645. Tuomarin eettiset periaatteet

                                Taisteloa allans' monta...


1. Monien ammattikuntien piirissä on koottu erityisiä moraalisia tai ammattieettisiä normeja (sääntöjä tai periaatteita), joita asianomaisella alalla tulee kunnioittaa ja noudattaa. Lääkäreiden ikivanha eettinen normisto on Antiikin Kreikan ajoilta peräisin oleva Hippokrateen vala.

2. Nykyään esimerkiksi psykologeilla, asianajajilla ja journalisteilla on omat eettiset ohjeensa. Asianajajia velvoittavat hyvää asianajajatapaa koskevat ohjeet ja toimittajia taas journalistin ohjeet, joissa määritellään hyvä journalistinen tapa. Suomen Lakimiesliitto on vahvistanut vuonna 1997 kaikkia lakimiehiä koskevat eettiset ohjeet.

3. Hyvää hallintoa koskevia eettisluonteisia oikeusnormeja on kirjattu hallintolakiin; käsite "hyvä hallinto" mainitaan myös perustuslain 21 §:n 2 momentissa. Myös monilla yksittäisillä yrityksillä (esim. Finnairilla) ja yhteisöillä on itse laadittuja, niin ikään usein hyväksi hallinnoksi mainittuja eettisiä normistoja. Näillä ohjeilla ja periaatteilla virkakunta ja yrityselämä haluavat vakuuttaa yleisölle, että niiden etiikka ja moraali ovat kunnossa.

4. Ammattikuntien eettiset ohjeet eivät ole pakottavaa oikeutta eikä oikeusjutussa ratkaisua voida perustaa suoraan niihin. Kysymys on itsesääntelystä eli ammattikuntien sisäisistä ohjeista. Ammattikunnan omat elimet valvovat eettisten normien noudattamista. Esimerkiksi Julkisen sanan neuvosto (JSN) on tiedotusvälineiden kustantajien ja toimittajien perustama itsesääntelyelin, joka tulkitsee hyvää journalista tapaa ja joka käsittelee tiedotusvälineitä vastaan tehtyjä kanteluja. Asian käsittely julkisen sanan neuvostossa ei poista mahdollisuutta käsitellä samaa asiaa tuomioistuimessa joko rikos- tai riita-asiana. Asianajajaliitto valvoo hyvää asianajajatapaa koskevien ohjeiden noudattamista. Liiton valvontalautakunta käsittelee asianajajien moitittavasta toiminnasta tehtyjä kanteluja, rikkomuksista voidaan määrätä kurinpidollinen seuraamus.

5. Suomen Lakimiesliiton vahvistamat lakimiehen eettiset ohjeet sisältävät 12 varsin yleisluonteista kohtaa. Ne soveltuvat yleisesti ottaen myös tuomareille, vaikka tuomarintyön erityispiirteitä ei ole otettu niissä huomioon. Käytännössä lakimiehen eettisistä ohjeista ei juuri puhuta, vaan ne näyttäisivät jääneen pölyttymään kirjoituspöydän laatikkoon. Onko noista ohjeista keskusteltu vahvistamisen jälkeen vuosittain pidettävillä Lakimiespäivillä kertaakaan, tuskinpa? Jos eettisistä normeista ei puhuta tai keskustella, ne menettävät helposti merkityksensä.

6. Tuomareille ei ole tähän mennessä vahvistettu Suomessa omia eettisiä ohjeita. Voimassa oleva lainsäädäntö määrittelee oikeudenkäyntiä silmällä pitäen tuomareiden toiminnan sisällön ja rajat, mutta tuomarin käyttäytymisestä oikeussalissa laissa ei ole säännöksiä. Eräänlaisen tuomarin eettisen ohjeen muodostaa tuomarinvalan teksti. Tuossa valassa tai sitä vastaavassa vakuutuksessa lakimies sitoutuu tuomaria velvoittaviin eettisiin ja moraalisiin ihanteisiin. Meillä on edelleen käytössä Ruotsin vallan ajoilta peräisin oleva vuoden 1734 lain tuomarinvalan ja -vakuutuksen teksti: 

"Minä N. N. lupaan ja vannon Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta (vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta), että minä parhaan ymmärrykseni ja omantuntoni mukaan kaikissa tuomioissa tahdon tehdä ja teen oikeutta niin köyhälle kuin rikkaallekin ja tuomitsen Jumalan ja [Ruotsin] lain ja laillisten sääntöjen mukaan: etten koskaan minkään varjolla lakia vääristele enkä vääryyttä edistä sukulaisuuden, lankouden, ystävyyden, kateuden ja vihan tahi pelon tähden taikka lahjan ja antimien tahi muun syyn takia, enkä syytöntä syylliseksi taikka syyllistä syyttömäksi tee. Minä en myöskään ennen tuomion julistamista enkä sen jälestä ilmaise oikeutta käyville enkä muille niitä neuvotteluita, joita Oikeus suljettujen ovien takana pitää. Kaiken tämän tahdon täyttää ja täytän uskollisesti, rehellisenä ja totisena tuomarina, ilman kavaluutta ja juonia, niin totta kuin Jumala minua auttakoon ruumiin ja hengen puolesta."

7. Tuomarinvalan eettinen anti lienee käytännössä vähäinen. Tuomarinvalaa tunnetumman eettisen normiston muodostaa uskonpuhdistaja Martti Lutherin lähipiiriin kuuluneen ruotsalaisen Olaus Petrin kokoamat ja vuoden 1540 paikkeilla julkaisemat vanhat tuomarinohjeet. Ne ovat antaneet henkisen pohjan tuomareiden riippumattomalle toiminnalle ja vahvistaneet osaltaan kansalaisten luottamusta tuomioistuimiin. Tuomarin ohjeet perustuvat osin roomalaiseen ja saksalaiseen oikeuden säännöksiin, osin Raamatun ohjeisiin ja osin taas vanhoihin ruotsalaisiin sananlaskuihin. Olaus Petrin kulttuurihistoriallisesti arvokkaat tuomarinohjeet ovat edelleen elinvoimaisia, mikä ilmenee esimerkiksi siitä, että vuodesta 1635 lähtien ne ovat olleet ja ovat yhä edelleen vuosittain painettavan lakikirjan alkulehtenä.

8. Olaus Petrin tuomarinohjeista löytyy tuomareiden ammattietiikan yleinen arvoperusta. Tuomarilta edellytetään ammattitaitoa, mutta lisäksi tuomarilla on oltava moraalista herkkyyttä ja viisautta ymmärtää, että lain kirjaimen yläpuolella ovat oikeus ja kohtuus. Tuomarinohjeissa moraali on asetettu oikeuden ja lainkäytön vartijaksi; tässä muutama kohta ohjeista:

* Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan; sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään;

* Kaikkea lakia on älyllä käytettävä, sillä suurin oikeus on suurin vääryys, ja oikeudessa pitää olla armo mukana;

* Ei laki hyväksy kaikkea, mitä se ei rankaise, sillä ei lakikirja saata kaikkia rikoksia luetella;

* Se tekee lakia vastaan, joka tekee lain tarkoitusta vastaan, vaikka hän näyttääkin tekevän lain sanain mukaan.

9. Tuomarietiikka on herättänyt kansainvälisen yhteisön piirissä suhteellisen paljon kiinnostusta. YK:n puitteissa on valmisteltu ja hyväksytty asiakirja nimeltään The Bangalore Principles of Judical Conduct 2002, jota täydentää vuonna 2007 julkaistu kommentaariteos. Euroopan neuvoston puitteissa valmistelluista asiakirjoista voidaan mainita neuvoston suositus tuomarien riippumattomuudesta, tehokkuudesta ja roolista (Recommendation on the independence, efficiency and the role of judges) No. R (94) 12 ja sitä täydentävä neuvoston vuonna 2010 antama suositus tuomareiden riippumattomuudesta, tehokkuudesta ja vastuusta (Recommendation on the independence, effiency and the responsibilities of judges) No. R (2010) 12.

10. Nyt myös Suomen Tuomariliitto on herännyt asiassa, sillä tuomareista koostunut työryhmä on valmistellut asiakirjan "Tuomarin eettiset periaatteet." Se hyväksyttiin liiton vuosikokouksessa viime toukokuussa ja ohjeisto on määrä julkistaa 12.10. pidettävän tuomaripäivän aikana. Yhteensä 15 kohtaa käsittävä periaatteluettelo on tällainen:

Riippumattomuus ja puolueettomuus
I. Tuomari on uskollinen antamalleen tuomarinvalalle tai -vakuutukselle. Tuomari sitoutuu oikeusvaltioperiaatteeseen sekä ihmis- ja perusoikeuksien kunnioittamiseen. Tuomari ei ylitä laillisuuden tai harkintavaltansa rajoja.

II. Tuomari on lainkäyttötehtävässään riippumaton lakiasäätävästä ja toimeenpanevasta valtiovallasta. Tuomarin riippumattomuus edellyttää lisäksi vapautta sidoksista muihin yhteiskunnallisiin vallankäyttäjiin, kuten politiikan, talouselämän ja tiedotusvälineiden edustajiin. Tuomarin riippumattomuus on tarkoitettu oikeudenkäynnin asianosaisten turvaksi ja suojaamaan kansalaisia epäasianmukaiselta vallankäytöltä. Riippumattomuutta ei ole tarkoitettu suojaamaan tuomarin omia etuja.

III. Tuomari on puolueeton. Tuomari suorittaa virkatehtävänsä pelkäämättä muiden reaktioita, ilman ennakkoasenteita ja säilyttäen puolueettomuutensa. Yksittäisessä oikeudenkäynnissä tuomari ei ole julkisen keskustelun ja painostusryhmien ohjailtavissa. Tuomari ei suosi eikä syrji ketään virkatehtäviään hoitaessaan. Tuomarin tai hänen lähipiirinsä henkilökohtainen etu tai vahinko ei saa vaikuttaa hänen työhönsä.

IV. Tuomarin toiminta ja käyttäytyminen vahvistaa luottamusta siihen, että hänen ammattitoimintansa perustuu lakiin ja oikeudenmukaisuuteen. Tuomari huolehtii siitä, että hänen käyttäytymisensä myöskään yksityiselämässä ei vaaranna hänen puolueettomuuttaan eikä luottamusta tuomarin viran hoitoon.

V. Tuomarilla on sanan- ja yhdistymisvapaus kuten muillakin yhteiskunnan jäsenillä. Näitä vapauksia käyttäessään tuomari ottaa huomioon virkansa vastuullisuuden sekä tuomioistuimen riippumattomuuden, puolueettomuuden ja tasapuolisuuden.

Oikeamielisyys
VI. Tuomari toteuttaa oikeamielisyyttä päätöksenteossaan ja käytöksessään. Tuomari perustaa antamansa ratkaisut huolelliseen ja tasapuoliseen harkintaan.

VII. Tuomari kunnioittaa kaikkien inhimillistä arvokkuutta. Tuomari suhtautuu oikeudenkäytön osallisiin, oikeudenkäyntien yleisöön, ammattikollegoihin ja työyhteisön jäseniin arvostavasti ja kohteliaasti tavalla, joka ei vahingoita tuomioistuimen arvoa.

VII. Tuomari kohtelee kaikkia asianosaisia tasapuolisesti ja yhdenvertaisesti kuitenkin ottaen huomioon heidän erilaisuutensa.  Tuomari ei suhtaudu kehenkään oikeutta hakevaan väheksyvästi tai ylimielisesti. Tuomari ottaa huomioon kaikkien asiaan osallisten sanottavan, mutta on velvollinen tarvittaessa rajoittamaan oikeudenkäyntiin osallistuvien esiintymistä.

IX. Tuomari pyrkii luomaan oikeudenkäyntiin asiallisen, avoimen ja asian laatuun sopivan ilmapiirin.

Ammattitaito
X. Tuomarin ammattitaito ilmenee hänen oikeutta koskevissa tiedoissaan ja ymmärryksessään. Tuomari pitää yllä ja täydentää ammattitietojaan ja -taitojaan jatkuvasti.

XI. Tuomari hoitaa virkatehtävänsä ahkerasti ja tunnollisesti tiedostaen, että asiaan osalliselle on tärkeää saada perusteellisesti harkittu ja punnittu ratkaisu kohtuullisessa ajassa.

XII. Tuomarin työn vaativuuden takia on tärkeää, että tuomari huolehtii työkykynsä ylläpitämisestä. Tuomari kantaa osaltaan vastuunsa työyhteisönsä hyvinvoinnista.

XIII. Tuomari tekee työtään avoimin mielin ja ennakkoluulottomasti. Tuomari kiinnittää huomiota selkeään suulliseen ja kirjalliseen ilmaisuun sekä kuuntelemisen taitoon.

Avoimuus
XIV. Tuomari toimii niin, että asiaan osalliset ja yleisö saavat oikeudenkäynnin julkisuusperiaatteen edellyttämät tiedot oikeudenkäynnistä. Tuomari pyrkii laatimaan tuomioistuimen ratkaisun niin, että se on selkeä, seikkaperäinen ja ymmärrettävä.

XV. Tuomarin tärkein puheenvuoro virassa käsitellystä asiasta ilmenee tuomioistuimen ratkaisusta. Yhteiskunnalliseen tai tieteelliseen keskusteluun osallistuessaan tuomari muistaa virastaan johtuvat velvoitteet kuten päätösneuvottelun salassapidon.
----
11. Mihin näillä ohjeilla tai periaatteilla tähdätään, mikä on ohjeiden käytännöllinen merkitys, sitoutuvatko tuomarit työssään luettelossa mainittuihin hyveisiin, vai mistä on kysymys? Tähän kysymykseen periaatteiden lyhyestä johdannosta ei saada selvää vastausta.

12. Johdannon mukaan tuomarin eettisten periaatteiden laatimiselle voidaan nähdä useita erilaisia tarkoitusperiä. Periaatteiden voidaan arvioida "vahvistavan yleisön luottamusta lainkäyttöön, koska ne turvaavat lainkäytön asianmukaisuutta". Eettisillä periaatteilla on myös "informatiivinen merkitys; ne auttavat yleisöä ottamaan selvää ammattietiikasta, joka ohjaa lainkäyttöä". Edelleen: "Tuomarin eettiset periaatteet ovat tuomarille tärkeä itsearvioinnin väline. Eettisten periaatteiden tarkoituksena ei ole kuitenkaan "kuvata hyvältä tuomarilta vaadittavia ominaisuuksia, vaan eettisesti oikeaa toimintaa, johon tuomarin tulee työssään pyrkiä. Periaatteet ovat luonteeltaan eettisiä tavoitteita, jotka toimivat apuvälineinä eettisesti perusteltujen valintojen tekemiseen. Periaatteet eivät kuvaa eettiselle toiminnalle asetettavia vähimmäisvaatimuksia vaan tavoitetasoa, johon lainkäyttötoiminnassa tulee pyrkiä".

13. Ota tuosta nyt sitten selvää! Näyttäisi joka tapauksessa siltä, että tuomarit eivät ole halunneet sitoutua periaatejulistuksellaan uuteen normistoon, eli periaatteet eivät suoranaisesti velvoita tuomaria käytännön työssä, eivätkä oikeusjutun asianosaiset ilmeisesti voi vedota periaatteisiin. Periaatteet ovat lähinnä vain yleisluontoisia toteamuksia, joilla halutaan sanoa, että "tällainen tämä sitten on, tämä hyvä tuomaritapa, mutta ei me kuitenkaan sitouduta näillä ohjeilla mihinkään"!

14. Eettiset periaatteet ovat puhetta niistä eettisistä arvoista, jotka on tarkoitettu ohjaamaan tuomarin toimintaa. Niin kuin KKO:n presidentti Pauliine Koskelo sanoi edellisessä blogijutussa selostetussa puheessaan, etiikka ohjaa, mutta moraalin tila on se, mikä vaikuttaa käytännössä. "Virkakunnan etiikka voi olla kunnossa, mutta moraali saattaa silti olla heikoissa kantimissa", totesi Koskelo. Tämä toteamus pätee varmasti myös tuomarikuntaan. Etiikka ilmenee julkilausumien ja periaateohjelmien tasolla, moraali sen sijaan käytännön tasolla. Etiikan arvoja testataan siinä toimintatavassa, jota tosiasiassa noudatetaan ja ylläpidetään. Etiikasta ollaan yleensä liikuttavan yksimielisiä - tuskinpa ensi perjantain tuomaripäivilläkään kukaan haluaa vastustaa periaatteiden hyväksymistä - mutta erimielisyyttä ja parran pärinää voi sitä vastoin syntyä siitä, miten eettisten arvojen ja periaatteiden tulisi ilmetä käytännön toiminnassa; silloin voivat esimerkiksi paljon puhutut resurssikysymykset ponnahtaa pinnalle periaatteiden käytännön sovellutuksia vesittämään. Koskelo listasi toimintatapojen ja -moraalin tasolla keskeisiksi sellaiset asiat kuin aloitteellisuus, omistautuminen, henkinen itsenäisyys, kriittisyys, älyllinen rehellisyys, rohkeus ja väistelemättömyys. Näistä ei taida olla tuomareiden periaateluettelossa nimenomaista mainintaa.

15. Tuomarin eettiset periaatteet voivat jäädä - Lakimiesliiton julkaisemien eettisten periaatteiden tavoin - nurkkaan pölyttymään ja unohduksiin, jos periaatteita ei oteta tosisssaan tai niitä ei edes pyritä ottamaan huomioon käytännön tuomitsemistoiminnassa. Periaateluetteloon olisi voitu liitttää katekismuksen kymmmenen käskyn tavoin jonkinlainen "mitä se on" -osio, jossa olisi vaikkapa esimerkinomaisesti kerrottu, mitä esimerkiksi "oikeamielisyys" käytännössä tuomarilta edellyttää, mitä tarkoitetaan käsitteellä "oikeusvaltioperiaate" tai mitä kohdassa IV mainitulla "yksityiselämässä käyttäytymisellä" itse asiassa tarkoitetaan. Onko viimeksi mainitussa kohdassa pidetty silmällä esimerkiksi myös tuomarin sivutoimia, joista ei mainita luettelon muissaakaan kohdissa mitään konkreettista?

16. Tuomarin eettisistä periaatteista ja moraalista olisi syytä ylläpitää jatkuvaa keskustelua ja pohdintaa, jotta periaatteilla voisi olla vaikutusta käytännön tuomitsemistyön ja ihmisten oikeusturvan kannalta. Tähän puoleen on kiinnitetty huomiota Ruotsissa, jossa on myös puuhattu tuomareille eettisiä ohjeita tai periaatteita. Sikäläinen tuomariliitto asetti vuonna 2009 toimikunnan pohtimaan tuomarin eettisiä ohjeita. Vuonna 2010 tuomioistuinten keskushallintoyksikkö Domstolsverket antoi Svean hovioikeuden ex-presidentti Johan Hirschfeldtille toimeksiannon asiassa. Valmistelutyön tuloksena syntyi asiakirja "Domaretik - grundsatser och frågor", joka lähetettiin kaikille tuomareille. Hirschfeldt on kirjoittanut työnsä pohjalta artikkelin "Domaretik - fyra grundsatser och många frågor", joka on julkaistu Svensk Juristtidning -lehden numerossa 5-6/2011 s. 518-526, se löytyy tästä. Katso myös  professori Claes Sandgrenin artikkelia "Etiska riktlinjer för domare och åklagare", Juridisk Tidskrift 2009-10, s. 752 ss.

17. Ruotsissa ei ole siis tyydytty pelkästään hieman mitäänsanomattoman listan  julkaisemiseen. Naapurimaassa pyritään kysymysten ja keskustelun avulla pohtimaan ja selvittämään, mitä eettisillä periaatteilla itse asiassa tarkoitetaan ja mitä nuo periaatteet edellyttävät tuomarilta käytännön työssä ja yksityiselämässä. Esimerkiksi otsikon "riippumattomuus" alla tuomarit voivat pohtia tykönänsä seuraavanlaisia kysymyksiä:


Hur ser jag på domarens roll och funktion i samhället?
– Hur ser jag på min roll att verka för mänskliga rättigheter?
– Finns det situationer där jag som domare har ett ansvar för att inför parter och allmänheten förklara domstolarnas roll och funktion i samhället? Kan det finnas extraordinära situationer — helt bortsett från lagprövningssituationen — när jag av etiska skäl kan vägra att fullt ut tillämpa en lagbestämmelse? Bör jag informellt kunna rådfråga eller låta mig informeras av t.ex. en rättsvetenskapsman, en departementstjänsteman eller en expert i en statlig utredning avseende en rättsfråga? Hur bör jag förhålla mig till sådana generella rekommendationer för rättstillämpningen som ligger vid sidan av de traditionella rättskällorna?

18. Kumpi mahtanee olla tehokkaampi metodi saada tuomarit pohtimaan, mitä eettisillä periaatteilla tarkoitetaan ja mihin niillä pyritään? Suomalainen luettelomalli ilman kysymyksiä ja pohdintaa vai ruotsalainen keskusteleva malli?

19. Eettisissä ohjeissa voidaan kuvata tai jopa luvata taikka antaa ainakin ymmärtää vaikka mitä, yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Periaatteilla on kuitenkin merkitystä vain sillä edellytyksellä, että nämä hienot arvot ja ammattihyveet näkyvät tuomarin jokapäiväisessä työssä. Asianosaisten ja yleisön olisi syytä aktiivisesti seurata tuomareiden toimintaa ja valvoa, että mainitut arvot ja hyveet ilmensivät esimerkiksi siinä tavassa, jolla tuomarit kohtelevat oikeudessa asianosaisia, todistajia, toimittajia ja yleisöä, samoin kuin siinä, miten ymmärrettävästi ja kärsivällisesti tuomarit perustelevat ratkaisujaan. Kyse on oikeusprosessin koetusta oikeudenmukaisuudesta.

589. Lempipykäliä


1. Suomen Laki -niminen hakupalvelu, joka mainostaa, että sieltä "saa kaiken laista," tarjoilee kerran viikossa ilmaispläjäytyksen nimeltä "Juristikirje." Se on lähinnä viihteenomainen sivusto, jossa ajankohtaisia oikeudellisia kysymyksiä koskevat vakavammat artikkelit hukkuvat yleensä julkkisjuristien esittelyn ja muun vastaavan enemmän tai vähemmän "hömpän" jalkoihin. Luultavasti tästä johtuu, että vakavasti tarkoitettuja kirjoituksia ei ole Juristikirjeessä enää juuri näkynyt.


2. Juristikirjeessä tunnetut tai puolitunnetut juristit kertovat, mikä on heidän lempipykälänsä. Siis suoraan lakikirjasta otettava pykälä, sillä ollaanhan nyt "Suomen laissa." Kyse ei ole siis lempinormista, -säännöstä tai -periaatteesta, vaikka pykälä on vain asu, johon itse asia eli oikeusnormi on puettu. 


3. Oikeusjärjestykseen sisältyy myös normeja, varsinkin oikeusperiaatteita, jotka eivät ilmene suoraan kirjoitetun lain pykälistä. Tulee mieleen esimerkiksi tuomion oikeusvoima, josta ei ole nimenomaista säännöstä prosessilaissa eli oikeudenkäymiskaaressa. Reformatio in peius -kielto - väitöskirjani aihe 35 vuoden takaa - on myös normi, josta ei ollut 70-luvulla eikä itse asiassa ole vieläkään nimenomaista tai kattavaa säännöstä laissa. Oikeusvoimaa ja peius -kieltoa samoin kuin esimerkiksi jutun palauttamisen edellytyksiä koskevat normit perustuvat yhä edelleen vakiintuneeseen oikeuskäytäntöön, joka puolestaan perustuu paljolti oikeuskirjallisuuden kananottoihin.


4. Katsotaanpa sitten hieman, mitä pykäliä lakimiehemme ovat Juristikirjeessä ilmoittaneet lempipykälikseen.


5. Lähes päivittäin ilta- tai päivälehtien sivuilla taikka tv-uutisissa haastateltu Itä-Suomen yliopiston rikosoikeuden professori Matti Tolvanen yllättää karskilla valinnallaan, sillä hänen lempipykälänsä on murhaa koskeva RL 21 luvun 1 §. Tolvanen perustelee valintaansa sillä, että kyseessä on rikoksista vakavin. Pykälässä kolmeen sanaan on sisällytetty rikosoikeuden yleisen osan keskeiset käsitteet, eli tekijä, teko, laiminlyönti, tahallisuus, seuraus, syy-yhteys ja syyllisyys, perustelee Tolvanen.


6. Oikeustieteen tohtori Kari Uotin lempipykälä on oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskeva perustuslain 21 §, joka on JU:n mukaan edellytys oikeuden toteutumiselle. Oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin sisältyy myös Uotin hyvin tuntema itsekriminointisuoja, vaikka siitä ei olekaan perustuslain 21 §:ssä nimenomaista mainintaa.


7. Toimitusjohtaja Pia Pakarisen lempipykälä on Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan kohta 2, joka koskee syyttömyysolettamaa. Pakarisen mukaan syyttömyysolettama on yksi sivistysvaltion peruspilareista, mutta sen noudattaminen tuntuu olevan välillä hyvin vaikeaa. - Tosi on! 


8. Tupakkaprofessorina eli tarkemmin sanottuna tupakoinnin vastustajana tunnetun Erkki Aurejärven valinta ei yllätä, kun hän mainitsee lempipykäläkseen tupakalain 1 §:n. Siinä on asetettu tavoitteeksi tupakankäytön lopettaminen, ei siis ainoastaan kessuttelun vähentäminen.



9. Kansanedustaja Mikael Jungnerin lempipykälä on vuoden 1734 lain Maakaaren 1 luvun 1 §, joka ei ole enää voimassa. Siinä todetaan runollisesti: 'nämä ovat lailliset saannot, joilla maa, huone ja maapohja maalla ja kaupungissa omaksi saadaan: yksi on perintö, jos on laillisesti peritty; toinen on vaihto, jos on laillisesti vaihdettu; kolmas on kauppa, jos on laillisesti ostettu; neljäs on lahja, jos on laillisesti lahjaksi annettu'.  Jungner on oikeassa siinä, että kauniin rytmin ansiosta säännös on helppo muistaa. "Siinä on nähty vaivaa ja se on valovuosien päässä nykyisestä vaikeasti ymmärrettävästä juridisesta teknokielestä.”


10. Työoikeudenasiantuntija Anna Lavikkalan lempipykälä on työsopimuksen tunnusmerkit määrittelevä työsopimuslain 1 §. Tulva-lehden päätoimittaja Atlas Saarikoski ilmoittaa lempparipykäläkseen RL 17 luvun 21 §:n, jonka tarkoitus on yrittää hallita ihmisten seksuaalisuuden ilmaisuja julkisilla paikoilla Saarikosken perustelu valinnalleen: "Pykälää on hauska rikkoa." - Niinpä, tämähän nähtiin taas viimeksi pari päivää sitten Vappuna.


11. Helsingin yliopiston rehtori, OTT Thomas Wilhelmssonin - muuten tunnettuja välimiehiä hänkin - lempipykälä on oikeustoimen ehtojen kohtuullistamista tarkoittava oikeustoimilain 36 §. - Kohtuus kaikessa - myös välimiesten palkkioissa!


12. Ylitarkastaja Husein Muhammed ilmoittaa suosikkisäännöksekseen hallintolain 8 §:n, joka velvoittaa hallintoviranomaisen antamaan asiakkailleen neuvontaa. HM:n mukaan mainittu pykälä jää usein sanahelinäksi, sillä esimerkiksi noin puolet toimeentulotukeen oikeutetuista ei hae sitä, koska he eivät tiedä oikeuksistaan ja virnaomaiset eivät heitä neuvo. 


13. Husein Muhammedin pomo, vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet ilmoittaa suosikikseen peruslain 6 §:n yhdenvertaisuuspykälän, joka on suomalaisen yhteiskunnan arvojen kivijalka. - Myös tuo pykälä saattaa kuitenkin jäädä käytännössä usein pelkäksi "sanahelinäksi."


14. Presidenttiehdokas Sauli Niinistö ilmoitti ennen viime vaaleja lempipykäläkseen perustuslain 3 §:n, jossa todetaan selkeä parlamentarismi ja vallan kolmijako-oppi. Niinistön mukaan "presidentillä on yhtälössä roolinsa."


15. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson viittaa Olaus Petrin vanhoihin tuomarinohjeisiin, jotka sisältävät edelleen ajankohtaisia viisauksia. Yhtenä esimerkkinä oikeusministeri mainitsee ohjeen, jonka mukaan "jokaisella tuomiolla pitää olla selvät perusteet ja todistukset tukena, sillä tuomari älköön mitään tuomitko muutoin kuin perusteiden ja todistusten mukaan."


16. Professori Tuula Linna, seuraajani Lapin yliopiston lainkäytön/prosessioikeuden professorina, mainitsee viimeisimmässä Juristikirjeessä lempipykäläkseen oikeudenkäymiskaaren 1 luvun 11 §:n: "Tuomarin pitää tarkoin tutkia lain oikeata tarkoitusta ja perustusta sekä tuomita sen mukaan, mutta ei vastoin sitä, oman mielensä mukaan." Tuula Linnan mukaan tämä kaunis pykälä on yhä voimassa alkuperäisessä asussaan (siis vuoden 1734 laissa) ja kertoo lainsäätäjän tahdon ja tuomarin harkinnan suhteesta tavalla, jota ei ole tarvinnut muuttaa satoihin vuosiin. 


17. Tuula Linnan valinta ei lainkaan hassumpi. OK 1:11:n säännös ilmenee itse asiassa jo Olaus Petrin vanhoissa tuomarinohjeissa (ohje 12). Mutta yksi varauma Linnan perusteluihin: Pykälässä puhutaan "lain oikeasta tarkoituksesta" (ratio legis),  ei "lainsäätäjän tahdosta," niin kuin Linna mainitsee. Minusta tässä on vissi ero, mutta en ala sitä nyt tässä lähemmin selostaa, vaan palaan siihen joskus myöhemmin.

18. Kuten edellä olevasta esittelystä ilmenee, lempipykälä liittyvät useimmiten joko asianomaisen juristin työhön ja toimenkuvaan. Niinhän sitä sanotaan, että "kuka härjillä kyntää, se härjistä puhuu." Lempisäännöksiksi valitaan pykäliä, jotka ovat joko sisällöltään tai muotoilultaan taikka kummassakin mainitussa suhteessa "yleviä" tai suorastaan hieman mahtipontisia. Kyse on normeista, jotka ilmaisevat usein tietyn oikeusperiaatteen tai tavoitteen. Joukossa on vähemmän yksityiskohtaisesti jotakin asiaa sääteleviä pykäliä, joiden merkitys ilmenee niiden suorana soveltamisena käytännössä.

19. Itse en ole juurikaan pohtinut pykäliä siltä kannalta, mikä niistä sykähdyttäisi jotenkin eniten sydäntäni. En ole erityisemmin ihastunut yhteen tai useampaan pykälään. Pykälät ovat lähinnä vain keinoja ja työvälineitä, joilla pyritään tiettyyn tavoitteeseen ja yhteisen hyvän edistämisen. Tuomarin ja asianajajankin jokapäiväisessä työssä merkittäviä pykäliä ovat esimerkiksi väittämistaakkaa (OK 24:3.2), syytesidonnaisuutta (ROL 11:3), tuomarin prosessinjohtoa (OK 6:2a.2 ja ROL 6:5.2), vapaata todistusharkintaa (OK 17:2.1) ja tietenkin tuomion perustelemista (OK 24:4 ja ROL 11:4) koskevat säännökset.

20. OK 17:2.1:n mukaan "oikeuden tulee, harkittuaan huolellisesti kaikkia esiintulevia seikkoja, päättää, mitä asiassa on pidettävä totena." Säännöksen tarkoituksena on sanoa, että vaikka todistusharkinta on vapaata siinä mielessä, että todistuskeinoja ei ole rajattu vain tiettyihin todisteisiin eikä eri todisteiden painoarvoa ole laissa säännelty, tuomarin harkinta ei ole kuitenkaan vapaata sikäli, että näyttöratkaisu voitaisiin perustaa mielivaltaan tai pelkästään intuition varaan. Toisaalta säännöksessä ei sanota, että tuomarin ratkaisu olisi tai sen tulisi olla aina ehdottomasti niin sanotun aineelliseen totuuden mukainen, vaan kyse on vain siitä, mitä esitetyn todistusaineiston perusteella on "pidettävä totena." Tuomarilta ei vaadita yliluonnollisia kykyjä "ehdottoman totuuden löytämiseksi", vaan ainoastaan niin sanotun muodollisen eli prosessuaalisen totuuden selvittäminen riittää. - Vaikka mainittu säännös on lyhyt, siihen sisältyy siten todella paljon tärkeää asiaa.

21. Mielivallan kieltoa ja tuomion perustelemisvelvollisuutta korostettiin aiemmin voimassa olleessa OK 24 luvun 3 §:n 1 momentissa napakasti: "Jokainen tuomio perustettakoon syihin ja lakiin eikä mielivaltaan, ja pantakoon siihen selvästi ne pääsyyt ja se lainkohta, joihin päätös perustuu."  - Aika hyvin kiteytetty. Samoin kuin tuomarinohjeissa mainittu asianosaisen kuulemisen tärkeyttä teroittava ohje: Yhden puheiden mukaan älköön ketään tuomittako.

22. Yksityisoikeuden eli siviilioikeuden puolelta tule mieleen lyhyt ja ytimekäs normi "pacta sunt servanda" eli sopimukset pidettävä.  Sopimuksessa sovitut ehdot siis velvoittavat sopijapuolia lakiin verrattavalla tavalla. Kuten tiedämme, tämä koskee myös reaalisopimuksia eli esimerkiksi sopimusta, jonka autoilija tekee pysäköidessään ajoneuvonsa yksityisen omistamalle pysäköintipaikalle. Tällöin  hän hyväksyy ja sitoutuu noudattamaan pysäköintitaulussa julkipantuja sopimusehtoja, joihin kuuluu myös ehtojen rikkomisesta aiheutuvan valvontamaksun suorittaminen.

23. Oikeudellisia arvoja korostavat normit ovat sitten omassa sarjassaan. Niitä löytyy edellä mainituista vanhoista tuomarinohjeista ja perustuslaista. Vaikkapa esimerkiksi tämä: "Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei saata olla lakikaan; sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään."

489. Todistustaakka parkkimaksuasiassa. Kuluttajariitalautakunnalta virheellinen suositus

Tältä niitä pitäisi löytyä...

1. Kuluttajariitalautakunta on kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan riita-asioissa ratkaisusuosituksia antava oikeussuojaelin, joka toimii oikeusministeriön hallinnonalalla ja joka lain mukaan on puolueeton ja riippumaton. Vuoteen 2007 saakka lautakunnan nimi oli kuluttajavalituslautakunta.

2. Lautakunnassa on päätoiminen puheenjohtaja ja päätoiminen varapuheenjohtaja sekä vähintään 10 sivutoimista lakimiesjäsentä ja sivutoimisia asiaintuntijajäseniä. Puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan nimittään valtioneuvosto ja jäsenet ja heidän varamiehensä oikeusministeriö viideksi vuodeksi kerrallaan.

3. Yritin etsiä netistä lautakunnan nykyistä kokoonpanoa, mutta en löytänyt tätä koskevia tietoja. Ilmeni, että lautakunta on valittu viimeksi vuonna 2007, mutta ainoastaan lautakunnan puheenjohtajan henkilöllisyys ilmeni netistä. Puheenjohtajana on oikeustieteen tohtori Pauli Ståhlberg (51), joka on toiminut jo pitkään kuluttajavalituslautakunnan puheenjohtajana. Pauli S:n isä on OTT Kaarlo Ståhlberg, joka on toiminut asianajajana, eduskunnan oikeusasiamiehenä ja kahden hovioikeuden presidenttinä.

4. Kuluttajariitalautakunnan toiminnan idea on siinä, että kun oikeudenkäynti tuomioistuimessa saattaa olla riita-asioiden hoidossa usein liian kallis ja hankala tapa, riidan osapuoli voi saattaa asian kuluttajariitalautakunnalle. Lautakunnan päätökset ovat kuitenkin vain suosituksia, eivät siis osapuolia sitovia ratkaisuja. Lautakunnan suositukset eivät sido myöskään tuomioistuinta, jossa suosituksessa mainittu riita-asia mahdollisesti myöhemmin käsitellään.

5. Kuluttajariitalautakunta julkaisee tiedotteita merkittäviksi katsotuista asioista. Tänään 6.10. lautakunta on julkaissut tiedotteen otsikolla "Parkkiyhtiöllä näyttövelvollisuus." Tiedotteesta ilmenevä asia on käsitelty lautakunnan täysistunnossa. Lain mukaan lautakunnan täysistunnossa eli plenumissa ratkaistaan "periaatteellisesti tärkeät asiat." Täysistunnon puheenjohtajana toimii lautakunnan puheenjohtaja tai varapuheenjohtaja sekä kahdeksan jäsentä, jotka oikeusministeriö määrää.

6. Kuluttajariitalautakunnan tiedote löytyy tästä.

7. Lautakunnan tiedotteessa todetaan, että ko. asiassa ei ole ollut kyse pysäköintivirhemaksusta annetussa laissa tarkoitetusta maksusta, josta vastaa kuljettajan ohella myös ajoneuvon omistaja tai haltija. Yksityinen valvontamaksu ei perustunut kyseiseen lakiin, eli siis ilmeisesti pysäköintivirhemaksusta annettuun lakiin, vaan väitettyyn sopimukseen. Lautakunnan mukaan velkojan eli tässä tapauksessa siis parkkiyhtiön on näytettävä toteen saatavansa peruste. Asiassa ei ollut näytetty, että vastoin kuluttajan kiistämistä hän olisi pysäköinyt auton ja näin sopimuksin sitoutunut maksamaan valvontamaksun. Tämän vuoksi lautakunta päätyi suosittamaan, että parkkiyhtiö luopui vaatimasta 35 euron valvontamaksua ja syntyneitä perintäkuluja.

8. Tiedotteessa todistustaakkakantaa ei ole tarkemmin perusteltu, tarkemmat perustelut löytynevät itse päätöksestä. Tiedotteessa todetaan, että lautakunnan jo aiemmin esittämän lausuman mukaan valvontamaksua ei voida periä ilman, että se, joka siihen vetoaa, osoittaa sopimussuhteen syntyneeksi tai kuluttaja myöntää sen. Toisin kuin pysäköintivirhemaksun kohdalla, valvontamaksua koskeva maksuvelvollisuus ei synny automaattisesti vielä sillä perusteella, että pysäköinninvalvoja vaatii maksua. Yksityistä valvontamaksua ei voida määrätä yksipuolisesti, mikä on tunnusomaista julkisen valan käytölle.

9. Lautakunnan lausutuista perusteluista ilmenee ensinnäkin, että lautakunta on sillä kannalla, että valvontamaksun perimisessä ei ole kyse julkisen vallan käytöstä, vaan sopimukseen perustuvasta maksuvelvollisuudesta. Hyvä näin, sillä tämä onkin täysin perusteltu kannanotto, jonka myös korkein oikeus ennakkopäätöksessään KKO 2010:23, tämän blogikirjoittajan tavoin, on omaksunut.

10. Mutta itse pääasian osalta eli siitä, kenellä on todistustaakka edellä mainitusta kysymyksestä, en sen sijaan voi hyväksyä kuluttajariitalautakunnan suositusta. Suosituksen perustelut vaikuttavat kovin suppeilta ja perusteluissa on ainakin tiedotteen mukaan sivuutettu kokonaan todistustaakassa tärkeä reaalisiin asiaperusteisiin perustuva pohdinta pro et contra. Pahin puute on siinä, että perusteluissa on ohitettu näkökohdat, joihin Suomen prosessi- ja todistusoikeudessa nykyisin vallitseva näkemys todistustaakan jaosta riita-asioissa perustuu.

11. Kuluttajariitalautakunta näyttää lähteneen yksioikoisesti siitä periaatteesta, että maksua vaativan velkojan on näytettävä toteen saatavansa peruste. Tämä pitää toki paikkansa, mutta tästä ei vielä välttämättä seuraa, että parkkiyhtiöllä olisi todistustaakka sopimussuhteen kaikista yksityiskohdista ja, mikä on tärkeintä, myös sellaisesta yksityiskohdasta, jota yhtiö kerta kaikkiaan ei voi näyttää toteen, mutta jonka auton omistajalla tai haltijalla olisi helppo näyttää toteen.

12. Lautakunnan tiedotteessa todetaan, että yksityistä pysäköintiä ja valvontamaksua koskeva sopimus syntyy, jos autoilija on saanut sopimuksen syntymisestä riittävän tiedon ennen pysäköintiä. Tämä pitää paikkansa. Ajoneuvon kuljettaja saa tiedon mainituista sopimusehdoista yksityiselle parkkipaikalle asetetusta, pysäköintiä ja sen ehtoja koskevasta opaste- tai ilmoitustaulusta.

13. Tarkemmin sanottuna sopimus syntyy, kun ajoneuvo pysäköidään kyseiselle alueelle. Sopimuksen perustuva valvontamaksuvelvollisuus syntyy silloin, kun autoilija ei noudata mainituista tauluista ilmeneviä ehtoja. Tähän nähden lautakunnan tiedotteessa mainittu lause, jonka mukaan "maksuvelvollisuus ei synny automaattisesti vielä sillä perusteella, että pysäköinninvalvoja vaatii maksua," vaikuttaa oudolta. Sopimuksen ja maksuvelvollisuuden syntyminen ei riipu siitä, milloin parkkiyhtiö tai sen edustaja vaatii maksua.

14. Kun lukee tiedotteen tarkasti, niin siitä ei löydy tarkempia perusteluja suositukselle, jonka mukaan parkkiyhtiön pitäisi auton omistajan tai haltijan kiistäessä auton kuljettamisen näyttää, kuka (toinen mahdollisesti) autoa olisi kuljettanut. Sanotulle toteamukselle ei esitetä tiedotteessa itse asiassa asiassa muuta perustetta kuin se, että "velkoja on näytettävä toteen satavansa peruste" ja tällä perusteella siis myös se, että vastoin "kuluttajan" kiistämistä hän olisi pysäköinyt auton ja näin sopimuksin sitoutunut maksamaan valvontamaksun. Sana "kuluttaja" on tässä yhteydessä aika epämääräinen ilmaisu, sillä siitä ei ilmene, oliko tämä salaperäinen kuluttaja auton omistaja vai haltija tai kenties joku muu.

15. Lautakunnan todistustaakkakäsitys vaikuttaa konstruktiiviselta ja käsitelainopilliselta. Lautakunnan kanta perustunee relevanttien tosiseikkojen ryhmittelyyn nojautuvaan todistustaakkateoriaan. Lähtökohtana pidetään vanhastaan omaksuttua ryhmittelyä, jonka mukaan on olemassa oikeuden syntymistä ja oikeuden lakkaamista koskevia tosiseikkoja.

16. Mainitun teorian mukaan katsotaan, että että sillä asianosaisella, joka nojautuu tietynlaisen oikeussuhteen - kuten juuri sopimussuhteen - olemassaoloon, siis yleensä riitajutun kantajalla, on todistustaakka oikeuden syntymisen edellytyksenä oleviin tosiseikkoihin nähden, kun taas hänen vastapuolensa, yleensä vastaajan, on puolestaan todennettava sellaiset seikat, jotka ovat aiheuttaneet kerran syntyneen oikeuden lakkaamisen.

17. Mutta kuten Suomen siviiliprosessioikeuden ja todistusoikeuden "viimeiset suuret nimet" eli Tauno Tirkkonen ja Jouko Halila ovat todenneet, suuria erimielisyyksiä on kuitenkin mainitun tosiseikkojen kolmijakoon perustuvan todistustaakkanormin soveltamisessa aiheuttanut kysymys siitä, missä määrin kantajapuolen olisi näytettävä toteen kaikki ne tosiseikat, jotka ovat oikeuden syntymisen edellytyksiä. Kuten Tirkkonen ja Halila ja myöhemmin myös Juha Lappalainen ovat todenneet, oikeuden syntymisen perustana olevaa tosiseikkojen ryhmää on pidetty liian suurena ja siihen perustuvaa kantajan todistustaakkaa liian raskaana. Sen vuosi oikeuskirjallisuudessa on pyritty löytämään kriteereitä, joita käyttäen ns. oikeutta synnyttävien tosiseikkojen näyttövelvollisuus voitaisiin joiltakin osin siirtää vastaajalle.

18. En lähde tässä erittelemän erilaisia todistustaakkateorioita tämän pidemmälle, vaan totean, että po.parkkimaksuasiassa on kyse juuri siitä, että sopimussuhteen syntymiseen vetoavan osapuolen eli tässä tilanteessa parkkiyhtiön todistustaakka kävisi liian raskaaksi, jos yhtiön pitäisi näyttää toteen kaikki sopimussuhteen syntymisen edellytyksenä olevat tosiseikat, eli vastoin ajoneuvon omistajan tai haltijan taikka valvontamaksun saneen henkilön kiistämistä myös se, että juuri tuo henkilö oli pysäköinyt ajoneuvon kyseiselle parkkipaikalle.

19. Parkkiyhtiön on yleensä hyvin vaikea ja useimmiten suorastaan mahdotonta näyttää sanottua seikkaa. Sen sijaan auton omistajalla ja haltijalla on aina helppo tehtävä näyttää toteen, ettei hän ollut autoa kuljettanut osoittamalla henkilön, jolle hän oli ko. tilanteessa luovuttanut autonsa kuljetettavaksi tai esittämällä rikosilmoituksen siitä, että auto oli otettu hänen hallustaan luvattomasti.

20. Todistustaakkanormi tulisi yleensä ja siten myös tässä tilanteessa asettaa järkevästi siten, että se palvelee yleisesti hyväksyttäviä intressejä eikä johda esimerkiksi elinkeinoharjoittajan kohdalla tilanteeseen, jossa hänen toimintansa häiriintyisi tai jopa kenties estyisi kokonaan. Todistustaakkaa ei pidä asettaa niin, että se palvelee lähinnä vain rettelöitsijöitä tai niitä, jotka haluavat kaikin keinoin välttää sopimuksiin perustuvia vastuitaan ja velvoitteitaan tai saattaa sopimuskumppaninsa ahdinkoon.

21. Kuluttajariitalautakunta on täysistunnossaan sivuuttanut kuitenkin ne opit, mitä Tauno Tirkkonen, Jouko Halila ja Juha Lappalainen ovat todistustaakan jaosta tunnetuissa oppikirjoissaan lausuneet. Vakavin puute on se, että lautakunta on sivuuttanut kokonaan todistustaakan jaossa aina riita-asiassa merkittävässä asemassa olevat, alkuperäistodennäköisyyteen ja kokemusperäiseen todennäköisyyteen perustuvat reaaliset näkökohdat. Minusta pahin puute on siinä, että lautakunta ei ole pannut minkäänlaista painoa näyttömahdollisuuksille eli sille, kumman osapuolen, siis parkkiyhtiön vai "kuluttajan," on helpompi näyttää toteen asianomainen riitainen seikka. Tässä on minusta ilman muuta päädyttävä siihen, että valvontamaksuvaatimuksen saaneen on helppo näyttää toteen, ettei hän ole ajoneuvoa kuljettanut ja pysäköinyt, koska hän tietää, hänen on itse asiassa syytä tietä, kenelle muulle hän on luovuttanut autonsa kuljetettavaksi.

22. Viittaan myös OTT Timo Saranpään vuonna 2010 Lapin yliopistossa tarkastettuun väitöskirjaan "Näyttöenemmyysperiaate riita-asiassa." Kirjassa puolletaan sitä, että tuomioistuimen tulisi, ei vain poikkeustapauksissa, vaan yleensä aina lähtökohtaisesti perustaa riitaisessa tapauksessa tuomio seikkaan, joka todisteiden valossa on todennäköisemmin totta. Saranpää puoltaa näyttöenemmyysperiaatetta muun muassa sillä perusteella, että sitä sovellettaessa kumpaakaan asianosaista ei aseteta toista parempaan asemaan, vaan näyttöenemmyyttä ankarampi näyttövaatimus edellyttää erityisiä perusteita. Saranpää ei ole ottanut väitöskirjassa nimenomaisesti kantaa nyt esillä olevaan parkkimaksuasiaan.

23. Olen jo aiemmin kirjoittanut kysymyksestä olevasta todistustaakkaongelmasta. Katso blogia 316/15.9.2010 "Todistustaakkaoppia parkkimaksuasioissa." Kirjoitus löytyy tästä.

24. Otan tähän pätkän mainitusta blogikirjoituksestani:

- Suomessa prosessioikeudelliseen kirjallisuuteen ja vakiintuneeseen oikeuskäytäntöön perustuvan käsityskannan mukaan kysymys todistustaakan jaosta ratkaistaan yleensä ja ennen muuta kahden kriteerin eli a) kokemusperäisen todennäköisyyden ja b) näyttömahdollisuuden perusteella. Kokemusperäisen todennäköisyyden mukaan todistustaakka tietystä seikasta on sillä osapuolella, jonka esittämä väite merkitsee poikkeamista elämän säännönmukaisuuksista eli siitä, miten asiat yleensä ovat. Näyttömahdollisuus todistustaakan jakokriteerinä puolestaan merkitsee näyttövelvollisuuden asettamista sille riitapuolelle, jolle on katsottava olevan helpompaa esittää selvitystä edukseen verrattuna hänen vastapuolensa mahdollisuuksiin näytön esittämiseen omaksi edukseen.

Puheena olevaan tilanteeseen sovellettuna mainitut vakiintuneeseen oikeuskäytäntöön nojautuvat todistustaakkasäännöt merkitsevät sitä, että todistustaakka on auton omistajalla tai haltijalla, joka väittää, ettei hän ollut itse kuljettanut autoa eikä pysäköinyt ajoneuvoaan "laputuspaikalle." Kokemusperäisen todennäköisyyden mukaan nimittäin kuljettaja on yleensä ajoneuvon omistaja tai haltija. Jos muuta väitetään, on väitteen esittäjän näytettävä väite toteen. Yleensä omistaja tai haltija tietää, kenen käytössä ajoneuvo on ollut, jollei hän ole itse kuljettanut sitä. Hänen on helpompaa esittää siitä näyttöä kuin valvontafirmalla, jonka on, kuten Iltalehtikin toteaa, lähes mahdotonta osoittaa, kuka auton pysäköi. Tämäkin näkökohtaa kallistaa todistustaakan auton omistajalle tai haltijalle. Omistajan/haltijan on näytettävä eli saatettava ainakin todennäköiseksi, ettei itse hän kuljettanut autoa ja pysäköinyt sitä.

Oikeusministeriössä on viime talvena valmistunut ehdotus laiksi yksityisestä pysäköinninvalvonnasta. Lakiehdotuksen mukaan valvontamaksu on ajoneuvon luvattomasti pysäköineen kuljettajan suoritettava, mutta maksusta vastaa myös ajoneuvon rekisteriin merkitty omistaja tai haltija. Omistaja tai haltija on kuitenkin vastuusta vapaa, jos hän saattaa todennäköiseksi, että ajoneuvo oli tuolloin luvattomasti kuljettajan käytössä. Maksuvaatimus annetaan henkilökohtaisesti ajoneuvon kuljettajalle tai, jos kuljettajaa ei tavata, kiinnitetään ajoneuvoon näkyvälle paikalle. Jollei maksua suoriteta määräajassa, valvontamaksua koskeva vaatimus lähetetään ajoneuvon omistajalle tai haltijalle.

25. Näin siis kirjoitin vuosi sitten. Minulla ei ole syytä muuttaa käsitystäni riitalautakunnan tämänpäiväisen suosituksen jälkeen.

26. Yleisesti hyväksytyistä todistustaakkanormeista on vain harvoja säännöksiä laissa. Miksi pysäköintivirhemaksulakiin on otettu säännökset siitä, että pysäköintivirhemaksusta vastuussa on myös auton omistaja tai haltija? Luonnollisesti siksi, että auton omistajalla tai haltijalla on epäselvässä tilanteessa käytännössä mahdollisuus näyttää, ettei hän ole autoa kuljettanut. Asianomainen säännös on siis nimenomaan todistustaakan jakoa koskeva normi ja tämän vuoksi se on lakiin otettu. Samassa tarkoituksessa myös yksityistä pysäköinninvalvonta koskevassa hallituksen lakiesityksessä ehdotettiin vastaavanlaisen säännöksen ottamista lakiin. Tuollaisen säännöksen puuttuminen yksityisen parkkivalvonnan osalta laista ei merkitse, kuten kuluttajariitalautakunta näyttää ajattelevan, ettei todistustaakkanormia, joka asettaa mainitussa tilanteessa näyttövelvollisuuden auton omistajalle tai haltijalle, voitaisi hyväksyä.

27. Vanhoissa tuomarinohjeissa opastetaan tuomaria, että "kaikkea lakia on älyllä käytettävä" ja että "mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei saata olla lakikaan" sekä "yhteisen kansan hyöty on paras laki, ja sen tähden mikä havaitaan yhteiselle kansalle hyödyksi se pidettäköön lakina, vaikka säädetyn lain sanat näyttäisivät toisin käskevän."

28. Yksityisestä pysäköinninvalvonnasta ei ole toistaiseksi lakia, vaan asiassa toimitaan sopimuspohjalla ja yleisesti hyväksyttyjen periaatteiden mukaan. Todistustaakasta puheena olevassa tilanteessa ei ole myöskään lainsäännöstä, mutta todistustaakkanormi on asetettava niin, että normi ja sen soveltaminen koituu "yhteisen kansan hyödyksi." Minusta kuluttajariitalautakunnan asettama normisuositus ei koituisi yhteisen kansa hyödyksi, vaan suosii lähinnä vain rettelöijiä, jotka haluavat kaikin keinoin asettaa kapuloita yksityisen pysäköinninvalvonnan rattaisiin ja haitata tai estää yhteiskunnan kannalta hyödyllisen toiminnan jatkumisen. Sellaista todistustaakkanormia ei voida hyväksyä.

29. Minusta parkkiyhtiön tai -yhtiöiden ei kannattaisi tyytyä kuluttajariitalautakunnan suositukseen, vaan asia pitäisi saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi, jolloin saadaan oikeuden ratkaisu. Tosin yksityisestä pysäköinninvalvonnasta annettaneen kohtapuolin uusi lakiesitys eduskunnalle ja siihen otetaan varmuudella samanlainen säännös omistajan ja haltijan vastuusta kuin eduskunnassa rauenneeseenkin lakiesitykseen. Lakiesityksen valmistelu ja sen käsittely hallituksessa ja eduskunnassa voi kuitenkin kestää parikin vuotta.

31. Parkkiaktivistien ja heidän hengenheimolaistensa sivustolla on jatkuvasti intetty - vailla asianmukaisia perusteluja - että korkein oikeus olisi ratkaisussaan KKO 2010:23 hyväksynyt kannan, jonka mukaan parkkiyhtiöllä olisi todistustaakka auton kuljettajasta, jos omistaja väittää, ettei hän kuljettanut. Väite on väärä. Puheena olevassa tapauksessa tapauksessa KKO 2010:23 ei nimittäin koko kysymys todistustaakasta aktualisoinut, ei alioikeudessa, ei hovioikeudessa eikä korkeimmassa oikeudessa. sanotussa tapauksessa oli nimittäin esitetty täysi eli riittävä näyttö siitä, kuka autoa oli kuljettanut. Tämän näytön esitti, auton omistajan myötävaikutuksella, parkkiyhtiö. Tällöin sillä, kumpi osapuolista tuon näytän esitti, ei ole merkitystä. On tärkeää huomata ja muistaa, että todistustaakka ja sen jakautuminen asianosaisten kesken tulee kysymykseen eli aktualisoituu vasta sitten, jos näyttö asiassa on epäselvä tai puutteellinen. Vasta tällöin joudutaan kysymään, kumpi asianosaista eli riidanosapuolista kantaa haitan tästä. Ratkaisussa KKO 2010:23 selostetussa niin sanotussa ParkComin tapauksessa todistustaakka ei lainkaan aktualisoitunut. Nimittäin siksi, että ko. asiasta eli siitä, kuka oli kuljettanut autoa, oli esitetty täysi näyttö. Sillä seikalla, kumpi osapuoli tuon näytön esitti, ei ole todistustaakan kannalta merkitystä, oli se kumpia tahansa, näyttö kelpaa (kirjoitettu 14.10).

30. PS.

Kun sain edellä olevan tekstin kirjoitetuksi, sain sähköpostitse kuluttajariitalautakunnan päätöksen. Sen perusteluissa ei sanota todistustaakkakysymyksestä juuri sen enempää kuin julkaistussa tiedotteessakaan. Lautakunnan päätös on minusta asian merkittävyyden kannalta puutteellisesti ja yksipuolisesti perusteltu.

Päätöksestä ilmenee, että lautakunnan tiedotteessa mainittu "kuluttaja," joka saattoi asian lautakunnassa vireille, on (Kuopiossa 15.4.2009) pysäköidyn auton omistaja. Hän kiisti pysäköineensä omistamaansa autoa parkkiyhtiön valvomalle alueelle ja totesi, että hänellä ei ole velvollisuutta osoittaa, kuka auton oli pysäköinyt. Parkkiyhtiö totesi vastauksessaan, että sen on mahdotonta selvittää auton kuljettajan tietoja, minkä vuoksi valvontamaksu osoitetaan aina auton omistajalle. Auton omistajalla on mahdollisuus ilmoittaa yhtiölle, kuka ajoneuvoa on ajanut, jolloin yhtiö perii saatavan kyseiseltä henkilöltä. Omistaja ei ollut po. tapauksessa suostunut ilmoittamaan, kuka autoa ajoi. Omistaja oli kuitenkin itse ajanut autoa tai ollut autossa sitä pysäköitäessä, koska oli nähnyt valvontamaksulapun.

Suositusta koskevan päätöksen tekemiseen osallistuivat kuluttajariitalautakunnan täysistunnossa puheenjohtaja Pauli Ståhlberg ja ylitarkastaja Annaliisa Ahlroth sekä seuraavat lautakunnan muut jäsenet: Harri Isokoski, Helena Laine, Janne Makkula, Mirja-Leena Nurmi, Tiina Oksala, Heikki Saipio ja Helena Ålgars.

382. Mistä tunnet sä tuomarin? Tulossa tuomarin eettiset ohjeet

Kansanedustajat eivät tunteneet noita...
...eivätkä siis myös näitä...

1. Kommentoin blogissa n:o 377/25.1.2011 HS:ssa 25.1. julkaistua Matti Apusen kolumnia "Yhdeksäntoista hiljasta hahmoa." Siinä kerrottiin yleisölle tuntemattomiksi jääneistä KKO:n tuomareista. Esitin jutussani myös joitakin näkemyksiä muun muassa KKO:n jäsenten salaperäisestä nimitysmenettelystä sekä esittelin tekemäni ehdotuksen sitä, miten KKO:n (samoin kuin KHO:n) tuomarien sisäänlämpiävää ja salamyhkäisestä nimittämismenettelyä olisi syytä uudistaa, jotta se täyttäisi avoimuuden vaatimukset ja jota käyttäen KKO:een olisi mahdollista saada entistä pätevämpiä tuomareita.

2. Samaan teemaan palasi Ilta-Sanomat kuluvan viikonvaihteen numerossaan otsikolla "En minä tunne näitä." I-S:n toimittaja oli Apusen kolumnin innoittamana kierrellyt viime torstaina eduskuntatalossa ja näyttänyt neljälle kansanedustajille KKO:n jäsenten valokuvia. KKO:ssa on 19 jäsentä, kahdeksasta jäsenestä lehti ei ollut löytänyt valokuvaa.

3. Jutusta ilmeni, että KKO:n oikeusneuvokset ovat kansanedustajille lähes tuntemattomia. Jopa KKO:n presidentti Pauliine Koskelon tunnistaminen tuotti vaikeuksia, vaikka Koskelo on ollut usein kuultavana eduskunnan lakivaliokunnassa ja luultavasti myös perustuslakivaliokunnassa. Haastatelluista neljästä parlamentaarikosta kolme on itse lakivaliokunnan jäseniä, mutta vain valiokunnan puheenjohtaja (Janina Andersson, vihr) ja varapuheenjohtaja (Pirkko Ruohonen-Lerner, ps, koulutukseltaan varanotaari) tunsivat vaikeuksitta Koskelon. Sen sijaan valiokunnan jäsenellä Oiva Kaltiokummulla (kesk, rikoskomisario) oli vaikeuksia Koskelon tunnistamisessa, muita hän ei tuntenut lainkaan. Kokoomuksen Ben Zyskowicz, juristi koulutukseltaan, tunnisti 11 jäsenestä Koskelon lisäksi vain oikeusneuvokset Mikko Tulokkaan ja Ari Kantorin, jotka hän sanoi tuntevansa henkilökohtaisesti.

4. Ruokonen-Lerner: " Kuvat eivät sano yhtään mitään." - Oiva Kaltiokumpu: "En minä tunne näitä, mistä tässä on kysymys...ajattelin jo, että ovatko nämä olleet minulla kaltereiden takana", Kaltiokumpu naurahti. Lakivaliokunnan puheenjohtaja Janina Andersson (nuhaisena) tunsi vain Koskelon ja oikeusneuvos Ilkka Raution, jota lakivaliokunta on kuullut usein asiantuntijana.

5. Niinpä, tämä tuli nyt todistetuksi: ylimmän oikeuden tuomarit ovat kansanedustajille liki täysin tuntemattomia suuruuksia. Olen itse joskus luonnehtinut KKO:n jäseniä sanomalla, että tuntemattomina he ovat korkeimpaan oikeuteen tulleet ja yhtä tuntemattomina he sieltä viranhoidon päätyttyä pois lähtevät.

6. Olen itse yrittänyt tehdä KKO:n jäseniä tunnetuksi eri tavoin. Olen kommentoinut KKO:n ennakkopäätöksiä, muun muassa nyt blogissani, jolloin olen aina maininnut ratkaisujen tekemiseen osallistuneiden jäsenten nimet ja äänestyslausunnot. Oikeustieteellisissä julkaisuissa ei sen sijaan näin ole juuri tapana tehdä, vaan puhutaan anonyymisti esimerkiksi "KKO:n enemmistöstä" tai "KKO:n vähemmistön mielipiteistä". Olen kertonut blogeissani KKO:n nimitysmenettelystä ja sen puutteista sekä esitellyt muutamilla nimityskierroksilla kaikki oikeusneuvoksen virkoja hakeneet juristit ja heidän taustansa sekä pohtinut, mistä "kiintiöstä" valinta kullakin kerralla mahdollisesti kohdistuu. Kerroin HS:n toimittajan pyynnöstä vuosi sitten muutamalla sanalla KKO:n jokaisen jäsenen taustasta jotakin; juttu julkaistiin HS:ssa 7.3.2010 (ks. kuva yllä).

7. Mutta mitä tekevät kansanedustajat. Ilta-sanomien jutussa he lähinnä vain naureskelevat ja laskevat leikkiä siitä, etteivät tunne KKO:n jäseniä. Kenelläkään heistä ei näyttänyt olevan minkäänlaista visiota siitä, miten KKO:n jäsenten tunnettavuutta voitaisiin lisätä! KUitenkin juuri eduskunta päättää laeista ja siis myös siitä, millainen on tuomareiden ja siten myös KKO:n ja KHO:n jäsenten nimitysmenettely. Jos ja kun kyseinen menettely on sisäänlämpiävä ja muutenkin salamyhkäinen ja mahdollistaa kansanedustajille - mediasta tai suuresta yleisöstä puhumattakaan - täysin tuntemattomien lakimiesten nimittämisen oikeusneuvoksen virkaan, niin kyllä kansanedustajilta voisi kohtuudella odottaa jonkinlaista aktiivisuutta, jotta lakia saataisiin muutetuksi. Mutta valtiopäivämiehillemme tuntuu riittävän asiassa pelkkä naureskelu. No, ei ihme, sillä kansanedustajistakin useimmat suuri yleisö tuntee lähinnä heidän osallistumisestaan erilaisiin tv:n viihdeohjelmin, Kymppitonniin ja sen sellaisiin hupailuihin.

9. Onko sitten edes kovin tärkeää, että ihmiset tuntisivat ylimpien oikeusasteiden tuomareita nykyistä paremmin? Luultavasti tilanne muissa pohjoismaissa ei ole tässä suhteessa yhtään sen parempi kuin Suomessa. Kun puhun tuomareiden tunnettavuudesta, en tarkoita, että tuomioistuimiin tulisi valita niin sanottuja "tuttuja tuomareita" eli julkisuudessa eri tavoin olleita lakimiehiä. Presidentti Urho Kekkonen ajoi vanhoilla päivillään 1970-luvun alussa nuorten radikaalien juristien innoittamana, ehkä jopa yllyttämänä, ideaa tuomioistuinten ja tuomareiden saattamisesta "kansanvaltaisen kontrollin" piiriin.

10. Kyse oli yksinkertaisesti siitä, että tuomioistuimiin ja erityisesti ylimpiin oikeuksiin tuli saada enemmän vasemmistolaisesti ajattelevia lakimiehiä. Tässä tarkoituksessa KKO:n ja KHO:n tuomarinviroista oli määrä tehdä määräaikaisia ja heidän valintansa ja nimittämisensä olisi uskottu eduskunnalle. Alioikeuksien tuomareiden nimitysvalta olisi puolestaan uskottu kunnanvaltuustoille. Tämä olisi tietenkin johtanut tuomarinvirkojen ja nimitysmenettelyn politisoitumiseen.

11. Tällaisista utopistista kaavailuista on jo aikoja sitten luovuttu. Jopa Kekkosen "lastenkutsuilla" käyneet ja ajoivat edellä mainittuja radikaaleja uudistuksia, myöntävät nykyisin vaisuina tai jopa hieman häpeissään, että nuo ideat olivat niin sanotusti syvältä. Merkillisiähän ne oivatkin, kun ajattelee, että kaavaillun demokratiankehityksen ja jonkinlaisen yhteiskunnallisen vallankumouksen oli määrä alkaa juuri tuomioistuinlaitoksesta, joka on aina kuulunut kaikkein vanhoillisimpiin instituutioihin.

12. Pidemmittä puheitta sanoisin, ettei ihmisten tai edes kaikkien kansanedustajien tarvitse välttämättä tuntea tai edes tunnistaa ylimpien oikeuksien tuomareita. Mutta pääasia on, että tuomareiksi saadaan kyvykkäitä, ammattitaitoisia, oikeamielisiä ja lainkäyttöön jo entuudestaan hyvin perehtyneitä lakimiehiä. Tätä tavoitetta palvele edellä mainittu Matti Apusen ja minunkin peräänkuuluttama keskustelu tuomareiden ja nimenomaan ylimpien tuomioistuinten tuomareiden nimitysmenettelyn kehittämisestä ja tuomareiden arvoista.

13. Kun puhun arvoista, tarkoitan tuomarin ammattietiikkaa ja lähinnä tuomarin työssä noudatettavia ammattieettisiä periaatteita. Niistä ilmenee käsitys siitä, millainen on hyvä tuomari ja millaisten arvojen kunnioittamista tuomarilta työssään voidaan odottaa. Ruotsissa ja Suomessa on vanhastaan tunnettu ja tunnustettu tuomarin eettisiksi ohjeiksi Martti Lutherin lähipiiriin kuuluneen papin ja piispan eli Olaus Petrin noin vuonna 1540 julkaisemat tuomarinohjeet. Ne ovat luoneet henkisen pohjan tuomareiden riippumattomalle toiminnalle ja vahvistaneet osaltaan kansalaisten luottamusta tuomioistuimiin. Olaus Petrin vanhat tuomarinohjeet ovat edelleen elinvoimaisia ja ne painetaan yhä Suomen Laki -teosten alkulehdille.

14. Monissa maissa on julkaistu erilaisia tuomarintyötä koskevia eettisiä ohjeita, jotka vastaavat eräissä suhteissa asianajajalaitoksen piirissä asianajajille vahvistettuja tapaohjeita (Hyvä asianajajatapa). Tuomarin ammattietiikasta on annettu kansainvälisiä suosituksia (The Universal Charter of the Judge), joissa on asetettu vähimmäistasoa koskevia vaatimuksia muun muassa tuomarin riippumattomuudesta ja puolueettomuudesta, tuomarin tehtävin tehokkaasta hoitamisesta. tuomareiden virkaan nimittämisestä, tuomioistuinhallinnosta ja kurinpitomenettelystä, tuomareiden yhdistymisvapaudesta ja sivutoimista jne. ENCJ:n (European Network of Councils for the Judiciary) raportissa 2008-2009 esiintyvistä periaatteista mainitaan esimerkiksi riippumattomuus, rehellisyys (integrity), puolueettomuus, pidättyvyys ja harkinta, velvollisuudentunto, kunnioittavuus ja kuuntelun taito, tasapuolisuus, kyvykkyys sekä lainkäytön läpinäkyvyys.

15. Nyt myös Suomen tuomariliitto on herännyt - onneksi asialla ei sentään ole ehtinyt oikeusministeriö - asiassa ja asettanut tuomareiden keskuudesta nimetyn työryhmän, joka valmistelee asiakirjaa työnimeltään "Tuomarin eettiset periaatteet."

Olen päässyt tutustumaan ohjeistusluonnokseen. Se ei sisällä mitään yllätyksiä, vaan luonnoksessa luetellaan ja luonnehditaan lyhyesti aivan samoja periaatteita ja jokaiselta tuomarilta edellytettäviä ammattihyveitä kuin edellä mainituissa kansainvälissä suosituksissa ja monissa maissa jo käytössä olevissa ohjeissa. Ammattihyveinä luonnoksessa mainitaan muun muassa viisaus, lojaalisuus (tuomarin valalle), humaanisuus, rohkeus, vajavuus ja harkitsevuus, ammatillinen kyvykkyys jne.

16. Pienenä yksityiskohtana tuli nimenomaan tuomarin kyvykkyydestä mieleen, että ohjeissa olisi minusta syytä edellyttää, että tuomari osallistuisi säännönmukaisesti ammattitaitoa ylläpitävään ja kehittävään täydennys- ja jatkokoulutukseen. Seuraamme työryhmän työn edistymistä ja esittelemme uudet uljaat eettiset periaatteet tai ohjeet heti niiden valmistuttua.

17. Niin, voidaanhan sitä erilaisissa ohjeissa ja periaatteissa kuvata ja myös luvata vaikka mitä, yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Tärkeintä toki olisi, että nuo hienot eettiset arvot ja periaatteet sekä ennen muuta ammattihyveet näkyisivät myös tuomarin jokapäiväisessä työssä. Tässä suhteessa ihmisten tulisi aktiivisesti seurata tuomioistuinten ja tuomareiden työtä ja siten valvoa ja vaatia, että mainitut arvot ja hyveet todella ilmensivät esimerkiksi siinä tavassa, jolla tuomarit kohtelevat oikeudenkäynneissä asianosaisia, todistajia, toimittajia ja yleisöä ja miten ymmärrettävästi ja kärsivällisesti tuomarit perustelevat ratkaisujaan.

18. Nykyisin oikeusprosessien asianmukaisuudesta puhuttaessa korostetaan ennen muuta koetun oikeudenmukaisuuden vaatimuksen merkitystä, siis sitä, millaiseksi asianosaiset, toimittajat ja yleisö kokevat oikeudenkäynnin. Tässä kuten monessa muussakin suhteessa avainasemassa on tuomarin kyky johtaa prosessia asianmukaisesti mutta samalla tehokkaasti samoin kuin tuomarin taito perustella ratkaisut seikkaperäisesti ja ymmärrettävällä tavalla.

159. Vanhanen ei ottanut vastuuta mistään

Pääministerin tämänpäiväinen haastattelutunti oli odotetunlainen. Vanhanen kierteli ja kaarteli, puhui pitkään ja hartaasti, mutta vältti ottamasta suoraa kantaa useimpiin hänelle kiusallisiin kysymyksiin.

Jotkut ehkä odottivat haastattelusta valtakunnan johtavan poliitikon painavaa ja perusteltua puheenvuoroa koko poliittisen järjestelmän uskottavuutta syvästi ravistelevassa kysymyksessä. Jos odottivat, niin pahastipa taisivat pettyä.

Tilaisuus muistutti minusta enemmänkin rikoksesta epäillyn ahdistuneen oloista puolustuspuheenvuoroa. Isoa poikaa epäiltiin omenavarkaudesta, kun hänet oli tavattu taskut täynnä omenia. Poika puolustautui, että en se minä ollut ja jos olinkin, niin oli siinä mukana muitakin poikia, joiden vain onnistui pötkiä pakoon. Miksi te aina minua syytätte ja vieläpä muiden tekosista! Sitä paitsi omenien poimiminen naapurin puusta oli pojan mukaan pitkään jatkunut traditio, hänen isänsäkin oli aikanaan harrastanut sitä.

Siltä tuo Vanhasen haastattelu minusta kuulosti. Vanhanen ei tunnustanut mitään, ei nöyrtynyt tippaakaan missään kohdin, ei myöntänyt mitään eikä oikein muistanutkaan mitään, ei ainakaan mitään itselleen raskauttavaa. Mutta onhan tähän jo totuttu.

Ennen kaikkea: Pääministeri ei ottanut vastuuta mistään. Hän suorastaan kiersi kaikki kysymykset vastuustaan ja mahdollisesta erostaan. Edes osavastuuta mistään Vanhanen ei halunnut ottaa, vaikka hän on valtakunnan korkein poliittinen johtaja, jolla on ollut jo vuosia valta ja keinot epäkohtien korjaamiseksi. Ja puheenjohtaja puolueessa, jonka nokkamiehiin kuuluvat poliitikot (mm. Vihriälä ja Kaikkonen) ovat tunnustaneet oman virheellisen menettelynsä. Virheellisen menettelynsä nimenomaan keskustan johtamassa RAY:ssä ja Nuorisosäätiössä, jossa myös Vanhanen on toiminut 20 vuotta puheenjohtajana ja jonka varoja on ohjattu vuosien saatossa hänen tietensä hänen omiin vaalikampanjoihinsa.

Mutta ei puhettakaan minkäänlaista vastuuntunnosta tai vastuun ottamisesta! Vain pientä juridista kikkailua esimerkiksi sillä, että vaalitukiin käytetyt säätiön varat eivät olisikaan olleet RAY:sta saatuja varoja. Ikään kuin tällä olisi jotain merkitystä, kun ratkaisevaa on se, ettei säätiön varoja, olipa ne saatu mistä tahansa, voida käyttää muuhun kuin säätiön säädekirjassa määrättyyn tarkoitukseen. Eikä vaalitukien antaminen poliitikoille, ei edes säätiön puheenjohtajalle, taatusti ole ollut kyseisen säätiön toiminnan tarkoitus.

Erityisen pahalta tuntui pääministerin pikkupoikamainen kiivailu siitä, että hänenkö muka pitäisi kantaa yksin vastuu koko vaalirahasotkusta, siis myös muiden puolueiden epäilyttävistä varainkeruutavoista. Ikään kuin joku olisi vaatinut pääministeriltä tällaista marttyyriyttä! Sai vaikutelman, että Vanhanen ei todellakaan halua tai edes kykene kantamaan vastuuta, ei poliittista eikä moraalista vastuuta, ei hallituksensa tai johtamansa puolueen osalta, ei edes omista tekemisistään. Sen sijaan hän etsii syntipukkeja muualta ja on valmis vierittämään vastuuta kernaasti muiden piikkiin. Poliittisen vastuun kantaminen näyttää olevan Vanhaselle täysin vieras käsite.

Pääministeri takertuu mielellään yksityiskohtiin - siis niihin jotka hän muistaa - ja vaatii koko ajan niiden selvittämistä. Hän ei halua tai kykene näkemään kokonaistilannetta eli poliittisen järjestelmän uskottavuuden kriisiä, johon hän osaltaan syypää ja josta hänen pitäisi kantaa pääministerinä vastuuta. Ainoa johtopäätös, joka vaalirahakohusta on Vanhasen mukaan tehtävissä, on se, että vaalirahoituslainsäädäntöä on uudistettava. Sen jälkeen voidaan taas jatkaa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut! Kaikki epäkohdat ja toiminnan laillisuutta koskevat epäselvyydet on tarkoitus lakaista maton alle uudella lainsäädännöllä.

Vanhanen vetosi voimakkaasti myös siihen, että nykyinen hämärä vaali- ja puoluerahoituskäytäntö on "vuosikymmenien takainen maan tapa", josta vastuuta ei voida kaataa yksin hänen päälleen. Vanhasen pitäisi toki ymmärtää, että maan tavaksi voidaan hyväksyä vain sellainen käytäntö, joka on järkevä ja kohtuullinen; näinhän sanotaan jo vanhoissa Tuomarin ohjeissa. Noissa ohjeissa sanotaan myös, että lakien ja maan tavan tulee olla yleiseksi hyödyksi, ja että jos laki tai maan tapa tulee vahingolliseksi, se on vääryys, joka on hylättävä.

Vanhanen on ollut varmaan tietoinen nykyisen vaalirahoitusjärjestelmän epäkohdista, mutta siitä huolimatta hän on aina kannattanut sitä hyväksyttävänä maan tapana.

Järjestelmä on hyödyttänyt kyllä tiettyjä puolueita ja niiden tunnetuimpia poliitikkoja, kuten esimerkiksi juuri Matti Vanhasta. Mutta yleiseksi hyödyksi se ei ole ollut, sillä eihän yleisenä hyötynä voida pitää poliittisen järjestelmän uskottavuuden murenemista.

Vanhanen ei voi piiloutua maan tavan tai pitkään jatkuneen käytännön taakse myöskään siksi, että hän on jo vanha poliitikko, joka on ollut mukana valtakunnankin politiikassa yli 20 vuotta. Korruption vastainen EU:n toimielin Greco on Vanhasen pääministerinä ollessa huomauttanut pariinkin otteeseen Suomen hallitukselle, että Suomen pitäisi kiireesti uudistaa puolue- ja vaalirahoituslainsäädäntöään todeten, että Suomen nykyinen puoluerahoituskäytäntö on Valko-Venäjän tasolla. Vanhasen hallitukset eivät ole kuitenkaan ryhtyneet toimenpiteisiin vasta kuin nyt äärimmäisessä hätätilanteessa. Mutta tämäkin toimettomuus on pääministerin logiikan mukaan varmaan jonkun toisen tai joidenkin muiden vika, ei suinkaan hänen.

Tiedämme, että Matti Taneli Vanhasen suuri idoli ja esikuva oli ja on edelleen Urho Kekkonen.

Pääministerimme politiikassa omaksumansa tavat ja käytännöt näyttävät olevan peräisin Kekkosen pääministeriajoilta ja presidenttikaudelta. Vanhanen (54) tuli mukaan politiikkaan nuorena, jo 1970 -luvun loppupuolella. Dosentti Vesa Puuronen on todennut (HS 26.9.-09), että nykyiset vaalirahasotkut ovat seurausta edeltävien kolmen vuosikymmenen aikana muodostuneesta poliittisesta kasvatusjärjestelmästä.

Puuronen kirjoittaa näin:

1970-luvulta 1990-luvulle suuri osa nykyisistä johtavista poliitikoista opiskeli politiikkaa poliittisissa nuorisojärjestöissä. Näihin järjestöihin oli pesiytynyt kulttuuri, joka kasvatti poliitikot toimimaan epärehellisesti järjestöjensä valtionapujen maksimoimiseksi. Epärehellinen "päämäärä pyhittää keinot" -ajattelu on moraalinen perusta, jolle vaalirahoitusjärjestelmä perustuu.

Vanhanen, joka aloitti poliittisen toimintansa juuri nuorisojärjestöissä 1970 - ja -80 -luvulla, näyttäisi olevan kyseisen poliittisen kasvatusjärjestelmän tuote. Nyt ei ole tosin kyse nuorisojärjestöjen valtionapujärjestelmistä, vaan epäterveiden vaalirahoitusjärjestelmien omaksumisesta. Vanhasen aatetaustan vaikutus ilmenee myös hänen tavastaan vältellä poliittista vastuutaan ja vetäytyä "vuosikymmenien takaisen tavan" taakse. Eihän Kekkosen aikanakaan (1950-1980) kukaan johtava poliitikko tainnut juuri kantaa vapaaehtoisesti poliittista vastuuta koskaan mistään, ellei Kekkonen savustanut heitä ulos.

Vanhanen ei joko halua tai kykene näkemään, että hän on osavastuussa siitä, ettei tuosta epäterveestä, jo 1960- ja -70 -luvuilla syntyneestä järjestelmästä, johon kuuluvat myös erilaiset hyvä veli -käytännöt, ole vieläkään päästy eroon. Sitä on päin vastoin Vanhasen hallituskaudella haluttu edelleen pönkittää, viimeksi vuoden 2007 eduskuntavaalien alla mm. KMS -nimisen peitejärjestön avulla.

KMS, joka jakoi yrityksiltä koottua rahaa vaaliehdokkaille, eniten Vanhasen johtaman keskustan ehdokkaille, synnytettiin juuri Matti Vanhasen johtaman puolueen toimistossa hänen tärkeimpien puolueavustajiensa toimesta. Rahaa oli Vanhasen johtamalle puolueelle ja ehdokkaille tyrkyttämässä mm. Nova-yhtiö, jonka johdossa oli talousrikoksista pari kertaa vankeuteen tuomittu henkilö. Vanhanen on viime vuodeta lähtien yrittänyt jostakin syystä sitkeästi peitellä tapaamistaan kyseisen johtajan kanssa ennen vuoden 2007 vaaleja. Nyt tuota samaista johtajaa epäillään jälleen talousrikoksista, joihin hän olisi syyllistynyt mm. antamalla velkojiensa vahingoksi vaalitukea, paitsi muille, myös Vanhaselle ja hänen johtamansa puolueen ehdokkaille.

Kaikissa muissa länsimaissa - Italiaa ehkä lukuun ottamatta - tällaiset korruptiolta vahvasti haiskahtavat epämääräiset ja salaiset kytkökset pääministeripuolueen ja vaalirahaa sanottua tarkoitusta perustettujen peitejärjestöjen kautta antaneiden bisnesmiesten välillä ja niiden paljastuminen olisivat johtaneet oitis pääministerin vapaaehtoiseen eronpyyntöön. Suomessa pääministeri sitä vastoin pitää sitkeästi kiinni pallistaan ja syyttää mediaa ja muita puolueita poliittisesta ajojahdista.

Ensi viikon tiedonantokeskustelussa Eduskunnassa Vanhasen ja hallituksen taktiikkana on totutusti yrittää häivyttää kaikki epäselvyydet ja vastuukysymykset valmisteilla olevan uuden puoluerahoituslain alle.

Tähän on tultu. Saa nähdä, kuinka kauan tätä vaalirahakohua vielä kestää. Jaksavatko ihmiset kestää pääministerin vempulointia ja vastuun välttelyä vielä seuraavat 1,5 vuotta eli seuraaviin eduskuntavaaleihin asti. Poliittisen järjestelmän uskottavuus on jo kärsinyt vaurioita.

Mitä tästä kaikesta opimme?

Epärehellisyys maan poliittisen johdon perii.