704. Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea 2001-2003

1. Valtioneuvosto asetti kesäkuussa 2001 komitean selvittämään tuomioistuinlaitoksen pitkän tähtäimen kehittämislinjoja. Komitea luovutti lähes 800-sivuisen mietintönsä 16.12. 2003 oikeusministeri Johannes Koskiselle (KM 2003:3). 

2. Kun tänä vuonna tulee kuluneeksi 10 vuotta mietinnön valmistumisesta, on syytä hieman tarkastella, miten ja mitkä komitean monista ehdotuksista ovat  toteutuneet tai toteutumassa. Eräät komitean jäsenet kokoontuivat viime viikolla näissä merkeissä muistelemaan kymmenen vuoden takaisia asioita, itse en valitettavasti päässyt tilaisuuteen mukaan.

3. Komitean tehtävänä oli siis selvittää tuomioistuinlaitoksen pitkän tähtäimen kehittämislinjoja. Komitea on käsitellyt mietinnössään tuomioistuimia muuttuvassa yhteiskunnassa sekä tuomioistuinten toiminnan yleisiä ja oikeudellisia lähtökohtia. Näiden pohjalta komitea on hahmotellut tuomioistuinlaitoksen kehittämisen haasteita, joihin mietinnössä haetaan vastauksia. Komitea on lähestynyt tuomioistuinlaitoksen kehittämistä sekä yhteiskunnan ja oikeuspalveluja käyttävien näkökulmasta että tuomioistuimen sisäisestä näkökulmasta. Ensin mainitussa ovat työskentelyn lähtökohtina olleet oikeusturva, oikeuden saatavuus sekä asiakasnäkökulma. Tuomioistuinpalvelujen tuottamisessa korostetaan toimijoiden osaamista ja ammattitaitoa. Osaamisen kehittäminen kohdistuu sekä tuomioistuinten omaan henkilöstöön että muihin toimijoihin, kuten avustajiin. Toisaalta komitea on nähnyt kiinteän yhteyden tuomioistuinpalvelujen laadun ja tuomioistuinlaitoksen organisatoristen ratkaisujen ja toimintatapojen välillä.

4. Mietintö on koko tuomioistuinlaitoksen pitkän aikavälin (10-15 vuotta) laaja-alainen selvitys, jossa on tarkasteltu kaikkia tuomioistuinlaitoksen osa-alueita. (Tässä yhteydessä voisin jo todeta, että visioinnin tähtäin olisi ollut syytä asettaa himpun verran pidemmälle, esimerkiksi 20-25 vuoden päähän.) Komitea on käsitellyt tuomioistuinten roolia nyky-yhteiskunnan oikeudellisessa ratkaisuntekojärjestelmässä ja sen pohjalta luonut yleisen tason perusteita siitä, mitkä asiaryhmät kuuluvat tuomioistuinten käsiteltäväksi. Mietinnön aihekokonaisuudet ovat 
- tuomioistuimissa käsiteltävät asiat, 
- oikeudenkäyntimenettelyt, 
- avustaminen oikeudenkäynnissä, 
- konfliktinratkaisun vaihtoehdot, 
- osaaminen ja ammattitaito, 
- tuomioistuinorganisaatio, 
- tuomioistuinten johtaminen sekä 
- tuomioistuinten keskushallinto.


5. Komitean puheenjohtajaksi kutsuttiin oikeusneuvos, sittemmin hovioikeuden presidentti Markku Arponen (Itä-Suomen HO) ja varapuheenjohtajaksi hallintoneuvos Heikki Kanninen KHO:sta. Komitean jäseniä olivat  tutkija Kaijus Ervasti (Optula), asianajaja Markku Fredman, tutkija Vaula Haavisto (Helsingin yliopisto),  professori Jukka Kemppinen (TKK), hovioikeudenlaamanni Leena Korkalainen (Vaasan HO), dosentti Pia Letto-Vanamo (Helsingin yliopisto), hallinto-oikeustuomari Marjatta Mäenpää (Helsingin hallinto-oikeus), käräjätuomari Jukka Peltonen (Tampereen käräjäoikeus), professori, ent. kihlakunnansyyttäjä Matti Tolvanen (Joensuun yliopisto), oikeusaputoimen johtaja Marja-Leena Tervahauta (Rovaniemen hovioikeuspiiri) sekä lautamies Hannu Virkkala Kajaanista. Komitean pysyvinä (ja äänivaltaisina) asiantuntijoina olivat erityisasiantuntija Sakari Laukkanen (OM), lainsäädäntöneuvos Asko Välimaa (OM) ja professori Jyrki Virolainen (Lapin yliopisto). Komitean päätoimisina sihteereinä toimivat käräjätuomari Antti Savela (Oulun käräjäoikeus) ja vanhempi hallintosihteeri Anne Niemi (KHO).

6. Komiteassa oli siis tuomareita sekä yleisistä tuomioistuimista että halintotuomioistuimista, asianajajakunnan ja syyttäjälaitoksen edustaja sekä tutkijoita eri yliopistoista ja tutkimuslaitoksista. Lautamies Hannu Virkkala edusti maallikkonäkemystä, mutta erityistuomioistuimista ei komiteassa ollut edustajaa. Raskaimman taakan komitean työssä joutuivat puheenjohtajien ohella kantamaan ahkerat ja taitavat päätoimiset sihteerit.

7. Komitean työssä ilmeni heti alusta lähtien, että yleisten tuomioistunten edustajat keskittyivät  siivili- ja rikosprosessia koskevaan lainkäyttöön ja hallintotuomarit puolestaan hallintolainkäyttöön. Tämä heijastui selkeästi myös komitean päätoimisten sihteerien työssä ja mietinnön kirjoittamistehtävän jakamisessa. Komiteassa näytti vallitsevan tiukka reviiriajattelu: älkää te yrittäkö puuttua meidän asioihimme, niin mekään emme sekaannu teidän asioihinne. Tämä on valitettavaa, sillä todella pitkällä aikavälillä ei liene kenenkään etu - ei ainakaan oikeudessa asioivien ihmisten -  että pienessä maassa toimii kaksi erillistä tuomioistuinorganisaatiota, joissa noudatetaan monilta osin aivan erilaista asioiden käsittelytapaa. Itse otin mietintöön jättämässäni lausumassa - tätä ei saanut nimittää eriäväksi lausunnoksi (!) - toki kantaa myös joihinkin hallintolainkäytön pahimpiin epäkohtiin, joista hallintolainkäytön edustajat halusivat vaieta. 

8. Komitean toimeksiantoon sisältyy yksi sinänsä selvä ja vaarattoman tuntuinen virke: "Komitean työn lähtökohtana ovat uuden perustuslain perusperiaatteet tuomiovallan käytöstä ja perusoikeusnäkökulma". Komitealle kerrottiin heti alussa, että tämä tarkoittaa sitä, että komitean ei sallita pohtia kaksijakoisen tuomioistuinorganisaation yhtenäistämistä eli käytännössä hallintotuomioistuimien integroitumista yleisiin tuomioistuimiin. Perustuslaissa nimittäin lukee, että valtakunnassa on sekä yleisiä tuomioistumia että hallintotuomioistuimia, joilla on lainkäytössä oma toimivaltansa. Kerrottiin, että KHO:n presidentti Pekka Hallberg olisi suostunut "päästämään" omat edustajansa komiteaan vain juuri sillä ehdolla, että kysymystä organisaatioiden yhtenäistämisestä ei oteta komitea työssä lainkaan esille. 

9. Tämä rajaus, jota komitea sitten uskollisesti noudatti - mietinnössä ei ole sanakaan ko. "tabusta" - oli ja on edelleen minusta "syvältä", sillä mainittu asia kuuluisi ilman muuta tuomioistuinlaitoksen kehittämisen tärkeimpiin kohtalonkysymyksiin. Jos komitean tarkoituksena oli todella visioida tuomioistuimien pitkän tähtäimen kehittämislinjoja, ei mainittua kysymystä olisi voitu sivuuttaa. Omassa lausumassani rohkenin tuoda tämän näkökohdan esille. Komitean ei olisi toki tarvinnut ehdottaa tältä osin perustuslain muuttamista - komitea ei itse asiassa tehnyt mietinnössään konkreettisia pykäläehdotuksia muutenkaan - mutta asia olisi tullut toki ottaa mietinnössä periaatteellisella tasolla esille ja korostaa sen merkitystä tuomioistuinlaitoksen kehittämisessä. - No, nyt kun komitean mietinnön jättämisestä on kulunut  kymmenen vuotta, korkeimman oikeuden presidentti on vihdoin ja viimein rohjennut ottaa asian eli siis tuomioistuinorganisaation yhtenäistämisen julkisesti puheeksi. Yhtenäistämällä organisiaatiot saataisiin aikaan merkittäviä hallinnollisia säästöjä.

10. Komitean asialistalla oli toki myös monia molemmille lainkäyttösektoreille yhteisiä asioita ja kysymyksiä. Ministeriö oli asettanut komitean työtä valvomaan kaksi omaa erityisasiantuntijaansa. Ilmeni, että hallintolainkäyttöä komiteassa edustaneet jäsenet ja ministeriön edustajat olivat monessa asiassa ja erityisen selvästi tuomioistuimien keskushallintokysymyksessä samalla puolella, eli halusivat torjua keskushallinnon irroittamisen oikeusministeriön alaisuudesta. Tämä ei ollut sinänsä toki mikään yllätys, sillä tiedossa oli, että KHO:n presidentti Pekka Hallberg vastusti tuohon aikaan jyrkästi tuomioistinten keskushallinnon uudistamista ja sen erottamista oikeusministeriön holhouksesta.Hallberghan tunnettiin hyvin valtioneuvoston ja ministeriön käynnistämien erilaisten uudistusten vetäjänä.

11. Mitä komitea sitten sai aikaaan? Kun on kyse 800-sivuisesta asiakirjasta, löytyy mietinnöstä monenlaista asiaa ja ehdostusta. Oikeusministeriön sivustolla komitean ehdotukset on tiivistetty näin:

Komitea toteaa, että tuomioistuinten perustehtävä on oikeusriitojen ja konfliktien ratkaiseminen. Käräjäoikeuksien ja hallinto-oikeuksien asemaa pitää vahvistaa. Tuomarien ja oikeudenkäyntiavustajien monipuolinen osaaminen ja ammattitaito tulee taata. Tuomarinuraa pitää ryhtyä toden teolla avaamaan myös tuomioistuinlaitoksen ulkopuolisille hakijoille ja oikeudenkäyntiavustajien toiminta säätää luvanvaraiseksi. Oikeudenkäyntien nopeuttamiseksi ja oikeudenkäyntikulujen hillitsemiseksi ehdotetaan uudistuksia. Oikeudenkäyntien avoimuutta tulisi lisätä. Lautamiesjärjestelmä säilyisi, mutta lautamiesten osallistumisen laajuuteen, äänioikeuteen ja valintatapaan ehdotetaan muutoksia. Tuomioistuinten keskushallinnon komitean jäsenten niukka enemmistö siirtäisi oikeusministeriöstä uuteen tuomioistuinten keskushallintoyksikköön. Tuomioistuinten johtamiselta komitea odottaa nykyistä ammattimaisempaa otetta.

12. Komitean mietintö (KM 2003:3) löytyy tästä. Lyhyt yhteenveto komitean ajatuksista ja ehdotuksista löytää tästä tiivistelmästä.

13. Komitean ehdotuksista on toteutunut ainakin oikeudenkäyntiavustajan tehtävän saattaminen luvanvaraiseksi. Tämän vuoden alussa tuli nimittäin voimaan laki luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista. Lain myötä oikeudenkäyntiasiamiehenä saa toimia vain asianajaja, julkinen oikeusavustaja tai luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja. Luvan myöntämisestä päättää uusi riippumaton lautakunta, nimeltään oikeudenkäyntiavustajalautakunta; uusia nimikehirviöitä siis tälläkin saralla! Laissa säädetään niistä velvollisuuksista, joita luvan saanut lakimies on toiminnassaan velvollinen noudattamaan. Säännökset ovat samankaltaisia asianajajien vastaaviin säännöksiin verrattuna. Luvan saaneita lakimiehiä valvovat sekä oikeudenkäyntiavustajalautakunta että perustettava valvontalautakunta. Varsinaisen valvonnan suorittaa valvontalautakunta. Luvan peruuttamisesta tai laissa mainitusta seuraamusmaksusta päättää okeudenkäyntiavustajalautakunta valvontalautakunnan esityksestä.

14. Tästä nyt hyvin näkee, miten todella pitkään tarpeellisten uudistusten aikaansaaminen oikeuslaitoksen saralla voi kestää, 10 vuotta siihen tässä tapauksessa vierähti aikaa! On toki hyvä asia, että kaikki oikeudenkäyntiavustajat ja -asiamiehet ovat nyt asianmukaisen valvonnan piirissä ja että  avustajien kelpoisuusehtoja on jonkin verran tiukennettu. Mutta todella kankea ja raskas byrokratia sitä varten on luotu! Pienessä maassa pitäisi toki tässsäkin tapauksessa selvitä yhdellä organisaatiolla eli asianajajaliitolla. Komitea pohti  neljää eri vaihtoehtoa, jonka pohjalta asia voitaisiin järjestää. Itse kannatin - ainoana muuten - lupajärjestelmän rakentamista lähes kaikkien muiden eurooppalaisten maiden mallin mukaan asianajajamonopolin varaan. Tämä olisi kuitenkin edellyttänyt Suomen Asiananajaliiton voimakasta kehittämisestä, mutta tähän liitolla ei ilmeisesti ollut tahtoa tai kykyä.

15. Komitean ehdotus, jonka mukaan kiinteistöä koskevat asiat (lainhuudatukset ja kiinnitykset), joita oli todella paljon, siirretttäisiin käräjäoikeuksista maanmittauslaitokselle, toteutui muutama vuosi sitten. Tämä oli täysin välttämätön uudistus, sillä tavoitteena tulee toki olla, että  tuomioistuimien ja siis myös käräjäoikeuksien on keskityttävä perustehtäväänsä eli oikeusriitojen ratkaisemiseen. Kiinteistöasioissa on kysymys ainoastaan oikeuksien kirjaamisesta.

16. Komitea, eli tarkemmin sanottuna sen enemmistö (vähemmistöön kuuluivat Kaijus Ervasti ja OM:n komiteaan asettamat "vahdit" Välimaa ja Laukkanen)  ehdotti myös, niin kuin oli ehdotettu monta kertaa jo 1990-luvulta lähtien, että kiinteistöasioiden tavoin myös riidattomat velkomusasiat, joissa on kyse, ei oikeusriidasta, vaan ainoastaan  selvien ja riidattomien saamisasioiden perinnästä, siirrettäisiin pois käräjäoikeuksista, tässä tapauksessa suoraan ulosottoviranomaisille. Mutta niin vain tätä uudistusta, joka olisi täysin välttämätön, ei ole vieläkään saatu edes suunnitteluasteelle! Peräti käsittämätöntä! Tätä uudistusta ovat, ihme kyllä, vastustaneet myös useat käräjäoikeudet ja myös korkein oikeus lausunnossaan joskus vuoden 2005 paikkeilla (presidentti Koskelo ja oikeusneuvokset Rajalahti ja Poutiainen)

17. Viimeksi eilen saimme Ylen Uutisista kuulla, miten pikavippiasiat, joita riidattomista velkomusasioista on n. 80 prosenttia, suorastaan ruuhkauttavat  käräjäoikeuksia! Esimerkiksiksi Oulun käräjäoikeudessa näiden asioiden määrä on kaksinkertaistunut viidessä vuodessa ja nyt niitä kuulemma siirretään Oulusta Kuusamossa sijaitsevan sivukanslian käsiteltäväksi! Mutta mitään ei vaan tehdä eikä ole edes tarkoitus tehdä näiden perintäasioiden yksinkertamiseksi! 

18. Jotakin pienempi asioita on ehkä myös saatu toteututetuksi, mutta ne eivät juuri nyt juolahda blogistin mieleen. Komitea painotti aivan oikein muun muassa kahta tärkeää asiaa: a) asiakkaiden näkökulman huomioon ottamista ja ns. koetun oikeudenmukaisuuden merkitystä, sekä b) oikeudenkäynnin avoimuuden lisäämistä. Se, onko näissä hienoissa tavoitteissa käytännössä riittävästi onnistuttu, on kuitenkin kokonaan toinen kysymys.

19. Paljon helpomaaa on kuitenkin listata niitä asioita ja kysymyksiä, joissa ei ole menty eteenpäin tai saatu komitean ehdotuksia edes suunnitteluasteelle. Yksi tärkeä toteutumatta jäänyt kysymys on tuomareiden koulutusjärjestelmän kehittäminen. Siitä on julkaistu tähän mennessä useita erilaisten toimikuntien ja työryhmien papereita, mutta mitään ei ole käytännössä tapahtunut ja saatu aikaan. Tähän kiinnitti huomiota äskettäin huomiota myös  Vaasan HO:n ex-presidentti Erkki Rintala, joka muuten piti "Arposen komitean" mietintöä ylipäätään hyvänä ellei suorastaan korkeatasoisena työnä. Rintala harmitteli (aiheellisesti) sitä, ettei OM ole halunnut ottaa komitean ehdotuksia huomioon, vaan on vedonnut mm. siihen, että komitea oli monissa kohdin erimielinen. Niinpä, vähemmistöön eli ns. jarrumiehiksi osoittautuivat useimmiten nimenomaan OM:n edellä mainitut "vahdit" eli Laukkanen ja Välimaa (toki virkansa puolesta) sekä trio Ervasti, Mäenpää ja Letto-Vanamo. Komiteassa puhuttiin paljon - asiaa ja sen vierestä - ja tässä suhteessa vm. trio kunnostautui kyllä erinomaisella tavalla.

20. Tuomareiden rekrytointia ja valintamenttelyä ei ole alettu kehittää komitean ehdottamalla tavalla. Tuomioistuinharjoittelun kehittämisessä on tapahtunut pelkkää näpertelyä. Lautamiesjärjestelmän kehittäminen on laiminlyöty kokonaan ja järjestelmä on esitetty lakkautettavaksi mm.Tuija Braxin suulla. Tuomareiden valvontalautakunnasta, jonka perustamista komitea ehdotti laiskojen tuomareiden kuriin saattamiseksi, on luovuttu. Komitea, siis sen enemmistö,  ehdotti myös esittelijäjärjestelmästä luopumista kaikissa tuomioistuimissa. Tämä oli etenkin Markku Arposen yksi kuningasajatuksista, mutta sille on viitattu OM:ssä ja esimerkiksi hovioikeuksissa täydellisesti kintaalla! Kehitä tässä sitten hovioikeuksien tai hallinto-oikeuksien toimintaa!

21. Komitea pohti ansiokkaalla tavalla  tuomareiden valintamenettelyn kehittämistä ja ehdotti siinä yhteydessä - jälleen äänestäen - ns. kiintiömallin käyttöön ottamista. Olen kirjoittanut tästä asiassa monta kertaa, koska kannatan sitä aina KKO:ta ja KHO:ta myöten; KKO:ssa itse asiassa on tuollainen kiintiösysteemi ollut epävirallisesti jo kauan käytössä.  Järjestelmä on käytössä mm. Hollannissa.  Komitean enemmistön mukaan jo lyhyellä tähtäimellä olisi tarpeellista kiintiöidä osa avoimista tuomarin viroista vain tuomioistuimen ulkopuolella työskenteleville lakimiehelle, jotta esimerkiksi käräjäoikeuksiin saataisiin kauan ja hartaasti kaivattua osaamista muualtakin kuin tuomioistuinten sisältä.

22. Ehdotin komiteassa, että tuomarinvirkoja koskevat hakuilmoitukset olisi julkaistava myös ao. päivälehdissä, hakuilmoituksista olisi tehtävä houkuttelevia ja että ne olisi tässä tarkoituksessa laadittava samalla tavalla kuin firmojen työpaikkailmoituksetkin. Eräällä matkalla komitean kokoukseen Tampereelta Helsinkiin luonnostelin junassa - olisiko ollut  ravintolavaunun pöydässä - hakuilmoituksen mallin, josta muut jäsenet (vähemmistöä tietenkin lukuun ottamatta) innostuivat niin, että luonnoksen pohjalta muotoiltu kahden käräjätuomarin viranhakuilmoitus otettiin oikein mietinnön kansikuvaksi (ks. yllä). - Mutta mitään edistystä ei ole tässäkään suhteessa tapahtunut!

23. Pahimpana puutteena voidaan kuitenkin, ainakin komitean enemmistön mielestä, pitää sitä, että erinomaisen perusteellisesti pohdittu ja kaikin puolin punnittu ja perusteltu ehdotus tuomioistuimien keskushallinnon erityttämisestä eli irrottamisesta oikeusministeriöstä ja sen siirtämisestä erilliselle keskushallintoyksikölle, jonka johdossa olisivat tuomarit, ei ole vieläkään liikahtanut eteenpäin. OM:stä erillinen tuomioistuinten keskushallinto korostaisi tuomioistuimien riippumattomuutta; kaikissa muissa pohjoismaissa mainittu uudistus on toteutettu juuri mainitusta lähtökohdasta käsin jo ajat sitten. Kun keskushallintouudistusta ei ole saatu aikaan, junnaa tuomioistuinlaitoksen kehittäminen paikallaan ja toiminnan epäkohdat sen kun pahenevat. OM:stä erillisen keskushallintoyksikön perustamista kannattivat komiteassa Arponen, Fredman, Kemppinen, Korkalainen, Peltonen, Tolvanen, Virkkala ja Virolainen. Uudistusta vastustivat Ervasti, Haavisto, Kanninen, Letto-Vanamo, Mäenpää, Tervahauta ja Laukkanen; Välimaa  oli poissa äänestyksestä.

24. Miksi komitean ehdotukset ovat olleet osin vastatuulessa?  Viittasin edellä jo siihen tekosyyhyn, jonka mukaan tämä johtuisi siitä, että komitea oli useissa keskeisissä kysymyksissä erimielinen. Jo mietinnön luovutustilaisuudessa 16.12.2003 näkyi selvästi, ettei mietintö ollut oikeusministeri Johannes Koskiselle mieluinen. Myös Koskista oikeusministerinä seuranneet poliitikot ovat suhtautuneet esimerkiksi tuomioistuinten keskushallinnon uudistamiseen torjuvasti lähinnä ideologisilla perusteilla. Vielä Matti Vanhasen II hallituksen ohjelmassa mainittiin vienosti kysymys keskushalllinnon kehittämisestä. Oikeusministeri Brax hoiteli mainitun kysymyksen hänelle tyypilliseen näppärään tapaansa pois päiväjärjestyksestä asettamalla selvitysmieheksi yliopiston erään  amanuenssin, jonka selvitys, kuten tarkoitus ilmeisesti olikin, hautautui saman tien ministeriön arkistoon. 

25. Jyrki Kataisen hallituksen ohjelmassa mainitusta kysymyksestä ei taida olla edes lausumaa. Tämä selityy sillä, että kun hallitusohjelmaa rustattiin vuoden 2011 vaalien jälkeen, oikeuslaitosta koskevan ohjelmapaperin laatimista johti, kukas muu kuin juuri kansanedustaja Johannes Koskinen! Oikeuslaitoksen osalta hallitusohjelma valmistui kivuttomasti päivässä tai parissa, vaikka muilta osin hallitusohjelmaa väsättiin kasaan viikko- tai kuukausitolkulla. Lobbareita, jotka olisivat kiinnittäneet poliitikkojen huomiota tuomioistuinlaitoksen kehittämistarpeisiin, ei ilmeisesti ollut kuultavina. Ei ollut, koska tuomarit eivät voi toimia lobbareina, eikä maassa ole hallituksesta ja oikeusministeriöstä erillistä itsenäistä tuomioistuinlaitoksen keskushallintoyksikköä, jossa olisi tarvittava asiantuntemusta ja motivaatiota uudistusten käynnistämiseksi.

26. Parhaillaan istuu oikeusministeriön asettama "korkean tason neuvottelukunta", jonka tehtävänä on valmistella pitkän aikavälin oikeusturvaohjelmaa sekä lyhyemmän tähtäimen sopeuttamisohjelmaa. Neuvottelukunnan yhtenä tavoitteena on pyrkiä varmistamaan, "etteivät säästötavoitteet vaaranna oikeusturvatavoitteita". Neuvottelukunnan ehdotuksen oli määrä valmistua jo 15.2.2013, mutta mitään ei ole vielä kuulunut. Kuten edellä jo mainitsin, neuvottelukuntaan kuuluva KKO:n presidentti Pauliine Koskelo tuli jokin aika sitten julkisuuteen ja ehdotti tuomioistuimien määrän rajua karsimista ja kaksijakoisen tuomioistuinorganisaation yhtenäistämistä. KHO:n presidentti Pekka Vihervuori, hänkin istuu  neuvottelukunnassa, vastusti Koskelon ehdotusta "jyrkästi". - Ei siis kovin hyvältä näytä, kun oikeuslaitoksen menoja pitäisi säästää tietojen mukaan 25 miljoonalla eurolla, mutta komitean päähenkilöt ovat keinoista noin erimielisiä keskenään. Luultavasti oikeusturvaa pyritään varmistamaan (lue: heikentämään) esimerkiksi siten, että ihmisten valitusoikeutta mm. hovioikeuteen rajoitettaisiin vielä nykyisestä tuntuvasti. Siitähän se oikeusturva tietenkin "kohenisi", kun ei enää saisi edes valittaa! - Palatkaamme asiaan sitten, kun neuvottelukunnan ehdotus julkistetaan.

125. Itä-Suomen hovioikeuden julkisuudessa kritisoidut raiskaustuomiot

               Viipurikin oli aikanaan hovioikeuskaupunki

1. Kirjoituksissani 122 ja 123 olen kertonut Itä-Suomen hovioikeuden tuomiosta, jolla hovioikeus lievensi suonenjokelaisen poliisimiehen  käräjäoikeuden raiskauksesta ja lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomitseman 2 vuoden ja 10 kuukauden ehdottoman vankeusrangaistuksen 1 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeutta ja määräsi rangaistuksen ehdolliseksi. Lisäksi syytetty tuomittiin 70 tunnin yhdyskuntapalveluun. Hovioikeus myös alensi syytetyn rikoksen uhrille maksettavaksi tuomitun kärsimyskorvauksen 8 000 eurosta 5 000 euroon.

2. Hovioikeuden tuomio on aiheuttanut suurta hämmästystä ja suorastaan raivostunutta kritiikkiä tulikumina käyvissä verkkokeskusteluissa. Facebookin on perustettu ryhmä 100 000 vastaan Itä-Suomen hovioikeus, johon oli lehtitietojen mukaan liittynyt viime viikon lopulla jo 40 000 Facebookin käyttäjää, joiden mielestä hovioikeuden tuomioihin on jo korkea aika puuttua. Koska hovioikeus määräsi tuomionsa perustelut syyksilukemisen ja näytön arvioinnin osalta salaisiksi, ei ihmisillä ole ollut tietoa ratkaisun perusteista. Tämän vuoksi Aamulehti kysyi 1.7. hovioikeudessa jutun ratkaisseen kokoonpanon puheenjohtajana toimineelta hovioikeudenneuvos Markku Ukkolalta, mitä tarkoittaa rangaistusseuraamuksen perusteluissa ilmaistu käsite "verrattain lievä väkivalta." 

3. Ukkolan vastaus oli odotettu: "En halua sanoa tähän mitään." Vastaus on sinänsä korrekti, sillä jos oikeus kerran on määrännyt perustelunsa salaisiksi, ei joku oikeuden jäsenistä saa kertoa, mitkä nuo perustelut jonkin seikan osalta olivat. Mutta ehkäpä perustelut päätettiin julistaa salaisiksi osin juuri siksi, ettei oikeuden jäsenten tarvitsisi niitä jälkeenpäin julkisuudessa selitellä. Niin kuin blogissani 122 kerroin, hovioikeuden ei olisi ollut pakko määrätä perustelujaan salaisiksi. Joka tapauksessa hovioikeus olisi voinut laatia julkisen selosteen, jossa perusteluja olisi sanotulta osin (verrattain lievä väkivalta") hieman raotettu. Mutta hovioikeus ei laatinut selostetta.

4. Ukkola vastasi kuitenkin toimittajan toiseen kysymykseen siitä, miksi hovioikeus oli pitänyt rangaistusta lieventävänä seikkana sitä, että uhri oli "vuoden päässä" 16 ikävuodesta; itse asiassa uhri lienee ollut tekohetkellä lähempänä 16 kuin 15 vuotta. Hovioikeudenneuvos Ukkolan vastaus oli odotetun lakoninen: "Siksi, että teko on aina sitä törkeämpi, mitä nuorempi uhri on."

5. Tässä kohdin Markku Ukkola ja koko hovioikeus iski kuitenkin minusta kirveensä niin sanotusti kiveen. Kuten olen blogeissani 122 ja 123 - ks. myös kommenttipuheenvuorojani - todennut ja kantaani perustellut, se, että uhri on  "jo 15 vuotta täyttänyt", ei voi olla mikään rangaistusta lieventävä tai alentava seikka eikä rangaistusta voida myöskään sillä perusteella määrätä ehdolliseksi. En ryhdy tässä enää toistamaan kannanottoni perusteluja. Viittaan myös siihen, että minua paljon paremmin rikosoikeuteen ja erityisesti seksuaalirikoksiin perehtyneet tutkijat ovat olleet kyseisestä asiasta kanssani samaa mieltä. Ukkolan kanta, jonka mukaan teko on aina sitä törkeämpi, mitä nuorempi uhri on, pitää kyllä paikkansa, mutta tästä ei voida tehdä sitä johtopäätöstä, että uhrin lähestyminen 16 vuoden ns. suojaikärajaa olisi jokin rangaistuksen lieventämisperuste tai normaalirangaistusta alentava seikka. Tämän luulisi olevan selvä asia. Hyväksikäytön uhrin alhainen ikä, esimerkiksi 8-10 vuotta, on seikka, joka voi tehdä seksuaalisesta hyväksikäytöstä kokonaan eri rikoksen eli törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön (RL 20:7). Tämäkin pitäisi muistaa.

6. Aamulehti haastatteli 5.7. asian johdosta myös Itä-Suomen hovioikeuden virkaiältään vanhinta laamannia Juha Voutilaista, joka vastasi Aamulehden sunnuntailiitteen Asiat esittämiin kysymyksiin lomalla olevan hovioikeuden presidentin puolesta. Toimittajan kysymykseen, miksi raiskaustuomiot muuttuvat hovioikeudessa, Voutilainen vastasi näin:

"Tapauksissa, joissa olen itse ollut mukana, on usein käynyt niin, että hovioikeuteen tultaessa on koottu uutta todistusaineistoa, ja käräjäoikeuden tekemään ratkaisuun nähden aineisto näyttäytyy hovioikeudessa aivan eri valossa." Voutilaisen mukaan käräjäoikeudet olisivat voineet päätyä samankaltaiseen ratkaisuun kuin mihin hovioikeus on lopulta päätynyt, jos niillä olisi ollut käytössään sama materiaali kuin hovioikeudella.

7. Laamanni Voutilainen antaa siis ymmärtää, että  hovioikeudessa todistusaineisto voi olla aivan toisenlainen kuin käräjäoikeudessa. Onko näin? Pakko todeta, että Voutilaisen väite tai näkemys nimenomaan todistusaineiston erilaisuudesta ei ole minusta uskottava. Asiahan on todellisuudessa niin, että rikosjutuissa todistusaineisto kootaan mahdollisimman täydellisenä jo poliisin suorittamassa esitutkinnassa. Syyteharkinnan suorittava syyttäjä voi vielä ennen syytepäätöstään kehottaa poliisia suorittamaan tiettyjä lisätutkimuksia ja sillä tavalla jutun todistusaineistoa voidaan täydennyttää jo ennen syytteen nostamista ja käräjäoikeuden istuntoa. Myös asianomistajan ja syytetyn avustajat voivat pyytää poliisilta tiettyjen lisätutkimusten suorittamista. Selkeänä pääsääntönä ja koko oikeudenkäyntimenettelyn tavoitteenakin on, että jutun todistusaineisto on täydellinen jo käräjäoikeudessa toimitettavassa pääkäsittelyssä niin, ettei sitä ole tarpeen täydentää enää muutoksenhakuvaiheessa.

8. On myös erittäin harvinaista, ei siis tavallista kuten Voutilainen antaa ymmärtää, että hovioikeusvaiheessa jutun näyttöaineistoon tulisi jotain todella relevanttia uutta aineistoa. Se on tietenkin mahdollista, mutta kuten sanottu, käytännössä on harvinaista, että hovioikeudessa pyydetään kuulemaan  sellaista todistajaa tai asiantuntijaa, jota ei ole kuultu jo esitutkinnassa ja käräjäoikeudessa. Myös kokonaan uuden teknisen selvityksen tai asiakirjanäytön esittäminen hovioikeudessa on poikkeuksellista. Pääsääntö ja yleinen käytäntö on, että hovioikeudessa on käsillä lähestulkoon täysin sama aineisto kuin käräjäoikeudessa. Usein päin vastoin todistusmateriaalia esitetään vähemmän kuin käräjäoikeudessa, koska käräjäoikeuden tuomion perusteella syyttäjä ja toisaalta puolustusasianajaja voivat arvioida, millä todistusaineistolla on jutussa merkitystä ja millä taas ei. Tarpeeton ja irrelevanttia aineistoa ei tietenkään kannata esittää enää uudelleen hovioikeudessa.

9. Laamanni Voutilaisen väite tuntuu myös  oudolta siihen nähden, miten hovioikeudet yleensä suhtautuvat suullisen pääkäsittelyn järjestämiseen hovioikeudessa. Hovioikeudet, Itä-Suomen hovioikeus muiden ohella, vastustavat yleensä aina pääkäsittelyjen toimittamista vedoten siihen, että käräjäoikeudessa jo vastaanotetun näytön vastaanottaminen uudelleen hovioikeudessa on turhaa ja vain jonkinlaisen "huonon näytelmän uusintaesitystä." Mutta nyt hovioikeuden laamanni väittääkin, että hänen ratkaisemissaan jutuissa esitettäisiinkin usein kokonaan uutta todistusaineistoa! Kuten sanottu, en pidä tätä väitettä kovinkaan uskottavana.

10. Eri asia on, että käräjäoikeudessa vastaanotetun näytön uudelleen vastaanotetun  näyttö saattaa  Voutilaisen sanoin todella "näyttäytyä hovioikeudessa aivan eri valossa." Tältä osin voin kyllä allekirjoittaa Voutilaisen selityksen. Vaikka kyseessä on siis sama tai ainakin olennaisilta osin sama näyttö kuin alioikeudessa, voi se "näyttäytyä" hovioikeudessa "eri valossa." Mistä tämä  erilainen näyttäytyminen sitten saattaisi johtua?

11. Tietenkin jo siitä yksinkertaisesta syystä, että hovioikeudessa näytön ottavat vastaan ja arvioivat uudelleen kokonaan että tuomarit kuin käräjäoikeudessa! Jos syytteen käräjäoikeudessa kiistänyt syytetty valittaa ja vaatii käräjäoikeuden esimerkiksi juuri seksuaalirikosjutussa antaman langettavan tuomion kumoamista, ei hovioikeus ole sidottu käräjäoikeuden näytön arviointiin, vaan hovioikeuden tulee ratkaista juttu välittömästi hovioikeudessa esitetyn aineiston pohjalta. Vaikka todistusaineisto on täysin sama kuin käräjäoikeudessa, voi tuo aineisto siis tämän uuden oikeudenkäynnin ja uusien tuomarien käsittelyssä  "näyttäytyä" eri valossa kuin alioikeudessa. Lisäksi voi sattua, että esimerkiksi joku todistaja muuttaakin alioikeudessa antamaansa kertomusta, jolloin hovioikeus joutuu arvioimaan, mikä merkitys tälle on annettava. Myös asianomistaja tai syytetty voivat joiltakin osin kertoa toisin kuin käräjäoikeudessa. Lisäksi on huomattava, että hovioikeuden tuomarit voivat kyselyoikeuttaan käyttämällä saada asianosaisia ja todistajista "irti" enemmän tai muuta kuin alioikeus. Näytön samoin kuin rangaistusseuraamusten osalta syyttäjä ja asianosaisten avustajat tekevät kaikkensa saadakseen hovioikeuden vakuuttuneiksi omista näkemyksistään. Kaikki tämä vaikuttaa luonnollisesti näytön arviointiin ja seuraamuskysymysten arviointiin hovioikeudessa.

11 a. Lisäksi yksi tärkeä seikka, jonka takia aivan sama voi "näyttäytyä" hovioikeudessa eri valossa kuin käräjäoikeudessa. Käräjäoikeudessa ratkaisun tekemiseen osallistuu seksuaalirikosjutuissa aina kolme maallikkojäsentä eli lautamiestä, joista kullakin on samanlainen äänivalta kuin käräjäoikeuden lainoppineilla jäsenilläkin. Hovioikeudessa sen sijaan maallikot eivät ole lainkaan mukana, vaan ratkaisun tekevät ammattituomarit. Totta kai tämä vaikuttaa siihen, että juttu näyttäytyy toiselta! Tätä ei ole Suomessa lainkaan ymmärretty. Ruotsissa asiat ovat tässäkin suhteessa toisin, sillä siellä lautamiehet osallistuvat myös hovioikeusvaiheessa esimerkiksi juuri seksuaalirikosjuttujen käsittelyyn. MInä olen usein  ehdottanut, että myös Suomessa lautamiehet pitäisi ottaa mukaan myös hovioikeuteen niissä jutuissa, joissa he tuomitsevat myös käräjäoikeudessa, sillä muutenhan koko lautamiesinstituutio menettää tosiasiallisesti suuren osan merkityksestään. Ehdotukseni on - tietenkin - kaikunut kuuroille korville. - On tunnettu tosiasia, että maallikot suhtautuvat yleensä aina ammattituomareita ankarammin esimerkiksi juuri raiskausrikoksista tuomittaviin rangaistuksiin.

12. Laamanni Voutilainen kertoo, että Itä-Suomen hovioikeudessa ihmetellään suuresti yleisön kuumina käyviä reaktiota, vaikka esimerkiksi Optulan tutkimusten mukaan hovioikeuden seksuaalirikoksista tuomitsemat rangaistukset eivät poikkea muiden hovioikeuksien tuomitsemista rangaistuksista, eli Itä-Suomessa ei tuomita lievempiä rangaistuksia kuin muuallakaan. Tutkimusten mukaan Itä-Suomen hovioikeus tosin määrää jonkin verran muita hovioikeuksia useammin raiskausrikoksista tuomitun vankeusrangaistuksen ehdolliseksi. 

13. Tilastojen valossa Itä-Suomen hovioikeuden rangaistuskäytännössä ei ole huomauttamista. Mutta mikä sitten selittää, että suuri yleisö ja lehdistö reagoivat aina juuri joihinkin Itä-Suomen hovioikeuden antamiin raiskaus- tai seksuaalirikostuomioihin? Tätä laamanni Voutilainen ei osannut haastattelussaan selittää, vaan yhtyy vain hovioikeuden väen ihmettelyihin. Minulla on kuitenkin siihen sanottuun kysymykseen.

14. On tärkeätä havaita, että ihmisten verkkokeskusteluissa esittämässä ihmettelyssä tai asiantuntijoiden kritiikissä ei ole kysymys siitä, että Itä-Suomen hovioikeuden rangaistustaso- ja käytäntö poikkeisi "keskimäärin" muissa hovioikeuksissa annettavista tuomioista ja rangaistuksista. Tästä suuri yleisö ei ole ainakaan ensisijaisesti huolestunut. Yleisö, samoin kuin esimerkiksi minä, on huolestunut siitä, että juuri Itä-Suomen hovioikeudesta tulee vuosittain tietoon pari kolme tai ainakin yksi seksuaalirikostuomio, jonka perustelut herättävät kummastusta ja ihmetystä. Milloin perusteluissa vedotaan rangaistuksen lieventävänä tekijänä syytetyn pitkäaikaiseen työpaikkaan tai siihen, että syytetty ja asianomistaja olivat tuttavia, milloin taas siihen, että raiskausrikoksessa käytetty väkivalta oli verrattain vähäistä jne. Suuri yleisö ihmettelee näitä yksittäistapauksia eli niiden perusteluja ja näiden ihmetystä herättävien perustelujen nojalla tapahtuneita rangaistusten lieventämisiä, jota eivät tunnu hyväksyttäviltä eivätkä oikeudenmukaisilta. IHmetystä herättää se, ettei rikosten uhrien asemaa ja kärsimyksiä tunnuta noteerattavan perusteluissa juuri lainkaan.

15. Se, että Itä-Suomen hovioikeuden seksuaalirikosjuttujen tuomiot olisivat "yleensä" tai "keskimäärin"  ok,  ei tietenkään voi olla mikään puolustus sille, että samainen hovioikeus antaa vuosittain muutaman suurta hämmästystä herättävän tuomion ja alentaa roimasti käräjäoikeuden tuomitsemia rangaistusta tai hylkää syytteen kokonaan. Tämän luulisi myös laamanni Voutilaisen ymmärtää, vaikka kyse onkin hänen "omasta" hovioikeudestaan. Jos yksikin hovioikeuden tuomio näyttää olevan niukkojen perustelujen ja olosuhteiden perusteella arvioiden "pielessä", ei hovioikeutta pelasta arvostelulta se, että hovioikeuden kaikki muut 40-50 tuomiota olisivat "kunnossa." Ja  jos sama hovioikeus sitten antaa joka vuosi pari kolme tällaista "outoa" ja ihmetystä herättävää raiskaustuomiota, on ymmärrettävää, että suuri yleisö ounastelee jonkin olevan  hovioikeudessa ehkä pahastikin pielessä, vaikkei epäilyyn kenties olisi aihetta. Tätä käsitystä ovat pahentaneet vielä parin Itä-Suomen hovioikeuden presidentin julkisuuteen antamat lausunnot, joissa on vähätelty raiskausjutuista noussutta "kohua."

16. Vielä kerran: Itä-Suomen HO:n tuomioita vastan kohdistettu kritiikki ei perustu siihen, että hovioikeuden rangaistustaso keskimäärin poikkeaisi normaalikäytännöstä. Kritiikki johtuu siitä, että hovioikeus antaa lähes vuosittain vähintään yhden seksuaalirikostuomion, jonka oudoilta vaikuttavat perustelut ja niiden perusteella tapahtuva rangaistuksen lieventäminen ja muuttaminen ehdolliseksi aiheuttaa mediassa ja yleisön keskuudessa suurta ihmetystä. Hovioikeus ei voi puolustautua näitä "outoja" yksittäisiä tuomioita vastan esitettyyn kritiikkiin tehokkaasti sillä, että sen seksuaalirikosasioissa antamat tuomiot eivät yleensä tai keskimäärin poikkea muiden hovioikeuksien rangaistuskäytännöstä. Rikoksen uhria, joka kokee, että tekijä on päässyt hänen tapauksessaan aivan liian lievällä rangaistuksella, ei varmastikaan lohduta yhtään tieto siitä, että kaikissa muissa vastaavanlaisissa tapauksissa hovioikeus on tuominnut ankarampia "kunnon" rangaistuksia.

17. Ihmettelyn sijasta hovioikeuden tulisi katsoa niin sanotusti peiliin ja ryhtyä miettimään, mikä oikeastaan on pielessä ja mihin hovioikeuden pitäisi omassa toiminnassaan puuttua. Hovioikeuden pitäisi perustella tuomionsa kunnolla eikä sen olisi syytä määrätä syyksilukemisen ja näytön arvioinnin perusteluja salaisiksi, kuten nyt lähes aina tapahtuu. Kun näyttä ilmeiseltä, että Itä-Suomen hovioikeuspiirin käräjäoikeuksien rangaistuskäytäntö poikkeaa olennaisesti hovioikeuden käytännöstä, olisi myös tähän asian puututtava järjestämällä tuomareille asianmukaista täydennys- ja laatukoulutusta. Vain näillä eväillä hovioikeus voisi saada takaisin yleisön luottamuksen, ei ihmettelemällä yleisön reaktioita. Tietenkin on niin, että tuomioistuimia ei sido niin sanottu yleinen mielipide tai yleisön reaktiot, mutta jos tämänkaltaista kritiikkiä esiintyy saman hovioikeuden kohdalla vuodesta toiseen juuri seksuaalirikosjuttujen osalta, niin pakkohan hovioikeuden on  (tai olisi) ottaa se huomioon ja miettiä toimintatapojaan.

18. Itä-Suomen hovioikeuden aiemmista kohua herättäneistä seksirikostuomioista ja hovioikeuksien presidenttien julkisuuteen antamista lausunnoista mainittakoon tässä esimerkkinä muutama lehdistä ja netistä poimittu tapaus:

- Syyskuussa 2002 Itä-Suomen hovioikeus muutti ex-vaimonsa raiskanneen ja pahoinpidelleen miehen käräjäoikeudessa saaman ehdottoman 1,5 vuoden vankeusrangaistuksen ehdolliseksi (tuomio 19.9.2002, R 01/733). Hovioikeus perusteli ehdollista rangaistusta miehen vakituisella työpaikalla ja puhtaalla rikosrekisterillä. Hovioikeuden presidenttinä tuolloin ollut Esko Kilpeläinen antoi lehdistölle haastattelun, jossa hän totesi, että  "oli siinä hovioikeuden lieventävässä päätöksessä muitakin tekijöitä kuin työpaikka." Kilpeläinen vetosi siihen, että asianosaiset eli uhri ja syytetty olivat keskenään tuttuja. "Ei se teko nyt ihan samanlaatuinen ole törkeydessään, kuin jos se kohdistuu ihan niin kuin ventovieraaseen," loihe presidentti lausumaan (I-S 23.9.-02). Hovioikeudenpresidentin kyseistä perustelua ihmeteltiin mielipidekeskusteluissa suuresti ja sitä pidettiin  yleisesti harkitsemattomana. Tuomiosta ja Kilpeläisen lausunnosta nousi vähintään yhtä suuri kohu kuin esillä olevasta poliisimiehen raiskaustuomion lieventämisestä. Jotkut kansanedustajat vaativat avoimesti presidentti Kilpeläistä pyytämään anteeksi lausuntoaan ja harkitsemaan jopa eroa virastaan (I-S 25.9.-02). Oikeusministeri Koskinen: vaikuttaa oudolta; Ritva Santavuori: tuomari päästi sammakon suustaan; Paula Kokkonen: käsittämätön päätös jne. Presidentti Kilpeläinen jäikin tämän jälkeen pian eläkkeelle, sillä hän täytti marraskuussa 2002 70-vuotta, mikä oli hänen eroamisikänsä. Syyttäjä valitti hovioikeuden tuomiosta, mutta KKO ei myöntänyt valituslupaa. Tämä ei välttämättä merkitse sitä, että KKO piti hovioikeuden tuomiota oikeana; jutulla ei KKO:n mielestä vain ollut ennakkopäätösarvoa.

- Esko Kilpeläisen jälkeen joulukuun alusta 2002 Itä-Suomen hovioikeuden presidentiksi nimitetyn oikeusneuvos Markku Arposen virkakaudella hovioikeuden linja seksuaalirikosjuttujen rangaistustasossa ei muuttunut, vaan näytti entisestään ainakin lehtijuttujen mukaan löystyvän. Niin sanotut "kohujutut" ja -tuomiot seurasivat toinen toistaan. Marraskuussa 2003 presidentti Arponen vastaisi  tv-uutisissa hovioikeutta kohtaan julkisuudessa esitettyyn arvosteluun ja sanoi, että tuomarin ei pidä taipua median painostuksen edessä, vaan ratkaistava asia "sen vaatimalla tavalla;" lainmukaisuudesta ei siis puhuttu mitään. Arponen väitti, että hovioikeuden tuomarit oli leimattu mediassa ammatillisesti ja moraalisesti kelvottomiksi ihmisiksi, mutta "sehän ei pidä paikkaansa," totesi Arponen. - Tähän on todettava, että tuskinpa media on mitenkään painostanut hovioikeutta ja sen tuomareita, vaan kyse on ollut tuomioistuimiin vallankäyttäjinä kohdistetusta arvostelusta ja kritiikistä, joka kuuluu median rooliin.

- Tammikuun alkupuolella 2004 presidentti Markku Arponen kohahdutti koko oikeusyhteisöä ottamalla Hufvudstadsbladetin haastattelussa kantaa erääseen yksittäiseen  raiskaustapaukseen jo ennen kuin jutusta oli valitettu hovioikeuteen Tapauksessa Mikkelin käräjäoikeus oli tuominnut 10 vuodeksi vankeuteen 42 -vuotiaan pedofiilin, jonka uhreina oli ollut seitsemän 11-13 -vuotiasta lasta, rikosnimikkeenä oli muun muassa törkeä raiskaus. Markku Arponen piti sanotussa lehtihaastattelussaan "hyvin mahdollisena, että tuomio alenee, jos siitä valitetaan hovioikeuteen." Tämä oli aivan ennen kuulumatonta, sillä on tietenkin päivänselvää, ettei yksikään tuomari - saati sitten hovioikeuden presidentti - voi ottaa etukäteen minkäänlaista kantaa juttuun, joka mahdollisesti tulee käsiteltäväksi siinä tuomioistuimessa, jossa on virassa. Arposen lausuntoa päiviteltiin lehdissä laidasta laitaan; minäkin "tuomitsin" pätevänä ja oikeudenmukaisena tuomarina aina - vieläkin - pitämäni Arposen sanotun lausahduksen sopimattomana (I-S 9.1.-04). Arponen itsekin myönsi  tehneensä lausumassaan virheen: "Se oli ilman muuta virhearvio" (I-S 10.1.-04).

- Syyskuussa 2003 hovioikeus muutti 33-vuotiaalle miehelle käräjäoikeudessa  raiskauksen yrityksestä tuomitun  1 vuoden ja 2 kuukauden ehdottoman vankeusrangaistuksen ehdolliseksi puhtaan rikosrekisterin ja huomattavan suurten  vahingonkorvausten, 6 000 euroa,  takia. Sitä, että raiskaus kohdistui  50 -vuotiaaseen invalidinaiseen kadulla keskellä yötä, hovioikeus ei ottanut rangaistusta mitatessaan huomioon. Raiskausyritys keskeytyi, kun mies sotkeutui uhrin  kännykän hands free -johtoihin ja nainen sai huudetuksi apua. Uhri joutui tässäkin tapauksessa pitkäaikaiseen terapiaan.

- Lokakuussa 2003 (2.10.) hovioikeus alensi 47 -vuotiaalle savolaismiehelle käräjäoikeudessa alle 6-10 -vuotiaan lapsen neljä vuotta kestäneestä seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomitseman 7 vuoden vankeusrangaistuksen 5 vuodeksi vankeutta siksi, että miehen maksettavaksi oli tuomittu huomattavat korvaukset (65 000 euroa) ja käräjäoikeuden tuomitsema rangaistus  oli yleiseen rangaistuskäytäntöön nähden liian ankara.

- Lokakuussa 2003 (23.10)  Itä-Suomen hovioikeus muutti 31-vuotiaalle  miehelle raiskauksesta käräjäoikeudessa tuomitun ehdottoman 2 vuoden vankeusrangaistuksen ehdolliseksi 1 vuoden 8 kuukauden vankeusrangaistukseksi sillä perusteella, että uhrille kärsimyksestä tuomittu 7 000 euron suuruinen vahingonkorvaus oli suuri ja että raiskaaja, joka oli kolmen lapsen isä, olisi menettänyt työpaikkansa, jos hän olisi joutunut rikoksestaan vankeuteen. Tämänkin tuomion perustelut herättivät yleisön keskuudessa suurta ihmetystä ja kritiikkiä. "Itä-Suomen hovioikeus teki sen taas," kirkuivat lehtiotsikot. Kyseinen rikos tapahtui vuonna 2002 Sotkamossa pesäpallo-ottelun jälkeen: mies raiskasi ravintolaillan jälkeen ulkona nurmikolla puolitutun parikymppisen naisen, joka joutui raiskauksen johdosta useaksi päiväksi sairaalan kriisiosastolle ja käymään säännöllisesti terapiassa. Uhrin kärsimyksiin hovioikeus ei ottanut rangaistusta mitatessaan kantaa. Myöhemmin eli maaliskuussa 2005 KKO muutti hovioikeuden tuomitseman rangaistuksen jälleen ehdottomaksi. Professori Terttu Utriainen vertaisi hovioikeuden ehdollista tuomiota huviveroon (I-S 24.10.-03).

- Tammikuussa 2004 Itä-Suomen hovioikeus kumosi  käräjäoikeuden niin sanotussa vinssipedofiilijutussa lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomitseman, tuomion mukaan syytettynä ollut 65 -vuotias mies oli lähes parikymmentä vuotta aikaisemmin lahjonut viittä 13-15 -vuotiasta poikaa seksuaalisin tekoihin; tuomion mukaan mies oli saanut pojat alkoholia ja rahaa vastaan nostamaan hänet vinssillä sukuelimistä ilmaan ja riiputtamaan siinä tuntikausia jne. Itä-Suomen hovioikeus hylkäsi kaikki syytteet ja korvausvaatimukset vanhentuneina. KKO tuomitsi vuonna 2005 tuolloin 67 -vuotiaan syytetyn yhteenpoikaan kohdistuneen rikoksen osalta 2 vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen; neljän muun pojan osalta syytteet hylättiin vanhentuneina. KKO:ssa henkilökohtaisesti kuullut, tuolloin jo kolmekymppiset pojat - yksi heistä oli kuollut jo vuonna 2000 - kertoivat syytetyn tekojen aiheuttamista vuosien painajaisista, runsaasta alkoholin käytöstä, itsetuhoisuudesta, masennuksesta ja mielenterveyden järkkymisestä.

- Maaliskuussa 2005 Itä-Suomen hovioikeus kumosi käräjäoikeuden 41 -vuotiaalle miehelle tuomitseman 1,5 vuoden ehdollisen vankeusrangaistuksen törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä; uhri oli ollut väitetyn aikana vasta kuusivuotias. Hovioikeus katsoi, että asiassa oli jäänyt epäselväksi, mitä miehen ja mainitun lapsen välillä oli vuonna 1992 tapahtunut.

- Toisessa maaliskuussa 2005 antamassaan tuomiossa Itä-Suomen hovioikeus alensi 20-vuotiaan miehen käräjäoikeudessa lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä saaman 1 vuoden ehdollisen vankeusrangaistuksen 7 kuukaudeksi vankeutta. Käräjäoikeuden tuomion mukaan syytetty oli ollut sukupuoliyhteydessä kaikkiaan yhdentoista ale 16 -vuotiaan tytön kanssa, yksi tytöistä oli tekohetkellä 13 -vuotias.

- Vuoden 2005 kesäkuussa Itä-Suomen hovioikeus lievensi Nilsiän käräjäoikeuden viidestä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä antaman 2 vuoden ja 6 kuukauden pituisen ehdottoman vankeusrangaistuksen  1 vuodeksi 8 kuukaudeksi ja määräsi rangaistuksen ehdolliseksi. Tekijä uhreina oli olut neljä 13-14 -vuotiasta tyttöä, tekoaikana 2001-2002 tekijä oli 25-26 -vuotias.

- Marraskuussa 2008 Itä-Suomen hovioikeus lievensi  ns. Tohmajärven joukkoraiskausjutussa annettua Joensuun käräjäoikeuden tuomiota; tässä jutussa ilmeisesti laamanni Voutilainenkin on ollut mukana hovioikeuden kokoonpanossa. Käräjäoikeus tuomitsi  kesäkuussa 2008 vuonna 2000 tapahtuneesta tuolloin 15 -vuotiaan tytön raiskauksesta viisi miestä. Kaksi syytetyistä tuomittiin törkeästä raiskauksesta ja törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä 5 vuodeksi vankeuteen, kaksi syytettyä  samoista rikoksista  4 vuodeksi vankeuteen ja yksi syytetyistä  törkeän raiskauksen yrityksestä ja lapsen hyväksikäytöstä 2 vuodeksi ja 4 kuukaudeksi vankeuteen. Tuomitut velvoitettiin suorittaman uhrille korvauksia yhteensä 24 000 euroa. Nyt 24 -vuotias nainen pystyi tekemän asiassa rikosilmoituksen vasta huhtikuussa 2008. Uhri vastusti tekoja voimakkaasti, tekojen alkuvaiheessa kaksi miehistä sitoi tytön sängyn tolppiin. Uhri joutui sairaalahoitoon. - Hovioikeus, jonne tuomitut valittivat, katsoi jääneen näyttämättä, että kyseessä ei ollut raiskauksesta. Hovioikeus tuomitsi  kaksi käräjäoikeudessa 5 vuoden tuomion saanutta miestä  seksuaalisesta lapsen hyväksikäytöstä ja törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä  vankeuteen 2 vuodeksi 10 kuukaudeksi, kaksi muuta miestä samoista rikoksista  2 vuodeksi 4 kuukaudeksi vankeuteen ja yhden miehen  sanottujen rikosten yrityksestä 1,5 vuodeksi vankeuteen. Hovioikeus julkaisi tuomiostaan selosteen, jossa se perusteli  käräjäoikeuden tuomioon tekemiään muutoksia.

19. Edellä on lueteltu vain osa Itä-Suomen hovioikeuden tällä vuosikymmenellä antamista "kohutuomioista." En suinkaan halua väittää, että nuo tuomiot olisivat vääriä, mutta  se on selvää, että julkista ihmetystä, kohua ja jopa raivoa niistä suurin osa on yleisön keskuudessa herättänyt. Kuten Markku Arponen totesi, tuomioistuin ei voi taipua lainkäytössä ja tuomitsemisessa median tai minkään muunkaan tahon painostukseen. Mistään painostuksesta anotussa kritiikissä ei minun nähdäkseni ole kuitenkaan ollut kyse, vaan normaalista vallankäyttöön kohdistuneesta kritiikistä. Jos esimerkiksi joku kansanedustaja on ehdottanut, ei siis "vaatinut," hovioikeuden presidenttiä harkitsemaan eroamista virastaan, on tämä osoitus lähinnä vain paheksumisen tunteen vahvuudesta.

20. Tuomioista saa hyvän käsityksen siitä, miten Itä-Suomen hovioikeus, kuten varmaan muutkin hovioikeudet ja käräjäoikeudet, ovat rangaistuksen mittaamisessa vahvasti sidoksissa niin sanottuun normaalirangaistusideaan ja  -ajatteluun; normirangaistuksiin, voitaisiin sanoa. Kaikkein selvimmin tämä ilmenee rangaistuksen ehdollisuuden kohdalla. Hovioikeuden mukaan on täysin "normaalia", että ensikertalaiselle annetaan aina ehdollinen rangaistus, myös raiskausrikoksista, jollei ole kovin erityisiä ja vahvoja perusteita määrätä jo ensimmäistä vankeusrangaistusta ehdottomaksi. Toinen selvästi erottuva yhteinen piirre Itä-Suomen hovioikeuden tuomiossa on uhrin aseman ja hänen kärsimystensä melko täydellinen sivuuttaminen, kun on kyse rangaistuksen mittaamisesta. Olen jo kahdessa aikaisemmassa blogikirjoituksessani "tuominnut" tällaisen yksipuolisen ja hyvin kaavamaisen ajattelun, joten ei siitä tässä enää enempää.

28. Korkeinta oikeutta 90 vuotta

1. Korkein oikeus (KKO) on tullut 90 vuoden ikään. Parhaat onnittelut "rakkaalle viholliselle" vielä näin jälkikäteen!

2. Kuluvan lokakuun 1. päivänä tuli kuluneeksi tasan 90 vuotta korkeimman oikeuden toiminnan aloittamisesta. Korkein oikeus on Suomen ylintä tuomiovaltaa riita- ja rikosasioissa käyttävä tuomioistuin, hallintoasioissa ylintä tuomiovaltaa käyttää korkein hallinto-oikeus (KHO). Lokakuun 1. päivä 1918 on merkkipäivä Suomen oikeuslaitoksen historiassa myös sikäli, että vasta tuolloin toteutettiin tuomioistuinten riippumattomuus muusta valtiovallan käytöstä, kun lainkäyttö- eli tuomiovalta irrottautui valtioneuvoston harjoittamasta hallitusvallasta. Vasta tuolloin turvattiin myös ylimpien oikeusasteiden jäsenten erityinen virassapysymisoikeus, käytännössä erottamattomuus.

3. KKO vietti 90-vuotispäivän juhlaansa arvokkaasti, vaikka aika pienimuotoisesti. Vuosipäivää ei noteerattu tiedotusvälineissä, mutta KKO:n presidentti Pauliine Koskelon juhlapuhe on sentään julkaistu KKO:n kotisivuilla (http://www.kko.fi/44614.htm). Ensi vuonna ovat tiedossa isommat juhlat, koska silloin tulee kuluneeksi 200 vuotta autonomian ajan alusta ja KKO:n edeltäjän eli Senaatin oikeusosaston perustamisesta. Presidentti Koskelo kiitti juhlapuheessaan, paitsi KKO:n nykyistä, "kerrassaan erinomaista henkilökuntaa", myös edeltäjiään samoin kuin "kaikkia muita nyt jo aktiivipalvelun jättäneitä KKO:n jäseniä, esittelijöitä ja toimihenkilöitä siitä arvokkaasta panoksesta, jonka KKO ja oikeuslaitos laajemmin on teiltä vuosien varrelta saanut."

4. Kiitos muistamisesta, voisin sanoa, sillä olinhan siellä minäkin! Minut otettiin KKO:n ylimääräiseksi virkamieheksi 1969, ja varsinaisen esittelijän työt aloitin KKO:ssa vuotta tai paria myöhemmin; vuoden 1970 alusta aloitin myös ylimääräisenä viskaalina Helsingin hovioikeudessa. Sain nimityksen KKO:n nuoremman oikeussihteerin vakinaiseen virkaan vuonna 1973. Perustuslaissa KKO:n (samoin kuin KHO:n) vakinaiset esittelijät on rinnastettu tuomareihin sikäli, että myös heitä koskee tuomareiden erityinen virassapysymisoikeus. Vuonna 1975 siirryin käräjätuomariksi ja sen jälkeen 1976 hovioikeudenneuvokseksi Vaasan hovioikeuteen ja vuona 1978 kihlakunnantuomariksi. KKO:een palasin vielä vuonna 1983, jolloin toimin muutaman kuukauden KKO:n jäsenenä eli ylimääräisenä oikeusneuvoksena.

5. Tuomioistuinlaitosta tuli siis palveltua 20 vuotta, nykyiseen virkaani siirryin vuonna 1990. Tämän jälkeenkin olen omasta mielestäni "palvellut" oikeuslaitosta, vaikken aina ehkä aivan presidentti Koskelon tarkoittamalla (ja edellyttämällä) tavalla. Hyvään palveluun kuuluu mielestäni myös palaute eli kritiikki, jonka tavoitteena on myötävaikuttaa siihen, että "tuomioistuinpalvelut" paranisivat ja oikeuslaitosta ja tuomioistuimia kehitettäisiin entistä paremmiksi. Tätä kriitikon usein epäkiitollista ja aika yksinäistä tehtävää olen pyrkinyt ja tulen edelleenkin hoitamaan. Juhlapuheiden pitämiset ja kehumiset olen jättänyt suosiolla muille - niihin tehtäviin porukkaa on kyllä näyttänyt piisaavan yllin kyllin!

6. Viimeksi olen puuttunut 9.9.-08 sekä Helsingin Sanomien mielipidesivulla että tässä blogissani KKO:n oikeusneuvosten välimiestehtäviin, jotka näyttäisivät olevan lukumääräisesti jälleen kasvussa. Kiinnitin huomiota siihen, että oikeusneuvosten välimiestehtävät ovat ongelmallisia paitsi heidän virkatyönsä hoitamisen jäävän ajankäytön, erityisesti KKO:n riippumattomuuden ja puolueettomuuden kannalta. Toivoin tietysti, että KKO:sta olisi vaivauduttu vastaamaan tai kommentoimaan HS:n kirjoitustani, mutta kommenttia ei ole (vielä) kuulunut. Ehkä KKO:n vuosipäivän juhlallisuuksien valmistelut olivat syynä siihen, ettei aikaa keskusteluun ole riittänyt; keskustelut ovat muutenkin suomalaisessa oikeuskulttuurissa harvinaisia. Tarkoitukseni on kuitenkin palata sanottuun kysymykseen vielä myöhemmin blogissani.

7. Minulle on jäänyt KKO:sta miellyttävät muistot. KKO:n esittelijänä työskentely oli parasta koulutusta, mitä olen tuomarin tehtäviin saanut. Olin tuolloin innostunut ja motivoitunut työhöni. Muistan vieläkin ensimmäisen KKO:ssa esittelemäni jutun, joka koski Muhoksella olleesta poikakodista karanneen nuorukaisen pakomatkansa aikana tekemäksi väitettyä raiskausrikosta. Esittelyssä KKO:n viisijäsenisen jaoston jäsenten (oikeusneuvokset Sohlberg, Schwindt, Kuhlefelt, Modeen ja Varhiala) mielipiteet hajosivat kolmeen eri leiriin, mutta enemmistön ja siis KKO:n kyseisen äänestyspäätöksen lopputulokseksi tuli mielipide, jota olin itse muistiossani ehdottanut ratkaisuksi.

8. Olen muistellut noita aikoja kaiholla Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunnan erään merkkipäivän johdosta vuonna 2003 julkaisemaan (toim. Risto Haavisto) kirjaan "Matkalla Pohjoiseen" kirjoittamassani jutussa. Kuten sanotusta kirjoituksestani ilmenee, en ole kokenut olevani sotajalalla eikä minulla ole ollut mitään missiota KKO:ta vastaan, vaikka niin on joskus väitetty. Arvosteluni on varmaan ollut usein purevaa, mutta sellaistahan arvostelun pitää ollakin, jotta se ymmärrettäisiin kritiikiksi.

9. Tuomioistuinten juhlapuheista olen aina ihmetellyt erityisesti yhtä asiaa. Ylimpien tuomioistuinten eli KKO:n, KHO:n ja hovioikeuksien presidenttien puheenvuoroissa otetaan aina ensimmäiseksi esille tuomioistuinten juttumäärät ja -ruuhkat. Myös KKO:n presidentti Pauliine Koskelo viittasi 1.10. pitämässään lyhyessä katsauksessa ensimmäisenä asiana juuri KKO:n juttumääriin. "Oikeus meni tukkoon", totesi Koskelo muistellessaan KKO:n tilannetta joskus 30 vuotta sitten. Minusta olisi kuitenkin tärkeämpää kiinnittää huomiota ihmisten oikeusturvan tasoon Suomessa ja siihen, miten tuomioistuimet ja erityisesti KKO kykenevät siitä huolehtimaan. KKO:n työmäärä ei ole tältä kannalta katsottuna suinkaan ainoa eikä tärkein asia, josta pitäisi kantaa huolta.

10. Sama ilmiö eli päähuomion kiinnittäminen ylimpien oikeuksien käsittelyaikoihin, juttumääriin ja valitusten karsimiseen näkyy myös KKO:n, KHO:n sekä kaikkien kuuden hovioikeuden vuosikertomuksista. Varsinkin hovioikeuden presidentit eivät tunnu kantavan nykyisin huolta juuri mistään muusta kuin hovioikeuksien juttumäristä ja käsittelyajoista sekä siitä, että hovioikeuksiin tehdään "tarpeettomia ja turhia valituksia". Käsittelyaikoja ja juttumäärien kehitystä seurataan päivittäin ja julkisuudessa asian tiimoilta käytetään puheenvuoroja ja vaaditaan hovioikeuden työn tehostamista. Pisimmälle taisi tässä suhteessa mennä Itä-Suomen hovioikeuden vuosi sitten eläkkeelle siirtynyt presidentti Markku Arponen, joka äityi kerran sanomalehti Karjalaisessa suorastaan heristämään sormea advokaateille sanomalla siihen tapaan, että älkää aina valittako hovioikeuteen, ei se mitään kannata!

11. Oikeus hakea muutosta on osa oikeusturvaa, jonka käyttö on turvattu jo perustuslaissa (PerL 21.2 §). Tämän vuoksi ylimpien tuomioistuinten tuomareiden ei pitäisi kauhistella valitus- ja juttumääriä, vaan ymmärtää, etteivät ihmiset toki yleensä hae muutosta vain kiusantekomielessä, vaan korkea muutoksenhakufrekvenssi on oire siitä, ettei kaikki ole oikeusturvan saatavuuden kohdalla kunnossa. Jos ihmiset eivät koe päässeensä oikeuksiinsa tai kokevat oikeudenkäyntimenettelyn epäoikeudenmukaiseksi, he luonnollisesti yrittävät saada päätöksen oikaistuksi ja asian käsitellyksi uudelleen reilussa ja asianmukaisessa prosessissa. Jos jutun hävinneelle asianosaiselle tuossa tilanteessa sanotaan vain, että mitä sinä tänne hovi- tai korkeimpaan oikeuteen turhaan valitat, ymmärtää jokainen, miksi luottamus tuomioistuimiin ei ole kovin korkealla. Ylimpien tuomioistuinten ja oikeusministeriön ei siis pitäisi kantaa huolta yksinomaan juttu- ja valitusmääristä ja käsittelyajoista, vaan ennen kaikkea siitä, millä keinoin lainkäytön tasoa voitaisiin kohentaa niin, että muutoksenhaun tarve vähenisi luonnollista tietä ja ihmiset tyytyisivät alioikeuden ratkaisuihin ja lainkäytön painopiste saataisiin todella siirretyksi alioikeuksiin.

12. Tätä sanomaa on saarnannut vuosikausia, mutta se ei vain tunnu uppoavan asianomaisten tuomareiden, virkamiesten ja poliitikkojen kalloon, vaan aina vain suunnitellaan, kun vanhat keinot pure tai ovat osoittautuneet susiksi, uusia keinoja, joilla muutoksenhakua voitaisiin pakkokeinoin torjua tai rajoittaa. Nytkin on jälleen kerran julkaistu komiteanmietintö (KM 2008:3), jossa hovioikeuksiin ehdotetaan uudenlaista muutoksenhakulupasysteemiä, kun vain kolme neljä vuotta voimassa ollut seulontamenettely, jonka käyttöön ottamisesta varoittelin jo etukäteen, osoittautui käytännössä toimimattomaksi ja muutenkin sangen epäilyttäväksi. Korkein oikeus on tukenut tätä virheellistä linjaa, ja mainitun komitean KM 2008:3 puheenjohtajana on toiminut oikeusneuvos Kari Kitunen.

13. Toinen asia, joka on aina ihmetyttänyt, on suomalaisten ylioikeuksien haluttomuus ja suoranainen kammo suullisia käsittelyjä kohtaan. Suomessa on edelleen sekä hovioikeuksissa että KKO:ssa samoin kuin KHO:ssa ja hallinto-oikeuksissa voimassa pääsääntö, jonka mukaan menettely on kirjallista eli asiat ratkaistaan yksinomaan asiakirjojen perusteella kuulematta asianosaisia tai todistajia suullisesti. Muissa pohjoismaissa ja useimmissa muissakin eurooppalaisissa vertailumaissa sen sijaan on voimassa vastakkainen pääsääntö, jonka mukaan ylioikeusmenettely on alioikeusprosessin tavoin suullista. Tämä ero johtuu pitkälti oikeuskulttuurien välisistä eroista; Suomessa hovioikeudet ja ylimmät oikeudet ovat tottuneet toimimaan autonomian alkuajoilta lähtien pitkälti samalla tavalla kuin hallintovirkamiehet ja viranomaiset eli salassa julkisuudelta, ja sama käytäntöä on jatkettu sitten ikään kuin vanhasta muistista myös Suomen itsenäistymisen jälkeen.

14. Kun lakia eli oikeudenkäymiskaarta (OK) muutama vuosi sitten saatiin vihdoinkin Euroopan ihmisoikeussopimuksen nojalla muutetuksi siten, että hovioikeuksien tuli eräissä tapauksissa pakko pitää suullinen pääkäsittely, alkoi hovioikeuksissa heti hirveä parku ja huuto, jossa lakia moitittiin huonoksi, koska hovioikeudet joutuivat pitämään muka turhia suullisia käsittelyjä. Uusi laki ei ehtinyt olla voimassa kun runsaan puoli vuotta, kun jo silloinen oikeusministeri Johannes Koskinen käynnisti uuden valmistelutyön, joka tähtäsi siihen, että "turhista" pääkäsittelyistä voitaisiin päästä eroaa. Tätä työtä on nyt tehty pitkään ja hartaasti, monet toimikunnat, työryhmät ja selvitysmiehet ovat istuneet ja apuun selvitysmiehiksi on kaivettu jopa eläkkeelle ehtineitä ylioikeuksien presidenttejä! Silti valmistelutyön jälki ei näytä mitenkään vakuuttavalta.

15. Hovioikeuksien pääkäsittelyjä kohtaan tuntemaa vastenmielisyyttä ja kammoa täytyy todella ihmetellä, sillä esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa hovioikeuden ja lagsmansrettin käsittelyt ovat pääsääntöisesti suullisia ja Ruotsissa hovioikeudet ovat pitäneet vuosikymmeniä kolme neljä kertaa enemmän pääkäsittelyjä kuin Suomessa nyt on muutaman vuoden aikana tehty. Asioiden ratkaiseminen kirjallisen aineiston perustella on toki tuomareiden kannalta miellyttävämpää, sillä silloin hovioikeuden jäsenten ei tarvitse tulla "käräjärahvaan" päällisteltäväksi, vaan he voivat ratkoa asioita esittelijöiden avustamina julkisuudelta piilossa ja keskenään rattoisasti rupatellen. Tällaista se oli 1970-luvun lopulla Vaasassa ja tuskinpa se siitä on kovin paljon muuttunut.

16. KKO:n ja KHO:n osalta tilanne suullisten käsittelyjen suhteen on vielä ihmeellisempi kuin hovioikeuskissa, sillä ne toimittavat suullisen käsittelyn vuosittain vain muutamassa tapauksessa, vaikka ratkaistuja asioita, joissa myönnetään valituslupa, oli KKO:ssa vuonna 2007 lähes 200 ja KHO:ssa vielä paljon enemmän. KKO ja KHO eivät vuosikertomuksissaan enää edes ilmoita suullisten käsittelyjen määrää, ilmeisesti asia ja sen arvosteltu on koettu jotenkin kiusalliseksi. Asiat ratkaistaan KKO:ssa ja KHO:ssa käytännöllisesti katsoen lähes aina asiakirjojen perusteella; toisin sanoen jutun asianosaisetkaan eivät pääse ajamaan asiaansa ylimmissä tuomioistuimissa. Menettely on siis salaista. Ratkaisut ovat toki lähtökohtaisesti julkisia ja ennakkopäätöksistä tiedotetaan mm. internetin välityksellä tehokkaasti, mutta huomattava on, että ainakaan KKO ei julkaise kaikkia ratkaisujaan, vaan osa niistä jää hyvin suppean tiedotteen varaan, ks. blogikirjoitustani 2.9.-08.

17. Sen sijaan esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa ylimpien tuomioistuinten käsittelyt ovat pääsääntöisesti suullisia. Tilanne on sama useimmissa muissa Euroopan maissa. Luultavasti Suomen KKO ja KHO ovat Euroopan kaksi salaisinta ylioikeutta mitä suullisten pääkäsittelyn vähäiseen määrään tulee.

18. Muissa maissa ylin tuomioistuin myös tiedottaa etukäteen internetissä käsittelyyn tulevista jutuista ja niiden käsittelypäivistä sekä päätöksentekoon osallistuvista tuomareista; näin esimerkiksi Norjassa ja Virossa. Tämäkin lisää oikeudenkäynnin avoimuutta ja läpinäkyvyyttä, ja jos asiassa pidetään suullinen käsittely, myös yleisölle varataan tilaisuus saapua seuraamaan ylioikeuden istuntoa. Saadessaan asian käsittelyyn osallistuvien tuomarien nimet tietoonsa asianosaiset saavat tilaisuuden kontrolloida tuomareiden mahdollista puolueettomuutta ja tehdä mahdollisen jääviysväitteen.

19. Suomalaisissa ylioikeuksissa käsittelyn julkisuus ei toteudu myöskään viimeksi mainitulta osin. Asioiden käsittelypäivistä tai käsittelyyn osallistuvien tuomareista ei tiedoteta yleisölle eikä kirjallisen menettelyn osalta edes asianosaisille. Yleisölle ei varata todellista tilaisuutta seurata suullisia käsittelyjä, koska niistä ei tiedoteta tehokkaasti. Jos juttu ratkaistaan kirjallisen aineiston perusteella esittelyssä, jolloin jutun asianosaiset eivät siis saa olla saapuvilla, asianosaiset saavat tietää ratkaisun tehneiden tuomareiden nimet vasta saatuaan kirjallisen päätöksen. Tällöin heillä ei ole enää mahdollisuutta tehdä tuomareita koskevaa jääviysväitettä, vaikka laki edellyttää, että asianosaisilla on sanottu oikeus jokaisen asiaa käsittelevän oikeusasteen osalta.

20. Viimeksi mainittu epäkohta tuli ilmi ns. parveketupakointijutussa, jossa KKO antoi päätöksensä viime talvena (KKO 2008:7). Vasta päätöksestä ilmeni, että KKO:n jaoston puheenjohtajana oli toiminut oikeusneuvos Mikko Tulokas, jonka jääviyttä epäiltiin, koska hän oli aiemmin 1990-luvulla toiminut ns. suuressa tupakkajutussa yhden vastaajayhtiön asiamiehenä ja hänellä oli siis tätä kautta tietty kytkös tupakointia koskevaan asiaan. Lisäksi kolme muuta parveketupakointijutun ratkaisuun oikeusneuvosta oli osallistunut KKO:ssa tuomareina suuren tupakkajutun ratkaisemiseen; KKO:ssa oli siis toiminnassa eräänlainen "tupakkajaosto". Parveketupakointia koskevan jutun hävinnyt asunto-osakeyhtiö ei ollut voinut tehdä väitettä Tulokkaan mahdollisesta jääviydestä, koska asia ratkaistiin KKO:ssa kirjallisen aineiston perusteella ja yhtiö sai tiedon oikeusneuvos Tulokkaan osallistumisesta päätöksentekoon vasta KKO:n tuomiosta. Jos KKO tiedottaisi ratkaisukokoonpanoista etukäteen, olisi tilanne ollut tässäkin tapauksessa toinen. - Olen kommentoinut KKO:n parveketupakointijuttua lähemmin Defensor Legis -lehden numerossa 2/2008 julkaistussa kirjoituksessani s. 268-273.

21. Korkein oikeus, korkein hallinto-oikeus ja muutkin suomalaiset tuomioistuimet toimivat kollektiivisesti ensinnäkin sikäli, että ratkaisut annetaan aina asianomaisen tuomioistuimen nimissä, vaikka ratkaisun tekoon olisi osallistunut vain yksi tuomioistuimen jäsen. Toiseksi esimerkiksi Norjan ylioikeuksissa kukin tuomioistuinkollegion jäsen lausuu oman mielipiteensä ja myös kirjoittaa sen päätökseen erikseen ("minä olen tutkinut jutun..."), kun taas Suomen ylioikeuksissa päätöstä kirjoitettaessa ei toimita näin, vaan kirjoitustapa on kollektiivinen ("tuomioistuin on tutkinut jutun ja katsoo..."). Ainoastaan ratkaisusta enemmistön kanssa eri mieltä olleet jäsenet kirjoittavat ratkaisuun oman mielipiteensä.

22. Oikeusturvaan ja samalla KKO:n julkisuuskuvaan vaikuttavat monetkin muutkin seikat. Olen käsitellyt niitä laajemmin Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunnan syyskuussa 2008 julkaistussa professori Ilkka Saraviidalle omistetussa juhlakirjassa "Oikeus kansainvälisessä maailmassa" (toim. Markus Aarto ja Markku Vartiainen), s. 343- 386. Todella tärkeä asia on se, että KKO:een saataisiin todella päteviä ja monipuolisen ammattitaidon omaavia tuomareita. Tästä olisi paljon puhuttavaa ja kritisoitavaa, mutta ehkäpä näin juhlapäivän takia asia kannattaa jättää toiseen kertaan, sillä se vaatii pidempää pohdintaa. Todettakoon tässä yhteydessä vain, että käytännössä KKO täydentää itse itseään ja tämän johdosta oikeusneuvosten rekrytoinnissa on ilmennyt sanan laajassa merkityksessä nepotismiin viittaavia piirteitä, sillä oikeusneuvoksiksi on valikoitunut oman talon esittelijöitä ja sellaisia, sinänsä varmaankin päteviä yliopistotutkijoita ja lainvalmisteluun osallistuneita lakimiehiä, joilla ei ole ollut minkäänlaista aiempaa kokemusta tuomarin tehtävistä, asianajosta tai muusta lainkäytöstä.

23. Tunnetaanko KKO:n (tai KHO:n) tuomareita ihmisten keskuudessa? Luultavasti ei kovinkaan hyvin. Ihmiset tietävät ehkä presidentti Pauliine Koskelon, joka on ensimmäinen naispuolinen presidentti KKO:ssa, ja KHO:n presidentti Pekka Hallbergin, mutta tähänpä se sitten taitaa monilta jäädäkin. Jotkut toki saattavat muistaa vielä oikeusneuvos Eeva Vuoren, joka on edelleen virassa, sekä Koskelon edeltäjistä presidentti Olavi Heinosen, joka joutui KKO:n ja koko tuomioistuinlaitoksen "hulluna vuonna" 1997 myrskyn silmään selittelemän ja puolustamaan Eeva Vuorta ja oikeusneuvosten moninaisia välimiestehtäviä. Joku ehkä muistaa oikeusneuvokset Mikko Tulokkaan ja Gustaf Möllerin välimiestuomareiden "kunkkuina" ja oikeusneuvos Lauri Lehtimajan eduskunnan oikeusasiamiehenä 1990-luvulla. Ylimpien tuomareiden ei toki tarvitse olla mitään julkkiksia, mutta olisi toki suotavaa, että esimerkiksi KKO:sta tunnettaisiin tuomareita hyvistä perustelu- ja muista lainkäyttötaidoista eikä vain muiden ansioiden tai asioiden takia. Mutta ehkäpä juuri edellä mainitsemani KKO:n kollektiivisen toimintatavan johdosta sen jäsenistöstä ei oikein pääse erottumaan ketään muiden yläpuolelle.

24. Edellä mainitut yksityiskohdat ja kritiikin voivat tuntua joistakuista vähäisiltä, mutta kokonaisuutena niiden oikea ratkaiseminen parantaisi oikeusturvaa ja vaikuttaisi positiivisesti tuomioistuinten julkisuuskuvaan ja siihen, koetaanko tuomioistuinten ja tässä tapauksessa nimenomaan ylimmän tuomioistuimen toiminta avoimeksi ja läpinäkyväksi sekä luottamusta herättäväksi. Presidentti Pauliine Koskelo korosti juhlapuheessaan 1.10. aivan oikein, että oikeusturvaa ei tehdä retoriikalla vaan se vaatii rakentamista ja sitkeää ja pitkäjänteistä tekemistä.

25. Itse olen edellä poiminut esiin muutamia kohtia ja kysymyksiä, joissa oikeusturvaa voitaisiin rakentaa nimenomaan teoilla ja samalla parantaa ylimmän tuomioistuimen julkisuuskuvaa kansalaisten silmissä. Niistä voitaisiin aloittaa, jos halutan, että itsenäisen Suomen korkein oikeus olisi kymmenen vuoden kuluttua eli 100-vuotta täyttäessään vielä paljon paremmassa iskussa kuin nyt.