1. Oikeudenkäyntiin kutsutulla todistajalla on lain mukaan oikeus saada kohtuullinen korvaus tarpeellisista matka- ja toimeentulokustannuksista sekä taloudellisesta menetyksestä (OK 17:40.1). Jos todistajan on nimennyt ja kutsunut oikeuteen yksityinen asianosainen, jolle ei ole myönnetty oikeusapua, hän on myös velvollinen maksamaan todistajalle tulevan palkkion. Todistaja esittää oikeudessa oman palkkiovaatimuksensa ja oikeus päättää palkkion suuruuden kuultuaan sitä ennen asianosaisia.
2. OK 17 luv. 40 §:n 3 momentin mukaan valtion varoista todistajalle maksettavasta korvauksesta säädetään erikseen. Jos todistajan on nimennyt syyttäjä tai asianosainen, jolle on myönnetty oikeusapua, todistajalle maksetaan valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista annetun lain (TodKorvL) mukaan korvausta a) matkakuluista halvimman kulkuneuvon (linja-auto, juna) matkalipun hinnan mukaan; b) taloudellisesta menetyksestä (esimerkiksi saamatta jäänyt työpalkka, ylimääräiset lastenhoitokulut) nettomääräisenä, koska valtion maksama todistajanpalkkio on saajalleen verosta vapaata tuloa; c) päivärahana, jonka suuruus riippuu oikeudessa olemiseen ja matkoihin kuluneesta ajasta;ja d) yöpymisestä aiheutuneista kustannuksista, jos todistaja on niin kaukaa, että hän joutuu matkalla yöpymään.
3. TodKorvL 7 §:n mukaan taloudellisesta menetyksestä todistajalle suoritetaan korvauksena enintään määrä, minkä siihen oikeutettu osoittaa uskottavasti menettävänsä. Kyseisen lain 9 §:n mukaan, jos todistaja vaatii muun muassa taloudellisesta menetyksestä korvausta enemmän kuin valtion varoista saadaan myöntää, voidaan se asianosainen, joka tämän lain nojalla tuomitaan korvaamaan todistelukustannuksia valtiolle, samalla velvoittaa maksamaan kohtuulliseksi harkittu lisäkorvaus. Lain 19 §:n mukaan tarkemmat määräykset lain täytäntöönpanosta annetaan asetuksella.
4. TodKorvA 8 §:n mukaan taloudellisena menetyksenä korvataan ansio- tai muun tulon menettäminen, aiheellisesti sijaiselle tai kodin- tai lastenhoitajalle suoritettu palkka tai muu aineellinen menetys, joka korvaukseen oikeutetulle on aiheutunut tuomioistuimeen saapumisesta. Taloudellisesta menetyksestä suoritettavan korvauksen enimmäismäärä on kuitenkin 350 markkaa vuorokaudelta, mikä määrä on euroiksi muunnettuna 58,87 euroa. Sanottua asetuksen 8 §:ää on muutettu ja valtion varoista korvattavan ansionmenetyksen suuruutta on tarkistettu viimeksi 5.10.2000 annetulla asetuksella (839/2000).
5. Todistajalle asetuksen mukaan valtion varoista taloudellisesta menetyksestä maksettavan enimmäiskorvauksen määrä on herättänyt kentällä närkästystä, koska sitä pidetään yleisesti kustannus- ja palkkatason nousuun nähden liian pienenä. Jyrki Kataisen hallituksen hallitusohjelmassa luvataan totuttuun tapaan myös oikeushallinnon osalta vaikka mitä uudistuksia ja parannuksia, mutta todistajanpalkkioita ohjelmassa ei ole luvata korottaa.
6. Kesällä Lakimiesliitto vaati valtion varoista todistajalle ansionmenetyksestä maksettavan korvauksen korottamista katsoen, että vuonna 2000 asetuksessa määritelty korvaussumma on jäänyt palkkatason kehityksestä jälkeen. Lakimiesliiton mukaan tämä ei aina riitä kattamaan ansionmenetyksiä, sillä liiton laskelmien mukaan kokopäivätyössä olevien suomalaisten keskimääräinen nettopalkka on noin 100 euroa päivältä.
7. Elokuun alussa oikeusministeriön hallitusneuvos Ahti Penttinen kertoi ESS:lle, että myös ministeriössä sanottu korotuksen tarve on huomattu ja asia oli valmistelussa. Penttisen mukaan korotus saattaa tulla voimaan jo syksyllä, mutta viimeistään vuoden vaihteessa. Penttinen kuitenkin arvioi, että korotus jää Lakimiesliiton sadan euron arviota pienemmäksi.
8. Syksy alkaa olla kohta jo lopuillaan ja vuodenvaihdekin lähestyy uhkaavasti, mutta Penttisen lupailemasta korotuksesta ei vain ole kuulunut mitään virallista. Kello siis käy, mutta Mäntyrantaa ei vain näy! Todettakoon, että oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (rkp), joka muutoin esittelee mediassa innolla tulossa olevia lakiuudistuksia, ei ole puhunut eikä pukahtanut todistajanpalkkioiden korotuksesta yhtikäs mitään.
9. Taloudellista menetystä koskevan korvauksen jälkeenjääneisyys on huomattu myös tuomioistuimissa, jotka päättävät todistajanpalkkioista yksittäisissä jutuissa. Lokakuussa Itä-Suomen hovioikeus jätti yhdessä tapauksessa perustuslain 107 §:n nojalla TodKorvA 8 §:n soveltamatta ja määräsi maksettavaksi syyttäjän nimeämälle todistajalle tämän taloudellisesta menetyksestä vaatimat 120 euroa eli 61,13 euroa enemmän, mikä asetuksen mukaan oli mahdollista. Hovioikeus katsoi että asetuksen 8 § oli ristiriidassa TodKorvL 7 §:n kanssa, jossa edellytetään, että todistaja on oikeutettu kohtuulliseen korvaukseen. Hovioikeus ei pitänyt asetuksessa mainittua enimmäismäärää 58,87 euroa riittävänä ja kohtuullisena.
10. Hovioikeudella oli minusta perustuslain 107 §:n nojalla oikeus jättää asetuksen säännös soveltamatta. Hovioikeuden enemmistön ratkaisu on muuten perusteltu, mutta yhden muutoksen olisin itse siihen tehnyt. Hovioikeus velvoitti jutussa syytetyn ja ilmeisesti myös tuomitun B:n korvaamaan valtiolle sen varoista A:lle maksetut yhteensä 120 euroa. Minusta olisi ollut kohtuullista, että B olisi velvoitettu korvaamaan valtiolle vain se summa, joka asetuksessa on asetettu sanotun korvauksen enimmäismääräksi, eli ainoastaan 58,87 euroa. En siis olisi pannut asetuksen jälkeenjääneisyyttä B:n piikkiin tai kontolle. A ei itse vaatinut asetuksen mukaisen taksan ylittävää ns. lisäkorvausta B:ltä (TodKorvL 9 §). Hovioikeus näyttää ajatelleen, että täytyyhän valtion fiskaalisista intresseistä toki huolehtia (sentilleen) vaikka sitten viran puolesta.
11. Onko B:tä kuultu asianmukaisella tavalla hovioikeudessa siitä, että hänet voitiin velvoittaa korvaamaan valtiolle enemmän kuin mitä asetuksen mukaan on mahdollista? Hovioikeuden 14.6.2011 päättyneessä pääkäsittelyssä, jossa B ilmeisesti oli saapuvilla henkilökohtaisesti, hovioikeus määräsi maksettavaksi A:lle valtion varoista mainitut 58,67 euroa. Tämä summa B ilmeisesti velvoitettiin tuolloin korvamaan valtiolle. Jatkokäsittelyssä, joka tapahtui vahvennetussa jaostossa kirjallisena, hovioikeus määräsi 21.10. maksettavaksi valtion varoista A:lle loput hänen vaatimistaan 120 eurosta eli 61,13 euroa. Tämän summan hovioikeus määräsi B:n korvaamaan valtiolle. Se, onko B:lle varattu tilaisuus tulla kuulluksi 61,13 euroa koskevan korvausvelvollisuuden osalta, ei ilmene hovioikeuden päätöksestä.
12. Jotkut kollegat ovat jo ehtineet luonnehtia hovioikeuden päätöstä rohkeaksi. Hovioikeuden päätöksellä toki suuri käytännöllinen merkitys tuomioistuimien rutiinien kannalta, joihin kysymys todistajanpalkkioiden määräämisestä kuuluu. Myös periaatteelliselta kannalta ratkaisu on merkittävä, sillä ei toki ole aivan jokapäiväistä, että tuomioistuin tietoisesti syrjäyttää asetuksen "lain tieltä". Kovin suurta rohkeutta päätöksen tekeminen ei liene kuitenkaan ole vaatinut, sillä kuten edellä kerroin, muun muassa Lakimiesliitto on vaatinut korjausta asetukseen ja oikeusministeriössä uudistukselle on jo ehditty näyttää - ainakin periaatteessa - vihreää valoa lupailemalla uudistusta täksi syksyksi. Jäämme odottamaan, viekö syyttäjä kenties Itä-Suomen tapauksen vielä korkeimpaan oikeuteen ja alkavatko muut tuomioistuimet noudattaa hovioikeuden antamaa esimerkkiä.
13. Asetuksen sivuuttaminen on vielä pikkujuttu, jos sitä verrataan perustuslain 106 §:ssä mainittuun tapaukseen, jossa tuomioistuimelle on annettu mahdollisuus syrjäyttää laki ja jättää se soveltamatta, jos tapaukseen muutoin soveltuvan lain säännöksen soveltaminen olisi ristiriidassa perustuslain kanssa. Sanotussa pykälässä tuomioistuimen valtuuksia perustuslaillisuuden kontrolloinnissa on kuitenkin suitsittu - minusta aivan turhaan ja perusteettomasti - säätämällä, että näin voidaan tehdä vain sillä edellytyksellä, että lain säännöksen soveltaminen oli ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa. Tämä säännös "ilmeisestä ristiriidasta" on johtanut siihen, etteivät tuomioistuimet juuri koskaan rohkene jättää lakia soveltamatta, vaikka se olisikin ristiriidassa perustuslain kanssa.
14. Tässä yhteydessä saan taas kerran aiheen muistella "vanhoja hyviä aikoja." Aikaa, jolloin lain säännös voitiin jättää käytännössä soveltamatta, vaikka silloisessa perustuslaissa eli hallitusmuodossa ei ollut lainkaan perustuslain 106 §:n kaltaista säännöstä niin sanotusta jälkikontrollista. Ennakkopäätöksessä KKO 1984 II 95, jossa olin itsekin mukana, korkein oikeus jätti soveltamatta sellaisen tavallisen lain (isyyslain tuolloin voimassa olleen 42.1 §:n viiden vuoden kanneaikaa koskevan) säännöksen, jota säännöksen sanamuodon mukaan oli sovellettava kyseiseen tapaukseen, mutta jonka soveltaminen olisi ollut ristiriidassa HM 5 §:ssä säädetyn yhdenvertaisuusperiaatteen kanssa. Muistan, miten valtiosääntöoppineet nostivat Antero Jyrängin johdolla epäortodoksisena pitämänsä ratkaisun johdosta mekkalan, mutta mitäpä he järkevälle ratkaisulle mahtoivat.
