710. KKO 2013:17. Tahallisuuden arviointia

1. Tahallisuus kuuluu rikosoikeuden keskeisiin peruskäsitteisiin, kulmakiviin. Rikokset ovat rangaistavia vain tahallisina, jollei rangaistussäännöksessä erikseen mainita, että tuottamuskin riittää. Tuottamuksellisesta teosta rangaistaan lievemmin kuin tahallisesta teosta. Tahallinen teko osoittaa tekijässä suurempaa syyllisyyttä kuin tuottamuksellinen.

2. Rikosjutussa syyttäjän tulee näyttää toteen ne seikat, joihin syyte perustuu, siis myös tahallisuus eli sen konstituoivat seikat. Näytön tulee myös tahallisuuden osalta olla niin vahvaa, ettei syytetyn syyttömyydestä jää järkevää epäilyä. Tahallisuuden, kuten teon subjektiivisten tunnusmerkistötekijöiden toteen näyttäminen yleensäkin, saattaa kuitenkin olla hankala tehtävä, koska toisen "pään sisään" ei voida nähdä eikä selvittää, mitä tekijä on tarkoittanut tai ajatellut. Toisinaan tahallisuus voidaan päätellä jo itse teosta, toisinaan taas ei. Henkilö, esimerkiksi avo- tai aviovaimo, joka iskee riidan päätteeksi pitkäteräisellä keittiö- tai leipäveitsellä miestään vatsaan tai rintaan, minkä seurauksena uhri kuolee, tuomitaan toisinaan taposta, toisinaan taas törkeän pahoinpitelyn lisäksi törkeästä kuolemantuottamuksesta riippuen kuolemaa koskevasta tahallisuusarvioinnista. Tämä taas riippuu esimerkiksi siitä, mihin kohtaan kehoa veitsenisku on osunut, kuinka voimakas se on ollut ja yleensä siitä, ovatko olosuhteet ovat sellaiset, että kuolema olisi ollut tekijän tieten teon todennäköinen seuraus.

3. Syytetyn puolustus vetoaaa oikeudenkäynnissä usein siihen, että syytetyltä joka tapauksessa puuttuu rikoksen edellyttämä tahallisuus. Esimerkiksi Helsingin hovioikeudessa parhaillaan käsiteltävässä lahjusjutussa Ilkka Kanervan puolustus kiistää syytteen mm. siksi, että syytetyltä puuttui tahallisuus. Puolustus ihmettelee, miten Kanerva olisi voinut mieltää saamansa vaalituen lahjonnaksi, jonka motiivina olisi ollut hänen asemansa kaavoitusasioita käsittelevan Varsinais-Suomen liiton puheenjohtajana, vaikka Kanerva ei selityksensä mukaan ymmärtänyt kaavoituksesta juuri mitään. Puolustuksen mukaan Kanerva saattoi perustellusti ajatella, että hän sai vaali- ym. tukea yksinkertaisesti siksi, että hän oli niin suuresti meritoitunut ulkopolitiikassa ja yleensä valtakunnanpolitiikassa.

4. Rikoslaissa ei ollut aikaisemmin tahallisuuden määritelmää. Lainkäytössä tultiin toimeen oikeuskirjallisuudessa esitetyillä yleisillä opeilla ja tahallisuuden käsitteillä. Brynolf Honkasalon oppikirjasta pänttäsimme rikosoikeuden tenttiä varten tahallisuuden eri ilmenemismuotoja. Ne olivat ja ovat edelleen a) dolus determinatus  eli tarkoitustahallisuus, jossa tekijän suoranaisena tarkoituksena on ollut seurauksen, esimerkiksi kuoleman, aiheuttaminen, b) dolus directus eli varmuustahallisuus, jossa tekijä on mieltänyt seurauksen varmuudella syntyvän, vaikka se ei ole ollut hänen varsinaisena tavoitteenaan, sekä c) tahallisuuden alimpana asteena dolus eventualis, jossa tekijä ei tavoittele seurauksen aiheuttamista eikä myöskään pidä sen syntymistä varmana, mutta jossa hän kuitenkin mieltää sen toimintansa enemmän tai vähemmän todennäköiseksi seuraukseksi. Viimeksi mainitussa käsitteessä liikutaan jo tahallisuuden harmaalla alueella, jossa rajanveto tahallisuuden ja tuottamuksen välillä saattaa käytännössä olla häilyvä. Viime aikoina tässä suhteessa on painotettu mieltämisen todennäköisyyden astetta: esimerkiksi syyte uhrin tahallisesta surmaamisesta on hylätty sillä perusteella, etteivät teko-olosuhteet ole olleet sellaiset, että tekijä olisi mieltänyt kuoleman teon varsin todennäköiseksi seuraukseksi.

5. Rikoslain yleisten oppien uudistamisen yhteydessä 2003 rikoslakiin otettiin tahallisuuden määritelmä (RL 3:6). Säännöksen mukaan tekijä on aihettanut tunnusmerkistön mukaisen seurauksen tahallaan, jos hän on tarkoittanut aiheuttaa seurauksen taikka pitänyt seurauksen aiheutumista varmana tai varsin todennäköisenä. Seuraus on aiheutettu tahallaan myös, jos tekijä on pitänyt sitä tarkoittamaansa seuraukseen varmasti liittyvänä. 

6. Viimeksi mainitussa tapauksessa tekijä ei voi olla varma suunnitelmansa onnistumisesta ylipäänsä, mutta jos se onnistuu, silloin myös teon oheisseuraukset ovat varmoja. Esimerkiksi aikapommitapauksessa tekijä sijoittaa bussiin voimakkaan aikapommin surmatakseen bussimatkalla mukana olevan X:n. Räjähdys surmaa X:n lisäksi myös muita bussimatkustajia, jolloin tekijä tuomitaan myös tältä osin murhasta tai taposta. Tekijä ei vältä rangaistusta, vaikka X olisi jäänyt viime hetkellä pois matkalta ja pommi surmaa henkilöitä, joiden tappamista tekijä ei ollut tavoitellut.

7. RL 3:6 koskee ainoastaan seuraustahallisuutta eli tahallisuutta suhteessa teon seurauksiin. Sen sijaan tahallisuus suhteessa rikoksen muihin tunnusmerkistötekijöihin eli olosuhdetahallisuus jäi lakia säädettäessä edelleen tulkinnanvaraiseksi, koska eduskunnan lakivaliokunta ei päässyt sen sisällöstä yksimielisyyteen. Lakivaliokunnan mietinnössä viitataan tältä osin tunnusmerkistöerehdystä koskevaan säännökseen (RKL 4:1). Sen mukaan teko ei ole tahallinen, jos tekijä ei ole teon hetkellä selvillä kaikkien niiden seikkojen käsilläolosta, joita rikoksen tunnusmerkistön toteutuminen edellyttää, tai  jos hän erehtyy sellaisesta seikasta. "Olosuhdetahallisuus jää oikeuskäytännössä arvioitavaksi, jolloin huomioon on otettava tunnusmerkistöerehdystä koskeva säännös", sanotaan lakivaliokunnan mietinnössä (LaVM  2872002 vp). Lakivaliokunta katsoi, että todennäköisyysarviointiin perustuva tahallisuusmääritelmä soveltuu huonosti erityisesti talousrikoksiin.

8. Lainsäätäjä on siis jättänyt olosuhdetahallisuutta koskevan kysymykseen "oikeuskäytännön varaan", kuten vanha sanonta kuuluu. Kysymys on edelleen avoin, vaikka korkein oikeus on antanut siitä jo toistakymmentä ennakkopäätöstä. Oikeuskirjallisuudessa on kehitetty erilaisia tahallisuutta koskevia oppeja tai teorioita, joita oikeuskäytäntö hyödyntää ratkaisuissaan. Tahallisuudella on yleensä keskeinen rooli suomalaisessa rikosoikeudellisessa kirjallisuudessa. Siitä on ilmestynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana kaksi väitöskirjaa ja lukuisia artikkeleja. Olosuhdetahallisuuden merkitys on käytännössä suuri, mikä ilmenee muun muassa talous-, huume- ja seksuaalirikosjutuissa. RL 3:1:ssä mainitun rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen vuoksi oikeuskäytännössä on päädytty yleensä siihen, että  RL 4:1:n kriteeri, jonka mukaan tekijän tulee olla selvillä (tietoinen) tunnusmerkistötekijöiden käsilläolosta, asettaa tietyt rajat rikosvastuun laajentamispyrkimyksille tahallisuutta edellyttävien rikosten osalta.

9. Uusin olosuhdetahallisuutta koskeva enakkopäätös KKO 2013:17 annettiin viime viikolla yrityssalaisuuden väärinkäyttöä (RL 30:6.1) koskevassa jutussa. Ratkaisussa on kysymys siitä, mitä yrityssalaisuuden väärinkäytön tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää selvitettäväksi teon esirikokseksi väitetystä menettelystä ja sen rangaistavuudesta. Mainittu rikos on rangaistava ainoastaan tahallisena tekona ja juuri kysymys syytetyn tahallisuudesta osoittautui tapauksessa erityisen ongelmalliseksi. Tämän vuoksi asia määrättiin tahallisuuden arvioinnin osalta ratkaistavaksi korkeimman oikeuden vahvennetussa jaostossa, johon kuuluu yksitoista jäsentä; muilta osin asia on ratkaistu normaalissa viisijäsenisessä kokoonpanossa.

10. En ryhdy tarkemmin selostamaan ratkaisu sisältöä, vaan rajoitun vain tahallisuuskysymyksen suppeaan arviointiin. Vahvennetussa jaostossa ilmeni kolme jonkin verran toisistaan poikkeavaa näkemystä, vaikka kaikki jäsenet päätyivät samaan lopputulokseen eli siihen, että tapauksessa oli käsillä rangaistavuuteen vaadittava olosuhdetahallisuus.

11. Tahallisuusarvioinnin punaista lankaa ja perustelujen osalta eri mieltä olleiden jäsenten kannanottojen välistä eroa on hieman hankalaa kiteyttää. Selvää kuitenkin on, että vahvennettu kokoonpano otti perusteluissaan kantaa siihen, minkä kriteerien mukaan olosuhdetahallisuutta eli siis tekijän tahallisuutta, joka kohdistuu rikoksen tunnusmerkistön täyttymisen edellyttämiin olosuhteisiin, on arvioitava, ja mikä on tahallisuusvaatimuksen suhde yhtäältä tuottamukseen sekä toisaalta tunnusmerkistöerehdykseen (RL 4:1).  KKO:n enemmistö eli kuusi jäsentä päätyi siihen, että tekijän tuli yrityssalaisuuden väärinkäyttö-  
 rikoksessa pitää varmana tai varsin todennäköisenä sitä, että väärinkäytön kohde on yrityssalaisuus ja että se on saatu tietoon tai ilmaistu rikollisella teolla.

12.  KKO:n enemmistö toteaa, että lähtökohtaisesti olosuhdetahallisuutta on arvioitava eri rikostyyppien osalta mahdollisimman laajasti yhtenäisen perusteen mukaisesti. Joissakin tilanteissa todennäköisyysarviointi saattaa kuitenkin johtaa eduskunnan lakivaliokunnan esittämän huolen mukaisesti tahallisuuskynnyksen nousemiseen.Tässä suhteessa ongelmallisia voivat olla lähinnä tilanteet, joissa tekijä pyrkii välttämään merkityksellistä tietoa ("tarkoituksellinen tietämättömyys", esim. huumekuriiri, joka ei tarkasta kuljetettavaksi saamansa repun sisältöä) tai joissa tekijä laiminlyö erityisen vastuuasemansa tai teko-olosuhteiden synnyttämän selvitysvelvollisuuden. Ratkaistavana olevassa asiassa ei enemmistön mukaan kuitenkaan ollut perusteltua poiketa korkeimman oikeuden vakiintuneesta tahallisuusarvioinnin tavasta. Toisin sanoen tunnusmerkistöön kuuluvien seikkojen tuli tekijän tieten olla varmasti tai varsin todennäköisesti käsillä. X:n tahallisuutta tältä pohjalta arvioidessaan enemmistö päätyi katsomaan X:n pitäneen varsin todennäköisenä, että ko. moottorikelkkapuvut oli valmistettu yhtiö B:n kaavoja oikeudettomasti käyttäen ja että näiden pukujen saattaminen myyntiin loukkasi B:n yrityssalaisuutta.

13. KKO:n neljän jäsenen vähemmistö (Koponen, Rudanko, Välimäki ja Kitunen) puolestaan lähti siitä, että X oli suhtautunut hyväksyvästi tai ilmeisen välinpitämättömästi siihen, että moottorikelkkapukujen myynti loukkaa toisen yrityssalaisuutta. Vähemmistö myös katsoi, että X:llä oli tähän liittyen ollut selonottovelvollisuus - tosin tätä ilmausta ei perusteluissa nimenomaisesti käytetä - kun hän oli erinäisten seikkojen perusteella voinut pitää varteenotettavana mahdollisuutena sitä, että sanottujen pukujen valmistuksessa käytetään oikeudettomasti toisen yrityssalaisuuksia. Vähemmistön perustelut ovat suoraviivaisemmat kuin enemmistön hieman kryptisiltä vaikuttavat perustelut.  

14. Vähemmistö näyttäisi olevan viemässä tahallisuusarviointia Ruotsin oikeudessa välinpitämättömyystahallisuutena (likgiltighetsuppsåt) tunnetun käsitteen suuntaan. Tämä johtopäätös voidaan tehdä lausumasta, jossa arvioidaan X:n suhtautuneen hyväksyvästi tai ainakin ilmeisen välinpitämättömästi siihen, että pukujen valmistuksessa käytetään oikeudettomasti B:n kaavoja. Samanlaista perustelutapaa tahallisuuden arvioinnista on havaittavissa myös ennakkopäätöksessä KKO 2012:98 selostetun vähemmistön perusteluissa. Kyseisessä tapauksessa vähemmistö olisi tuominnut syytetyn taposta puhtaasti välinpitämättömyystahallisuuden mukaisilla argumenteilla. KKO:n enemmistö sen sijaan pysytteli todennäköisyystahallisuuden kannalla ja hylkäsi syytteen taposta.

15. Ruotsin korkein oikeus on omaksunut välinpitämättömyyteen perustuvan tahallisuuden käsitteen vuonna 2004 HIV-tapausta koskevassa ratkaisussa (NJA  2004 s. 176). Välinpitämättömyystahallisuus on korvannut dolus indirectuksen ja dolus eventualiksen ja sen katsotaan muodostavan tahallisuuden alarajan; tämä kanta on hyväksytty ruotsalaisessa lainkäytössä yleisesti. Tekijä, joka epäilee tekonsa lainvastaisuutta ja seurauksia, mutta suhtautuu niihin välinpitämättömästi, syyllistyy tahalliseen tekoon. Norjan rikoslaissa omaksuttu tahallisuuden määritelmä on jonkin verran laajempi kuin RL 3:6:ssä, sen soveltamisala on yleinen eikä siis rajoitu vain seuraustahallisuuteen, vaan kattaa myös olosuhdetahallisuuden.

16. Oikeusneuvos Mansikkamäen eriävä mielipide ei näyttäisi poikkeavan kovinkaan paljon  korkeimman oikeuden enemmistön kannasta. Mansikkamäki on periaatteessa  samalla kannalla kuin enemmistö, mutta lähtee suoraviivaisemmin siitä, että tahallisuusarviointi ei lähtökohtaisesti voi vaihdella rikostyypin tai tapauskohtaisen harkinnan mukaan, vaan kaikissa tilanteissa tulisi edellyttää, että tekijä voi pitää tunnusmerkistöön kuuluvien seikkojen käsillä olemista varmana tai varsin todennäköisenä. Mansikkamäki toteaa, että riittävänä perusteena sumentaa rangaistavan ja rankaisematta jäävän menettelyn rajaa ei voida pitää tarkoituksellisen tietämättömyyden ongelmaa, koska henkilön aseman perusteella hänen selonottovelvollisuutensa piiriin kuuluvia seikkoja koskevan tietoisuuden kiistäminen ei yleensä ole mahdollista, eikä mikään estä säätämästä rangaistavaksi sellaista selonottovelvollisuuden laiminlyöntiä, joka liittyy tekijän asemaan tai esimerkiksi tietoiseen riskinottoon. 

17. Mansikkamäen votum eroaa enemmistön ja neljän vähemmistöön jääneen jäsenen kannanottoon verattuna edukseen oikeuskirjallisuuteen viittaamisen osalta. Enemmistön ja neljän vähemmistöön jääneen jäsenen perusteluissa oikeuskirjallisuuteen viitataan vain ympäripyöreällä toteamuksella, jonka mukaan "tahallisuuden alarajan määrittelyssä on oikeustieteellisessä keskustelussa esitetty erilaisia käsityksiä". Tässä toteamuksessa ei siis mainita, kuka on esittänyt, missä yhteydessä ja millaisia nuo käsitykset ovat ja miten ne poikkeavat toisistaan. Tällaisen yksilöimättömän viittauksen informaatioarvo on olematon. Mansikkamäen votumissa esiintuodut oikeuskirjallisuuden kannanotot ovat toki olleet KKO:n ratkaisuteossa "käsillä" ja myös muut jäsenet ovat syynänneet niitä varmaankin hyvin tarkasti. 

18. Suomalaisessa lainkäytössä oikeuskirjallisuuteen ei ole perinteisesti viitattu, ja nykyisin viittaukset tuntuvat olevan erityisesti KKO:ssa ja KHO:ssa jonkinlaisessa pannassa; tosin KHO on alkanut Pekka Hallbergin kauden jälkeen viitata joissakin ratkaisuissaan oikeuskirjallisuuteen. Sitä vastoin hovioikeuksien ja käräjäoikeuksien ratkaisuissa oikeuskirjallisuuteen viitataan aika usein. Ylimpien tuomioistuimien nurjamieliseltä vaikuttava suhtautuminen oikeuskirjallisuuteen oikeuslähteenä eroaa epäedukseen selkeästi muiden maiden ylimpien oikeusasteiden käytännöstä. Tämä on selvä puute, kuten olen esimerkiksi blogikirjoituksessa 566/27.3.2012  esittänyt, ja osoitus, ei vain perustelukäytännön matalasta tasosta, vaan koko lainkäyttöä vaivaasta avoimuuden ja läpinäkyvyyden puutteesta. Suomessa tuomioistuinten ja oikeustieteen väliltä puuttuu aito vuorovaikutus, mikä latistaa henkistä ilmapiiriä ja tympäännyttää kriittistä tarkkailijaa.

19. Oikeusneuvos Mansikkamäen votum on ilahduttava poikeus korkeimman oikeuden harmaasta perustelukäytännöstä. Oikeuskirjallisuuteen tehtyjen viitausten vuoksi hänen lausumassaan esitetyt perustelut ja johtopäätökset avautuvat lukijalle paremmin kuin enemmistön perustelut. Kyse ei ole siitä, kuten meillä usein annetaan virheelllisesti ymmärtää - kun oikeuskirjallisuteen ei joko rohjeta tai viitsitä viitata -  että tuomari perustaisi kantansa tai ratkaisunsa suoraan viitatussa teoksessa tai artikkelissa esitettyyn käsitykseen. Kuten oikeusneuvos Mansikkamäen perusteluista ilmenee, oikeuskirjallisuuteen on syytä viitata ainoastaan kysymyksenasettelun yhteydessä ja eräänlaisena johdantona tuomarin omalle pohdinnalle. Kirjallisuusviittaukset lisäävät perustelujen informaatioarvoa, koska lukija voi viittausten avulla päästä helposti lisätiedon lähteille. On selvää, että juuri oikeuskirjallisuudessa tahallisuudesta esitetyt käsitykset ja teoriat ovat vaikuttaneet merkittävällä tavalla hallituksen esityksen samoin kuin enemmistönkin perusteluissa useaan kertaan viitatun lakivaliokunnan mietinnön sisältöön. Tältäkin kannalta on outoa, että korkeimman oikeuden enemmistö ja neljän jäsenen vähemmistö eivät ole tuoneet perusteluissaan tätä tärkeää oikeuslähdeaineistoa yksilöidysti esille. 

20. Korkeimman oikeuden, sekä enemmistön että vähemmistöjen, perusteluista havaitaan, miten korkeassa kurssissa lakien esityöt ovat oikeuslähteenä. Hallituksen esitystä ja lakivaliokunnan mietintöä selostetaan perusteluissa pitkään ja sanatarkasti ja "oikeaa" vastausta ja ratkaisua tahallisuuteen etsitään kiihkeästi siitä, mitä mainituissa lainvalmisteluasiakirjoissa on sanottu tai jätetty sanomatta. Oikeusneuvos Mansikkamäkikin toteaa, että "laki ja sen esityöt jättävät soveltajalle tulkinnanvaraa". Mainitusta lausumasta voitaisiin päätellä, että jos lakivaliokunta ei olisi jättänyt  tahallisuuskysymystä nimenomaisesti oikeuskäytännön varaan, vaan olisi lausunut mietinnön perusteluissa olosuhdetahallisuuden sisällöstä jotain, korkein oikeus olisi "kiittänyt ja kumartanut" ja jättänyt oman pohdintansa sikseen. Laki on kuitenkin yleensä aina enemmän ta vähemmän tulkinnanvarainen eikä se, mitä lakivaliokunnan mietinnössä tai muissa lainvalmistelutöissä on tietystä kysymyksestä sanottu, toki ehdottomasti sido tulkinnassa riippumatonta tuomioistuinta. 

347. KKO 2010:81; esteellisyyden arvioinnista ja pro et contra -perusteluista

Kylätie on hiljainen

1. Pari kolme päivää sitten kommentoin ratkaisua KKO 2010:78, joka koski hovioikeustuomarin esteellisyyttä Jippii-jutun käsittelyssä. Tässä nyt kommentoitavassa ratkaisussa (KKO 2010:81), joka syntyi äänestyksen jälkeen (2-2-1), on myös kysymys esteellisyydestä.

2. Tarkemmin sanottuna korkeimmassa oikeudessa oli kysymys siitä, onko yksityisistä teistä annetussa laissa (YksTL) tarkoitetun tiekunnan toimielimenä olevan hoitokunnan jäsen esteellinen osallistumaan tiekunnan vuosikokouksessa tieosakkaana päätöksen tekemiseen, joka koskee tilityksen hyväksymistä edelliseltä varanhoitokaudelta. Asian tekee kimurantiksi se, että yksityistielaissa ei ole säännöksiä tällaisesta esteellisyydestä.

3. Kirkkonummen kunnan yhdyskuntatekniikan lautakunta, joka toimi myös tielautakuntana, totesi 2007, että Honskbyn tiekunnan vuosikokouksessa tilityksen hyväksymisestä päätettäessä päätöksentekoon oli osallistunut myös tiekunnan toimielimiin kuuluvia tieosakkaita. Tällä perusteella tielautakunta kumosi tiekunnan sanotun päätöksen.

4. Vantaan käräjäoikeus maaoikeutena - Suomessa ei enää nykyisin ole erillisiä maaoikeus-nimisiä erityistuomioistuimia - jonne tiekunta valitti ja vaati tielautakunnan päätöksen kumoamista, ei vuonna 2008 antamallaan tuomiolla muuttanut tielautakunnan päätöstä. Käräjäoikeus joutui äänestämään asiassa, äänestysnumerot olivat 2-2, jolloin puheenjohtajana toimineen käräjätuomarin kanta ratkaisi.

5. Korkein oikeus myönsi Honskbyn tiekunnalle valitusluvan ja tutki valituksen. Korkeimman oikeuden enemmistö, joka lopputuloksen osalta käsitti kolmen jäsenen eli presidentti Pauliine Koskelon ja oikeusneuvosten Pasi Aarnion ja Pertti Välimäen kannan, päätyi siihen, etteivät hoitokunnan jäsenet olleet esteellisiä osallistumaan sanottuun päätöksentekoon, koska tielaissa ei ole tämän tapauksen varalta esteellisyyssäännöksiä ja koska tiekunnan kokouksessa ei ollut syytä noudattaa vastaavaa esteellisyysperustetta kuin muun muassa osakeyhtiö- ja yhdistyslaeissa on säädetty tili- ja vastuuvapauden myöntämistä koskevan päätöksenteon osalta.

6. Lopputuloksen eli esteellisyyden ja päätöksen kumoamisen osalta vähemmistöön jäivät oikeusneuvokset Ilkka Rautio ja Juha Häyhä. He katsoivat esittämillään perusteilla, että tiekunnan kokouksessa oli menetelty virheellisesti siltä osin kuin hoitokuntaan kuuluva tiekunnan osakasa on voinut osallistua tili- ja vastuuvapauden myöntämiseen edelliseltä varainhoitokaudelta. Rautio ja Häyhä pysyttivät käräjäoikeuden/maaoikeuden tuomion.

KKO:n ratkaisun Finnlex-seloste löytyy kokonaisuudessaan täältä.

7. KKO:n ennakkopäätös on juridisesti mielenkiintoinen kahdessa suhteessa. Ensinnäkin edellä mainitun esteellisyyskysymyksen takia ja toiseksi KKO:ssa eri kannanotoissa ilmenneen perustelemistavan vuoksi. KKO:ssa ratkaisussa esiintyy kolme erilaista perustelutapaa.

8. Minua henkilökohtaisesti kiinnostaa - niin tässäkin tapauksessa - juuri tuomion perustelemistapa ja -tyyli. Näin muun muassa siksi, että vasta noin pari viikkoa sitten ilmestyi Petri Martikaisen ja minun kirjoittama kirja Tuomion perusteleminen (ks. blogi 343/31.10.-10) jossa olemme pohtineet runsaan 100 sivun verran (ks. sivut 355-480) juuri tuomioistuimien ja nimenomaan korkeimman oikeuden lainsoveltamiskysymysten perustelemista eli niin normiperusteluja. Nyt kommentoitavassa tapauksessa on kyse juuri normiperusteluista, ei sen sijaan näytön perustelemisesta tai faktaperusteluista. Lanseerasimme jo vuonna 2003 ilmestyneessä kirjassamme Pro et contra samannimisen perustelemismetodin tai -mallin, jonka käyttöä olemme myös uudessa kirjassamme suositelleet. On sen vuoksi aina mielenkiintoista nähdä, miten tuomioistuimet suhtautuvat pro et contra -metodin käyttämiseen.

9. Pidemmittä pulinoitta viittaan KKO:n edellä viitattuun ratkaisuselosteeseen, josta ilmenee, että korkeimman oikeuden viidestä jäsenestä vain yksi eli oikeusneuvos Välimäen votumin perusteluissa on noudatettu pro et contra -metodia. Välimäki on havainnollistanut perustelemismetodiaan varustamalla esteellisyyttä puoltavat ja sitä vastaan puhuvat näkökohdat väliotsikoilla. Tämän jälkeen seuraa johtopäätösosa, josta Välimäki on käyttänyt lyhyesti nimikettä "Kantani." Kyse on itse asiassa eri suuntaan puhuvien näkökohtien ja seikkojen keskinäisestä punninnasta, mikä olisi sopinut myös tämän johtopäätösosan nimeksi. Minusta punninta-osuus olisi saanut Välimäen votumissa laajempikin, sillä juuri siitä tulisi ilmetä, miksi tuomari on tullut valitsemaansa lopputulokseen eli miksi Välimäki on tässä tapauksessa antanut etusijan tai suuremman painoarvon - minusta hieman yllättäen - juuri esteellisyyttä vastaan puhuville seikoille.

10. Presidentti Koskelon ja oikeusneuvos Aarnion mielipide on pikkutarkkaa juridiikkaa, jossa näyttäisi visusti varotun tuomasta esiin juuri minkäänlaisia valittua lopputulosta vastaan puhuvia contra-näkökohtia; ainoastaan valittua lopputulosta puoltavat seikat on noteerattu.

Myönteisenä seikkana Koskelon ja Aarnion lausumassa ovat kappaleet 2-5, joissa on muun muassa selostettu, millaisia esteellisyyssäännöksiä muissa laissa eli esimerkiksi osakeyhtiö- ja yhdistyslaissa vastaavanlaisissa tilanteissa on annettu.

11. Toisaalta Koskelon ja Aarnion lausuma on jotenkin sekava, sillä siinä ei oikeastaan (varsinkaan kappaleissa 5-7) tuoda oikein esiin, että nyt on kysymys nimenomaan mahdollisesta esteellisyydestä ja sen arvioinnista; esteellisyyden sijasta puhutaan paljosta muusta, mikä minusta lähinnä vain hämärtää asiaa. Huomionarvoista on myös se, että toisin kuin Raution ja Häyhän lausumassa, Koskelo ja Aarnio sivuuttavat perusteluissaan oleellisen asian eli esteellisyyssäännösten ration tai funktion.

12. Koskelo ja Aarnio vaikuttavat - ainakin minusta - melkoisilta pilkunviilaajilta päätyessään kappaleissa 5 ja 6 siihen, että yksityistielaissa tarkoitettu "säännönmukainen vuotuinen päätös tilityksen hyväksymisestä" ei sinänsä ole "yleisesti oikeusvaikutuksiltaan" rinnastettavissa muissa yhtiömuodoissa edellytettävään vastuuvapauden myöntämistä koskevaan päätökseen. Toki näin on, mutta nyt puheena olevassa tapauksessa mainitulla erolla ei minusta ole erityistä relevanssia, sillä tapauksessahan on kyse ensi sijassa väitetystä esteellisyydestä. Näkisin, että tällöin Koskelon ja Aarnion esille ottamat pikku erot ja nyanssit menettävät merkityksensä. Niin, ja mihin heiltä unohtui sellainen asia kuin analogia? Kirjassa Tuomion perusteleminen toimme Petri Martikaisen kanssa esiin hienoisen ihmettelymme siitä, että nykyisin oikeusteoriassa, puhumattakaan oikeuskäytännöstä ja KKO:n ratkaisuista, ei puhutaan yleensäkään analogiasta, kun on kyse laintulkinnasta.

13. Hieman oudolta vaikuttaa myös se, että kun Koskelo ja Aarnio, samoin kuin Välimäkikin, puhuvat siitä, että tiekunnan kokouksessa päätettiin (vain) edellisen varainhoitokaudelta annetun "tilityksen hyväksymisestä", käyttävät Rautio ja Häyhä sen sijaan samasta asiasta kainostelematta nimitystä "tili- ja vastuuvapauden myöntäminen." KKO:n viisi jäsentä eivät siis näytä päässeen yhteisymmärrykseen siitä, mistä asiasta tiekunta oikeastaan oli päättämässä! Varmaan tilityksen hyväksymisellä ja tili- ja vastuuvapauden myöntämisellä on, jos oikein tarkkoja ollaan, tietty ero yksityistielain omaksumassa terminologiassa. Mutta kuten jo edellä kysyin, onko tällä todella merkitystä, kun arvioidaan hoitokunnan jäsenten esteellisyyttä? Minusta ei näyttäisi olevan. KKO:n perustelukappaleesta 8 ilmenee, että Koskelo ja Aarnio olisivat saattaneet olla esteellisyyden osalta toisella kannalla, jos tiekunnan kokouksessa olisi käsitelty hoitokunnan jäsenten vastuuta tai sen edellytysten arviointia.

14. Raution ja Häyhän äänestyslausuma ei ole pituudella pilattu, mutta toisaalta myöskään siinä ei ole noudatettu pro et contra -perustelutapaa; perusteluissa tuodaan esiin vain valittua lopputulosta puoltavia seikkoja. Koskelon ja Aarnion lausumaan verrattuna Raution ja Häyhän lausuma on kuitenkin "selvää tekstiä", ja erityisen myönteistä siinä on, kuten jo mainitsin, kappale, jossa käsitellään esteellisyyden ratiota.

15. Minusta se kanta, johon oikeusneuvokset Rautio ja Häyhä ovat päätyneet, on kyllä oikea - jos nyt tällaisessa tapauksessa voidaan edes puhua yhdestä ainoasta ehdottomasti oikeasta lopputuloksesta. Kuten Rautio ja Häyhä sanovat, "hoitokunnan toiminnan valvonta ei olisi todellista, jos tilitysvelvolliset hoitokunnan jäsenet voisivat itse osallistua siihen päätöksentekoon, jossa on kysymys heidän toimintansa arvioinnista tiekunnan hoitokunnan jäseninä." Tällaiset reaaliset näkökohdat tai asia-argumentit, joita itse olen aina pitänyt juridisen päätöksenteon samoin kuin tuomionperustelujen suolana, näyttäisivät puuttuvan Koskelon ja Aarnion lausumasta.

16. Perustelujen kirjoittamisen ja pohdinnan osalta kannatan kuitenkin Välimäen perustelutyyliä, jonka soisin yleistyvän yleensäkin tuomioistuiminen perusteluissa. Ehkä tässä tapauksessa Välimäki on marssittanut esiin liikaakin "tavaraa" eli erilaisia pro ja contra-seikkoja ja näkökohtia, vähemmälläkin olisi luultavasti selvitty. Varsinainen punninta-osuus oli sen sijaan saanut olla kattavampi. Minusta Välimäki on korostanut tarpeettomasti tiekunnassa esiin tulevien esteellisyystilanteiden ja -perusteiden "periaatteellisuutta" ja monitahoisuutta. Kuten esillä olevasta tapauksestakin näkyy, tiekunnassa syntyvät esteellisyystilanteet ovat yleensä melko "simppeleitä", niiden vaikeusasteen korostamiseen ei liene aihetta.

17. Korkeimman oikeuden olisi tullut ajatella hieman sitä, millaisiin seurauksiin ja tulevaan käytäntöön tämä ennakkopäätös mahdollisesti johtaa. Esteellisyyden huomioon ottamisen ja korostamisen sijasta tilanne tiekunnissa voi nyt annetun ennakkopäätöksen myötä johtaa siihen, että "yksityisteillä ja turuilla" aletaan elää entistä enemmän ikään kuin ellun kanat, siis viis välittämättä esteellisyyksistä ja muista sellaisista krumeluureista. Vaikka kaikissa muissa yhteyksissä korostetaan aiempaa enemmän esteettömyyden ja oikeudenmukaisen menettelyn tärkeyttä, yksityistieasioissa saadaan toimia melkein miten huvittaa.

18. Yksi näkökohta vielä. Korkeimman oikeuden enemmistön kanta ilmentää, että pikkutarkka legalisimi on Suomessa ja suomalaisissa tuomioistuimissa vielä hyvissä voimissaan. Lain soveltaminen ja tulkinta nojaa myös KKO:ssa aika tarkasti lain kirjaimeen, ei lain tarkoitukseen, eikä tulkinnassa kiinnitetä juurikaan huomiota eri ratkaisuvaihtojen seuranaisvaikutuksiin. Reaalisille näkökohdille, asia-argumenteille tai teleologisille seikoille ei juuri panna päätöksenteossa tai perusteluissa painoa. Sen sijaan lakiteksti ja lain esityöt ovat tulkinnassa kaiken aa ja oo.

19. KKO:n entinen presidentti Olavi Heinonen korosti omalla kaudellaan sitä, että vaikka KKO:n päätehtävänä on ennakkopäätösten antaminen, se voi ja saa tapahtua vain kirjoitetun lain puitteissa ja yksittäistapauksia ratkaisemalla. Heinoselle lainsäätäjän antamien lakien mukaisen oikeuden kehittäminen KKO:n ennakkopäätöksillä oli kauhistus, eikä hän koskaan suostunut arvioimaan ratkaisuissa sovellettujen lainsäännösten perustuslainmukaisuutta eikä edes viittaamaan perusteluissa perustuslain säännöksiin. Heinonen oli virassaan vakaumuksellinen sosialidemokraatti, joka katsoi, että vain eduskunnalla oli valta arvioida lakien perustuslainmukaisuutta.

20. Monissa ellei kaikissa muissa länsimaissa ylimmille tuomioistuimille sen sijaan on lähes aina tunnustettu oikeutta kehittävä tai jopa sitä muuttava toimivalta ja rooli. Itse olen suositellut tällaisen kehityksen omaksumista myös Suomeen (mm. kirjassani Lainkäyttö vuodelta 1995). Joitakin merkkejä tästä näkyi jo Heinosen edeltäjän eli KKO:n presidentti Curt Olssonin kaudella, mutta Heinosen aikana KKO otti tässä suhteessa taas takapakkia. Eikä mistään suuresta muutoksesta voida tässä suhteessa puhua myöskään Pauliine Koskelon presidenttikaudella.

21. Ratkaisu KKO 2010:81 edustaa sekä lopputuloksen että enemmistön perustelutavan osalta edellä mainittua "pysähtyneisyyden aikaa" ja legalismia. Oikeutta ei ole joko haluttu tai uskallettu kehittää ennakkopäätöksellä edes tällaisessa suhteellisen selvässä ja täysin epäpoliittisessa kysymyksessä.

22. Pähkinäkuoressa voi sanoa, että KKO:n enemmistö on ratkaissut asian niin kuin on ratkaisut siksi, että a) laissa ei ole säädetty puheena olevan kaltaisen tapauksen osalta esteellisyydestä, ja b) myös lain esityöt vaikenevat asiasta. - Tällaisessa tilanteessa pitäisi käyttää tervettä järkeä, mutta nyt se näyttää, paha kyllä, sivuutetun.