Kolmen kopla tässäkin...1. Suomalaiset oikeustieteilijät ("oikeusoppineet") eivät yleensä ole aloitteen tekijöitä tai osallistu tiedotusvälineissä tai sosiaalisessa mediassa käytävään juridiseen tai oikeuspoliittiseen keskusteluun. Nykyisin laajalle levinnyt blogivillitys ei ole juuri saanut juristeja liikkeelle.
2. Oikeustieteilijät antavat toki medialle lausuntoja ajankohtaisista asioista. Ne jäävät kuitenkin asioiden pinnallisesta käsittelytavasta johtuen yleensä vain lyhyiden tokaisujen tasolle. Kunnon keskustelusta ei voida puhua.
3. Kuvaava esimerkki edellä tarkoitetusta kevyen luokan journalismista saatiin noin viikko sitten YleUutisten jutusta, joka käsitteli julkiselle vallalle kuuluvien tehtävien osittaista yksityistämistä. Tavallisille katsojille ja kuulijoille ei kyseisestä jutusta tai siinä haastateltujen perustuslakiasiaintuntijoiden lausahduksista oikein selvinnyt, mitä privatisoimisella puheena olevassa yhteydessä oikeastaan tarkoitetaan, mitä laki tai perustuslaki sanoo asiasta ja ennen kaikkea se, miksi muka on niin kovin "paha asia", tuomittavaa taikka arveluttavaa, että esimerkiksi Helsingin Itäkeskuksen järjestyksenpito on uskottu - hyvin tuloksin kaiken lisäksi - poliisilta osin vartiointiliikkeille.
4. Helsingin Sanomien sunnuntai-toimitus on sen sijaan käsitellyt joitakin oikeuspoliittisia ilmiöitä ja myös ajankohtaisia oikeustapauksia laajemmin ja haastatellut siinä yhteydessä eri alojen oikeustieteilijöitä. Jotkut mainituista lehtijutuista ovat johtaneet laajempaan keskusteluun. Tässä yhteydessä muistuu mieleeni esimerkiksi toimittaja Petri Sajarin puolentoista vuoden takainen juttu, joka käsitteli korkeimman oikeuden jäsenten taustoja ja rekrytointia korkeimpaan oikeuteen (HS 7.3.2010: "Päätös, josta ei voi valittaa"). Minulla oli ilo tehdä mainitun reportaasin laatimisessa yhteistyötä Sajarin kanssa, katso lähemmin blogia 225/7.3.2010 "KKO:n jäsenten rekrytointi puhuttaa edelleen" sekä samaa teemaa käsittelevää blogia 377/25.1.2011 "Tuntemattomien tuomareiden tyyssija." Pari kuukautta sitten eli 29.5. HS:n sunnuntai-numerossa julkaistiin Petri Sajarin laaja reportaasi otsikolla "Horjuva oikeusvaltio" jossa haastateltiin perustuslakiasiaintuntijoita. Tuo juttu innosti minua kirjoittamaan blogijutun 433/29.5.2011 "Oikeusvaltio Suomi - horjuuko se?" Myös blogit 434 ja 435 liittyvät samaan aihepiiriin.
5. Keskustelua näyttää syntyneen myös edellisessä blogikirjoituksessani (454) käsitellyn aiheen johdosta. Tuossa kirjoituksessa ruodin korkeimman oikeuden Maija-Lahtisen purkuhakemuksen johdosta 7.7. antamaa päätöstä, joka syntyi äärimmäisen täpärän 3-2 -äänestyksen tuloksena. Asialla ovat jälleen olleet HS:n Sunnuntai-toimitus ja toimittaja Petri Sajari jutullaan "Korkein oikeus otti ison riskin."Juttu julkaistiin tämänpäiväisessä Hesarissa.
6. Luultavasti HS:n toimitus on saanut kimmokkeen juttuunsa juuri allekirjoittaneen 10 päivää aiemmin julkaisemasta blogikirjoituksesta (454). Korkein oikeus julkaisi kyseisestä ratkaisusta lyhyen tiedotteen, mutta jostakin syystä se ei halunnut julkaista ratkaisua ennakkopäätöksenä, jolloin julkisuuteen olisivat tulleet myös ratkaisun perustelut kokonaisuudessaan sekä ratkaisusta eri mieltä olleen kahden jäsenen perustelut. Korkein oikeus näyttäisi siis halunneen sivuuttaa tapauksen ja siinä antamansa ratkaisun niin "vähin äänin" eli suurempaa julkisuutta herättämättä. Toisin näyttää kuitenkin käyneen. - On paikallaan, että HS:n jutussa mainitaan myös KKO:n ratkaisun tekemiseen osallistuneiden samoin kuin eri mieltä olleiden jäsenten nimet. Yleensähän tiedotusvälineet jostakin syystä vaikenevat ratkaisun tehneiden tuomareiden nimistä.
7. HS:n jutun keskeinen sanoma on se, että hylätessään Maija-Liisa Lahtisen purkuhakemuksen korkein oikeus sivuutti jutussa haastatellun kolmen oikeustieteilijän mielestä Euroopan ihmisoikeussopimuksen edellyttämän oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksen. Rikosoikeuden tutkija Ari-Matti Nuutilan (Kööpenhaminan yliopisto) sanookin suoraan, että suurin ongelma KKO:n ratkaisussa on, että enemmistö on sivuuttanut täysin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön. - Tämän saman asian olen itse todennut blogijutun 454 kappaleessa 18.
8. Prosessioikeuden professori Antti Jokela panee vielä Nuutilaakin paremmaksi todetessaan, että korkeimman oikeuden enemmistön ja vähemmistön perustelut ovat mainitussa suhteessa kuin "eri planeetoilta." Kuten Jokela on todennut, KKO:n enemmistö on nojautunut perusteluissaan yksinomaan kansalliseen lakiin eli juuri OK 31 luvun 8 §:n sanamuotoon. Kyseiset säännökset on kuitenkin otettu lakiin jo vuonna 1960, jolloin Suomessa ei vielä tiedetty mitään Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaisen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimusta. Tämän vuoksi myös KKO:n enemmistön perusteluissa olisi pitänyt tarkastella asiaa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kannalta niin kuin vähemmistöön jääneet kaksi oikeusneuvosta ovat tehneet, sanoo Jokela. - Tämäkin on yks´ yhteen sen kanssa, mitä olen itse blogissani maininnut.
9. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin sisältö ei ilmene yksinomaan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklasta, vaan kyseisen väljästi muotoillun artiklan tarkempi sisältö saadaan nimenomaan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä. KKO:n vähemmistö (oikeusneuvokset Rudanko ja Tulokas) viittaavat perusteluissaan lukuisiin ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuihin, joissa on katsottu, että syyksilukevaa rikostuomiota ei saa kokonaan tai ratkaisevissa määrin perustaa todisteeseen, jonka vastaanottamista on rasittanut jokin todisteen luotettavuuteen liittyvä seikka.
10. Kuten olen blogissa 454 todennut, KKO:n enemmistö on sitä vastoin tyystin sivuuttanut ihmisoikeustuomioistuimen sanotut ratkaisut. Mistä tämä johtuu, ei ainakaan tietämättömyydestä. Mutta ei tässä vielä kaikki, sillä enemmistö on sivuuttanut myös korkeimman oikeiden aiemman omaksuman oman ratkaisukäytännön, josta vähemmistön perusteluissa mainitaan ratkaisu KKO 1997:193. Lähtökohtana on vakiintuneesti ollut, myös riita-asioissa, että näytön vastaanottaminen ja todistusharkinta suoritetaan uudessa oikeudenkäynnissä uudelleen, jos purkuhakemuksen yhteydessä ei ole ollut mahdollista varmuudella ratkaista, mikä merkitys perättömällä lausumalla on ollut lopputuloksesta.
11. Kun rangaistuksen tuomitseminen rikosjutussa edellyttää, ettei syytetyn syyllisyydestä saa jäädä järkevää ja varteenotettavaa epäilyä, olisi mainittua lähtökohtaa syytä noudattaa rikosjutuissa vielä suuremmalla syyllä kuin riita-asioissa. Kun korkeimman oikeuden enemmistö on Lahtisen tapauksessa sivuuttanut kokonaan ja ilman minkäänlaisia viittauksia sekä ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuihin että oman ratkaisukäytäntöönsä, ei voitane tulla muuhun kuin siihen johtopäätökseen, että enemmistön argumentointi on ollut puutteellisella ja huteralla pohjalla. Pro et contra -argumentoinnista ei näy enemmistön perusteluissa merkkiäkään. Tämä on yleensä aina epäilyttävä piirre ja saa ratkaisun kriittisen tarkastelijan aprikoimaan päätöksenteon mahdollista mielivaltaisuutta.
12. Jos tuomio olisi purettu ja asia palautettu uuteen käsittelyyn, olisi asiaan ollut, toisin kuin korkeimman oikeuden enemmistö on vakuutellut, ilmeisesti saatavissa myös uutta syytettä vastaan puhuvaa näyttöä. Maija-Liisa Lahtisen puolustuksella olisi luultavasti ollut uusintakäsittelyssä paljon kysyttävää esimerkiksi todistaja Pekka Paavolalta, jota koskevan syytteen perättömästä lausumasta syyttäjä ja asianomistajat ovat halunneet rajata vain tiettyihin seikkoihin. Korkeimman oikeuden vähemmistö viittaa tässä suhteessa Paavolan keskeiseen asemaan haettaessa selvitystä siihen, mikä tarkoitus varojen siirtämisellä ulkomaille ja niiden siirtämisellä Maija-Liisa Lahtisen nimiin UBS:iin oli ollut ja miksi Urpo Lahtisen kuolinpesää ei tammikuussa 1995 UBS:issa käydyssä neuvottelussa ilmoitettu tilin omistajaksi.
13. Rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio sanoo HS:n jutussa, että Ruotsissa korkein oikeus on purkanut tuomioita pelkästään sillä perusteella, että todistaja on valehdellut jossakin aivan muussa oikeudenkäynnissä. Toisin sanoen todistajan perätön lausuma on riittänyt horjuttamaan todistajan kertomuksen uskottavuutta muissa oikeudenkäynneissä. Tämän vuoksi vaikuttaa todella oudolta, että Lahtisen jutussa sen sijaan todistajan perättömän lausuma ei johtanut tuomion purkamiseen, vaikka mainittu lausuma on annettu samassa oikeudenkäynnissä. Todettakoon, että Suomen OK 31 luvun tuomionpurkua koskevat säännökset on kopioitu vuonna 1960 voimaan tulleeseen lakiin suoraan Ruotsin laissa olevista vastaavista säännöksistä.
14. Ruotsalaisessa oikeuskirjallisuudessa käytetään Kimmo Nuotion tarkoittamasta tilanteesta termiä "smittoeffekten" eli tartuntavaikutus (ks. esim. Torkel Gregow SvJT 1996 s. 518 ja Lena Schelin, Bevisvärdering av utsagor i brottmål, 2007, s. 200-201). Jos todistajan on todettu valehdelleen eli antaneen oikeudenkäynnissä perättömän lausuman tietyistä seikoista, voidaan samaa epäillä myös todistajan muista seikoista kertomien lausumien osalta. Vaikkei näyttöä suoranaisesta valehtelusta muiden seikkojen osalta olisikaan tai todistajaa ei olisi edes syytetty muiden seikkojen osalta perättömästä lausumasta, heikentää todettu perätön lausuma myös todistajan muista seikoista antaman kertomuksen uskottavuutta. Smittoefektissä on siten kysymys todistajan kertomuksen näyttöarvoa heikentävästä negatiivisesta apufaktasta.
15. Tämän mukaisesti korkeimman oikeuden vähemmistö onkin perusteluissaan todennut, että Pekka Paavolalle perättömästä lausumasta langetetun "tuomion kohteena eivät ole olleet kaikki tapahtumaketjun yksityiskohdat, mutta perättömäksi todetut osat heijastuvat olennaisesti koko kertomuksen uskottavuuteen." Mutta mitä tekee korkeimman oikeuden enemmistö? Se siteeraa väitetyn lahjoitustarkoituksen osalta erittäin laajasti todistaja Paavolan perätöntä lausumaa koskevassa oikeudenkäynnissä antamia lahjoitustarkoitusta vastaan puhuvia lausumia ikään kuin Paavolaa vastaan ajettu syyte olisi tullut hylätyksi.
16. Vaikuttaa siltä, etteivät KKO:n enemmistöön kuuluneet kolme oikeusneuvosta olisi koskaan edes kuulleet puhuttavan mistään smittoefektistä. Peräti outoa! Mikä on mahtanut saada oikeusneuvokset vakuuttumaan perättömästä lausumasta tuomitun Paavolan "muiden puheiden" ja käsitysten uskottavuudesta ja luotettavuudesta, vaikkeivät he ole henkilökohtaisesti kuulleet eivätkä nähneet Paavolan sanottua kuulustelua eivätkä ole myöskään voineet esittää hänelle tarkentavia kysymyksiä?
17. Kimmo Nuotio sanoo HS:n jutussa, että jos ihmisoikeustuomioistuin myöhemmin toteaa, että jutussa on loukattu Maija-Liisa Lahtisen oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, kysymyksessä olisi merkittävä arvovaltatappio korkeimmalle oikeudelle. Ilmeisesti tämän toteamuksen perusteella HS:n juttu on varustettu edellä mainitulla otsikolla "Korkein oikeus otti ison riskin." Korkein oikeus olisi siis pannut peliin oman arvovaltansa.
18. Tärkeintä tässä jutussa ei kuitenkaan toki ole korkeimman oikeuden mahdollinen arvovaltatappio, vaan yksilön eli syytettynä olevan Maija Liisa Lahtisen oikeusturva. Jos jokin tässä jutussa on uhattuna, niin se on juuri Lahtiselle kuuluva keskeinen ihmisoikeus eli oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Korkein oikeus on arveluttavalla ja omalaatuisella päätöksellään riistänyt syytetyltä oikeuden puolustautua rehellisessä oikeudenkäynnissä ja sen myötä vaarantanut hänen oikeutensa vapauteen ja ihmisarvoiseen elämään.
