812. Tuomareiden perusosaamisessa vakavia puutteita

1. Satakunnan käräjäoikeuden Ulvila-jutun tuomion perustelut osoittivat, että tuomioistuinten todistusharkinnassa (näytön arvioinnissa) ja tuomion perustelemisessa on pahoja puutteita ja virheitä. Todistusharkintaa ei osata tai väliteä jäsentää ja analysoida huolellisesti, oleellisia seikkoja ja todisteita ei osata erotella epäolennaisista, tuomioistuin ei tiedä, mitä sanonta "varteenotettava (järkevä) epäily" itse asiassa tarkoittaa ja tuomion perusteluista, joissa esitettyä näyttöä kyllä selostetaan (täysin turhaan) kymmeniä sivuja ummet ja lammet, ilmenee, että yksittäisten todisteiden ja kokonaisnäytön arviointi on puutteellista ja yksipuolista ja kaiken huipuksi tuomion perustelut saattavat olla "yhtä mössöä", josta argumentoinnin punaista lankaa on hyvin vaikea löytää.

2. Viime viikon lopulla annetuista kahdesta KKO:n ratkaisusta, joissa on kysymys näytön arvioinnista seksuaalirikosjutuissa (KKO 2013:96 ja 97), ilmenee, että vaikeita näyttökysymyksiä ei perustella alemmissa tuomioistuimissa riittävän huolellisesti ja jäsennellysti. Todistusharkinnassa saatetaan melskata yksinomaan faktojen ja todisteiden kimpussa, mutta näytön arvioinnissa ei kiinnitetä riittävää huomiota kokemussäänntöihin eikä hoksata, että näytön riitävyyden arvioinnissa on kysymys ao. oikeusnormien tulkinnasta. Näytön arvioinnin loppukaneetiksi lätkäistään ikään kuin vanhasta muistista tai muodon vuoksi fraasi "ei jää varteenotettavaa epäilyä", mutta ei ymmärretä eikä välitetä selvittää, mistä mainitussa lauseessa oikeastaan on kysymys eli mitä mainittu epäily on ja miten se suhtautuu muuhun näytön arviointiin. Hypoteesimetodia, josta varteenotettavan epäilyn arviointi on osa, ei tunneta lainkaan.

3. Kaiken huippuna on tänään annettu korkeimman oikeuden ennakkopäätös KKO 2013:98, josta ilmenee, että myös tuomarin prosessinjohdossa on pahoja puutteita, myös hovioikeudessa! Tuomarit ovat kyllä omasta mielestään kysyvinään asianosaislta epäselvää asiaa, mutta tekevät sen niin vaisusti ja ympäripyöreästi, ettei asianosainen itse edes hoksaa, mitä tuomarit ajavat takaa ja missä takoituksessa! Toisin sanoen tuomarin prosessinjohto, josssa informointi ja kysymykset ovat ratkaisevassa roolissa, on aivan liian "nynnyä" ja varovaista. 

4. Vaikka laissa on annettu säännöksiä prosessinjohdon tarkoituksesta ja sisällöstä, niitä ei läheskän aina noudateta, vaan tuomarit heittäytyvät passiivisiksi ja vain "urahtelevat" jotain asianosaisille  käsittämätöntä korokkeeltaan ja tuomarinpöytänsä takaa. Kuten korkein oikeus on useissa ratkaisuissaan katsonut, tuomioistuimella on velvollisuus huolehtia siitä, että asianosaisten vaatimukset ja niiden perusteet tulevat selvitetyiksi ja että asia tulee perusteellisesti käsitellyksi. Jos oikeudenkäynnin kohdetta koskeva asianosaisen esitys on epäselvä tai puutteellinen, tuomioistuimella on kyselyvelvollisuus (muun muassa KKO 2012:18 kohta 7, KKO 2010:40 kohta 18, KKO 2010:9 kohta 5). Oikeudenkäymiskaaren säännöksistä ja edellä mainituista Korkeimman oikeuden ratkaisuista ilmenevin tavoin tuomioistuimen velvollisuutena on huolehtia siitä, ettei tuomioistuimelle ja oikeudenkäynnin asianosaisille jää epäselväksi, mitä asianosaiset yhtäältä vaatimuksillaan ja toisaalta niihin antamillaan vastauksilla tarkoittavat. 

5. On huomattava, että tuomioistuimen velvollisuutena on, kuten KKO on tänään antamassaan päätöksessä todennut, kyselymahdollisuuttaan käyttäen selventää asianosaisten vaatimuksiin liittyvät epäselvyydet myös silloin, kun vaatimus kohdistuu rikosasian vastaajaan eli syytettyyn. Tuomioistuimen on tällöin turvattava vastaajan puolustautumismahdollisuudet varaamalla tälle riittävästi aikaa vastata täsmennettyihin vaatimuksiin.Syytetty ei siis ole tässä suhteessa missään erityisasemassa tai "suojelun" tarpeessa. Eri asia on, jos tuomari tähtäisi prosessinjohdollaan siihen, että syytteen tueksi esitettäisiin uutta näyttöä, sellainen prosessinjohto on kiellettyä. 

6. Ratkaisussa KKO 2013:98 selostetussa tapauksessa juttu on jouduttu palauttamaan lähes koko laajuudessaan takaisin hovoikeuteen, kun hovioikeuden tuomarit olivat laiminlyöneet asian selvittämiseksi tarvittavan prosessinjohdon ja kyselyvelvollisuutensa.

7. Kaikki nämä tapaukset ja ratkaisut sekä monen monet aiemmin sattuneet tapaukset, joista osaa on tässä blogissa käsitelty, osoittavat selvääkin selvemmin, millaisia vakavia puutteita meillä jatkuvasti ilmenee kaikkein olennaisimmissa tuomarin tehtäviä koskevissa kysymyksissä. Olen itse aina korostanut, myös tuomarina toimiessani, että tuomarin tärkeimmät tehtävät prosesissa ovat a) prosessinjohto, nimenomaan aineellinen prosessinjohto, ja b) tuomion perusteleminen. Niihin tuomarin pitäisi erityisesti keskittyä. Jos näissä kohdissa on vakavia puutteita, kuten edellä mainituista tapauksista ilmenee, niin silloin on kyllä piru merrassa! Uhattuna ei ole vain yhden Anneli Auerin vaan myös hyvin monen muun ihmisen oikeusturva.

8. Miten saada hyvä tuomarintyö kunniaan ja takaisin oikeille raiteille? Kas, siinäpä kysymys, jota kannattaa miettiä ja sulatella myös joulunpyhien aikaan. Korkein oikeus kyllä osaa asiat, mutta miksi kymmenet ennakkopäätökset esimerkiksi näytön arvioinnista, prosessinjohdosta ja tuomion perustelemisesta eivät "uppoa" ja tehoa käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomareihin vaan valuvat kuin vesi hanhen selästä? Jos ennakkopäätösten oikeusohjeita ja opastusta ei käytännössä noudateta, menevät prejudkaatit kyllä suurimmaksi osaksi hukkaan.