809. Ulvila-jutun tuomion tarkastelua, osa I

1. Ulvilan surmajutun tuomio annettiin viime viikon torstaina 12.12. ja sitä on selostettu ja kommentoitu mediassa tavanmukaiseen tapaan eli lähinnä uutisluontoisesti. Keskeisintä asiassa oli todistusharkinta eli tarkemmin sanottuna jutussa esitettyjen todisteiden todistusarvon määrittäminen ja kannanotto näytön riittävyyteen. Nämä asiat käyvät tai niiden ainakin tulisi käydä ilmi käräjäoikeuden tuomion perusteluista. Mediassa julkaistussa kommmenteissa samoin kuin haastateltujen juristiprofessoreiden suppeissa haastattelulausunnoissa mainitut kysymykset ovat kuitenkin jääneet varsin vähälle huomiolle.

2. Satakunnan käräjäoikeuden kansliatuomion kappaleita jaettiin totuttuun tapaan oikeuden kansliasta toimittajille ja muillekin asiasta kiinnostuneille. Käräjäoikeus yllätti sikäli myönteisesti, että jutun ratkaisseet tuomarit eivät pysytelleet tuomion antopäivänä kokonaan piilossa, vaan oikeuden puheenjohtajana jutussa toiminut laamanni Martti Juntikka tuli esiin ja antoi MTV3:lle lyhyen haastattelun, joka löytyy tästä. Lisäksi käräjäoikeus julkaisi tiedotteen tuomion keskeisimmistä kohdista. Nämä eleet ovat uudenlaista julkisuutta ja niiden soisi, kuten myös toimittaja Jarkko Sipilä on toivonut, yleistyvän.

3. Mainittu tiedote on kuitenkin suppea eikä siitä tai laamannin haastattelusta tainnut ilmetä mitään sellaista, mitä ei olisi todettu jo käräjäoikeuden enemmistön eli laamanni Juntikan tuomion perusteluihin kirjatussa lausumassa.Laamanni kertoi - täysin odotetusti - että jutun todistusaineisto oli laaja, monipuolinen ja sisälsi vaikeita näyttökysymyksiä. Tämän samoin kuin sen, että oikeus joutui jutussa äänestämän, me toki kaikki tiesimme jo ennestään. Laamanni painotti, että käräjäoikeus oli käynyt aineiston läpi "hyvin tarkasti", mutta tässsäkään ei toki ole mitään epätavallista tai uutta: ainahan oikeus tekee tai sen ainakin pitäisi tehdä mahdollisimman tarkkaa ja luotettavaa työtä! Uutinen olisi ollut, jos laamanni olisi väittänyt päinvastaista. Käräjäoikeudella oli runsaasti ellei suorastaan ruhtinaallisesti aikaa muodostaa käsityksensä jutussa, sillä jutun pääkäsittely kesti reilut kaksi kuukautta ja käsitti parikymmentä istuntopäivää. Tuomion ja perustelujen kirjoittamiselle käräjäoikeus varasi aikaa todella paljon eli reilut kaksi ja puoli kuukautta. Jollei tuossa ajassa ole ehtinyt tehdä "tarkkaa työtä" myös perustelujen kirjoittamisen osalta niin ei sitten missään!

4. Laamanni yritti lausunnollaan ilmeisesti eräällä tavalla rivien välissä ja "varmemmaksi vakuudeksi" vakuuttaa,  että kun kerran "tarkkaa työtä" oli tehty, niin tuomion täytyy silloin olla hyvä ja oikea. Tämä selitelmä näyttää "uponneen" jopa joihinkin hyvänahkaisiin asiantuntijoihin ja oikeusoppineisiin. Niinpä esimerkiksi rikosoikeuden professori Terttu Utriainen on äitynyt Hesarin haastattelussa 13.12. kehumaan tuomiota sanoilla "perusteltu kokonaisuus". Utriaisen mukaan mukaan "näyttö tuomiossa on perusteltu avoimesti,  hyvin seikkaperäisesti ja pala palalta". 

5. Joko Terttu Utriainen ei ollut lausuntoa antaessaan vielä lukenut koko tuomiota tai sitten hän ei vain jostakin syystä halua asettaa tuomion perusteluille ja asianmukaiselle todistusharkinnalle kovin korkeita laatuvaatimuksia. Nyt kun olen itse kahlannut tuomion perustelut läpi, olen niistä kyllä täysin toisella kannalla kuin Utriaisen Tepa. Samanlaisen krittisen käsityksen on minulle ilmaissut myös pari muuta todistusoikeuteen perehtynyttä asiantuntijaa. 

6. Satakunnan käräjäoikeuden tuomiosta löytyy myös asianmukaisella tavalla laaditut seikkaperäiset ja ymmärrettävät perustelut, mutta tämä koskee yksinomaan tuomion lopputuloksen osalta eri mieltä olleen ja vähemmistöön jääneen käräjätuomarin perusteluja. Sen sijaan enemmistön muodostaneiden tuomareiden perustelut jättävät monessa suhteessa paljon toivomisen varaa ja herättävät perusteltujen vastausten sijasta enemmän vain kysymyksiä ja ihmettelyä.

7. Tuomarit eivät voi tuomiotaan selittelemällä - "teimme erittäin tarkkaa työtä" tms. - paikata puutteellisia ja epämääräisiä perustelujaan. Tuomion ainoat perusteet ja perustelut ovat vain ne, jotka on päätökseen tai tuomioon kirjattu, selityksillä ei ole merkitystä.  Perusteleminen on ainoa keino, joka tuomareilla on käytettävissään, kun hän yrittää vakuuttaa asianosaiset ja ulkopuoliset ratkaisun hyväksyttävyydestä ja oikeellisuudesta. Se, etteivät tuomarit joko osaa tai välitä perustella ratkaisuaan seikkaperäisesti ja ymmärrettävästi, paljastaa usein armottomalla tavalla myös tuomareiden todistuharkintaa ja juridista päättelykykyä koskevat puutteet. Perustelujen merkitystä ei siis voida vähätellä ja selitellä tuomareita ymmärtäen, että "vaikka nuo perustelut eivät nyt tosin ole kovin kummoiset, niin luotamme silti siihen, että (puolueettomat) tuomarimme ovat tehneet hyvää ja tarkkaa työtä ja päätyneet oikeaan lopputulokseen".

Tähän väliin käräjäoikeuden tuomio
https://www.dropbox.com/s/vhu7fyq3d9abwfa/Auer-tuomio.pdf

8. Katsotaanpa aluksi käräjäoikeuden kokoonpanoa ja tuomareita, jotka ovat käräjäoikeuden tuomion antaneet. Kysymyksessä on tyypillinen rikosjuttu, jossa käräjäoikeuden kokoonpanona voisi olla 1+3 tai 2+4 eli oikeuden kokoonpanoon kuuluisi puheenjohtajan ja mahdollisesti toisen ammattituomarin eli lainoppineen jäsenen lisäksi kolme tai neljä lautamiestä. Tämä ilmenee oikeudenkäymiskaaren (OK) 2 luvun 1 §:n 1 momentista. Saman pykälän 2 momentin mukaan  käräjäoikeus on päätösvaltainen rikosasiassa kuitenkin myös kokoonpanossa, johon kuuluu ainoastaan kolme lainoppinutta jäsentä. Edellytykseksi tälle kokoonpanolla on ko. momentissa asetettu, että kyseistä kokoonpanoa on pidettävä perusteltuna ”asian laadun tai muun erityisen syyn vuoksi”.

9. Toisin sanoa rikosasioissa lautamieskokoonpano on pääsääntö ja kolmen lainoppineen tuomarin kokoonpano poikkeus, joka tulee kysymykseen vain em. erityisillä perusteilla. Käytäntö on kuitenkin ”mennyt” päälaelleen eli siihen, että vähänkin laajemmat tai vaikeammat rikosjutut ratkaistaan käräjäoikeuden kolmen tuomarin kokoonpanossa ilman lautamiehiä. Tämä on valitettavaa, sillä käytäntö on tosiasiallisesti romuttamassa koko lautamiesjärjestelmän. Lautamiehet alkavat olla käräjäoikeudessa lähinnä kuriositeetin asemassa. 

10. Mikä selittää lautamieskokoonpanon moisen ”syrjimisen” tai ainakin vähälle käytölle jäämisen? Syitä on kaksi: 1) oikeusministerin tahto karsia lautamiehistä valtiolle aiheutuvia kustannuksia, siis oikeudenhoidosta aiheutuvien menojen leikkaaminen ja 2) käräjäoikeuksien halu istua mukavuussyistä rikosjuttuja entistä paljon useammin ilman lautamiehiä. Lautamiehet koetaan käräjäoikeuksissa jonkinlaiseksi riesaksi, josta päästään kuitenkin kätevästi eroon, sillä lainsäätäjä on – suuressa viisaudessa tai oikeastaan lyhytnäköisyydessään – jättänyt kokoonpanon valinnasta päättämisen käräjäoikeuden puheenjohtajan ja/tai laamannin tehtäväksi. 

11. Auerin jutussa tai sen tuomiosta laaditussa tiedotteessa ei ole sanallakaan perusteltu sitä, miksi juttu on istuttu kolmen lainoppineen jäsenen kokoonpanossa ilman lautamiehiä. Olisiko Auerin juttu ollut niin ”vaikea”, että se on haluttu siksi istua pelkästään ammattituomareista koostuvassa kokoonpanossa?  Luultavasti, mutta olisi toki ollut mielenkiintoista nähdä, millaiseen lopputulokseen käräjäoikeus olisi päättynyt kokoonpanossa 2+4. Nyt käräjäoikeus päätyi ”tuomariporukassa” tismalleen samanlaiseen lopputulokseen kuin ”ensimmäiselläkin kierroksella” eli äänin 2-1 langettavaan tuomioon.

12. Käräjäoikeuden kokoonpanossa huomio kiinnittyy yhteen hieman harvinaiseen seikkaan eli siihen, että ainakin viimeisimmän Lakimiesmatrikkelin (2011) mukaan kenelläkään tuomareista ei ole  hovioikeustaustaa eli kukaan heistä ei ole aiemmin toiminut hovioikeudessa edes esittelijänä. Tämä on aika harvinaista, sillä selkeästi suurin osa käräjäoikeuden tuomareista on toiminut uransa alussa hovioikeuden esittelijänä ja osa myös hovioikeuden jäsenenä eli ainakin ma. hovioikeudenneuvoksen virassa. Muutaman vuoden työskentely hovioikeudessa muovaa aika merkittävällä tavalla tulevan tuomarin ajattelutapaa ja osaamista kuten esimerkiksi ratkaisujen laatimis- ja perustelemistyyliä. Ne tuomarit, joilla ei ole hovioikeustaustaa, kirjoittavat usein ”vapaammin”, mutta samalla usein tyylillä ja otteella, mihin ei ole hovioikeudessa totuttu. Minusta olisi jotenkin ”turvallista”, jos käräjäoikeuden kollegiossa istuvista kolmesta lainoppineesta jäsenestä edes yhdellä jäsenellä olisi suhteellisen vankka hovioikeustausta. Toki hovioikeuskokemus ei ole nykyoloissa mikään välttämätön edellytys käräjätuomariksi pääsylle, sillä  esimerkiksi korkeimman ratkaisujen perusteluja lukemalla myös hovioikeuskokemusta vailla oleva nokkela lakimies pääsee kyllä aika pian ”jyvälle” mm. siitä, mitä tuomioiden kurinalaiselta perustelemiselta edellytetään. 

13. Auerin jutun tuomareista laamanni Martti Juntikka (57) on nimitetty käräjätuomarin virkaan lääninhallituksen hallintopäällikön virasta, minkä jälkeen hän on edennyt vuosien kuluttua, varmaankin paljolti juuri em. hallinnollisen kokemuksensa turvin, laamannin virkaan. Suomessahan tuomarinvalintalautakunta korostaa nykyisin voimakkaasti laamanniksi nimitettävien hallinnollista johtamistaitoa ja  -kokemusta, vaikka pperustellumpaa olisi edellyttää laamanneilta nimenomaan lainkäyttöjohtajalta vaadittavia ominaisuuksia, käräjäoikeushan ei ole mikään hallintovirasto vaan tuomioistuin, joka harjoittaa lainkäyttöä; käräjäoikeuksissa on sitä paitsi olemassa hallintoa varten erityisiä hallintojohtajan tai kansliapäällikön virkoja.  Käräjätuomari Annette Santamaa (59) on nimitetty käräjätuomariksi  syyttäjän virasta, mitä ennen hän on toiminut pitkään oikeusavustajana ja asianajajana. Käräjäoikeuden nuorempi käräjätuomari eli Väinö Ilveskoski (35) on ennen vakinaisen tuomarinviran saamista hoitanut tuomarin sijaisuuksia eri käräjäoikeuksissa.

14. Tuomareiden erilainen ja tavanomaisesta poikkeava tausta näkyy osin aika hyvin myös kunkin tuomarin perustelemis- ja kirjoittamistyylissä. Tässä jutussakin on herkullinen tilaisuus tarkastella erikseen kunkin tuomarin ajattelu- ja kirjoitustapaa, sillä jokainen on kirjoittanut näkyviin omat perustelunsa.

15. Aloitetaanpa naispuolisesta tuomarista eli käräjätuomari Annette Santamaasta. Hänen perusteluistaan (s. 70-81) näkyy parhaiten hovioikeuskokemuksen vai pitäisikö sanoa -hapatuksen puuttuminen.  AS:n kirjoitustyyli on kyllä varsin sujuvaa ja värikästä, paikoin miltei lennokasta ja ”hiuksia nostattavaa” (esim. ”ikkunasta tunkeutunut isokokoinen tappaja”, ”lapsen riipaiseva kirkaisu” , ”Anneli oli sallinut lapsensa lähestyä tuntematonta naamioitua tappajaa”).Tästä jonkinlaista ”juridista tajunnanvirtaa” edustavasta tyylisuuntauksesta johtuen lukijan on kuitenkin paikoin aika vaikea pysytellä kärryillä tuomarin ajatuksenjuoksusta, sillä ilman minkäänlaista järkeväntuntuista ja johdonmukaistan jäsentelyä vaille jääneet perustelut pomppivat sekaisin sinne tänne ja asiasta toiseen, samaan asiaan saatetaan muiden seikkojen selostuksen jälkeen palata uudelleen sivua tai paria myöhemmin. Santamaan perustelut käsittävät 12 tiheästi kirjoitettua sivua, mutta tekstistä löytyy vain yksi väliotsikko. Sekin herättää lukijassa  kummastusta, sillä sivulta 79 lukijan eteen putkahtaa täysin yllättäen väliotsikko ”Syyttömyysolettama”; tässä jaksossa Santamaa näyttäisi ”jakavan” todistus- ja selvittämisvelvollisuuden osaksi syytetylle. Rivien välistä tuntuisi huokuvan tietynlainen vastenmielisyys syytettyä kohtaan, minkälaista sympatiaa tuomari ei todellakaan näytä Aueria kohtaan tuntevan! 

Perusteluista puuttuvat lähes tyystin syytetyn eduksi puhuvat seikat tai näkemykset, joita muut kaksi tuomaria ja etenkin Ilveskoski ovat löytäneet aineistosta melko paljon. Tuomari Santamaahan herätti pääkäsittelyn lopussa huomiota aina lehdistöä myöten tenttaamalla ja kuulustelemalla Anneli Aueria pitkään tavalla ja kysymyksin, jotka kuuluvat yksinomaan syyttäjän rootteliin. Santamaan omat perustelut – hän on muilta osin yhtynyt laamanni Juntikan perusteluihin - ovat sanalla sanoen sekavat eikä niistä ei ole aina helppo saada tolkkua. Ei siis mikään ihme, että laamanni on päättänyt kirjoittaa kokonaan omat perustelunsa, vaikka hän on ollutkin lopputuloksesta samaa mieltä Santamaan kanssa! 

Santamaan perustelutapaa ei voida todellakaan suositella tuleville tuomareille. Kirjoittajalla saattaisi olla lennokkaan kirjoitustyylinsä perusteella olla menestystä dekkaristina, mutta myös siinä puuhassa murha voisi jäädä tuomarilta selvittämättä; dekkarissakin kun tulee pitää kiinni ajattelun ja tekstin jäntevyydestä ja loogisuudesta, ettei mopo karkaa käsistä kokonaan;  Jo Nesbøn tasoisia virtuooseja ja vauhtiveikkoja  putkahtaa kirjamarkkinoille vain harvoin.

16. Laamanni Juntikka, jonka perustelut tulivat siis käräjäoikeuden virallisiksi perusteluiksi, edustaa kokonaan toisenlaista perustelijatyyppiä kuin Santamaa. Hän on mahdollisimman lyhyiden ja ytimekkäiden perustelujen edustaja, jopa siinä määrin, ettei perusteluja tahdo löytyä kaikkien kysymysten osalta lainkaan, vaan kirjoittaja tyytyy vain toteamaan, että ”asia on näin” ja sillä siisti! Juntikka tuo esiin, ainakin näennäisesti, myös tiettyjä contra-näkökohtia, mutta ne jäävät yleensä aina vain maininnan varaan eikä niille anneta ”loppupeleissä” (tuo on kyllä niin hauska sana) todellisuudessa minkäänlaista painoarvoa; pääasia on, että  kirjoittaja voi tarvittaessa väittää, että kyllähän sitä contraakin sieltä löytyy, jos tarkkaan lukee! Juntikalta löytyy väliotsikkoa ja ranskalaista viivaakin havainnollistamaan perusteluja, mutta seikkaperäisiksi hänen perustelujaan ei voi kyllä sanoa, eikä aina myöskään ymmärrettäviksi. Jollei laamanni tajua joitakin yksityiskohtia riittävän varmasti tai jos todistajat tai asiantuntijat puhuvat ristiriitaisesti ja laamanni kyllästyy tällaiseen ”peliin”, hän ratkaisee asian hyvin yksinkertaisella tavalla: lakaistaan ongelma ja ristiriita maton alle ja jätetään kaikkien ”kinaajien” höpinät tasapuolisuuden nimissä tuomiosta kokonaan pois ja junaillaan asia päätökseen niillä eväillä, joita jää jäljelle! Oivallisen esimerkin laamannin omalaatuisesta ”poissuljentametodista” tarjoaa jutussa esitetty melko laaja asiantuntijatodistelu koskien Auerin lasten kuulustelujen asianmukaisuutta ja kertomusten uskottavuutta; jutussa kuultiin eräitä tunnettuja psykologeja. Näiden asiantuntijoiden kertomuksiin viitataan Annette Santamaan ja Väinö Ilveskosken perusteluissa tuon tuostakin. 

Mutta minkä arvon laamanni Juntikka antoi näille kokemussääntöjä selvittäneiden asiantuntijoiden kertomuksille? Ei sitten minkäänlaista, eikä laamanni välittänyt tai edes sallinut kirjata perusteluihinsa, jotka ovat siis myös käräjäoikeuden perustelut,  mitä kyseiset asiantuntijat oikeudelle esittivät! Laamanni kirjoittaa tältä osin tylysti seuraavaa: ”Asiassa on esitetty puolin ja toisin verrattain runsaasti asiantuntijatodistelua, jolla on pyritty erityisesti selvittämään lasten kertomusten uskottavuutta. Tätä todistelua ei tulla jäljempänä yksityiskohtaisesti läpikäymään huomioon ottaen asiantuntijoiden voimakkaasti toisistaan poikkeavat mielipiteet sekä se, että asian ratkaisemisen kannalta olennaiset seikat ovat löydettävissä alussa mainitun todistelun (siis muiden todistajien kertomusten) perusteella”. Ts. asiantuntijatodistelu oli siis laamannin mielestä täysin turhaa. Näin olleen erää kysymys, miksi laamanni oikeuden puheenjohtajana salli edes ottaa vasaan sanottua todistelua, jos sillä kerran ei ollut minkäänlaista merkitystä? Jos todisteet olivat asiaan vaikuttamattomia, niiden esittäminen olisi tullut evätä kokonaan (OK 17:7). Asia lienee kuitenkin niin, ettei mainittu asiantuntijatodistelu ollut suinkaan turhaa, sillä ovathan kaksi muuta tuomaria hyödyntäneet asiantuntijoiden selvittämiä kokemussääntöjä omissa perusteluissaan ahkerasti. Kyse onkin ilmeisesti siitä, ettei laamanni vain viitsinyt perusteluissaan pohtia, mikä merkitys noilla todisteilla ja kokemussäännöillä olisi. Hän ratkaisi mieluummin ongelmat ja erimielisyydet yksinomaan ”omien kokemussääntöjensä” pohjalta, jolloin saattoi välttyä ”turhien” perustelujen kirjoittamiselta. 

Laamannin perustelutapaa leimaa muutenkin tietynlainen yksniittisyys tai -oikoisuus, perustelut ovat usein ylimalkaisia ja toteavia, eivät  pohdiskelevia ja pro et contra -luonteisia. Anneli Auerin kertomuksen laamanni kuittaa muutamalla mitäänsanomattomalla rivillä (s. 51), vaikka kertomusta selostetaan aikaisemmin kahdeksan sivun verran (s. 12-19). Ilmeisesti tämänkaltainen perustelutapa, jossa ongelmat ja epäselvyydet kierretään ja lakaistaan maton alle, saattaa Terttu Utriaisen lisäksi  tyydyttää joitakin muitakin (kyynisiä) oikeusoppineita. Todistusharkintaan ja tuomion perustelemiseen perehtyneille asiantuntijoille tuollainen metodi ja tyyli on kuitenkin lähes kauhistus.

17. Käräjäoikeuden äänestyksessä vähemmistöön jääneen käräjätuomari Väinö Ilveskosken perustelut olivat minulle positiivinen yllätys. Sitten muistin, että Ilveskoski on valmistunut juristiksi Lapin yliopiston oikeustieteellisestä tiedekunnasta, joten asia kävi ymmärrettäväksi. Ilveskosken perustelujen rakenne, metodi ja kirjoitustyyli on käräjäoikeuden tuomion ehdottomasti parasta antia. Perustelut ovat, eivät vain laajat (tuomion sivut 82-106), vaan myös substanssin suhteen seikkaperäiset ja ymmärrettävät. Perusteluissa ei ”sohita” Santamaan tavoin sinne tänne, vaan perustelit etenevät  johdonmukaisesti ja ajatuksen punainen  lanka säilyy koko ajan kirjoittajan hallussa. Perustelut eivät ole ykskantaan toteavia, kuten laamanni Juntikan perustelut tahtovat olla, vaan pohdiskelevia ja pro et contra -tyyppisiä. Ilveskosken kirjoitustyyli on rauhallinen ja kärsivällinen eikä hän ole menettänyt malttiaan edes asiantuntijoiden ristiriitaisten lausuntojen takia. Suhtautuminen syytettyyn on neutraalia, mutta myös syytettä tukevat seikat ja todisteet tuodaan perusteluissa avoimesti esiin. Ilveskosken perustelut helpottavat puolustuksen työtä valituksen tekemisessä ja tarjoavat hyvän perustan myös jutun ulkopuolisille ihmisille tarkastella kriittisesti käräjäoikeuden todistusharkintaa, perusteluja ja ratkaisun lopputulosta. Tilanne olisi sekä puolustuksen että suuren yleisön kannalta todella synkkä, jos käräjäoikeus olisi ratkaisussaan yksimielinen eikä kukaan tuomareista olisi äänestyksessä kyseenalaistanut enemmistön ratkaisun ja todistusharkinnan oikeellisuutta.

18. Joku voi ehkä ihmetellä, miksi olen käsitellyt näin laajasti tuomareiden argumentointitapaa ja perustelutyyliä yleensä. Syynä on se, että perustelut ja vain ne ovat ne väline, jonka avulla asianosaiset ja etenkin tapauksesta kiinnostuneet jutun ulkopuoliset ihmiset ja suuri yleisö saavat mahdollisuuden kontrolloida  tuomioistuimen ratkaisun oikeellisuutta ja muodostaa käsityksensä tuomareiden puolueettomuudesta ja oikeudenkäynnin reiluudesta. Tuomion perustelut kertovat tuomarien ammattitaidosta ja –etiikasta sekä toisinaan myös asianosaisiin kohdistuvista asenteista. Tuomion perustelut ovat myös oikeastaan ainoa keino, jolla tuomioistuin voi vakuuttaa asianosaiset ja yleisön ratkaisun oikeellisuudesta ja odottaa auditorion hyväksyntää. Minun tarvitsee tuskin tässä enää sanoa, kuka Satakunnan käräjäoikeuden kolmesta tuomareista on se, jonka perustelujen yleisilme on vakuuttanut minut ammattitaidon ja –etiikan suhteen sekä ratkaisun lopputuloksesta. Tässä suhteessa vähintään yhtä ratkaisevaa on kuitenkin tapa, jolla tuomarit ovat perustelleet todistusharkintansa yksityiskohtia. Tähän kysymykseen palaan tämän kirjoitukseni toisessa osassa.

19. Otan tähän lopuksi saamani nauhoituksesta kirjoitetun oikeuskäsittelyn jakson, joka koskee käräjäoikeuden pääkäsittelyn lopuksi lokakuussa tapahtunutta episodia eli tarkemmin sanottuna käräjätuomari Annette Santamaan Anneli Aueriin kohdistamaa epätavallisen tiukkaa kuulustelua ja ”tenttaamista”.  Kyse näyttää olevan jonkinlaisesta syytetyn vastakuulustelusta, joka kuuluu lain mukaan kuitenkin, ei tuomarille, vaan syyttäjälle. Tuomari voi toki esittää syytetylle joitakin täydentäviä kysymyksiä, mutta syyttäjän ja vastakuulustelijan roolia hänen ei tule missään tapauksessa ottaa. Se olisi omiaan herättää epäluuloja tuomarin puolueettomuuden vaarantumisesta. Syytellä on oikeus vaieta eikä hänen tarvitse siis vastata myöskään tuomarin hänelle todistelutarkoituksessa esittämiin kysymyksiin; tästä syytettyä on syytä ennen kuulustelun aloittamista informoida. Syytetyn kuulustelu oikeudessa on lain mukaan toimitettava ennen kuin muuta suullista todistelua otetaan vastaan siitä kysymyksestä, jota kuulustelu koskee.

20. Olen kritisoinut tuomari Santamaan pääkäsittelyn lopuksi suorittamaa Auerin ”tenttaamista”, joka on herättänyt myös eräiden kokeneiden rikostoimittajien huomiota, blogijutussani nro 780/6.10.2013 ”Inkvisitio päätti Ulvilan murhakäräjät”, johon tässä viittaan.

21. Saamastani materiaalista ilmenee, miten käräjäoikeuden puheenjohtaja Juntikka antaa tuomari Santamaalle tilaisuuden ”muutaman kysymyksen” esittämiseen. Auerille. Minusta Juntikan olisi tullut päin vastoin todeta, ettei Santamaalla ole  oikeutta syytetyn sanotunlaiseen kuulusteluun. Mahdollisesti Juntikka ja Santamaa olivat keskenään sopineet, että Santamaa saa ikään kuin ”siunatuksi lopuksi” ottaa inkvisiittorin roolin. Outoa on myös se, että syytetyn puolustajalla ei ole ollut mitään huomauttamista syytetyn omalaatuista kuulustelua vastaan.

22. Tässä tuomari Santamaan (AS) Anneli Auerille ko. kuulustelussa tekemät kysymykset koskien hätäkeskusnauhan 13.12.06 litterointia:

AS: Ku tota soititte sinne hätäkeskukseen ja sitte selititte tän asian mistä on kysymys ja sitten ollaan täs tämmöses ku 0.43 hätäkeskus sanoo, että nyt pitää odottaa hetki, et älkää sulkeko puhelinta, niin tua siinä puhutte sitten, niin kenelle niinku puhutte siinä ku sanotte siitä huolimatta vaikkei siellä ole ketää, ni puhutte esim. ”nopeesti”, ”kuulek sä ku mun mieheni huutaa”? Vaikka siellä ei ollut kukaan vaikka sanottiin et sieltä mennään pois? Hätäkeskuksesta sanotaan, et mä meen hetkes pois linjalta ja puheenne jatkuu? Ette ole ymmärtänyt sitä? 

AS: Ollaan täs kohdassa 1.36 ja siinä sanotte sitte ”hei mun täytyy ny”, ni onko teillä mitään muistikuvaa siitä, et mitä teijän täyty sillon? Ootteks sitä mieltä, että hän huusi apua sieltä, et teitä niinku apuun vai… mutta sitte ku teitä on siellä sairaalassa haastateltu ni te ootte kertonut, et Jukka Lahti ei pyytänyt apua? Ootte nimenomaan sanonut, että ei pyytänyt apua, että ootte sanonu niinku päinvastoin. Tota sitte sairaalassa kuitenkin ootte niiku sanonut sen, että ei pyytänyt apua, että siellä spekuloinut, että oisko se ollu Annu tai Hannu, onks täs teijän mielestä ristiriitaa?

AS: Sitten tää lapsi tuli siihen puhelimeen ja sitte kysyy teiltä ”mitä mä sanon” ja ootte sanonu, että ”mä soitan poliisille ja siel pyydettiin et”, mitä ootte tarkottanut tällä, että soitatte poliisille? Niin sen tähden tää laps tuli puhelimeen, että olisitte soittanut poliisille vai? Mut mä oon nyt kohdassa täs 1.42/1.43, ymmärrän et pyysitte Amandan ja Amanda tuli ja sit Amanda kysyy ”mitä mä sanon”, te ootte vastannu hänel et te soitatte poliisil niin miksi sanot, että mä soitan poliisille? Mut mä tätä tarkotan, että millä te olisitte soittanut poliisille, ku tää lankapuhelinlinja oli auki? Et te ette niinku vastannut tähän tytön kysymykseen itse asiassa vai?

AS: Sit taas tässä on sillai, että ku ette oo puhelimessa, niin taas puhutte sitte, niin kenelle te puhutte? Ku tääl on näit ”Lähtikse jo?” Niin kenelle te sitten puhutte niinko? Niin et te ootte osoittanut nämä niinko Jukalle? Tää on niinko siis osotettu tekijälle?

AS: Olenks mä ymmärtänyt oikein, että tän hätäpuhelukeskustelun aikana kävitte kaksi kertaa siellä etuovella juoksemassa? Osaatteks te sanoa sitä, et miks te sit juoksitte sinne etuovelle, sitte ku teillä oli se puhelu kesken siinä? Jos ensimmäisellä kerralla juoksitte pakoon, niin mikä teillä oli sitten ajatus, ku menitte vielä uuden kerran sinne vaikka jo ensimmäisellä kerralla juoksitte pakoon? Missä kohdassa laitoitte valot päälle? Mihin te laitoitte valot päälle? Mihin te sillon sitte olisitte niinko laittanut sen valon?

AS: Tullaan tämmöseen kohtaan 3.10 eli te ootte niinko käyny ne kaksi ne kertaa käynyt siellä tän puheluaikana, niin sitte siellä hätäkeskuksesta kysytään siitä teijän miehen tilasta ja sanotte siinä ”makaa siel lattial ja huusi äsken apua, nyt hiljeni”, mistä osasitte päätellä, että tämän jälkeen ei kuulu enää mitään, kun sanotte, että nyt hiljeni? Joo, et sillon on ollut jo sit hetken aikaa jo hiljasta vai?

AS: Sit täs on tää nauhakohta 3.14, jossa on tota tää voimakas lapsen rääkäsy, nii missä tää laps on sillon? Niin, et teillä ei ole tästä rääkäsystä niinko mitään muistikuvaa? Mennään tästä vähä eteenpäin ni ku sanoitte, ettei teillä ole Amandasta mitään muistikuvaa, niin kuitenkin sitte kysytte ”Amanda olikse siel viel?” Mut ymmärsiks mä nyt oikein, et pikkusen aikasemmin 3.14 sanotte, ettei teillä ole tästä mitään havaintoa ja kuitenkin teillä on se havainto, että Amanda oli käyny siel. Sillon, kun te ootte ollu siin tilanteessa, ni teidän on täytynyt tämä rääkäisy kuulla? Mitä teil tuli sillon mieleen, jos teillä ei ole näköyhteyttä siihen lapseen ja se rääkäsee voimakkaasti? Olisko se teoriassa sitten ollu mahdollista, et tekijä olis kohdistanu just sillon väkivaltaa lapseen, jos teillä ei ole näköyhteyttä, ettekä reagoi mitenkään? Ajatteleks te sitten et se rääkäsy tuli olohuoneessa? Et teijän käsitys on, että tää rääkäsy tulee olohuoneesta eikä sieltä missä teijän mies oli? Ootte kattonu siihen suuntaan? Mut jos tää olis ollut se hetki, ku tää olis poistunu, niin olisitteks te sit nähnyt tän poistumassa? Osaatteks te sitten tota selittää sitä, että mikä se tämä poliisi, joka oli siellä ensipartiossa, ni hän kertoo sitten sillä tavalla, että paikalle tultuaan Anneli Auer oli kertonut, että tekijä oli tullut rikotusta lasista ja todennäköisesti myös poistunut samasta ikkunasta. Tämä on siis teidän arvailunne siis spekulointia?

AS: Missä vaiheessa tää sit tuli teille selväksi, että tää tekijä olis poistunut siitä ikkunasta? Mutta tota, keskustelitteks te sitten tämän tapahtuman jälkeen niin tän lapsen kanssa? Onks teillä mitään kuvaa, niistä keskusteluista mitä sitten Amandan kanssa kävitte heti välittömästi? Nyt ku tota sanoitte tässä, että kävitte molempien kautta kodinhoitohuoneen kauttakin ja niin onks teillä mitään kommentoitavaa, kun tää laps sanoo, ettette käynyt sieltä kodinhoitohuoneen kautta? Amandan haastatteluissa ilmenee vaan et hän selittää, et miks sitä ovee ei käytetty, et ajatteletteko, että ku se oli lapsilta kielletty sieltä kulkeminen niin ajattelitteko, ettei lapsi olis kiinnittänyt huomioo siihen, et jos äiti käyttää tätä ovee, koska se oli lapsilta kielletty?

AS: Mulle ei nyt ihan tullu selväks se, että kun tähän hätäpuheluun ryhdyitte, niin mitä sitä ennen teitte? Äsken tuossa sanoitte, että teille tuli hätä lapsista ja sanoitte, että lapset menis ulos, mutta olenks mä oikein ymmärtänyt, et tääl olis ainakin nää nuoremmat lapset ollu suljetun oven takana? Olisko ne sitten voinut kuulla sen suljetun oven läpi? Osaatteko yhtään kuvailla sitä, että miten se mies lähti teitä kohti, kun te kävitte katsomassa? Teille ei ole niinko mitään jäänyt mieleen, että jos yrittäisitte palauttaa sitä näkymää, että oliko hänellä kädessä jotain? No siel sairaalassa teiltä on kysytty sit niit tuntomerkkei, ni te ette oo kovasti pystynyt niitä antamaan? Ette edelleenkään pysty sanomaan mitään? Osaatteks te sit kommentoida sitä, että ku Amanda kertoo, mimmosia tuntomerkkejä äiti on kertonut tästä tekijästä? Et se mitä Amanda sitten myöhemmin kertoo siinä haastattelussa, niin jotain te ootte näistä tuntomerkeistä käyny, mutta ei semmosia mitä Amanda kertoo näinkö?

AS: Ku sanoitte sitä, että se mitä te varmasti siitä muistatte siitä tilanteesta, oli se ku kävitte sieltä kodinhoitohuoneen kautta katsomassa, niin mitä te sitte näitte? Ette olis niinku molempii silmii nähny?

AS: Sitte käytiin täs syyttäjän kans vähän tätä veitsiasiaa läpi ja sitä siellä sairaalassa on keskusteltu, avaisitte vähän tätä, että muistatteko mitään, että mitä tässä vähän niinko. Ensiks sanotte, et te ette oo nähnyt sitä veitsee ennen ko lattialla ja sit käydään siit keskusteluu, sit kerrotte et minulta kysyttiin onks se meiltä, niin muistatteko yhtään kuka sitä kysyi teiltä? Kävitte silloin keittiössä katsomassa? Mut jos tää tunkeutuja tuli sielt ikkunasta sinne takkahuoneesta, niin miksi kävitte keittiössä katsomassa veistä? Mut miss välissä ajattelitte, että tää tekijä olis voinut sen sielt keittiöstä hakee? (Anneli vastaa en missään välissä vaan poliisi kysyi.) Juu niin sen takia sitten kävitte.

AS: Sit toinen kohta mitä mä pyytäsin, et voisitte avata, kun teit on haastateltu siel sairaalassa. Tää lähtee sanotte ensin, kun Joutsenlahti puhuu tälleen, että Jukasta tuli verta, niin ensin sanotte, että sitä verta siel niin pal lens. Sit tää Joutsenlahti kysyy, että lensikö sitä sinuun sitä verta? Sitten vastaatte vähän sillai, et jottain verta, mut voi olla et se on valunu minust, niin alatteko siis miettimään, että todennäköisesti se on omaa, mut pidätte siis mahdollisena, että sitä Jukan verta olisi voinut lentää sinun päällesi? Niinku mä ajattelin, et tää kysymys on sellainen, että lensikö sitä niinko sinuun sitä Jukan verta, että oliko joku niinko sellainen tilanne, että jossain vaiheessa olit niin lähellä, että se oli mahdollista?

AS: Muistatteko, että koska ja kuka teille on esittänyt sitä, että lapset on kertoneet riidoista? Ootte itse sanonut, että teillä ei ole ollut mitään riitoja ja sitte sanotte, että teille on esitetty tämmöstä valheellista tietoa, että lapset on kertonut riidoista. Ilmeneeks tää jostain, että teille on näin kerrottu? Ja sen vuoksi sitten niinku. Pidättekö mahdollisena, että nää on sellaisia riitoja, mitä ootte keskenänne käynyt kuitenkin vaikkei puhuta siitä illasta? Mutta nää on semmosia riitoja mitä teillä on kyl käyty, mut ei sinä iltana, että tää kertoo, että minkä tyyppisiä riitoja teillä oli? Et pidätte kuitenkin siinä suhteessa perhettänne tavallisena, että puolisoilla on keskinäisiä riitaisuuksia?

Manner sanoo, että poliisin pöytäkirjoista ilmenee väite lasten kertoneen surmayön riidoista vaikka eivät ole näin sanoneet.

Joku mies (Juntikka tai Ilveskoski) kysyy: Semmonen kiinnittää huomiota heti, et ensimmäinen, mitä sanotte sinne hätäkeskukseen, että ”tääl on joku tappaja”? Sanavalinta ihmetyttää, miksi ajattelette et jos joku murtovaras tulee sisään ja pahoinpitelee, että se on tappaja? Mitä tapahtui hätäkeskuspuhelun jälkeen? Hätäkeskuspuhelun jälkeen niin missä tää Amanda oli, mitä muistat siitä?

Toinen mies: Hätäkeskustallenteelta on tämä 2.03 KUOLE, niin sanot, että siitä puuttuu jotain? Ette siis muista sitä?

23. On siinä melkoista ”porilaista puheripulia” (puheputkea) parhaimmillaan tai pahimmoillaan ”muutaman kysymyksen” muodossa! Kyse näyttäisi olevan pikemminkin jonkinlaisesta tuomarin yksinpuhelusta, johdattelusta ja tenttaamisesta kuin tarkasti muotoiltujen kysymysten esittämisestä.

776. KKO 2013:71: Tuomarin prosessinjohdon laiminlyönti

1. Tuomarin tärkeimmät tehtävät käräjillä ovat prosessin johtaminen ja tuomion perusteleminen. Keskity siis erityisesti niihin. 

2. Noilla sanoilla alkoivat allekirjoittaneen aikoinaan Ikaalisten tuomiokunnan ukkotuomarin ominaisuudessa käräjätuomareille ja notaareille antamat yksityiskohtaiset ohjeet, jotka on päivätty ja allekirjoitettu 8.8.1988. Noista päivistä on vierähtänyt jo neljännesvuosisata, eikä Ikaalisten tuomiokuntaa tai käräjäoikeuttakaan enää ole olemassa, mutta tämä ei tarkoita suinkaan sitä, etteikö tuo muistutus tuomarin tärkeimmistä tehtävistä oikeudenkäynnissä pitäisi edelleen paikkansa. 

3. Prosessinjohto voidaan jakaa kahteen osaan eli muodolliseen ja aineelliseen (materiaaliseen) prosessin johtamiseen. Muodollinen prosessinjohto tarkoittaa käsittelyn ulkoisen kulun järjestämistä. Aineellinen (materiaalinen) prosessinjohto puolestaan liittyy tuomarin/tuomioistuimen tehtäviiin itse asian selvittämiseksi, eli se kohdistuu jutussa esitettyyn oikeudenkäyntiaineistoon. Aineellisen prosessinjohdon avulla tuomari selventää, tarkistaa, rikastaa ja tarvittaessa myös rajoittaa sitä aineistoa, jonka pohjalta tuomio annetaan. Kyse on lähinnä siitä, että asianosaiset ja tuomari ovat puolin ja toisin tarkoin selvillä siitä, mitä asianosaiset vaatimuksillaan ja niiden perusteilla tarkoittavat, jottei epäselvyyksiä ja ristiriitaisuuksia mainitussa suhteessa ilmenisi eikä asiassa annettava ratkaisu tulisi asianosaisille yllätyksenä. Tässä tarkoituksessa tuomari joutuu puuttumaan asian selvittämiseen ja käyttämään kyselyoikeuttaan ja informoimaan asianosaisia ja heidän avustajiaan erilaisista kysymyksistä. Aineellinen prosessinjohto ei velvoita ainoastaan käräjäoikeuden tuomareita, vaan koskee yhtä lailla myös hovioikeustuomareita.

4. Edellä lausuttu on "peruskurssikamaa" eli mainittuja asioita yritetään päntätä oikeustieteen opiskelijoiden päähän jo prosessioikeuden perusopetuksessa ja sitten vielä myöhemmin aineopintojen yhteydessä. Mutta oppi ei aina mene perille ja jos meneekin, niin hyvät opit ja opetukset voivat unohtua, kun vastavalmistunut lakimies  myöhemmin  nimitetään tuomarin ylevään virkaan ja hän joutuu johtamaan prosessia ihan "oikeesti" käytännössä. Prosessinjohto kuuluu asioihin, joissa pelkät tiedot eivät riitä, vaan joissa  tarvitaan myös halua ja taitoa soveltaa oppeja käytäntöön. Se, millaiseksi kunkin tuomarin prosessinjohto käytännössä muodostuu, riippuu paljolti tuomarin omaksumasta ammattietiikasta. Tästä johtuu, että tuomareiden prosessinjohdon taso vaihtelee käytännössä etenkin aineellisen prosessinjohdon osalta suuresti sen mukaan, millaisen asenteen tuomari on omaksunut  prosessinjohtoon. On monia aktiivisia ja taitavia prosessinjohtaja-tuomareita, mutta toisaalta on vähintään yhtä suuri joukko prosessinjohtoon passiivisesti suhtautuvia tuomareita. 

5. Tämä esipuheen jälkeen voimmekin ryhtyä tarkastelemaan tänään annettua korkeimman oikeuden ratkaisua KKO 2013:71, jonka  keskiössä on nimenomaan tuomarin aktiivinen prosessinjohto. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan käy ilmi KKO:n ratkaisun perusteluista, joissa jostakin syystä vaietaan kokonaan prosessinjohdosta - edes sanaa prosessinjohto ei mainita perusteluissa saati sitten ratkaisun asiasanastossa  - vaikka tapauksen punainen lanka (clou) liittyy nimenomaan tuomarin aineelliseen prosessinjohtoon, tarkemmin sanottuna sen laiminlyöntiin sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa. Prosessinjohdon sivuuttaminen perusteluissa on minusta valitettavaa, sillä olihan tapauksessa esillä tyypillinen aktiivista prosessinjohtoa edellyttänyt tilanne ja mitä otollisin tilaisuus kiinnittää tuomarikunnan huomiota lainkäytön ohjaamisen tarkoituksessa prosessinjohdon merkitykseen. Korkeimman oikeuden ennakkopäätösten funktionahan on juuri lainkäytön ja alempien oikeuksien toiminnan ohjaaminen, mutta nyt  tarjolla ollut tilaisuus ohjata lainkäyttöä kyllä missattiin.

6. Kyseisessä tapauksessa syytetty A - KKO käyttää hänestä "miedompaa" termiä "vastaaja" - oli törkeää velallisen epärehellisyyttä koskeneessa asiassa Helsingin käräjäoikeudessa kiistänyt syytteen ja rikokseen perustuneet asianomistajien korvausvaatimukset perusteeltaan mutta myöntänyt korvausvaatimukset määriltään oikeiksi. Käräjäoikeus hylkäsi syytteen osaksi katsoen, että A oli ilman hyväksyttävää syytä luovuttanut yhtiön varoja ja omaisuutta vähemmän kuin syytteessä oli väitetty, mutta velvoitti A:n kuitenkin suorittamaan asianomistajille vahingonkorvausta täysimääräisesti (n. 43 000 euroa) sillä perusteella, että hän oli myöntänyt vaatimukset määriltään oikeiksi. Käräjäoikeus on siis ajatellut, että koska myöntäminen sitoo korvausten osalta vastaajaa/syytettyä, niin mitäpä asiaa on syytä ryhtyä enemmälti selvittämään.

7. Helsingin hovioikeus, jossa A vaati korvausvelvollisuutensa alentamista, katsoi tosin A:n yhtiöstä  ilman hyväksyttävää syytä luovuttaman omaisuuden arvoksi ainoastaan reilut 36 000 euroa, hylkäsi A:n ko. korvaussumman alentamista koskevan vaatimuksen sillä perusteella, että A ei ollut hovioikeudessa esittänyt hyväksyttävää perustetta korvausvelvollisuutensa määrällisen myöntämisen peruuttamiselle. Hovoikeus lähti siis kylmästi siitä, että myöntäminen sitoo ja se voidaan myöhemmin peruuttaa pätevästi vain, jos siihen on "hyväksyttävä syy". Vaikka sitä ei perusteluissa mainitakaan, niin hovioikeus on nojautunut ilmeisesti ennakkopäätökseen KKO 1999:6, jossa katsotiin, että alioikeudessa tehty myöntäminen voitiin peruuttaa vielä hovioikeudessa, kun myöntäminen oli perustunut erehdykseen.

8. Hovioikeuden menettelyä ja ratkaisua voidaan syystä ihmetellä. Kuten KKO:n perustelujen kappaleesta 9 ilmenee, A on hovioikeuden pääkäsitelyssä selittänyt, että hän ei ollut käräjäoikeudessa esittämällään lausumalla - korvausvaatimukset myönnetään määriltään oikeiksi - tarkoittanut myöntää oikeiksi väitetyllä rikoksella asianomistajille aiheuttamiensa vahinkojen määrää vaan ainoastaan todeta, ettei hänellä ollut huomauttamista asianomistajien yhtiöltä velkomikseen ilmoittamiin määriin. Tähän nähden hovioikeuden tulkinta, jonka mukaan A:n mainittua kannanottoa on pidetty korvausvaatimusten määrällisen myöntämisen peruuttamisena, vaikuttaa kummalliselta. 

9. Hovioikeuden, samoin kuin jo käräjäoikeuden, olisi toki pitänyt prosessinjohdon eli kysymysten ja huomautusten avulla selvittä, mitä A itse asiassa oli tarkoittanut ko. lausumallaan käräjäoikeudessa ja mitä hän tarkoitti em. kannanotollaan hovioikeudessa. Hovioikeuden tuomareiden olisi pitänyt sanoa esimerkiksi jotenkin siihen tapaan, että "olemmeko me nyt ymmärtäneet oikein, eli haluatteko te peruuttaa  käräjäoikeudessa antamanne myöntämisen, vai mistä oikeastaan on kysymys" tai "mitä te olette käräjäoikeudessa oikeastaan tarkoittanut, kun olette sanonut, että myönnätte vaatimukset määriltään oikeiksi" taikka "oletteko tarkoittaneet todella suostua maksamaan vaaditut korvaukset, vaikka ne ylittävät yhtiöstä luovuttamanne omaisuuden arvon". Tällöin se, mitä A oli todellisuudessa tarkoittanut, olisi aivan ilmeisesti valjennut myös tuomareille.

10. Kun asian oikea laita ei selvinnyt vielä hovioikeudessakaan, A piti valittaa edelleen korkeimpaan oikeuteen. Siellä  A:n tarkoitus ymmärrettiin ja hänen korvausvelvollisuutensa  aleni noin 6 000 eurolla. Perustelujen ydin ilmenee kohdasta 8, mutta kuten jo edellä totesin, tuomioistuimien, siis sekä käräjäoikeuden että hovioikeuden, prosessinjohdon laiminlyöntiä korkein oikeus ei ole ottanut esille eikä perusteluissa edes mainita sanaa prosessinjohto tai kyselyvelvollisuus taikka näitä prosessitoimia koskevaa lainkohtaakaan (ROL 6:5: "Tuomarin tulee kysymyksin poistaa asianosaisten lausuntojen epäselvyyksiä ja puutteellisuuksia").  Perustelujen kohdassa 8 todetaan vain miedosti ja ympäripyöreästi, että käräjäoikeuden olisi tullut tällaisessa tilanteessa varmistautua siitä siitä, että A oli tarkoittanut myöntää korvausvastuunsa täysimääräisesti. 

11. Tämä "varmistautuminen" olisi siis edellyttänyt aineellisen prosessinjohdon käyttämistä, johon tuomarilla on lain mukaan velvollisuus, mutta tästä velvollisuudesta ja sen laiminlyönnistä KKO:n perusteluissa ei ole minkäänlaista mainintaa. Ennakkopäätöksen otsikon asiasanaston tärkein sana olisi ollut ilman muuta prosessinjohto tai aineellinen prosessinjohto, mutta nyt siinä mainitaan prosessinjohdon tilalla täysin mitäänsanomaton sana "oikeudenkäyntimenettely".Tuomari tai tutkija, joka etsiii KKO:n oikeustapaushakemistoista prosessinjohtoa koskevia ratkaisuja, ei siis löydä nyt annettua ennakkopäätöstä lainkaan. Ikävä juttu, mutta tässä taas kerran menetettiin erinomainen tilaisuus ohjata alempien tuomioistuinten lainkäyttöä eli kiinnittää tuomareiden huomiota prosessinjohtoon ja sen tärkeään merkitykseen. Kuten käräjäoikeuden ja hovioikeuden virheellisestä menettelystä havaitaan, ohjaukseen olisi ollut todella tarvetta. 

735. Jatkokäsittelylupa-asioissa lukuisia virheellisiä päätöksiä

1. Korkein oikeus tuntuu myöntävän jatkokäsittelylupaa koskevia valituslupia ja antavan asiaa koskevia ennakkopäätöksiä niin tiuhaan tahtia, ettei perässä tahdo oikein pysyä! Mistä tämä kertoo? Minusta selvästikin siitä, etteivät asiat ja laintulkinta ole kunnolla hovioikeuden hallinnassa, jolloin tarve ohjata käytäntöä KKO:n ennakkopäätöksillä on ilmeinen. 

2. Jatkokäsittelylupa-asiassa näyttää käyvän samalla tavalla kuin aiemmin voimassa olleessa seulontamenettelyssäkin. Hovioikeudet saattoivat seuloa valituksia jatkokäsittelystä härskisti yksinomaan omia tarkoitusperiään silmällä pitäen eli työmääränsä vähentämiseksi ja jutturuuhkien purkamistarkoituksessa, vaikka seulonnassa ei tästä lain ja sen esitöiden mukaan saanut olla kysymys. Sama pyrkimys näyttää jatkuvan nyt myös jatkokäsittelylupajärjestelmän kohdalla. 

3. Hovioikeuksilla näyttää olevan vähänkin epäselvissä tapauksissa selvä taipumus tulkita väljiä lupaedellytyksiä valittajan vahingoksi, jolloin lupahakemus siis hylätään. Lisäksi on runsaasti tapauksia, joissa päällisin puolin katsottuna näyttää selvältä, että lupa olisi myönnettävä, mutta joissa hovioikeus kuitenkin hylkää hakemuksen. Miten tämä on mahdollista? Siksi, että korkeimman oikeuden tulkinnan mukaan hovioikeuden ei tarvitse asiallisesti ottaen perustella luvan epäämistä koskevaa päätöstään. Tämä tuntuu aivan nurinkuriselta, mutta näin vain on "katsottu".  Kun perustelemisvelvollisuutta ei ole, hovioikeudet eivät välitä paneutua riittävän huolellisesti asioihin ja lupahakemuksen perusteluihin, vaan lätkivät luvan hylkäämispäätöksiä ikään kuin liukuhihnalta lähinnä mutu-tuntumalta.

4. Kommentoin viimeksi pari viikkoa sitten jatkokäsittelyluvan myöntämistä koskevaa ennakkopäätöstä KKO 2013:30 blogijutussa nro 727/13.5.2013. Tapauksessa oli kysymys rikokseen perustuvan kärsimyskorvauksen määrästä. Helsingin hovioikeus epäsi jatkokäsittelyluvan, mutta KKO katsoi, että lupa on myönnettävä ja palautti asian hovioikeuteen. Kuten blogijutusta ilmenee, kyseessä oli aivan selvä tapaus, jossa lupa olisi tullut myöntää.

5. Aiemmin tänä vuonna korkein oikeus on antanut ennakkopäätöksen KKO 2013:14, jossa katsottiin, että Kouvolan hovioikeus oli menetellyt virheellisesti muuttaessaan käräjäoikeuden tuomion perusteluja jatkokäsittelylupaa myöntämättä. Hovioikeus oli siis yrittänyt ikään kuin "keplotella"asiassa, jottei sen vaan olisi tarvinnut myöntää jatkokäsittelylupaa. 

6. Tapausjoukkoon kuuluu myös ennakkopäätös KKO 2013:35, jossa oli kyse jatkokäsittelyluvan soveltamisalasta rikosasiassa eli siis siitä, tarvittiinko asiassa ylipäätään jatkokäsittelylupaa. Turun hovioikeus katsoi, että lupa tarvittiin ja  - tietenkin - hylkäsi luvan myöntämisen. Korkein oikeus asettui tässäkin tapauksessa toiselle kannalle. Tapaus on eräs esimerkki hovioikeuksissa yleisesti vallallla olevasta trendistä tai taipumuksesta tulkita lupasäännöksiä eli kyseisessä tapauksessa luvan soveltamisalaa koskevia säännöksiä valittajan vahingoksi, jottei lupaa tarvitsisi myöntää.

7. Ennakkopäätös KKO 2013:39, joka on annettu viime viikolla (21.5.-13), kertoo tapauksesta, jossa Vaasan hovioikeuden olisi ilman muuta tullut myöntää näytön uudelleen arvioimiseksi jatkokäsittelylupa, mutta jossa hovioikeus oli - jälleen ilman minkäänlaisia perusteluja - kylmästi hylännyt valittajan lupahakemuksen. Tapaus on räikeä, muttei suinkaaan mitenkään ainutlaatuinen esimerkki siitä, miten heikoissa kantimissa valittajan oikeusturva saattaa olla ja käytännössä myös on erityisesti tapauksissa, joissa käräjäoikeuden langettavan rikostuomion näytön arviointia koskevat perustelut ovat puutteelliset, mutta joissa hovioikeus ei siitä huolimatta myönnä valituslupaa. Ko. tapauksessa lupaa ei myönnetty, vaikka valittaja oli esittänyt valituksessaan uusia todisteita, jotka puhuivat hänen syyttömyytensä puolesta. Todella "paha" tapaus, mutta se on kuitenkin vain jäävuoren huippu, sillä tällaisia "hyvin epäilyttäviä" luvan hylkäämispäätöksiä annetaan joka viikko kaikissa hovioikeuksissa.

8. Tänään 29.5.-13 korkein oikeus on antanut toistaiseksi viimeisimmän jatkokäsittelylupaa koskevan ennakkopäätöksen, KKO 2013:42.  Siinä käräjäoikeus oli muuntanut A:lle tuomitun yhdyskuntapalvelun suorittamatta olevan osan vankeudeksi. Valituksessaan hovioikeudelle A vaati, että yhdyskuntapalvelu muunnetaan ehdottoman vankeuden sijasta valvontarangaistukseksi, ja vetosi siihen, että hänet oli käräjäoikeuden tuomion antamisen jälkeen eräässä toisessa rikosasiassa tuomittu valvontarangaistukseen. Helsingin hovioikeus hylkäsi - tietenkin ilman perusteluja - A:n lupahakemuksen ja jätti käräjäoikeuden ratkaisun pysyväksi. Korkein oikeus myönsi A;lle valitusluvan ja katsoi päätöksestä ilmenevillä perusteilla, että hovioikeuden olisi pitänyt myöntää jatkokäsittelylupa muutos- ja ennakkoratkaisuperusteella. Asia palautettiin hovoikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan jatkettava A:n valituksen käsittelyä.

9. Korkein oikeus on joutunut myöntämään jatkokäsittelylupaa koskevissa asioissa jo parisenkymmentä valituslupaa ja julkaistuja ennakkopäätöksiäkin on annettu kahden vuoden aikana jo kymmenkunta. Korkeimmassa oikeudessa ratkaistut tapaukset edustavat vain jäävuoren huippua, sillä korkein oikeus ei voi tietenkään myöntää valituslupaa aina, kun edellytykset siihen olisivat olemassa, eikä ottaa kaikkia asiaa koskevia valituksia tutkittavakseen. KKO:n valituslupa on myönnetty vain tietyissä tyyppitilanteissa, joita koskevilla ratkaisuilla pyritään ohjaamaan hovioikeuksien käytäntöä.

10. Onko KKO:n ennakkopäätöksillä sitten ollut toivottua ohjausvaikutusta hovioikeuksien toiminnassa? Pahalta näyttää, sillä hovioikeuksista tulee "jatkuvalla syötöllä" ulos epäilyttäviä päätöksiä eli ratkaisuja, joissa valittajan pyytämä lupa on evätty, vaikka luvan myöntämisen edellytykset näyttäisivät selvästi olevan olemassa.

11. Se, että hovioikeuksien ei tarvitse vallitsevan mielipiteen mukaan perustella asiallisesti millään tavalla luvan epäämispäätöksiään - perusteleminen ei toki ole kiellettyä, mutta päätöksiä ei käytännössä koskaan perustella - antaa hovioikeuksille käytännössä mahdollisuuden hylätä lupahakemuksia mielivaltaisesti. Kun perustelemisvelvollisuutta ei ole, ei asioita ja valituksia välitetä aina tutkia riittävän huolellisesti, vaan lupa-asioita ratkaistaan ja hakemuksia hylätään paljolti mutu-tuntumalla. Jos valituksessa mainittu asia ei jostakin syystä tunnu "kivalta", päädytään usein hakemuksen hylkäämiseen. Kuten olen aiemminkin sanonut, kysymys on paljolti tuomareiden ammattietiikasta ja moraalista, niiden puutteesta.

645. Tuomarin eettiset periaatteet

                                Taisteloa allans' monta...


1. Monien ammattikuntien piirissä on koottu erityisiä moraalisia tai ammattieettisiä normeja (sääntöjä tai periaatteita), joita asianomaisella alalla tulee kunnioittaa ja noudattaa. Lääkäreiden ikivanha eettinen normisto on Antiikin Kreikan ajoilta peräisin oleva Hippokrateen vala.

2. Nykyään esimerkiksi psykologeilla, asianajajilla ja journalisteilla on omat eettiset ohjeensa. Asianajajia velvoittavat hyvää asianajajatapaa koskevat ohjeet ja toimittajia taas journalistin ohjeet, joissa määritellään hyvä journalistinen tapa. Suomen Lakimiesliitto on vahvistanut vuonna 1997 kaikkia lakimiehiä koskevat eettiset ohjeet.

3. Hyvää hallintoa koskevia eettisluonteisia oikeusnormeja on kirjattu hallintolakiin; käsite "hyvä hallinto" mainitaan myös perustuslain 21 §:n 2 momentissa. Myös monilla yksittäisillä yrityksillä (esim. Finnairilla) ja yhteisöillä on itse laadittuja, niin ikään usein hyväksi hallinnoksi mainittuja eettisiä normistoja. Näillä ohjeilla ja periaatteilla virkakunta ja yrityselämä haluavat vakuuttaa yleisölle, että niiden etiikka ja moraali ovat kunnossa.

4. Ammattikuntien eettiset ohjeet eivät ole pakottavaa oikeutta eikä oikeusjutussa ratkaisua voida perustaa suoraan niihin. Kysymys on itsesääntelystä eli ammattikuntien sisäisistä ohjeista. Ammattikunnan omat elimet valvovat eettisten normien noudattamista. Esimerkiksi Julkisen sanan neuvosto (JSN) on tiedotusvälineiden kustantajien ja toimittajien perustama itsesääntelyelin, joka tulkitsee hyvää journalista tapaa ja joka käsittelee tiedotusvälineitä vastaan tehtyjä kanteluja. Asian käsittely julkisen sanan neuvostossa ei poista mahdollisuutta käsitellä samaa asiaa tuomioistuimessa joko rikos- tai riita-asiana. Asianajajaliitto valvoo hyvää asianajajatapaa koskevien ohjeiden noudattamista. Liiton valvontalautakunta käsittelee asianajajien moitittavasta toiminnasta tehtyjä kanteluja, rikkomuksista voidaan määrätä kurinpidollinen seuraamus.

5. Suomen Lakimiesliiton vahvistamat lakimiehen eettiset ohjeet sisältävät 12 varsin yleisluonteista kohtaa. Ne soveltuvat yleisesti ottaen myös tuomareille, vaikka tuomarintyön erityispiirteitä ei ole otettu niissä huomioon. Käytännössä lakimiehen eettisistä ohjeista ei juuri puhuta, vaan ne näyttäisivät jääneen pölyttymään kirjoituspöydän laatikkoon. Onko noista ohjeista keskusteltu vahvistamisen jälkeen vuosittain pidettävillä Lakimiespäivillä kertaakaan, tuskinpa? Jos eettisistä normeista ei puhuta tai keskustella, ne menettävät helposti merkityksensä.

6. Tuomareille ei ole tähän mennessä vahvistettu Suomessa omia eettisiä ohjeita. Voimassa oleva lainsäädäntö määrittelee oikeudenkäyntiä silmällä pitäen tuomareiden toiminnan sisällön ja rajat, mutta tuomarin käyttäytymisestä oikeussalissa laissa ei ole säännöksiä. Eräänlaisen tuomarin eettisen ohjeen muodostaa tuomarinvalan teksti. Tuossa valassa tai sitä vastaavassa vakuutuksessa lakimies sitoutuu tuomaria velvoittaviin eettisiin ja moraalisiin ihanteisiin. Meillä on edelleen käytössä Ruotsin vallan ajoilta peräisin oleva vuoden 1734 lain tuomarinvalan ja -vakuutuksen teksti: 

"Minä N. N. lupaan ja vannon Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta (vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta), että minä parhaan ymmärrykseni ja omantuntoni mukaan kaikissa tuomioissa tahdon tehdä ja teen oikeutta niin köyhälle kuin rikkaallekin ja tuomitsen Jumalan ja [Ruotsin] lain ja laillisten sääntöjen mukaan: etten koskaan minkään varjolla lakia vääristele enkä vääryyttä edistä sukulaisuuden, lankouden, ystävyyden, kateuden ja vihan tahi pelon tähden taikka lahjan ja antimien tahi muun syyn takia, enkä syytöntä syylliseksi taikka syyllistä syyttömäksi tee. Minä en myöskään ennen tuomion julistamista enkä sen jälestä ilmaise oikeutta käyville enkä muille niitä neuvotteluita, joita Oikeus suljettujen ovien takana pitää. Kaiken tämän tahdon täyttää ja täytän uskollisesti, rehellisenä ja totisena tuomarina, ilman kavaluutta ja juonia, niin totta kuin Jumala minua auttakoon ruumiin ja hengen puolesta."

7. Tuomarinvalan eettinen anti lienee käytännössä vähäinen. Tuomarinvalaa tunnetumman eettisen normiston muodostaa uskonpuhdistaja Martti Lutherin lähipiiriin kuuluneen ruotsalaisen Olaus Petrin kokoamat ja vuoden 1540 paikkeilla julkaisemat vanhat tuomarinohjeet. Ne ovat antaneet henkisen pohjan tuomareiden riippumattomalle toiminnalle ja vahvistaneet osaltaan kansalaisten luottamusta tuomioistuimiin. Tuomarin ohjeet perustuvat osin roomalaiseen ja saksalaiseen oikeuden säännöksiin, osin Raamatun ohjeisiin ja osin taas vanhoihin ruotsalaisiin sananlaskuihin. Olaus Petrin kulttuurihistoriallisesti arvokkaat tuomarinohjeet ovat edelleen elinvoimaisia, mikä ilmenee esimerkiksi siitä, että vuodesta 1635 lähtien ne ovat olleet ja ovat yhä edelleen vuosittain painettavan lakikirjan alkulehtenä.

8. Olaus Petrin tuomarinohjeista löytyy tuomareiden ammattietiikan yleinen arvoperusta. Tuomarilta edellytetään ammattitaitoa, mutta lisäksi tuomarilla on oltava moraalista herkkyyttä ja viisautta ymmärtää, että lain kirjaimen yläpuolella ovat oikeus ja kohtuus. Tuomarinohjeissa moraali on asetettu oikeuden ja lainkäytön vartijaksi; tässä muutama kohta ohjeista:

* Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan; sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään;

* Kaikkea lakia on älyllä käytettävä, sillä suurin oikeus on suurin vääryys, ja oikeudessa pitää olla armo mukana;

* Ei laki hyväksy kaikkea, mitä se ei rankaise, sillä ei lakikirja saata kaikkia rikoksia luetella;

* Se tekee lakia vastaan, joka tekee lain tarkoitusta vastaan, vaikka hän näyttääkin tekevän lain sanain mukaan.

9. Tuomarietiikka on herättänyt kansainvälisen yhteisön piirissä suhteellisen paljon kiinnostusta. YK:n puitteissa on valmisteltu ja hyväksytty asiakirja nimeltään The Bangalore Principles of Judical Conduct 2002, jota täydentää vuonna 2007 julkaistu kommentaariteos. Euroopan neuvoston puitteissa valmistelluista asiakirjoista voidaan mainita neuvoston suositus tuomarien riippumattomuudesta, tehokkuudesta ja roolista (Recommendation on the independence, efficiency and the role of judges) No. R (94) 12 ja sitä täydentävä neuvoston vuonna 2010 antama suositus tuomareiden riippumattomuudesta, tehokkuudesta ja vastuusta (Recommendation on the independence, effiency and the responsibilities of judges) No. R (2010) 12.

10. Nyt myös Suomen Tuomariliitto on herännyt asiassa, sillä tuomareista koostunut työryhmä on valmistellut asiakirjan "Tuomarin eettiset periaatteet." Se hyväksyttiin liiton vuosikokouksessa viime toukokuussa ja ohjeisto on määrä julkistaa 12.10. pidettävän tuomaripäivän aikana. Yhteensä 15 kohtaa käsittävä periaatteluettelo on tällainen:

Riippumattomuus ja puolueettomuus
I. Tuomari on uskollinen antamalleen tuomarinvalalle tai -vakuutukselle. Tuomari sitoutuu oikeusvaltioperiaatteeseen sekä ihmis- ja perusoikeuksien kunnioittamiseen. Tuomari ei ylitä laillisuuden tai harkintavaltansa rajoja.

II. Tuomari on lainkäyttötehtävässään riippumaton lakiasäätävästä ja toimeenpanevasta valtiovallasta. Tuomarin riippumattomuus edellyttää lisäksi vapautta sidoksista muihin yhteiskunnallisiin vallankäyttäjiin, kuten politiikan, talouselämän ja tiedotusvälineiden edustajiin. Tuomarin riippumattomuus on tarkoitettu oikeudenkäynnin asianosaisten turvaksi ja suojaamaan kansalaisia epäasianmukaiselta vallankäytöltä. Riippumattomuutta ei ole tarkoitettu suojaamaan tuomarin omia etuja.

III. Tuomari on puolueeton. Tuomari suorittaa virkatehtävänsä pelkäämättä muiden reaktioita, ilman ennakkoasenteita ja säilyttäen puolueettomuutensa. Yksittäisessä oikeudenkäynnissä tuomari ei ole julkisen keskustelun ja painostusryhmien ohjailtavissa. Tuomari ei suosi eikä syrji ketään virkatehtäviään hoitaessaan. Tuomarin tai hänen lähipiirinsä henkilökohtainen etu tai vahinko ei saa vaikuttaa hänen työhönsä.

IV. Tuomarin toiminta ja käyttäytyminen vahvistaa luottamusta siihen, että hänen ammattitoimintansa perustuu lakiin ja oikeudenmukaisuuteen. Tuomari huolehtii siitä, että hänen käyttäytymisensä myöskään yksityiselämässä ei vaaranna hänen puolueettomuuttaan eikä luottamusta tuomarin viran hoitoon.

V. Tuomarilla on sanan- ja yhdistymisvapaus kuten muillakin yhteiskunnan jäsenillä. Näitä vapauksia käyttäessään tuomari ottaa huomioon virkansa vastuullisuuden sekä tuomioistuimen riippumattomuuden, puolueettomuuden ja tasapuolisuuden.

Oikeamielisyys
VI. Tuomari toteuttaa oikeamielisyyttä päätöksenteossaan ja käytöksessään. Tuomari perustaa antamansa ratkaisut huolelliseen ja tasapuoliseen harkintaan.

VII. Tuomari kunnioittaa kaikkien inhimillistä arvokkuutta. Tuomari suhtautuu oikeudenkäytön osallisiin, oikeudenkäyntien yleisöön, ammattikollegoihin ja työyhteisön jäseniin arvostavasti ja kohteliaasti tavalla, joka ei vahingoita tuomioistuimen arvoa.

VII. Tuomari kohtelee kaikkia asianosaisia tasapuolisesti ja yhdenvertaisesti kuitenkin ottaen huomioon heidän erilaisuutensa.  Tuomari ei suhtaudu kehenkään oikeutta hakevaan väheksyvästi tai ylimielisesti. Tuomari ottaa huomioon kaikkien asiaan osallisten sanottavan, mutta on velvollinen tarvittaessa rajoittamaan oikeudenkäyntiin osallistuvien esiintymistä.

IX. Tuomari pyrkii luomaan oikeudenkäyntiin asiallisen, avoimen ja asian laatuun sopivan ilmapiirin.

Ammattitaito
X. Tuomarin ammattitaito ilmenee hänen oikeutta koskevissa tiedoissaan ja ymmärryksessään. Tuomari pitää yllä ja täydentää ammattitietojaan ja -taitojaan jatkuvasti.

XI. Tuomari hoitaa virkatehtävänsä ahkerasti ja tunnollisesti tiedostaen, että asiaan osalliselle on tärkeää saada perusteellisesti harkittu ja punnittu ratkaisu kohtuullisessa ajassa.

XII. Tuomarin työn vaativuuden takia on tärkeää, että tuomari huolehtii työkykynsä ylläpitämisestä. Tuomari kantaa osaltaan vastuunsa työyhteisönsä hyvinvoinnista.

XIII. Tuomari tekee työtään avoimin mielin ja ennakkoluulottomasti. Tuomari kiinnittää huomiota selkeään suulliseen ja kirjalliseen ilmaisuun sekä kuuntelemisen taitoon.

Avoimuus
XIV. Tuomari toimii niin, että asiaan osalliset ja yleisö saavat oikeudenkäynnin julkisuusperiaatteen edellyttämät tiedot oikeudenkäynnistä. Tuomari pyrkii laatimaan tuomioistuimen ratkaisun niin, että se on selkeä, seikkaperäinen ja ymmärrettävä.

XV. Tuomarin tärkein puheenvuoro virassa käsitellystä asiasta ilmenee tuomioistuimen ratkaisusta. Yhteiskunnalliseen tai tieteelliseen keskusteluun osallistuessaan tuomari muistaa virastaan johtuvat velvoitteet kuten päätösneuvottelun salassapidon.
----
11. Mihin näillä ohjeilla tai periaatteilla tähdätään, mikä on ohjeiden käytännöllinen merkitys, sitoutuvatko tuomarit työssään luettelossa mainittuihin hyveisiin, vai mistä on kysymys? Tähän kysymykseen periaatteiden lyhyestä johdannosta ei saada selvää vastausta.

12. Johdannon mukaan tuomarin eettisten periaatteiden laatimiselle voidaan nähdä useita erilaisia tarkoitusperiä. Periaatteiden voidaan arvioida "vahvistavan yleisön luottamusta lainkäyttöön, koska ne turvaavat lainkäytön asianmukaisuutta". Eettisillä periaatteilla on myös "informatiivinen merkitys; ne auttavat yleisöä ottamaan selvää ammattietiikasta, joka ohjaa lainkäyttöä". Edelleen: "Tuomarin eettiset periaatteet ovat tuomarille tärkeä itsearvioinnin väline. Eettisten periaatteiden tarkoituksena ei ole kuitenkaan "kuvata hyvältä tuomarilta vaadittavia ominaisuuksia, vaan eettisesti oikeaa toimintaa, johon tuomarin tulee työssään pyrkiä. Periaatteet ovat luonteeltaan eettisiä tavoitteita, jotka toimivat apuvälineinä eettisesti perusteltujen valintojen tekemiseen. Periaatteet eivät kuvaa eettiselle toiminnalle asetettavia vähimmäisvaatimuksia vaan tavoitetasoa, johon lainkäyttötoiminnassa tulee pyrkiä".

13. Ota tuosta nyt sitten selvää! Näyttäisi joka tapauksessa siltä, että tuomarit eivät ole halunneet sitoutua periaatejulistuksellaan uuteen normistoon, eli periaatteet eivät suoranaisesti velvoita tuomaria käytännön työssä, eivätkä oikeusjutun asianosaiset ilmeisesti voi vedota periaatteisiin. Periaatteet ovat lähinnä vain yleisluontoisia toteamuksia, joilla halutaan sanoa, että "tällainen tämä sitten on, tämä hyvä tuomaritapa, mutta ei me kuitenkaan sitouduta näillä ohjeilla mihinkään"!

14. Eettiset periaatteet ovat puhetta niistä eettisistä arvoista, jotka on tarkoitettu ohjaamaan tuomarin toimintaa. Niin kuin KKO:n presidentti Pauliine Koskelo sanoi edellisessä blogijutussa selostetussa puheessaan, etiikka ohjaa, mutta moraalin tila on se, mikä vaikuttaa käytännössä. "Virkakunnan etiikka voi olla kunnossa, mutta moraali saattaa silti olla heikoissa kantimissa", totesi Koskelo. Tämä toteamus pätee varmasti myös tuomarikuntaan. Etiikka ilmenee julkilausumien ja periaateohjelmien tasolla, moraali sen sijaan käytännön tasolla. Etiikan arvoja testataan siinä toimintatavassa, jota tosiasiassa noudatetaan ja ylläpidetään. Etiikasta ollaan yleensä liikuttavan yksimielisiä - tuskinpa ensi perjantain tuomaripäivilläkään kukaan haluaa vastustaa periaatteiden hyväksymistä - mutta erimielisyyttä ja parran pärinää voi sitä vastoin syntyä siitä, miten eettisten arvojen ja periaatteiden tulisi ilmetä käytännön toiminnassa; silloin voivat esimerkiksi paljon puhutut resurssikysymykset ponnahtaa pinnalle periaatteiden käytännön sovellutuksia vesittämään. Koskelo listasi toimintatapojen ja -moraalin tasolla keskeisiksi sellaiset asiat kuin aloitteellisuus, omistautuminen, henkinen itsenäisyys, kriittisyys, älyllinen rehellisyys, rohkeus ja väistelemättömyys. Näistä ei taida olla tuomareiden periaateluettelossa nimenomaista mainintaa.

15. Tuomarin eettiset periaatteet voivat jäädä - Lakimiesliiton julkaisemien eettisten periaatteiden tavoin - nurkkaan pölyttymään ja unohduksiin, jos periaatteita ei oteta tosisssaan tai niitä ei edes pyritä ottamaan huomioon käytännön tuomitsemistoiminnassa. Periaateluetteloon olisi voitu liitttää katekismuksen kymmmenen käskyn tavoin jonkinlainen "mitä se on" -osio, jossa olisi vaikkapa esimerkinomaisesti kerrottu, mitä esimerkiksi "oikeamielisyys" käytännössä tuomarilta edellyttää, mitä tarkoitetaan käsitteellä "oikeusvaltioperiaate" tai mitä kohdassa IV mainitulla "yksityiselämässä käyttäytymisellä" itse asiassa tarkoitetaan. Onko viimeksi mainitussa kohdassa pidetty silmällä esimerkiksi myös tuomarin sivutoimia, joista ei mainita luettelon muissaakaan kohdissa mitään konkreettista?

16. Tuomarin eettisistä periaatteista ja moraalista olisi syytä ylläpitää jatkuvaa keskustelua ja pohdintaa, jotta periaatteilla voisi olla vaikutusta käytännön tuomitsemistyön ja ihmisten oikeusturvan kannalta. Tähän puoleen on kiinnitetty huomiota Ruotsissa, jossa on myös puuhattu tuomareille eettisiä ohjeita tai periaatteita. Sikäläinen tuomariliitto asetti vuonna 2009 toimikunnan pohtimaan tuomarin eettisiä ohjeita. Vuonna 2010 tuomioistuinten keskushallintoyksikkö Domstolsverket antoi Svean hovioikeuden ex-presidentti Johan Hirschfeldtille toimeksiannon asiassa. Valmistelutyön tuloksena syntyi asiakirja "Domaretik - grundsatser och frågor", joka lähetettiin kaikille tuomareille. Hirschfeldt on kirjoittanut työnsä pohjalta artikkelin "Domaretik - fyra grundsatser och många frågor", joka on julkaistu Svensk Juristtidning -lehden numerossa 5-6/2011 s. 518-526, se löytyy tästä. Katso myös  professori Claes Sandgrenin artikkelia "Etiska riktlinjer för domare och åklagare", Juridisk Tidskrift 2009-10, s. 752 ss.

17. Ruotsissa ei ole siis tyydytty pelkästään hieman mitäänsanomattoman listan  julkaisemiseen. Naapurimaassa pyritään kysymysten ja keskustelun avulla pohtimaan ja selvittämään, mitä eettisillä periaatteilla itse asiassa tarkoitetaan ja mitä nuo periaatteet edellyttävät tuomarilta käytännön työssä ja yksityiselämässä. Esimerkiksi otsikon "riippumattomuus" alla tuomarit voivat pohtia tykönänsä seuraavanlaisia kysymyksiä:


Hur ser jag på domarens roll och funktion i samhället?
– Hur ser jag på min roll att verka för mänskliga rättigheter?
– Finns det situationer där jag som domare har ett ansvar för att inför parter och allmänheten förklara domstolarnas roll och funktion i samhället? Kan det finnas extraordinära situationer — helt bortsett från lagprövningssituationen — när jag av etiska skäl kan vägra att fullt ut tillämpa en lagbestämmelse? Bör jag informellt kunna rådfråga eller låta mig informeras av t.ex. en rättsvetenskapsman, en departementstjänsteman eller en expert i en statlig utredning avseende en rättsfråga? Hur bör jag förhålla mig till sådana generella rekommendationer för rättstillämpningen som ligger vid sidan av de traditionella rättskällorna?

18. Kumpi mahtanee olla tehokkaampi metodi saada tuomarit pohtimaan, mitä eettisillä periaatteilla tarkoitetaan ja mihin niillä pyritään? Suomalainen luettelomalli ilman kysymyksiä ja pohdintaa vai ruotsalainen keskusteleva malli?

19. Eettisissä ohjeissa voidaan kuvata tai jopa luvata taikka antaa ainakin ymmärtää vaikka mitä, yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Periaatteilla on kuitenkin merkitystä vain sillä edellytyksellä, että nämä hienot arvot ja ammattihyveet näkyvät tuomarin jokapäiväisessä työssä. Asianosaisten ja yleisön olisi syytä aktiivisesti seurata tuomareiden toimintaa ja valvoa, että mainitut arvot ja hyveet ilmensivät esimerkiksi siinä tavassa, jolla tuomarit kohtelevat oikeudessa asianosaisia, todistajia, toimittajia ja yleisöä, samoin kuin siinä, miten ymmärrettävästi ja kärsivällisesti tuomarit perustelevat ratkaisujaan. Kyse on oikeusprosessin koetusta oikeudenmukaisuudesta.

644. Presidentin puhe

1. Korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo tunnetaan yleensä melko tiukkasävyisistä puheenvuoroistaan. Koskeloa ei pidetä puhujana, joka valloittaisi kuulijansa lavasäteilyllään, vaan pikemminkin hieman etäisenä ja jopa kalseantuntuisena esiintyjänä; en tiedä, kun en ole ollut itse juuri kuulemassa. Mutta napakasti nuo puheet on kuitenkin kirjoitettu. Huumoria noissa puheissa ei juuri tapaa olla, mutta leikkimielisyys á la Matti Kuusimäki ei taitaisi istua kovin hyvin vapaaherrattaren tyyliin. 

2. Presidentti Koskelon puheita löytyy KKO:n kotisivulta parikymmentä. Niitä hän on pitänyt erilaisilla tuomari-, lakimies-, asianajaja- ja syyttäjäpäivillä, mutta myös muissa yhteyksissä. Koskelon puheenvuoroille on ominaista kriittisyys, mikä on mínusta pelkästään hyvä asia. Kriittinen puhuja ei löpise jotakin ikään kuin vain lämpimikseen tai kuulijoita viihdyttääkseen tai suosiota kosiskellakseen - tällaisia päällikkötason puhujia oikeuslaitoksestamme löytyy kyllä yllin kyllin  - vaan hänellä tuntuu olevan aina jokin tärkeä viesti kuulijoilleen. 

3. Viimeksi Koskelo puhui ylimmän johdon VTV (Valtiontalouden tarkastusvirasto) -forumissa 24. syyskuuta Säätytalossa. Tilaisuuden teemana oli hallinnon etiikka ja virkamiesvalmistelu. Jäin hieman ihmettelemään, mitä tässä yhteydessä tarkoitetaan sanonnalla "ylin johto".  Ohjelmasta sitten selvisi, että kyseessä oli valtionhallinnon johdolle tarkoitettu keskustelutilaisuus. Tähän ylimpään johtoon kuuluvia toimijoita,  "ylimyksiä", jos niin voisi sanoa, ovat poliittisen johdon ohella ylimmät virkamiehet, kuten esimerkiksi ministeriöiden kansliapäälliköt, valtion virastojen ja laitosten johtajat - esimerkiksi VTV:n pääjohtaja ja ylijohtaja, poliisin ja puolustusvoimien ylin johto, ylimmät laillisuusvalvojat, KKO:n ja KHO:n presidentit jne. - kyllähän tätä ylintä johtoa valtakunnassa piisaa vaikka minkä verran! Mutta miksi juuri ylimmälle johdolle pitää esitelmöidä tuntikausia hallinnon etiikasta ja virkamiesvalmistelusta, eikö kyseisiä asioita tulisi saarnata myös alimmalle johdolle ja koko virkamieskunnalle? 

4. Presidentti Koskelon puheen teeman alaotsikoksi oli merkitty "Ulkopuolisen tarkkailijan pohdintaa päivän teemasta". Miten niin ulkopuolisen? Eivätkö tuomarit ja muut lainkäyttäjät, kuten esimerkiksi syyttäjät ja ulosottomiehet, kuulu virkamieskuntaan? Kuuluvat toki, mutta nyt olikin kyse "valtionhallinnon" ylimmälle johdolle tarkoitetusta seminaaritilaisuudesta. KKO:n presidentti näyttää siis tekevän pesäeron valtionhallinnon ja maan tuomioistuinlaitoksen välillä, mikä onkin valtiovallan kolmijakoa ajatellen oikein. Tämä ilmeni myös siitä, kun Koskelo kertoi toimineensa "aiemmin virkamiehenä lainvalmistelutehtävissä".

5. Eroaako tuomarin moraali kenties virkamiesmoraalista? Toki myös tuomareilta voidaan odottaa työssään samanlaisten eettisten arvojen ja periaatteiden noudattamista kuin virkamiehiltä yleensäkin. Ehkä kuulemme tästä kysymyksestä enemmän ensi perjantaina (12.10) pidettävillä Suomen Tuomariliiton järjestämillä Tuomaripäivillä; näitä erilaisia "päiviä" meillä riittää ja niitä pidetään juuri näin syksyllä ikään kuin tuomaan hieman valoa ja piristystä tuomari- ja virkamieskunnan muuten hieman harmaaseen arkeen kaamoksen keskelle. Tuomaripäivillä tarkastellaan tiettävästi Tuomariliiton viime kesäkuussa vahvistamaa asiakirjaa "Tuomarin eettiset periaatteet". Palaamme niihin myöhemmin.

6. Koskelo erottaa etiikan ja moraalin. Etiikka viittaa omaksuttuihin arvoihin ja periaatteisiin, moraali taas siihen, miten noihin arvoihin ja periaatteisiin käytännössä sitoudutaan ja miten eettiset arvot ilmenevät käytännössä. Koskelon mukaan virkakunnan etiikka voi olla kunnossa, mutta moraali saattaa silti olla heikoissa kantimissa. Virkatoiminnan  arvoja ovat laillisuusperiaate (rule of law), asiantuntijuus, objektiivisuus, rehellisyys ja oikeudenmukaisuus. Näistä päämääristä ei vallitse erimielisyyttä, mutta ongelmia syntyy sen suhteen, millaisena käyttäytymisenä nämä arvot konkretisoituvat.

7. Koskelon mukaan virkamiehen ei tule olla poliittisten päätöksentekijöiden tai virastopäällikköjen käskyläisiä, jotka vastaavat vain, jos heiltä jotakin kysytään, vaan aktiivisia toimijoita, jotka hoitavat tehtäviään yritteliäästi, vastuullisesti, älykkäästi, antaumuksellisesti ja luovasti; lahjomattomuutta Koskelo pitää itsestään selvänä vaatimuksena. Nämä toimijat pystyvät itsenäiseen ajatteluun, asioiden kriittiseen tarkasteluun, luovaan ideointiin ja aloitteellisuuteen ja he kertovat ministerille tai virastopäällikölle sellaisetkin asiat, joita tämä ei välttämättä haluaisi edes kuulla. - Onpa tuohon kasattu vaatimusta kerrassaan - voi virkamiesparkoja! Toivoa sopii, että Koskelo on vähintään yhtä tiukka, kun kyse on tuomarikunnan moraalista.

8. Koskelolla ei tunnu olevan erityisen korkeaa käsitystä suomalaisesta virkamieskunnasta ja sen moraalista. Hän perää virkamiehiltä muun muassa osallistumista alansa kysymyksiä koskevaan julkiseen keskusteluun ja tulevaisuuden luotaamiseen. Tämä on Koskelon mukaan nykyisin aika vähäistä. Hän kysyy: "Onko niin, että itsenäistä tai kriittistä ajattelua pitää välttää ja peitellä. Missä määrin kysymys on itserajoituksesta tai mukavuudenhalusta, missä määrin poliittisen johdon tai poliittisen kulttuurin suunnalta tulevista tai koetuista rajoitteista"? Koskelon mielestä virkamiesmoraaliin kuuluu, että virkatoiminnassa aktiivisesti haetaan ja jalostetaan informaatiota, tuotetaan kriittistä ja rakentavaa analyysiä sekä oma-aloitteisesti tarjotaan aineksia ja luodaan painettakin sellaisten poliittisten ratkaisujen pohjaksi, joita yhteiskunnan tila ja kehitys vaatii. Ei reaktiivista myötäilyä, vaan aktiivista "sparrausta", kiteyttää Koskelo.

9. Esitelmänsä loppupuolella Koskelo kertoo, miten parikymmentä vuotta sitten - siis juuri silloin kun Koskelo itse toimi oikeusministeriössä lainsäädäntöneuvoksena -lainvalmistelussa tuli eteen asioita, joissa asianomaiset virkamiehet ottivat aloitteen käsiinsä eivätkä jääneet odottelemaan, antaisiko joku tarvittavan toimeksiannon. "Ministeriltä hankittiin mandaatti esittämällä hänelle sellainen analyysi, jonka pohjalta hän saattoi tehdä omat johtopäätöksensä. Ministerille kerrottiin sellaista, mitä hän ei välttämättä niin mielellään halunnut kuulla, mutta argumentit tekivät tehtävänsä". Tällä Koskelo viittaa, vaikkei nimenomaan kerro, 1990-luvun alussa puhjenneeseen talouslamaan, jolloin oikeusministeriössä, jota johti ministerinä Hannele Pokka (kesk), valmisteltiin laajat maksukyvyttömyyden hoitamista koskevat lait, eli ennen muuta ehdotukset laeiksi yksityishenkilön velkajärjestelystä ja yrityssaneerauksesta. Tämä lainsäädäntö oli välttämätön uudistus, ja mainitut lait ovat muutamin muutoksin edelleen voimassa ja täyttäneet tehtävänsä. Eri asia on, tuliko kyseinen lainsäädäntö liian myöhään ja olisiko laman "maksumiehiksi" voitu pienyrittäjien sijasta tai lisäksi panna muitakin lamasta vastuussa olevia tahoja.

10. Koskelo mainitsee muutamia esimerkkejä asioista, joissa virkamiesten rooli on jäänyt askarruttamaan ulkopuolista tarkkailijaa. Ensimmäinen niistä koskee valtiontalouden kehysbudjetointia, missä on Koskelon mukaan syyllistytty eufemismiin eli tosiasioita kaunistelevien kiertoilmausten käyttämiseen. Koskelon tässä yhteydessä mainitsema esimerkki käsittelee käräjäoikeuksille harmaan talouden  torjumiseksi luvattua lisähenkilöstöä, jossa itse asiassa on kysymys vain "fiktiivisestä lisärahoituksesta, joka muuttuu fiktiiviseksi lisähenkilöstöksi". Vastaavia esimerkkejä löytyisi varmaan monen muunkin ministeriön kohdalla. Esimerkiksi poliisille lienee luvattu tietty määrä lisävirkoja ja muita resursseja (oliko se nyt) 14 miljoonalla eurolla, mutta vain sillä ehdolla, että Liikkuva Poliisi lakkautetaan ja poliisihallintoa kevennetään muutenkin niin, että saadaan aikaan (oliko se nyt) 30 miljoonan euron säästöt. 

11. Toisena esimerkkinä Koskelo kertoo ne bis in idem -periaatteen eli ratkaisun oikeusvoimavaikutusta koskevan opin ulottumisesta EIT:n ratkaisukäytännön edellyttämällä tavalla varsinaisen rikoslainkäytön ulkopuolelle eli hallinnollisiin sanktioihin. Tämä merkittävä muutos edellyttäisi poliittisilta päättäjiltä etenkin verotusmenettelyyn tehtäviä muutoksia harmaan talouden torjumiseksi, mutta näistä uudistuksista ei ole Koskelon mukaan vieläkään mitään tietoa, vaikka  EIT antoi ne bis in idem- periaatteen soveltamisesta Suomea koskevan ratkaisun vuonna 2009 eli jo kolme vuotta sitten; KKO on antanut ko. problematiikasta jo kymmenkunta eri tilanteita koskevaa ennakkopäätöstä. Koskelo epäilee hitauden johtuvan siitä, ettei asianomainen virkakunta - ilmeisesti valtiovarainministeriössä ja verohallinnossa - ole pitänyt poliittisia päätöksentekijöitä ajan tasalla, minkä seurauksena veronkiertäjiä pääsee vastuusta kuin koiria veräjästä.

12. Minua kiinnosti erityisesti, kun Koskelo mainitsi yhtenä esimerkkinä virkamiesmoraalin tilasta hallituksen äskettäin eduskunnalle antaman lakiesityksen pysäköinnin valvonnasta yksityisillä kiinteistöillä (HE 79/2012 vp). Kuten olen jo kertonut, kyseinen lakiesitys kuuluu hölmöimpiin, joihin minä olen urani aikana törmännyt, ja sama käsitys näyttää olevan myös useimmilla pysäköintifirmoilla. Kyse on muun ohella siitä, onko hallituksen ja lakiesitystä valmistelleen oikeusministeriön ja oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin tarkoituksena ollut, että sanottua esitystä koskevalla lainsäädännöllä olisi tarkoitus kieltää parkkiyhtiöiden nykyisin harjoittama sopimukseen perustuva valvonta ja valvontamaksujen vaatiminen sopimusrikkomusten perusteella. Tästä asiasta ei lakiesityksessä sanota halaistua sanaa, mitä myös presidentti Koskelo tuntuu ihmettelevän. Kuten Koskelo toteaa, "sellaisen normin kirjoittaminen esitykseen olisi pakottanut miettimään, voiko sen kirjoittaa ja millä perusteella". 

13. Presidentti Koskelo epäilee, että tämä yksityistä pysäköinnin valvontaa koskeva "ydinkysymys" on pyritty tarkoituksellisesti väistämään ja jättämään avoimeksi. Koskelon mukaan merkit viittaavat siihen, että kyseinen ratkaisu on tehty virkamiestasolla, eli sitä ei olisi tehnyt oikeusministeri Henriksson. Mutta tällöin ollaan juuri siinä tilanteessa, jolloin virkamiesmoraali olisi edellyttänyt, että lakiesityksen valmistellut virkakunta olisi kertonut  kakistelematta päättäjille eli oikeusministerille ja maan hallitukselle, mitä lakiesitys po. suhteessa merkitsee ja mihin se käytännössä johtaa. Nyt nämä ydinkysymykset on jätetty täysin avoimiksi ja kertomatta ilmeisesti siinä hurskaassa toivossa, että eduskunta ja perustuslakivaliokunta hoksaisivat asian ja puuttuisivat siihen tavalla tai toisella. Selvää on, että tällainen menettely ei osoita korkea virkamiesmoraalia ja on kaukana hyvästä ja rehellisestä lainvalmistelusta ja -säädännöstä 

14. Minusta ko. hallituksen esityksessä mainitulla lainsäädännöllä ei voida sivuuttaa yksityistä omistusoikeutta eikä sopimusvapauden periaatetta eikä siis kieltää sopimukseen perustuvaa pysäköinninvalvontaa ja nykyisenkaltaista valvontamaksukäytäntöä. Kuten olen (päätöstä ennakoiden) kertonut (blogi 630/28.8.-12), Helsingin käräjäoikeus on noin kuukausi sitten antamallaan tuomiolla vahvistanut, että yksityinen parkkiyhtiö sai peria sopimusehtojen vastaisesti pysäköivältä autoilijalta sopimuksessa mainitun valvontamaksun. Käräjäoikeuden mukaan yksityistä pysäköinninvalvontaa ja valvontamaksun vaatimista ei voida pitää julkisen vallan käyttönä. Tässä ei ole itse asiassa mitään uutta, sillä korkein oikeus totesi saman asian jo vuonna 2010 antamassaan ennakkopäätöksessä (KKO 2010:23). Lehtitietojen mukaan pysäköintifirmat ovat vasta nyt alkaneet lähettää perintään tuhansia vanhoja valvontamaksuja.

15. Presidentti Koskelo puuttui puheessaan myös lobbauksen voimaan ja siitä aiheutuviin vaaroihin. Hän mainitsi tässä kohtaa esimerkkinä parhaillaan vireillä olevan IPR-asioiden tuomioistuinkäsittelyä koskevan lainuudistuksen. Sitä ollaan Koskelon mukaan järjestämässä - oikeusministeriön ajamana - tavalla, joka ei edusta linjakasta oikeudenhoidon kehittämistä. Lainvalmistelijat eivät ole Koskelon mukaan ottaneet lausunnonantajien - muun muassa korkeimman oikeuden - esittämää kritikkiä huomioon. Koskelo moittii lainvalmistelua klientilismistä.  Hänen mukaansa kapeakatseisuus näyttää määräävän mainitussa IPR-asioiden uudistuksessa oikeudenhoidon toiminnallisen rakenteen ja muutoksenhaun järjestämistä, vaikka juuri nyt olisi päinvastoin välttämätöntä päästä isoihin, läpiajateltuihin ja linjakkaisiin uudistuksiin. Toinen huolestuttava piirre mainitussa IPR-hankkeessa on Koskelon mukaan siinä, että "todelliselle uudistukselle on rakennettu kotoperäinen ja keinotekoinen esterata perustuslain tulkinnasta, jolla pyritään sementoimaan vallitsevia reviirejä ja sulkemaan pois asiallisesti parempia uudistusvaihtoehtoja".

16. Kuten tunnettua, mainittuihin perustuslain tulkinnoissa esiintyviin "keinotekoisiin esteratoihin" törmätään tuon tuostakin perustuslakivaliokunnan lausunnoissa, jotka perustuvat lähinnä vain yhtä aatesuuntaa edustavien valtiosääntöoppineiden lausuntoihin. Yhtenä esimerkkinä tästä edellä mainittu yksityinen pysäköinninvalvonta, jossa mainittujen lausuntojen mukaan  olisi kyse "merkittävästä julkisen vallan käytöstä".

17. Mainituilla IPR-asioilla tarkoitetaan immateriaalioikeuksia eli tekijänoikeuksia ja yksityisoikeuteen perustuvia teollisoikeuksia, joita ovat esimerkiksi patenttioikeus, mallioikeus ja tavaramerkkioikeus. Presidentti Koskeloa ja ilmeisesti koko KKO:ta hiertää uudistus, josta hallitus ehti vast' ikään eli 4.10. antaa lakiesityksen eduskunnalle (HE 124/2012 vp). Sen mukaan IPR-asioiden käsittely keskitetään (käräjäoikeudesta ja muualta) markkinaoikeuteen, joka siis käsittelisi teollisoikeuksia myöntävien rekisteriviranomnaisten päätöksistä tehdyt valitukset sekä, mikä KKO:n kannalta on merkittävää, myös kaikki teollis- ja tekijänoikeudelliset riita- ja hakemusasiat. Nykyisin näitä riita-asioita käsitellään ensimmäisenä asteena Helsingin käräjäoikeudessa. Markkinaoikeuden sanotuissa riita-asioissa antamista päätöksistä valitettaisiin lakiesityksen mukaan suoraan korkeimpaan oikeuteen, jos korkein oikeus myöntää valitusluvan. Korkein oikeus olisi halunnut, että ensimmäisenä valitusasteena näissä asioissa olisi Helsingin hovioikeus. Korkeimman oikeuden lausunnon mukaan markkinaoikeus on jo nyt niin ruuhkautunut, ettei se tule selviytymään sille tulossa olevista lisätehtävistä. 

18. Keitä Pauliine Koskelo mahtoi tarkoittaa viitatessaan lainvalmistelussa esiintyneeseen klientilismiin? En tiedä, mutta ehkäpä joku lukijoista saattaisi tietää. Olisiko markkinaoikeus ja sen johto ollut hamuamassa itselleen lisätehtäviä? Niin tai näin, mutta oppiihan tässä puuhassa koko ajan myös uutta, ainakin uusi sivistyssanoja, kuten juuri eufemismi ja klientilismi. Klientilismillä yleisesti ottaen tarkoitettaneen muun muassa käytäntöä, jossa virkamiehillä on vastavuoroisiin palveluksiin perustuvia henkilökohtaisia suhteita julkisen vallan ulkopuolisiin toimijoihin; tämä viittaisi siis vahvasti korruptioon ja virkamiesten lahjontaan. Ilmankos Pauliine Koskelo käytti tässä kohdin  hieman vierasta sivistyssanaa!

19. Esko Seppänen kirjoitti US-puhenvuorossaan 9.5. otsikolla "Klientelismillä varastetaan eläkemiljoonia"; ES käytti siis muotoa "klientelismi", eikä klientilismi kuten Koskelo. Oikea muoto lienee clintelismi tai clientismi, c:llä tai k:lla, miten vain. Esko Seppänen kirjoitti, että "klientelismiä on mitä suurimmassa määrin suomalainen kolmikantainen korporatismi, jossa yksityisten työeläkeyhtiöiden hallintoelimissä istuvat poliitikot ja työmarkkinajärjestöjen edustajat tekevät yhtiöitä suosivia ratkaisuja ylisuuria palkkioita vastaan".  

20. Esko Seppäsen mukaan Ilkka Kanervan syntymäpäivien rahoitus oli "sitä itseään". Kanervan ei kuitenkaan voitu osoittaa antaneen vastapalveluksia rahoittajille, mutta hänet tuomittiin siitä, että hänellä maakuntaliiton hallituksen puheenjohtajana olisi joskus tulevaisuudessa ollut asemapaikka antaa lahjoittajilleen vastapalveluksia. Seppäsen mukaan Suomen lain kummallisuuksiin kuuluu, että vartiointiliikkeen raha-auton ryöstämisen suunnittelu ei ole rikos eikä rosvoja voi pidättää saati syyttää ennen kuin he aloittavat ryöstön, mutta poliitikko voidaan tuomita rikoksesta ilman, että hän on käyttänyt tai aikoo käyttää asemaansa väärin".

21. Mainio vertailu Seppäseltä, näinhän se menee! Tästä huomaamme, ettei juridiikka ihan niin yksinkertaista ole kuin voisi äkkipäätään kuvitella. No, se ettei törkeiden rikosten valmistelua ole meillä Suomessa kriminalisoitu, johtuu lähinnä meidän oikeusministereistämme - ko. asiassa viimeksi Tuija Braxista - jotka ovat olleet passiivisten virkamiesten ja lainvalmistelijoiden talutusnuorassa. Koskelon lainvalmistelijoilta ja muilta virkamiehiltä peräämää moraalia sanoa kiertelemättä  ministereille ja päättäjille, mitä pitäisi tehdä, ei ole tuossa(kaan) asiassa löytynyt. Virkamiehet ovat vain tyytyneet odottelemaan ministerin mandaatttia, mutta sitä ei ole kuulunut, sillä ministeri puolestaan on odottanut, että virkamiehet tekisivät aloitteen - tai olisivat tekemättä, jolloin hänen itsensä ei tarvitsisi tehdä asian suhteen mitään!

22. Kaiken kaikkiaan napakka puhe Pauliine Koskelolta! Toivoa sopii, että muutkin presidentit pitäisivät joskus yhtä kriittisiä puheita - enkä tarkoita tällä yksinomaan tuomioistuinten presidenttejä! Mikä sitten on tuomarin moraali, miten se eroaa virkamiesmoraalista ja millainen on nyky-Suomessa tuomarin rooli ylipäätään?  Tuomarit ovat toki riippumattomia hallitusvallasta, mitä muut virkamiehet eivät ole. Mutta olisivatko myös tuomarit vain "käskyläisiä" siinä mielessä, että heidän pitää noudattaa kuuliaisesti ja legalistisen perinteemme mukaisesti pikkutarkasti lain sanamuotoa ja tulkita lakia yksinomaan lain sanamuotoa lähtökohtana pitäen, vai millaista metodia laintulkinnassa nykyisin käytetään ja olisi KKO:n presidentin mielestä suotavaa käyttää? Tästä emme ole muistaakseni vielä kuulleet Koskelon kannanottoa. Ihmisoikeussopimuksen ja EU-oikeuden vaikutuksista on kyllä puhuttu, mutta muusta ei. Tässä yhteydessä kiinnostaisi lisäksi tietää, miten presidentti Koskelo suhtautuu tuomareiden ja tuomioistuinten oikeutta kehittävään ja muuttavaan rooliin. Tästä on Suomessa yleensä aina ylimpien tuomioistuinten ja tuomareiden taholla visusti vaiettu. Edelleen, tulisiko tuomioistuimelle antaa nykyistä vapaammat kädet (vrt. PL 107 §) tutkia lakien perustuslainmukaisuutta ja edellyttäisikö tämä perustuslain muutosta vain ainoastaan  sanotun lainkohdan järkevää tulkintaa? Tästäkään Suomessa ei juuri puhuta. 

23. Yksi hullu kysyy enemmän kuin kymmenen viisasta ehtii vastata, sanotaan. Niin tässäkin, eli kysymyksiä olisi todella paljon. Ehkä kuulemme joitakin vastauksia ensi perjantain Tuomaripäivillä, jolloin oikeuslaitoksen presidentit, muut korkeat päällikköt sekä muut viisaat pitävät jälleen jo niin kovin tutuiksi tulleita katsauksia ajankohtaisista asioista.