisan hovioikeuden luokittelussa"vanhemman oikeuskirjallisuuden" edustajien kunniakkaaseen kategoriaan!

16. Hovioikeus näyttää mainitussa perustelukappaleessa lainanneen melko pitkän pätkän väitöskirjani sivuilla 308-310 olevaa tekstiä, vaikka ei ole lopulta sanotulle kannalle kallistunutkaan. (Voin viitata tässä yhteydessä myös väitöskirjan sivuille 310-311, jossa olen käsitellyt samaa aihepiiriä tapauksessa, jolloin jutun palauttaminen tavallisessa muutoksenhaussa perustuu oikeudenkäyntivirheeseen). Korkein oikeus ei sen sijaan - tapansa mukaan - viittaa perusteluissaan lainkaan oikeuskirjallisuuteen. Mutta oli ilahduttavaa havaita, että toisin kuin hovioikeus, korkeimman oikeuden enemmistö on perustanut kannanottonsa ratkaisevalta osin juuri väitöskirjassa mainitulta osin esittämiini näkökohtiin; viittaan lähinnä korkeimman oikeuden perustelujen kohtiin 23 ja 34.

17. Reformatio in peius -kiellon soveltaminen jutun palauttamisen tai tuomion poistamisen taikka purkamisen jälkeisessä menettelyssä silloin, kun palauttaminen perustuu alemmassa oikeudessa tapahtuneeseen oikeudenkäyntivirheeseen, riippuu virheen laadusta ja vakavuusasteesta. Esimerkiksi juuri tuomarin esteellisyys ja siitä aiheutuva puute oikeusistuimen tuomionvoipuudessa (päätösvaltaisuudessa) samoin kuin siitä aiheutuva epäily tuomioistuimen puolueettomuuden puuttumisesta on siinä märin koko oikeudenkäyntiä ja kaikkia sen osapuolia koskeva vakava menettelyvirhe, että punninnassa sen voidaan perustellusti katsoa syrjäyttävän rikosjutussa yksinomaan syytetyn oikeussuojaksi säädetyn reformatio in peius -kiellon. Jos sen sijaan alemman instanssin menettelyvirhe koskee yksinomaan valittajana olevan syytetyn suojaksi säädettyä normia eli esimerkiksi puutetta syytetyn kuulemisessa, ei reformatio in peius -kielto syrjäydy. Ensiksi mainitussa esimerkkitapauksessa peius-kielto siis ei ole voimassa, jälkimmäisessä sen sijaan on. Tähän tapaan pohdiskelin väitöskirjassani, ja nyt korkeimman oikeuden enemmistö näyttäisi ajatelleen lähtökohtaisesti samalla tavalla.

18. Mutta onko korkeimman oikeuden päätöksessä selostetussa tilanteessa itse asiassa ollut lainkaan kysymys reformatio in pejus -kiellon soveltamista edellyttävästä tilanteesta? Mainitulla kiellolla eli niin sanotulla huonontamiskiellolla (saks. Verschlechterungsverbot) tarkoitetaan normia, jonka mukaan valituksenalaista tuomiota ei saa muuttaa muutoksenhakijan vahingoksi ja tämän vastapuolen eduksi, jos vastapuoli ei ole hakenut lainkaan muutosta tuomioon. Riita-asiassa kielto on voimassa yleisesti, mutta rikosasiassa kielto suojaa yksinomaan syytettyä ja hänen valitustaan, ei syyttäjän valitusta eikä rangaistuksen osalta myöskään asianomistajaa; syyttäjän tai asianomistajan valituksesta tuomiota saadaan muuttaa myös syytetyn eduksi. Rikosjutussa kielto tulee siis sovellettavaksi yksipuolisen muutoksenhaun ja lainvoiman tilanteessa, jolloin valittajana on siis yksin syytetty, vaikka tuomiosta olisi voinut valittaa - joko varsinaisella valituksella tai vastavalituksella - myös syyttäjä tai asianomistaja.

19. Reformatio in peius-kielto koskee vain tuomiota ja sen lopputulosta, ei sen sijaan sitä, missä laajuudessa ylempi tuomioistuin (tai palautuksen jälkeisessä uudessa käsittelyssä sama alempi tuomioistuin) voi lainvoimaisuussäännöt huomioon ottaen ottaa asian tutkittavaksi. (Todettakoon, että kielto koskee vain rangaistusta ja rikoksen muita seuraamuksia, ei sen sijaan rikoksen rubrisointia). Reformatio in peius -kieltoa ei pidä sekoittaa ilmiöön nimeltä tuomion osittainen lainvoima, koska kielto tulee sovellettavaksi ainoastaan pääasiaratkaisun (ei käsittelyratkaisun) yhteydessä ja vain siltä osin kuin tuomiosta on valitettu ja tuomioistuin voi ottaa asian tutkittavaksi.

20. Minusta korkeimman oikeuden kannanotto reformatio in peius -kiellon soveltamiseen on siten ennenaikainen. Tässä vaiheessa korkeimman oikeuden olisi tullut rajoittua lausumaan vain siitä, voidaanko syyttäjän valituksessa mainitut vaatimukset ottaa hovioikeuden uudessa käsittelyssä tutkittavaksi. Kysymys reformatio in peius -kiellosta aktualisoituu vasta hovioikeuden uusintakäsittelyn jälkeen annettavassa tuomiossa.

21. Mikä vaikutus todetulla tuomiovirheellä eli tuomarin esteellisyydellä on asiallisessa suhteessa tuomion lainvoiman? Tuomarin esteellisyys ja siitä aiheutuva epäily puolueettoman ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumatta jäämisestä on, kuten jo edellä mainitsin, niin vakava virhe (tuomiovirhe), että se syrjäyttää tuomion mahdollisesti saavuttaman osittaisen lainvoiman, eli esteellisyys johtaa siis koko tuomion poistamiseen. Tuomion lainvoiman kokonaissyrjäytymisen tueksi voidaan viitata myös korkeimman oikeuden perusteluissa mainittuun OK 31 luvun 6 §:n säännökseen, joka oikeuttaa kanteluinstanssin tuomiovirheen tilanteessa poistamaan tuomion tapauksesta riippuen joko kokonaan tai "tarpeellisilta osin" ja osoittamaan jutun uudelleen käsittelyn siihen tuomioistuimeen, jossa virhe on tapahtunut. Tämän lainkohdan nojalla korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2010:78 samoin kuin muissa Jippii-juttua koskevissa kantelu- ja purkupäätöksissä (edellä kappaleet 7-9) poistanut hovioikeuden 28.5.2009 antaman tuomion kokonaisuudessaan.

22. Kun hovioikeuden tuomio ja sen lainvoima on kumottu kokonaisuudessaan ja kun tämä on perustunut tuomarin esteellisyyteen ja tuomioistuimen päätösvaltaisuuden puutteeseen, ei hovioikeuden 28.5.2009 antama tuomio ole korkeimman oikeuden perustelujen kohdan 35 mukaan "miltään osin sitova."

23. Mutta onko asia tarkkaan ottaen kuitenkaan aivan tällä tavalla? Minusta ei, sillä kysymys reformatio in peius -kiellosta "astuu kuvaan," kuten edellä jo totesin, hovioikeuden uudessa käsittelyssä antamassa tuomiossa, mutta vasta tuolloin. Jos jonkun syytetyn syyksilukemiseen ei uuden tuomion mukaan tule mitään "lisää", vaan se pysyy samanlaisena kuin aikaisemmin eli 28.5.2009 annetussa tuomiossa, estää reformatio in peius -kielto rangaistuksen koventamisen. Jos taas syyksilukemisesta "putoaa" jokin osa pois, on tuomittua rangaistusta alennettava. Ainoastaan siinä tapauksessa, että syytetyn viaksi luetaan uusi teko tai aiemmin syyksiluetun teon katsotaan toteuttavan törkeämmän rikoksen, voidaan aiemmin tuomittua rangaistusta koventaa.

24. Korkeimman oikeuden enemmistön kanta on, sikäli kuin siinä on tarkoitettu (tosiasiallisesti) ottaa kantaa hovioikeuden tutkimisvallan laajuuteen, on minusta johdonmukainen ja perusteltu. Sen sijaan korkeimman oikeuden kannanotto reformatio in peius -kiellon soveltamiseen on ennenaikainen, koska siihen voidaan edellä mainitusta syystä ottaa kantaa vasta hovioikeuden tulevan pääasiaratkaisunsa yhteydessä.

25. Korkeimman oikeuden vähemmistön kanta on toki myös ymmärrettävä ja vastaajien kannalta enemmistön kantaa kohtuullisempi. Toisaalta vaihtoehto, jonka mukaan syytetty pääsisi pälkähästä eli välttyisi tässä tapauksessa syytteiden tutkimiselta yksinomaan tuomioistuimen kokoonpanoa ja koko oikeudenkäyntiä rasittavan tuomiovirheen perusteella, ei tunnu perustellulta. Tulee myös muistaa, että uudessa käsittelyssä tilanne on avoin, joten on mahdollista, että hovioikeus hylkää uusintakäsittelyssä syytteistä suurimman osan tai vaikkapa kaikki niistä.

26. Korkeimman oikeuden ratkaisu korostaa entisestään tuomarin esteettömyyden merkitystä. Esteettömyys ja esteellisyysperusteet tulisi ottaa vakavasti eikä vähätellä niitä. Epäselvässä tapauksessa tuomarin olisi syytä jäävätä itsensä, vaikka esteellisyysväitettä ei tehtäisikään. Jos näin olisi toimittu Jippii-jutun käsittelyn yhteydessä hovioikeudessa, olisi jutussa vältytty nyt pari vuotta kestäneiltä ylimääräisiltä käsittelykerroilta hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa ja tästä aiheutuvilta huomattavilta lisäkustannuksilta. Tuomari vastaa itse omasta esteettömyydestään, mutta tässä tapauksessa moite voidaan kohdistaa myös tuomari RR:n seurustelukumppanin HP:n kerrotun reaktioon samoin kuin hovioikeuden presidentin RR:n esteettömyyttä koskevaan virhearvioon. Presidentti LM, jolle HP oli muun muassa "pahoitteluviestinsä" osoittanut, oli tietoinen RR:n ja HP:n seurustelusuhteesta, mutta oli tästä ja HP:ltä saamastaan viestistä huolimatta määrännyt RR:n hovioikeuden ratkaisukokoonpanoon.

239. Tätä kaikki asianomaiset noudattakoot (T.k.a.n.)

Pres.: Minua kaikki asianomaiset totelkoot...

1. Ylimmät tuomioistuimet, korkein oikeus (KKO) riita- ja rikosasioissa ja korkein hallinto-oikeus (KHO) hallintolainkäyttöasioissa, liittävät vanhan perinteen mukaisesti ratkaisuihinsa loppukaneetin "Tätä kaikki asianomaiset noudattakoot." Ratkaisun konseptiin mainittu lause kirjoitetaan lyhenteellä "T.k.a.n". - Päätökseen, jolla KKO tai KHO epää pyydetyn valitusluvan, sanottua lausetta ei liitetä. - KHO:n päätöksissä lause esiintyy muodossa "Tätä kaikki asianosaiset noudattakoot", mutta tarkoitus on molemmissa lauseissa sama.

2. Tätä lausetta käytettiin jo 1600-luvulla Ruotsi (-Suomen) ylimmän instanssin päätöksissä; ylimpänä oikeusasteena oli tuolloin kuningas (Hänen Majesteettinsa). Korkein oikeus, Högsta domstolen, perustettiin vuonna 1789 ja myös sen päätöksiin liitettiin lause "Detta alle som vederbör, have sig hörsamlingen att efterrättä".

3. Venäjän vallan aikana lause liitettiin myös Suomen Senaatin oikeusosaston lopullisiin asiaratkaisuihin ja Suomen itsenäistymisen jälkeen myös KKO:n ja KHO:n sanottuihin ratkaisuihin. Vuodesta 1918 lähtien tekstistä jätettiin kuitenkin pois sana "alamaisesti."

4. Lause "Tätä kaikki asianomaiset noudattakoot" ei tarkoita samaa kuin "aamen" tai että tämä kaikki on totisesti totta. Lauseen tarkoitus on osoittaa ratkaisun pysyvyyttä eli sitä, että että kyseisestä ratkaisusta ei voi enää valittaa varsinaisten muutoksenhakukeinojen avulla; ylimääräisiä muutoksenhakukeinot (tuomiovirhekantelu, tuomionpurku ja menetetyn määräajan palauttaminen) ovat asia erikseen.

5. Huomattakoon, että lauseessa ei puhuta yksinomaan "asianosaisista" eli kyseisen yksittäisen jutun "parteista", eli riita-asian kantajasta ja vastaajasta tai rikosjutusta kysymyksen ollen syyttäjästä, asianomistajasta ja syytetystä, vaan siinä mainitaan nimenomaan sana "asianomaiset." Näin siksi, että ylimmän tuomioistuimen tuomio tai päätös velvoittaa myös täytäntöönpanoviranomaisia, esimerkiksi ulosottoviranomaista, rangaistusseuraamusvirastoa ja poliisia. Täytäntöönpanija syyllistyy virkarikokseen, jos hän kieltäytyy panemasta täytäntöön lainvoimaista tuomiota tai päätöstä.

6. Lause "Tätä kaikki asianosaiset noudattakoot" on liitetty myös KHO:n 8.3.2010 antamaan päätökseen (taltio 444, diaarinro 3089/1/09) oleskelulupaa ja käännyttämistä koskevassa valitusasiassa, jossa valittajana on Egyptin kansalainen Evelin Isa Fadail; lause on päätöksen sivulla 17. KHO näyttää siis käyttävän sanan "asianomaiset" sijasta sanaa "asianosaiset." Sen jälkeen päätöstaltiossa lukee, että Korkein hallinto-oikeus ja tämän alla luetellaan ratkaisun tekemiseen osallistuneen kahdeksan tuomarin ja esittelijän nimet, kaikkein ylimpänä omalla rivillään on puheenjohtajana toimineen Pekka Hallbergin nimi. Tämän jälkeen seuraa vielä 11 sivua kahden eri mieltä olleen jäsenen äänestyslausuntoja, näistä sivuista Hallbergin sinne tänne rönsyilevä lausunto vie valtaosan.

7. Kuten tiedämme, kaikkein korkein poliisipäällikkö, poliisiylijohtaja Mikko Paatero on ilmoittanut, että KHO:n sanottua päätöstä ei tullakaan panemaan toistaiseksi täytäntöön. Tämän Paatero ilmoittaa johtamansa Poliisihallituksen ja KHO:n yhteisessä tiedotteessa saatuaan pyytämättä ja yllättäen presidentti Pekka Hallbergilta asiaa koskevan kirjallisen lausunnon. Helsingin poliisikomentaja Jukka Riikonen ilmoittaa tiedotteessa ymmärryksensä asialle, koska Paateron ilmoitukselle on annettu "siunaus arvovaltaiselta taholta." - Piispoja Riikonen ei mainitse siunausilmoituksessaan.

8. Evelin Fadailia koskevaan päätökseen liitetty lause "Tätä kaikki asianomaiset noudattakoot" näyttää siis olevan pelkkää hämäystä.

9. Kyseinen lause on käytännössä korvattu KHO:n päätöksenteossa vähemmistöön jääneen presidentti Hallbergin mahtikäskyllä:

"Tätä päätöstä ei kenenkään asianomaisen tarvitse noudattaa, päätöksen täytäntöönpanoa saa ja sitä myös pitää viivästyttää."

10. Olisi mielenkiintoista tietää, millä valtuuksilla Pekka Hallberg oikein toimii. Kuka on pyytänyt päätöksen täytäntöönpanon keskeyttämistä Hallbergilta tai KHO:lta ja onko asiaa käsitelty KHO:n kollegiossa?

50. Vielä yksityisistä parkkimaksuista

Parkkiaktivistit mielipuuhassaan...

1. Viimeviikkoinen kirjoitukseni yksityistä "parkkisakoista" (27.11.) sai paljon lukijoita ja johti lukuisiin kommentteihin. Kiitokset tästä! Tässä vielä joitakin kokoavia näkemyksiä asiasta.

2. Kirjoitukseni julkaisemisen jälkeen minulle saatettiin tiedoksi Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisusarjassa Forum Iuris vähän aikaa sitten julkaistu Janne Kaiston ja Frey Nyberghin yhdessä kirjoittama kirjanen "Pysäköijän maksuvelvollisuudesta. Velvoitteen synty eräissä arkisissa tilanteissa. Kysymyksessä on tieteellinen tutkielma ja kirjassa on pidetty silmällä juuri yksityisen valvontatoimintaa ja pysäköijän velvollisuutta maksaa valvontamaksu. Janne Kaisto ja Frey Nybergh ovat molemmat oikeustieteen tohtoreita ja dosentteja, siis kokeneita siviilioikeuden tutkijoita. Frey Nybergh on tunnettua lakimiessukua, sillä hänen isänsä on KKO:n eläkkeellä oleva oikeusneuvos Björn Nybergh, jonka itsekin tunnen. Björn Nyberghin isä Gunnar Nybergh oli myös KKO:n oikeusneuvos, ja Gunnarin isä August Nybergh puolestaan oli KKO:n edeltäjän, Suomen Senaatin oikeusosaston jäsen, senaattori.

3. Kaiston ja Nyberghin sinänsä aivan asianmukaisesti laaditun tutkimuksen punainen lanka ja sanoma on ilmeisesti ollut tarkoitus kiteyttää kirjan takakanteen, jossa lausutaan seuraavaa:

"Tutkimuksessa esitetään, että yksityisen valvontatoiminnan oikeudellinen perusta on hataralla pohjalla. Väitetyn sopimuksen pääasiallisena ehtona on, että pysäköijä tulisi velvolliseksi maksamaan liiketoiminnan harjoittajan määräämän valvontamaksun. Koska alakohtaista sääntelyä ei ole, toiminnan oikeudellinen perusta tulee varallisuusoikeuden yleisistä opeista. Eri tilanteiden analysoinnin perusteella teoksessa päädytään siihen, että pelkkäpysäköinti ei voi saada aikaan velvollisuutta maksaa valvontamaksua, joka tulee erottaa velvollisuudesta suorittaa vastike pysäköinnistä. Pysäköinnin salliva maapohjan omistaja (tai vastaava taho) ei ilman lainsäätäjän toimenpiteitä voi yksipuolisesti määrätä pysäköijän sanktioluontoisesta maksuvelvollisuudesta."

Janne Kaisto ja FreyNybergh ovat tutkimuksensa perusteella laatineet Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 16.11.2008 julkaistun lyhyen artikkelin otsikolla "Yksityisen pysäköinninvalvonnan sijaan tehoa julkiseen valvontaa." Tämäkin kirjoitus oli mennyt ohi silmieni.

4. Kirjoittajat tuntuvat vierastavan ajatusta, jonka mukaan pysäköintiä koskeva sopimus syntyisi pelkällä ajoneuvon parkkeeraamisella yksityiselle alueelle. Epäselväksi näyttää jäävän, mitä muuta sopimuksen syntyminen kirjoittajien mukaan edellyttäisi. Esimerkiksi Ruotsin Högsta domstolenin samoin kuin tanskalaisten ja norjalaisten tuomioistuinten antamissa, pysäköintiä vastaavanlaisissa tilanteissa koskevissa ratkaisuissa on lähdetty siitä, että kun pysäköintiä koskevat ehdot on selvästi ilmaistu pysäköintialueen eteen pystyteistä kylteistä tai opastetauluista, ehdot tulevat tulevat ajoneuvon kuljettajan tietoon, jolloin hän voi vapaasti itse päättää, hyväksyykö hän nuo ehdot vai ei. Jos hän ajaa sisään ja parkkeeraa ajoneuvonsa alueelle, hänen on katsottava hyväksyneen ehdot ja sopimus on syntynyt. Högsta domstolenin sanottuja ratkaisuja on elostettu vuosittain ilmestyvässä julkaisussa Nytt Juridisk Arkiv I (NJA) , ks. NJA 1958 s. 177, NJA 1981 s. 323, NJA 1982 s. 778 ja NJA 1983 s. 604.

5. Sanottu pohjoismainen käytäntö on syntynyt ilman lainsäätäjän myötävaikutusta tai hyväksyntää. Tämä käytännöllisiin näkökohtiin perustuva praksis ei, se tulkoon selkeästi sanotuksi, ole mitenkään ristiriidassa varallisuusoikeudellisten yleisten oppien kanssa, vaikka Kaisto ja Nyberg tuntuvat tällaista väittävän - joskin varauksellisesti ja ilmeisesti itsekin hieman epäillen. Pysäköintisopimus on yksi esimerkki sopijapuolten tosiasialliseen käyttäytymiseen perustuvista reaalisopimuksista, jollaiset on hyväksytty kaikkialla maailmassa. Teoreettisesti ajatellen kyse on skandinaaviseen realismiin perustuvasta oikeudellisesta ajattelusta, jossa tarpeeton teoretisointi ja käsitelainoppi ovat saaneet väistyä reaalisten asia-argumenttien tieltä.

6. Kaisto ja Nybergh sanovat esimerkiksi Ruotsin korkeimman oikeuden ratkaisujen olevan alttiita kritiikille, mutta heidän esityksistään ei minusta oikein selviä, mikä oikeastaan on heidän kritiikkinsä ydinsanoma ja mihin se perustuu. Uusia käytäntöjä ja ideoita ja varsinkin sellaista uutta käytäntöä, joka ei perustu kirjoitettuun lakiin, voidaan tietenkin aina kritisoida, mutta toisaalta tuntuu hieman turhalta ryhtyä teoretisoimaan asioita pelkästään teorian muodostamisen vuoksi. Miksi pitäisi yrittää nähdä (teoreettisia) ongelmia sielläkin, missä sellaisia ongelmia ei yksinkertaisesti ole? Laintulkinnassa - myös oikeusteoreetikkojen ja tutkijoiden piirissä - tulisi pitää silmällä myös reaalisia asia-argumentteja ja pohtia myös teleologisen tulkintametodin käyttöä; viittaan 27.11. julkaistun kirjoitukseni kappaleeseen 27.

7. Kaiston ja Nyberghin kirjasessa puhutaan siitä, että parkkifirmat kylteissään "määräävät yksipuolisesti" pysäköijän maksuvelvollisuudesta. Yksipuolisesta määräämisestä ei kuitenkaan ole kyse, vaan kylteissä on vain tehty tarjous ja ilmoitettu sen ehdot, jotka autoilijat sitten hyväksyvät pysäköidessään alueelle. Jokaisella on vapaus joko käyttää pysäköintipaikkaa tai olla käyttämättä. Pysäköinti synnyttää maksuvelvollisuuden. Jos parkkeeraaja ei noudatakaan hyväksymiään ehtoja, hän tulee maksuvelvolliseksi siten kuin oli sovittu. Sopimusjärjestelyn tarkoituksena on hyödyttää kaikkia osapuolia, sekä maaomistajaa ja hänen sopijakumppaninaan olevaa parkkiyhtiötä että autoilijoita, joille tarjoutuu mahdollisuus käyttää ylläpidettyä yksityistä pysäköintipaikkaa. Mistään "julkisen vallan käytöstä" tai "rangaistuksenluontoisesta maksusta" valvontamaksun perimisessä ei ole kyse. Samanlaisesta bisneksestä itse asiassa on kyse myös kaupunkien pysäköinninvalvonnassa, joka tuottaa tiettävästi ainakin Helsingin kaupungille vuosittain miljoonien eurojen tulot.

8. Termi valvontamaksu, joka on suora käännös ruotsalaisesta lakitekstistä (kontrollavgift ), ei ole ehkä kovin kuvaava, mutta yhtä kaikki sillä on sama tavoite kuin velvollisuudessa suorittaa vastike pysäköinnistä. Kauppaliikkeiden, liikekeskusten tai kerrostalojen ei tarvitse perustaa pysäköintitaloja tai rakentaa ja ylläpitää kalliita järjestelmiä vastikkeiden perimiseksi käyttäessään laissa (TLL 28.2§) yksityisille kiinteistönomistajille annettua valvontaoikeuttaan. Liikekeskusten intressissä on, että pysäköintialuetta käytetään pysäköintiin vain sen ajan, kuin autolla liikekeskukseen tulevat asioivat liikkeissä. Tarkoitus ei siis ole ollut perustaa ja ylläpitää pysäköintialueita pitkäaikaista pysäköintiä, telttailua, piknikkiretkiä yms. varten. Jos parkkipaikat olivat täynnä keskenään seurustelevia ihmisryhmiä tai piknikki-ihmisiä ja heidän autojaan - tällaista kyllä kesäisin näkee suurien huoltamo-liikekeskusten parkkialueilla - joutuisivat liikekeskuksiin ostoksille tulevat tai muita palveluja haluavat asiakkaat kääntymään pois vapaiden parkkipaikkojen puuttuessa. Kaikki paikat olisivat täynnä - invalidipaikkoja myöten. Kunnallisia pysäköinninvalvojia yksityisten pysäköintialueiden valvonta ei juurikaan näytä kiinnostavan, resursseja kun ei kuulemma riitä edes julkisten alueiden pysäköinninvalvontaan.

9. Kaiston ja Nyberghin mukaan erityisen ongelmallisia ovat kyltit, joissa ilmoitetaan, että pysäköinti muille kuin luvan saaneille on kielletty. Voiko olla niin, että jos tietty toiminta ilmoitetaan kielletyksi, kieltoa rikkova henkilö tekisi sopimuksen sillä teolla, jolla hän rikkoo kieltoa. Dosenttiemme ihmettely on kuitenkin lähinnä akateemista laatua. Ei pitäisi ensinnäkään nähdä sanotunlaisia kylttejä negatiivisessa mielessä, koska kylteissä päin vastoin lukee, että "pysäköinti on sallittu pysäköintiluvan saaneille". Autoilijat voivat hankkia luvan etukäteen, eikä heitä houkutella pysäköimään alueelle ilman lupaa vaan päin vastoin varoitetaan etukäteen seuraamusmaksusta. Sopimusta ei pidä tehdä eli pysäköidä autoa, jos autoilija ei ole hoitanut omaa osuuttaan sopimuksesta eli hankkinut tarvittavaa lupaa. Ja vaikka lupa olisikin olemassa, ei pidä pysäköidä autoa paikkaan, jossa pysäköinti ei ole sallittu, esimerkiksi pelastustielle tai rapun eteen.

10. Kuten Kaiston ja Nyberghin HS:n artikkelin otsikostakin ilmenee, he suhtautuvat periaatteessa kielteisesti yksityiseen pysäköinninvalvontaan ja kannattavat julkisen valvonnan lisäämistä. Tätä he perustelevat erityisesti oikeusturvasyillä. Mutta kuten olen jo omassa kirjoituksessani 27.11. osoittanut (22. kappale), autoilijan oikeusturva ei ole yksityisessä pysäköinninvalvonnassa itse asiassa mitenkään huono, vaan eräiltä osin jopa parempi kuin julkisessa valvonnassa.

Olisiko niin, että kirjoittajien mainittu näkemys julkisen valvonnan "paremmuudesta" olisi vaikuttanut myös heidän tulkintaansa siitä, että pelkkä pysäköinti ei voisi saada aikaan velvollisuutta maksaa valvontamaksu ja että valvontamaksu perustuisi valvontayhtiön yksipuoliseen määräykseen?

11. Helsingin HO:n tuomiota on tervehditty riemulla mm. oikeus ja kohtuus -nimisellä sivustolla, ja nyt siellä on kehotettu autoilijoita ja ehkä muitakin jonkinlaiseen suoraan toimintaan parkkifirmoja ja jopa niiden työntekijöitä kohtaan. Tällainen toiminta hipoo minusta kyllä hyvän tavan rajoja ja siinä saattaa olla tai käytännössä tulla kyse työntekijöiden häirinnästä. Bangkokissa mielenosoittajat ovat vallanneet kansainvälisen lentokentän ja pitäneet sitä hallussaan jo toista viikkoa. Meillä "suora toiminta" näyttää keskittyvän yksityisille parkkipaikoilla. Bangkokissa osoitetaan mieltä hallitusta vastaan, meillä sitä vastoin tavallaan hallitusvallan puolesta ja siksi, että ihmiset "saisivat maksaa" parkkisakkonsa "vapaasti" ainoastaan valtiolle ja vieläpä korkeampana mitä yksityiset firmat perisivät!

12. Oikeus ja kohtuus -sivustolla kerrottiin varmana tietona, että minä olisin "jyväskyläläisen sakkofirman" osakkaana. Kun oikaisin tämä perättömän tiedon ja ilmoitin, että en ole minkään sakkofirman osakas, kysyttiin vielä, että no, oletko siten jonkin "valvontafirman" osakas? Ei, en ole myöskään yhdenkään pysäköinninvalvontayhtiön osakas enkä edes tunne ketään tällaista osakasta tai yhtiön toimihenkilöä.

13. Oikeus ja kohtuus -sivustolle on ilmestynyt myös Arctic Outcomes -nimisen lakiasiaintoimiston (jälj. AO) mainos, jossa kerrotaan, että toimisto aloittaa oikeudelliset toimet yksityisiä valvontayhtiöitä vastaan maksujen takaisinperimiseksi joko valvontayhtiöiltä tai toimeksiantajilta. AO lupaa mainoksessaan hankkia "rahasi takaisin."

Jokainen autoilija, joka on maksanut hovioikeudessa laittomaksi todetun yksityisen valvontayhtiön määräämän pysäköintivirhemaksun, voi AO:n ilmoituksen mukaan liittyä toimiston sivustolla esiteltyyn AO:n velkomuskanteeseen. AO:n mukaan kanteeseen liittyminen on riskitöntä eli siitä ei aiheudu kanteseen liittyville kuluja siinä tapauksessa, että maksettuja rahoja ei saataisikaan takaisin.

14. Mikäpäs siinä, meillähän vallitsee vapaa yrittäjyys myös oikeudellisten palvelusten tarjoamisessa! Oikeudellisia palveluja voivat tarjota lakisääteisen ammatillisen valvonnan piirissä olevien asianajotoimistojen ja asianajajien lisäksi myös muut lakimiehet ja niin sanotut lakiasiantoimistot, joiden osalta sanotunlainen valvonta siis puuttuu. Saatavien perinnässä ei toki lähtökohtaisesti ole kyse juridisesti kovin vaativasta tehtävästä, joten se sopii kyllä myös aloitteleville lakimiehille ja lakiasiaintoimistoille.

15. Arctic Outcomes on rovaniemeläinen, kesällä 2008 perustettu yritys. On hienoa, että napapiirillä toimiva nuori ja pirteä lakitoimisto osoittaa näin solidaarisuutensa myös etelän autoilijoille ja rientää apuun kyseisessä asiassa! AO:n ilmoituksen mukaan sanotussa takaisinmaksuasiassa mahdollisesti tarvittavan kanteen ajaa joku "kokeneista varatuomareistamme." Firman kotisivuilla ei kuitenkaan mainita yhdenkään varatuomarin tai muunkaan lakimiehen nimeä, joka olisi toimiston palveluksessa. Mahdollisessa kanteessa ei ole kyse ryhmäkanteesta, sillä ryhmäkannetta voi lain mukaan ajaa vain kuluttaja-asiamies; tämä toki kerrotaan asianmukaisesti myös AO:n kotisivuilla. AO kehottaa autoilijoita olemaan maksamatta yksityisiä pysäköinninvalvontamaksuja, koska Helsingin hovioikeus on todennut maksut lain vastaisiksi.

16. Valvontamaksuja on kuitenkin peritty varsin erilaisissa tapauksissa, ja hovioikeus on todennut ainoastaan yhdessä tapauksessa perityn maksun lain vastaiseksi. Lisäksi olisi syytä muistaa, että hovioikeuden tuomio ei ole vielä lainvoimainen. Hovioikeuden tuomio, jonka osalta muutoksenhakuun tarvitaan valituslupa, saadaan tosin pannaan tosin täytäntöön niin kuin lainvoimaisen tuomion täytäntöönpanosta on säädetty. AO ilmoittaa, että "takaisinperintävaatimuksemme on tuon tuomion (tarkoittaa siis hovioikeuden tuomiota) perusteella tehtävää täytäntöönpanoa." Mutta Helsingin HO:n 20.11. antaman tuomion perusteella täytäntöönpanokelpoinen saatava on ainoastaan velkomisjutun ParkComia vastaan voittaneella X:llä. Kenelläkään potentiaalisella "uudella" kantajalla ei voi olla vielä täytäntöönpanoperustetta ParkComia tai mitään muutakaan pysäköinninvalvontayhtiötä vastaan, koska tiettävästi edes yhtään kannetta ei ole vielä nostettu.

17. AO:n ilmoitus, jonka mukaan Helsingin hovioikeuden tuomiossa vahvistettu oikeusohje on sovellettavissa myös muiden pysäköintipalveluita tarjoavien yritysten samoilla periaatteilla määräämiin valvontamaksuihin, pitää sinänsä paikkansa - tietenkin sillä lisäyksellä, että periaatteessa hovioikeuden tuomiolla ei ole lain mukaan sitovaa prejudikaattivaikutusta myöhemmissä oikeudenkäynneissä. Jokainen velkomusjuttu on tutkittava erikseen - vaikka osa kanteista voidaan ehkä käsitellä yhdessä. Lisäksi tilanteet, joissa valvontamaksuja on peritty, voivat tosiseikkojen osalta vaihdella huomattavasti.

18. Mihinkään "pikavoittoihin" mahdollisten kanteiden nostajien tuskin kannattaa tuudittautua, vaikka kanteet voidaankin juridisesti perustaa Helsingin hovioikeuden tuomioon. Kuten sanottu, hovioikeuden tuomio ei ole vielä lainvoimainen, vaan se voi tulla lainvoimaiseksi aikaisintaan 60 päivän valitusajan päättyessä, jos muutosta ja valituslupaa KKO:lta ei ole määräajassa haettu. ParkCom tulee kuitenkin lehtitietojen mukaan hakemaan muutosta ja pyytämään valituslupaa. Jos KKO ei myönnä valituslupaa, hovioikeuden tuomio tulee lainvoimaiseksi, kun KKO päätös valitusluvan epäämisestä on annettu. Tähän saattaa kulua aikaa puolisen vuotta. Jos valituslupa myönnetään - niin kuin nyt näyttäisi tapahtuvan - kestää vielä ainakin muutaman kuukauden, ennen kun KKO antaa oman tuomionsa asiassa. Valitusluvan myöntäminen ei vielä merkitse sitä, että KKO muuttaisi HO:n tuomiota.

19. Jos AO:n virittelemään hankkeeseen liittyvät ihmiset tai jotkut muut nostavat kanteita pysäköinninvalvontayhtiöitä vastaan, ei Helsingin hovioikeuden tuomiosta ilmenevää "oikeusohjetta" voida siis käyttää ratkaisuperusteena ennen kuin tuomio on saanut lainvoiman tai KKO on aikanaan annettavalla omalla tuomiollaan pysyttänyt hovioikeuden tuomion lopputuloksen. Tätä ennen käräjäoikeudessa nostetut kanteet jätetään ilmeisesti OK 14:4:n nojalla lepäämään ja odottamaan ParkComin jutussa annettavaa lainvoimaista tuomiota.

Nämäkin asiat olisi hyvä kertoa "parkkisodan" aktivisteille ja kaikille valvontamaksujensa takaisinsaantia kiihkeästi odotteleville autoilijoille.