1. Valtakunnanoikeus kokoontuu kun syytteeseen on joutunut virkatoimessaan laittomuuteen syyllistynyt hallituksen ministeri, oikeuskansleri, eduskunnan oikeusasiamies tai korkeimpien oikeuksien (KKO ja KHO) jäsen. Se kutsutaan kokoon myös jos tasavallan presidentti on syyllistynyt maanpetokseen, valtiopetosrikokseen tai rikokseen ihmisyyttä vastaan. Syytekynnys on korkea, ja rikkomuksen on oltava vakava, ennen kuin asia määrätään valtakunnanoikeuden käsiteltäväksi.
2. Valtakunnanoikeus on kokoontunut historiansa aikana vain neljästi, jolloin on ollut aina kyse valtioneuvoston jäsenten väitetystä lainvastaista menettelystä virkatoimessa. Valtakunnanoikeuden istunnot on pidetty aina Säätytalolla.
3. Vuonna 1933 syytettynä oli ministeri Juho Niukkanen, jota syytettiin ns. raaputusjutussa valtioneuvoston pöytäkirjan väärentämisestä. Syyte hylätiin näyttämättömänä.
4. Vuonna 1953 eduskunta päätti, että neljä ministeriä asetetaan syytteeseen valtionavun antamisesta konkurssikypsälle Salaputki Oy:lle. Ministerit Jussi Raatikainen ja Matti Lepistö tuomittiin sakkoihin ja korvauksiin, Aleksi Aaltosen ja Onni Peltosen syytteet sen sijaan hylätiin.
5. Vuonna 1960 joukko ministereitä ja virkamiehiä pantiin syytteeseen Helsingin Kätilöopiston urakan antamisesta konkurssin partaalla olleelle Teora Oy:lle. Virkamiesten osalta juttu käsiteltiin ensimmäisenä asteena Helsingin hovioikeudessa. Valtakunnanoikeus puolestaan tuomitsi vuonna 1961 äänestyksen jälkeen entiset ministerit Aarre Simonen ja Vilho Väyrynen laiminlyönnistä tehdystä virkavirheestä sakkoihin.
6. Vuonna 1993 kauppa- ja teollisuusministeri Kauko Juhantalo tuomittiin valtakunnanoikeudessa yhden vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen lahjusten vaatimisesta ns. koplausjutussa.
7. Vanhoja papereita selaillessani käsiini sattui Aamulehdessä 10.10.1993 julkaistu toimittaja Jorma Marttalan juttu otsikolla "Kätilöopiston juttu pilkkasi oikeuslaitosta". Valtakunnanoikeuden kokoonpanoon kuului vuonna 1961 yhteensä 13 jäsentä, eli kuusi virkatuomaria, kuusi eduskunnan valitsemaa jäsentä sekä Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan keskuudestaan nimeämä professori. Aamulehden jutussa haastateltiin 84-vuotiasta turkulaista hovioikeudenneuvosta Olavi Santalahtea, joka kuului Kätilöopiston jutussa eduskunnan valtakunnan oikeuteen valitsemiin jäseniin; Santalahti kuului kokoomuspuolueeseen.
8. Eduskunnan perustuslakivaliokunta tutki vuoden verran Kätilöopiston rakentamisen vaiheita ja totesi 2.6.1960 entisten, K.A. Fagerholmin II hallitukseen (1956-1957) kuuluneiden minstereiden Aarre Simosen, Vilho Väyrysen ja Urho Kiukkaan toimineen lainvastaisesti Kätilöopiston rakentamisvaiheessa. Vaikka syytteiden perusteella suurimpia vahingonkorvauksia vaadittiin Väyryseltä ja Kiukkaalta, kohosi entinen valtionvarainministerin Aaarre Simonen Santalahden mukaan ilman muuta näytelmän päähenkilöksi.
9. Aarre Simonen oli hankkinut konkurssikypsältä Teora Oy:ltä asunnon puoli-ilmaiseksi ja ohjasi ministerinä ja Kätilöopiston rakennustoimikunnan puheenjohtajana urakan juuri Teoralle. Santalahden mukaan Simonen järjesti vaikutusvallallaan myös sen, että Kauppalehden protestilistalta unohdettiin Teoran 20 miljoonan markan maksurästit valtiolle.
10. Teora Oy sai Simosen johtamalta rakennustoimikunnalta urakan, mutta ei kyennyt edes aloittamaan töitä ennen konkurssiin joutumista, jolloin veronmaksajien sadat miljoonat markat haihtuivat kuin tuhka tuuleen. Ministeri Simosen asunnon yhtiö sentään ehti rakentaa valmiiksi ennen konkurssia.
11. Olavi Santalahden mukaan presidentti Urho Kekkonen junaili valtakunnanoikeuden toimintaa kulisseissa. OS:n mukaan esimerkiksi valtakunnanoikeuden kokoonpanoon kuuluneet kolme hovioikeuden presidenttiä pelkäsivät kuollakseen Kekkosen vaikutusvaltaa ja mahdollista epäsuosiota.
12. Aarre Simonen oli Urho Kekkoselle kultaa kalliimpi poliitinen liittolainen. Sdp:hen aiemmin kuulunut Simonen oli riitautunut 1950-luvun lopulla puolueen tannerilaisen enemmistön kanssa ja liittynyt ns. skogilaisten 1959 perustamaan Työväen ja pienviljelijäin sosialidemokraattiseen liittoon (Tpsl) toimien myöhemmin (1964-1970) myös sanotun puolueen puheenjohtajana. Tpsl tuki Urho Kekkosta, mutta Sdp:n johdossa olleet tannerilaiset halusivat syrjäyttää Kekkosen vuoden 1962 presidentinvaaleissa Honka-liiton avulla.
13. Santalahden mukaan valtakunnanoikeus joutui Kekkosen pelinappulaksi. Kekkonen ei pitänyt valtakunnanoikeutta edes oikeusistuimena, vaan poliittisen pelin areenana. Valtakunnanoikeuden kokoonpanoon kuuluneet KKO:n presidentti Toivo Tarjanne, joka toimi oikeuden puheenjohtajana, KHO:n presidentti Reino Kuuskoski ja hallinto-oikeuden professori Veli Merikoski olivat Urho Kekkosen luottomiehiä ja voimahahmot, joiden avulla valtakunnanoikeuteen saatiin Olavi Santalahden mukaan pelon ilmapiiri ja lopulta jutussa Suomen lain vastaiset päätökset.
14. KHO:n presidentti Reino Kuuskoski oli jo ennen valtakunnanoikeuden käsittelyn alkamista asetettu Helsingin hovioikeudessa syytteeseen tahallisesta hyötymistarkoituksessa tehdystä virkavirheestä (puoli ilmaiseksi saatu asunto), mistä hänet myöhemmin myös tuomittiin viraltapantavaksi.
15. Santalahden mukaan jo oikeustieteen ylioppilas käsittää, että Kuuskoski oli jäävi osallistumaan valtakunnanoikeuden istuntoon, jossa Aarre Simosta syytettiin täsmälleen samanlaisesta rikoksesta, mistä Kuuskoski itse oli syytteessä. (Tässä Santalahti oli aivan oikeasssa, latojan huomautus.) Valtakunnanoikeuden puheenjohtaja Toivo Tarjanne luki istunnossa Helsingin hovioikeuden kirjeen, jossa ilmoitettiin, että Kuuskoski oli syytteessä. Tarjanne totesi kirjeen luettuaan lakonisesti, että "tuskinpa tämä aiheuttaa mitään toimenpiteitä." Professori Veli Merikoski ilmoitti olevansa Tarjanteen kanssa samaa meltä. Muut valtakunnanoikeuden jäsenet olivat hiljaa, he vain katsoivat pöytää, kukaan ei tehnyt mitään.
16.Seuravassa istunnossa Santalahti puuttui asiaan ja ilmoitti, että selvempää tuomarinjääviä ei ole ja pyysi asiassa äänestystä. Ääänestyksen tulos oli 11-2 Kuuskosken jääviyden puolesta. Vain hovioikeudessa syytteen saanut Reino Kuuskoski ja Veli Merikoski, joka oli liberaalisen kansanpuolueen edustaja, olivat sitä mieltä, ettei jääviyttä ole.
17. Kun äänestyksen tulos oli selvä, Reino Kuuskoski pyysi, että pöytäkirjaan merkittäisiin hänen jäävänneen itsensä. Santalahden mukaan puheenjohtaja Toivo Tarjanne hyväksyi muitta mutkitta Kuuskosken pyynnön, löi nuijalla pöytään ja sinetöi näin väärän sisältöisen pöytäkirjan!
18. Valtakunnanoikeudessa syyttäjänä toiminut eduskunnan oikeusasiamies Marjos Rapola esiintyi oikeudenkäynnissä Santalahden mukaan enemmän Aarre Simosen puolustajana kuin syyttäjänä. Niinpä oikeuden piti velvottaa Rapola esittämään näyttöä Simosen syytteestä. Todistajista mm. vuorineuvos Armas Puolimatka todisti valtiovarainministeri Simosen vaatineen kahden prosentin voitelurahoja itselleen Kätilöopiston urakasta.
19. Santalahti oli kertomansa mukaan pitänyt selvänä, että Simonen oli syyllistynyt hyötymistarkoituksessa tehtyyn tahalliseen virkarikokseen, mistä olisi seurannut viraltapano Suomen Pankin johdosta; Simonen oli nimitetty Suomen Pankin johtokunnan jäseneksi vuonna 1957, vuonna 1972 hänet nimitettiin pankin varapääjohtajaksi.
20. Ennen kuin valtakunnanoikeus antoi tuomionsa pidettiin asiassa koeäänestys, jolloin Santalahden edustama kanta tahallisesta virkarikoksesta voitti. Mutta viikon kuluttua asia olikin toisin, sillä Simonen tuomittiin äänin 7-6 ainoastaan laiminlyönistä tehdystä virkavirheestä, josta seurasi rangaistukseksi vain sakkoa. Muista syytetyistä myös Vilho Väyrynen tuomititin sakkoihin, kun taas Urho Kiukasta koskeva syyte hylättiin kokonaan.
21. Santalahden mukaan mm. valtakunnanoikeuden jäsenenä ollut Åbo Akademin silloinen rehtori Sven Lindman käänsi koeäänestyksen jälkeen kelkkansa. Professori Veli Merikoski oli pyytänyt Lindmanin lounalle ja kääntänyt Lindmanin pään. Lindman kertoi lounaalta palattuaan mielenmuutoksensa syyksi "psykologiset tekijät", mikä Santalahden mukaan viittasi Merikosken ja Urho Kekkosen painostukseen. Myöhemmin Lindman oli kertonut Santalahdelle katuneensa kyseistä mielenmuutostaan koko loppuelämänsä.
22. Kansa kuitenkin "tiesi", sillä vuoden 1962 vaaleissa tai sen jälkeen Aarre Simosen ei enää onnistunut päästä eduskunnan jäseneksi. Valtakunnanoikeudessa syyttäjänä toiminut Marjos Rapola ei saanut eduskunnalta luottamusta uuteen kauteen oikeusasiamiehenä, mutta Urho Kekkonen nimitti Rapolan palkkioksi KHO:n jäsenen eli hallintoneuvoksen virkaan.
23. Olavi Santalahti kertoo vielä, että valtakunnanoikeuden päätöksen julistamisen jälkeen - tuolloin ei siis vielä sentään tunnettu kansliatuomiota - nähtiin oikeussalissa vielä aivan uskomaton tapahtuma. Oikeuden puheenjohtajana toiminut KKO:n presidentti Toivo Tarjanne - hän kuului muuten vapaamuurareihin - ja professori Veli Merikoski nimittäin riensivät Säätytalossa ensimmäisinä kädestä pitäen onnittelemaan Aarre Simosta lievän tuomion johdosta!
24. Aarre Simonen, joka oli koulutukseltaan lakitieteen lisensiaati ja kaikkien sangen älykkääksi tunnustama juristi ja poliitikko, sai lempinimen "Sapeli-Simonen" hajoituttaessaan sisäministerinä Arabian tehtaan lakon vuonna 1948. Seuraavana vuonna sisäministeri Simonen kunnostautui Kemi Oy:n tehtaalla puhjenneen lakon hajoittamisessa. Lakkolaisten ja poliisien välisessä kahakassa 8.8.1949 (Kemin veritorstai) kuoli kaksi lakkolaista.
25. Vuonna 1966 Aarre Simonen (1913-1977) nimitettiin Rafael Paasion hallituksen oikeusministeriksi, jolloin oikeisto-oppositio teki Simosen kelpoisuudesta eduskunnassa välikysymyksen. Opposition mukaan Simonen täytti perustuslain mukaan ministereiltä vaadittavista kelpoisuusehdoista - syntyperäinen Suomen kansalainen, rehelliseksi ja taitavaksi tunnettu - vain kansalaisuutta koskevan kriteerin. Hallitus kuitenkin voitti eduskunnassa käydyn luottamuslauseäänestyksen. Aarre Simonen on näin tiettävästi ainoa Suomen eduskunnan virallisella päätöksellä rehelliseksi todettu henkilö.
26. Presidentti Urho Kekkonen piti 40-50 vuotta sitten riippumatota oikeus- ja tuomuistuinlaitosta vallassaan eikä kaihtanut keinoja asettautua lain ja valtaoikeuksiensa yläpuolelle, jos tarve sitä vaati. Valtakunnanoikeutta Kekkonen näyttää todella pitäneen pilkkanaan. Vuonna 1970 Urho Kekkonen kohahdutti oikeuslaitosta antamalla 70-vuotispäivänsä johdosta Lakimies-lehdelle haastattelun, jossa hän nuiji tuomioistuimet, erityisesti ylimmät okeusasteet ja niiden vanhoillisina pitämänsä jäsenet, suorastaan maanrakoon. Tässä julmistelussa Urho Kekkosta auttoi silmiinpistävän auliisti radikaalien lakimiesten joukkio, jonka jäsenistä jotkut saivat palkkioviran eli kohosivat todella korkeisiin tuomarinvirkoihin.
