630. Uusi parkkimaksuprosessi on turha

1. Helsingin käräjäoikeudessa alettiin eilen käydä oikeutta neljän vuoden takaisesta 40 euron suuruisesta pysäköinninvalvontamaksusta. Asiasta kertoi näyttävästi kaikissa tv:n uutislähetyksissä Yle Uutiset, jota parkkimaksukiista on kiinnostanut alusta lähtien muuta mediaa selkeästi enemmän. Yksityinen pysäköinninvalvonta ja sen päättäväinen vastustaminen näyttää muodostuneen eräille Ylen toimittajille suorastaan elämää suuremmaksi kysymykseksi, nämä toimittajat ovat jutuistaan päätelleen valinneet oman puolensa hyvissä ajoin.

2. Objektiivisesta tiedonvälityksessä ei voida puhua, jos toimittaja esimerkiksi käyttää virallisesta ja vakiintuneesta termistä aina vain uudelleen ja uudelleen omaa versiotaan eli puhuu "parkkisakoista". Sakostahan valvontamaksussa ei toki ole kyse, mutta siitä huolimatta toimittaja Päivi Happonen julisti eilen uutisjutussa koko ajan juuri parkkisakko-sanomaa; jo uutisjutun otsikossa puhutaan "merkittävästä parkkisakko-oikeudenkäynnistä".

3. Toimittaja Happonen hehkutti, että käräjäoikeudessa käynnistynyttä oikeudenkäyntiä on odotettu "hartaasti". Uutisjutun mukaan helsinkiläismies vaatii käräjäoikeutta hylkäämään hänelle määrätyn 40 euron suuruisen valvontamaksun, jonka hän sai jo huhtikuussa 2008 Ruoholahdessa sijaitsevassa parkkihallissa yksityiseltä parkkifirmalta. Mies ilmoitti heti maksun saatuaan parkkiyhtiölle, ettei hän aio maksaa valvontamaksua. Parkkifirma ParkCom (nykyinen Q-Park Services) ei tätä hyväksynyt, mutta ei kuitenkaan ole ryhtynyt maksua oikeusteitse mieheltä perimään.

4. Toimittajan mukaan tämä uusi oikeudenkäyntiä "haastaa" korkeimman oikeuden maaliskuussa 2010 tekemän "linjauksen"yksityisten pysäköintifirmojen toiminnasta. Korkein oikeus määräsi tuolloin toisen helsinkiläismiehen maksamaan ParkComilta saamansa valvontamaksut; itse asiassa korkein oikeus hylkäsi kyseisen miehen saamastaan valvontamaksusta parkkiyhtiölle tekemän valituksen.

5. Yle uutisjutun mukaan nyt alkanutta prosessia on odotettu hartaasti siksi, että "parkkisakkotilanne on sekava." Tässä kohdin toimittaja haastatteli yhtä Helsingin oikeustalon parkkipaikalle luvatta pysäköinyttä ja valvontamaksun saanutta sangen kiukkuista keski-ikäistä naisihmistä, joka sanoi tuohtuneena valvontamaksulappu kädessään, että eihän parkkisakkojen antaminen kuulu missään tapauksessa tällaisille "pikkufirmoille"! Tämän naisihmisen purkaus siis ilmeisesti toimittajan mukaan riitti todisteeksi siitä, että tilanne on paha ja sekava.

6. Toimittaja viittasi jutussaan eduskunnan perustuslakivaliokunnan hieman ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja antamaan lausuntoon (PeVL 57/2010 vp), jonka mukaan pysäköinninvalvonta kuuluu julkiselle vallalle eikä yksityisille parkkifirmoille. Aivan näin valiokunta ei kuitenkaan tainnut lausua, vaan se totesi vain, että valvontamaksun määräämisessä on kyse julkisen vallan käytöstä. Pysäköinninvalvontaa valiokunta ei yksityisiltä omalla maallaan kieltänyt eikä voikaan kieltää; parkkifirmat eivät harjoita pysäköinninvalvontaa omaan lukuunsa, vaan hoitavat tehtävää kiinteistönomistajien toimeksiantojen perusteella.

7. Mutta onko tilanne "parkkirintamalla" nyt todella toimittajan väittämin avoin sekava, vai onko kyse vain siitä, että Yle Uutiset haluaa saada tilanteen näyttämään omissa intresseissään sekavalta? On muistettava, että asiassa on saatu tähän mennessä jo kaksi korkeimman oikeuden ennakkopäätöstä, joissa molemmissa on katsottu, että pysäköinninvalvonta yksityisellä alueella tai valvontamaksun määrääminen ei ole julkisen vallan käyttöä, vaan perustuu pätevään yksityisoikeudelliseen sopimukseen.

8. Vuonna 2010 antamansa ennakkopäätöksen (KKO 2010:23) lisäksi korkein oikeus hylkäsi viime vuonna hakemuksen, jossa vaadittiin sen edellisenä vuonna antaman ennakkopäätöksen purkamista (KKO 2011:43). Vaikka vuoden 2010 ratkaisu syntyi korkeimmassa oikeudessa äänestyksen (3-2) jälkeen, äänestys ei kuitenkaan koskenut kysymystä pysäköinninvalvonnan tai valvontamaksun luonteesta, vaan muuta asiaa. Siitä, että valvontamaksun määräämisessä ei ole kyse merkittävän julkisen vallan käyttämisestä, vaan sallitusta sopimusoikeudellisesta menettelystä, korkein oikeus oli yksimielinen.

9. Tähän mennessä siis jo kymmenen (10) korkeimman oikeuden tuomaria on kahdessa eri ratkaisussa yksimielisesti todennut, että pysäköinninvalvonnassa yksityisellä alueella tai valvontamaksun määräämisessä ei ole kyse julkisen vallan käytöstä, vaan sopimusoikeudesta ja sen perusteella määrätystä maksusta sopimuksen rikkomisen johdosta. Minusta tilanne ei siis ole lainkaan "sekava", vaan päin vastoin harvinaisen selvä. Lisäksi on syytä todeta, että eduskunnan perustuslakivaliokunta ei vuonna 2011 lausunnossaan (PeVL 57/2010 vp) puuttunut millään tavalla korkeimman oikeuden vuonna 2010 antamaan ennakkopäätökseen eikä moittinut sitä, mihin sillä ei ole edes toimivaltaa. Valiokunnan tuolloinen puheenjohtaja Kimmo Sasi on todennut, että asia on näin ja että parkkifirmojen määräämät valvontamaksut on syytä maksaa.

10. Ylen toimittaja vetoaa jutussaan - kuinkas muuten - myös siihen, että "monet oikeusoppineet" ovat neuvoneet kansalaisia jättämään maksun suorittamatta. En tiedä "monista", mutta ainakin yksi oikeusoppinut Itä-Suomen suunnasta on tällaista "neuvontaa" tai kenties suoranaista yllyttämistä kyllä innolla harrastanut. Juuri tätä "auktoria" Yle Uutiset on sitten "jostakin syystä" aina mieluusti siteerannut ja haastatellut ohjelmissaan.

11. Ylen toimittajan tarkoittamat oikeusoppineet ovat samoja tyyppejä, joita perustuslakivaliokunta kuuli hätäpäissään juuri ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja torpatessaan hallituksen jo vuoden verran eduskunnassa maanneen asianmukaisen lakiesityksen yksityisestä pysäköinninvalvonnasta, jonka mukaan nykyinen käytäntö olisi säädetty eräin muutoksin pysyväksi. Perustuslakivaliokunnan lausunnon perustelut on poimittu kovassa kiireessä sieltä täältä kyseisten radikaalien oikeusoppineiden lausunnoista. Nämä oikeusoppineet saivat aikanaan lainvalmisteluvaiheessa ujutetuksi perustuslain 124 §:ään arveluttavan säännöksen, jonka mukaan "merkittävää julkisen vallan käyttöä sisältäviä tehtäviä voidaan antaa vain viranomaiselle".

12. Käsite "julkisen vallan käyttö" tai "julkinen hallintotehtävä" on tietenkin erittäin tulkinnanvarainen ja arvovalintainen määritelmä, puhumattakaan siitä, milloin tuollaista tehtävää on pidettävä laadultaan "merkittävänä". Tämä arvio on mahdollista tehdä vain subjektiivisen näkemyksen perusteella eli niin sanotusti hatusta tempaisemalla aina sen mukaan, miltä asia milloinkin tuntuu ja miten arvio sopii arvioitsijan omaan ja hänen edustamansa intressipiirin pirtaan. Tämä säännöksen ympärille radikaali valtiosääntöoppi tuntuu viime vuosina keskittäneen pääasiallisen tarmonsa. Juuri ko. lausunnonantajat ovat tehneet siitä lähestulkoon oman tieteenalansa ja mestaroivat nykyisin siis lausunnonantajina myös perustuslakivaliokuntaa itse kehittämillään omalaatuisilla tulkintaopeilla.

13. Jo talonpoikaisjärjellä voi toki toki ymmärtää, että yksityisellä alueella, jossa lain mukaan maanomistajaa määrää pysäköinnin ehdot, tapahtuva pysäköinninvalvonta tai sopimuksen rikkomiseen perustuva valvontamaksun määrääminen on kaukana julkisen vallan käytöstä, puhumattakaan merkittävästä julkisen vallan käytöstä. Joka muuta väittää, ei pysyttele oikeuden piirissä, vaan pyrkii tekemään politiikkaa pontimenaan yksityisen omistusoikeuden ja yritysten toimintaedellytysten kaventaminen.

14. Oikeusministeriössä viime toukokuun lopulla valmistunut esitysluonnos yksityisen pysäköinninvalvonnan järjestämisestä on niin typerä ja yksipuolinen ehdotelma, ettei siitä viitsisi oikein edes puhua. Esitys tosiasiallisesti riistäisi kiinteistöomistajilta lakiin perustuvan oikeuden määrätä pysäköinnin ehdoista ja tekisi heistä ja pysäköinninvalvontaa käytännössä huolehtivista firmoista viranomaisten eli poliisin ja kunnallisten pysäköinninvalvojien pikkuapulaisia. Pysäköintifirman työntekijä voisi pysäköintivirheen havaitessaan tehdä viranomaiselle ainoastaan esityksen seuraamuksen eli virhemaksun määräämisestä. Päätösvalta siirtyisi siis viranomaiselle ja kertyneet maksut, siis "sakot", tilitettäisiin  yhteiskunnalle.

15. On vaikea ymmärtää, miten näin naiivi ehdotus on voinut edetä edes esitysluonnoksen asteelle. Viime aikoina on puhuttu paljon suomalaisen lainvalmistelun heikosta laadusta, eikä suotta. Viime viikolla Itä-Suomen yliopistossa tarkastettiin asiaa selvittänyt Auri Pakarisen väitöskirja, jonka mukaan lainvalmistelussa on yhä edelleen suuria puutteita. Huolestuttavaa on väitöskirjan mukaan esimerkiksi havainto, että eduskuntaa ei aina informoida lain kaikista seuraamuksista. Jos tiedetään lain aiheuttavan jollekin ryhmälle kielteisiä vaikutuksia, viedään lakiesitys Pakarisen mukaan läpi "puolilla valoilla." Pakariselle voidaan todeta kokemuksen perustella, että paitsi eduskuntaa, myöskään maan hallitusta ei läheskään aina informoida riittävästi lain vaikutuksista, eikä noita vaikutuksia viitsitä lakia valmisteltaessa edes kunnolla selvittää.

16. Oikeusministeriä yrittää usein eräänlaisena ammattiministeriönä valvoa ja huomautella muita ministeriöitä huonosta lainvalmistelusta. Mutta kriittinen, juuri oikeusministeriön toimialaan perehtynyt tutkija on voinut panna monen monituista kertaa merkille, miten juuri oikeusministeriön oma lainvalmistelu on vähintään yhtä kehnolla tolalla kuin muidenkin ministeriöiden. Edellä mainittu yksityistä pysäköinninvalvontaa koskeva esitysluonnos on tästä tyypillinen esimerkki.  Luonnos samoin kuin sitä edeltänyt työryhmämietintökin, on sekava koonnos erilaisista asioista, jossa ei ole esimerkiksi välitetty selvittää, miten vastaavat asiat on järjestetty muissa pohjoismaissa.  Lakiesityksen vaikutusten selvittely on puutteellista eikä luonnoksessa ole kiinnitetty minkäänlaista huomiota niihin haitallisiin seurauksiin, joita lakiesitys toteutuessaan tulisi käytännössä kiinteistönomistajille aiheuttamaan. Kiinteistönomistajia edustavat järjestöt ovat vastustaneet jyrkästi lakiehdotusta, mutta tätä ei ole huomioitu.

17. Lakiesityksen toteutumisen myötä pysäköinninvalvonta yksityisillä alueilla tulisi todellisuudessa lakkaamaan ja asiassa palattaisiin takaisin sellaiseen kaoottiseen tilaan, jossa villi pysäköinti taloyhtiöiden ja kauppakeskusten pihoilla sai ennen pysäköintifirmojen toiminnan alkamista rehottaa täysin vapaasti. En usko, että monikaan parkkifirma lähtisi jatkamaan toimintaansa viranomaisten pikku apurina. Aikaa myöten laki johtaisi toteutuessaan parkkifirmojen toiminnan alas ajamiseen, mihin esityksellä lienee osin tähdättykin, jolloin villi pysäköinti riistäytyisi taas valloilleen.

18. Toivotaan kuitenkin, että hallituksen oikeusministeri tulisi vielä järkiinsä ja jättäisi sekavan, torson, byrokratiaa lisäävän ja haitallisiin seurauksiin johtavan lakiesityksen viemättä hallituksen päätettäväksi.

19. Yle Uutisten jutussa oli monta hieman huvittavaa kohtaa. Yksi niistä oli toimittajan alkuperäinen toteamus, jonka mukaan nyt alkanut "merkittävä oikeudenkäynti" 40 euron valvontamaksusta tulee kestämään kauan, sillä ratkaisua saadaan odottaa vuosia ("Edessä on siis vuosia kestävä oikeusprosessi")! Miksi ihmeessä, koska asiahan on faktoiltaan päivänselvä ja siinä on kiistaa vain yhden lainkohdan (PL 124 §) tulkinnasta? Mallin "vuosia kestävälle oikeusjutulle" ja sen päivittelemiseen toimittaja oli tempaissut muista vastaavista "kohujutuista", joista hän on aiemmin Yle Uutisille raportoinut.

20. Mutta ehkä tässä toimittajassa on kuitenkin hiukka kehityskelpoisuutta havaittavissa, sillä jo eilisissä iltauutisissa hän tiesi kertoa, että jutussa ei taida sittenkään vuositolkulla aikaa vierähtää. Asianosaisten advokaatit ovat näet ilmeisesti keskenään sopineet, että käräjäoikeuden tuomiosta ei valitetakaan hovioikeuteen, vaan asiassa pyydetään valituslupaa suoraan korkeimmalta oikeudelta. Tähän niin sanottuun "ohivalitukseen" laki antaa nykyisin tietyin edellytyksin mahdollisuuden, jos riitaisella oikeudellisella kysymyksellä olisi ennakkopäätösarvoa (OK 30a luku). Käräjäoikeuden tuomio jutussa saataneen jo parin kolmen viikon viikon kuluttua, joten voinemme odotella korkeimman oikeuden päätöstä ensi vuoden aikana.

21. Parkkiyhtiötä edustaa jutussa kokenut asianajaja Jukka Peltonen, joka edusti yhtiötä jo ensimmäisessä parkkioikeudenkäynnissä, joka päättyi vuonna 2010 yhtiön voittoon vasta KKO:ssa. Toivottavasti Peltosen esittää jutussa selvityksen siitä, miten pysäköinninvalvonta yksityisillä alueilla on järjestetty muissa maissa ja erityisesti Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Tietämäni mukaan oikeusoppineet muissa pohjoismaissa eivät ole vaahdonneet lähimainkaan samassa määrin kuin suomalaiset kollegansa julkisesta vallankäytöstä yksityisessä parkkivalvonnassa.

22. Ensimmäisessä oikeudenkäynnissä kantajana oli parkkiyhtiö, joka on nyt vastaajan asemassa. Kantajana oleva mies yrittää ilmeisesti saada vahvistetuksi, ettei yhtiöllä ole ollut oikeutta valvontamaksun määräämiseen, koska sanottu toiminta on luonteeltaan julkisen vallan käyttöä. Tämä kysymys ratkaistiin kuitenkin oikeusvoimaisesti jo ennakkopäätöksellä KKO 2010:23, jossa korkein yksimielisesti totesi, että yksityinen pysäköinninvalvonta voidaan perustaa sopimusmenettelyn varaan. Samaan lopputulokseen korkein oikeus päätyi ratkaisussaan KKO 2011:43.

23. Kun mitään sellaisia muutoksia, jotka voisivat horjuttaa korkeimman oikeuden aiemmin omaksuman kannan oikeellisuutta, ei ole lainsäädännössä tapahtunut, tuntuu selvältä, että korkein oikeus ei tule muuttamaan kantaansa. Kannattaa huomata, että perustuslakivaliokunnan edellä mainittu lausunto (PeVL 57/2010 vp) oli korkeimman oikeuden tiedossa jo silloin, kun se antoi ratkaisun tapauksessa 2011:43. Mainitun ratkaisun perusteluissa todetaan (kohta 17), että perustuslakivaliokunnan lausunnossa viitatussa aikaisemmassa lausuntokäytännössä - jota edellä mainitut oikeusoppineet esittelivät laajasti oman kantansa tueksi valiokunnalle antamissaan lausunnoissa - esitetyt tulkinnat ovat "koskeneet siinä määrin erityyppisiä tilanteita, ettei niistä korkeimman oikeuden arvion mukaan ole ainakaan suoraan johdettavissa yksiselitteistä ja ehdottoman kielteistä vastausta siihen, voidaanko yksityistä pysäköinninvalvontaa perustaa sopimusmenettelyn piiriin."

24. Perustuslakivaliokunta ei ole perustuslakituomioistuin, vaan poliittisin perustein valituista kansanedustajista koostuva poliittinen elin, jonka tehtävänä on antaa lausuntoja sen käsittelyyn tulevien lakiehdotusten perustuslainmukaisuudesta. Valiokunnan tehtävät eivät siten liity millään tavalla lainkäyttöön, vaan yksinomaan vastedes säädettävään lainsäädäntöön. Perustuslakivaliokunta ei voi "sanella" tai muutoinkaan sitovasti päättää, miten jokin tuomioistuimessa vireillä olevaan konkreettiseen tapaukseen liittyvä lainsoveltamiskysymys olisi ratkaistava. Valiokunnan lausunnoilla voi toki olla tiettyä faktista painoarvoa, kun tuomioistuin joutuu arvioimaan perustuslain 106 §:n mukaan sitä, onko lain säännöksen soveltaminen käsiteltävänä olevassa oikeusjutussa ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa. Tuomioistuin ei voi kuitenkaan pyytää valiokunnalta lausuntoa mainitusta kysymyksestä.

25. Se, millainen tosiasiallinen vaikutus perustuslakivaliokunnan lausunnolla 57/2010 vp mahdollisesti on nyt vireille tulleessa oikeudenkännissä, riippuu lausunnon perustelujen painoarvosta. Kuten korkein oikeus on jo ratkaisunsa 2011:43 perusteluissa todennut, valiokunnan aikaisemmin antamissa lausunnoissa esittämät tulkinnat koskien perustuslain 124 §:ssä mainittua julkisen vallan käyttöä ovat koskeneet niin erityyppisiä tilanteita, ettei niistä ole juurikaan saatavissa johtoa ko. tapauksessa eli pysäköinninvalvontaa koskevassa asiassa. Valiokunnan lausunnolla ei voi liioin olla taannehtivaa vaikutusta sellaisessa oikeusjutussa, joka koskee ennen lausunnon antamista ilmennyttä oikeusriitaa. Taannehtivaa vaikutusta ei voi olla myöskään yksityisestä pysäköinninvalvonnasta mahdollisesti säädettävällä lailla. Eduskunta voi toki säätää yksityisestä pysäköinninvalvonnasta hölmön ja huonosti toimivan lain, jonka vaikutukset ovat haitallisia - onhan tällaista tapahtunut muissakin asioissa. Oikeusministeriön toukokuun lopulla julkaisema luonnos hallituksen lakiesitykseksi ei kuitenkaan vaikuta millään tavalla nyt vireille tulleen oikeusjutun ratkaisuun.

26. Miten vireille tulleessa oikeusjutussa tulisi käymään? Jos käräjäoikeus hylkää autoilijan kanteen, tapahtunee niin, että korkein oikeus ei myönnä kantajalle valituslupaa, koska käräjäoikeuden ratkaisu noudattelee jo ennakkopäätöksissä KKO 2010:23 ja 2011:43 omaksuttuja oikeusohjeita, jolloin uuden ennakkopäätöksen antaminen olisi tarpeetonta. Jos kanne sitä vastoin hyväksytään, tulee korkein oikeus myöntämään parkkiyhtiölle valitusluvan ja hylkäämään kanteen.

27. Itse oikeuskysymyksen osalta uusi parkkimaksuprosessi on turha, koska riidanalainen kysymys on jo ratkaistu korkeimman oikeuden ennakkopäätöksellä. Prosessin lopputulos hyödyttää toki parkkiyhtiöitä, koska ne saavat tulossa olevasta uudesta ratkaisuista entistä vahvemman perusteen, jonka nojalla ne voivat periä tähän asti maksamatta jätetyt valvontamaksut.

353. Tuomioistuinharjoittelu kaipaisi täysremonttia; oikeusministeriön uudistusesitys on pelkkää näpertelyä

1. Tuomioistuinharjoittelulla eli auskultoinnilla tarkoitetaan oikeustieteen maisterin tutkinnon (1.6.2005 asti oikeustieteen kandidaatti) jälkeen käräjäoikeudessa suoritettavaa työharjoittelua. Harjoittelun aikana harjoittelija, jota nimitetään hovioikeuden auskultantiksi, toimii käräjäoikeudessa notaarin tehtävissä. Auskultointi ei ole pakollista, mutta toisaalta se on nykymuodossaan kaikille lakimiehille suunnattua yleissivistävää perehdyttämistä käräjäoikeuden toimintaan. Harjoittelun aikana notaari ratkaisee omalla vastuullaan eräitä vähäisempiä lainkäyttöasioita. Harjoittelun hyväksytysti suorittaneelle annetaan varatuomarin arvonimi.

2. Eduskunnan lakivaliokunta totesi vuonna 1992 käräjäoikeuslakia koskevan hallituksen esityksen johdosta antamassaan mietinnössään (LaVM 9/1993 vp), että että harjoittelun järjestämisessä on keskeistä löytää oikea tasapaino nuorten lakimiesten koulutuksellisten tarpeiden ja alioikeuksien työn tehokkaan järjestelyn välillä.

3. Tuomioistuinharjoittelulla on Ruotsissa ja Suomessa pitkät perinteet. Alun perin sen avulla pyrittiin kouluttamaan maaseudulla kihlakunnantuomareille päteviä sijaisia, koska tuomareiksi nimitettiin useimmiten ei-lakimiehiä. 1500-luvulla kihlakunnantuomarit ryhtyivät ottamaan omin päin avukseen apulaisia eli lainlukijoita. Turun hovioikeuden järjestämä auskultointi, jonka keskeisenä tavoitteena oli lainlukijoiden kouluttaminen, aloitettiin vuonna 1634. Varatuomarin arvonimen myöntäminen auskultanteille tuli käyttöön vuonna 1754. Hovioikeuden auskultantit olivat maaseudun sporttelituomareille halpaa, usein ilmaista työvoimaa; kaupunkien raastuvanoikeuksissa auskultointi ei ollut käytössä.

4. Lainkäyttö olikin pitkän aikaa suurimmaksi osaksi sijaisten käsissä. Esimerkiksi vuonna 1933 sijaiset toimittivat tuomiokunnan käräjistä 65 prosenttia. Valtion varoilla notaareja alettiin palkata tuomiokuntiin vasta vuodesta 1936 lukien, raastuvanoikeuksissa notaareja on ollut vasta vuodesta 1979 lähtien. Kihlakunnanoikeudet ja raastuvanoikeudet yhtenäistettiin vuonna 1993 käräjäoikeuksiksi. Notaarit toimivat alioikeuksien puheenjohtajina vuonna 1992 vielä 25 prosenttia istuntopäivistä. Nykyisin notaarit ratkaisevat rikosasioista lähinnä käräjäoikeuden kirjallisessa käsittelyssä vireille pantuja asioita, joissa tuomitaan rangaistukseksi vain sakkoa. Lisäksi he ratkaisevat summaarisia riita-asioita eli perintäasioita ja osan velkajärjestelyasioista.

5. Vuoden 2009 loppuun asti notaarien merkittävä tehtäväkenttä koostui kiinteistöasioiden käsittelystä eli lainhuuto- ja kiinnitysasioiden vastaanottamisesta, tarkastamisesta ja ratkaisemisesta. Tämän vuoden alusta lukien kiinteistöasiat on kuitenkin siirretty käräjäoikeuksista Maanmittauslaitoksen ratkaistavaksi.

6. Kiinteistöasioiden siirto käräjäoikeuksista Maanmittauslaitokselle näkyy notaareiden lukumäärässä. Vuonna 2006 notaarin virkoja oli koko maassa 202, vuonna 2007 163, vuonna 2008 161, vuonna 2009 151 ja tänä vuonna enää 125. Viime vuosina valtion tuottavuusohjelman edellyttämät henkilöstövähennykset ovat kohdistuneet juuri notaarin virkoihin. Maan kolmesta tiedekunnasta valmistuu vuosittain yhteensä noin 450 oikeustieteen maisteria.

7. Nykyisin harjoittelu on saanut myös jonkin verran koulutuksellista luonnetta, vaikka harjoittelijoiden työpanoksella on edelleen tärkeä merkitys käräjäoikeuksille. Harjoittelun aikana tapahtuva kouluttautuminen on kuitenkin ollut eri käräjäoikeuksissa hyvin vaihtelevaa, sillä systemaattiseen, asianmukaisesti ohjattuun ja yhtenäiseen koulutukseen ei ole päästy. Harjoittelussa, joka täydentää teoreettisia yliopisto-opintoja., on pääpaino opitun tiedon käytännön soveltaminen on ollut keskeisellä sijalla. Harjoittelua on pidetty hyvänä pohjakoulutuksena tuomarin tehtäviin. Vaikka tuomioistuinharjoittelu ei, toisin kuin vielä kymmenisen vuotta sitten, kuulu enää tuomarinviran varsinaisiin kelpoisuusvaatimuksiin, sitä on käytännössä usein edellytetty.

8. Tuomioistuinharjoittelun kesto - yksi vuosi - on sangen lyhyt, jos sitä verrataan esimerkiksi Ruotsin järjestelmään. Ruotsissa tuomioistuinharjoittelu kestää kaksi tai kaksi ja puoli vuotta, Suomessa ainoastaan yhden vuoden. Notaarin valitsee käytännössä käräjäoikeuden laamanni, vaikka muodollisen määräyksen notaariksi antaa laamannin esityksestä hovioikeus. Käräjäoikeuden laamannin tulee lain mukaan huolehtia siitä, että notaari saa monipuolisen ja kehittävän koulutuksen. Käräjäoikeuksia on Suomessa nykyisin 27, mutta vain muutamassa niissä on käytössä auskultointisuunnitelma.

9. Tuomioistuinharjoittelussa olisi meillä todella paljon korjaamisen ja parantamisen varaa, jos tilannetta verrataan esimerkiksi Ruotsissa käytössä olevaan harjoitteluun. Monen monituiset komiteat, toimikunnat ja työryhmät ovat istuneet vuosien saatossa asian kimpussa, mutta ihme ja kumma, minkäänlaista ratkaisevaa parannusta ei ole saatu aikaan, ainoastaan pieniä muutoksia, jotka ovat olleet luonteeltaan lähinnä kosmeettisia.

10. Järkevästi ajatellen tuomioistuinharjoittelun tulisi olla osa laajempaa tuomarikoulutusta, siis kouluttautumista sellaista lainkäyttöä varten, joka tapahtuu käräjä- ja hovioikeuksissa sekä hallintoasioissa erityisissä hallintotuomioistuimissa. Esimerkiksi Ruotsissa tuomioistuinharjoittelun suorittaminen on edellytys varsinaiseen tuomarikoulutukseen pääsemiselle.

11. Suomessa, toisin kuin useimmissa eli lähes kakissa muissa EU-maissa, ei ole vielä saatu luoduksi tuomarikoulutusjärjestelmää. Tämänkin asian kimpussa on häärinyt monta komiteaa, toimikuntaa tai työryhmää, mutta minkäänlaisia tuloksia nämä elimet eivät ole saaneet aikaan, sillä valtiovalta, käytännössä oikeusministeriö, ei ole mitään esitystä hyväksynyt. Meillä on ainoastaan käräjäoikeuksissa tapahtuva tuomioistuinharjoittelu, jonka suorittamisesta saa siis varatuomarin arvonimen. Kun näin on, niin voitaisiin tietenkin olettaa, että tuomioistuinharjoittelun suorittaisivat ja siihen hyväksyttäisiin vain sellaisia nuoria lakimiehiä, joiden tähtäimessä on nimenomaan tuomarinura.

12. Mutta yllätys yllätys: Suomessa - toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa - tuomioistuinharjoittelu onkin niin sanotusti yleistä ("yleissivistävää") täydennyskoulutusta. Harjoittelu on avoinna kaikille lakimiehille, siis myös niille, jotka eivät ole lainkaan kiinnostuneita tuomarinurasta eivätkä milloinkaan ("kuuna päivänä") aio siirtyä tuomioistuinlaitoksen tai edes syyttäjälaitoksen palvelukseen. Vain osa harjoittelun suorittaneista ja varatuomarin tittelin saaneista lakimiehistä siirtyy harjoittelujakson jälkeen esittelijöiksi hovioikeuksiin tai hallinto-oikeuksien ja sitä kautta tuomarinuralle. Loppuosa varatuomareista siirtyy asianajotoimistojen tai liike-elämän, kuten esimerkiksi pankkien, vakuutusyhtiöiden ja erilaisten muiden yritysten tahi valtion- tai kunnallishallinnon palvelukseen.

13. Tuomioistuinharjoittelun suorittamisesta saattaa toki olla hyötyä myös muissa lakimiestehtävissä, mutta toisaalta on syytä havaita, että nämä harjoittelun jälkeen yksityiselle sektorille tai valtion- tai kunnallishallinnon palvelukseen siirtyvät lakimiehet vievät harjoittelupaikan sellaisilta lakimiehiltä, joiden tarkoituksena olisi suuntautua nimenomaan tuomioistuinlaitoksen palvelukseen. Jotkut harjoittelun jälkeen yksityissektorille suuntautuvat lakimiehet suorittavat harjoittelun lähinnä vain siitä saatavan hienolta kuulostavan varatuomarin (vicehärädshövding) tittelin takia. Miksi valtion pitäisi huolehtia yksityissektorin lakimiesten täydennyskoulutuksesta? - Ruotsissa on luovuttu varatuomarin tittelin myöntämisestä jo kymmeniä vuosia sitten.

14. Itse ehdotin jo vuonna 1994 tuomarinuratoimikunnan mietintöön (KM 1994:15) jättämässäni eriävässä mielipiteessä (s. 178-181) monia parannuksia tuomioistuinharjoitteluun. Mutta nämä(kin) ehdotukset ovat kaikuneet niin sanotusti kuuroille korville ja tässä on juuri syy, minkä vuoksi harjoittelu on junnannut meillä puutteineen päivineen paikoillaan.

15. Katsotaanpa hieman tarkemmin, mitä kirjoitin vuonna 1994 edellä mainitussa eriävässä lausunnossani (kappaleet 16-23):

16. Tuomioistuinharjoittelu on nykyisin yleistä täydennyskoulutusta, mikä tarkoittaa sitä, että auskultointi on avoin myös myös sellaisille nuorille lakimiehille, joilla ei ole minkäänlaista aikomusta siirtyä tuomioistuinten palvelukseen tai asianajajiksi taikka syyttäjiksi. Auskultoinnin suorittamisen syynä voi olla vain sen yksityisellä sektorilla ja valtion tai kuntien hallinnossa arvostettu, ammatillisia valmiuksia parantava vaikutus tai se, että varatuomarin arvonimestä on vanhastaan ollut etua työmarkkinoilla.

17. Sekä auskultoijien että heidän koulutuksestaan vastaavien käräjäoikeustuomareiden motivaatiota parantaisi ilmeisesti se, että harjoittelu varattaisiin vain tuomioistuinlaitoksen palveluksen tai muihin lainkäyttötehtäviin aikoville lakimiehille. Oikeusneuvos Paavo Salervon johdolla työskennellyt lakimiesharjoittelukomitea esittikin tätä mietinnössään v. 1973 (KM 1973: 118); tämä on mietinnössä sivuutettu. Harjoittelua suorittavat notaarit ovat olleet halpaa työvoimaa, jolla on voitu teettää toisaalta tuomareille ja toisaalta taas alioikeuksien kansliahenkilökunnalle kuuluvia töitä tarvitsematta palkata tuomioistuimiin vakinaista henkilökuntaa. Kun auskultointiaika on ollut lyhyt ja sen suorittamista on arvostettu työmarkkinoilla varatuomarin arvonimen myötä, on tukea auskultoinnin säilyttämiseksi yleisharjoitteluna ymmärrettävästi saatu aika myös nuorten lakimiesten järjestöiltä.

18. Tuomioistuinharjoittelun pääpaino on tähän asti ollut lainkäyttötehtävien suorittamisessa, jolloin koulutukselliset näkökohdat ovat jääneet toissijaiseen asemaan. Vuoden mittainen harjoitteluaika on myös liian lyhyt, jotta auskultointi voi täyttää tehtävänsä tuomarikoulutuksessa; esimerkiksi Ruotsissa harjoitteluaika on kahden ja puolen vuoden pituinen.

19. Toistan aikaisemmin esittämäni ehdotuksen siitä, että tuomioistuinharjoittelusta yleisenä täydennyskoulutusmuotina luovuttaisiin ja auskultointi varattaisiin vain oikeuslaitoksen palvelukseen aikoville nuorille lakimiehille (ks. kirjaani Alioikeusuudistus I, 4. painos 1993 s. 41-45 ja kirjoitustani Tuomarinura uusi urkenevi, Suomen Asianajajaliiton juhlajulkaisu Asianajajan työkentältä, 1994 s. 563-565). Mielestäni tähän päästäisiin ilman muita toimenpiteitä siten, että 1) harjoitteluaika pidennettäisiin kahteen vuoteen ja 2) luovuttaisiin varatuomarin arvonimen myöntämisestä. Sitä vastoin OTK-tutkinnon suorittamiseen tulisi liittää esimerkiksi kuuden kuukauden pituinen pakollinen harjoittelujakso, jona aikana tulevat lakimiehet toimisivat harjoittelijoina alioikeudessa, lääninoikeudessa, syyttäjävirastoissa, ulosottovirastossa ja/tai asianajotoimistoissa.

20. Vaihtoehtoisena ratkaisumallina olen esittänyt, että jos auskultointi halutaan säilyttää yleisenä täydennyskoukutusmuotona, olisi harjoittelusta tehtävä kaksivaiheinen siten, että yhden vuoden harjoittelun suorittaisivat ne, jotka eivät aio oikeuslaitoksen palvelukseen, kun taas asianajajiksi, syyttäjiksi ja tuomareiksi haluavien olisi suoritettava kahden vuoden pituinen harjoittelu. Vain kaksivuotisen harjoittelun suorittaneille myönnettäisiin varatuomarin arvonimi, jos sen säilyttämistä ylipäätään pidettäisiin perusteltuna.

21. Mielestäni tulisi tutkia, voitaisiinko lääninoikeudessa (lääninoikeuksien tilalle on sittemmin perustettu alueellisia hallinto-oikeus -nimisiä tuomioistuimia) järjestää kokonaan erillistä harjoittelua hallintotuomioistuinten palvelukseen aikoville lakimiehille Ruotsin mallin mukaisesti. Luultavaa nimittäin on, että tuomareiden siirtymistä yleisistä tuomioistuimista hallintotuomioistuimiin tai päinvastoin ei todellisuudessa tulisi suuremmassa määrin tapahtumaan, vaikka sen tulisikin olla mahdollista. Näin ollen ei olisi estettä sille, että myös tuomioistuinharjoittelu suoritetaan kokonaan joko yleisissä tuomioistuimissa tai lääninoikeudessa (nykyisin siis hallinto-oikeuksissa).

22. Tuomioistuinharjoittelun koulutuksellista aspektia olisi nykyiseen tilanteeseen verrattuna selkeästi kehitettävä. Notaareille tulisi järjestää esimerkiksi hovioikeuspiireittäin yliopistotasoista useampiviikkoista kurssimuotoista koulutusta ryhmätöineen, jolloin osa kouluttajista olisi tuomareita. Koulutusta tarvittaisiin mm. prosessinjohdossa, todistusoikeudessa ja tuomion perustelemisessa. Nykyisin tällaista järjestetään täydennyskoulutuksena vakinaisille tuomareille, mutta kokemus on tälläkin alalla osoittanut, että mitä nuorempana koulutusta annetaan, sitä paremmin oppi menee perille; vanhojen tuomareiden on vaikea oppia uudenlaisia menettelytapoja.

23. Koska kaikki halukkaat eivät nykyisinkään pääse tuomioistuinharjoitteluun, joko lainkaan tai ainakaan kohta OTK-tutkinnon suorittamisen jälkeen, olisi notaareja valittaessa ratkaisevaksi valintaperusteeksi asetettava harjoitteluun hakeneiden OTK-tutkinnon kokonaispistemäärä ja keskeisissä oppiaineista saamat arvosanat. Notaarien valinnan tulisi tapahtua koko maassa keskitetysti, jolloin auskultanttien ei tarvitsisi lähetellä hakupapereitaan ympäri maata eri käräjäoikeuksiin, kuten nykyisin tapahtuu. Ruotsissa on erityinen lautakunta, joka valitsee notaarit ja määrää heidän sijoituspaikkansa. Luonnollisesti auskultanttien perustellut toivomukset sijoituspaikkakunnasta tulisi mahdollisuuksien mukaan ottaa huomioon. Näillä uudistuksilla voitaisiin estää mielivaltaa, jonka nykyinen notaarien valintajärjestelmä tekee mahdolliseksi. Kun laamanni valitsee notaarit, on auskultanttien mahdollisilla "suhteilla" käräjäoikeuden henkilökuntaan ollut käytännössä tärkeä valintaa edistävä merkitys.

24. Näin siis kirjoitin komitean mietinnössä KM 1994:15. Seuraavan kerran kiinnitin tuomioistuinharjoittelua riivaaviin epäkohtiin huomiota tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean mietintöön jättämässäni eriävässä mielipiteessä (KM 2003:3 s. 523). Mainituissa lausunnoissani esitettyihin epäkohtiin ei ole kuitenkaan millään tavalla puututtu.

25. Tuomioistuinharjoittelun uudistamista on pohdittu viimeksi kuluneen vuoden kuluessa peräti kolmessa OM:n työryhmässä. Vuonna 2009 sai valmiiksi työnsä laamanni Heikki Nousiaisen (nyt jo eläkkeellä) johdolla toiminut joukko, joka julkaisi Tuomioistuinharjoittelu-nimisen mietintönsä (OMTR 2009:5). Tämän jälkeen pantiin pystyy uusi, laamanni Erkki Hämäläisen johdolla istunut työryhmä, joka julkaisi ensin tämän vuoden heinäkuussa ensimmäisen vaiheen mietintönsä (OMTR 58/2010) ja marraskuun alussa toisen vaiheen mietintönsä ( 74/2010). Kaikki kolme mietintöä ovat suppeita ja asiasisällöltään ja perusteluiltaan kevyenluokan virkamiestyön tuloksia. Hälyttävää niissä kaikissa on se, ettei missään niistä ole puututtu yhteenkään niihin olennaisiin epäkohtiin, joita olen itse edellä mainituissa lausunnoissani käsitellyt.

26. Työryhmät ovat askarrelleet lähinnä vain notaarien toimivallan laajentamisen kimpussa. Kun notaari voi nykyisin voimassa olevien säännösten perusteella ratkaista yhden tuomarin istunnossa rikosasioita oltuaan notaarina neljä kuukautta, ehdotetaan nyt, että notaarille tulisi sanottu toimivalta jo kahden kuukauden kuluttua harjoittelun alkamisesta. Tämä ei olisi todellakaan mikään "suuri uudistus", sillä edelleen jäisi voimaan sääntö, jonka mukaan notaari ei voisi tuomita kuitenkaan rangaistukseksi muuta kuin sakkoa. Lisäksi ehdotetaan, että notaari saisi heti, siis välittömästi "taloon" tultuaan, oikeuden vihkiä avioliittoon; sivumenneen sanoen minusta vihkimisasioiden ei pitäisi kuulua lainkaan tuomioistuinten tehtäviin. Kuten jokainen "vihitty" tai "vihkijä" tietää, siviiliavioliittoon vihkimisessä on kyse lähinnä ainoastaan tietyn lyhyen vihkikaavan lukemisesta vihkimistilaisuudessa; ei siis kovinkaan "kummoista" tuomarintyötä!

27. Mietinnöissä puhutaan kyllä kauniisti notaarien kouluttamisen tärkeydestä ja viimeisimmässä mietintöön on koottu joitakin hajanaisia näkökohtia, miten tätä puoltakin voitaisiin kehittää. Mutta kun harjoittelu säilyisi vuoden pituisena ja kun toisaalta notaarien toimivaltuuksia on tarkoitus laajentaa niin, että jo kaksi kuukautta harjoittelijana olleelta notaarilta vaadittaisiin itsenäisen päätösvallan käyttämistä, on selvää, että käytännössä pääpaino harjoittelussa olisi edelleen erilaisten työtehtävien suorittamisessa.

28. Työryhmä laajentaisi notaarien harjoittelun käräjäoikeuksista osin myös hovi- ja hallinto-oikeuksiin. Ehdotuksen mukaan kuitenkin vain "pieni osa" koulutettavista siirtyisi käräjäoikeudesta ensimmäisen puolen vuoden jälkeen jatkamaan harjoitteluaan toiseksi kuudeksi kuukaudeksi hovi- tai hallinto-oikeuteen. Uudenmuotoinen harjoittelu rajattaisiin alkuvaiheessa koskemaan siis vain suppeaa harjoittelijajoukkoa ja vain sellaisia paikkakuntia, joissa on käräjäoikeuden lisäksi hovi- ja hallinto-oikeus (Helsinki, Turku, Vaasa, Kuopio, Rovaniemi ja Kouvola). Kyse olisi lähinnä kosmeettisesta uudistuksesta.

29. Minusta on selvää, että työryhmien ehdotuksessa on kyse on pelkästään näpertelystä, sillä ehdotuksissa ei ole puututtu niihin suuren luokan ongelmiin, joita itse olen edellä kertonut, ei yhteenkään niistä. Tuomioistuinharjoittelu ei todellisuudessa eli käytännössä muuttuisi juuri mitenkään. Vaikka ministeriön ehdotuksessa puhutaan koulutuksellisten näkökohtien korostamisesta, kertovat säännösehdotukset notaarin toimivallan lisäämisestä toista: keskisintä on notaarien työpanoksen hyödyntäminen käräjäoikeuksien toiminnassa, ei notaarien kouluttautuminen tuomarinuralle tai muihin lainkäyttötehtäviin.

30. Tuomioistuinharjoittelua rasittaisivat edelleen seuraavat keskeiset puutteet ja epäkohdat:

a. Harjoittelu olisi edelleen yleistä täydennyskoulutusta kaikille lakimiehille, vaikka viimeistään nyt, jolloin notaarin virkojen lukumäärää on voimakkaasti vähennetty, olisi korkea aika muuttaa harjoittelua niin, että siitä tulisi tuomarikoulutuksen ensimmäinen vaihe. Harjoittelu pitäisi siis varata ja sitä tulisi järjestää ainoastaan tuomioistuinlaitoksen, syyttäjälaitoksen tai ulosottolaitoksen alkuvirkoihin tähtääville lakimiehille. Oikeusministeriöin työryhmät eivät ole edes pohtineet tällaista muutosta, mikä minusta on suoraan sanoen edesvastuutonta. Vaikka notaarien virkojen määrä on neljän vuoden aikana vähennetty lähes puolella eli 206:sta 125:een, katsoo oikeusministeriö edelleen, että notaarikoulutus on pidettävä luonteeltaan yleisenä. Niukkoja resursseja on siis tarkoitus edelleen tuhlata yksityiselle sektorille sekä valtion ja kuntien palvelukseen aikovien lakimiesten kouluttamiseen.

b. Ruotsissa auskultointi on rajattu selkeästi ainoastaan oikeuslaitoksen palvelukseen aikoville lakimiehille. Ruotsissa hyväksytty auskultointi on muodollisena vaatimuksena tuomareiden, syyttäjien ja kihlakunnanvoutien virkaan, mikä luonnollisesti karsii auskultoijiksi pyrkivien joukosta ne, jotka aikoisivat suuntautua auskultoinnin jälkeen asianajajiksi tai liike-elämän taikka valtion- tai kunnallishallinnon palvelukseen. Ruotsin malli on järkevä, Suomen suorastaan hölmö.

c. Tuomioistuinharjoittelun kesto olisi edelleen vain yksi vuosi, kun taas Ruotsissa lyhyin harjoitteluaika on kaksi vuotta. On selvää, että vuoden pituinen harjoittelu on liian lyhyt, jotta harjoittelulle asetettava koulutuksellinen tavoite voitaisiin saavuttaa. Edes siltä "pieneltä osalta", joka ehdotuksen mukaan suorittaisi osan harjoittelusta käräjäoikeuden lisäksi hovi- tai hallinto-oikeudessa, ei vaadittaisi vuotta pidempää harjoitteluaikaa. Ruotsissa on mahdollista suorittaa harjoittelu sekä käräjäoikeudessa että lääninoikeudessa, mutta silloin harjoitteluaika on kaksi ja puoli vuotta; Suomessa samasta "urakasta" selviäisi siis vuoden mittaisella harjoittelulla. - Minusta Ruotsin järjestelmästä kannattaisi ottaa meillä mallia myös siinä suhteessa, että harjoittelun tulisi voida suorittaa joko käräjäoikeudessa tai hallinto-oikeudessa; hovioikeuteen harjoittelujärjestelmä ei kuulu.

d. Harjoittelijoiden valinta ja oikeusturva jäisi Suomessa edelleen retuperälle. Kun yksi henkilö eli käräjäoikeuden laamanni valitsee notaarit, on aina olemassa mielivallan ja nepotismin vaara, kuten olen v. 1994 lausunnossani todennut. Kun harjoittelupaikkoja on todella vähän, tulisi notaarin valintojen tapahtua koko maassa keskitetysti kerran pari vuodessa esimerkiksi tuomarinvalintalautakunnan päätöksellä. Ruotsissa valinnan suorittaa oikeusministeriön ja käräjäoikeuksien ulkopuolinen tuomioistuinlaitoksen keskushallintoyksikkö (domstolsverket), jonka päätöksestä on valitusoikeus viraston yhteydessä toimivalle lautakunnalle (notarienämnd). Suomessa laamannin päätöksestä ei ole valitusoikeutta.

e. Notaariksi pyrkivien oikeusturvasta, joka on Suomessa täydellisesti sivuutettu, olisi huolehdittava myös niin, että notaarivalintoja varten vahvistettaisiin tietyt valintakriteerit. Ruotsissa notaarit nimitetään tehtäväänsä yliopistojen tutkintotodistusten ja muiden ansioiden perusteella. Suomessa ei ole ollut tähän asti mitään vastaava valintaperusteita eikä sellaisia ehdoteta otettavaksi käyttöön jatkossakaan. Laamannit voisivat edelleen valita notaareiksi keitä haluavat pelkän pärstäkertoimen ja "suhteiden" perusteella.

f. Suomen käräjäoikeuslaissa on pikkutarkkoja säännöksiä siitä, mitä lainkäyttötehtäviä notaari voi harjoittelun edetessä ei vaiheissa suorittaa omalla vastuullaan; tehtävät on porrastettu kahden kuukauden välein (2 kk, 4 kk, 6 kk). Ruotsissa on tässäkin suhteessa vallalla toisenlainen näkemys ja käytäntö, sillä siellä aiemmin voimassa olleet vastaavanlaiset määräykset on nyt poistettu laista; Suomessa niitä ehdotetaan päinvastoin lisättäviksi. Ruotsissa katsotaan, minusta aivan perustellusti, että käräjäoikeuksien koko ja erityispiirteet, työolosuhteet sekä tietenkin notaarien henkilökohtaiset ominaisuudet vaihtelevat eri käräjäoikeuksissa ja hallinto-oikeuksissa siinä määrin, että kullekin tuomioistuimelle tulee antaa oikeus itse päättää, missä vaiheessa notaari tekee mitäkin tehtäviä. Tulkoon mainituksi, että Ruotsissa notaari ei voi ratkaista yksin omalla vastuullaan minkäänlaisia rikosasioita, ei edes pelkkiä sakkojuttuja. Suomessa sen sijaan ehdotetaan, että vain kaksi kuukautta notaarina ollut harjoittelija saa ratkaista yksin rikosasian, josta on säädetty enimmäisrangaistus on kaksi vuotta vankeutta.

g) Suomessa rakastetaan titteleitä ja arvonimiä, samoin kuin kunniamerkkejä ja muita vastaavia asioita. Käräjäoikeuden maallikkojäsenestäkin voidaan "leipoa" tuomari, nimittäin herastuomari. Varatuomarin arvonimen myöntäminen, jolla joskus sata vuotta sitten saattoi vielä olla käytännön merkitystä, on nykyoloissa menettänyt merkityksensä; Ruotsissa siitä samoin kuin heratuomarin arvonimen myöntämisestä on luovuttu jo kymmeniä vuosia sitten. Suomessakin varatuomarin arvonimen antamiskäytännöstä tulisi luopua. Jokainen ymmärtää, ettei vuoden pituinen harjoittelu anna tosiasiallisesti juuri minkäänlaisia edellytyksiä toimia tuomarina, ei edes "vara sellaisena." Varatuomarin titteli on yksi tekijä, joka houkuttelee tuomioistuinharjoittelijoiksi myös sellaisia lakimiehiä, joilla ei ole aikomusta suuntautua tuomioistuimen tai yleensä oikeuslaitoksen palvelukseen.

h. Edellä mainituista eroista kahden naapurimaan välillä selviää, että Ruotsissa tuomioistuinharjoittelun pääpaino on myös käytännössä koulutuksessa, ei käytännön työtehtävissä. Suomessakin kyllä puhutaan koulutuksellisen aspektien tärkeydestä, mutta edellä olevat uudistusehdotukset kertovat selvää kieltä siitä, että tämä on vain retoriikkaa ja että notaarien harjoittelu tulee myös jatkossa painottumaan käräjäoikeuden tuomareille ja kansliahenkilökunnalle kuuluvien työtehtävien suorittamiseen.

31. Suomessa ei sitten muunlaista tuomarikoulutusta olekaan - jos nyt vuoden pituisesta tuomioistuinharjoittelusta edes voi käyttää tätä nimitystä. Ruotsissa sen sijaan varsinainen tuomarikoulutus, joka tapahtuu hovioikeudessa ja kamarioikeudessa, alkaa vasta harjoittelun jälkeen. Pääsyvaatimuksena tuomarikoulutukseen Ruotsissa on juuri kahden vuoden tuomioistuinharjoittelu.

32. Tulikohan tämä nyt selväksi: työryhmän ehdotus tuomioistuinharjoittelun uudistamiseksi on pelkää näpertelyä. Harjoittelu kaipaisi täysremonttia. Mutta kun lainvalmistelijoilla ja heidän avukseen huudetuilla tuomareilla, jotka tekevät työtä käskettyä, ei ole ideoita, mielikuvitusta eikä visioita, on tulos se mikä on.

33. Lopuksi lukijakysymys: kumman harjoittelujärjestelmän, Suomen vai Ruotsin, voidaan olettaa tuottavan parempia tuomareita? Noin niin kuin keskimäärin.

34. Joku luultavasti moittii minua Ruotsin mallin apinoimisesta. Suomalainen järjestelmäkin voi toki tuottaa kelpo lakimiehiä ja tuomareitakin. Mutta vielä paljon paremmat valmiudet tuomarin tehtäviin saataisiin, jos harjoittelua kehitettäisiin edellä mainittujen suuntaviivojen mukaisesti.

35. Itse auskultoin 60-luvulla Janakkalan tuomiokunnassa Riihimäellä legendaarisen ukkotuomarin Niilo Lahden opissa. Silloin notaarin oli toimittava kihlakunnanoikeuden puheenjohtajana 30 istuntopäivää; yhtenä päivänä saatettiin istua kymmenkunta juttua ja enemmänkin ja rikosjutut saattoivat olla todella vakavia aina henkirikoksista lähtien. Muistan, miten istuin yhteen syssyyn kahden ja puolen viikon käräjät; tuolloin istuttiin joka arkipäivä, myös lauantaisin. Siihen verrattuna notaarien nykyinen istumisvelvollisuus on melkeinpä lasten leikkiä. Toisaalta oikeusturvan kannalta on parempi, että notaarit eivät saa ratkaistavakseen omalla vastuullaan vaikeita tai laajoja juttuja.

36. Myöhemmin jouduin (tai pääsin) sitten itse ukkotuomariksi ja siinä hommassa reilun kymmenen vuoden aikana ehdin nähdä ja kouluttaa - ainakin yrittää sitä - monenlaisia notaareja. Joistakin heistä on sittemmin tullut myös tuomareita, jotkut ovat edenneet urallaan hyvinkin korkealle. Olihan se mielenkiintoista ja hauskaa aikaa; harjoitteluun nimittäin sisältyy (kuului ainakin minun tuomiokunnissani), jos vain sattuu sopivaan käräjäoikeuteen, työnteon ohella tuomareiden kanssa yhteisiä illanviettoja, hiihto- ja urheilupäiviä, lauluiltoja, kapakassakäyntejä yms. virkistystoimintaa.

152. Saatavien perintä; Kuluttajaliitto heräsi vihdoin

Koulutkin ovat taas aloittaneet työnsä

1. Olen kirjoittanut aiemmin kolmeen otteeseen selvien ja riidattomien velkomusasioiden perinnästä käräjäoikeuksissa ja siitä velallisille ja velkojille aiheutuvista kohtuuttoman suurista kustannuksista ja toisaalta perintätoimistojen oikeusministeriön vahvistamiin korkeisiin kulutaksoihin perustuvasta ansiottomasta hyötymisestä; katso blogeja 124/7.7., 128/21..7. ja 131/30.7.2009.

2. Olen ihmetellyt, että 1) miksi näiden riidattomien ja selvien asioiden käsittelyä ei siirretä käräjäoikeuksilta ulosottoviranomaisille, ja 2) miksi käräjäoikeuksien perintäasioissa tuomitsemat, oikeusministeriön vahvistamiin taksoihin perustuvat oikeudenkäyntikulut ovat Suomessa neljä tai viisi taikka jopa kuusi kertaa suuremmat kuin Ruotsissa. Perintäasioiden käsittely käräjäoikeuksissa on turhaa, koska velkojan ja velallisen välillä ei ole mitään riitaa. Vasta käräjäoikeuden yksipuolisen tuomion jälkeen velkoja voi hakea tuomion täytäntöönpanoa ulosottoviranomaiselta. Kyseiset perintä asiat voitaisiin aivan hyvin siirtää suoraan ulosottoviranomaisten ratkaistaviksi.

3. Perintäasiat työllistävät käräjäoikeuksia tarpeettomasti ja aiheuttavat asianosaisille, siis sekä velallisille että velkojille, turhia lisäkustannuksia. Kaksivaiheisesta menettelystä hyötyvät ainoastaan perintätoimistot, jotka hoitavat noin 70-80 prosenttia kaikista perintäasioista. Selvien ja riidattomien velkomusasioiden käsittelyä on pohdittu jo yli 10 vuoden ajan monissa oikeusministeriön työryhmissä. Niiden mietinnössä ajetaan edelleen härkäpäisesti nykyisen systeemin säilyttämistä, vaikka siihen ei ole järkeviä perusteita. Perintätoimistot ovat ilmeisesti saaneet käännytettyä oikeusministeriön lainvalmistelua johtavat virkamiehet puolelleen, ja sivustatukea perintätoimistoille ja oikeusministeriön lakihankkeille on antanut Korkein oikeus presidentti Pauliine Koskelon johdolla.

4. Ruotsissa selvät ja riidattomat velkomusasiat siirrettiin jo vuonna 1990 käräjäoikeuksilta ulosottoviranomaisille ja siellä järjestelmä, erityinen maksamismääräysmenettely (betalningsföreläggande) on toiminut hyvin. Ruotsissa perintäasioissa määrättävät oikeudenkäyntimaksut ovat huomattavan paljon pienemmät kuin Suomessa. Suomessa oikeudenkäyntikulujen suuruus ei kuitenkaan johdu yksinomaan tai edes pääosin mainitusta kaksivaiheisesta järjestelmästämme, vaan oikeusministeriön vahvistamat kulutaksat on vahvistettu, ilmeisestikin perintätoimistojen toivomusten mukaisesti, muutoin selvästi yläkanttiin. Tästä huolimatta - tai ehkä juuri tämän vuoksi - oikeusministeriön edellä mainittujen työryhmien mietinnössä ei ole lainkaan puututtu kulujen määrään eikä tehty vertailuja Ruotsissa perintäasioissa määrättävien kulujen kanssa. Perintäasioiden hoitaminen on rutiinia ja tapahtuu suurissa perintätoimistoissa konekielisen järjestelmän puitteissa. Oikeusministeriö on ministeri Braxin allekirjoittamalla päätöksellä viimeksi tänä vuonna jälleen korottanut perintäasioissa vahvistettuja kulutaksoja.

5. Olen kummastellut, miksi mainitut epäkohdat ja erityisesti perintäprosessin kalleus eivät ole Suomessa - minua lukuun ottamatta - tuntuneet kiinnostavan ketään, eivät edes kuluttajasuojajärjestöjä tai -viranomaisia. Selvien ja riidattomien saatavien perinnässä aina lähes aina kysymys kuluttajilta karhutuista saatavista, erilaisista kulutusluotoista tai pikavipeistä. Kukaan ei ole näyttävän välittävän puuttua asiaan ja selvään epäkohtaan, ja perintätoimistot ovat voineet nauraa partaansa. Kaksivaiheinen prosessi ja korkeat kulutaksat ovat houkutelleet myös monet lakiasiantoimistot ja jopa asianajotoimistot apajille.

6. Mutta nyt jonkinlaista heräämistä näyttää vihdoin tapahtuneen. Suomen Kuluttajaliitto on nimittäin toimittanut pari kolme päivää sitten eli 16.9.2009 julkisuuteen tiedotteen, joka on seuraavansisältöinen:

Riidattomien saatavien perintä siirrettävä käräjäoikeuksista ulosottoviranomaisille

- Suomen Kuluttajaliitto vaatii, että riidattomien saatavien perintä siirretään käräjäoikeuksista ulosottoviranomaisille. Ulosotossa tapahtuva perintä on käräjäoikeuksissa tapahtuvaa perintää huomattavasti halvempi ja siten edullisempi sekä velalliselle että velkojalle.

Velkojen perintä käräjäoikeuksissa on kasvanut viime aikoina huomattavasti. Oikeusministeriö arvelee, että tänä vuonna velkomusasioiden määrä käräjäoikeuksissa saattaa olla jopa 300 000, kun niitä keskimäärin on ollut vuosittain noin 150 000. Valtaosa perittävistä veloista on kulutusluottoja, esimerkiksi pikavippejä. Melkein kaikki ovat riidattomia, velalliselle ei vain ole ollut varaa maksaa velkaa.

Nykyinen perimisprosessi viranomaisissa on kaksivaiheinen. Ensin saatava vahvistetaan käräjäoikeudessa. Sitten ulosottoviranomainen ulosmittaa velallisen varoja, jos ulosmitattavaa on. Suomen Kuluttajaliito haluaa, että tuomioistuinvaihe jätetään pois ja Suomessakin otetaan käytön Ruotsin kaltainen maksamismääräysmenettely. Siinä velkoja hakee saatavan vahvistamista suoraan ulosottoviranomaiselta. Jos velallinen ei vastusta maksamismääräystä, ulosottoviranomainen antaa maksamismääräyksen ja velka on heti ulosmitattavissa. Jos velallinen vastustaa, asia palautetaan velkojalle. velkoja voi tämän jälkeen halutessaan viedä asian käräjäoikeuteen normaalina riita-asiana.

Nykyisestä käräjäoikeudessa tapahtuvasta perinnästä aiheutuu kuluja 210-330 euroa, jotka velallinen joutuu maksamaan. Jos velallinen ei pysty maksamaan kuluja, ne jäävät velkojan maksettaviksi. Ruotsissa aiheutuu maksamismääräysmenettelystä kuluja 640 kruunua (vähän yli 60 euroa). Suomessa riidattoman saatavan oikeudenkäyntikulut ovat siis kolmesta viiteen kertaan suuremmat kuin Ruotsissa. Erityisesti pieniä velkoja perittäessä kulut ovat kohtuuttomat velalliselle.

7. Näin siis Suomen Kuluttajaliitto tiedotteessaan. Varsin tuttua tekstiä minulle, samoja asioita ja jopa samoin sanakääntein olen tuonut esiin yllä mainituissa blogikirjoituksissani. Toistaiseksi turhaan, sillä OM tai sen virkamiehet eivät ole reagoineet mitenkään kirjoituksiini, eivät myöskään tuomioistuinjuristit.

8. Mutta nyt kun Kuluttajaliitto on puuttunut näkyvästi asiaan, ei OM voi enää sivuuttaa kritiikkiä pelkällä olankohautuksella.

9. Nähtäväksi jää, mikä vaikutus liiton tiedotella on asiassa. Voi olla, että liitto on tiedotteellaan liian myöhään liikkeellä. Tiedossa nimittäin on, että jo 10 vuotta kestäneet lainsäädäntöhankkeet koskien selvien ja riidattomien velkomusasioiden käsittelyä ovat oikeusministeriössä ja hallituksessa jo varsin pitkällä. Tarkoituksena on, että nuo selvät ja riidattomat asiat pidetään - käsittämättömistä syistä tosin - edelleen käräjäoikeuksissa, eli perintäprosessi säilyisi kaksivaiheisena. Edes sellaista järkevää uudistusta, jonka mukaan velkoja voisi esittää täytäntöönpanoa koskevan vaatimuksensa jo käräjäoikeudelle tekemässään haastehakemuksessaan, jolloin asia siirtyisi käräjäoikeudesta viran puolesta ulosottovirastolle, ei ole lakiin suunnitelmien mukaan tulossa. Velkojan tulisi siis edelleen pyytää erikseen ulosottoa sen jälkeen kun käräjäoikeus - käytännössä asian ratkaisee kansliasihteeri - on ensin tuomiolla vahvistanut saatavan.

10. Yhden asian haluaisin Kuluttaja liiton tiedotteessa oikaista. Liiton mukaan Suomessa perintäasioista "aiheutuu" kolmesta viiteen kertaan suuremmat kulut kuin Ruotsissa. Tosiasiassa kyse on siitä, että Suomen OM:n perintäasioissa vahvistamat oikeudenkäyntikulutaksat, joita käräjäoikeudet noudattavat, ovat kolmesta viiteen kertaan suuremmat kuin Ruotsin oikeusministeriön sikäläisessä maksamismääräysmenettelyssä vahvistamat taksat. Todellisuudessa Suomessakaan perintäasioissa ei "aiheudu" velkojille, lue perintätoimistoille, suurempia kustannuksia kuin Ruotsin maksamismääräysmenettelyssä. Kyse on ilmeisesti vain siitä, että Suomessa oikeusministerin virkamiehet ja ministerit ovat olleet kulutaksoja vahvistaessaan ruotsalaisia kollegojaan jotenkin höylimpiä. Taksoja vahvistettaessa on varmaankin kuultu Perimistoimistojen liitoa. Olisivatko liiton miehet kenties jotenkin "uunottaneet" ministeriön heppuja, vai mistä mahdollisesti on kyse? Tästä minulla ei ole tietoa.

131. Saatavien perintä: miksi perintäasioita ei siirretä tuomioistuimilta ulosottolaitokselle?

1. Olen käsitellyt selvien ja riidattomien saatavien  - niistä käytetään myös nimitystä summaariset asiat -  perintää ja niistä aiheutuvia kustannuksia kahdessa aiemmassa blogissani: 124/7.7.-09 ja 128/21.7.-09. Olen ihmetellyt, 1) miksi näitä riidattomia asioita ei siirretä käräjäoikeuksilta ulosottoviranomaiselle ja 2) miksi perintäasioista tuomitavat oikeudenkäyntikulut ovat Suomessa viisi tai kuusi kertaa suuremmat kuin Ruotsissa. Naapurimaassamme perintäasiat siirrettiin vuonna 1990 käräjäoikeuksista ulosottoviranomaiselle (kronofogdemyndigheten).

2. Suomessa on pohdittu jo pitkälti toistakymmentä vuotta, miten riidattomien saatavien velkomusprosessi eli summaarinen prosessi tulisi järjestää. Mitään valmista ei ole kuitenkaan saatu oikeusministeriössä aikaan, vaikka asiaa on käsitelty monen monituisissa komiteoissa, toimikunnissa ja työryhmissä.

3. Selvien ja riidattomien saatavien velkomisprosessissa on tarjolla neljä rakenteellista perusvaihtoehtoa: 

1) saatava vahvistetaan käräjäoikeudessa ja pannaan täytäntöön ulosottolaitoksessa (nykyinen ns. kahden luukun järjestelmä);

2) saatava sekä vahvistetaan että pannaan täytäntöön ulosottolaitoksessa (Ruotsin malli);

3) saatavan riidattomuus todetaan yksityisessä määrämuotoisessa perinnässä lähinnä perintätoimistojen toimesta (yksityinen malli) sekä

4) saatava pannaan suoraan täytäntöön ulosottolaitoksessa kuten veropäätöksiä ja erilaisia muita ns. eksekutiivisia asiakirjoja koskevat julkisoikeudelliset maksut (veroulosotto).

4. Ulosotto 2000 -toimikunnan enemmistö katsoi, että yksityistä perintäjärjestelmää tulisi ryhtyä tarkemmin selvittämään. Kannatusta saivat toimikunnan mietinnössä (KM 1998:2) myös Ruotsin malli (mm. prosessioikeuden professori Erkki Havansi oli tällä kannalla) samoin kuin nykyinen järjestelmäkin. - Tuomioistuimet 2000 -luvulle  -nimisessä suppeassa peruselvityksessä 3.3.1998 (laatijoina kaksi OM:n virkamiestä eli silloinen kehittämispäällikkö, nykyinen Turun käräjäoikeuden laamanni Erkki Hämäläinen ja hallitusneuvos Heikki Liljeroos) todettiin, että "ei ole tarkoituksenmukaista eikä järkevää" rakentaa uutta menettelyä tai järjestelmää summaaristen asioiden ratkaisemista varten johonkin toiseen viranomaiseen (Ruotsin malli) ja siirtää käräjäoikeuksissa  työskentelevää, summaarisen menettelyn osaavia ihmisiä toisiin virastoihin tekemään lähes samaa työtä. - Mietintönsä 8.1.2001 jättänyt OM:n sisäinen työryhmä (työryhmä koostui yksinomaan OM:n virkamiehistä) oli myös sillä kannalla, että summaarinen velkomusprosessissa säilytetään käräjäoikeuksissa, eikä siirretä esimerkiksi ulosottolaitokselle ja että käräjäoikeusprosessia pyritään edelleen "virtaviivaistamaan."  

5. Hovioikeudenpresidentti Markku Arposen johdolla toiminut laajapohjainen tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea (KM 2003:2) oli sen sijaan summaaristen asioiden käsittelyjärjestyksen osalta aivan eri linjoilla kuin aiemmat selvityselimet. Komitean selkeä enemmistö eli 13 jäsenestä 12 jäsentä (heidän joukossaan mm. tuomareita, asianajajia ja yliopistotutkijoita) ja yksi pysyvä asiantuntija (professori Jyrki Virolainen) oli sitä mieltä, että riidatonta saatava koskevat asiat tulisi siirtää pois käräjäoikeuksista ulosottolaitoksen tehtäväksi. 

6. Komitean enemmistö perusteli ehdotustaan yksityiskohtaisesti (KM 2003:2, s. 146-149) ja lausui yhteenvetona asiasta seuraavasti (s. 149):

- Riidattomissa saatavissa on kysymys saatavien perinnästä, joka jo asian luonteen vuoksi kuuluu ulosottolaitokselle. Itse maksuvelvollisuus on useimmiten selvä ja velan maksamatta jättäminen johtuu velallisen maksukyvyttömyydestä tai -haluttomuudesta. Sekä velallisen että velkojan oikeusturva voitaisiin riidatonta saatavissa koskevissa asioissa toteuttaa käräjäoikeuden sijasta yhtä hyvin myös ulosottolaitoksessa. Riidatonta saatavaa koskevien asioiden siirtäminen ulosottolaitokselle parantaisi sekä velallisen että velkojan asemaa, sillä perinnästä aiheutuvat kustannukset vähenisivät, perintäjärjestelmä yksinkertaistuisi ja perintäprosessi nopeutuisi. Sanottu siirto selkeyttäisi käräjäoikeuksien tehtäväkuvaa ja parantaisi niiden mahdollisuuksia keskittyä ydintehtävänä olevaan oikeusriitojen ja konfliktien ratkaisemiseen ja tähän liittyvän perustoiminnan kehittämiseen.

7. Komitean vähemmistöön jäi kolmen oikeusministeriön virkamiehen (Optulan erityistutkija Kaijus Ervasti, lainsäädäntöneuvos, nykyinen lainsäädäntöjohtaja, Asko Välimaa ja erityisasiaintuntija Sakari Laukkanen) mielipide. Siinä katsottiin, kuten OM:n omissa "sisäisissä" selvityksissä oli aiemminkin tehty, muun muassa, että summaaristen asioiden siirtäminen käräjäoikeuksilta ulosottolaitokselle ei tuottaisi "kokonaistaloudellisia säästöjä," koska siirto edellyttäisi käräjäoikeuskissa näihin asioihin käytettävien resurssien siirtämistä siltä pois. Sakari Laukkanen korosti omassa lausumassaan vielä  käräjäoikeuksissa tapahtuvan "sähköisen asioinnin ja menettelyn virtaviivaisuuden" kehittämistä.

8. Komitean sanottu ehdotus - samoin kuin monet muutkin komitean tekemät järkevät ehdotukset - jäivät tai paremmin sanottuna jätettiin oikeusministeriössä ja valtioneuvostossa valitettavasti pimentoon, ja oikeusministeriö jatkoi tässäkin asiassa omalla, aiemmin valitsemallaan linjalla. Erityisasiantuntija Sakari Laukkanen nimitettiin OM:n tuomioistuinyksikön kehittämispäälliköksi, ja yksi hänen päätehtävistään oli kehittää summaaristen perintäasioita koskevaa "sähköistä asiointia" ja "menettelyn virtaviivaistamista." Näinhän Laukkanen oli itse edellä mainitussa komitean mietintöön jättämässään lausumassa asiaa jo hahmotellut. Ulosottoperuste oli määrä edelleen vahvistuttaa käräjäoikeudessa, mutta uudistustyö tähtäsi siihen, että homma hoituisi  yhdellä hakemuksella.

9. Kehittämistyötä jatkettiin - yllätys yllätys - asettamalla tammikuussa 2006 jälleen uusi, nyt kehittämispäällikkö Sakari Laukkasen johdolla työskennellyt toimikunta. Toimikunta otti nimekseen Summaaristen asioiden kehittämistyöryhmä  mietintö valmistui lokakuussa 2006 (OM työryhmämietintö 2006:15). Tämäkin työryhmä pohti - jälleen kerran - tulisiko summaaristen asioiden käsittely säilyttää jatkossakin tuomioistuimissa. Kun työryhmään kuului vain oikeusministeriön virkamiehiä, yksi käräjätuomari ja yksi käräjäoikeuden osastosihteeri, ei ollut yllätys, että työryhmä oli sitä mieltä, että käräjäoikeus on oikea paikka summaarisille asioille. Työryhmän mukaan voitaisiin harkita summaaristen asioiden keskittämistä muutamiin laissa nimittäviin käräjäoikeuksiin. Kahden luukun periaatetta puollettiin taas kerran ympäripyöreästi "velallisen oikeusturvalla ja taloudellisilla syillä." Taloudellisten syiden kohdalla jätettiin - taas kerran - huomioimatta kokonaan se, miten kohtuuttoman korkeita kustannuksia kahden luukun perintäprosessista aiheutuu velallisille ja velkojille ja keitä tämä nykymalli taloudellisesti yksinomaan hyödyttää. Työryhmä ehdotti, että otettaisiin käyttöön internetissä toimiva asiointiliittymä, jonka kautta "kuka hyvänsä voisi laatia haastehakemuksen riidattomissa velkomisasioissa." Työryhmä ehdotti - jälleen kerran - tosin vain periaatteellisesti, että velkoja voisi hakea ulosottoa jo haastehakemuksen yhteydessä. Tämäkin mietintö oli periaatteellinen, sillä konkreettisia  lakiehdotuksia tai toimenpiteitä ei mietinnössä esitetty.

10. Tämäkään mietintö ei johtanut mihinkään konkreettisiin toimenpiteisiin ja uudistuksiin. Kehittämispäällikkö Sakari Laukkanen palasikin vuonna 2008 siviilivirkaansa Rovaniemen hovioikeuteen, eikä hänen tilalleen oikeusministeriöön ole enää palkattu uutta virkamiestä samalla nimikkeellä. Mutta asian valmistelua varten asetettiin toki - kuinkas muuten - huhtikuussa 2008 taas uusi oikeusministeriön työryhmä, jonka tehtäväksi annettiin - vihdoin viimein - laatia myös konkreettisia pykälä- ja toimenpide-ehdotuksia. Työryhmän puheenjohtajaksi valittiin käräjätuomari Petteri Palomäki ja varapuheenjohtajaksi hovioikeudenneuvos Sakari Laukkanen. Työryhmän jäsenet "löydettiin"  OM:n tietohallintoyksiköstä, OM:n tietotekniikkakeskuksesta, OM:n hallinto-osastolta, Lindorff Oy:stä ja Oulun käräjäoikeudesta (osastosihteeri); työryhmän sihteerinä toimi espoolainen käräjätuomari. Tuttua ja turvallista väkeä siis jälleen kerran, kantavina voimina oikeusministeriön, käräjätuomareiden ja perintätoimistojen edustus. Kuluttajajärjestöt eivät saaneet tälläkään kerralla edustajaansa työryhmään. Toimeksiannon mukaan työryhmän mietinnön piti valmistua jo vuoden 2008 loppuun mennessä, mutta työryhmän mietintö valmistui vasta toukokuussa 2009 (OM:n työryhmämietintö 2009:7).

11.  Jo työryhmän toimeksianto tarjosi yllätyksen, sillä oikeusministeri Tuija Braxin ja OM:n oikeushallinto-osaston ylijohtaja Kari Kiesiläisen allekirjoittamassa toimeksiannossa todetaan lakonisesti, että "ei ole tarkoituksenmukaista kehittää sellaista menettelyä, että ulosottoa haettaisin jo haastehakemuksen yhteydessä." Tämä lausahdus oli yllätys siksi, että kaikissa aiemmin valmistuneissa edellä selostetuissa selvityksissä oli lähdetty siitä tavoitteesta, että ulosottoa voitaisiin hakea jo käräjäoikeudelle toimitussa haastehakemuksessa. Mitään perustetta sille, miksi tuo kauan kaivattu ja luvattu uudistus ei nyt yhtäkkiä enää olekaan tarkoituksenmukaista, ei toimeksiannossa mainittu.

12. Työryhmän mietintö on suppea ja niukasti perusteltu.  Mietinnön asiallinen anti tuntuu vähäiseltä, sillä mietinnössä todetaan lyhyesti lähinnä vain se uutuus, että esityksen tarkoituksena on mahdollistaa se, että riidaton velkomusasia voitaisiin käsitellä käräjäoikeudessa täysin sähköisesti. Uusi sähköinen asiointiliityntä olisi internetpohjainen siten, että  kantaja voisi asiointiliittymän kautta toimittaa haastehakemuksensa sähköisesti käräjäoikeudelle ja saada sitä kautta myös tuomiosta laaditun jäljennöksen, joka olisi sitten ulosotossa tarvittava toimituskirja. Sähköisen yhteyden kautta toimitetut tiedot kirjautuisivat suoraan käräjäoikeuden asianhallintajärjestelmään. Internetpohjainen asiointiliityntä on tarkoitus suunnata nimenomaan pienille perintätoimistoille.

13. Kyseinen uudistus ei olisi mikään mullistava uutuus, sillä haastehakemuksessa lain mukaan esitettävät tiedot on voitu lähettää jo vuoden 1993 alioikeusuudistuksesta lähtien käräjäoikeuden tietojärjestelmään (Tuomas) elektronisen tietojensiirtojärjestelmän (Santra) kautta, jos velkojalla on tähän järjestelmän edellyttämät tekniset valmiudet. Saapunessta konekielisestä haastehakemuksesta muokataan käräjäoikeudessa haaste, joka voidaan toimittaa sähköisenä kirjeenä postin tietojärjestelmän välityksellä; määränpäässä kirje muutetaan tavalliseksi kirjeeksi. Tässä pitkälti automatisoidussa menettelyssä, jota käyttävät vain muutamat suurimmat perintätoimistot (esimerkiksi Lindorff ja Intrum Justitia) ja jotkut teleoperaattorit,  summaarisista asioista on jo 15 vuoden ajan käsitelty ja ratkaistu noin 50-60 prosenttia.  Santra-yhteys on tehokas, mutta  työryhmän mietinnön mukaan siihen liittyminen on yrityksille kallista - jos nyt noin 5 000 euron liittymiskustannuksia voidaan pitää kalliina.

14. Lakiteknisesti uudistus on lähes olematon, sillä lakiin otettaisiin mietinnön mukaan vain pari pikku lisäystä. Sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa annettua lakia muutettaisiin siten, että toimituskirja voitaisiin allekirjoittaa koneellisesti. Toiseksi tuomioistuinten suoritteista perittävistä maksuista annettua lakia muutettaisiin siten, että sähköisesti vireille pannulle riita-asioille säädettäisiin muulla tavalla vireille pantuja riita-asioita 25 prosenttia alempi käsittelymaksu; käsittelymaksu on nykyisin 79 euroa. Tällä pyritään kannustamaan yrityksiä sähköisen asiointiliittymän käyttöön.

15. Monet valmistelutyö-puuhastelun kuluessa luvatut uudistukset ja muutokset jäävät  vain puheeksi ja lupauksiksi: A) Vaikka koko ajan on vakuutettu, että summaarisissa asioissa siirrytään  sähköiseen asiointiin, säilyy laissa edelleen oikeus hoitaa riidattomia velkomusasioita myös paperilla tai sähköpostitse; luultavasti noin parissakymmenessä prosentissa asioista hakemus pannaan myös jatkossa vireille perinteisellä tyylillä.  B) Summaarisia asioita ei tulla keskittämään ainoastaan joihinkin käräjäoikeuksiin, vaan niitä käsitellään jatkossakin kaikissa käräjäoikeuksissa. C) Ulosottoa ei voida tulevaisuudessakaan hakea jo haastehakemuksessa, vaan sitä varten tarvitaan ulosottoviranomaiselle tehtävä eri hakemus. D) Vuoden 2009 työryhmän toimeksiannossa mainitusta sähköisestä tuomiorekisteristä ei puhuta työryhmän mietinnössä mitään; jne. Yli kymmenen vuotta kestäneestä valmistelutyöstä ei todellakaan jää kovin paljon käteen.

16. Pahinta on kaksivaiheisesta perinnästä asianosaisille aiheutuvat turhat lisäkustannukset ja velallisen maksettavaksi oikeusministeriön taksoilla vahvistetut korkeat oikeudenkäyntikulut, joissa tuntuu olevan paljon ilmaa. Kymmenen vuotta kestäneen valmistelutyön aikana syntyneissä lainvalmistelutöissä ei ole puututtu tähän yksityisen ihmisen kannalta tärkeimpään asiaan lainkaan, KM 2003:2:a lukuun ottamatta.  Vertailu Ruotsissa vahvistettuihin kulutaksoihin ei ole aiheuttanut minkäänlaista keskustelua Suomessa. Esimerkiksi  edellä kappaleessa 4 mainitussa oikeusministeriön sisäisen työryhmän mietinnössä todetaan kyllä, kuinka suuret ovat summaarisissa asioissa vahvistetut kulutaksat Suomessa ja Ruotsissa. Suomessa nuo taksat vahvistettiin oikeusministeriön päätöksellä ensimmäisen kerran vuonna 1999. Tuolloin kulutaksat olivat 1 000 mk ja (vaativissa asioissa) 1 400 mk, jos saatavan pääoma  oli enintään 1 500 mk, vastaavasti yli 1 500 mk:n suuruisten saatavien osalta kulutaksat olivat  1 200 ja 1 600 mk. Ruotsissa sen sijaan kulutaksa on sama riippumatta saatavan suuruudesta ja asian vaativuusasteesta; selvä ja riidaton asia ei voi tietenkään olla juuri koskaan "vaativa." Ruotsissa sen sijaan yhden summaarisen asian käsittely tiedoksiantoineen maksoi vuonna 1998  vain 313 kruunua eli noin 216 markkaa. 

17. Suomessa velalliselta perityt oikeudenkäyntikulut saatavan vahvistamisvaiheessa olivat jo vuonna 1998 viisin- tai kuusinkertaiset Ruotsiin verrattuna. Sama "tahti" on säilynyt ennallaan, sillä kuten olen aiemmissa blogeissani (124/7.7. ja 128/21.7.)  kertonut, Suomessa  riidattoman saatavan vahvistusmenettely käräjäoikeudessa on edelleen viisi kertaa kalliimpi kuin saman suuruisen saatavan vahvistusmenettely Ruotsin ulosottoviranomaisessa; Ruotsissa taksa on 60 kruunua, mutta Suomessa taksa liikkuu 230-330 euron välillä. Kun suuret ylikansalliset perintäyhtiöt, kuten esimerkiksi Intrum Justitia ja Lindorff, toimivat sekä Suomessa että Ruotsissa, riittää näillä toimistoilla varmaan ihmettelemistä - ja partaan nauramista - siinä, miksi Suomen oikeusministeriö on ollut aikanaan  (vuonna 1999) niin höveli, että on vahvistanut summaarisissa asioissa viisi tai kuusi kertaa korkeammat kulutaksat mitä Ruotsissa vastaavanlaissa asioissa tuomitaan velallisten maksettavaksi. Lisäksi Ruotsissa on käytössä sama taksa riippumatta saatavan suuruudesta, "vaativissa asioissa" Ruotsissa ei ole käytössä mitään erillistä korotettua taksaa.

18. On todella hämmästyttävää, että tähän Suomen ja Ruotsin järjestelmien väliseen kulueroon ei ole meillä kiinnitetty minkäänlaista huomiota oikeusministeriön valmisteluelimissä. Lainvalmistelussa tätä(kin) kysymystä on tarkasteltu  yksinomaan ylä- tai makrotason kannalta ja unohdettu kokonaan ne (pienet ja köyhät) ihmiset, jotka maksavat kalliin ja yksinomaan perintä-, laki- ja asianajotoimistoja hyödyttävän kalliin perintöprosessin viulut.

19. Syytä siihen, miksi Suomen oikeusministeriön vahvistamissa kulutaksoissa näyttäisi olevan niin kovin paljon ilmaa, pitäisi kysyä oikeusministeriön oikeushallinto-osaston virkamiehiltä, jotka ovat aikanaan neuvotelleet, varmaankin yhdessä Suomen Perintätoimistojen Liiton edustajien kanssa, sanotut kulutaksat, jotka oikeusministeri on sitten vahvistanut. 

20. Kuten olen esittänyt ja niin kuin tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomiteakin esitti (KM 2003:2 s. 149) selvien ja riidattomien saatavissa on kyse yksinomaan perinnästä ja perinnän hoitaminen ei kuulu suomalaisessa järjestelmässä tuomioistuimille vaan ulosottolaitokselle. Siksi myös Suomessa olisi siirryttävä Ruotsin mallin mukaiseen yhden luukun käytäntöön, jossa riidatonta saatavaa ja sen ulosottoa haetaan yhdellä ja samalla hakemuksella ulosottovirnaomaiselta. Suomalainen kahden luukun järjestelmä tulee yhteiskunnalle luonnollisesti kalliimmaksi kuin yksivaiheinen menettely ja lisää entisestään velallisille perinnästä aiheutuvien kustannusten määrää. 

21. Edellä selostetuissa oikeusministeriön lukuisissa selvitystöissä kyseinen ehdotus Ruotsin mallin mukaisesta uudistuksesta on aina sivuutettu sillä tekosyyllä, että kyse olisi vain asioiden siirtämisestä yhdestä organisaatiosta toiseen ja katsottu, ettei tämä ole "tarkoituksenmukaista." Mutta kuten edellä mainitsemista perusteluista ilmenee, kyse ei ole suinkaan vain organisatorisesta muutoksesta, vaan paljosta muusta. Kyse on a) menettelyn yksinkertaistamisesta, b) nopeuttamisesta ja  c) tehostamisesta, sekä d) asianosaisille aiheutuvien oikeudenkäyntikustannusten supistamisesta ja e) yhteiskunnalle perinnästä aiheutuvien kulujen säästämisestä.

22. Summaaristen asioiden kehittämistyöryhmän mietintö (OM 2006:15) lähetettiin vuoden 2006 loppupuolella lausuntokierrokselle. Tuolloin oli vielä olemassa mahdollisuus, että järki olisi voittanut ja asiassa olisi päätetty edetä Ruotsin mallin mukaisesti. Lausuntoa pyydettiin muun muassa KKO:lta, kaikilta kuudelta hovioikeudelta, kaikilta 58 käräjäoikeudelta (!), Suomen perimistoimistojen Liitolta, Suomen Asianajajaliitolta, (vain ) kahdelta ulosottovirastolta, kuluttajavirastolta jne. Tavallisesti tällaisissa tapauksissa lausuntoa pyydetään myös  maan kolmelta oikeustieteelliseltä tiedekunnalta tai näiden tiedekuntien prosessioikeuden professoreilta, mutta tässä tapauksessa näin ei "jostakin syystä" tehty. Oikeusministeriö, joka lausunnot pyytää, ei ehkä halunnut, että sen mielestä "selvää" asiaa ryhdyttäisiin ruotimaan ja polemisoimaan tarkemmin joidenkin "teoreetikkojen" toimesta. 

23. Tämä on tavanmukaista oikeusministeriön taktiikkaa: lausuntoja pyydetään lähinnä niiltä tahoilta, joiden tiedetään jo etukäteen kannattavan ehdotusta, kun taas "toisinajattelijat" sivutetaan kylmästi lausuntoja pyydettäessä. Kun jo etukäteen tiedettiin, että käräjäoikeudet haluavat, että summaariset asiat pysyvät käräjäoikeuksissa, pyydettiin lausuntoa kaikilta 58 käräjäoikeudelta, jotta saataisiin näyttämään, että lausunnonantajien "selvä enemmistö" kannattaa ehdotusta! Miksi käräjäoikeudet sitten haluavat pitää summaariset asiat eli täysin riidattomat asiat itsellään? Tietenkin siksi, että jos nuo asiat siirrettäisiin ulosottoviranomaisille, jouduttaisin myös jokin pieni osa käräjäoikeuksien kansliahenkilökunnan viroista siirtämään ulosottolaitokseen, ja tätähän käräjäoikeudet, samoin kuin hovioikeudet ja KKO:kin, vastustavat kiivaasti. Muutoin niillä ei tietenkään olisi mitään kyseistä siirtoa vastaan.

24. Lausunnonantajista vain Itä-Suomen hovioikeus - presidenttinsä Markku Arposen johdolla - Seinäjoen käräjäoikeus, Helsingin ulosottovirasto ja Suomen kihlakunnanvoudit ry kannattivat riidattomien saatavien siirtoa ulosottovirastoihin. Tästä voidaan päätellä, että ulosottoviranomaisilla ei ole mitään sanottua siirtoa vastaan.

25. Muun muassa KKO vastusti siirtoa sillä ympäripyöreällä perusteella, että siirrossa olisi (muka) kyse vain "tarkoituksenmukaisuudesta" ja ettei siitä olisi odotettavissa "tuottavuuden lisäystä." Myös monet muut lausunnonantajat vetosivat lyhyesti ainoastaan siihen, että kyse olisi vain asioiden siirtämisestä yhdestä organisaatiosta toiseen. Mutta kuten olen jo edellä kappaleessa 21 todennut, kyse ei ole suinkaan tästä, vaan siirto merkitsisi selvää menettelyn rationalisointia ja säästäisi asianosaisten eli viulut maksamaan joutuvien ihmisten kuluja samoin kuin yhteiskunnan varoja. Toiminta tehostuisi ja tuottavuus tietenkin lisääntyisi, jos nykyisen kahden luukun  ja kahden eri tiedoksiannon systeemistä siirryttäisiin yhden luukun ja yhden tiedoksiannon järjestelmään.

26. KKO:n kyseistä lausuntoa, joka on päivätty 21.12.2006, ei ole jostakin syystä otettu KKO:n internetsivuille, jossa sen sijaan on julkaistu monia muita KKO:n antamia lausuntoja. Itse asiassa KKO lausunto on otsikoitu lausunnon sijasta "muistioksi", mutta esimerkiksi OM:n julkaisussa lausuntoja ja selvityksiä 2007:5 KKO:n muistiota käsitellään lausuntona. KKO:n muistion/lausunnon on laatinut kolmen jäsenen ja esittelijän muodostama työryhmä, jonka puheenjohtajana on ollut presidentti Pauliine Koskelo. Kaksi muuta jäsentä eli oikeusneuvokset Hannu Rajalahti ja Soile Poutiainen ja valikoitu työryhmään ilmeisesti siksi, että kumpikin on toiminut aiemmin käräjäoikeuden laamannina; työryhmän sihteeri on entinen käräjätuomari. Kokoonpanolla on turvattu se, että lausunnon mukaan summaariset asiat pysyvät edelleen käräjäoikeuksissa; entiset käräjäoikeustuomarit ovat ymmärrettävästi halunneet pitää "omiensa" puolta oikeusministeriön hallinnonalan yksikköjen välisessä resurssikampailussa. KKO:n lausunnossa vastustetaan myös ajatusta summaaristen asioiden keskittämisestä joihinkin tiettyihin käräjäoikeuksiin. Presidentti Pauliine Koskelo tunnetaan siitä, että hän on voimakkaasti vastustanut  ministeriön tuottavuusohjelmia ja pitänyt kynsin hampain kiinni yleisten tuomioistuinten viroista. Se, että summaariset asiat siirrettäisiin käräjäoikeuksista ulosottolaitokseen, olisi luultavasti karvas tappio Koskelolle. 

27. Tältä pohjalta, niin kuvittelen, KKO on muodostanut muistiossa esiintuodun kantansa nykyisen mallin säilyttämiseksi. Summaaristen asioiden asianosaisten eli sanotuissa asioissa ylisuuret kulut maksamaan joutuvien pienten ihmisten asemaan KKO:n lausunnossa ei ole kiinnitetty vähäisintäkään huomiota.

28. KKO:n muistiossa esiin tuoma kanta on itse asiassa kaikilta osin samansisältöinen kuin Suomen Perimistoimistojen Liiton kanta. Myös liitto on vastustanut riidattomien satavien eli perintäasioiden siirtämistä käräjäoikeuksilta ulosottolaitokselle, eikä liittokaan ole lämmennyt ajatukselle, jonka mukaan mainitut asiat voitaisiin keskittää vain tietyille käräjäoikeuksille. Perimistoimistojen liitto ei ole myöskään kannattanut sitä, että käräjäoikeudelle toimitetussa haastehakemuksessa voitaisiin samalla hakea myös ulosottoa. Jokainen ymmärtänee, mihin näkökohtiin nämä kannanotot perustuvat.

29. Pauliine Koskelo toimi aiemmin 15 vuoden ajan oikeusministeriössä lainsäädäntösihteerinä ja lainsäädäntöneuvoksena osallistuen muun muassa yksityishenkilön velkajärjestelyä koskevan lain valmisteluun. Lieneekö oikeusministeriössä vallinnut "henki" summaaristen asioiden säilyttämisestä tuomioistuimissa tarttunut häneen jo tuolloin? Koskelo on ministeriössä ollessaan tehnyt yhteistyötä myös perintätoimistojen kanssa. Tästä on eräänä osituksena vuonna 1993 laadittu "Business Books" -nimiseen sarjaan kuulunut, yrityksille ja perintätoimistoille suunnattu teos "Uudet velkalait perinnässä," jonka toimittamiseen Salosta kotoisin oleva Pauliine Koskelo osallistui yhdessä perintäalan jonkinlaisena "guruna" pidetyn turkulaisen varatuomari Yrjö Lehtosen kanssa; netissä kirja tunnetaan nimenomaan nimikkeellä Lehtonen - Koskelo: Uudet velkalait perinnässä. Koskelo kirjoitti kyseiseen kirjaan velkajärjestelyä koskevan luvun. Kirja myi ilmeisen hyvin, sillä siitä otettiin kaksi painosta. Jostakin syystä Koskelo ei kuitenkaan mainitse sanottua kirjaa lakimiesmatrikkelissa tai Kuka Kukin On -teoksessa, joissa sen sijaan mainitaan muut hänen yksin tai muiden kanssa kirjoittamansa kirjat.

30. Varatuomari Yrjö Lehtonen toimi aikoinaan eli vuosina 1966-86 Suomeen johtaviin perintätoimistoihin kuuluneen perintätoimiston Contant Oy:n toimitusjohtajana; samaan aikaan hän oli myös Maksutieto Oy:n toimitusjohtajana. Myöhemmin Lehtonen oli mm. Yrjö Lehtonen International Oy:n toimitusjohtajana ja lakimiehenä ja viimeksi Asianajotalo Lehtonen Malinen Moisio Oy:n hallituksen jäsenenä ja lakimiehenä vuoteen 2002 saakka. Yrjö Lehtonen mainitsee kirjan Uudet velkalait perinnässä  esipuheessaan, että hän ja  sanotun kirjan neljä kirjoittajaa, mukana siis silloinen lainsäädäntöneuvos Pauliine Koskelo, ovat osallistuneet usein yrityksille järjestettyihin yhtiöoikeutta ja perintää käsitteleviin koulutustilaisuuksiin. 

31. Pauliine Koskelon lisäksi myös eräällä toisella KKO:n nykyisistä jäsenistä on "kytkös" - jos nyt tätä nimikettä voidaan ylipäätään käyttää - Yrjö Lehtoseen ja hänen toimistoihinsa. Tarkoitan Turusta kotoisin olevaa oikeusneuvos Pasi Aarniota, joka toimi Turun hovioikeuden viskaalina ollessaan sivutoimisesti Yrjö Lehtonen Ky:n lakimiehenä vuosina 1974-1986.

32. Minä en halua tietenkään väittää, että presidentti Pauliine Koskelon ja hänen myötään koko KKO:n kanta summaaristen asioiden järjestelyssä johtuisi edellä mainituista seikoista eli siitä, että Koskelo on oikeusministeriössä toimiessaan ollut työnsä puolesta tekemisissä perintäalan firmojen ja edustajin kanssa ja osallistunut luennoitsijana ja kouluttajana perinnän tehostamista tarkoittavaan tms. yrityksille suunnattuun koulutukseen. Mutta saattaahan entisillä työtehtävillä aina jotain vaikutusta olla. Joka tapauksessa  KKO:n ja Suomen Perimistoimistojen Liiton kanta näyttää olevan useissa summaarisia asioita eli perintäasioita koskevissa kysymyksissä samanlainen.

33. Tilasin pari päivää sitten tämän blogin kirjoittamista varten KKO:sta kopion edellä kappaleessa 26 mainitusta lausunnosta tai muistiosta. Muistion mukana tuli myös lasku, jossa kopiosta velotaan 7 euroa. Laskussa on tavanmukainen maininta siitä, että jollei laskua eräpäivään mennessä makseta, peritään minulta lisäksi säädetty viivästysmaksu. Nämä maksut ovat  laskuun otetun maininnan mukaan ulosottokelpoisia ilman tuomiota tai päätöstä; tämä perustuu tuomioistuinten ja eräiden oikeushallintoviranomaisten suoritteista perittävistä maksuista annettuun lakiin (701/1993). Kyseisen saatavan perinnässä on toisin sanoen kyse edellä kappaleessa 3 mainitusta veroulosotosta.

34. Jos sen sijaan otattaisin itselleni kopion jostakin  asiakirjasta yksityisessä kopiointiliikkeessä ja jättäisin saamani laskun viimeistään eräpäivänä maksamatta, ei kyseistä saatavaa voitaisi periä samalla tavalla kuin KKO:n laskua. Kun kyse on kuluttajasaatavasta, olisi velkojan käännyttävä ensin perintätoimiston puoleen vapaaehtoisen maksun karhuamiseksi maksukehotuksella jne. Jos en tämän jälkeenkään maksaisi saatavaa vapaaehtoisesti, asiassa tulisi nostaa kanne käräjäoikeudessa; käräjäoikeuden olisi annettava haastehakemus minulle tiedoksi ja pyydettävä minulta vastinetta. Vasta sen jälkeen, kun asia on ratkaistu käräjäoikeuden yksipuolisella tuomiolla, asiassa voitaisiin hakea tuomion täytäntöönpanoa ulosottoviranomaiselta; tämä vaatisi uutta hakemusta ja uutta tiedoksiantoa. Minun oikeusturvastani huolehdittaisiin sanottua yksityisoikeudellista saatavaa koskevassa asiassa niin hyvin ja maan perusteellisesti, että se voisi tulla maksamaan minulle jo ennen ulosottoa lähes 300 euroa. Hyödyn oikeusturvastani varjelemisesta keräisi velkojaa perintäprosessissa edustava perintätoimisto tai lakiasiantoimisto.

35. Kyseisen järjestelmän säilyttämistä entisellään puolustavat kiivaasti muun muassa KKO ja Suomen Perintätoimistojen Liitto.