972. KKO 2015:75. Muutoksenhaku, valitusosoitus, oikeudenkäyntivirhe

1. Muutoksenhaku on tärkeä osa oikeusturvaa. Tämä ilmenee perustuslain 21 §:n 2 momentista, jonka mukaan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeisiin kuuluu oikeus hakea muutosta. Muutoksenhakuoikeutta on tosin pyritty viime aikoina innolla supistamaan ja rajoittamaan, mikä ilmee erilaisina valituslupanormeina ja hovioikeuden osalta jatkokäsittelylupaa koskevina säännöksinä.

2. Tuomioistuimen muutoksenhakua koskevilla ohjeilla on oikeusturvan kannalta tärkeä merkitys, jotta asianosainen pystyisi hakemaan muutosta eli valittamaan laissa säädetyssä järjestyksessä ja määräajassa. Ko. ohjausta käräjäoikeuden tulee antaa kahdessa vaiheessa. 

3. Ensiksikin asianosaiselle annetaan pääpiirteiset ohjeet muutoksenhausta, kun käräjäoikeuden ratkaisu julistetaan (istunnossa) tai annetaan (kansliassa), OK 25:3. Toiseksi käräjäoikeuden tulee antaa asianosaiselle yksityiskohtaiset ohjeet valitusmenettelystä sen jälkeen, kun asianosainen on päättänyt hakea muutosta ja ilmoittanut siinä tarkoituksessa ratkaisuun tyytymättömyyttä (OK 25:11). Kun OK 25:3:n mukaan annettavissa muutoksenhakuohjeissa mainitaan, että valitusaika on 30 päivää, on valitusosoituksessa ilmoitettava myös valitusajan päättymispäivä. Jos valituskirjelmä toimitetaan oikeudelle sanotun päivän jälkeen, valitusta ei tutkita.

4. Korkein oikeus on antanut tänään muutoksenhakua ennakkopäätöksen (KKO 2015:75). Siinä selostettu tapaus koskee asiaa, jossa käräjäoikeus ei ollut antanut valitusosoitusta, jolloin asianosaisen tekemä valitus oli saapunut käräjäoikeuden kansliaan päivän myöhässä. Käräjäoikeus jätti valituksen tutkimatta ja tämän jälkeen Helsingin hovioikeus hylkäsi valittajan tekemän valituksen tutkimatta jättämisestä. 

5. Korkein oikeus sen sijaan katsoi, että valitusosoituksen antamatta jättäminen oli virhe ja vieläpä niin karkea menettelyvirhe, että se oli vaikuttanut tai sen ainakin voitiin otaksua olennaisesti vaikuttaneen siihen, että valitus oli jätetty myöhässä. Tämän vuoksi korkein oikeus kumosi käräjäoikeuden ja hovioikeuden päätökset ja palautti asian käräjäoikeuteen, jonka tuli antaa valittajalle uusi valitusosotus.

KKO 2015:75

6. Ko. tapauksessa Helsingin käräjäoikeus oli velkomusta koskevassa riita-asiassa 17.12.2013 kansliassa antamallaan tumiolla (kansliatuomio) velvoittanut vastaajana olleen, jutussa ilman lainoppinutta asiamiestä tai avustajaa toimineen A:n suorittamaan kantajana olleelle S Oy:lle maksamatonta kauppahintaa ja korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut. Käräjäoikeus oli lähettänyt A:lle tiedoksi tuomion niin sanotun lukukappaleen, jossa oli ollut mukana muutoksenhakuohjeet. Niissä oli ollut muun ohjeet tyytymättömyyden ilmoittamisesta ja toimituskirjan toimitustavasta. Muutoksenhakuohjeissa oli mm. ilmoitettu, että määräaika valituksen tekemiseen on 30 päivää käräjäoikeuden ratkaisun julistamis- tai antamispäivästä; valituksen tekemisen päättymipäivää ei ollut kuitenkaan ohjeissa maininttu.

7. A oli määräajassa hyväksytysti ilmoittanut tuomioon tyytymättömyytensä. Koska A ei ollut tilannut jutun toimituskirjaa, käräjäoikeus ei ollut sitä eikä siihen liitettyä valitusosoitusta hänelle toimittanut. Käräjäoikeus ei ollut toimittanut A:lle myöskään erillistä valitusosoitusta.

8. Valituksen perille toimittamisen määräaika päättyi torstaina 16.1.2014. A toimitti valituskirjelmänsä käräjäoikeuden kansliaan vasta perjantaina 17.1.2014 eli päivän liian myöhään. Tämän vuoksi käräjäoikeus jätti  24.1.2014 A:n valituksen tutkimatta. 

9. A valitti päätöksestä hovioikeuteen ja vaati, että valitus tutkitaan, koska hänelle ei ollut ilmoitettu valitusajan päättymispäivää. Helsingin hovioikeus (Marjatta Möller, Tuomo Antila ja Ari Kyllönen) tutki valituksen, muttei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä. Perusteluinaan hovioikeus totesi lakonisesti vain, että se on tutkinut käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuuden, mutte aihetta käräjäoikeuden ratkaisun muuttamiseen ei ole. 

10. Korkein oikeus myönsi A:lle valitusluvan ja otti A:n valituksen tutkittavakseen. Asiassa oli  kysymys siitä, onko käräjäoikeus menetellyt virheellisesti jättäessään antamatta valitusosoituksen A:lle. Mikäli käräjäoikeuden katsotaan menetelleen virheellisesti, kysymys on myös siitä, mikä vaikutus valitusosoituksen antamatta jättämisellä on ollut A:n muutoksenhakuoikeuden käyttämiselle.

11. Korkein oikeus päätyi sihen, että käräjäoikeudessa oli tapahtunut menettelyvirhe, kun oikeus ei ollut antanut A:lle valitusosoitusta, josta oli ilmennyt valitusajan tarkka päättymispäivä; A:lle ei annettu valitusosoitusta lainkaan. Muutoksenhakuohjeet oli ratkaisua annettaessa A:lle annettu, mutta niissä ei ollut mainintaa valituksen päättymispäivästä. 

12. Korkeimman oikeuden päätös on perusteltu ja itse asiassa ainoa oikea ja hyväksyttävissä oleva ratkaisu asiassa. Perusteluissa viitataan mm. perustuslain oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevaan 21 §:n 2 momenttiin sekä siihen, miten OK 25 luvun puheena olevia säännöksiä on syytä tulkita, jotta asianosaisen oikeus muutoksenhakuun olisi turvattu. Perustelujen mukaan käräjäoikeuden tulkintaa ei voida pitää asianosaisten yhdenvertaisuuden kannalta hyväksyttävänä. Perustelut on seikkaperäisesti ja taitavasti kirjoitettu, mitä ei voida pitää yllättävänä, sillä kokoonpanon yhtenä jäsenenä on ollut oikeusneuvos Mika Huovila, joka on väitellyt oikeustieteen tohtoriksi  prosessioikeuden alaan kuuluvalla tutkimuksellaan "Periaatteet ja perustelut" (2003). Huovila haki Helsingin yliopiston dosentiksi, mutta oli iso yllätys, ettei hänen hakemustaan hyväksytty, vaikka molemmat asiantuntijat (Jaakko Jonkka ja allekirjoittanut) totesivat lausunnossaan Huovilan päteväksi.

13. Vaikka tätä ei KKO:n perusteluissa nimenomaisesti mainita, samat moitteet ansaitsee myös A:n valituksen hovioikeudessa ratkaissut kokoonpano. Hovioikeus on kuitannut ei syytä -ratkaisunsa lyhyillä ja mitäänsanottomilla kulissiperusteluilla, joissa todetaan vain, että valitus on tutkittu eikä sitä hyväksytä; kunnon perusteluja hovioikeus ei ole vaivautunut kirjoittamaan. Tämä on perin yllättävää, sillä kyllä hovioikeuden olisi tullut havaita, että käräjäoikeudelle on sattunut selvääkin selvempi menettely- eli oikeudenkäyntivirhe, vieläpä niin tökerö virrhe, että se on johtanut valituksen myöhästymiseen. Asianosaisen oikeusturvan kannalta tärkeitä muotosäännöksiä ei ole lupa tulkita tavalla, joka vaarantaa asianosaisen tosiasiallisen oikeuden saada asia tuomioistuimen eli tässä tapauksessa hovioikeuden tutkittavaksi. 

14. Hovioikeuden kokoonpano on koostunut taitavina pidetyistä tuomareista. Puheenjohtaja Marjatta Möller on ex-oikeusneuvos Gustaf Möllerin vaimo ja Tuomo Antila on aloittanut 1.9. korkeimman oikeuden jäsenenä eli oikeusneuvoksena. Virkaesityksessään tasavallan presidentille toukokuussa korkein oikeus korosti Antilan ansioita. Muistamani mukaan jaoston kolmas jäsen eli Ari Kyllönen on hakenut pari kertaa KKO:n jäsenyyttä.

15. Tuomaritkin ovat toki vain ihmisiä ja, kuten tiedämme, tekeville ja myös korkeille päättäjille sattuu joskus virheitä, joten ei ole sinänsä ihme, että sellaista tapahtuu myös tuomareiden kohdalla. Asianosaisten oikeusturva olisi kuitenkin syytä ottaa tosissaan, tulkintojen pitäisi olla kohdallaan ja perusoikeusmyönteisiä eikä ratkaisuissa tulisi tyytyä mitäänsanomattomien fraasiperustelujen esittämiseen.

16. Enemmän tarkkuutta peliin, arvoisat tuomarit!

905. Tuomarinohjeita

1. Oikeustapauksia blogissa kommentoidessani olen joutunut usein kiinnittämään huomiota erityisesti kahteen asiaan, joissa esiintyy epäkohtia. Ne ovat tuomarin prosessinjohto ja tuomion perusteleminen. Olen kirjoittanut mainituista asioista juridisissa aikakausilehdissä ja käsitellyt niitä myös muutamissa kirjoissani. 

2. Toimiessani itse 1976-1990 kihlakunnantuomarina oikeudenkäynti perustui niin sanottuun suullis-pöytäkirjalliseen menettelyyn, juttujen toistuviin lykkäyksiin ja käsittelyn pikkutarkkaan pöytäkirjaamiseen. Menettelyssä eivät toteutuneet oikeudenkäynnin suullisuus, välittömyys eikä keskitys. Valmistavaa käsittelyä ei ollut, vaan oikeudenkäynti aloitettin suoraan pääkäsittelystä; lykkäysten johdosta puheenjohtaja saattoi usein vaihtua. Tuomarin aineelliseen prosessinjohtoon ei kiinnitetty riittävää huomiota. Tuomion perustelut olivat yleensä niukkoja, sillä käsittelyn ja todistelun pöytäkirjaamista pidettiin tärkeämpänä kuin ratkaisun perusteluja. Todistelun välittömyys ei toteutunut, sillä lykätyissä jutuissa todistelua esitettiin ja otettiin vastaan useassa eri istunnossa.

3. Maan alioikeustuomareilla ei tuntunut olevan kovin suurta innostusta prosessin oma-aloitteiseen kehittämiseen, ja kauan valmisteilla ollut alioikeusuudistus viipyi viipymistään. Kirjoitin artikkelin "Tuomioistuin oikeudenkäyntimenettelyn kehittäjänä", joka julkaistiin Defensor Legis -lehden numerossa 1-2/1989 s. 56-77. Siinä samoin kuin eräissä muissakin kirjoituksissa käsittelin keinoja, joiden avulla tuomarit voisivat kehittää menettelyä omatoimisesti ilman lainsäädännön muuttamista. 

4. Ikaalisten tuomiokunnassa otettiin 1980 -luuvn puolivälin jälkeen käyttöön tulossa olevaa menettelyuudistukseen kuuluneita tavoitteita. Kehotin puheenjohtajia menettelyn suullisuuden, välittömyyden ja keskityksen lisäämiseen, kirjelmien torjumiseen ja lykkäysten välttämiseen. Riita-asioissa otettiin käyttöön valmistelua tarkoittavia keinoja. Lainsäädännössä riita-asian valmistelu toteutui vasta 1.12.1993, jolloin alioikeusuudistus tuli voimaan.

5. Kihlakunnantuimarina laadin muistion asioista, joiden avulla erityisesti riita-asian oikeudenkäyntiä voitiin järkevöittää ja kehittää tulossa olevan uudistuksen suuntaviivojen mukaisesti. Lähetin muistion myös eräille muille alioikeuksille ja esittelin ohjeiden pääkohtia oikeusministeriön alioikeustuomareille järjestämissä prosessinjohtoseminaareissa. Ohjet herättivät  jonkin verran huomiota myös lehdistössä, esimerkiksi Helsingin Sanomissa 9.10.1988,  Aamuehdessä ja Etelä-Suomen Sanomissa puhuttiin "Ikaalisten mallista".

6. Sattuneesta syystä kaivoin jokin aika sitten muistion esiin ja esittelen sen nyt asiasta kiinnostuneille lukijoille, kas tässä:

Tuomarinohjeita alioikeuden puheenjohtajille

(1) Tuomarin tärkeimmät tehtävät oikeudenkäynnissä ovat

* prosessin johtaminen ja

* päätöksen perusteleminen

Keskity siis erityisesti niihin.

(2) Prosessinjohdossa tärkeintä on huolehtia asian perusteellisesta, mutta samalla sen joutuisasta käsittelystä (= materiaalinen prosessinjohto). Siihen oikeudella OK 14:4:n mukaan on aina jutun laadusta riippumatta nimenomainen velvollisuus.

(3) Asia voi tulla perusteellisesti käsitellyksi ja selvitetyksi vain, jos ratkaisua varten koottu aineisto (= tosiseikat ja todisteet) on mahdollisimman selkeä ja täydellinen. Tuomarin tehtävänä on valvoa, että näin myös käytännössä tapahtuu.

(4) Paras tuomarin käytettävissä oleva keino asian selvittämiseksi on kyselyoikeuden käyttö. Siihen puheenjohtajalla on sekä riita- että rikosasiassa myös velvollisuus (OK 14:1.1 ja 3.3). Tuomarin kysymysten, huomautusten, informointien yms. keinojen avulla asianosaiset voidaan saada tehokkaasti selvittämään asiaa.

(5) Materiaalisen prosessinjohdon tarkoituksena ei ole, että tuomari selvittäisi viran puolesta, mitä vaatimuksia asiassa voitaisiin esittää, tai mihin tosiseikkoihin taikka todisteisiin vaatimukset olisi mahdollista perustaa. Prosessinjohdon tarkoituksena on selvittää, mikä on asianosaisten tarkoitus eli mihin edellä mainittuun aineistoon he itse haluavat ratkaisun perustuvan, sekä saada asianosaiset toimimaan tämän mukaisesti.

(6) Vaadi heti oikeudenkäynnin alussa asianosaisilta tarkka selvitys heidän vaatimuksistaan ja niiden perusteista. Tämä koskee kanteen lisäksi myös vastaajan vastinetta. Selvitä, mihin seikkoihin vastaajan kanteen vastustaminen perustuu, eli kiistääkö vastaaja kanneperusteiden olemassaolon vai vetoaako hän siihen, ettei kanne perustu lakiin (oikeusväite) tai onko vastaajan tarkoituksena vedota johonkin vastatosiseikkaan. Vaadi selvitys erikseen jokaisen kanneperusteen ja sen jälkeen jokaisen vastaajan mahdollisesti esittämän vastatosiseikan osalta.

(7) Asianosainen on yleensä aina jutun paras tietolähde. Älä siis unohda oikeuden istunnossa asianosaisten henkilökohtaista kuulemista ja kuulustelua, vaikka asianosaisilla olisi oikeudenkäynnissä avustaja. On virhe, jos annat asianosaisen istua tuppisuuna avustajansa vieressä koko oikeudenkäynnin ajan.

(8) Lykätessäsi jutun lisäselvitystä varten velvoita pääsäännön mukaan asianosaiset saapumaan jatkokäsittelyyn henkilökohtaisesti, ellei heitä ole jo kuultu. Tähän tuomioistuimella on oikeus. Kokemuksen mukaan asianosaisten henkilökohtainen kuuleminen on tehokas keino selvittää asian faktapuolta.

(9) Muista, että olet oikeuden istunnossa, et millään "lukukinkereillä." Vältä siis lukemasta oikeudelle jätettyjä asiakirjoja äläkä salli muidenkaan niitä lukemalla esittää, ellei siihen ole jonkin asiakirjan tai sen kohdan osalta erityistä syytä. Et ole käräjillä osoittamassa sisälukutaitoasi, vaan se, mistä sinulta odotetaan näyttöä, on prosessin johtaminen ja asian ratkaiseminen oikein. Asiakirjojen lukeminen ei ole prosessinjohtoa eikä muutoinkaan oikeuden puheenjohtajan arvovallalle sopivaa toimintaa.

(10) Riita-asiassa kantajan avustajan tai asiamiehen tehtävänä on esittää haastehakemukseen perustuva kanne. Tämä voi tapahtua vapaamuotoisesti haastehakemusta lukematta. Puheenjohtajan tehtävänä ei ole lukea haastehakemusta eikä kertoa, mitä kantaja vaatii ja millä perusteilla.

(11) Rikosasiassa esitutkintapäytäkirjan ja sen liitteiden lukeminen oikeudessa on tarpeetonta työtä ja osoitus oikeudenkäynnin kehittymättömyydestä. Esimerkiksi asianomistajan ja syytetyn poliisikuulustelussa antamien kertomusten lukeminen on turhaa työtä, koska mainitut asianosaiset ovat henkilökohtaisesti oikeudessa saapuville ja voivat siten esittää lausumansa suoraan oikeudelle. Esitutkinta-asiakirjat voivat kyllä olla istunnossa esillä, jolloin niistä voidaan seurata, kertovatko asianosaiset ja todistajat samalla  tavalla kuin he ovat kertoneet esitutkinnassa. 

(12) Älä lue itse myöskään muita oikeudelle esitettyjä ja annettuja asiakirjoja, vaan kehoita asiakirjan oikeudelle antavaa asianosaista ta tämän avustajaa selostamaan niiden sisältöä vapaamuotoisesti. Älä salli, että asianosaiset tai avustajat taikka asiamiehet vain antavat oikeudelle nipun asiakirjoja, jotta puheenjohtaja ryhtyisi niitä lukemaan ja selvittämään, vaan kehota heitä itse selostamaan asiakirjojen sisältöä.

(13) Jos kuitenkin jonkin asiakirjan esittäminen lukemalla osoittautuu tarpeelliseksi, niin anna tehtävä asiakirjan esittäneelle syyttäjälle tai asianosaisen avustajalle/asiamiehelle taikka notaarille. Keskity itse seuraamaan asianosaisten esityksiä ja heidän reaktioitaan, pohtimaan riitakysymyksen selvittämistä ja valmistautumaan tarvittavien kysymysten esittämiseen asianosaisille tai heidän avustajilleen.

(14) Älä salli asianosaisten, avustajien tai asiamiesten lukea istunnossa oikeudenkäyntikirjelmiä ja jättää niitä oikeuden luettavaksi. Kirjelmät eivät toteuta suullista ja välitöntä menettelyä eivätkä asian tehokasta selvittämistä, vaan johtavat usein jutun lykkäämiseen. Muista, että "paperit eivät punastele", sen sijaan asianosaisten ja heidän edustajiensa suullisista lausumista voidaan tehdä johtopäätöksiä esitysten uskottavuuden suhteen. Oikeudenkäyntikirjelmiin perustuva oikeudenkäynti on vanhanaikaista prosessia, jollaista ei muissa maissa enää harrasteta. 

(15) Riita-asiassa kantajan tulee esittää vaatimuksensa ja niiden perusteet jo haastehakemuksessa. Jos katsot kirjallisen vastineen esittämisen tarpeelliseksi, pyydä, että vastaajaa toimittaa vastineensa sinulle ja kantajan asiamiehelle tuomiokunnan kansliaan jo ennen oikeuden istuntoa, jolloin vastinetta ei esitetä vasta istunnossa. Jos enempi kirjelmien vaihto on laajassa tai vaikeassa jutussa tarpeen, sovi asianosaisten kanssa siitä, että kirjelmät puolin ja toisin toimitetaan em. tavalla ennen istuntoa tuomiokunnan kansliaan. Pääsääntönä tulisi pitää, että asianosaiset ilmoittavat kaikki todistajansa ja kirjalliset todisteensa jo haastehakemuksessa ja sen johdosta annetussa vastineessa. 

(16) Muista, että asian istunto on asianosaisten välistä keskustelua, jota sinä johdat ja johon osallistunut omilla puheenvuoroillasi. Asianmukaista keskustelua ei synny, jos vain luet oikeudelle jätettyjä asiakirjoja tai sallit asianosaisten taikka heidän avustajiensa ja asiamiestensä lukea kirjelmiä. Asiakirjojen ja kirjelmien lukemiseen perustuvan istunnon eli eräänlaisten "käräjäkinkereiden" seuraaminen tuntuu paitsi asiaan osallisten myös paikalla mahdollisesti olevan yleisön kannalta ikävystyttävältä ja antaa masentavan kuvan koko oikeudenkäynnistä.

(17) Esitutkintapöytäkirjaan merkittyjen todistajankertomusten lukeminen istunnossa on ainoastaan poikkeustapauksissa luvallista. Pääsäntönä on mainittujen kertomusten lukemiskielto, jonka rikkominen voi olla jopa oikeudenkäyntivirhe. Kehota sen vuoksi todistajaa esittämään kertomuksensa suullisesti, vaikka todistaja valittelisi muistamattomuuttaan tai haluaisi jostakin muusta syystä vältellä kertomuksen esittämistä tai vain viitata siihen, mitä hän on esitutkinnassa kertonut.

(18) Istuntopöytäkirjan pitäminen on tuomarin prosessinjohtoon verrattuna sekundääristä toimintaa. Voit antaa pöytäkirjan pitämisen notaarin tai käräjäsihteerin tehtäväksi. Pikkutarkasta pöytäkirjan pitämisestä huolehtiminen ei ole tuomarin arvovallan mukaista, vaan saattaa antaa hieman oudon kuvan tuomarin päätehtävistä istunnossa. Puheenjohtajan tehtävänä on vain valvoa, että pöytäkirjaa pidetään hänen antamiensa ohjeiden mukaisesti.

(19) Tuomarin muodolliseen prosessinjohtoon kuuluu huolehtia mm. käsittelyn suullisuudesta, välittömyydestä, joutuisuudesta ja julkisuudesta, samoin kuin siitä, että riidan osapuolten oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin toteutuu ja heitä kuullaan toistensa esityksistä ja koko prosessiaineistosta. Puheenjohtajana sinulla on velvollisuus valvoa, että asian käsittelyssä noudatetaan selvyyttä ja järjestystä eikä asiaan sekoiteta mitään sellaista, joka ei siihen kuulu, mutta etteivät asianosaiset tai heidän avustajansa taikka asiamiehensä toisaalta sorru ns. ohipuhumiseen.

(20) Puheenjohtajan aineelliseen (materiaaliseen) prosessinjohtoon puolestaan kuuluu huolehtia siitä, että asia tulee asianmukaisesti ja perusteellisesti käsitellyksi. Tuomarin tulee kyselyjen ja huomautusten avulla pyrkiä selvittämään, mitä asianosaiset lausumillaan tarkoittavat, sekä poistamaan asianosaisten vaatimuksia, perusteita tai väitteitä rasittavat puutteet, epäselvyydet tai ristiriitaisuudet. Tuomari on velvollinen selvittämään, mihin mainitsemiinsa tosiseikkoihin osaiset haluavat vedota vaatimustensa välittöminä perusteina eli ns. oikeustosiseikkoina ja mihin puolestaan vain todisteina. - Ks. tuomarin materiaalisesta prosessinjohdosta tarkemmin Virolaisen artikkelia Lakimies-lehdessä 1983 s. 148-173) ja kirjaa Materiaalinen prosessinjohto (1988).

(21) Tuomarin velvollisuuksiin kuuluu tarvittaessa informoida asianosaisia sellaisista tapaukseen mahdollisesti soveltuvista oikeusnormeista, joihin asianosaiset eivät itse ole itse huomanneet vedota tai kiinnittää riittävää huomiota, sekä kehottaa heitä lausumaan yleensä käsityksensä sovellettavista oikeussäännöksistä.  Lain soveltamista koskeva jura novit curia -periaate ei estä tuomaria harjoittamasta informatiivista prosessinjohtoa. Asianosaisen kuulemisen periaate suorastaan edellyttää, että istunnossa keskustellaan myös lain soveltamista ja tulkintaa koskevista kysymyksistä. Tavoitteena on myös oikeuskysymysten eli lainsoveltamisen osalta pidettävä sitä, ettei tuomioistuimen ratkaisu saa tulla asianosaisille yllätyksenä.

(22) Ennen todistajien kuulemiseen ryhtymistä on tärkeätä selvittää mahdollisimman tarkasti ne teemat, joista kutakin todistaa on tarkoitus kuulla. Tämän selvityksen avulla voidaan muun muassa arvioida, onko todistajan kuuleminen kaikista ilmoitetuista seikoista lainkaan tarpeen. Pyydä riita-asiassa asianosaisia ilmoittamaan kutakin todistetta koskevat teemat jo haastehakemuksessa ja sen johdosta annettavassa kirjallisessa vastineessa. 

(23) Pidä mielessä OK 17:7:n säännös, jonka mukaan tuomioistuin ei saa sallia sellaisen todisteen esittämistä, joka koskee seikkaa, joka on asiaan vaikuttamaton tai jo selvitetty tahi josta näyttö on huomattavasti vähemmällä vaivalla tai kustannuksilla saatavissa. Kahdesta tai useammasta käytettävissä olevasta todistuskeinosta asianosaisen tulee valita paras eli se, jonka voidaan arvioida olevan luotettavin. Tarpeettoman todistelun epäämisessä on kysymys tuomarin prosessiaineistoa rajoittavasta prosessinjohdosta.

(24) Muista toisaalta OK 17:8:n säännökset, joiden mukaan tuomarilla on tietyin edellytyksin ja rajoituksin oikeus määrätä omasta aloitteestaan hankittavaksi todisteita. Rikosasiassa tuomari ei kuitenkaan saa ryhtyä selvittämään syytettä tukevien todisteiden hankkimista tai esittämistä. Riita-asiassa tuomarin on puolestaan syytä rajoittua selvittämään, miten asianosaiset itse suhtautuvat mahdollisten uusien todisteiden esittämiseen.

(25) Muista ratkaisua tehdessäsi tuomioistuimen tutkimisvaltaa rajoittavat säännökset, joita ovat väittämistaakka riita-asioissa (ks. siitä Virolainen, Väittämistaakasta vähäsen, LM 1985, s. 973-1006) ja syytesidonnaisuus rikosasiassa (ks. Virolainen, LM 1974 s. 25-43). Tuomioistuimella ei ole lupa ulottaa tutkintaansa riidan kohteen tai syytteessä mainitun teonkuvauksen ulkopuolelle, vaan ratkaisussa tulee pysyä asianosaisten vaatimusten ja niiden perusteiksi vetoamien oikeustosiseikkojen puitteissa. Toisaalta tuomiossa on annettava lausunto kaikista asianosaisten esittämistä vaatimuksista ja väitteistä.

(26) Perustele ratkaisu niin seikkaperäisesti, selkeästi ja avoimesti, että asinosaiset ja heidän avustajansa sekä asiamiehensä ymmärtävät, millä perusteilla lopputulokseen on päädytty (Ks. tuomion perustelemisesta lähemmin Virolainen, LM 1986 s. 889-917). Perusteluvelvollisuus, joka koskee myös vasta-argumenttien (contra-perustelut) ilmoittamista, palvelee osaltaan asianosaisten kuulemisperiaatteen toteutumista. Perusteluissa tulee ilmoittaa, millä perusteella jonkin riitaisen seikan on katsottu tulleen näytetyksi tai jääneen näyttämättä.

(27) Tuomio on perusteltava myös oikeuskysymysten osalta. Älä siis tyydy ilmoittamaan vain lain soveltamisen lopputulosta, vaan kirjoita näkyviin, mihin seikkoihin juridinen päättelysi perustuu. Vältä "on katsottava" -tyyppistä argumentointia. Kirjoita lainkohtien lisäksi perusteluissa näkyviin myös oikeuskysymyksen ratkaisuun vaikuttaneet muut oikeuslähteet eli lakien esitöissä, oikeuskäytännössä (ennakkopäätöksisssä) sekä oikeuskirjallisuudessa esitetyt kannanotot. Ratkaisuun vaikuttaneiden reaalisten näkökohtien eli asia-argumenttien ilmoittaminen on myös hyödyllistä.

(28) Kohtele asianosaisia sekä heidän avustajiaan ja asiamiehiään, todistajia sekä käsittelyyn osallistuvia muita henkilöitä tasapuolisesti, ystävällisesti ja kärsivällisesti. Vältä antamasta vaikutelmaa, jonka mukaan käsiteltävä asia olisi rutiininluontoinen tai yhdentekevä. Johda prosessia tehokkaasti ja joutuisasti, mutta toisaalta asianmukaisesti ja käsittelyä tarpeettomasti kiirehtimättä. 

(29) Ole, kuten tuomarinvalassa edellytetään, "rehellinen ja totinen tuomari" (OK 1:7), huumoriakaan silti kokonaan unohtamatta.

(30) Nämä ohjeet eivät ole ristiriidassa lakikirjan alkulehdille painettujen Olaus Petrin vanhojen tuomarinohjeiden kanssa, joita voidaan edelleen soveltuvin osin noudattaa.

8.8.1988/JV
------

7. Oikeudenkäyntimenettelyä koskeva lainsäädäntö on uudistettu lähes kokonaan, mutta  käytäntö ei vastaa läheskään aina kunnon lainkäytölle asetettavia laatuvaatimuksia. Riita-asian pääkäsittelyä edeltää valmistelu, joten samanlaista lykkäysruljanssia kuin aikaisemmin ei enää esiinny. Toisaalta valmistelu etenee mm. materiaalisen prosessinjohdon passiivisuudesta ja asianajajien huonosta valmistautumisesta johtuen usein kovin hitaasti. Pääkäsittelyjäkin siirretään usein istunnosta toiseen ja ne saattavat kestää viikkoja tai jopa kuukausia. Oikeudenkäynnin kokonaiskesto ei ole lyhentynyt, vaan päin vaston pidentynyt. Ratkaisuja annetaan pääsäännön mukaan kansliatuomioina, vaikka lain mukaan pääsääntönä on tuomion julistaminen välittömästi pääkäsittelyn päättymisen jälkeen. Kansliatuomion antamisessa ei noudateta laissa säädettyä kahden viikon määräaikaa, vaan tuomiot annetaan usein vasta monen viikon tai kuukauden kuluttua pääkäsittelystä. Tuomion perustelut ovat laajentuneet ja osin myös niiden laatu on parantunut, mutta näyttöä selostetaan usein tarpeettoman laajasti; sen sijaan näytön arvioinnin pohdinta on usein puutteellista. Oikeuskysymyksiä eli lain soveltamista ja tulkintaa perusteellaan yleensä liian niukasti eikä oikeudellisessa päättelyssä tukeuduta tarvittavissa määrin lakien esitöihin, ennakkopäätöksiin tai oikeuskirjallisuuden kannanottoihin. Valitusoikeutta hovioikeuteen on rajoitettu jatkokäsittelyluvalla, vaikka hovioikeuksiin tehtävien valitusten määrät ovat vuosi vuodelta vähentyneet. Eduskunnan käsiteltävä on parhaillaan taas uusi jatkokäsittelyluvan soveltamisalan tuntuva ja täysin idioottimaiselta tuntuva laajennus, mikä merkitsee varsinkin rikosasioissa syytetyn oikeusturvan kaventumista entisestään. Hovioikeuksien ratkaisujen julkaiseminen on alkeellisella tasolla jne. jne.  

8. Oikeusministeriö, lainvalmistelijat ja ylioikeuksien päällikkötuomarit puhuvat jatkuvasti tarvittavilla säästöillä, vaikka esimerkiksi jatkokäsittelyluvan soveltamisalan laajennus perustuu yksinomaan hovioikeuksien ja korkeimman oikeuden työn keventämiseen. Lainkäyttöä koskevia asioita tarkastellaan yksinomaan tuomioistuinten työn sujuvuuden, eli käytännössä työn keventämisen ja minimoinnin, ei asianosaisten oikeusturvan kannalta. Tuomioistuinten ja tuomareiden työ kevenee, mutta asianosaisten oikeusturva ja pääsy oikeuteen ja oikeuksiin heikkenee. Tuomareiden osaamistaso vaihtelee suuresti eikä tuomarinuran avaamisessa ole päästy asetettuihin tavoiteisiin, vaikka tästäkin asiasta on puhuttu jo reilut 30 vuotta. Ylimmät oikeusasteet eli korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus täydentävät yhä edelleen itse itseään, ja niiden jäsenten usein "vinkkaamiseen" perustuva rekrytointitapa on yhtä salamyhkäistä ja sisäänlämpiävää kuin aikaisemminkin. Korkeimman oikeuden ennakkopäätösten lukumäärä on ollut jo vuosia selvässä laskusuunnassa.

9. Tuomioistuinprosessia rasittavien epäkohtien ja puutteiden määrä ei näytä vähenemisen merkkejä, vaikka lainsäädäntöä onkin uudistettu, usein tosin huonompaan ja oikeusturvaa kaventavaan suuntaan. Lainkäytön ja tuomitsemisen tasoa ei voida edes ratkaista yksinomaan lainsäädännön muutoksilla, vaan ratkaisevassa asemassa on oikeuskäytäntö, johon taas vaikuttavat ennen muuta omaksutut menettelytavat sekä tuomareiden ammattitaito ja -etiikka.

10. Kriitikoilla olisi edelleen paljon arvostelun aiheita ja työtä prosessimenettelyä koskevien korjausehdotusten tekemisessä. Tuntuu kuitenkin siltä, että kriitikkoja ei valtakunnasta juuri enää löydy. Oikeusteoriassa on lanseerattu käsite kriittinen oikeuspositivismi, mitä sillä sitten tarkoitetaankin. Selvää on, että lainkäytön laadun parantamiseksi tarvittaisiin kriittistä prosessioikeutta, jonka kannattaja ja harjoittaja olen itse aina ollut. Nykyisin viroissa olevilla prosessioikeuden tutkijoilta ja professoreilta ei kuitenkaan tunnu löytyvän kriittistä otetta, vaan he ovat kaikki enemmän tai vähemmän jees -naisia ja  -miehiä, joille tuntuu riittävän lainsäädännön ja oikeusperiaatteiden pikkutarkka selostaminen ja tiukasti lakien esitöihin perustuvien oppikirjojen laatiminen. Krititikkiä ei esitetä tai jos esitetään, se tehdään niin varovaisesti, ettei juuri kukaan sitä huomaa tai noteeraa. 

855. KKO 2014:46. Suuri kuittikauppajuttu

1. Suureksi kuittikauppajutuksi tai Anton-kuittikauppajutuksi kutsussa tapauksessa syyttäjä vaati käräjäoikeudessa syytetyille rangaistusta muun muassa törkeistä veropetoksista, törkeistä kirjanpitorikoksista, rekisterimerkintärikoksista ja rahanpesusta. Väitettyjen rikosten tekoaika ajottui pääosin vuosille 2003-2005. Kuittitehtaan konttori sijaitsi Herttoniemessä. Jutussa oli lähes sata syytettyä ja juttua on pidetty laajimpana Suomessa käsiteltynä rikosasiana. Sotien jälkeen käsitelty asekätkentäjujttu lienee kuitenkin edelleen maamme laajin rikosjuttu.

2. Helsingin käräjäoikeus antoi tuomion jutussa toukokuussa 2009 ja 44 syytettyä tuomittiin ehdottomiin vankeusrangaistuksiin, 40 ihmistä sai sakkorangaistuksen. Pisin tuomio oli viisi vuotta vankeutta. Viiden pääsyytetyn osalta toiminnan katsottiin olleen järjestäytynyttä rikollisuutta, koska määräävä tekijä toiminnassa oli ollut taloudellisen edun tavoittelu, kyseessä oli vakavat rikokset eli mm. törkeät veropetokset, ryhmän jäsenillä oli omat tehtävänsä rikosten toteuttamiseksi ja toimijoiden välillä vallitsi käskyvaltasuhteet. Syytettyjen joukossa oli useita moottoripyöräjengiläisiä. Osa syytetyistä tuomittiin korvaamaan verottajalle yli 5,5 miljoonaa euroa muun muassa maksamattomista ennakonpidätyksistä ja lähdeveroista.

3. Tuomittujen katsottiin pyörittäneen rakennusyrityksissä laajaa väärennettyjen kuittien kauppaa ja välittäneen pääkaupunkiseudun rakennustyömaille pimeää työvoimaa. Rikollinen toiminta ehti jatkua vuosia kymmenissä uudis- ja jälleenrakennuskohteissa 2000-luvun alkupuolella.

4. Tuomituista 41 henkilöä valitti käräjäoikeuden tuomiosta Helsingin hovioikeuteen. Koska myös syyttäjä ja Verohallinto valittivat, hovioikeudessa asiaa käsiteltiin kaikkiaan 67 syytetyn osalta. Asian pääkäsittely kesti hovioikeudessa 44 istuntopäivää - oikeutta istuttiin siis kuukausikaupalla - ja oikeus kuuli käsittelyssä 177 eri henkilöä .

5. Hovioikeus ratkaisi jutun 16.12.2011 antamallaan tuomiolla. Tuomio käsitti 700, liitteineen yhteensä 950 sivua. Hovioikeus muutti olennaisesti käräjäoikeuden tuomiota, silllä hovioikeus hylkäsi syytteet kokonaan 46 syytetyn osalta. Hovioikeus ei käräjäoikeuden tuomiosta poiketen katsonut, että jutussa vapautetut syytetyt olisivat tehneet töitään jutun päätekijöiden toimistoyhtiöiden lukuun. Hovioikeus ei myöskään pitänyt viiden pääsyytetyn toimintaa järjestäytyneenä rikollisuutena. Hovioikeuden tuomiota on luonnehdittu floppaukseksi jutun kolmelle syyttäjälle.

6. Jutun neljän päätekijän osalta hovioikeus katsoi käräjäoikeuden tavoin, että heidän määräysvallassa olleet toimistoyhtiöt olivat myyneet alihankintalaskuja eli kuitteja toisille rakennusalan yrityksille ja maksaneet omille työntekijöilleen pimeitä palkkoja. Yhtiöt olivat rikkoneet myös kirjanpitovelvollisuuttaan. Koska syytteistä vapautettujen syytettyjen ei katsottu tehneet töitään päätekijöiden toimistoyhtiöiden lukuun, toimistoyhtiöiden verovilppi jäi olennaisesti pienemmäksi kuin mitä käräjäoikeus oli todennut.

7. Hovioikeus tuomitsi päätekijät kuitenkin ehdottomiin vankeusrangaistuksiin muun muassa törkeistä vero- ja kirjanpitorikoksista. Rangaistuksia alennettiin ja niiden pituus vaihteli kahdesta vuodesta ja seitsemästä kuukaudesta neljään vuoteen vankeutta. Yhden päätekijän tuomiota alensi merkittävästi se, että hän oli osallistunut asiansa selvittämiseen. Ehdollista tai ehdotonta vankeutta jutussa tuomittiin lisäksi 14 muullekin syytetyylle. Hovioikeus tuomitsi jutussa myös muutaman sakkorangaistuksen.

8. Miten hovoikeuden tuomio erosi syyttäjien näkemyksestä ja käräjäoikeuden ratkaisusta? Veropetosten tekotapana tapauksessa oli nimenkäytöksi kutsuttu menettely. Rakennusmies tai -porukka sopi rakennustyöstä. Kun heillä ei ollut omaa firmaa, tarjosivat pääsyytettyiksi sittemmin joutuneiden toimistoyhtiöiden toimihenkilöt rakennusmiehille mahdollisuuden laskuttaa tehty työ heidän yhtiönsä kautta. Toimistoyhtiölle ilmoitettiin tehdyt tunnit tai urakan määrä, minkä jälkeen toimistossa kirjoitettiin ohjeiden mukaiset laskut, jotka lähetettiin työn tilaajille. Rahat maksettiin laskun mukaisesti toimistoyhtiöiden pankkitilille. Sieltä summat nostettiin käteisenä niin, että 10 % jäi toimistomiehille ja 90 % annettiin työn tehneille. Mitään veroja ei maksettu. 

9. Pääsyytettyjen puolustus perustui siihen, että veropetos oli tehty työn tehneiden omassa verotuksessa, ei toimistomiesten firman verotuksessa, kuten syyttäjät väittivät. Puolustuksen mukaan laittomien kuittien tai laskujen kirjoittaminen ei ole liiketoimintaa, josta pitäisi maksaa veroja. Helsingin hovioikeus asettui tuomiossaan samalla kannalle ja katsoi, että veropetokseen syyllistyy rakennusmies, joka käyttää toimistoyhtiön nimeä oman työnsä laskuttamiseen. Hovioikeuden mukaan veropetos ei siis ole tapahtunut toimistomiesten kuittifirmassa, joka ainoastaan tehtaili kuitteja työstä, jonka ulkopuoliset olivat sopineet tekevänsä. Rakennusmiehet eivät olleet toimineet avunantajina toimistofirmojen veropetoksessa, vaan päinvastoin toimistomiehiä olisi voitu syyttää avunannosta rakennusmiesten veropetoksiin. Kun tästä ei ollut syytetty, hovioikeus hylkäsi valtaosan syytteistä. 

10. Korkein oikeus myönsi  marraskuussa 2012 asiassa syyttäjälle ja Verohallinnolle valitusluvan. Eilen antamassaan päätöksessä KKO 2014:46 korkein oikeus otti veropetoksiin toisenlaisen kannan kuin hovioikeus ja palautti jutun noin 50 syytetyn osalta hovioikeuteen uudelleen käsiteltävksi. Korkeimman oikeuden mukaan syyttäjät eivät siten olleet syytteitä nostaessaan flopanneet tai syyttäneet väärin. Lisäksi korkein oikeus katsoi, että hovioikeus oli menetellyt virheellisesti, kun se oli ottanut tutkittavaksi kysymyksen siitä, olivatko myös ne vastaajat, jotka eivät olleet hakeneet muutosta käräjäoikeuden tuomioon, syyllistyneet ennakonpidätystä koskevaan veropetokseen. Hovioikeus oli toisin sanoen menetellyt vastoin tuomion osittaista lainvoimaa koskevaa säännöstä.

11. Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksen KKO 2014:46 otsikko, josta tapauksen olennaiset kysymykset ilmenevät, on seuraavanlainen:

Veropetos - Törkeä veropetos
Lainvoima - Osittainen lainvoima
Muutoksenhaku
Oikeudenkäyntimenettely - Jutun palauttaminen

Syytteen mukaan rakennustöitä tehneet henkilöt A - D (useita kymmeniä henkilöitä) ja neljän osakeyhtiön toiminnasta vastanneet henkilöt X - Z (useita henkilöitä) olivat sopineet siitä, että rakennustyöt oli tehty yhtiöiden nimissä ja laskutettu yhtiöiden toimesta. Rakennustöistä yhtiöiden tileille maksetut rahasuoritukset oli nostettu tileiltä käteisenä ja rahavarat oli suoritettu A - D:lle siten, että suorituksista oli vähennetty X - Z:lle prosenttimääräiset palkkiot. Syyttäjä oli katsonut, että myös A - D olivat tosiasiassa vastanneet yhtiöiden toiminnasta siltä osin kuin kysymys oli ollut heidän rakennustoiminnastaan, ja vaatinut kaikkien mainittujen henkilöiden tuomitsemista rangaistukseen yhtiöiden verotuksessa tehdyistä veropetoksista, koska yhtiöiden toiminnassa oli laiminlyöty toimittaa ennakonpidätyksiä ja suorittaa työnantajan sosiaaliturvamaksuja sekä arvonlisäverojen tilittäminen. Syytteessä mainittuja veroja ja maksuja koskevat laiminlyönnit oli katsottu yhdeksi veropetokseksi.

Käräjäoikeus oli lukenut menettelyn X - Z:n syyksi veropetoksena ennakonpidätysten, työnantajan sosiaaliturvamaksujen ja arvonlisäverojen välttämisen osalta, mutta oli katsonut A - D:n syyllistyneen veropetokseen vain siltä osin kuin he olivat laiminlyöneet niiden veromäärien maksamisen, jotka olivat vastanneet heille maksettujen palkkojen ennakonpidätysmääriä. Syyttäjä haki hovioikeudessa muutosta A - D:n osalta siltä osin kuin syyte työnantajan sosiaaliturvamaksujen ja arvonlisäverojen välttämisestä oli hylätty. Osa vastaajista A - D ei valittanut käräjäoikeuden tuomiosta. Hovioikeus katsoi ensin syyttäjän avanneen valituksellaan hovioikeuden tutkittavaksi sen kysymyksen, olivatko väitetyt veropetokset tapahtuneet asianomaisten yhtiöiden toiminnassa myös niiden vastaajien osalta, jotka eivät olleet itse valittaneet käräjäoikeuden tuomiosta. Tätä kysymystä arvioidessaan hovioikeus katsoi, ettei syytteessä kuvattu menettely ollut tapahtunut yhtiöiden toiminnassa siten, että menettelyyn osalliset A - D sekä X - Z olisivat välttäneet ennakonpidätysten, työnantajan sosiaaliturvamaksujen ja arvonlisäverojen suorittamisen syytteessä väitetyllä tavalla, ja hylkäsi syytteen tällä perusteella.


Korkeimman oikeuden päätöksessä mainituilla perusteilla katsottiin, ettei hovioikeuden olisi tullut ottaa syyttäjän valituksen perusteella tutkittavaksi kysymystä siitä, olivatko A - D sekä X - Z syyllistyneet käräjäoikeuden heidän syykseen lukemaan veropetokseen ennakonpidätysten osalta. Korkein oikeus katsoi edelleen, että syytteessä tarkoitettu menettely voi kaikkien menettelyyn osallisten osalta täyttää yhtiöiden toiminnassa tehdyn ennakonpidätysten, työnantajan sosiaaliturvamaksujen ja arvonlisäverojen välttämiseen kohdistuvan veropetoksen. Koska hovioikeus ei ollut arvioinut asian tosiseikastoa tältä pohjalta, asia palautettiin hovioikeuteen.

12. Helsingin hovoikeus oli ilmeisesti katsonut, että koska ns. reformatio in peius -kielto, jonka mukaan valituksenalaista tuomiota ei saa muuttaa yksin muutosta hakevan asianosaisen vahingoksi, ei koske syyttäjän valtusta (tästä säädetään nykyisin OK 26 luvun 2 §:n 1 momentissa),  tämä olisi sellainen (nykyisin) OK 26 luvun 2 §:n 2 momentissa tarkoitettu erityinen syy, jonka vuoksi hovioikeus voisi rangaistuksen koventamista vaativan syyttäjän valituksen johdosta tutkia, onko syytetty edes syyllistynyt hänen syykseen luettuun rikokseen. Mainittu OK 26:2.2:n säännös ei oikeuta hovioikeutta tutkimaan sellaisen teon syyllisyyskysymystä, jonka osalta käräjäoikeuden tuomio on jo saanut lainvoiman. Voisin viitata tältä osin vuodelta 1977 olevaan väitöskirjaani Reformatio in pejus-kiellosta.

13. Rikosoikeudellisesti korkein oikeus katsoi - toisin kuin hovioikeus - että syytteessä tarkoitettu menettely voi kaikkien menettelyyn osallisten osalta täyttää toimistoyhtiöiden toiminnassa tehdyn ennakkopidätysten, työnantajan sosiaaliturvamaksujen ja arvonlisäverojen välttämiseeen kohdistuvan veropetoksen.

14. Anton-kuittikauppajutussa korkeimmassa oikeudessa käyty ja nyt päättynyt kolmas erä ei siis ollutkaan vielä oikeudenkäynnin viimeinen ja ratkaiseva erä.  Asian käsittely jatkuu kymmenien syytettyjen osalta Helsingin hovioikeudessa ja hovioikeuden tuomiosta on vielä mahdollisuus hakea valituslupaa korkeimmalta oikeudelta.

776. KKO 2013:71: Tuomarin prosessinjohdon laiminlyönti

1. Tuomarin tärkeimmät tehtävät käräjillä ovat prosessin johtaminen ja tuomion perusteleminen. Keskity siis erityisesti niihin. 

2. Noilla sanoilla alkoivat allekirjoittaneen aikoinaan Ikaalisten tuomiokunnan ukkotuomarin ominaisuudessa käräjätuomareille ja notaareille antamat yksityiskohtaiset ohjeet, jotka on päivätty ja allekirjoitettu 8.8.1988. Noista päivistä on vierähtänyt jo neljännesvuosisata, eikä Ikaalisten tuomiokuntaa tai käräjäoikeuttakaan enää ole olemassa, mutta tämä ei tarkoita suinkaan sitä, etteikö tuo muistutus tuomarin tärkeimmistä tehtävistä oikeudenkäynnissä pitäisi edelleen paikkansa. 

3. Prosessinjohto voidaan jakaa kahteen osaan eli muodolliseen ja aineelliseen (materiaaliseen) prosessin johtamiseen. Muodollinen prosessinjohto tarkoittaa käsittelyn ulkoisen kulun järjestämistä. Aineellinen (materiaalinen) prosessinjohto puolestaan liittyy tuomarin/tuomioistuimen tehtäviiin itse asian selvittämiseksi, eli se kohdistuu jutussa esitettyyn oikeudenkäyntiaineistoon. Aineellisen prosessinjohdon avulla tuomari selventää, tarkistaa, rikastaa ja tarvittaessa myös rajoittaa sitä aineistoa, jonka pohjalta tuomio annetaan. Kyse on lähinnä siitä, että asianosaiset ja tuomari ovat puolin ja toisin tarkoin selvillä siitä, mitä asianosaiset vaatimuksillaan ja niiden perusteilla tarkoittavat, jottei epäselvyyksiä ja ristiriitaisuuksia mainitussa suhteessa ilmenisi eikä asiassa annettava ratkaisu tulisi asianosaisille yllätyksenä. Tässä tarkoituksessa tuomari joutuu puuttumaan asian selvittämiseen ja käyttämään kyselyoikeuttaan ja informoimaan asianosaisia ja heidän avustajiaan erilaisista kysymyksistä. Aineellinen prosessinjohto ei velvoita ainoastaan käräjäoikeuden tuomareita, vaan koskee yhtä lailla myös hovioikeustuomareita.

4. Edellä lausuttu on "peruskurssikamaa" eli mainittuja asioita yritetään päntätä oikeustieteen opiskelijoiden päähän jo prosessioikeuden perusopetuksessa ja sitten vielä myöhemmin aineopintojen yhteydessä. Mutta oppi ei aina mene perille ja jos meneekin, niin hyvät opit ja opetukset voivat unohtua, kun vastavalmistunut lakimies  myöhemmin  nimitetään tuomarin ylevään virkaan ja hän joutuu johtamaan prosessia ihan "oikeesti" käytännössä. Prosessinjohto kuuluu asioihin, joissa pelkät tiedot eivät riitä, vaan joissa  tarvitaan myös halua ja taitoa soveltaa oppeja käytäntöön. Se, millaiseksi kunkin tuomarin prosessinjohto käytännössä muodostuu, riippuu paljolti tuomarin omaksumasta ammattietiikasta. Tästä johtuu, että tuomareiden prosessinjohdon taso vaihtelee käytännössä etenkin aineellisen prosessinjohdon osalta suuresti sen mukaan, millaisen asenteen tuomari on omaksunut  prosessinjohtoon. On monia aktiivisia ja taitavia prosessinjohtaja-tuomareita, mutta toisaalta on vähintään yhtä suuri joukko prosessinjohtoon passiivisesti suhtautuvia tuomareita. 

5. Tämä esipuheen jälkeen voimmekin ryhtyä tarkastelemaan tänään annettua korkeimman oikeuden ratkaisua KKO 2013:71, jonka  keskiössä on nimenomaan tuomarin aktiivinen prosessinjohto. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan käy ilmi KKO:n ratkaisun perusteluista, joissa jostakin syystä vaietaan kokonaan prosessinjohdosta - edes sanaa prosessinjohto ei mainita perusteluissa saati sitten ratkaisun asiasanastossa  - vaikka tapauksen punainen lanka (clou) liittyy nimenomaan tuomarin aineelliseen prosessinjohtoon, tarkemmin sanottuna sen laiminlyöntiin sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa. Prosessinjohdon sivuuttaminen perusteluissa on minusta valitettavaa, sillä olihan tapauksessa esillä tyypillinen aktiivista prosessinjohtoa edellyttänyt tilanne ja mitä otollisin tilaisuus kiinnittää tuomarikunnan huomiota lainkäytön ohjaamisen tarkoituksessa prosessinjohdon merkitykseen. Korkeimman oikeuden ennakkopäätösten funktionahan on juuri lainkäytön ja alempien oikeuksien toiminnan ohjaaminen, mutta nyt  tarjolla ollut tilaisuus ohjata lainkäyttöä kyllä missattiin.

6. Kyseisessä tapauksessa syytetty A - KKO käyttää hänestä "miedompaa" termiä "vastaaja" - oli törkeää velallisen epärehellisyyttä koskeneessa asiassa Helsingin käräjäoikeudessa kiistänyt syytteen ja rikokseen perustuneet asianomistajien korvausvaatimukset perusteeltaan mutta myöntänyt korvausvaatimukset määriltään oikeiksi. Käräjäoikeus hylkäsi syytteen osaksi katsoen, että A oli ilman hyväksyttävää syytä luovuttanut yhtiön varoja ja omaisuutta vähemmän kuin syytteessä oli väitetty, mutta velvoitti A:n kuitenkin suorittamaan asianomistajille vahingonkorvausta täysimääräisesti (n. 43 000 euroa) sillä perusteella, että hän oli myöntänyt vaatimukset määriltään oikeiksi. Käräjäoikeus on siis ajatellut, että koska myöntäminen sitoo korvausten osalta vastaajaa/syytettyä, niin mitäpä asiaa on syytä ryhtyä enemmälti selvittämään.

7. Helsingin hovioikeus, jossa A vaati korvausvelvollisuutensa alentamista, katsoi tosin A:n yhtiöstä  ilman hyväksyttävää syytä luovuttaman omaisuuden arvoksi ainoastaan reilut 36 000 euroa, hylkäsi A:n ko. korvaussumman alentamista koskevan vaatimuksen sillä perusteella, että A ei ollut hovioikeudessa esittänyt hyväksyttävää perustetta korvausvelvollisuutensa määrällisen myöntämisen peruuttamiselle. Hovoikeus lähti siis kylmästi siitä, että myöntäminen sitoo ja se voidaan myöhemmin peruuttaa pätevästi vain, jos siihen on "hyväksyttävä syy". Vaikka sitä ei perusteluissa mainitakaan, niin hovioikeus on nojautunut ilmeisesti ennakkopäätökseen KKO 1999:6, jossa katsotiin, että alioikeudessa tehty myöntäminen voitiin peruuttaa vielä hovioikeudessa, kun myöntäminen oli perustunut erehdykseen.

8. Hovioikeuden menettelyä ja ratkaisua voidaan syystä ihmetellä. Kuten KKO:n perustelujen kappaleesta 9 ilmenee, A on hovioikeuden pääkäsitelyssä selittänyt, että hän ei ollut käräjäoikeudessa esittämällään lausumalla - korvausvaatimukset myönnetään määriltään oikeiksi - tarkoittanut myöntää oikeiksi väitetyllä rikoksella asianomistajille aiheuttamiensa vahinkojen määrää vaan ainoastaan todeta, ettei hänellä ollut huomauttamista asianomistajien yhtiöltä velkomikseen ilmoittamiin määriin. Tähän nähden hovioikeuden tulkinta, jonka mukaan A:n mainittua kannanottoa on pidetty korvausvaatimusten määrällisen myöntämisen peruuttamisena, vaikuttaa kummalliselta. 

9. Hovioikeuden, samoin kuin jo käräjäoikeuden, olisi toki pitänyt prosessinjohdon eli kysymysten ja huomautusten avulla selvittä, mitä A itse asiassa oli tarkoittanut ko. lausumallaan käräjäoikeudessa ja mitä hän tarkoitti em. kannanotollaan hovioikeudessa. Hovioikeuden tuomareiden olisi pitänyt sanoa esimerkiksi jotenkin siihen tapaan, että "olemmeko me nyt ymmärtäneet oikein, eli haluatteko te peruuttaa  käräjäoikeudessa antamanne myöntämisen, vai mistä oikeastaan on kysymys" tai "mitä te olette käräjäoikeudessa oikeastaan tarkoittanut, kun olette sanonut, että myönnätte vaatimukset määriltään oikeiksi" taikka "oletteko tarkoittaneet todella suostua maksamaan vaaditut korvaukset, vaikka ne ylittävät yhtiöstä luovuttamanne omaisuuden arvon". Tällöin se, mitä A oli todellisuudessa tarkoittanut, olisi aivan ilmeisesti valjennut myös tuomareille.

10. Kun asian oikea laita ei selvinnyt vielä hovioikeudessakaan, A piti valittaa edelleen korkeimpaan oikeuteen. Siellä  A:n tarkoitus ymmärrettiin ja hänen korvausvelvollisuutensa  aleni noin 6 000 eurolla. Perustelujen ydin ilmenee kohdasta 8, mutta kuten jo edellä totesin, tuomioistuimien, siis sekä käräjäoikeuden että hovioikeuden, prosessinjohdon laiminlyöntiä korkein oikeus ei ole ottanut esille eikä perusteluissa edes mainita sanaa prosessinjohto tai kyselyvelvollisuus taikka näitä prosessitoimia koskevaa lainkohtaakaan (ROL 6:5: "Tuomarin tulee kysymyksin poistaa asianosaisten lausuntojen epäselvyyksiä ja puutteellisuuksia").  Perustelujen kohdassa 8 todetaan vain miedosti ja ympäripyöreästi, että käräjäoikeuden olisi tullut tällaisessa tilanteessa varmistautua siitä siitä, että A oli tarkoittanut myöntää korvausvastuunsa täysimääräisesti. 

11. Tämä "varmistautuminen" olisi siis edellyttänyt aineellisen prosessinjohdon käyttämistä, johon tuomarilla on lain mukaan velvollisuus, mutta tästä velvollisuudesta ja sen laiminlyönnistä KKO:n perusteluissa ei ole minkäänlaista mainintaa. Ennakkopäätöksen otsikon asiasanaston tärkein sana olisi ollut ilman muuta prosessinjohto tai aineellinen prosessinjohto, mutta nyt siinä mainitaan prosessinjohdon tilalla täysin mitäänsanomaton sana "oikeudenkäyntimenettely".Tuomari tai tutkija, joka etsiii KKO:n oikeustapaushakemistoista prosessinjohtoa koskevia ratkaisuja, ei siis löydä nyt annettua ennakkopäätöstä lainkaan. Ikävä juttu, mutta tässä taas kerran menetettiin erinomainen tilaisuus ohjata alempien tuomioistuinten lainkäyttöä eli kiinnittää tuomareiden huomiota prosessinjohtoon ja sen tärkeään merkitykseen. Kuten käräjäoikeuden ja hovioikeuden virheellisestä menettelystä havaitaan, ohjaukseen olisi ollut todella tarvetta. 

624. Oikeus "omaan (tuttuun) tuomariin"?

Matti Norrin oikeuskäsitystä voisi luonnehtia surrealistiseksi 


1. Tänä aamuna pikkuhiljaa heräillessäni ja telkkaria avatessani ihmettelin, että ovatkohan Yle Uutisilta nyt loppuneet uutisten aiheet kokonaan. TV1:n Aamu-tv toitotti nimittäin joka puolen tunnin välein "ykkösjuttunaan" toimittaja Päivi Happosen kiihkeällä äänellä suorastaan veret seisauttavaa ideaa, jonka mukaan oikeusjutun asianosaisilla pitäisi olla "oikeus valita tuomarinsa". 

2. Kyllä se sitten piti 3-4 kertaa toistuneen puolituntisen jälkeen lopulta uskoa, että totta se oli, eli tuo toitotus tuli tosiaan telkkarista eikä ollut mitään "pikku-ukkojen" aamuhöpinöitä.

3. Toimittaja ei toki ollut keksinyt ideaa omasta päästään, vaan sen oli toimitukselle esittänyt, kukas muu kuin varatuomari Matti Norri. Toimittaja kuului uhoavan, että Matti Norri on "monen maan oikeuslaitoksen toimintaan perehtynyt pitkäaikainen asianajaja" ja pauhasi vielä, että tämä advokaatti uskoo, että "tuomioistuimiin saataisiin vipinää, jos asianosaiset voisivat itse valita jutulleen tuomarin."

4. Vai että oikein "vipinää". Toimittajan sananvalinta muistutti kummasti hänen kollegansa Ari Mölsän jutustelutyyliä, lienevätkö nämä kaksi väsänneet tämänkin jutun yksissä tuumin ja saaneet sen oikein tv-uutisten ykkösaiheeksi?

5. Kun kuulin, että idean takana oli asianajaja Matti Norri, en sitten enää juuri ihmetellyt tuota "mullistavaa" ja käänteentekevää ehdotusta. Matti Norri on nimittäin lakimies ja filosofi, jolta on totuttu kuulemaan ja lukemaan vuosien ja vuosikymmenten aikana vaikka minkälaisia ehdotuksia ja ideoita. Joskus ihan fiksujakin, mutta toisinaan taas ajatuksia, joita en haluasi väittää suorastaan päättömiksi, mutta joilla ei kuitenkaan olisi käytännössä toteutumisen mahdollisuuksia.

6. "En tunne miestä, sano Ketola Jeesusta", enkä minäkään tunne Matti Norria. Kaikki Norrin tuntevat juristit kuitenkin vakuuttavat kilvan, että Norri on älykäs ja fiksu lakimies, joka toisaalta on yksinäinen susi; hän on pitänyt vuosikymmeniä yhdenmiehen toimistoa Helsingissä. Termillä "yksinäinen susi" viitattaneen kuitenkin lähinnä siihen, että Matti Norri jää aika usein ajatuksineen yksin, niille ei juuri kannatusta tunnu löytyvän.

7. Viimeksi tällaisen todistuksen lähimmäisestään antoi tänään Jukka Kemppinen blogikirjoituksessaan "Norri". Kemppinen sanoi - kuten JK:lla on tapana sanoa lähes kaikista tunnetuista juristeista ja muistakin kuuluisuuksista - että "minä tunnen miehen." Kemppisen mukaan Matti Norri on ylifiksu ja yksinäinen susi, joka on muun ohella julkaissut kunnioitettavia suomennoksia. Kemppinen kertoo arvostavansa Matti Norria ja hävinneensä joskus oikeusjuttuja, joissa vastapuolta on edustanut Norri.

8. Minä en tunne henkilökohtaisesti Matti Norria - en muuten Jukka Kemppistäkään, vaikka olen istunut hänen kanssaan pari vuotta Markku Arposen johtamassa laajapohjaisessa komiteassa. Mutta tämä ei olekaan minusta kovin tärkeää, sillä olen kyllä tuntevinani Matti Norrin - samoin kuin Jukka Kemppisenkin - hänen lainopillisten artikkeliensa, kirjojensa sekä erityisesti hänen lukuisten lehtikolumniensa perusteella. Matti Norri ja Jukka Kemppinen ovat minusta jollakin tavalla saman lajityypin (snobi) edustajia, itsenäisiä ja itsepäisiä juristeja ja filosofeja kumpikin ja lisäksi tuotteliaita kirjoittajia. Piippukin taisi aiemmin istua kummankin suupielessä, ellen väärin muista!

9. Matti Norri on omaperäinen ajattelija niin juridiikassa kuin muutenkin ja hän tuntuu olevan idearikas ihminen joka häärää vähän siellä sun täällä. Mutta mitä tulee meikäläisen omaan erityisalaan eli prosessioikeuteen ja käytännön oikeudenkäyntien järjestämiseen, niin minun on kyllä pakko sanoa, että Matti Norri edustaa tuolla sektorilla "mennyttä maailmaa," sillä niin vanhakantaisia tai muuten outoja hänen ajatuksensa tuntuvat useimmiten olevan. Matti Norri on kuuleman mukaan julkaissut äskettäin Kanava-lehdessä artikkelin, jossa kritisoidaan vahvasti Suomen nykyistä oikeudenkäyntimenettelyä ja sen periaatteita. En ole tuota kirjoitusta lukenut, koska en ole kylttyyri-ihmisiä eikä minulle tule Kanavaa, mutta pitääpä muistaessa kipaista joskus kirjastoon tutustumaan Norrin sanottuun kirjoitukseen.

10. Matti Norrin uusin ehdotus, jonka mukaan oikeusjutun asianosaisten tulisi siis saada oikeus valita oma tuomari yleisessä tuomioistuimessa käytävässä riitaprosessissa, on minusta mahdoton toteuttaa, vaikka Jukka Kemppinen yrittää tuota ajatusta omassa blogissaan ymmärtää. Norri tietää varmaan itsekin vallan hyvin, että hänen ehdotustaan ei voida toteuttaa, mutta ainahan sitä kannattaa heitellä ilmoille silloin tällöin myös ufo-ajatuksia, sillä ainakin Yle Uutiset voi sellaisiin helposti takertua!

10a. Tuomioistuinsovittelussa, jolla tarkoitetaan sellaista tuomioistuimen (käytännössä käräjäoikeuden) jäsenen johdolla tapahtuvaa riita-asian sovittelua, jolla ei ole yhteyttä vireillä olevaan oikeudenkäyntiin (oikeudenkäynnin ei tarvitse olla edes vireillä), sovittelua hakeva voi kuitenkin lain mukaan (sovittelulaki 4 §) pyytää nimetyn tuomarin määräämistä sovittelijaksi. Subjektiivista oikeutta saada tietty sovittelija asianosaisella ei kuitenkaan ole, ja pyyntöön suostuminen edellyttää käytännössä, että molemmat osapuolet ovat asiasta yhtä mieltä. Tuomioistuinsovittelu, jolla on yritetty saada käräjäoikeudesta "kilpailukykyistä" elintä "riidanratkaisumarkkinoilla" on kuitenkin käytännössä edelleen verrattain harvinaista, eikä tietoa ole siitä, kuinka usein sovittelua hakeva pyytää tiettyä tuomaria sovittelijaksi.

11. Oikeusriidan asianosaisella on oikeus - ainakin periaatteessa - valita oma avustajansa eli asianajajansa; tätä korostetaan myös Euroopan ihmisoikeussopimuksessa ja ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuissa. Samoin välimiesmenettelyssä riitapuolet - käytännössä toki heidän asianajajansa - nimeävät ensin kumpikin oman välimiehensä, jotka sitten valitsevat oikeuden puheenjohtajan.

12. Mutta selvää on, että tällaista valinnanvapautta asianosaisille ei voida antaa tuomioistuimessa tapahtuvassa riita-asian käsittelyssä, sillä se ei ole sopusoinnussa oikeudelta edellytettävän puolueettomuuden ja riippumattomuuden kanssa. Avioeroasioita, joissa Norrin mukaan tällainen oikeus esimerkiksi voitaisiin asianosaisille antaa, ei muuten enää edes käsitellä käräjäoikeudessa tuomareiden päätöksillä, vaan ne ratkaistaan oikeuden käräjäsihteerien toimesta; ositus-yms. riidat ovat sitten taas asia erikseen.

13. Monien muiden maiden (kuin Suomen) laissa on säännöksiä, joilla on pyritty nimenomaan estämään, etteivät oikeusjutun asianosaiset, käytännössä heidän asianajajansa, voisi vaikuttaa siihen, kuka tai ketkä toimivat jutussa tuomareina. Jutut ja asiat tulee jakaa tuomareiden kesken arpomalla tai muuten sattumanvaraisesti, niin ettei minkäänlaista sumpliminen ja vaikuttaminen riippumattoman tuomioistuimen kokoonpanoon onnistuisi. Suomessa ei, ihme kyllä, tähän(kään) asiaan ei ole kiinnitetty juuri minkäänlaista huomiota, sillä laissa tai edes tuomioistuimien työjärjestyksissä ei ole asianmukaisia säännöksiä juttujen jakamistavasta eri tuomareiden tai kokoonpanojen kesken. Eivätkä myöskään ylimmät laillisuusvalvojamme - kuinkas muuten - ole hoksanneet tai halunneet asiaan millään tavalla puuttua.

14. Välillisesti periaate, jonka mukaan asianosainen ei voi vaikuttaa siihen, kuka on jutussa tuomarina, ilmenee OK 16 luvun 3 §:n 2 momentista. Sen mukaan ratkaisuun, jolla tuomari on todettu esteelliseksi, ei saa hakea muutosta. Näin siksi, ettei asianosaisella ole intressiä siitä, kuka tai ketkä ovat hänen asiassaan tuomareina. On lähdettävä siitä, että tuomareiksi valitaan ainoastaan taitavia ja ahkeria lakimiehiä, ei laiskoja ja taitamattomia. Jos tässä suhteessa on puutteita, voivat tuomareiden valinnasta ja virkaan esittämisestä vastaavat katsoa peiliin.

15. Matti Norri perustelee ehdotustaan oikeudenkäyntien nopeuttamisella. Hänen mukaansa asianosaiset tietenkin veisivät jutut sellaisille tuomareille, jotka käsittelisivät ne joutuisasti.

16. Mutta kuten jokaisen maallikonkin tulisi ymmärtää, ettei käsittelyn nopeus suinkaan ole ainoa asia, mitä oikeudenkäynnissä tavoitellaan. Käsittelyn nopeus ei välttämättä takaa prosessin laatua eli sitä, että asia käsitellään asianmukaisesti ja siinä pyritään ja saadaan aikaan oikea ja lainmukainen ratkaisu. Lisäksi, jos asianosaiset veisivät kaikki jutut Norrin toteamin tavoin "nopeille tuomareille", niin mitä virkaa tuomioistuimissa olisi enää "hitailla tuomareilla"? Nopeat tuomarit voisivat sitä paitsi Norrin systeemissä tuota pikaa nääntyä raskaan työtaakan alle, kun taas "hitaat" voisivat vain katsella kaikessa rauhassa vierestä kollegojensa työuupumusta. Minusta tuntuu, että Norrin ajatus ei ole myöskään tältä kannalta oikein loppuun asti harkittu.

17. Mutta Matti Norrilla oli Yle Uutisille myös toinen idea, jonka avulla oikeusprosesseja voitaisiin hänen mielestään "kehittää" ja nopeuttaa. Tämä toinen idea tuntuu ensi näkemältä tepsivältä: tuomareille maksetaan palkkaa sitä mukaa, kun juttuja ratkaistaan! Norrin mukaan tämä olisi vallan loistava uudistus, ja hän perustelee sitä näin: "Kun tekee töitä, saa rahaa, ja tämä kannustaa tuomareita juttujen joutuisaan käsittelyyn." Yksinkertaista ja tehokasta, eikö vain?

18. Mutta tähän ns. provisiopalkka-ajatukseen liittyy aivan sama epäkohta kuin edellä mainittuun oman tuomarin valintaoikeuteenkin. Mikä takaa sen, että nopsasti käsitellyt ja ratkaistut jutut päättyvät myös oikeaan ja hyvin perusteltuun tuomioon, jonka asianosaiset voivat hyväksyä? Jos juttuja ratkaistaisiin kuin liukuhihnalta ja sitä mukaa, kun niitä tuodaan oikeuteen, ei ole takeita oikeusvarmuudesta ja työn laadusta, vaan olisi päin vastoin pelättävissä, että käsittely nopeutuu vain siksi, että tuomarit tarvitsevat "parempaa liksaa."

19. Jos tuomari huomaisi olevansa rahapulassa, niin hän voisi "Norrin maailmassa" ilmoittaa päällikkötuomarille (Takkinen), että "hai sie hyvä laamanni, annapa miulle taas iso kasa juttuja, minä kyllä ratkaisen ne käden käänteessä, tarvitsen nimittäin hiukka fyrkkaa, ja sinäkin voit siten esitellä OM:lle ja KKO:n Pauliinelle, miten nopsasti me täällä käräjäoikeudessa juttuja oikein käsittelemme"!

20. Matti Norri tuntee selvästi kaihoa niihin "vanhoihin hyviin aikoihin", jolloin maaseudun ukkotuomarit olivat sporttelipalkkauksen piirissä ja tienasivat todella hyvin. Ukkotuomari  hoiti tuomiokuntaa tavallaan kuin yksityispraktiikkansa konsanaan, sillä hän palkkasi tuomiokunnan kanslistit (yleensä yksi naisihminen riitti) ja muut apulaiset, mutta kantoi samalla kaikista "suoritteista" (erilaisista pöytäkirjoista ja muista toimituskirjoista) kertyvät palkkiot ja maksut eli sporttelit itselleen. Käräjiäkin ukkotuomari istui silloin, kun tahtoi ja huvitti, mutta useimmiten käräjien istumisesta eli varsinaisesta lainkäytöstä vastasivat kuitenkin "orjat" eli tuomioistuinharjoitteluaan tuomiokunnassa suorittavat vastavalmistuneet nuoret juristit notaareina ja ns. päätoimisina apulaisina.

21. Olen itse seurannut notaarina ja sinä aikana käräjiä 30 päivää lähes putkeen istuneena nuorena juristina tuota sporttelituomiokunnan "touhua" enkä kyllä voisi itse suositella paluuta sanottuun järjestelmään. Norri tuntuu romantisoivan kovasti  vanhoja sportteliaikoja. - Toimittaja Happosen mukaan sporttelijärjestelmä olisi ollut alioikeuksissa vallalla vielä 80-luvulla, mutta todellisuudessa sporttelipalkkauksesta alettiin siirtyä kokonaispalkkaukseen jo 1970-luvun puolivälissä.

22. Suomen suurimman tuomioistuimen eli Helsingin käräjäoikeuden laamanni Eero Takkunen ("jonka tunnen"), näyttää sen sijaan haikailevan Norrin ehdottaman provisiopalkkauksen perään. Takkusen mukaan on "periaatteellinen ongelma, että kaikilla tuomareilla on sama palkka riippumatta siitä, miten paljon tekee töitä". Takkusen mukaan ongelma on lähinnä se, miten töitä mitataan. Hän pitää Norrin ehdottamaa palkkausjärjestelmää "kokeilemisen arvoisena."

23. Heh, siinähän sitten kokeilette! Minusta käräjäoikeuden laamannin on kuitenkin turha hokea, että tuomareilla on sama palkka riippumatta siitä, miten paljon tekee töitä. Jos tässä on jossakin käräjäoikeudessa tai hovioikeudessa ongelmia, niin silloin kyllä asianomaisen päällikkötuomarin eli esimerkiksi juuri laamannin pitäisi katsoa peilin. Laamannin velvollisuutena on nimittäin jo lain mukaan huolehtia siitä, että tehtävät jakautuvat oikeudessa tasaisesti eri tuomareille. Jos laamanni huomaa, kuten hänen pitäisi huomata, että joku tai jotkut tuomarit laiskottelevat, niin hänen pitää tietenkin päällikkönä puuttua heti asiaan ja panna asiat järjestykseen eli siis valvoa, että laiskat tuomarit saadaan kuriin ja  rupeavat hommiin siinä kuin muutkin tuomarit. Tähän laamannilla kyllä aivan lailliset keinot olemassa, eli hän ei voi vetäytyä tuomareiden riippumattomuuden taakse, jos hänen johtamansa oikeuden tuomarit laiskottelevat.

24. Edellä oleva kritiikki, jossa on puututtu vain pariin yksityiskohtaan, ei toki tee oikeutta Matti Norrin pitkälle asianajajan uralle ja hänen varsin laajalle monipuoliselle kirjalliselle tuotannolleen. Todella arvostettuja huippuasianajajia on silloin tällöin muistettu oikeustieteen kunniatohtorin tai professorin arvonimellä. Minusta Matti Norri voisi olla mainitunlaisen kunnianosoituksen arvoinen advokaatti, vaikka hänen uusin ehdotuksensa "oma tuomari" -järjestelmästä onkin täyttä huuhaata.

603. Syyttäjät ja tuomarit tukkanuottasilla teknisestä prosessikysymyksestä

Käydä päälle kuin yleinen syyttäjä

1. Edellisessä blogijutussa (602) sivusin jo hieman tuomarin prosessinjohtoa. Käsitteen laajassa merkityksessä prosessinjohdon piiriin kuuluvat lähestulkoon tuomarin kaikki toimenpiteet asian käsittelyvaiheessa ennen tuomiota. Se jaetaan yleisesti kahteen osaan, eli 1) materiaaliseen (aineelliseen) ja 2) muodolliseen prosessinjohtoon. Materiaalinen prosessinjohto tähtää itse asian eli riitakysymysten selvittämisen, kun taas muodollisen prosessinjohdossa on kysymys menettelyn ulkoisen kulun järjestämisestä ja johtamisesta. Käytännössä muodollisen ja materiaalisen prosessinjohdon raja ei ole tarkka.

2. Erässä aivan äskettäin sattuneessa tapauksessa on kysymys tuomarin muodollisesta prosessinjohtoon kuuluvasta asiasta. Tapaus koskee Helsingin käräjäoikeuden 5/II osaston 14.5.2012 pääkäsittelyn aikana antamaa päätöstä nro 4356.

3. Käräjäoikeuden käsiteltävänä olevassa asiassa oli kysymys törkeästä huumausainerikoksesta. Asiaan vastaamaan haastetuista viidestätoista syytetystä kymmenen oli vangittu ja kolme oli määrätty matkustuskieltoon. Syytetyistä ainoastaan neljä oli suomalaisia, loput 11 nimistä päätellen latvialaisia, liettualaisia ja venäläisiä. Jutun pääkäsittelyn suunniteltu kesto oli kolme viikkoa.

4. Pääkäsittelyssä antamallaan päätöksellään käräjäoikeus velvoitti syyttäjät erottamaan nimeämänsä kirjalliset todisteet muusta esitutkinta-aineistosta erilliseen kansioon tai sähköiseen  hakemistoon. Käräjäoikeus ilmoitti samalla, ettei se ota vastaan sellaisia kirjallisia todisteita, joita ei ole vaaditulla tavalla eroteltu. Käräjäoikeuden päätökseen ei ilmoituksen mukaan saanut hakea erikseen muutosta.

5. Syyttäjät Heli Vesaaja ja Erkki Huhtala eivät kuitenkaan tyytyneet käräjäoikeuden päätökseen, vaan saattoivat asian kanteluteitse hovioikeuden ratkaistavaksi. Syyttäjät vaativat, että käräjäoikeuden päätös kumotaan tai että hovioikeus ryhtyy hovioikeuslain 2 §:n 3 momentissa ja hovioikeusasetuksen 23 §:n 2 momentissa tarkoitettuihin toimenpiteisiin.

6. Syyttäjien mukaan käräjäoikeus oli lakiin perustumattomalla päätöksellään kieltäytynyt ottamasta vastaan sille oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (ROL) 5 luvun 4 §:ssä säädetyin tavoin muun esitutkinta-aineiston ohessa toimitetut syyttäjien kirjalliset todisteet. Käräjäoikeus oli myös päättänyt jatkaa pääkäsittelyä. Esitutkinta-aineisto koski vain syytteessä tarkoitettuja tekoja, ja lähes jokainen esitutkintapöytäkirjan liite oli syyttäjien kirjallinen todiste. Syyttäjien mukaan käräjäoikeuden päätös vaaransi aineellisesti oikean lopputuloksen saavuttamisen asiassa ja aiheutti vaaran joidenkin vakavia rikoksia koskevien syytteiden perusteettomasta hylkäämisestä. Päätöksen aiheuttamaa vahinkoa ei voitu korjata muutoksenhaussa, koska vaarana oli, että kaikkia nyt vangittuina tai matkustuskiellossa olevia vastaajia ei olisi mahdollista tavoittaa enää asian käsittelyyn muutoksenhakuasteessa.

7. Syyttäjien mielestä todisteiden erottelematta jättäminen muusta esitutkinta-aineistosta ei vaarantanut puolustusta eikä vaikeuttanut oikeudenkäyntiä. Vaatimus todisteiden erottelemisesta ei ollut miltään osin liitettävissä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksiin. Todisteiden erottelematta jättäminen ei johtanut niiden vastaanottamisen mahdottomuuteen. Valtakunnansyyttäjä ei ollut määrännyt syyttäjiä erottelemaan todisteita esitutkinta-aineistosta. Käräjäoikeudella ei ollut toimivaltaa rajoittaa syyttäjän nimeämää todistelua mainitsemillaan, muilla kuin oikeudenkäynnistä rikosasioissa annettuun lakiin no-
jautuvilla perusteilla.

8. Hovioikeus ratkaisi asian nopeasti, sillä se antoi päätöksensä 28.5.2012 (nro 1439, diaarinumero R 12/1284). eli kahden viikon kuluttua käräjäoikeuden päätöksen antamisesta. Hovioikeus perusteli aluksi  laajasti ratkaisuaan ottaa syyttäjien hakemus kanteluna tutkittavaksi. Kysymys ei ole täysin yksiselitteinen, mutta en nyt kuitenkaan puutu tässä siihen enemmälti.

9. Hovioikeus varasi syyttäjien hakemuksen johdosta syytetyille, oikeastaan tietenkin heidän avustajilleen, tilaisuuden lausunnon antamiseen. Näistä  yhdeksän antoi lausunnon, joissa lähes jokaisessa katsottiin, että käräjäoikeus oli menetellyt asiassa oikein.

10. Minusta hovioikeuden olisi pitänyt pyytää kantelun johdosta lausuma myös käräjäoikeuden tuomareilta, mutta näin ei jostakin syystä tehty. Eihän kantelu kohdistunut lainkaan kyseisen rikosjutun syytettyjä, vaan nimenomaan käräjäoikeuden tuomareita vastaan! Tuomarit eivät toki ole rikosjutun asianosaisia, mutta siitä huolimatta tuomareille olisi asian laatu ja merkitys huomioon ottaen pitänyt varata tilaisuus lausunnon tai selityksen antamiseen. Asiasta on myös laissa nimenomainen säännös (OK 31:4.): Tarvittaessa (kanteluinstanssin) on vaadittava myös asianomaisen tuomarin lausunto tai selvitys.

11. Tässä asiassa mainitunlainen tarve on olemassa, paitsi asian selvittämisen kannalta, myös siksi, että syyttäjät pyysivät vaihtoehtoisesti, että hovioikeus menettelisi hovioikeuslain 2 §:n  3 momentissa ja hovioikeusasetuksen  23 §:n 2 momentissa tarkoitettuihin toimenpiteisiin. Tämä tarkoittaa sitä, että syyttäjät ehdottivat harkittavaksi, tulisiko hovioikeuden ryhtyä käräjäoikeuden tumareiden menettelyn johdosta hovioikeusasetuksessa tarkoitettuihin toimiin mahdollisen virkasyyteasian käynnistämiseksi tuomareita vastaan. Kun syyttäjät siis vihjailevat, että käräjäoikeuden tuomarit ovat voineet syyllistyä virkavelvollisuuden rikkomiseen, olisi tuomareita tietenkin pitänyt ehdottomasti kuulla kantelun johdosta.

12. Näin ei siis kuitenkaan tapahtunut, mitä pidän virheenä tai puutteena. Hovioikeus ratkaisi asian yksinomaan syyttäjien ja syytettyjen avustajien lausumien perusteella, mutta käräjäoikeuden tuomareiden kanta kanteluun on jäänyt selvittämättä. Tuomareiden mielipide ilmenee tosin heidän päätöksensä perusteluista, mutta tämä ei ole kuitenkaan poistanut tarvetta kuulla heitä nimenomaan syyttäjien kantelun johdosta. Kun näin ei tehty, perustuu hovioikeuden ratkaisu puutteellisen selvitykseen.

13. Hovioikeus (Esko Lähdevuori, Kirsti Uusitalo ja Jukka Rainio, esittelijä Hanna Holst) arvioi käräjäoikeuden menettelyä seuraavasti (olen varustanut kappaleet kirjaimilla):

a) Laajoissa ja vaativissa rikosasioissa, joissa todisteiden määrä on huomattava ja joissa oikeudenkäynnit usein kestävät liian pitkään, todisteiden erotteleminen erilliseksi kansioksi tai sähköiseksi hakemistoksi tosiasiallisesti merkittävästi helpottaa ja nopeuttaa asian valmistelua ja pääkäsittelyä käräjäoikeudessa sekä myös mahdollisen myöhemmän muutoksenhakun käsittelyä hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa. Asianmukaista on, että asianosainen, joka vetoaa kirjallisiin todisteisiin, myös järjestää aineiston sellaiseksi, että sen käsittely ei viivytä oikeudenkäyntiä. Eri viranomaistahot ovat yhteisymmärryksessä puoltaneet käräjäoikeuden tässä asiassa esittämän menettelytavan omaksumista. Myös tässä asiassa moni vastauksen antaneista rikosasian vastaajista on pitänyt sitä asian joutuisaa ja jäsentynyttä käsittelytapaa edistävänä menettelynä.


b) Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 luvun 4 §:n mukaan syyttäjän on toimitettava tuomioistuimelle esitutkintapöytäkirja sekä kirjalliset todisteet. Säännöksessä ei ole tarkemmin määrätty todisteiden toimittamistavasta eikä säännöksestä tai sitä koskevista esityölausunnoista (HE 82/1995
vp.) voida perustellusti vetää johtopäätöstä, että syyttäjän kirjalliset todisteet olisi irrotettava syytteessä tarkoitetun teon kannalta merkityksellisestä esitutkinta-aineistosta, jonka syyttäjä on velvollinen tuomioistuimelle toimittamaan. Kirjallisten todisteiden lisäksi myös esitutkintapöytäkirja saattaa oikeudenkäynnin kuluessa tulla vedotuilta osin oikeudenkäyntiaineistoksi johtuen oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 6 luvun 7 §:n 2 momentin ja oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 32 §:n 2 momentin säännöksistä. Käräjäoikeuden vaatimus siitä, että oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 luvun 4 §:n nojalla syyttäjän olisi etukäteen rajattava esitutkinta-aineistosta pois ne kohdat, joihin ei tulla vetoamaan, on lakiin perustumaton ja syyttäjän mahdotontakaan ennen oikeudenkäyntiä toteuttaa.


c) Todisteiden toimittamistavasta tai -muodosta laissa on vain niukalti säännöksiä eikä voida lähteä siitä, että tuomioistuimella olisi aina ilman nimenomaisen lainsäännöksen tukea oikeus oikeudenkäyntiaineiston rajoittamisen uhalla velvoittaa asianosainen toimittamaan todisteensa jossain tietyssä muodossa tai järjestyksessä, jos ne jo on toimitettu tuomioistuimelle niiden vastaanottamisen mahdollistavassa muodossa ja järjestyksessä.


d) Käräjäoikeudella on oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 6 luvun 5 §:n mukaan oikeus ja velvollisuus valvoa, että asian käsittelyssä noudatetaan selvyyttä ja järjestystä. Tuomioistuimen tulee myös valvoa, että asia tulee asianmukaisesti käsitellyksi, eikä asiaan sekoiteta mitään siihen kuulumatonta. Prosessinjohtotoimilla pitää, paitsi turvata oikeudenkäynnin kulku, myös valvoa, että asia tulee asianmukaisesti käsitellyksi. Prosessinjohtovallan nojalla annettavien määräysten, jotka johtavat huomioon otettavan oikeudenkäyntiaineiston rajoittamiseen, on kuitenkin aina perustuttava lakiin ja oltava oikeasuhtaisia ja kohtuullisia.


e) Prosessinjohto-oikeuden nojalla annettujen määräysten laiminlyönnistä on laissa säädetty omat seuraamuksensa kuten haastehakemuksen tutkimatta jättäminen (OK 5:5, ROL 5:6), kanteen sillensä jättäminen (OK 12:9 ja 18), kanteen ratkaiseminen yksipuolisella tuomiolla (OK 12:10), uhkasakon
asettaminen ja maksettavaksi tuomitseminen tai nouto (OK 12:19) sekä järjestyssakon määrääminen tai säilöön ottaminen (OK 14:6). Oikeudenkäyntiaineiston rajoittaminen on säädetty seuraamukseksi prekluusiosäännöksissä (OK 5:20, 6:9 ja 25:17), jotka tulevat käräjäoikeudessa sovellettavaksi
vain riita-asioissa.  Lisäksi tuomioistuimella on valta rajoittaa tarpeetonta todistelua (OK 17:7) tai kieltää eräiden todisteiden esittäminen joko todistelukeinoa koskevan kiellon tai todisteiden hyödyntämiskiellon nojalla, joista valtaosasta on säädetty laissa.


f) Edellä lausutuilla perusteilla hovioikeus katsoo, että käräjäoikeudella ei ole tässä tapauksessa ollut laissa säädettyä perustetta kieltäytyä vastaanottamasta sille rikosasiassa oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 luvun 4 §:n mukaisesti  toimitettuja ja sen hallussa olevia kirjallisia todisteita pelkästään sen vuoksi, ettei niitä ollut eroteltu esitutkintapöytäkirjoista erilliseen kansioon tai sähköiseen tiedostoon. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain säännösten mukaisesti käräjäoikeudella on mahdollisuudet ja velvollisuus järjestää todisteiden vastaanottaminen pääkäsittelyssä niin, ettei asian selvyys siitä kärsi. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti on toteutettavissa myös siinä tapauksessa, että todisteet eivät ole erillisessä kansiossa tai sähköisessä hakemistossa.


g) Päätöslauselma - Käräjäoikeuden päätös kumotaan. Käräjäoikeuden tulee ottaa syyttäjän käräjäoikeudelle esitutkinta-aineiston yhteydessä toimittamat kirjalliset todisteet vastaan, ellei  muuta perustetta niiden vastaanottamisesta kieltäytymiseen ole.


14. Näin siis hovioikeus. Kuuleman mukaan hovioikeuden ratkaisu on herättänyt tuomaripiireissä kiivasta keskustelua, eikä ihme. Tuomarit haluavat olla oikeussalinsa herroja, joita syyttäjät eivät saa määräillä.  Onko hovioikeuden ratkaisu lainmukainen ja ohjaako se tuomarin muodollista prosessinjohtoa ja ylipäätään rikosjuttujen käsittelyä järkevään suuntaan? Pahoin pelkään, että näin tapahdu, vaan hovioikeuden ratkaisu saattaa olla päin vastoin omiaan vain entisestään kärjistämään tuomareiden ja syyttäjien välistä erimielisyyttä.

15. Aivan ensimmäiseksi on syytä painokkaasti todeta, että tällaisia arvovaltakiistoja ei pitäisi syntyä eikä päästää oikeudenkäynnissä syntymään. Ne antavat huonon kuvan rikosjuttujen parissa työskentelevien viranomaisten välisestä yhteistyökyvystä ja ylipäätään toimintakulttuurista. Tämänkaltaiset erimielisyydet. joissa on itse asiassa kysymys vain teknisluontoisesta asiasta, pitäisi toki puida ja saattaa pois päiväjärjestyksestä tuomareiden ja syyttäjien samoin kuin asianajajien välisissä keskusteluissa, oikeussaliin asti niitä ei tulisi päästää. Ei ole kerta kaikkiaan mistään kotoisin, että hovioikeutta "huudetaan apuun" kesken rikosjutun käsittelyn, kun kysymys on vain siitä, pitääkö syyttäjän erottaa todisteet esitutkintapöytäkirjasta erillisiksi kansioiksi tai sähköisiksi hakemistoiksi!

16. Minusta käräjäoikeuden olisi tullut puuttua asiaan eli todisteiden erottamiseen jo kyseisen rikosasian valmistelussa eikä vasta pääkäsittelyssä. Asiaan olisi voitu puuttua jo silloin kun syyttäjän toimittamat asiakirjat oli toimitettu käräjäoikeudelle, tai sitten  valmistelun myöhemmässä vaiheessa ja viimeistään valmisteluistunnossa, jos sellainen on pidetty. Pääkäsittelyyn syyttäjien ja tuomareiden välistä skismaa ei olisi tullut päästää, vaan riita olisi pitänyt ratkaista jo ennen pääkäsittelyn aloittamista. Hovioikeuden olisi tullut todeta tämä asia omassa päätöksessään, mutta kumma kyllä, hovioikeus ei lausu tästä kysymyksestä perusteluissaan mitään.

17. Hovioikeuden päätös osoittaa kyllä pykälien tuntemusta, sillä hovioikeus luettelee perusteluissaan - asian tutkittavaksi ottamisen kohdalla pykäliä löytyy vielä enemmän -  suuren joukon lain säännöksiä. Kohdassa e hovioikeus mainitsee jopa sellaisia pykäliä, jotka tulevat sovellettaviksi ainoastaan riita-asioissa, ei rikosasian käsittelyssä.

18. Mutta onko hovioikeus osunut arviossaan silti oikeaan? Minusta ei ole, sillä kyllä tuosta hovioikeuden pykäläluettelosta löytyy sellainen lainkohta, jolla tapaus olisi tullut ratkaista ja nimenomaan "tuomareiden hyväksi", jos tällaista sanontaa passaa käyttää. Tämä lainkohta on ROL 6 luvun 5 §:n 1 momentti, joka on tuomarin muodollista prosessinjohtoa koskeva perussäännös. Sen mukaan tuomioistuimen tehtävänä on valvoa, että asian käsittelyssä noudatetaan selvyyttä ja järjestystä. Saman momentin mukaan tuomioistuin voi määrätä myös asian erillisen osan tai oikeudenkäyntiä koskevan kysymyksen erikseen käsittelemisestä sekä muista poikkeuksista normaaliin käsittelyjärjestykseen.

19. Kuten edellä jo totesin, muodollisessa prosessinjohdossa on kysymys toimenpiteistä, jotka koskevat prosessin ulkoista johtamista ja asian käsittelyjärjestyksestä päättämistä. Muodolliseen prosessinjohtoon kuuluu olennaisena osana päättää siitä, mistä muodossa tietyt prosessitoimet on oikeudenkäynnissä suoritettava. ROL 6:5.1:n säännökset antavat minusta tuomarille vankan tuen päättää siitä, että esitutkintapöytäkirjaan sisällytetyt todisteet on erotettava pöytäkirjasta erillisiksi kansioiksi tai sähköisiksi hakemistoiksi. Tästä ei voi käsitykseni mukaan olla mitään epäselvyyttä -  jos nimittäin lakia tulkitaan oikein ja järkeviä tavoitteita silmällä pitäen. Tässä tavoitteena on nimenomaan asian käsittelyn selkeys ja hyvä käsittelyjärjestys, mikä palvelee nimenomaan asian perusteellista ja asianmukaista selvittämistä.

20. Hovioikeus näyttää ajatelleen, kuten muodolliseen laintulkintaan taipuvaiset pykälänikkarit yleensäkin ajattelevat, että kun laissa ei ole nimenomaista säännöstä jostakin menettelystä, niin tuota menettelyä tai toimintatapaa on pidettävä kiellettynä. Mutta kun kysymys on tuomarin prosessinjohdosta, niin eihän asia suinkaan ole näin. Laissa ei ole kerta kaikkiaan mahdollisuutta säännellä tuomarin muodollista prosessinjohtoa yksityiskohtaisilla säännöksillä, sillä prosessinjohtoon kuuluu sangen lukuisa joukko mitä erilaisimpia asioita ja tehtäviä, joista tuomarin pitää huolehtia, vaikka laki ei sanoisi mitään. Se, mitä ROL 6 luvun 5 §:n 1 momentin kuuluu "asian käsittelyn selvyyteen ja järjestyksen," on jätetty lainkohdassa tuomarin harkintaan.

21. Hovioikeus viittaa perusteluissaan (kohta a) epämääräisesti siihen, että "eri viranomaistahot ovat yhteisymmärryksessä puoltaneet käräjäoikeuden tässä asiassa esittämän menettelytavan omaksumista". Se, mitä tällä lausumalla itse asiassa tarkoitetaan, ei selviä perusteluista; tuollaisia epämääräisiä viittauksia tuomion perusteluissa tulisi välttää.

22. Ko. lausumalla on ollut  epäilemättä tarkoitus viitata VKSV:n asettaman työryhmän mietintöön 4.5.2010, joka kulkee nimellä  "Vaativien rikosasioiden viipyminen" (Suosituksia ja ehdotuksia viipymisen torjumiseksi esitutkinnassa, syyteharkinnassa ja tuomioistuinvaiheissa). Työryhmään, jota johti valtionsyyttäjä Mika Illman, kuului edustajia KKO:sta (Pekka Koponen ja Kaarlo Hakamies), Helsingin hovioikeudesta (Risto Hänninen ja Erkki Koivula), käräjäoikeuksista (Jukka Huunonen, Seppo Karvonen, Tapani Koskimäki ja Olli Saunanoja), syyttäjistöstä (Mika Illman ja Tapio Nyrhilä), poliisista (Tapio Kalliokoski ja Ismo Siltamäki) sekä asianajajaliitosta (Markku Fredman ja Riitta Leppiniemi).

23. Tämän arvovaltaisen työryhmän mietintö ei sisällä kovinkaan paljon uutta, vaan siihen on lähinnä vain listattu rikosprosessin eri vaiheita koskevia tärkeimpiä asioita. Mietinnössä korostetaan tarvetta siirtyä rikosprosessissa mahdollisimman pian sähköisen esitutkintapöytäkirjan käyttämiseen. "Jo nyt on mahdollista saattaa esimerkiksi erilaisia kirjallisia todisteita sähköiseen muotoon niin, että niiden esittäminen pääkäsittelyssä on mahdollista tehdä tietoteknisten laitteiden avulla, mikä laajassa jutussa on omiaan tehostamaan ja nopeuttamaan aineiston läpikäymisen", sanotaan mietinnössä. Mietinnössä korostetaan myös - hyvin lyhyesti tosin - sitä, että tuomarin prosessinjohdon tulee olla "riittävän  jämäkkää".

24. Tässä yhteydessä on tärkeää todeta seuraava työryhmän mietintöön sisältyvä kohta: "Asiassa, jossa kirjallisten todisteiden määrä on huomattava, syyttäjän tulee rottaa pääkäsittelyssä esitettävät kirjalliset todisteet muusta esitutkinta-aineistosta tuomioistuimelle toimitettavaan erilliseen kansioon tai tallenteeseen, jossa todisteet on eroteltu sähköiseen hakemistoon. Muissa jutuissa näin tulee myös menetellä, ellei se yksittäistapauksessa ole tarpeetonta." Tuossa on sanottu juuri se, mitä käräjäoikeus on yrittänyt saada syyttäjät ko. tapauksessa tekemään. Työryhmän mietintö ei toki ole sitova oikeuslähde, mutta perustelujen avoimuus olisi kuitenkin edellyttänyt, että hovioikeus olisi kertonut tarkemmin, mihin se on edellä (kohta 21) mainitulla epämääräisellä lausumallaan tarkoittanut viitata.

25. Vaikuttaa kyllä hieman oudolta, että vaikka sanottua arvovaltaista työryhmää on johtanut valtionsyyttäjä, VKSV ei ole saanut syyttäjiä sitoutumaan sanotun työryhmän mietintöön tai ainakaan  ko. statuuttiin. Kirjoitellaan ja laaditaan kyllä kauniita ja sujuvia mietintöjä, mutta mietinnöissä tehtyjä ehdotuksia ei kuitenkaan oteta käytännössä vakavasti eikä edes yritetä noudattaa. Syyttäjät vetosivat kantelussaan lähinnä vain siihen, ettei käräjäoikeudella ole ollut (muka) toimivaltaa antaa sanotunlaista määräystä kirjallisten todisteiden erottamiseksi ja että käräjäoikeuden toimenpiteet vaarantavat "aineelliseen totuuteen" pääsemistä. Syyttäjät eivät näytä huomioivan tai ainakaan noteeraavan, että käräjäoikeuden edellyttämä toimenpide, jota arvovaltainen työryhmä on mietinnössään suositellut, on annettu juuri siksi, että asia saataisiin perusteellisesti ja toisaalta joutuisasti selvitetyksi. Syyttäjien ei  pitäisi ajatella vain oman työnsä helppoutta ja mukavuutta, vaan virkamiehinä heidän pitäisi pohtia asioita myös ja ennen muuta siltä kannalta, mikä on yleensä ja yleisen edun kannalta järkevää ja tarkoituksenmukaista.

26. Syyttäjät väittävät kantelukirjoituksessaan, että todisteiden erottelematta jättäminen ei vaarantanut puolustusta eikä vaikeuttanut oikeudenkäyntiä. Puolustajien vastineista saa kuitenkin hieman toisenlaisen käsityksen, sillä kuten sanottu, lähestulkoon kaikki puolustajat tai avustajat pitivät lausunnoissaan käräjäoikeuden määräystä todisteiden erottamiseksi hyödyllisinä toimenpiteenä. (Kuten sanottu, käräjätuomareiden mielipidettä hovioikeus ei pitänyt  tarpeellisena edes kuulla.)

27. Saamieni viestien perusteella näyttäisi siltä, että asianajajat toivovat yleisemminkin, että kyseisen todisteiden erottamisen tekisi syyttäjä, koska sitten myös asianajajat saisivat käyttöönsä syyttäjän oikeudelle antaman erillisen kansion tai pdf-tiedostoista muodostuvan hakemiston. Syyttäjät syyttävät yleensä käräjäoikeudessa siinä rakennuksessa, missä heidän oma virkahuoneensakin sijaitsee, joten he pystyvät tuomaan oikeussaliin koko laajan esitutkinta-aineiston. Sen sijaan asianajaja, varsinkin vieraalla paikkakunnalla, saattaa olla pulassa, jos esitutkinta-aineistoa on kottikärryllinen.

28. Olisin siis sitä mieltä, että käräjätuomareiden määräys, jonka mukaan syyttäjien (eikä siis oikeuden) tehtävänä  on erottaa kirjalliset yms. todisteet on muusta esitutkinta-aineistosta ja -pöytäkirjasta erillisiksi kansioiksi tai sähköisiksi hakemistoiksi, on lainmukainen ja järkevä. Tuomarit ovat antaneet sanotun määräyksen prosessinjohtovaltansa puitteissa eli ROL 6 luvun 5 §:n 1 momentin nojalla.

29. Toinen asia on se, että tuomareiden olisi tullut ottaa todisteiden erottamiskysymys puheeksi syyttäjien ja puolustusasianajajien kanssa ja rikosasian valmistelussa eikä vasta pääkäsittelyssä. Käräjäoikeus päätös, jolla syyttäjien esittämien kirjallisten todisteiden vastaanottaminen on syyttäjien "niskoittelun" takia evätty, on varsin raju eikä siihen näytä löytyvän tukea todisteiden epäämistä koskevasta OK 17 luvun 7 §:stä tai muistakaan säännöksistä.

30. Mutta jos rikosjutun pääkäsittely on, kuten olettaa sopii,  keskeytetty käräjäoikeudessa kunnes syyttäjien kanteluun saatiin hovioikeuden päätös, ei käräjäoikeuden päätös evätä todisteiden vastaanottaminen ole ollut pääasian ratkaisemisen kannalta kohtalokasta. Asiassa olisi päästy kaikkia osapuolia tyydyttävään tai ainakin järkevään ratkaisuun siten, että hovioikeus olisi ratkaissut syyttäjien ja tuomareiden välisen kiistan tuomareiden hyväksi, jolloin siis syyttäjät olisivat olleet velvollisia suorittamaan pääkäsittelyn jatkuessa kirjallisten todisteiden erottelun.

31. Joka tapauksessa hovioikeuden olisi tullut päätöksensä perusteluissa ottaa periaatteellinen kanta, jonka mukaan syyttäjän tehtävänä on erottaa jutussa esitettävät kirjalliset todisteet, jos käräjäoikeus on antanut valmistelussa tätä koskevan määräyksen. Kun hovioikeus ei tätä selkeästi tehnyt, tuomareiden ja syyttäjien tukkanuottasillaolo ja arvovaltakiista asian tiimoilta tullee edelleen jatkumaan.