980. KKO 2015:80. Esisopimuksen muoto, virallisperiaate

                        Katsopas Daniel, millaisia kuvia mun kännykästälöytyy...

1. Kunta ja yhtiö olivat tehneet yritystilasopimukseksi nimetyn asiakirjan. Sopimus koski rakennuspaikkaa ja rakennusta, jonka kunta oli sitoutunut peruskorjaamaan yhtiön tarpeiden mukaiseksi. Sopimuksen mukaan yhtiö suorittaisi kunnalle 12 vuoden aikana lunastushinnan, minkä jälkeen kiinteistön omistusoikeus siirrettäisiin yhtiölle eri asiakirjalla. Sopimuksessa oli sen purkautumisen seurauksia koskeva ehto. Kunta oli 1.6.2011 purkanut sopimuksen päättymään välittömästi yhtiön maksulaiminlyönteihin vedoten.

2. Yhtiö vaati kuntaa vastaan nostamassaan kanteessa, että kunta sopimusehdon mukaisesti palauttaa yhtiön maksamia lunastushintaeriä. Oikeudenkäynnissä asianosaisten kesken oli riitaa siitä, onko sopimusehtoa tulkittava yhtiön esittämällä tavalla vai kunnan esittämällä tavalla niin, että kunnalla on oikeus vähentää palautettavasta määrästä myös maksamattomat ja erääntymättömät lunastuskorvaukset. Lisäksi yhtiö on vaatinut vahingonkorvausta katsoen sopimuksen purkamisen perusteettomaksi ja kunta vastakanteessaan yhtiöltä käyttökorvausta sopimuksen purkamisen jälkeiseltä ajalta.

4. Pirkanmaan käräjäoikeus ja Turun hovioikeus tulkitsivat lunastushintaerien palauttamista koskevaa ehtoa siten, ettei kunnalla ollut lunastushintaerien palautusvelvollisuutta, ja katsoivat kunnalla olleen oikeus sopimuksen purkamiseen. Molemmat oikeusasteet  hylkäsivät yhtiön kanteen, mutta hyväksyivät kunnan yhtiötä vastaan ajaman vastakanteen.

5. Korkein oikeus myönsi yhtiölle valitusluvan. Valituksessaan yhtiö vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hyväksytään. Yhtiö on perusti vaatimuksensa siihen, että  hovioikeus oli tulkinnut lunastuserien palauttamista koskevaa sopimusehtoa virheellisesti sekä arvioinut kunnan purkuoikeutta koskevaa näyttöä virheellisesti. Vastauksessaan kunta vaati valituksen hylkäämistä.

6. Korkein oikeus nosti omasta aloitteestaan (ex officio) - vaikka siis väitettä ei ollut tehty - esille kysymyksen siitä, oliko sopimus tosiasiallisesti kiinteistön kauppaa koskeva esisopimus, joka olisi tullut tehdä samanlaisessa määrämuodossa kuin kiinteistön kauppakin. Tämän vuoksi korkein oikeus varasi - kuulemisperiaatteen toteutumiseksi aivan oikein - asianosaisille tilaisuuden lausuman antamiseen siitä, mikä merkitys maakaaren (MK) 2 luvun 1 §:n kiinteistön kaupan muotoa ja saman luvun 7 §:n esisopimusta koskevilla säännöksillä on asian arvioinnissa. Asianosaiset antoivat pyydetyn lausunnon.

7. Korkein oikeus katsoi, että sopimuksessa oli kyse kiinteistön kaupan esisopimuksesta, joka on lain mukaan tehtävä noudattaen samoja määrämuotoja kuin varsinainen kiinteistön kauppakin (MK 2:1 ja 7). Jotta esisopimus oli pätevä, se tuli siis tehdä kirjallisesti, sopimusosapuolten oli allekirjoitettava asiakirja ja kaupanvahvistajan oli vahvistettava esisopimus kaikkien sopimuksen allekirjoittajien läsnä ollessa.

KKO 2015:80

8. Korkein oikeus totesi, että ko. tapauksessa yritystilasopimukseksi otsikoitu  sopimus, jossa oli siis todellisuudessa kyse kiinteistön esisopimuksesta, oli tehty ilman, että kaupanvahvistaja olisi sen vahvistanut. Esisopimusta rasitti siten muotovirhe, joka teki sopimuksesta pätemättömän. Vaikka asianosaiset eivät olleet muotovirheeseen vedonneet, korkein oikeus otti sen huomioon viran puolesta. Tässä kohdin korkein oikeus viittasi vakiintuneeseen käsitykseen, mikä ilmenee jo ratkaisusta KKO 1952 I 14,; siinä ilmaistu kanta on hyväksytty yleisesti myös oikeuskirjallisuudessa.

9.  Kuten tavallista, korkein oikeus ei katsonut tässäkään tapauksessa aiheelliseksi viitata yksilöidysti oikeuskirjallisuuteen, vaikka tämä olisi ollut suotavaa. Mutta jo se, että oikeuskirjallisuus mainitaan ohimennen yleisessä muodossa, on kuitenkin pieni askel oikeaan suuntaan.

10. Ratkaisuselosteen otsikossa mainitaan hakusanoina "kiinteistön kauppa", "esisopimus" ja "kiinteistön luovutuksen muoto". Itse asiassa tämä(kin) ratkaisu on loppujen lopuksi suurelta osin prosessioikeudellinen,  sillä oleellista tapauksessa on se, että korkein oikeus otti muotovirheen huomioon omasta aloitteestaan (viran puolesta, ex officio). Tämän vuoksi olisi ollut paikallaan, että asia olisi noteerattu myös ratkaisuselosteen otsikossa mainitsemalla asia- tai hakusanoina vaikkapa käsitteet "virallisperiaate", "väittämistaakka" ja "tuomarin aineellinen (materiaalinen) prosessinjohto".

11. Asianosaisen väittämistaakka ei koske kiinteistön kauppaa ja sen esisopimuksen muotomääräysten noudattamista tai siinä suhteessa kenties tapahtuneita muotovirheitä, vaan tuomioistuin saa ja sen myös tulee kiinnittää viran puolesta huomiota siihen, onko  ko. asiakirja tehty laissa säädettyjä muotovaatimuksia noudattaen; kiinteistön kaupan muotomääräykset on otettava huomioon asianosaisen vetoamisesta riippumatta. Mainitut muotomääräykset tai niiden puutteet eivät ole - edes sinänsä dispositiivissa riita-asioissa, josta myös ratkaisussa 2015:80 selostetussa asiassa on kyse - väitteenvaraisia vaan virallistutkintaisia tosiseikkoja. Voidaan sanoa, että oikeudenkäynnissä noudatetaan tältä osin, ei asianosaisen määräämisperiaatetta, vaan virallisperiaatetta (tai tutkintamenetelmää), joka velvoittaa tuomioistuimen oma-aloitteelliseen tutkintaan ja päätöksentekoon.

12. Viran puolesta tutkiminen ei tarkoita välttämättä sitä, että tuomioistuin tutkii tiettyjen oikeustosiseikkojen olemassaolon noin vain omin päin eli pukahtamatta asianosaisille yhtikäs mitään. Kuten korkeimman oikeuden ratkaisuselosteen kappaleessa 12 lausutaan, kiinteistön kaupan esisopimusta rasittava muotovirhe olisi tullut ottaa viran puolesta esille jo käräjäoikeudessa tapahtuneessa asian valmistelussa, vaikka asianosaiset eivät olleet siihen vedonneet. Miten kyseisen "esille ottaminen" käytännössä sitten tapahtuu? Se toteutetaan oikeuden puheenjohtajan asianosaisille kohdistamien kysymysten, huomautusten ja yleensä materiaalisen prosessinjohtoon kuuluvien toimenpiteiden avulla. Tuomarin tulisi olla asian valmisteluvaiheessa aktiivinen ja käyttää kyselyoikeuttaan hanakasti, ei seurata passiivisena asianosaisten advokaattien sanailua. Kuten tästäkin tapauksesta ilmenee, käytännössä tuomarin aineellinen prosessinjohto on kuitenkin usein valitettavan passiivista.

13. Tuomarin passiivinen prosessinjohto johtaa usein käräjäoikeuden tuomiosta ḧovioikeudelle tehtävään valitukseen. Tässä tapauksessa jouduttiin menemään aina korkeimpaan oikeuteen asti, sillä käräjäoikeuden tavoin myös hovioikeus nukahti eikä hoksannut, että sopimus olikin itse asiassa kiinteistön kauppaa koskeva esisopimus, jota rasitti paha muotovirhe, koska kaupanvahvistaja ei ollut sitä vahvistanut.

14. Voi, voi ja vielä kerran voi! Asian ja riidan todellinen laita selvisi tapauksessa vasta ylimmässä oikeusasteessa, vaikka sopimuksen sisällöstä ja tulkinnasta oli tätä ennen riidelty jo käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa, joissa asian rakaisuun oli osallistunut yhteensä kuusi ammattituomaria. Korkeimmasta oikeudesta juttu palautettiin takaisin käräjäoikeuteen, joten on syytä toivoa, että siellä oltaisiin jutun "toisella kierroksella" valveilla.

15. Ratkaisu KKO 2015:80 jatkaa aiemmin blogissa selostamien ratkaisujen 2015:78 ja 79 varsin surullista sarjaa. Niissä kaikissa on ollut kyse itse asiassa yksinkertaisista asioista, joita alemmissa tuomioistuimissa ei kuitenkaan ole jostakin syystä osattu ratkaista oikein. Tapauksessa 2015:78 oli kyse käräjäoikeuden päätösvaltaisuudesta, ratkaisussa 2015:79 tuomioistuimen asiallisesta toimivallasta ja välituomion antamisesta ja ennakkopäätöksessä 2015:80 puolestaan muun ohella tuomarin aineellisesta prosessinjohdosta ja viran puolesta tapahtuvasta tutkimisvelvollisuudesta.

715. KKO 2013:19. Riita-asia vai "hallintoriita-asia"?

1. Tuomioistuinjärjestelmä on kaksijakoinen, kuten perustuslain 99 §:stä ilmenee. Tuomiovaltaa riita- ja rikosasioissa käyttävät yleiset tuomioistuimet, ylimpänä oikeusasteena korkein oikeus. Hallintoasioissa (hallintolainkäyttöasioissa) toimivalta kuuluu puolestaan hallintotuomioistuimille, ylimpänä asteena korkein hallinto-oikeus. Yleisten tuomioistuinten (käräjäoikeudet, hovioikeudet ja korkein oikeus) ja hallintotuomioistuinten (alueelliset hallinto-oikeudet ja korkein hallinto-oikeus) välinen toimivalta määräytyy siis asioiden laadun perusteella, riita-asioissa tarkemmin sanottuna sen mukaan, onko riidassa kysymys yksityisoikeudellisesta vai julkisoikeudellisesta asiasta. 

2. Yleisillä tuomioistuimilla ei ole valtaa käsitellä hallintolainkäyttöasioita eikä hallintotuomioistuimilla puolestaan riita- ja rikosasioita. Hallintolainkäyttöasioista ylivoimaisesti suurin osa on valitusasioita (hallintovalitusasiat) eli asioita, joissa asianosainen valittaa hallintoviranomaisen päätöksestä hallinto-oikeuteen. Pienenä ryhmänä hallintolainkäyttöasioihin kuuluvat lisäksi hallintoriita-asiat, joilla tarkoitetaan julkisoikeudelliseen oikeussuhteeseen kohdistuvaa riitaa (hallintolainkäyttölaki, HLL 69 §). Vaikka hallintoriidassakin on kyse kahden vastakkaisen osapuolen välisestä riidasta kuten siviiliriidassakin, sen ratkaiseminen ei kuulu käräjäoikeuden toimivaltaan.

3. Yleisten tuomioistuinten ja hallintotuomioistuinten välinen toimivaltajako tuntuu periaatteessa selväpiirteiseltä. Käytännössä jaotteluperuste ei kuitenkaan ole aina selvä. Hallintovalitusasioiden osalta toimivaltaongelmaa ei tosin yleensä ilmene, sen sijaan yksityisoikeudellisen riidan (siviilijutun) ja hallintoriidan välinen ero saattaa olla hyvinkin tulkinnanvarainen. 

4. Tämä näkyy myös toimivaltakysymyksestä annettujen ennakkopäätösten suuresta lukumäärästä. Kumpikin ylin tuomioistuin on antanut kysymyksestä tuomioistuin- vai hallintoriita-asia useita kymmeniä, yhteensä toista sataa ennakkopäätöstä. Finlex-tietopankissa hakusanoille hallintoriita ja toimivalta saadaan KKO:n antamien ennakkopäätösten osalta 51 osumaa ja KHO:n ennakkopäätösten osalta puolestaan 65 osumaa. Ylimmät oikeudet ovat siis ottaneet yhteensä 116 ennakkopäätöksessä kantaa yksityisen tuomioistuimen ja hallintotuomioistuimen väliseen toimivaltaongelmaan ja hallintoriita-asian ja siviiliriidan rajanvetoon.

5. Ennakkopäätösten runsaudesta huolimatta vakiintunutta ja ennustettavaa käytäntöä ei ole muodostunut, vaan toimivaltaongelmia ja -riitoja ilmenee käytännössä jatkuvasti. Tämä käy ilmi myös alkuviikosta annetusta ratkaisusta KKO 2013:19. En puutu tapaukseen enemmälti, vaan tyydyn toteamaan, että ratkaisun lopputulos vaikuttaa hyväksyttävältä ja sen perustelut täyttävät ylimmän tuomioistuimen perusteluille asetettavat laatuvaatimukset. Kaikki kolme oikeusastetta olivat tapauksessa sillä kannalla, että vaikka kysymyksessä olevan riidan pohjana oli hallintosopimus, riita ei silti ollut hallintoriita-asia, vaan yleisessä tuomioistuimessa ratkaistava riita-asia. Jotkut ovat ihmetelleet korkeimman oikeuden perustelujen laajuutta. Ylimmän oikeuden tulee kuitenkin perustella ennakkopäätökset seikkaperäisesti ja ymmärrettävästi; perusteluistaan tuomioistuin tunnetaan. Perusteluissa on viitattu lyhyesti myös oikeuskirjallisuuteen, mikä on korkeimman oikeuden ratkaisuissa todella harvinaista.

6. Jos mainittu asia olisi tullut vireille hallintoriita-asiana hallinto-oikeudessa, olisi tapauksessa kenties päädytty päinvastaiseen lopputulokseen eli siihen, että asia olisi tullut ratkaista hallintolainkäytössä. Yleisen tuomioistuimen ja hallintotuomioistuimen välistä toimivaltaa koskeva kysymys on oikeuskäytännössä ollut  ja näyttää edelleen olevan epäselvä. Ongelmaa on yritetty selvittää oikeuskirjallisuudessa erilaisia teorioita ja perusteita kehittämällä. Viittaan esimerkiksi Eero Vilkkoseen väitöskirjaan "Hallintolainkäytön alasta" vuodelta 1973 ja Risto Koulun kirjaan "Lainkäyttöä vai hallintolainkäyttöä" vuodelta 2012. Ruotsissa on vuonna 2009 ilmestynyt Patrick Södergrenin 600-sivuinen väitöskirja "Vem dömer i gråzonen? Domstolsprövnig i gränslandet mellan offentlig rätt och privaträtt ". 

7. Harmaalla alueella siis ollaan, eli kahden lainkäyttölinjan suhde ja tuomioistuinten toimivalta on edelleen epäselvä. Toimivaltaa koskevat erimielisyydet viedään, kuten KKO:n edellä mainitusta ratkaisustakin ilmenee, usein hamaan loppuun asti. Jos asia on pantu vireille kanteella käräjäoikeudessa, vastaaja tekee tuomioistuimen asiallista toimivaltaa koskevan väitteen, jota puidaan usein KKO:ta myöten; tapauksessa KKO 2013:19 mainittu väite tehtiin muuten vasta KKO:ssa. Jos taas asia on pantu vireille hallinto-oikeudessa ja hakijan vastapuoli väittää, että asia kuuluukin yleisen tuomioistuimen toimivaltaan, voidaan toimivaltariidasta kiistellä vielä KHO:ssa. Toisinaan taas saattaa, varsinkin alemmissa oikeuksissa, ilmetä eräänlaista "hylkimisreaktiota": Tuomioistuimet saattavat mieluummin vältellä hankalia tapauksia kuin ottaa tällaisia rajavyöhykkeen tapauksia ratkaistavakseen.

8. Eikä tässä vielä kaikki, sillä kysymys tuomioistuimen asiallisesta toimivallasta on luonteeltaan pakottava eli sellainen, että tuomioistuimen tulee ottaa se huomioon viran puolesta, vaikkei väitettä toimivallan puuttumisesta ole tehty. Tällöin on mahdollista, että vasta KKO:sta tai KHO:sta saadaan yllättäen päätös, jonka mukaan asian olikin pantu vireille väärässä prosessilajissa. Asianosaisen ei auta silloin muu kuin nostaa asiasssa uusi "rumba" toimivaltaisessa tuomioistuimessa, jos vain intoa ja resursseja prosessin jatkamiseen vielä riittää. Asianosaisen oma tai tuomioistuimen toimivaltakysymyksestä tekemä virhearvio on siis asianosaisen kannalta kohtalokas. Jos asian vireilletulolle on säädetty laissa määräaika, asianosainen joutuu käytännössä panemaan asian varmuuden vuoksi vireille sekä riita-asiana käräjäoikeudessa että hallintoriita-asiana hallinto-oikeudessa, jottei menettäisi määräaikaa. Onko tässä minkäänlaista järkeä? Toimivaltakysymyksen käsittelyyn, jossa on kysymys vain "riidan riidasta" eli prosessia koskevasta prosessista, uhrataan aikaa, vaivaa ja kustannuksia. Ylimpien tuomioistuimien aikaa kuluu jokseenkin turhalta tuntuvien toimivaltaa koskevien asioiden käsittelyyn ja ennakkopäätösten pitkien perustelujen kirjoittamiseen.

9. Yhtenä esimerkkinä edellä kerrotusta voidaan mainita Müllerin tapauksena tunnettu ratkaisu KKO 1991:90. Siinä valtio oli entistä Yhdysvaltojen suurlähettilästä (M) vastaan raastuvanoikeudessa ajetussa kanteessa vaatinut M:n velvoittamista palauttamaan virassaan aiheettomasti perimänsä edustuskulukorvaukset; kustannukset olivat syntyneet presidentti Mauno Koiviston Yhdysvaltojen vierailun yhteydessä tapahtuneesta tarjoilusta. Raastuvanoikeus ja hovioikeus, missä vastaaja M ei ollut tehnyt väitettä tuomioistuimen asiallisesta toimivallasta, tutkivat kanteen ja hylkäsivät sen näyttämättömänä. Korkein oikeus puolestaan jätti kanteen viran puolesta tutkimatta katsoen korvausvaatimuksen perustuneen valtion ja lähettilään väliseen julkisoikeudelliseen oikeussuhteeseen ja siinä tapahtuneeseen julkisten varojen käyttöön ja koskeneen siten hallintoriita-asiaa. Jos valtio olisi perustanut vaatimuksensa vastaajan tuottamukseen ja vaatinut suoritusta vahingonkorvauksena, olisi kanne voitu tutkia yleisessä tuomioistuimessa. Valtio vetosikin korkeimmassa oikeudessa toissijaisesti vastaajan tuottamukseen, mutta korkein oikeus jätti tällä perusteella ajetun vaatimuksen vasta siellä tehtynä OK 30:7:n nojalla tutkimatta. Tapauksessa asian oikea laatu paljastui asianosaisille siis vasta korkeimman oikeuden päätöksestä, joka lienee tullut heille täydellisenä yllätyksenä. 

10. Olisiko ongelmaan mahdollista löytää järkevä ratkaisu? Risto Koulu esittelee kirjassaan (2012) sinänsä näppäriä, mutta toisaalta hieman vaikeaselkoisia teorioita tai sääntöjä toimivallan määräytymisen tulkinnasta ja perusteista. Loppujen lopuksi Koulu tuntuu kuitenkin heittävän pyyhkeen kehään. Hän toteaa, samaan tapaan kuin Patrick Södergren Ruotsissa, että toimivaltajaon perusongelma ei ole ylipäätään ratkaistavissa yleispätevillä säännöillä. Risto Koulun mukaan yleisen lainkäytön ja hallintolainkäytön suhdetta määrittelevään kvalifikaatioon julkinen/yksityinen jää sovittamattomalta näyttävä ristiriita. Koulu vilauttaa ohimennen koko dualistisen järjestelmän romuttamista, mutta palaa tämän jälkeen ruotuun eli nykyjärjestelmän taakse todeten, että kaksijakoista ja  -napaista järjestelmää ei ole syytä hylätä. Tämän jälken Koulu siirtyy käsittelemään lempiteemojaan eli pohdiskelemaan mahdollisuutta hallintolainkäytön vaihtoehtoistamiseen eli käytännössä sovittelun käyttöön ottamiseen hallinto-oikeuksissa samoin kuin yleensä soft law -tyyppiseen sääntelyyn ("pehmeäsääntely") eli suositustenluonteisten normien antamiseen. Lienee kuitenkin selvää, ettei niistä löydy ratkaisua sanottuun toimivaltaongelmaan eikä juuri muihinkaan lainkäytön ongelmiin.

11. Prosessilajien raja on siis usein sangen tulkinnanvarainen ja tulee sellaisena pysymään myös jatkossa ja ilmeisesti vain entisestään monimutkaistumaan. Julkisen hallinnon ja yksityisen toiminnan välinen rajanveto on monilla aloilla olennaisesti suhteellistunut. Aiemmin perinteisesti julkishallinnossa hoidettuja tehtäviä on siirretty yksityisten yritysten ja yhteisöjen vastuulle joko yksityistämisen tai erilaisten toimeksiantojen muodossa. Toisaalta hallinnollisen sääntelyn ala on laajentunut taloudellisiin suhteisiin siten, että esimerkiksi elinkeinoja, työoloja, ympäristöä ja kilpailua koskevan sääntelyn vaikutukset ulottuvat välittömästi myös yksityisoikeudellisiin suhteisiin. Julkinen ja yksityinen kietoutuvat yhteiskunnassa yhä enemmän yhteen. 

12. Tällaisessa tilanteessa oikeusturvaa peräävän kansalaisen on vaikea ellei suorastaan mahdotonta arvioida, kuuluisiko hänen riitansa julkisyhteisön kanssa yleiselle tuomioistuimelle vai hallintotuomioistuimelle. Asia tuskastuttaa ja vaivaa myös tuomareita, viranomaisia, asianajajia, lainvalmistelijoita ja muita toimivaltakysymyksen parissa askartelevia toimijoita.  "Suomen tuomioistuinlaitos on niin sekava, ettei siitä ota selvää Erkkikään" (lainsäädäntöneuvos, nykyinen lainsäädäntöjohtaja Asko Välimaa 1998).  

13. Oma ratkaisuehdotukseni ongelmaan on yksinkertainen ja selkeä; olen esittänyt sen jo kymmenen vuotta sitten Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean mietintöön jättämässäni lausumassa (KM 2003:3 s. 525). Dualistisen tuomioistuinorganisaation  lakkkauttamista odoteltaessa käsitteestä "hallintoriita-asia" voitaisiin luopua ja HLL 69 §:n säännökset hallintoriita-asian käsittelystä kumota. Yksityisten ihmisten tai yritysten ja toisaalta julkisyhteisön väliset riitaisuudet, siis myös ns. julkisoikeudelliseen oikeussuhteeseen perustuvat riidat, jotka nykyisin kuuluvat hallintotuomioistuimen toimivaltaan, siirtyisivät siten yleisten tuomioistuinten ratkaistaviksi. Hallintotuomioistuimet käsittelisivät jatkossa yksinomaan hallintopäätöksistä tehtyjä valituksia. Myös hallintoriita on toki aina riita-asia, perustuupa riita sitten julkiseen tai yksityiseen oikeussuhteeseen. Hallintoriita käydään siviilijutun tapaan kahden vastakkaisen osapuolen välillä (kaksiasianosaissuhde) ja asian oikeuskäsittelyssä voidaan noudattaa vaivattomasti siviiliprosessijärjestystä. Hallintoriita-asioissa esitetään usein sellaista selvitystä ja henkilötodistelua, jonka vastaanottaminen kävisi oikeusturvan laatua ajatellen kirjallista hallinto-oikeusmenettelyä paremmin päinsä yleisissä tuomioistuimissa. Oikeusturvaa hakeva yksilö tai yritys ei joutuisi enää aprikoimaan, missä hänen pitää panna asia vireille, toimivaltaongelmia ei jouduttaisi enää pähkäilemään eri tuomioistuimisa eikä KKO:n ja KHO:n tarvitsisi uhrata aikaa ja vaivaa tuomioistuimen toimivaltaa koskevien ennakkopäätösten rustaamiseen. 

14. Kuten alussa totesin, kyseinen toimivaltaongelma liittyy lähinnä vain hallintoriita-asioiden ja siviiliriita-asioiden väliseen rajanvetoon. Kuinka paljon hallintoriitoja sitten käsitellään hallintotuomioistuimissa? Yritin ottaa asiasta selvää, mutta huomasin yllättäen, ettei mistään tunnu löytyvän kyseisiä tilastotietoja. Kahlasin läpi viimeisimmät KHO:n ja alueellisten hallinto-oikeuksien toiminta- tai vuosikertomukset, mutta niissäkään ei ole mitään mainintaa hallintoriita-asioiden määristä. Tilastot eivät ole näköjään kiinnostaneet edes tutkijoita, esimerkiksi Riston Koulun kirjassa ei ole tietoa hallintoriita-asioiden määrästä. 

15. Toimintakertomuksissa hallintotuomioistuimissa käsiteltävät asiat jaotellaan veroihin, sosiaali- ja terveydenhuoltoon, rakentamiseen, ympäristöön, itsehallintoon, yleishallintoon, taloudelliseen toimintaan (sis. myös liikenteen ja viestinnän) sekä ulkomaalaisasioihin. Mistään ei ilmene, kuinka suuri osuus näistä asioista on tullut vireille hallintoriita-asioina. Vielä kummallisempaa on se, että yhdessäkään toimintakertomuksessa ei mainita sanaakaan hallintoriita-asioista! Luultavasti hallinto-oikeuksissa vireille pantujen hallintoriita-asioiden määrä liikkuu koko maassa vuosittain ainoastaan muutamassa kymmenessä tai noin sadassa tapauksessa. Tämä ei ole todellakaan suuri määrä, joten näiden asioiden siirtyminen yleisille tuomioistuimille ei lisäisi kohtuuttomasti käräjäoikeuksien ja hovioikeuksien työmäärää.

16. Tiedustelin eräältä kokeneelta hallinto-oikeustuomarilta, mitä mieltä hän on ehdotuksestani. Tässä hänen vastauksensa lyhyesti:

On ongelmia. Hallintoriidat liittyvät aina julkisoikeudelliseen oikeussuhteeseen ja julkisen vallan käyttöön. Niiden piirissä oikeussuojan ja hallinnon kontrollin toteuttaminen on eri asia kuin siviilioikeudellisissa oikeussuhteissa riita-asian käsittely tuomioistuimessa. Oikeussuojan ja hallinnon laillisuuden valvonnan kokonaisuus on monimutkainen  järjestelmä jossa on nähtävä sekä hallinnon että hallintolainkäytön roolit osana tuota kokonaisjärjestelmää. Tässä järjestelmässä muun muassa valituksen ja hallintoriidan välinen suhde on yksi tekijä, Jos tästä kokonaisuudesta irroittaa hallintoriidan ikään kuin teknisesti erilleen, järjestelmän toiminta oikeussuojamekanismina ja laillisuuskontrollin tuottajana vaarantuu. Jälkikäteinen oikeussuoja - ja laillisuuskontrollipaikka julkisoikeudellisissa oikeussuhteissa on hallintotuomioistuinjärjestelmä ei yleinen tuomioistuinjärjestelmä. Ei siis voi siirtää eikä ole tarvetta siirtää. Siirrolla ei ole näköpiirissä olevaa perustelua syytä ja ymmärrettävää funktiota.

17. Vastaus oli odotetunlainen. Hallinto-oikeuden edustajat vetoavat edelleen  julkisoikeudelliseen oikeussuhteeseen, vaikka julkisen ja yksityisen oikeussuhteen rajanveto on tullut käytännössä entistä epäselvemmäksi. Kannanotosta huokuu tuttu ajatus hallintolainkäytöstä hallinnon jatkeena. Riita-asian lainkäytön funktiona ei kuitenkaan ole valvoa hallinnon laillisuutta,  sillä kantaja kääntyy, myös hallintoriita-asiassa, tuomioistuimen puoleen saadakseen oikeussuojaa omille intresseilleen. Hallintoriita-asia ei liity välittömästi "julkisen vallan" käyttämiseen, vaan sopimussuhteeseen, jonka toisena osapuolena on julkisyhteisö. Systemaattisesti myös rikosoikeus luetaan julkisoikeuteen, ja valtion rankaisuvallan käyttämisessä jos missä on kysymys nimenomaan julkisen vallan käyttämisestä. Tästä huolimatta rikosasiat kuuluvat yleisten tuomioistuinten toimivaltaan. Johdonmukaisesti ajatellen hallinto-oikeuden edustajien pitäisi vaatia rikosasioiden siirtämistä hallintotuomioistuimille. 

18. Hallintotuomarin mielipide edustaa tyypillistä virkakoneiston näkymystä, jossa asioita tarkastellaan ylhäältä alaspäin eli yksinomaan järjestelmän ja olemassa olevan organisaation säilyttämisen näkövinkkelistä. Tässä tarkastelussa unohdetaan usein kokonaan se, miltä asiat näyttävät ja vaikuttavat "oikeusalamaisten" eli niiden ihmisten kannalta, jotka joutuvat turvautuman järjestelmään saadakseen oikeussuojaa. Järjestelmän toimivuutta pitäisi ajatella ennen kaikkea oikeusturvaa hakevan yksityisen ihmisen kannalta. Olen edellä osoittanut, että yksityisen kansalaisen asema on nykysysteemissä hankala ja suorastaan tuskastuttava, jos ja kun jo toimivalta-asiassa joudutaan riitelemään ylintä oikeutta myöten ennen kun tiedetään, missä asia olisi pantava vireille, jotta se voitaisiin saada asiallisesti tutkituksi. Mutta tästä valitettavasta tosiasiasta hallintotuomarit ja muut hallinto-oikeuden edustajat eivät tunnu kantavan huolta - mitäpä se heille kuuluu! 

19. Voisivat kuitenkin ottaa sen verran asioista selvää, että osaisivat kertoa, kuinka paljon hallintoriita-asioita tulee kussakin tuomioistuimissaan vireille. Se, ettei hallintoriita-asioita välitetä tilastoida erikseen eikä niistä mainita tuomioistuinten toimintakertomuksissa halaistua sanaa, kertoo siitä, että kyseisiä riita-asioita pidetään käytännössä hallintoasioina ja niitä käsitellään aivan samalla tavalla kuin hallintovalituksiakin. Hallintoriita-asiat on haluttu sulauttaa hallintoasioihin.

706. Tuomioistuinsovittelu II

Oikeusministeri Johannes Koskinen ehdotti 2002 sovittelijoiksi rauhantuomareita 

1. Asianosaiset sopivat riitansa useimmiten keskenään ilman tuomioistuinkäsittelyä. He päätyvät sovintoon joko omin avuin tai asianajajiensa, muiden lakimiesten tai erityisen sovittelijan avustuksella. Suomessa on lukuisia lainsäädäntöön perustuvia julkisvallan sekä elinkeinoelämän ja erilaisten kansalaisjärjestöjen piirissä toimivia sopimusperusteisia lautakuntia tai vastaavia elimiä, joiden tehtäviin kuuluu edistää konfliktien sovinnollista ratkaisemista. Jotkut lakisääteiset lautakunnat antavat lausuntoja ja suosituksia siitä, miten riita olisi ratkaistava. Viimeksi mainituista elimistä voidaan esimerkkeinä mainita kuluttajariitalautakunta, liikennevakuutuslautakunta ja potilasvahinkolautakunta.

2. Rikosasioiden sovittelua koskee vuonna 2005 annettu laki (RikosSovL). Sen mukaan rikoksesta epäillylle ja rikoksen uhrille järjestetään maksutta ja vapaaehtoisuuden pohjalta mahdollisuus puolueettoman sovittelijan välityksellä sovitella asia ja sopia uhrille aiheutuneiden henkisten ja aineellisten haittojen hyvittämisestä. Tämän lain mukaan voidaan sovitella myös riitaa, joka koskee rikoksen perusteella vaadittua vahingonkorvausta. Rikosasian käsittely poliisi- tai syyttäjäviranomaisessa taikka tuomioistuimessa ei estä rikossovittelua. Rikossovittelu tapahtuu oikeusprosessin ja tuomioistuimen ulkopuolella ja kuuluu sosiali- ja terveysministeriön hallinnonalalle. Sitä ei käsitellä tässä enemmälti.

3. Jos yksityisoikeudellista riitaa ei sada sovituksi ilman oikeudenkäyntiä, tarjotaan riitapukareille vielä tuomioistuinkäsittelyn yhteydessä mahdollisuus sovintoon. Täysimittainen oikeuskäynti, jossa joudutaan kuulemaan todistajia ja esittämään muuta näyttöä, on yleensä hidas ja kallis proseduuri ja päättyy usein siihen, ettei tuomio tyydytä täysin kumpaakaan asianosaista tai ainakaan jutun kokonaan hävinnyttä osapuolta.  

4. Maailmalla esiintyy erilaista sääntelyä riita-asian sovittelusta tai sovinnon edistämisestä tuomioistuinprosessin yhteydessä. Pohjoismaissa on käytössä periaatteessa neljä eri tuomioistuinliitännäistä sovittelumallia: 1) sovinnon edistäminen vireillä olevan oikeudenkäynnin yhteydessä, 2) erillinen tuomioistuinsovittelu oikeudenkäynnin ulkopuolella, 3) tanskalainen tuomioehdotus (dommertilkendegivelse) ja 4) norjalainen sovintoneuvosto (forliksråd).

5. Malleista kaksi ensiksi mainittua on käytössä myös Suomessa. Tuomioistuimen sovintoon tähtäävästä menettelystä oikeudenkäynnin sisällä (sovinnon edistämisestä) säädetään OK 5 luvun 26 §:ssä. Tämä riita-asian valmisteluun kytketty menettely on ollut käytössä jo parikymmentä vuotta alioikeusuudistuksen voimaantulosta (1993) lähtien. Jo tätä ennen sovinnon edisäminen, joka voidaan nähdä osana tuomarin prosessinjohtoa, oli käytössä joissakin alioikeuksissa. 

6. OK 5:26:n mukainen menettely on luonteeltaan evaluatiivista eli arvioivaa. Tuomari pyrkii edistäämän sovintoa, joka vastaisi mahdollisimman hyvin asiassa esitettyä aineistoa ja aineellista oikeutta, mutta joka samalla tyydyttäisi riidan osapuolia. Sovintoon pyritään siis tavallaan lain mukaista lopputulosta ennakoiden. OK 5:26 on täyttänyt tehtävänsä varsin hyvin, sillä ns. laajoissa riita-asioissa päädytään noin kolmanneksessa tapauksista tuomioistuimen vahvistamaan tai asianosaisten keskenään tekemään sovintoon. 

7. Sovinto voi ilmetä myös niin, että asianosaiset sopivat asian keskenään ilman oikeudenkäyntiä tai eivät jatka vireille tulleen asian ajamista oikeudessa. Vuodesta 2011 lähtien myös mainittu tuomioistuimen ulkopuolella tehty yksityinen sovinto voidaan vahvistaa käräjäoikeuden päätöksellä täytäntöönpanokelpoiseksi. Vahvistaminen voi tapahtua siten myös asiassa, jota ei ole pantu oikeudessa riita-asiana vireille. Tuomoistuimen ulkopuolisesta sovittelusta (yksityisestä sovittelusta) ei ole laissa menettelysäännöksiä. Laissa säädetään ainoastaan siitä, mitä edellytyksiä yksityisen sovittelun ja sovinnon tulee täyttää, jotta sen lopputuloksena syntynyt sovinto voidaan vahvistaa oikeuden päätöksellä.

8. Käsitteellä tuomioistuinsovittelu tarkoitetaan kuitenkin yleensä sellaista tuomioistuimen lainkäyttöhenkilöstön eli käytännössä tuomarin johdolla tapahtuvaa sovittelua, jolla ei ole yhteyttä vireillä olevaan oikeudenkäyntiin. Oikeusteoreetikkojen mukaan ainoastaan tässä sovittelumallissa olisi kyse varsinaisesta ADR-ideologian mukaisesta tai -tyyppisestä (Alternative Dispute Resolution) vaihtoehtoisesta riidanratkaisusta. Tässä mallissa tai tyypissä ei ole itse asiassa kysymys lainkäytöstä, vaan pääosin epävirallisesta fasilitatiivisesta (auttavasta) sovittelusta. Sovittelu tosin tapahtuu tuomarin johdolla, mutta tuomarin tehtävänä on vain luoda, kuten sanonta kuuluu, "hedelmällinen ja vapautunut ilmapiiri" sovinnolle. Tuomari ei kerro omaa käsitystään siitä, mikä olisi lain mukainen ratkaisu asiassa eikä pyri siihen, että asianosaiset tekisivät aineellista oikeutta mahdollisimman tarkasti vastaavan sovinnon; asianosaisten asianana on "löytää" itse ratkaisu riitaansa. Suomessa sovittelua voidaan hakea myös oikeudelle tehtävällä sovitteluhakemuksella, ts. riita-asian ei tarvitse olla tällöin vielä oikeudessa vireillä. Jos haastehakemus on kuitenkin jo jätetty, prosessi voidaan asianosaisten niin halutessa keskeyttää ja asia siirtää tuomarin johdolla tapahtuvaan sovitteluun.

9. Tuomioistuinsovittelu kuuluu asioihin ja uudistuksiin, jotka on toteutettu Suomessa - poliittisia tarkoitusperiä silmällä pitäen tai poliittisten irtopisteiden saamisen toivossa - sangen nopeassa aikataulussa. Oikeusministeri Johannes Koskinen (Sdp) asetti vuonna 2002 työryhmän, joka valmisteli ehdotuksensa alle vuodessa (OM 2003:26). Ennen työryhmää asettamista ministeri Koskinen uhosi julkisuudessa, että hän aikoo tehdä Suomesta maailman parhaan oikeusvaltion, jossa sovittelulla on keskeinen rooli. Koskinen kertoi, että uudenlaisen sovittelun tarkoituksena on luoda Suomeen eräänlainen  rauhantuomarijärjestelmä. Työryhmän ehdotus oli virtaviivainen, mutta suppea ja niukasti perusteltu. Sellaisia seikkoja tai näkökohtia, jotka puhuvat ehdotettua sovittelua vastaan, ei ole otettu mietinnössä huomioon.

10. Uudistuksen jatkovalmistelua valmistelua leimasi niin ikään innostus ja kiire, sillä sovittelua koskeva hallituksen esitys eduskunnalle annettiin alkuvuodesta 2004 (HE 114/2004). Eduskunta käsitteli asian ripeästi, sillä lakivaliokunnan mietintö valmistui toukokuussa 2005 (LaVM 4/2005) ja sen pohjalta eduskunta hyväksyi lakiesityksen vielä ennen juhannusta samana vuonna. Laki riita-asioiden sovittelusta yleisissä tuomioistuimissa (663/2005, SovL) ja sovinnon vahvistamista koskeva OK 20 luvun muutos (664/2005) tulivat voimaan heti vuoden 2006 alussa. Periaatteellisesti merkittävä uudistus runnottiin läpi siis parissa kolmessa vuodessa.

11. Vuoden 2005 laki ei jäänyt pitkäaikaiseksi, mikä johtui siitä, että Euroopan unioni antoi vuonna 2008 ns. sovitteludirektiivin tietyistä sovittelun näkökohdista siviili- ja kauppaoikeuden alalla (2008/52/EY). Suomessa direktiivin voimaansaattaminen yhdistettiin vuoden 2005 SovL:n tarkistukseen. Uusi yhdistetty laki sai nimekseen laki riita-asioiden sovittelusta ja sovinnon vahvistamisesta yleisissä tuomioistuimissa (394/2011, RiitaSovL) Lain  kaksi ensimmäistä lukua säätävät erillisestä tuomioistuinsovittelusta, kun taas lain 3 luku sen sijaan toteuttaa direktiivin vaatimuksen tuomioistuimen ulkopuolella tehdyn sovinnon vahvistamisesta täytäntöönpanokelpoiseksi ulosotossa.  Lain 4 luku on yhteinen sovittelulle ja sovinnon vahvistamiselle. Myös edellä 2 kohdassa mainitussa rikossovittelussa tehty sovinto voidaan vahvistaa RiitaSovL:n mukaisesti ulosottokelpoiseksi siltä osin kuin se koskee rikokseen perustuvaa vahingonkorvausta. 

12. Uudessa laissa on säilytetty vuoden 2005 lain peruslinjat. Laki mahdollistaa sen, että sovittelua hakeva pyytää nimetyn tuomarin määräämistä sovittelijaksi; ehdotukseen ei ole pakko suostua. Sovittelussa esitetyyn ei saa vedota mahdollisessa myöhemmässä oikeudenkäynnissä, jos sovittelu ei johda tulokseen. Asianosaisen pyynnöstä tuomioistuinsovittelu käydään (mahdollisen) yleisön läsnä olematta.

13. Tuomioistuinsovittelulle asetettiin kymmenen vuotta sitten lakia valmisteltaessa ja säädettäessä varsin suuria tavoitteita ja odotuksia. Mutta kuten jo tuolloin saattoi arvata, mainittu sovittelu on jäänyt käräjäoikeuksissa jokseenkin harvinaiseksi ja monin paikoin lähestulkoon kuolleeksi kirjaimeksi; käräjäoikeuskohtaiset erot ovat suuret. Tilastotietoja, joista asioiden lukumäärät ja niiden laatu sekä niiden jakautuminen eri käräjäoikeuksien kesken selviäisivät, ei ole julkaistu. Se tiedetään, että Oulun käräjäoikeudessa käsitellään noin kolmannes kaikista koko maassa vireille tulleista sovitteluasioista. 

14. Lainsädäntö on ollut voimassa seitsemän vuotta. Alkuvuosina sovitteluun tuli vain muutamia kymmeniä tai reilu sata asiaa koko maassa, tällä hetkellä on päästy noin 200- 300:aan vireille tulleeseen asiaan vuodessa. Tämä ei ole paljon, kun maassa on 27 käräjäoikeutta ja ns. laajalla haastehakemuksella vireille tulleita riita-asioita - siis asioita, joissa sovittelu voi tulla kysymykseen - oli vuonna 2011 koko maassa yhteensä 12.400. Tuomioistuinsovittelu on siis ollut käytössä vain noin 2,5 prosentissa riita-asioita. Käräjäoikeutta kohti aloitetaan keskimäärin vain alle kymmenkunta sovittelua vuodessa. Nämä luvut ovat alakanttiin siitä, mitä sovittelulakia valmisteltaessa annettiin ymmärtää olevan tulossa.

15. Tuomioistuinten toimintakertomuksessa vuodelta 2011 todetaan tuomioistuinsovittelusta seuraavaa (s. 42):

Sovittelujen määrä on pysynyt edelleen pienenä, mutta suunta on kuitenkin ollut ylöspäin sekä aloitettujen sovittelujen määrässä että sovintoon päättyneiden menettelyjen määrässä. Kertomusvuonna 2011 aloitettiin 311 sovittelumenettelyä, kun vastaava luku vuotta aikaisemmin oli 219. Kertomusvuonna menettelyssä päädyttiin sovintoon 222 asiassa, kun vastaava luku vuonna 2010 oli 96. Käräjäoikeudet ovat edelleen pyrkineet tietoisesti kasvattamaan sovittelumenettelyn käyttöä aktiivisella informoinnilla yhteistyötahoille, lähinnä asianajajakuntaan ja julkisiin oikeusavustajiin nähden, mutta myös suoraan yksityisille kansalaisille. Eri paikkakunnilla on ollut omia info- ja koulutustilaisuuksia, ja on kehitetty myös asiasta kertovaa esittelymateriaalia. Ainakin osassa käräjäoikeuksia on nähty ongelmana se, että asioita tulee sovitteluun vasta sen jälkeen, kun riita-asia on jo käräjäoikeudessa vireillä. Sovinnolliseen ratkaisuun olisi lähtökohtaisesti paremmat mahdollisuudet, jos asia tulisi sovitteluhakemuksena vireille ennen kuin varsinaisena riita-asiana, jolloin oikeudenkäyntikulupuoli on jo usein muodostunut asiassa merkittävämmäksi tekijäksi ja usein sovintoon päätymisen mahdollisuutta haittaavaksi.

16. Lasten huolto- ja tapaamisasioissa toteutettiin vuonna 2011 ensimmäisen kerran neljässä käräjäoikeudessa sovittelukokeiluna ns. Follo-hanketta, josta saadut kokemukset ovat em. toimintakertomuksen mukaan myönteisiä. Lapsioikeudellisisssa hakemusasioissa sovittelussa olleet asiat sisältyvät vuoden 2011 toimintakertomuksessa edellisessä kohdassa ilmeneviin sovittelulukuihin (311 ja 222). Esimerkiksi Oulun käräjäoikeudessa soviteltiin vuonna 2011 enemmän follo-asioita (74 asiaa) kuin varsinaisia riita-asioita (55 asiaa). 

17. Olen itse suhtautunut alusta lähtien varovaisen skeptisesti erilliseen tuomioistuinsovitteluun (ks. blogi 705). Näin muun muassa  sen vuoksi, että OK 5:26:ään perustuva sovinnon edistäminen vireillä olevissa riita-asioissa on toiminut aivan tyydyttävästi. Lisäksi meillä Suomessa on useita kymmeniä joko lakiin tai sopimukseen perustuvia elimiä, joiden tehtäviin kuuluu sovinnon edistäminen ja osin myös ratkaisusuositusten antaminen yksityisoikeudellisissa riitaisuuksissa. Tästä huolimatta Suomessa vaadittiin 2000-luvun alussa pontevasti, että tuomioistuinten pitää alkaa "kilpailla riidanratkaisumarkkinoilla" ja siinä tarkoituksessa ryhtyä sovittelemaan asioita. Minusta tässä ajatuksessa ei ole juurikaan järkeä. Miksi ihmeessä tuomioistuinten pitäisi  "kilpailla riidoista" ja miksi muutenkin asioiden paljoudesta kärsiviä käräjäoikeuksia tuli rasittaa uuden tyyppisillä asioilla varsinkin, kun niissä ei ole edes kysymys lainkäytöstä ja oikeusriitojen ratkaisemisesta? Tuomioistuimien tehtävänä on lainkäyttö eli oikeusriitojen ratkaiseminen ja siinä eri oikeusasteilla riittää kyllä yllin kyllin puuhaa. 

18. Seitsemän vuotta käytössä ollutta sovittelua ei voitane luonnehtia erityiseksi  menestystarinaksi, jos tarkastellaan sovitteluun tulleiden asioiden ja tehtyjen sovintojen lukumääriä ja verrataan niitä oikeudenkäynnissä tehtyjen sovintojen määrään. Laajoissa riita-asioissa, joita tuli vuonna 2011 vireille koko maassa 12 400 kappaletta ja joista ratkaistiin 10 200 asiaa, sovitaan, kuten on kerrottu, OK 5:26:ssä edellytetyllä tavalla tai asianosaisten omin toimin kolmannes eli noin 3 000 asiaa. Erillisessä  oikeudenkäynnin ulkopuolisessa sovittelussa sovintoon päättyvien asioiden määrä vuodessa jää sen sijaan hieman yli 200:aan sovintoon (vuonna 2011 siis 222 sovittua asiaa), joista osa on sitä paitsi lapsioikeudellisia hakemusasioita (huolto, tapaamisoikeus ja elatusapu).

19. Sovittelumenettelyä on säännelty laissa yllättävän tarkasti. Kun oikeudenkäynnissä tuomarin johdolla tapahtuvasta sovinnon edistämisestä on laissa vain yksi pykälä (OK 5:26) - tosin riita-asian valmistelua koskevista säännöksistä osa liittyy sovinnon aikaan saamiseen - löytyy RiitaSovL:sta lähes 20 menettelyä koskevaa pykälää. Miksi näin pikkutarkka sääntely on katsottu tarpelliseksi, vaikka kysymyksessä ei ole, ei ainakaan pitäisi olla, määrämuotoihin sidottu oikeudenkäynti, vaan päinvastoin oikeudenkäynnin ulkopuolinen sovittelumenettely? Sovittelua luonnehditaan lain valmistelutöissä ja oikeuskirjallisuudessa vapaamuotoiseksi, mutta lainsäädännön pikkutarkkuus ei tue tätä väitettä. Lain eräät säännökset vaikuttavat tarpeettomalta itsestäänselvyyksien näennäissääntelyltä. Miksi laissa on katsottu tarpeelliseksi säätää esimerkiksi siitä, että "sovittelijan tulee kuulla osapuolia ja neuvotella heidän kanssaan" tai että "sovittelija voi neuvotella osapuolen kanssa muiden osapuolten läsnä olematta, jos osapuolet tähän suostuvat"?

20. Vaikuttaa hieman siltä, että tuomioistuinsovittelussa on kyse, ei vapaamuotoisesta ja muusta lainkäytöstä täysin erillisestä menettelystä, vaan varsinaiseen siviililainkäyttöön liittyvästä tai sen puitteissa tapahtuvasta summaarisesta erityisprosessista. Muodollisesti sovittelu muistuttaa aika paljon riita-asian oikeudenkäynnin valmistelua. Erityisen hämmästyttävältä tuntuu, että sovittelun osapuolet eivät esiinny sovittelussa yksin, vaan tavallista on, että kumpaakin osapuolta edustaa asianajaja tai oikeudenkäyntiin luvan saanut avustaja. Riidan osapuolten ei tarvitse olla sovittelussa välttämättä henkilökohtaisesti edes saapuvilla. Sovittelusta syntyy tämän vuoksi asianosaisille avustajien tai asiamiesten käyttämisestä samanlaisia kustannuksia kuin oikeudenkäynnistäkin. Myös sovittelija, käytännössä siis yleensä aina tuomari, voi käyttää osapuolten suostumuksella avustajaa, mikä tuntuu melko oudolta.

21. Tuomioistuinsovittelun luonne huomioon ottaen tuntuisi johdonmukaiselta, että sovittelu olisi käytössä lähinnä vain sellaisissa asioissa, joissa riidan osapuolet esiintyvät sovittelussa yksin, siis ilman avustajaa tai asiamiestä. Jos kummallakin osapuolella on lakimiesavustaja, kuuluisi sovinnon edistäminen ja sovittelu ensisijaisesti tietenkin avustajille. Jos riidan osapuolilla on lakimiesavustaja, ei voida välttyä kokonaan epäilyltä, että oikeudelta pyydetyn sovittelun tarkoituksena on lähinnä halu varmistaa avustajan palkkion korvaaminen asianosaisen oikeusturvavakuutuksesta; sovittelun hakemisen tarkoituksena saattaa toisinaan olla myös avustajan palkkion kasvattaminen. Sovittelua hakevien osapuolten avustajat kykenisivät luuultavasti usein arvioimaan jo etukäteen aika tarkasti, millaiseen sovintoon asiassa tultaisiin "tuomarin edessä" päätymään.

22. Riita-asioita käsittelevät tuomarit valittavat usein, että asianosaisten asiamiehet tai avustajat eivät perehdy asioihin riittävän hyvin, mikä vaikeuttaa asian valmistelua ja johtaa valmistelun ja sen myötä koko oikeudenkäynnin viivästymiseen. Laissa eli OK 5 luvussa säädetään ainoastaan oikeudessa tapahtuvasta valmistelusta ja valmistelua johtavan tuomarin velvollisuuksista, ei sen sijaan asianosaisten (tai avustajien ja asiamiesten)  toimesta ennen asian vireilletuloa tapahtuvasta valmistelusta (asianosaisvalmistelu) ja asianosaisen/asiamiehen velvollisuuksista. Asianajajajien tapaohjeissa mainitaan lakonisen ympäripyöreästi, että asianajajien tulee noudattaa toimissaan huolellisuutta. Asiamiesten laiminlyönti asian käsittelyyn valmistautumisessa ilmenee esimerkiksi esitettyjen vaatimusten tueksi vedottujen seikkojen sekavuutena - haastehakemuksesta ei aina selviä, mihin oikeustosiseikkoihin kanteessa on tarkoitus vedota  - tai siinä, ettei todisteita ja todistusteemoja esitetä jo haastahakemuksessa tai siihen annetussa vastineessa. Asiamiehet eivät kykene tai halua ilmoittaa aina kunnolla edes sitä, mistä kysymyksistä asianosaisten kesken vallitsee erimielisyyttä ja olisiko asiassa edellytyksiä sovinnolle. 

23. Valmistelua johtava tuomari joutuu selvittämään valmistelussa usein asioita, joista huolehtiminen kuuluisi asianosaisten avustajille jo ennen asian vireillepanemista. Kun pyydetään sovittelua, ovat haastehakemus ja sen johdosta annettu vastine luultavasti  usein vielä normaalia suppeampia tai sekavampia. Sovittelun hakeminen saattaa johtua siitä, että asianosaisten avustajat tai asiamiehet ole välittäneet perehtyä riittävän huolellisesti asiaan ja selvittää, olisivatko asianosaiset voineet päästä heidän avustaminaan sovintoon keskenään. Asian vieminen oikeuteen "raakana" on tehty laissa helpoksi ja sama pätee hakemukseen, jossa pyydetään, että tuomari hyvää hyvyyttään ryhtyisi sovittelemaan asiaa. Sovittelun aloittaminen kasvattaa kivuttomasti avustajan palkkiota ja varmistaa yleensä sen korvaamisen päämiehen oikeusturvavakuutuksesta. Sovittelutuomari joutuu selvittämään ensin, mistä asiassa on oikeastaan kysymys, minkä jälkeen hän voi vasta ryhtyä tutkailemaan sovinnon mahdollisuutta. 

24. MIllainen oikeastaan on sovittelijana toimivan tuomarin rooli? Lain esitöissä ja sovittelua koskevassa oikeuskirjallisuudessa korostetaan korostamasta päästyäkin, että tuomarin rooli olisi dramaattisesti  toisenlainen kuin riita-asian oikeudenkäynnissä ja että se eroaisi ratkaisevasti myös OK 5:26:ssä mainitusta tuomarille kuuluvasta sovinnon edistämistehtävästä. Sovinnon edistämisessä olisi kyse (puhtaasti) evaluatiivisesta eli ratkaisua arvioivasta sovittelusta, jossa tuomari oikeudenkäyntiaineiston ja oikeusjärjestyksen perusteella hahmottaa ja ennakoi odotettavissa olevaa ratkaisua ja suosittelee asianosaisille sitä vastaavan sovinnon hyväksymistä. Tuomioistuinsovittelussa sitä vastoin olisi kyse (yksinomaan) fasilitatiivisesta eli auttavasta sovittelusta, jossa hyväksyttävää sovintoa haetaan osapuolten lähtökohdista (intressit ja tarpeet) käsin ja ensisijaisesti niin, että konfliktin oapuolet itse - luottamukselisen ilmapiirin vallitessa - itse löytäisivät sovinnollisen ratkaisun. Tuomarin olisi siis omaksuttava sovittelussa erilainen rooli kuin lainkäytössä, hänen olisi muututtava "oikeusriitojen ratkaisijasta konfliktien ratkaisijaksi" tai "ratkaisijasta ratkaisun edellytysten luojaksi".

25. Näin siis teoriassa, mutta miten sitten käytännössä? Tästä ulkopuolisilla ei ole tietoa eivätkä sovittelijana toimivat tuomarit yleensä kerro, mitä he itse asiassa sovittelussa tekevät ja miten toimivat.  En oikein usko, että sovittelijoina toimivien tuomareiden persoonallisuus olisi niin jakautunut, että edellä mainittu teoria pätisi sellaisenaan käytännössä. Kuten olen maininnut (blogi 705), OK 5:26:ssä mainittuun sovittelun edistämiseen sisältyy aina enemmän tai vähemmän myös fasilitatiivista ainesta. Laissa tuomaria ei ole kielletty ottamasta sovintoa edistäessään tai sovintoehdotusta tehdesässään huomioon myös kohtuusnäkökohtia. Toisaalta asia lienee käytännössä niin, että tuomioistuinsovittelussa tuomari ei keskity ainoastaan sovinnon edellysten luomiseen, vaan pyrkii (ainakin alitajuntaisesti) edesauttamaan asianosaisia saavuttamaan sellaisen sovinnon, jota tuomarin kokemuksen mukaan voitaisiin pitää myös yleisesti hyväksyttävänä tai jopa "laillisena". Sovittelijan lienee käytännössä mahdotonta päästä kokonaan eroon tuomarin roolistaan eivätkä sovittelun osapuolet sitä häneltä käytännössä edes odota. Luulisin, että osapuolet toivovat usein, että tuomari johdattelee heitä sovintoon, joka vastaisi pitkälti lainmukaista ratkaisua asiassa. Miksi asianosaiset muuten pyytäisivät nimenomaan tuomaria asian sovittelijaksi? Kyse ei voi olla ainoastaan tuomarin puolueettomuudesta, vaan myös hänen asiantuntemuksestaan.

26. Jos kuitenkin lähdetään siitä, että sovittelijan tehtävänä on todella vain "sovinnollisen ratkaisun edellytysten luominen",  "tarvittavan vuorovaikutuksen aikaan saaminen" osapuolten välille tai "luottamuksellisen ja hedelmällisen ilmapiirin synnyttäminen sovinnolle", niin miksi tehtävä pitäisi uskoa juuri tuomioistuimelle ja tuomareille? Kuten sanottu (blogi 705), yhteiskunnassa on olemassa eri asiaryhmissä useita kymmeniä sovitteluelimiä tai -instituutioita, joiden tehtäviin kuuluu nimenomaisesti erilaisten konfliktien sovitteleminen ja/tai ratkaisusuositusten antaminen. Edellä mainittu kysymys voidaan esittää myös siksi, että sovitteluteorioiden mukaan sovintoa ei tulisi hakea tai pyrkiä perustamaan siihen, mitä laki sanoo tai edellyttää, vaan sovittelussa on kysy ainoastaan ratkaisuedellytysten luomisesta, joiden perusteella riidan osapuolet voisivat itse löytää hyväksyttävissä olevan ratkaisun. Sovittelussa ei ole kyse lainkäytöstä, mikä taas on tuomarin tehtävä. Teorian mukaan sovittelijan ei tulisi pyrkiä yleensäkään vaikuttamaan sovittelun sisältöön. Toisaalta tuomari voi tehdä osapuolen pyynnöstä tai suostumuksella  sovintoehdotuksen. Epäselväksi siis jää, mitä tuomarin osallistumisella sovitteluun oikeastaan tavoitellaan ja onko tuomari ylipäätään sopivin henkilö sovittelijaksi.

27. Kun sovittelussa ei tavoitella lainmukaista lopputulosta, kykenisivät myös maallikot eli eri alojen ammatti-ihmiset selviytymään sekä riita- että rikosasioiden sovitteluun kuuluvista tehtävistä siinä missä ammattituomaritkin, elleivät jopa paremmin. Jos sovittelun pitää kuitenkin tapahtua tuomioistuimissa - vaikka kysymys onkin oikeudenkäynnin ulkopuolisesta menttelystä -  niin voitaisiin ajatella, että sovittelijan tehtävä uskottaisiin käräjäoikeudessa kokeneille lautamiehille, joiden joukossa on nykyisin myös korkean ammatillisen koulutuksen saaneita ihmisiä. 

28. Esimerkiksi Norjassa tuomioistuinsovittelua vastaavat tehtävät ovat kuuluneet vähäisemmisssä riita-asioissa jo reilun parin vuosisadan ajan yksinomaan maallikoista muodostetuille sovintoneuvostoille (forliksråd) eikä tätä käytäntöä ole haluttu muuttaa. Sovintoneuvostoon kuuluu kolme kunnanhallituksen valitsemaa maallikkoa, jokaisessa kunnassa tulee olla vähintään yksi sovintoneuvosto. Vastavanalaisia neuvostoja tai rauhantuomareita toimii riita-asioissa myös eräissä muissa Euroopan maissa, esimerkiksi Italiassa ja Kreikassa. 

29. Suomessa lautamiesten toimivaltaa on jatkuvasti kavennettu, nykyisin lautamiehet osallistuvat vain tiettyjen rikosjuttujen käsittelyyn. RiitaSovL:n ja RikosSovL:n mukaisesta sovittelusta lautamiehet voisivat saada uuden, sopivan ja kunniallisen roolin; rikosasioiden sovitteluun osallistuva lautamies olisi kuitenkin ilmeisesti jäävi toimimaan käräjäoikeuden lautamiehenä rikosjutuissa. Tällöin toteutuisi myös Johannes Koskisen kymmenen vuotta sitten oikeusministerinä julkituoma uho rauhantuomarijärjestelmän luomisesta Suomeen. Rauhantuomarit eivät ole yleensä juristeja, vaan maallikkoja.

30. Sovittelu on kaikin puolin hyvä ja kannatettava asia ja sen avulla riidan osapuolet voivat päästä sovinnolliseen ratkaisuun ilman oikeudenkäyntiä. Suomessa on eri aloilla olemassa useita kymmeniä sovittelujärjestelmiä ja  -instituutoita, joista jotkut antavat myös ratkaisusuosituksia. Julkisvallan pitäisi tukea ja kehittää tällaista ulkoprosessuaalista sovittelutoimintaa. Tuomioistuimen tehtävänä on lainkäyttö eli oikeustriitojen ja rikosasioiden rakaiseminen. 

31. Tuomioistuiminten ei pitäisi kilpailla "riidanratkaisumarkkinoilla" toimivien sovittelujärjestelmien ja -instituutioiden kanssa. Riittää, että oikeudenkäynnin aikana tuomari pyrkii edistämään asian sovinnollista ja oikeusjärjestyksen mukaista ratkaisua (OK 5:26).  Oikeudenkäynnin ulkopuolella tapahtuva ADR-filosofiaan perustuva sovittelu ei sovi tuomarin rooliin eikä resurssivajeesta muutoinkin kärsivien tuomioistuinten toimintaan. Tuomareiden ei tule pyrkiä saati sitten painostaa asianosaisia sovintoon tai kehottaa heitä hakeutumaan sovittelijatuomarin pakeille vain tuomitsemistyötään keventääkseen tai pääkäsittelyltä ja tuomioiden laatimiselta välttyäkseen. Liiallisella sovitteluintoilulla saattaa olla haitallisia vaikutuksia lainkäytön käyttäytymistä ohjaavan ja oikeutta kehittävän funktion samoin kuin tuomioistuimille kuuluvan kontrollifunktion kannalta. Lainsäätäjän ei pidä tuudittautua siihen, että sovittelun lisäämisellä saataisiin tuomioistuinlaitosta ja oikeudenkäyntiä rasittavat epäkohdat ratkaistuksi.

. 

360. Kiljavan palkkariidan uuvuttava oikeuskäsittely

1. Johanna Korhonen toi 12.12. Helsingin Sanomien sunnuntaidebatin kirjoituksessaan "Oikeutta hakeva ihminen voidaan näännyttää" esille huolestuneisuutensa oikeusjärjestelmämme toiminnasta. Korhosen huolta on kirjoituksen mukaan lisännyt yksittäisen ihmisen nostama oikeusjuttu, jonka käsittely kesti käräjäoikeudessa kuusi vuotta ja joka päättyi viime syyskuussa kanteen hylkäämiseen. Kantaja valitti tuomiosta ja Kouvolan hovioikeuden oli määrä aloittaa valitusjutun käsittely 13.12. Korhonen moittii kirjoituksessaan oikeusjärjestelmäämme hiljaisuuden kulttuurista, koska oikeudenkäyneissä ilmeneviin epäkohtiin ei puututa eikä niistä keskustella.

2. Katsotaanpa hieman tarkemmin, mistä Kiljavan tapauksessa oikeastaan on kysymys. Kiljavan oikeusprosessia on kyllä jonkin verran lehdissä uutisoitu, mutta varsinaista keskustelua ei ole (tästäkään) tapauksesta käyty. Korhosen kirjoitus antoi kyseisen oikeusjutun vastaajapuolelle eli SAK:n koulutussäätiölle aiheen HS:ssa eilen 14.12. julkaistuun kommenttiin otsikolla "Kantaja pitkitti toimillaan Kiljava-oikeudenkäyntiä." Lisäaineistoksi olen löytänyt netistä palkkasaatavat -nimisestä blogista lyhennelmän käräjäoikeuden Kiljava-jutun tuomiosta.

3. SAK:n Kiljavan opiston entinen naisopettaja nosti 30.12.2004 työpalkkasaatavia koskevan kanteen SAK:n koulutussäätiötä vastaan. Kanteen mukaan työnantaja oli jättänyt vuosien 1995 ja 2002 välisenä aikana tehdyistä työtunneista maksamatta hänelle palkkaa ja lomakorvauksia lähes 250 000 euroa. Vastaaja kiisti kanteen kokonaisuudessaan.

3. Juttu ei ilmeisesti ole sinänsä mitenkään erityisen vaikea tai laaja, vaan kyseessä näyttäisi olevan melko tavallinen työpalkkariita. Tuollaisen jutun käsittely hoituisi, jos asiat olisivat kohdallaan, normaalisti muutamalla kirjelmien vaihdolla ja parilla valmisteluistunnolla sekä parin päivän pääkäsittelyllä. Kiljavan jutusta on kuitenkin tekemällä tehty epätavallinen prosessi. Syynä tähän näyttäisivät olevan kantajan epätavalliset prosessitoimet ja toisaalta käräjäoikeuden ilmeisesti liian passiivinen prosessinjohto. En ole perehtynyt juttuun tarkemmin, mutta tällaisen käsityksen olen saanut edellä kappaleissa 1 ja 2 mainitusta aineistosta.

4. Asiaa käsiteltiin Johanna Korhosen mukaan Hyvinkään käräjäoikeudessa kuuden vuoden aikana 66:ssa istunnossa; tähän määrään sisältyy pääkäsittelyn lisäksi ilmeisesti 30-40 valmisteluistuntoa. Tänä aikana käräjäoikeuden kokoonpano, johon kuului kaksi käräjätuomaria ja käräjäviskaali, ehti vaihtua viisi kertaa. Mutta jo kirjallinen valmistelu oli epätavallisen massiivista, sillä alkuvalmistelukin vei aikaa vuoden verran. Alkuvalmistelun päätteeksi käräjäoikeus antoi välituomion, jolla osa kantajan saatavista hylättiin vanhentuneina; myöhemmin tämän tuomion oikeellisuudesta riideltiin käräjäoikeudessa, vaikka välituomiosta ei tiettävästi haettu muutosta hovioikeudelta.

5. Kirjallisiksi todisteiksi tarjottu asiakirja-aineisto oli hyvin laajaa, sillä kantaja esitti oikeudelle peräti 2 500 asiakirjaa, jotka käsittivät yhteensä noin 10 000 sivua. Vastaaja puolestaan esitti oikeudelle kirjallisina todisteina 30 asiakirjaa, joista osaan sisältyi useampia todisteita. Vielä hämmästyttävämpää on oikeudelle tarjottujen todistajien lukumäärä, sillä kantaja nimesi todistajiksi yli 300 todistajaa, joista käräjäoikeus karsi niin, että se hyväksyi asiaan vaikuttaviksi todistajiksi 70 henkilöä. Vastaajan nimeäminä jutussa kuultiin 11 todistajaa. Kantaja ei lopulta tuonut oikeuteen kaikkia mainituista 70 todistajista.

5. Marraskuussa 2005 annetun välituomion jälkeen valmistelua jatkettiin, kunnes se päätettiin 12.9.2007 keskeyttää. Syynä valmistelun keskeytykseen näyttäisi olleen oli kantajan tekemän rikosilmoituksen johdosta käynnistynyt esitutkinta. Johanna Korhosen mukaan kantaja epäili, että osa työnantajan asiakirjoista ja hänen nimikirjoituksistaan olisi ollut väärennettyjä ja että hänen nimiinsä oli valtionapujen hakemiseksi pantu kursseja, joita hän ei ollut pitänyt. Esitutkinnalla, ei kuitenkaan ilmeisesti ollut vaikutusta riita-asian selvittämisen kannalta, mitä osoittaa se, että käräjäoikeus on ratkaissut riita-asian, vaikka esitutkinta on ilmeisesti edelleen kesken.

6. Käräjäoikeus päätöksellä 1.6.2009 asian valmistelua jatkettiin osin kirjallisesti ja osin lukuisissa valmisteluistunnoissa, joita on nähtävästi pidetty 30-40. Valmistelun jatkuessa asianosaiset esittivät uutta aineistoa. Vihdoin ja viimein juttu oli käräjäoikeuden mielestä "kypsä" pääkäsittelyyn, jonka aloittamisesta käräjäoikeus teki päätöksensä 24.2.2010. Pääkäsittely aloitettiin 18.3. ja se saatiin 16.7.2010.

7. Käräjäoikeus antoi tuomion 20.9.2010. Oikeus oikeus hylkäsi kantajan vaatimukset konaisuudessaan ja velvoitti hänet korvaamaan SAK:n koulutussäätiön oikeudenkäyntikuluista noin 300 000 euroa korkoineen.

8. Millaista tuon jutun oikeuskäsittely sitten oli? Muutamana päivänä oikeuden istuntoa (ilmeisesti pääkäsittelyä) seuraamassa käynyt Johanna Korhonen on HS:n kirjoituksessaan ihmetellyt muun muassa kymmeniä todistajia, "jotka saivat puhua tunnista toiseen teemoista, jotka eivät lainkaan liittyneet opettajan työtunteihin."

9. SAK:n koulutussäätiön edustajien vastineessa oikeudenkäynnin pitkittämisen syy nähdään lähes yksinomaan kantajan tavassa käydä prosessia. Vastineessa vedotaan ensinnäkin kantajan massiiviseen ja selvästi ylimitoitettuun todistusaineistoon, josta on jo edellä mainittu. SAK:n mukaan "oikeudenkäyntiaineisto paisui jutun kestäessä jatkuvasti." Toinen pitkittymisen syy oli SAK:n mukaan se, että kantajan asianajaja jätti tulematta oikeudenistuntoon, kun juttua alettiin käsitellä uudelleen keväällä 2009. Tämän vuoksi jutun uudelleen aloitus siirtyi kuukausilla kesän yli.

10. Kolmantena syynä SAK mainitsee sen, että kantaja teki käsittelyn aikana kantelun kahdesta puheenjohtajana toimineesta käräjätuomarista, mutta nämä esteellisyysväitteet hylättiin. Aivan jutun loppuvaiheessa oikeuden päätöksentekoa pitkitti vielä se, että kantaja esitti vahingonkorvauskanteen käräjäoikeuden puheenjohtajaa ja Suomen valtiota kohtaan. Lisäksi SAK ilmoittaa, että vaikka kantajan vaatimukset olivat perusteettomia, SAK yritti saada asiassa useaan otteeseen sovintoratkaisua, mutta sopimusneuvottelut eivät johtaneet tulokseen.

11. Kantajapuolen edellä kerrotut toimet näyttävät olleen epätavallisia sekä ylimitoitetun todistusaineiston esittämisen että oikeuden puheenjohtajiin kohdistettujen esteellisyysväitteiden ja valtiota vastaan esitettyjen korvausvaatimusten osalta. Mutta joutuuko tuomioistuin tällaisessa tilanteessa ikään kuin nostamaan kädet pystyyn ja nielemään mukisamatta kaikki asianosaiset taholta esitetyt vaatimukset ja epätavalliset menettelytavat ja ottamaan vastaan kaiken tarjotun todistusaineiston, jolloin oikeudenkäynti auttamatta pitkittyy kohtuuttomasti?

12. Ei suinkaan, sillä laissa on toki annettu tuomioistuimelle keinoja, joilla voidaan puuttua illojaalilta vaikuttavaan prosessaamiseen, jonka tarkoituksena on pitkittää kohtuuttomasti käsittelyä ja joka voi pahimmillaan johtaa oikeuden väärinkäyttämiseen ja tuomioistuimen näännyttämiseen. Näitä keinoja tuomioistuimelle on tarjolla sekä valmistavan käsittelyn (OK 5 luku) että pääkäsittelyn (OK 6 luku) osalta. Kyse on vain siitä, osaako, rohkeneeko tai haluaako tuomioistuin käyttää noita keinoja, tarkemmin sanottuna prosessinjohtokeinoja ja saadakseen asianosaiset ja heidän avustajansa noudattamaan korrektin ja joutuisan käsittelyn edellyttämiä menettelytapoja.

13. Laissa (OK 5 luku) samoin kuin asianajajia velvoittavissa Hyvää asianajajatapaa koskevissa ohjeissa on normeja, joita asianajajat ovat velvollisia noudattamaan oikeudenkäynnissä ja valmistautuessaan oikeudenkäyntiin. Tuomioistuimen ja erityisesti valmistelua johtavan oikeuden puheenjohtajan velvollisuutena on huolehtia, että asianajajat noudattavat sanottuja normeja.

14. Luultavasti Kiljavan jutun oikeuskäsittely on paisunut aineistoltaan ja ajankäytöltään täysin ylimitoitettuihin suhteisiin ensi sijassa juuri siksi, että käräjäoikeus ei ole valmisteluvaiheessa huolehtinut siitä, että kappaleissa 12 ja 13 tarkoitettuja normeja olisi noudatettu. En ryhdy tässä "luennoimaan" kyseisten normien sisältöä - kaikki riita-asioiden kanssa tekemisiin joutuvat asianajajat ja tuomarit kyllä tuntevat tai heidän ainakin pitäisi tuntea ne. Totean vain, että juttu näyttää riistäytyneen käräjäoikeuden käsistä ja alkaneen ajelehtia käsittelyvaiheesta ja istunnosta toiseen yksinkertaisesti siksi, että prosessinjohto ei ole ollut riittävän jämäkkää. Jos kantajan tarkoituksena oli todella pitkittää prosessia, niin kuin SAK väittää, on laissa kyllä säännöksiä, joita soveltamalla tämä olisi voitu estää.

15. Oikeuden tehtävänä ei ole "jäädä tuleen makaamaan", jos sille kannetaan asianajajien toimesta kilo- tai säkkikapalla epämääräistä asiakirja-aineistoa, jota advokaatit eivät ole käyneet keskenään läpi ennen riidan vireille tuloa ja jonka merkityksestä asiassa ei ole selvyyttä taikka jos joku asianajajista intoutuu nimeämään "puoli kylää" todistajiksi. Oikeuden puheenjohtajalla pitäisi olla niin paljon arvovaltaa, ettei moisia temppuja edes yritettäisi asianajajien taholta esittää. Jos arvovalta puuttuu, muuttuu prosessi helposti advokaattien johtamaksi prosessiksi ja oikeudelle jää lähinnä kirjanpitäjän ja kirjurin rooli.

16. Jutun epäasiallinen pitkittäminen ei tietenkään ole hyvän asianajajatavan mukaista. Toisaalta asianajajilla ei ole yleensä mitään sitä vastaan, että jutun käsittely valmisteluineen ja pääkäsittelyineen venyy ja pitkittyy. Heidän palkkiolaskutuksensa perustuu tuntiveloitukseen eli mitä enemmän tunteja jutun hoitamisen parissa vierähtää ja mitä kauemmin jutun käsittely kestää, sitä parempi asianajajien kannalta. Kiljavan juttua vastaavassa asiassa olisi normaalikäsittelyssä selvitty luultavasti 20-30 000 euron suuruisilla palkkiolaskuilla, mutta Kiljavan tapauksessa asianajajien palkkiolaskut olivat jotain 500 000 euron luokkaa.

17. Oikeuden puheenjohtajalta edellytettäisiin etenkin mainitunlaisissa epätavallisissa jutuissa tiukkaa ja jopa karskia prosessinjohtoa, nynnyily ja nyhveröinty ei voi tulla kysymykseen. Valmistelua johtavat puheenjohtajat voisivat ottaa mallia vaikkapa Tuntemattoman sotilaan jääkärikapteeni Kaarnasta, joka muistetaan kirjan ja filmin alkuvaiheen ensimmäisestä hyökkäyksestä suo yli. Ulkomuistista muistelen Kaarnan sanoneen (huutaneen) maassa makaaville miehilleen: "Mitäs minä näen. Ei pojat, ei sotaa näin käydä! Mennäänpäs nyt tuon suon yli että heilahtaa!"

18. Kiljavan jutun tapaisissa jutuissa oikeuden puheenjohtaja voisi todeta kapteeni Kaarnan tavoin asianosaisten asianajajille - asianosaisille itselleen ei sen sijaan pidä ryhtyä "huutamaan" - tähän tapaan: "Hei, kamoon, mitäs tämä nyt on? Ei hemmetissä, hyvät herrat/rouvat, ei oikeutta näin käydä! Aletaanpas nyt töihin niin että saadaan tämä juttu, jossa ei taida olla mitään kovin kummallista, valmistelluksi pääkäsittelykuntoon... hhmh...sanokaamme kahdessa viikossa." Jos puheenjohtaja osaa hommansa, on homman nimi se, että advokaatit tekevät työn eli valmistelevat asian ja puheenjohtaja vain valvoo, että valmistelu tulee tehdyksi a) riittävän perusteellisesti ja samalla b) joutuisasti sekä c) niin, ettei asiaan (oikeudenkäyntiaineistoon), kuten laki sanoo, "sekoiteta mitään sellaista, mikä ei asiaan kuulu." Valmistelua johtava tuomari siis vastaan muun ohella siitä, ettei asiassa esitetä ilmeisesti tarpeetonta todistelua.

19. Kiljavan jutun valmistelussa käräjäoikeus eli sen valmistelua johtanut tuomari oli kyllä rajoittanut kantajan tarjoamaan todistusaineistoa ainakin nimettyjen todistajien osalta niin, että kantajan (asianajajan) nimeämistä yli 300 todistajista hyväksyttiin kuultaviksi ainoastaan 70. Tämä on positiivinen piirre valmistelussa, mutta ilmeisesti todistajien määrä jäi vieläkin liian suureki, sillä kantaja ei loppujen lopulta kutsunut pääkäsittelyyn kaikkia 70 todistajaa. Lisäksi todistajien samoin kuin muun todistusaineiston rajoittaminen olisi pitänyt tehdä paljon aikaisemmassa vaiheessa; nyt päätökset todistajien määrän rajoittamisesta tehtiin vasta 20.1. ja 10.2.2010 eli vasta viisi vuotta jutun vireilletulon jälkeen.

20. Jos todistus- ja muutakin oikeudenkäyntiaineistoa esitetään "tipoittain" pitkän ajan kuluessa valmistun kuluessa (ja pitkittyessä) - näin on aivan ilmeisesti tapahtunut myös Kiljavan tapauksessa - on tämä selvä osoitus a) siitä, etteivät asianosaisten asiamiehet ole valmistautuneet juttuun riittävän hyvin jo ennen jutun vireille tuloa oikeudessa, kuten Hyvä asianajajatapa edellyttäisi, ja b) siitä, että tuomarin prosessinjohto on ollut liian passiivista. Ihannetapauksessa, jolloin asianosaisten advokaatit ovat valmistautuneet jutun vireilletuloon ja sen ajamiseen hyvin, koko todistusaineisto on selvillä jo silloin, kun kantaja jättää haastehakemuksensa ja vastaaja antaa häneltä pyydetyn kirjallisen vastineen. Mutta aina tästä tavoitteesta ei kuitenkaan voida pitää kiinni. Tässä tapauksessa oikeuden eli valmistelun johtavan puheenjohtajan tulee laatia suunnitelma ja aikataulu, jota asian valmistelussa noudatetaan. Siinä voidaan sopia tai määrätä, että molemmat osapuolet ilmoittavat kaiken todisteensa tiettyyn ajankohtaan mennessä uhalla, ettei uuteen todisteeseen voida enää myöhemmin vedota, ellei siihen ole todella pätevää syytä.

21. Valmistelua johtavalla tuomarilla on toki käytettävissään monia muitakin keinoja täsmällisen ja joutuisan valmistelun toteuttamiseksi, mutta ei niistä nyt tässä sen enempää. Yksi asia, joka asianosaisilta ja heidän asianajajiltaan tuntuu yllättävän usein unohtuvan, koskee valmistelun tarkoitusta. Valmistelun tarkoituksena ei ole jutun "ajaminen" eikä varsinainen "riitely" eli sen osoittaminen, että "minun päämieheni on oikeassa ja vastapuoli väärässä." Näiden asioiden paikka tulee vasta pääkäsittelyssä, jossa koko oikeudenkäyntiaineisto otetaan vastaan. Valmistelun tarkoituksena on yksinkertaisesti vain kartoittaa se oikeudenkäynti- ja todistusaineisto, joka pääkäsittelyssä tullaan "asian ajamisen" yhteydessä esittämään.

22. Valitettavasti kuitenkin käytännössä näkee, että asianosaisten avustajat tai asiamiehet alkavat riidellä "pääkäsittelynomaisesti" jo valmistelussa, mikä sekoittaa koko valmistelun idean ja tietenkin myös osaltaan pitkittää valmistelua. Jos valmistelua johtava tuomari on tehtävänsä tasalla, ei hän päästä valmistelussa advokaatteja tai asianosaisia toistensa "kimppuun," vaan kontrolloi, että valmistelussa pysytellään yksinomaan aineiston kartoittamisessa.

23. Todistusaineiston kartoittamisessa on tärkeää erityisesti niiden todistusteemojen ilmoittaminen, joista kutakin todistajaa aiotaan kuulla tai asiakirjatodisteita esittää. Todistusteemojen ilmoittaminen laiminlyödään usein tai teemoja ei ilmoiteta riittävän tarkasti, mikä kostautuu sitten pääkäsittelyssä, jossa asiakirjatodisteet otetaan vastaan ja todistajia kuullaan. Todistajat voivat kertoa oikeudessa vähän mistä sattuu eli myös sellaisista teemoista ja kysymyksistä, joita heitä ei ole nimetty todistamaan. Näin lienee Johanna Korhosen kirjoituksen perustella tapahtunut myös Kiljavan oikeusjutussa; "todistajat saivat puhua tunnista toiseen teemoista, jotka eivät lainkaan liittyneet opettajan työtunteihin." Pääkäsittelyn puheenjohtajan tulee luonnollisesti valvoa todistajankuulustelun asiamukaisuutta ja kysymysten ja kertomusten pysymistä asiassa ja todistusteemoissa.

24. Entäpä sitten tuomion sisältö? Tuomio on hirmuisen pitkä käsittäen 381 sivua. Kukaan ulkopuolinen ei tietenkään jaksa lukea tällaista tuomiota, joka tapauksessa lukukokemuksesta tulisi ilmeisesti aika näännyttävä. Johanna Korhonen kritisoi tuomion perustelujen kirjoittamistapaa sanomalla, että "pääasiassa tuomio sisältää sekavahkoja referaatteja todistajien puheista. Päätösosiossa ei ole viittauksia lainsäädäntöön, eikä siinä punnita todistajien kertomuksia toisiaan vasten". - Tosiaan, melkoisen sekavalta tuomio näyttää. Tuomon aluksi käräjäoikeus ryhtyy esittämään perusteluja sille, minkä vuoksi oikeudenkäynti on kestänyt niin pitkään! Tällainen vuodatus, jolla käräjäoikeus yrittää puolustella omia tekemisiään ja vierittää syyn pitkittymisestä muille, ei tietenkään kuulu tuomioon. Tuomio muistuttaa tältä osin hieman Helsingin HO:n Jippii-jutussa antamaa tuomiota, jonka aluksi hovioikeus mollaa käräjäoikeuden tuomion perinpohjaisesti.

25. Asiaselostus eli niin sanottu kertoelma, jossa selostetaan kanteen ja vastineen sisältöä, on vielä jotakuinkin siedettävän pituinen (sivut 3- 17), mutta toki tätäkin osaa olisi voitu huomattavasti tiivistää. Sivulta 37 alkaa sitten tosi pitkä "tarina" siitä, mitä jutussa kuullut todistajat ovat kertoneet. Netissä olevasta tuomion lyhennelmä tämä osuus on jätetty - lukijoita viisaasti armahtaen - pois. Kun sivulta alkaa 366 alkaa osio nimeltään "yksityiskohtaiset perustelut ja ja johtopäätökset todistelusta", on syytä olettaa, että todistajien kertomusten selostamiseen on käytetty reilut 300 sivua!

26. Kiljavan tapauksen tuomiota näyttäisi yleensäkin rasittavan tietynlainen pöytäkirjamaisuus, vaikka tämä ei ole tuomion perustelujen tarkoitus. Täyteen "kukoistukseensa" tämä pöytäkirjamalli puhkeaa todistajien kertomusten pikkutarkassa selostamisessa, mitä nykyisin pidetään ainakin oikeuskirjallisuudessa hylättävänä perustelutyylinä; jotkut hovioikeudet ovat tosin aikaisemmin edellyttäneet, että käräjäoikeuksien tulisi selostaa tuomiossaan todistajien kertomuksia aika laajasti. Näytön perusteluissa pitäisi keskittyä eri suuntaan puhuvien todistajien kertomusten ja muiden todisteiden arviointiin ja johtopäätösten tekemiseen, ei kertomusten ja kirjallisten todisteiden selostamiseen. Kun lukee käräjäoikeuden johtopäätöksiä todistelusta, niin voi todeta, vain harvojen todistajien tietyillä lausumilla on ollut näytön arvioinnin kannalta merkitystä. - Käräjäoikeus tuntuu muutenkin kirjoittavan paljon (381 sivua), mutta loppujen lopuksi sanovan aika vähän.

27. Käräjäoikeus perustelut päätyvät loppukaneettiin, jossa todetaan, että "käräjäoikeuden kokonaisarvio, ettei kantajan kokonaistyöaika ole vuositasolla ylittynyt kanteiden vaatimusten aikana, on joka tapauksessa edellä selostetuin yksityiskohtaisin perustein varma." Minulla ei ole edellytyksiä arvioida sanotun johtopäätöksen pitävyyttä. Kantajaa tämä toteamus tai tuomion perustelut yleensäkään eivät ole vakuuttaneet, mikä ilmenee myös Johanna Korhosen kirjoituksesta: "Mistä tämä varma arvio on peräisin, ei selviä tekstistä."- Asianosilla näyttää olevan erimielisyyttä jo palkanmaksun lähtökohdasta eli kantajaan sovellettavasta työaikajärjestelmästä. Voisikin kysyä, olisiko prosessia ollut mahdollista keventää merkittävästi välituomiolla, jossa olisi ratkaisu mainittu ennakkoluonteinen kysymys siitä, mitä työaikajärjestelmää kantajan palkkaukseen oli itse asiassa sovellettava.

28. Netistä löytyy (palkkasaatavat.blogspot) myös käräjäoikeuden jutun käsittelyvaiheen aikana tekemä päätös, joka koskee kantajan oikeuden puheenjohtajasta tekemää esteellisyysväitettä. Käräjäoikeus hylkäsi väitteen, mutta käytti tämänkin ratkaisun kirjoittamiseen näännyttävän pitkää kirjoitus- ja perustelutapaa; käräjäoikeuden päätös käsittää kahdeksan pienellä rivivälillä kirjoitettua sivua. Koska esteellisyysväite oli ilmeisen perusteeton, olisi väitteen voinut hyvin kuitata hyvin puolen sivun mittaisella päätöksellä. Siinä olisi ensin kerrottu lyhyesti väitteet perusteet ja sen jälkeen ytimekkäästi käräjäoikeuden hylkäävän päätöksen perusteet jotenkin tähän tapaan: "Vakiintuneen, KKO:n ennakkopäätöksiin perustuvan oikeuskäytännön mukaan on selvää, ettei asianosaisen tuomioistuimen jäsenestä oikeudenkäynnin aikana poliisille tekemä tutkintapyyntö, joka koskee tuomarin menettelyä jutussa, tee tuomaria esteelliseksi. Esteellisyysväite hylätään."

29. Loppukaneettina voin todeta, että, että Kiljavan tapaus on sikäli hyvä esimerkki, että siitä ilmenee, mitkä asiat ovat tuomarin työssä keskeisiä. Nämä osa-alueet ovat: 1) prosessinjohto käsittelyvaiheen aikana ja 2) tuomion perusteleminen. Prosessinjohdon avulla asia on mahdollista saada valmisteltua ja ratkaisua joutuisasti, mutta silti varmalla tavalla. Tuomion perusteluilla taas voidaan saada sekä asianosaiset että yleisö vakuuttuneeksi ratkaisun oikeellisuudesta. Jos näissä perustehtävissä ei onnistuta, ollaan pahassa pulassa. Oikeuden istunnoista ja/tai tuomioiden lukemisesta muodostuu silloin kaikille osapuolille näännyttävä kokemus.

30. Johanna Korhonen valittelee kirjoituksensa lopuksi oikeusjärjestelmämme ympärillä vallitsevaa tarpeetonta hiljaisuuden kulttuuria. Korhosen mukaan oikeuden seuraamisen ja siitä keskustelemisen pitäisi olla osa normaalia demokratiaa. Tähän toteamukseen voidaan hyvällä syyllä yhtyä. Meillä ei juuri keskustella edes tärkeistä tai merkillisistä oikeusjutuista. Omalta osaltani olen yrittänyt viritellä keskustelua ja jopa kritisoida havaitsemiani puutteita ja epäkohtia.

320. Pitkä ja kallis palkkariita käräjillä

Iltalehdessä oli tänään seuraava uutinen:

Palkkakiista käräjillä tuli opettajalle huippukalliiksi. Kiljavan opistossa opettajana työskennellyt nainen joutuu maksamaan pitkän pennin.

Palkkakiista kävi todella kalliiksi Kiljavan opistossa opettajana työskennelleelle naiselle. Nainen hävisi tänään palkka- ja muita saatavia koskevan riitajutun SAK:n koulutussäätiötä vastaan. Hyvinkään käräjäoikeus velvoitti naisen korvaamaan osan koulutussäätiön vaatimista oikeudenkäyntikuluista eli jopa 300 000 euroa korkoineen.

Juttua valmisteltiin oikeudessa jo vuoden 2004 lopusta. Valmistelun kestoon vaikuttivat laaja todistelu ja muu aineisto, asianosaisten lukuisat vaatimukset ja asian edellyttämät valmistelutoimet. Myös pääkäsittelyn yhteydessä esitettiin laajaa suullista todistelua.

Tuomiosta ilmenee, että kehotukset pyrkiä jutussa ensisijaisesti sovintoon kaikuivat enemmän tai vähemmän kuuroille korville.

Kanteessa oli kysymys väitettyjen lähes 250 000 euron suuruisten saatavien velkomisesta SAK:n koulutussäätiöltä korkoineen. Saatavien on kerrottu kertyneen vuosien 1995 ja 2002 välillä. Nainen vaati muun muassa maksamattomista palkoista ja lomakorvauksista yhteensä 247 346,31 euroa. Lisäksi hän vaati oikeudenkäyntiin liittyviä asianosaiskuluja noin 60 000 euroa ja oikeudenkäyntikuluja lähes 500 000 euroa. SAK:n koulutussäätiö kiisti kanteen kokonaan. Käräjäoikeus hylkäsi jo aiemmassa välituomiossaan osan naisen vaateista vanhentuneina.

----

Tällaiset uutiset tuntuvat aina pöyristyttäviltä. Alioikeusprosessin kestäminen kuusi vuotta sinänsä tavallisen tuntuisessa työpalkkariidassa panee miettimään, onko oikeudenkäynnissä kaikki ollut kunnossa. Kanne koski yhden opettajan väitettyjä ylityökorvauksia vuosilta 1995-2002. Vastaaja väitti, että nainen oli kokonaispalkalla. Siis aivan tavallinen työsuhderiita. Miten ihmeessä siitä on saatu tuollainen mammuttijuttu aikaiseksi?

Millaista on ollut tuomarin prosessinjohto ja onko laissa olevia säännöksiä valmistelun tehokkuudesta ja joutuisuudesta otettu lainkaan huomioon vai onko niille niin sanotusti viitattu kintaalla? Onko jutussa todella pyritty sovinnolliseen ratkaisuun?

Minkään oikeusjutun käsittely ei saisi kestää alioikeudessa kuutta vuotta. Hyvinkään oikeudenkäynti on venähtänyt selvästi kohtuuttoman pitkäksi, jos asiaa arvioidaan vaikkapa Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön perusteella.

Laki asettaa sekä riita-asian asianosaisille että heidän asianajajilleen samoin kuin tuomioistuimelle velvollisuuden huolehtia siitä, ettei valmistelu ja koko oikeudenkäynti kohtuuttomasti pitkittyisi.

Oikeudenkäymiskaaren (OK) 5 luvun 17 §:n 3 momentin mukaan "valmistelu on saatettava loppuun viivytyksettä. Asianosaisen on perehdyttävä asiaan niin hyvin, ettei asian käsittely hänen laiminlyöntinsä vuoksi viivästy." Vaikka laki puhuu "asianosaisesta" ja hänen velvollisuudestaan, koskee säännös luonnollisesti myös ja käytännössä erityisesti asianosaisen asianajajaa. Asianajajia velvoittavissa hyvää asianajajatapaa koskevissa ohjeissa on nimenomaisia määräyksiä, jotka velvoittavat asianajajan hoitamaan toimeksiannot huolellisesti, täsmällisesti ja tarpeellisella joutuisuudella sekä päämiehelle tarpeettomia kustannuksia aiheuttamatta.

OK 5 luvussa on useita pykäliä, jotka velvoittavat valmistelua johtavan tuomarin huolehtimaan asian joutuisasta käsittelystä ja asian selvittämistä tarkoittavasta prosessinjohdosta. Valmistelua johtava tuomari vastaa viime kädessä siitä, että valmistelu toimitetaan viivytyksettä. Jos asianosaiset tai jompikumpi heistä taikka asianosaisen avustajansa tai asiamiehensä näyttävät viivyttelevän tarpeettomasti, on laissa kyllä monia keinoja panna tällainen asianosainen/asianajaja järjestykseen.

Valitettavasti käytännössä valmistelua johtavan tuomarin prosessinjohto on aika usein lepsua ja liian passiivista. Tämä lepsuus ja passiivisuus tarttuu sitten helposti partteihin ja näiden asianajajiin, jotka huomaavat, että hei, eihän tässä olekaan minkäänlaista kiirettä. Asianajajilla tai muilla oikeudenkäyntiasiamiehillä ei ole yleensä minkäänlaista kiirettä jutun valmistelussa tai käsittelyssä, koska heidän palkkionsa perustuu tuntiveloitukseen. Siis mitä pidemmäksi asian valmistelu ja pääkäsittely venyvät, sitä muhkeamman laskun asianajaja voi kirjoittaa.

Olen usein yrittänyt kiinnittää huomiota sanottuihin epäkohtiin, siis tuomareiden passiiviseen prosessinjohtoon, asianajajien ja muiden asiamiesten hitaaseen ja heikkoon asianajoon sekä ajan kulumiseen perustuvaan palkkiolaskutukseen, mutta tuloksetta. Ei näistä asioista kukaan tunnu olevan erityisemmin kiinnostunut. Tuomareiden prosessinjohdosta toki joskus turistaan tuomaritapaamisten yhteydessä niitä näitä, mutta keskustelu päättyy yleensä siihen, että kukin tuomari selittelee, ettei ainakaan hänen omassa prosessinjohdossa ole mitään moittimista! Keskustelu viedään usein sivuraiteille ja pääasiat pyritään unohtamaan. Asianajajien huonosta valmistautumisesta juttuun ja asian heikosta ajamisesta oikeudessa tai hirmukorkeista palkkiolaskuista ja niiden perusteista ei yleensä haluta edes keskustella. Tuomarit eivät ikään kuin kollegiaalisista syistä ("juristejahan tässä sentään kaikki ollaan") halua puuttua asianajajien kohtuuttomaan korkeaan laskutukseen, vaan tuomitsevat jutun hävinneen asianosaisen maksamaan voittaneelle osapuolelle oikeudenkäyntikuluja kylmästi advokaatin esittämän palkkiolaskun mukaisesti.

Vielä yksi kohta em. Iltalahden uutisessa. Käräjäoikeuden tuomion perusteluissa mainitaan, että tuomari oli kyllä kehottanut asianosaisia pitkän käsittelyajan kuluessa sovintoratkaisun tekemiseen, mutta tuloksetta. En toki tiedä, millaisia nuo "kehotukset" ovat olleet, mutta yleisesti ottaen on sanottava, ettei pelkkä vaisu kehottaminen sovintoon auta mitään, vaan tuomarilta edellytetään hieman riuskempia otteita sovinnon aikaansaamiseksi. Laissakin (OK 5:26.1) sanotaan, että "tuomioistuimen on pyrittävä saamaan asianosaiset sopimaan asia." Tämä tarkoittaa, kuten oikeuskirjallisuudessa on selvitetty, tuomarilta aktiivista otetta, jotta asiaosaiset todella ottaisivat hänen sovintokehotuksestaan vaarin. Tuomarin on pantava itsensä todella likoon saadakseen vaikeassa ja laajassa jutussa sovinnon aikaiseksi.

Sovintoon pyrittäessä asianosaisia voidaan kuulla erikseen samoin kuin yksin eli siis ilman avustajiensa saapuvilla oloa, asianosaisille on kerrottava, mitä etuja asian sovinnollisesta ratkaisemista koituu tuomioon verrattuna jne. Lain mukaan tuomari voi tehdä asianosaisille myös konkreettisen sovintoehdotuksen (OK 5:26.2). Sovintoehdotusta ei voida tehdä, jos molemmat osapuolet eivät sitä halua. Sen sijaan tuomari voi kertoa ainakin pääkäsittelyssä ja tilanteesta riippuen toisinaan myös jo valmistelussa, millaiseen ratkaisuun asiassa ilmeisesti tultaisiin senhetkiseen valossa päätymään. Tällainen ns. tuomioehdotus, joka sisältä myös lyhyet perustelut, on käytössä esimerkiksi Tanskassa, vaikka laissa siitä ei olekaan säännöksiä. Jos asianosaiset hyväksyvät tuomarin tekemän tuomioehdotuksen, asian käsittely päättyy siihen, eikä tuomarin tarvitse kirjoittaa tuomiota eikä perustella sitä.

Riita-asian valmistelussa ja pääkäsittelyssä sekä sovintoon tähtäävässä toiminnassaan tuomari tarvitsee siis mielikuvitusta, taitoa, rohkeutta ja aktiivista prosessinjohtoa. Taitavat tuomarit onnistuvat usein tässä ja saavat asian käsittelyn päättymään joko valmistelussa tehtävään sovintoon tai pääkäsittelyssä tuomioehdotuksen hyväksymiseen, jolloin valituskierrosta hovioikeudessa ei tarvita. Oikeudenkäynnin kokonaiskesto lyhenee tuntuvasti, mikä puolestaan johtaa oikeudenkäynnistä aiheutuvien kustannusten alenemiseen.

Jos tavallisessa työpalkkariita-asia tai muu vastaava riita-asia venyy vuosien mittaiseksi, asiassa kuullaan satoja todistajia ja oikeudenkäyntikuluja koskevat korvausvaatimukset ovat puolin ja toisin puolen miljoonan euron luokkaa, ei syy kaikkeen näihin kummallisuuksiin ole prosessilaissa ja menettelysäännöissä. Syitä täytyy etsiä kyseisen oikeudenkäynnin toimijoiden eli asiaa käsitelleiden tuomareiden ja asianosaisia edustaneiden asianajajien piiristä, heidän prosessinjohdostaan ja asian ajamisestaan.