1026. KKO 2016:47. Väittämistaakka

1. Korkein oikeus (KKO) antoi toissa päivänä ennakkopäätöksen (2016:47) väittämistaakkaa koskevasta kysymyksestä. Aineellisesti tapauksessa on kysymys kiinteistön kaupan purusta ym.

KKO 2016:47 

2. Väittämistaakka (OK 24:3.2) on normi tai periaate, jota on pidetty eräänä siviiliprosessin kulmakivenä tai peruspilarina. Kun olen kirjoittanut väittämistaaka usein, ajattelin kommentoida ratkaisua tuoreeltaan. Rikosprosessissa väittämistaakkaa vastaa syytesidonnaisuus eli tuomioistuimen sidottuisuus syytteessä esitettyyn teonkuvaukseen (ROL 11:3). 

3. Ennakkopäätöksessä selostetussa asiassa kiinteistön kaupan purkukanne on perustunut siihen, että talon alapohjassa oli ollut laajoina kosteus- ja homevaurioina ilmennyt laatuvirhe, joka on kanteen mukaan aiheutunut siitä, että maakosteus oli päässyt liian hienon perustushiekan vuoksi kapillaarisesti nousemaan betonilaatan läpi lattiapinnoitteeseen. 

4. Etelä-Karjalan käräjäoikeus (käräjätuomari Turunen) hylkäsi purkuvaatimuksen, mutta velvoitti myyjät suorittamaan ostajille hinnanalennusta. Kouvolan hovioikeus (hovioikeudeneuvokset Yli-Kokkila, Tamminen ja Jutila) puolestaan hyväksyi purkuvaatimuksen sillä perusteella, että laatuvirhe oli keittiön lattiaan puhkaistu maaperään ulottuva aukko, josta aiheutui terveyshaittana pidettävää mikrobirasitusta huoneilmaan. Hovioikeuden tuomio syntyi 2-1 -äänestyksen jälkeen. KKO:n ratkaisuselosteessa ei kerrota, mihin seikkoihin eri mieltä olleen tuomari Jutilan kanta perustui. 

5. Vastaajille myönnettiin valituslupa siitä kysymyksestä, oliko hovioikeus voinut kanneperuste ja oikeudenkäymiskaaren (OK) 24 luvun 3 §:n ja 26 luvun 1 §:n säännökset huomioon ottaen hyväksyä kanteen mainitsemillaan perusteilla. Korkein oikeus (oikeusneuvokset  Kitunen, Rautio, Sippo, Koponen ja Littunen) päätyi ratkaisuun, jonka mukaan hovioikeus oli toiminut väittämistaakan (OK 24:3) vastaisesti. Hovioikeus ei olisi saanut perustaa ratkaisuaan mainitsemiinsa seikkoihin, joihin kantajat eivät olleet vedonneet kanteensa tueksi nimenomaan oikeustosiseikkoina. 

6. Väittämistaakasta säädetään siis OK 24 luvun 3 §:n 2 momentissa. Sen mukaan asiassa, jossa sovinto on sallittu (ns. dispositiivinen asia),  tuomiota ei saa perustaa seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tai vastustamisensa tueksi vedonnut. Väittämistaakka koskee sekä kantajan että vastaajan vetoamia seikkoja. OK 26 luvun 1 §:n mukaan oikeudenkäynti hovioikeudessa koskee käräjäoikeuden ratkaisun kohteena ollutta asiaa valituksessa ja mahdollisessa vastauksessa vedotulta osalta. Hovioikeudessa asianosainen ei ns. prekluusiota koskevan säännöksen mukaan saa vedota muihin seikkoihin kuin niihin joihin hän on vedonnut jo käräjäoikeudessa (OK 25:17.1).

7. OK 24:3.1.ssa tarkoitetaan seikalla (tosiseikalla) oikeusseuraamuksen kannalta välittömästi ratkaisuun vaikuttavaa tosiasiaa eli niin sanottua oikeustosiseikkaa. Seikkaan vetoamisella tarkoitetaan puolestaan sitä, että asianosainen tuo seikan esiin nimenomaan tarkoituksin saada se ratkaisun perusteeksi; vetoamisessa on siten kyse vaatimuksen kaltaisesta prosessitoimesta. Jos tällaiseen seikkaan ei vedota, tuomioistuin ei voi (saa) perustaa tuomiotaan siihen siinäkään tapauksessa, että seikka muutoin - esimerkiksi asianosaisen suorittamassa asiaesittelyssä tai todistelun aikana - tulisi esille tai olisi tuomioistuimen tiedossa. Tuomioistuin ei saa perustaa ratkaisua tosiseikkoja koskeviin yksityisiin tietoihinsa.

8. Väittämistaakka, josta käytetään myös nimikettä vetoamisvelvollisuus, koskee vain oikeustosiseikkoja, mutta se ei kohdistu niin sanottuihin todistustosiseikkoihin tai aputosiseikkoihin, jotka ovat vaaditun seuraamuksen kannalta ainoastaan välillisesti relevantteja tosiseikkoja. OK 24 luvun 3 §:ää koskevissa hallituksen lakiestyksen perusteluissa (HE 154/1990 vp s. 29) todetaan, että todistustosiseikkojen huomioon ottaminen ei edellytä, että asianosainen olisi vedonnut tällaisen seikan olemassaoloon. Todistelua arvioidessaan tuomioistuimen on viran puolesta otettava huomioon kaikki asiassa esitetty selvitys riippumatta siitä, kumpi asianosainen sen on esittänyt. Väittämistaakka ei myöskään koske oikeustosiseikkojen oikeudellista arviointia; ks. tästä esimerkiksi KKO 1997:90.

9. On ollut paikallaan, että KKO on tuonut perusteluissaan esiin edellä mainittuja väittämistaakkaa koskevia perusasioita (perustelukappaleet  15-17); olen edellä hieman täydentänyt esitystä. Oikeuslähteenä KKO viittaa lakitekstin ohella HE:n yhteen lauseeseen. Vaikka väittämistaakkaa koskeva säännös otettiin lakiin vasta  alioikeusuudistuksen yhteydessä 1991, sitä on noudatettu oikeuskäytännössä jo aikaisemmin; soveltamiskäytäntö tosin saattoi vaihdella suuresti.  

10. Hallituksen esitys vuodelta 1991, johon KKO perusteluissaan siis lyhyesti viittaa, perustui 1980 -luvulla prosessioikeuskirjallisuudessa esitettyihin kannanottoihin ja uudenlaiseen käsitteistöön, josta esimerkkinä voidaan mainita juuri termit oikeustosiseikka ja todistustosiseikka. Kirjoitin itse Lakimies-lehteen 1985 artikkelin Väittämistaakasta vähäisen (s. 973-1006) ja käsittelin väittämistaakkaa ja sen suhdetta tuomarin materiaaliseen prosessinjohtoon myös kirjassa Materiaalinen prosessijohto (1988 s. 55-58 ja 171-177). Samansuuntaisia käsityksiä ja tulkintasuosituksia esittivät 1980-luvulla myös Juha Lappalainen ja Gustaf Möller. Myöhemmin useat tutkijat on julkaisseet väittämistaakkaa koskevia artikkeleja ja oikeustapauskommentteja sekä pohtineet taakan sisältöä ja soveltamisalaa väitöskirjoissa ja muissa teoksissa. Viittaan esimerkiksi Jari Vaitojan väitöskirjan 2014 (Väittämistaakka, tuomarin kyselyvelvollisuus ja pakottavaan yksityisoikeudelliseen sääntelyyn perustuvien vaatimusten tutkiminen siviiliprosessissa) sekä Timo Saranpään väitöskirjaan Näyttöenemmyysperiaate riita-asiassa (2010, ss. 50-108).  

11. Kuten prosessioikeudellisessa kirjallisuudessa on vanhastaan todettu, minkä käsityksen KKO ratkaisunsa perusteluissa (kohta 20) jakaa - oikeuskirjallisuuteen tosin viittaamatta - väittämistaakkaa koskeva säännös ilmentää riita-asiain oikeudenkäynnissä noudatettavaa ns. (asianosaisen) määräämisperiaatetta (disposiviista periaatetta).  Se tarkoittaa muun muassa sitä, että asianosaiset määräävät tuomioistuinta sitovasti oikeudenkäynnin kohteesta. 

12. Tässä kohdin voidaan kuitenkin tehdä, jos nimittäin tarkkoja ollaan, pieni huomautus. Väittämistaakka ilmentää määräämisperiaatetta silloin, kun asiaa eli tosiseikkojen sitovuutta tarkastellaan tuomioistuimen kannalta. Tämä käy ilmi myös OK 24:3.1:n sanamuodosta, jossa todetaan, että "tuomioistuin ei saa" perustaa tuomiota sellaiseen seikkaan, johon asianosainen ei ole vedonnut. Jos väittämistaakkaa sitä vastoin tarkastellaan asianosaisen kannalta, voidaan sanoa, että väittämistaakka ei ole ensi sijassa määräämisperiaatteen, vaan dispositiivissa riita-asioissa vallalla olevan käsittelymenetelmän (käsittelymenetelmän periaatteen) ilmaus. Käsittelymenetelmä (förhandlingsprincipen) merkitsee asianosaisille kuuluvaa aktiivista roolia, paitsi prosessin eteenpäin viemisessä, myös oikeudenkäyntiaineiston hankinnassa ja siten myös oikeustosiseikkoihin vetoamisessa.

13. Väittämistaakka asettaa asianosaisille tietyn toimimisvelvollisuuden, jolloin olisi johdonmukaista puhua väittämistaakan sijasta mieluummin edellä mainitusta vetoamisvelvollisuudesta. Kantajan asiana on riita-asiassa esittää ne kanteensa välittöminä perusteina olevat seikat (konkreettiset tosiseikat), joista kantaja katsoo vaatimansa oikeusseuraamuksen suoraan seuraavan. Tuomioistuimen kannalta väittämistaakkaa koskevasta säännöksestä puolestaan seuraa, että oikeus voi perustaa ratkaisunsa ainoastaan ko. seikkoihin, ei sen sijaan asiassa mahdollisesti ilmitulleisiin muihin seikkoihin, kuten esimerkiksi juuri todistustosiseikkoihin, joihin kantaja on vedonnut ainoastaan todistelutarkoituksessa eli osoittaakseen varsinaisen kanneperusteena olevan oikeustosiseikan olemassaolon.

14. Väittämistaakka on subjektivinen, mikä tarkoittaa sitä, että sen asianosaisen, jonka eduksi tietty oikeustosiseikka koituisi, on vedottava mainittuun seikkaan. Väittämistaakan täyttämiseksi ei siten riitä, että vetoamisvelvollisen asianosaisen vastapuoli vetoaa mainittuun seikkaan tai sen vastakohtaan oman vaatimuksensa perusteena.Tämä kanta ilmenee esimerkiksi ratkaisusta KKO 2006:54: Koska pankin kanne ei ollut perustunut vastaajien antamien takausten voimassaoloon, vaan takausvastuun lakkaamisesta aiheutuvan edun perusteettomuuteen, käräjäoikeus ei olisi saanut perustaa  kanteen hyväksyvää tuomiota  siihen, että vastaajat olivat velvollisia kanteessa vaadittuun suoritukseen antamiensa takausten perusteella.

15. Kommentoitavassa tapauksessa kiinteistön myyjät (HN ja KN) ovat KKO:ssa katsoneet, että ostajat (MP ja LL) eivät olleet vedonneet allaskaapin alla lattiassa olleeseen aukkoon tai sen merkitykseen mikrobivaurioiden aiheuttajana kanteensa perusteena eli oikeustosiseikkana. Heidän mukaansa hovioikeus oli siten ratkaissut asian perusteella, johon ei ollut asianmukaisesti vedottu. - Ratkaisuselosteen perusteluissa on minusta tarpeettomasti toistettu koko ajan asianosaisten nimikirjaimia HN ja KN ja toisaalta MP ja LL. Selvempää olisi ollut, jos perustelujen alussa olisi kirjoitettu, että "HN ja KN, jäljempänä myyjät" ja "MP ja LL, jäljempänä ostajat".

16. Ostajat ovat puolestaan katsoneet, ettei heidän ollut tarvinnut erikseen vedota allaskaapin alla olleeseen aukkoon. Aukon olemassaolo oli ilmennyt asiassa esitetystä todistelusta, eivätkä myyjät olleet tätä seikkaa kiistäneet. Oikeustosiseikkana asiassa oli ollut kosteus- ja homevaurioiden olemassaolo. Vaurioiden syy oli todistustosiseikka vaurioiden olemassaolosta, ja hovioikeus oli siten voinut ottaa sen huomioon ratkaisussaan.

18. En ryhdy tässä käsittelemään asiaa enemmälti, vaan totean, että KKO on perusteellisesti - ehkä turhankin seikkaperäisesti  - aivan oikein katsonut, että ostajat eivät olleet asianmukaisella ja OK 24:3.2:ssa edellytetyllä tavalla selkeästi vedonneet allaskaapin alla olleeseen aukkoon ja sen merkitykseen mikrobivaurioiden aiheuttajana oikeustosiseikkoina, vaan tuoneet ko. seikat esiin ainoastaan todistustosiseikkoina eli näyttönä kosteus- ja homevaurioista. Sillä hovioikeuden mainitsemilla seikoilla, että ko. aukko oli riidaton fakta tai että siitä otetut mikrobinäytteet olivat olleet osa todistelua (KKO:n perustelujen kohta 10), eivät ole väittämistaakan täyttämisen kannalta relevantteja. 

19. Hovioikeuden loppukaneetti, jonka mukaan "aukko on niin läheisessä yhteydessä kanteen muuhun perusteeseen", että asiassa voitiin tutkia myös aukon merkitys väitetyn mikrobivaurion aiheuttajana ilman nimenomaista siihen vetoamista, on epämääräinen ja osoittaa liian lepsua suhtautumista väittämistaakan merkitykseen. Kuten edellä jo mainitsin, hovioikeudessa on ollut tältä osin äänestys. 

20. Myös ostajien (MP ja LL) - käytännössä heidän asianajajansa - käsitys, jonka mukaan heidän ei ole tarvinnut erikseen vedota allaskaapin alla olleeseen aukkoon oikeustosiseikkana (KKO:n perustelujen kohta 19), on virheellinen. Toisin kuin ostajat ovat katsoneet, oikeustoiseikkana asiassa ei ole ollut vain väitettyjen kosteus- ja homevaurioiden olemassaolo, vaan välittömästi relevantteja seikkoja ovat olleet myös ne rakenne- ja laatuvirheet, joista kosteus- ja homevauriot ovat aiheutuneet. Ostajat ovat kanteessaan tosin maineet allaskaapin aukon ja siinä todetun sienikasvuston, mutta he ovat, kuten KKO on perustelussaan todennut, tuoneet mainitut seikat esiin vain todistosiseikkoina eli todisteina kanneperusteeksi esitetystä kosteus- ja homevaurioista, eivät vedonneet niihin kanneperusteen konstituoivina oikeustosiseikkoina (perustelujen kohdat 24 ja 25). 

21. Voidaan ehkä sanoa, että KKO:n perusteluissa olisi kyse vain turhasta hiustenhalkomisesta. Kun allaskaapin alapuolella oleva aukko samoin kuin siinä havaittu sienikasvusto on selvä ja riidaton fakta, niin eikö olisi ollut kohtuullista tulkita kannetta niin, että siinä olisi vedottu oikeustoiseikkoina myös ko. seikkoihin? Aukosta ja mainitusta sienirihmastosta on asianosaisten välillä keskusteltu käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa luultavasti vilkkaasti. 

22. Itse olen kannattanut väittämistaakan tiukkaa soveltamista, ja tyydytyksellä olen pannut merkille, että korkeimmalla oikeudella on ollut samanlainen kanta. Kun väittämistaakka on koko siviiliprosessin eli riita-asian oikeudenkäynnin yksi kulmakivi tai peruspilari, johon oikeudenkäynti olennaisilta osin perustuu, on syytä edellyttää, että periaate lepää vankalla pohjalla eikä merkitystä pyritä vähättelemään löysillä tulkinnoilla ja epämääräisillä kohtuunsäkökohdilla. Jokaisen asianajajien pitää oikeudenkäyntiin valmistautuessaan huolelellisesti harkita, mitkä seikat ovat kulloinkin konkreettisessa asiasa oikeustosiseikkojen asemassa, millä faktoilla puolestaan on vain todistustosiseikkojen status ja mitä oikeustosiseikkaan vetoamiselta edellytetään. Vastaavasti tuomioistuinten pitää olla tarkoin selvillä väittämistaakan sisällöstä ja KKO:n väittämistaakasta antamista monista ennakkopäätöksistä.

23. Väittämistaakan oikeuspoliittisena perustana on asianosaisten prosessiautonomian periaate, joka vastaa dispositiivisssa asioissa siviilioikeuden puolella vallalla olevaa sopimusvapauden periaatetta. Väittämistaakan tueksi voidaan vedota myös  prosessiekonomian periaatteeseen: kun asianosaiset itse vastaavat oikeudenkäyntikuluista, pitää heidän saada itse myös ratkaista, mikä on se fakta- ja todistusaineisto, johon oikeudenkäynnissä esitetään ja johon tuomio saadaan perustaa. Asianosainen saattaa kustannussyistä tai näyttövaikeuksien takia taikka jostakin muusta syystä jättää tiettyyn seikkaan vetoamatta. Jos seikkaan ei vedota erehdyksen, osaamattomuuden tai taitamattomuuden takia, tuomioistuin ei voi "rientää" asianosaisen avuksi ja ottaa oikeustosiseikkona huomioon myös sellaisia faktoja, joihin asianosainen ei ole itse vedonnut.

24. Väittämistaakan yhtenä tärkeänä funktiona on syytä mainita asianosaisen kuulemisperiaate ja sen asianmukainen toteutuminen oikeudenkäynnissä. Jos tuomioistuin voisi perustaa ratkaisun myös sellaiseen seikkaan, johon vetoamisvelvollinen asianosainen ei ole vaatimuksensa tueksi nimenomaan vedonnut, tulisi oikeuden ratkaisu asianosaisille ja erityisesti jutun hävinneelle osapuolelle yllätyksenä. Jos tämä olisi sallittua, ei ko. asianosaisen vastapuoli saisi tilaisuutta esittää seikkaa koskevia omia vastaväitteitään ja todisteitaan, vaan tuomio tulisi hänelle täydellisenä yllätyksenä. Tämä vaarantaisi oikeusvarmuuden ja oikean lopputuloksen saavuttamisen. Kuulemisperiaate eli kontradiktorinen periaate edellyttää väittämistaakkanormin tiukkaa soveltamista. Väittämistaakka edistää osaltaan oikeudenmukaisen ja reilun oikeudenkäynnin toteutumista.   

25. Väittämistaakan tiukasta tulkinnasta ja soveltamisesta saattaa kyllä toisinaan seurata, että asiassa annettava tuomio ei vastaa faktojen osalta materiaalista eli aineellista totuutta vaan johtaa oikeudenmenetyksiin. Tätä vaaraa voidaan tuntuvasti vähentää tuomarin aktiivisen prosessinjohdon avulla. Riita-asiassa tuomarin velvollisuuksiin kuuluu etenkin valmisteluvaiheessa puuttua asianosaisten epäselviin lausumiin ja selvittää, mitä asianosaiset haluavat itse asiassa vaatia ja mihin seikkoihin vaatimuksensa perustaa (OK 5:21). Tuomari voi siten esimerkiksi tiedustella, missä tarkoituksessa kantaja tai vastaaja on maininnut  tietyn seikan, eli onko hänen tarkoituksenaan kenties vedota seikkaan oikeustosiseikkana vain ainoastaan todisteena tai jonkinlaisena taustaseikkana.

26. Jos käräjäoikeuden tuomari olisi ko.tapauksessa harjoittanut asian valmistelussa aktiivista materiaalista prosessinjohtoa ja kyselyoikeuttaan, olisi nyt epäselväksi jäänyt kysymys siitä, missä tarkoituksessa kantajat toivat allaskaapin aukon esille voitu helposti selvittää eikä ongelmia väittämistaakan suhteen olisi ilmennyt. Olen korostanut aina materiaalisen prosessinjohdon merkitystä väittämistaakan soveltamisen yhteydessä. Mutta käytännössä putkahtaa tuon tuostakin esille tapauksia, joissa tuomarit eivät ole välittäneet huolehtia aktiivisesta prosessinjohdosta, mikä sitten on johtanut ongelmiin esimerkiksi juuri väittämistaakan osalta.

980. KKO 2015:80. Esisopimuksen muoto, virallisperiaate

                        Katsopas Daniel, millaisia kuvia mun kännykästälöytyy...

1. Kunta ja yhtiö olivat tehneet yritystilasopimukseksi nimetyn asiakirjan. Sopimus koski rakennuspaikkaa ja rakennusta, jonka kunta oli sitoutunut peruskorjaamaan yhtiön tarpeiden mukaiseksi. Sopimuksen mukaan yhtiö suorittaisi kunnalle 12 vuoden aikana lunastushinnan, minkä jälkeen kiinteistön omistusoikeus siirrettäisiin yhtiölle eri asiakirjalla. Sopimuksessa oli sen purkautumisen seurauksia koskeva ehto. Kunta oli 1.6.2011 purkanut sopimuksen päättymään välittömästi yhtiön maksulaiminlyönteihin vedoten.

2. Yhtiö vaati kuntaa vastaan nostamassaan kanteessa, että kunta sopimusehdon mukaisesti palauttaa yhtiön maksamia lunastushintaeriä. Oikeudenkäynnissä asianosaisten kesken oli riitaa siitä, onko sopimusehtoa tulkittava yhtiön esittämällä tavalla vai kunnan esittämällä tavalla niin, että kunnalla on oikeus vähentää palautettavasta määrästä myös maksamattomat ja erääntymättömät lunastuskorvaukset. Lisäksi yhtiö on vaatinut vahingonkorvausta katsoen sopimuksen purkamisen perusteettomaksi ja kunta vastakanteessaan yhtiöltä käyttökorvausta sopimuksen purkamisen jälkeiseltä ajalta.

4. Pirkanmaan käräjäoikeus ja Turun hovioikeus tulkitsivat lunastushintaerien palauttamista koskevaa ehtoa siten, ettei kunnalla ollut lunastushintaerien palautusvelvollisuutta, ja katsoivat kunnalla olleen oikeus sopimuksen purkamiseen. Molemmat oikeusasteet  hylkäsivät yhtiön kanteen, mutta hyväksyivät kunnan yhtiötä vastaan ajaman vastakanteen.

5. Korkein oikeus myönsi yhtiölle valitusluvan. Valituksessaan yhtiö vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hyväksytään. Yhtiö on perusti vaatimuksensa siihen, että  hovioikeus oli tulkinnut lunastuserien palauttamista koskevaa sopimusehtoa virheellisesti sekä arvioinut kunnan purkuoikeutta koskevaa näyttöä virheellisesti. Vastauksessaan kunta vaati valituksen hylkäämistä.

6. Korkein oikeus nosti omasta aloitteestaan (ex officio) - vaikka siis väitettä ei ollut tehty - esille kysymyksen siitä, oliko sopimus tosiasiallisesti kiinteistön kauppaa koskeva esisopimus, joka olisi tullut tehdä samanlaisessa määrämuodossa kuin kiinteistön kauppakin. Tämän vuoksi korkein oikeus varasi - kuulemisperiaatteen toteutumiseksi aivan oikein - asianosaisille tilaisuuden lausuman antamiseen siitä, mikä merkitys maakaaren (MK) 2 luvun 1 §:n kiinteistön kaupan muotoa ja saman luvun 7 §:n esisopimusta koskevilla säännöksillä on asian arvioinnissa. Asianosaiset antoivat pyydetyn lausunnon.

7. Korkein oikeus katsoi, että sopimuksessa oli kyse kiinteistön kaupan esisopimuksesta, joka on lain mukaan tehtävä noudattaen samoja määrämuotoja kuin varsinainen kiinteistön kauppakin (MK 2:1 ja 7). Jotta esisopimus oli pätevä, se tuli siis tehdä kirjallisesti, sopimusosapuolten oli allekirjoitettava asiakirja ja kaupanvahvistajan oli vahvistettava esisopimus kaikkien sopimuksen allekirjoittajien läsnä ollessa.

KKO 2015:80

8. Korkein oikeus totesi, että ko. tapauksessa yritystilasopimukseksi otsikoitu  sopimus, jossa oli siis todellisuudessa kyse kiinteistön esisopimuksesta, oli tehty ilman, että kaupanvahvistaja olisi sen vahvistanut. Esisopimusta rasitti siten muotovirhe, joka teki sopimuksesta pätemättömän. Vaikka asianosaiset eivät olleet muotovirheeseen vedonneet, korkein oikeus otti sen huomioon viran puolesta. Tässä kohdin korkein oikeus viittasi vakiintuneeseen käsitykseen, mikä ilmenee jo ratkaisusta KKO 1952 I 14,; siinä ilmaistu kanta on hyväksytty yleisesti myös oikeuskirjallisuudessa.

9.  Kuten tavallista, korkein oikeus ei katsonut tässäkään tapauksessa aiheelliseksi viitata yksilöidysti oikeuskirjallisuuteen, vaikka tämä olisi ollut suotavaa. Mutta jo se, että oikeuskirjallisuus mainitaan ohimennen yleisessä muodossa, on kuitenkin pieni askel oikeaan suuntaan.

10. Ratkaisuselosteen otsikossa mainitaan hakusanoina "kiinteistön kauppa", "esisopimus" ja "kiinteistön luovutuksen muoto". Itse asiassa tämä(kin) ratkaisu on loppujen lopuksi suurelta osin prosessioikeudellinen,  sillä oleellista tapauksessa on se, että korkein oikeus otti muotovirheen huomioon omasta aloitteestaan (viran puolesta, ex officio). Tämän vuoksi olisi ollut paikallaan, että asia olisi noteerattu myös ratkaisuselosteen otsikossa mainitsemalla asia- tai hakusanoina vaikkapa käsitteet "virallisperiaate", "väittämistaakka" ja "tuomarin aineellinen (materiaalinen) prosessinjohto".

11. Asianosaisen väittämistaakka ei koske kiinteistön kauppaa ja sen esisopimuksen muotomääräysten noudattamista tai siinä suhteessa kenties tapahtuneita muotovirheitä, vaan tuomioistuin saa ja sen myös tulee kiinnittää viran puolesta huomiota siihen, onko  ko. asiakirja tehty laissa säädettyjä muotovaatimuksia noudattaen; kiinteistön kaupan muotomääräykset on otettava huomioon asianosaisen vetoamisesta riippumatta. Mainitut muotomääräykset tai niiden puutteet eivät ole - edes sinänsä dispositiivissa riita-asioissa, josta myös ratkaisussa 2015:80 selostetussa asiassa on kyse - väitteenvaraisia vaan virallistutkintaisia tosiseikkoja. Voidaan sanoa, että oikeudenkäynnissä noudatetaan tältä osin, ei asianosaisen määräämisperiaatetta, vaan virallisperiaatetta (tai tutkintamenetelmää), joka velvoittaa tuomioistuimen oma-aloitteelliseen tutkintaan ja päätöksentekoon.

12. Viran puolesta tutkiminen ei tarkoita välttämättä sitä, että tuomioistuin tutkii tiettyjen oikeustosiseikkojen olemassaolon noin vain omin päin eli pukahtamatta asianosaisille yhtikäs mitään. Kuten korkeimman oikeuden ratkaisuselosteen kappaleessa 12 lausutaan, kiinteistön kaupan esisopimusta rasittava muotovirhe olisi tullut ottaa viran puolesta esille jo käräjäoikeudessa tapahtuneessa asian valmistelussa, vaikka asianosaiset eivät olleet siihen vedonneet. Miten kyseisen "esille ottaminen" käytännössä sitten tapahtuu? Se toteutetaan oikeuden puheenjohtajan asianosaisille kohdistamien kysymysten, huomautusten ja yleensä materiaalisen prosessinjohtoon kuuluvien toimenpiteiden avulla. Tuomarin tulisi olla asian valmisteluvaiheessa aktiivinen ja käyttää kyselyoikeuttaan hanakasti, ei seurata passiivisena asianosaisten advokaattien sanailua. Kuten tästäkin tapauksesta ilmenee, käytännössä tuomarin aineellinen prosessinjohto on kuitenkin usein valitettavan passiivista.

13. Tuomarin passiivinen prosessinjohto johtaa usein käräjäoikeuden tuomiosta ḧovioikeudelle tehtävään valitukseen. Tässä tapauksessa jouduttiin menemään aina korkeimpaan oikeuteen asti, sillä käräjäoikeuden tavoin myös hovioikeus nukahti eikä hoksannut, että sopimus olikin itse asiassa kiinteistön kauppaa koskeva esisopimus, jota rasitti paha muotovirhe, koska kaupanvahvistaja ei ollut sitä vahvistanut.

14. Voi, voi ja vielä kerran voi! Asian ja riidan todellinen laita selvisi tapauksessa vasta ylimmässä oikeusasteessa, vaikka sopimuksen sisällöstä ja tulkinnasta oli tätä ennen riidelty jo käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa, joissa asian rakaisuun oli osallistunut yhteensä kuusi ammattituomaria. Korkeimmasta oikeudesta juttu palautettiin takaisin käräjäoikeuteen, joten on syytä toivoa, että siellä oltaisiin jutun "toisella kierroksella" valveilla.

15. Ratkaisu KKO 2015:80 jatkaa aiemmin blogissa selostamien ratkaisujen 2015:78 ja 79 varsin surullista sarjaa. Niissä kaikissa on ollut kyse itse asiassa yksinkertaisista asioista, joita alemmissa tuomioistuimissa ei kuitenkaan ole jostakin syystä osattu ratkaista oikein. Tapauksessa 2015:78 oli kyse käräjäoikeuden päätösvaltaisuudesta, ratkaisussa 2015:79 tuomioistuimen asiallisesta toimivallasta ja välituomion antamisesta ja ennakkopäätöksessä 2015:80 puolestaan muun ohella tuomarin aineellisesta prosessinjohdosta ja viran puolesta tapahtuvasta tutkimisvelvollisuudesta.

949. Uusi oikeusneuvos

1. Blogijutussa nro 943/13.5.-15 kirjoitin korkeimmassa oikeudessa (KKO) avoinna olevan jäsenen eli oikeusneuvoksen viran täyttämisestä. Mainitsin kirjoituksessa virkaan ilmoittautuneiden lakimiesten nimet.

2. Tänään KKO on esittänyt, että 1.9.2015 täytettävään jäsenen virkaan nimitetään hovioikeudenneuvos, oikeustieteen lisensiaatti Tuomo Antila. Antila on 47-vuotias ja hän työskentelee nykyisin Helsingin hovioikeuden jäsenenä. KKO:n tiedotteessa kerrotaan lyhyesti Antilan tähänastisesta urasta. Antila on julkaissut vuonna 2007 kirjan "Edunvalvontavaltuutus".

KKO:n tiedote

3. Oikeusministeriö tulee piakkoin esittelemään viran täyttöä koskevan asian valtioneuvoston yleisistunnossa. Päätöksen nimitysasiassa tekee tasavallan presidentti. Antilan nimitys on kuitenkin varmaa, sillä valtioneuvosto ja presidentti eivät poikkea KKO:n virkaesityksistä. Käytännössä KKO täydentää itse itseään.

4. Tuomo Antilalla on monipuolinen kokemus, mikä on varmaankin ollut eräs virkaesitystä puoltava peruste. Hän ohitti valinnassa useita vanhempia ja kokeneempia juristeja. Jotkut pitivät melko varmana, että KKO esittäisi virkaan EIT:n tuomarina vuoden 2007 alusta toiminutta Päivi Hirvelää, jonka virkakausi Strasbourgissa päättyy tämän vuoden lopussa.

5. En tunne Tuomo Antilaa, mutta olen kuullut eri tahoilta, että häntä pidetään taitavana lakimiehenä. KKO saa siten hänestä pätevän ja pitkäaikaisen jäsenen. 2000-luvulla useimmat KKO:n jäsenet on nimitetty virkaan yli 50-vuotiaina.

6.  Muistan nyt, että olen itsekin ja jo aika kauan sitten pannut merkille, että Tuomo Antila on taitava juristi. Tämä käy ilmi ennakkopäätöksestä KKO 1999:63, jossa sillloinen vt. nuorempi oikeussihteeri Antila toimi KKO:n esittelijänä. Tapauksessa oli kysymys yhdestä lempiaiheestani eli väittämistaakasta (OK 24:14.2, nykyisin ko. säännös on OK 24:3.2:ssa ) ja toisaalta tosiseikkaan vetoamisen prekludoitumisesta hovioikeudessa (OK 25:15.2, nykyisin OK 25:17.1). Antila jätti ratkaisuun KKO:n päätöksestä poikkeavan mietintönsä, mikä näyttää olevan nykyisin melko harvinaista. 

KKO 1999:63

7. En ryhdy tässä tarkemmin analysoimaan ko. ratkaisua. Olen kritisoinut sitä muutaman sivun verran Lakimies-lehdessä vuonna 2000 (numero 8) julkaistussa artikkelissani "Väittämistaakasta vieläkin vähäsen"  (sivut 1155-1169). KKO joutui ratkaisussa äänestämään. Enemmistö eli presidentti Olavi Heinonen ja oikeusneuvokset Mikko Tulokas ja Markku Arponen olivat sitä mieltä, etteivät alemmat oikeudet olleet rikkoneet väittämistaakkanormia. Enemmistön perustelut ovat kuitenkin hyvin niukat ja minun v. 2000 esittämäni arvion mukaan myös virheelliset; olen samaa mieltä edelleen. 

8. KKO:n vähemmistö (Palaja ja Suhonen) perusteli omaa mielipidettään enemmän ja enemmistöä paremmin. Minusta selvästi parhaimmat perustelut asiassa esitti  - kuten myös edellä mainitussa artikkelissani totesin - kuitenkin jutun esittelijä Tuomo Antila. Hän oli mietinnössään väittämistaakan tiukan soveltamisen kannalla; olen itse ollut kirjoissani ja artikkeleissani samalla kannalla. Antila ratkaisi myös prekluusiokysymyksen oikein ja kirjoitti ratkaisuehdotukselleen tältäkin osin asianmukaiset perustelut.

9. Kehuin Lakimies-lehden jutussani myös Tuomo Antilan omaksumaa pro et contra -argumentointia ja perustelutapaa. Totesin, että Antilan ko. tapauksessa harjoittama pro et contra -näkökohtien avoin punninta on esimerkillistä tuomion perustelemista. Hieman piruillakseni - minulla on sellaiseen joskus taipumusta - lisäsin vielä, että olisi toivottavaa, jos myös KKO:n jäsenistö alkaisi pikku hiljaa siiirtyä ko. perustelemistavan käyttämiseen. Toivomukseni on kuultu, sillä nykyisin KKO:n perustelut ovat parantuneet ja myös pro et contra -perusteluja käytetään useimmissa tapauksissa.

10. Olen edelleen sitä mieltä, ettei KKO ratkaissut tapauksessa 1999:63 väittämistaakkaa oikein. Mutta mitäpä tuolle nyt enää mitään mahtaa! Vastaus siihen, miten ko. tapaus olisi tullut ratkaista, löytyy Tuomo Antilan mietinnöstä. Kuten sanottu, se on hyvä, mutta vielä täydellisempi se olisi ollut, jos esittelijä olisi viitannut perusteluissaan myös oikeuskirjallisuudessa väittämistaakasta ko. osin esitettyihin käsityksiin. 

11. Kuten tiedämme, oikeuskirjallisuuteen viittaaminen tuomion perusteluissa on ollut KKO:ssa pannassa, käytännössä siis itse asiassa kiellettyä. Muiden maiden ylimmissä tuomioistuimissa sitä vastoin on vallalla toisenlainen käytäntö. Ehkäpä käytäntö - tässäkin suhteessa siis - kuitenkin pikku hiljaa muuttuu, kun KKO:een saadaan entistä enemmän todella päteviä jäseniä.

12. Viime syksynä Helsingin yliopistossa tarkastettiin OTL Jari Vaitojan  500-sivuinen ja muutenkin seikkaperäinen väitöskirja "Väittämistaakka, tuomarin kyselyvelvollisuus ja pakottavaan yksityisoikeudelliseen sääntelyyn perustuvien vaatimusten tutkiminen siviiliprosessissa". Se on oikein hyvä ja perusteellinen väitöstutkimus. Vaitoja käsittelee kolmessa eri kohdassa myös ratkaisua KKO 1999:63 (s. 78, 81 ja 86). Minulle ei valitettavasti selvinnyt, hyväksyykö Vaitoja KKO:n ratkaisun vai ei. Väittelijän olisi kannattanut kiinnittää huomiota myös jutun esittelijän mietinnössä esitettyihin näkökohtiin.

891. KKO 2014:81. Syytesidonnaisuus

1. Syytesidonnaisuus on juridinen käsite, jossa on kysymys siitä, millä tavalla rikosasian ratkaiseva tuomioistuin on sidottu jutussa esitettyyn syytteeseen. Syytesidonnaisuuden mukaan tuomioistuin saa tuomita syytetyn eli rikosasian vastaajan vain siitä teosta, josta häntä on syytetty. Ts. tuomioistuin ei saa lukea syytetyn syyksi sellaista tekoa, josta hänelle ei ole vaadittu jutussa rangaistusta. 

2. Lakiin syytesidonnaisuutta koskeva säännös lisättiin vasta vuoden 1997 rikosprosessiuudistuksen yhteydessä (ROL 11:3). Aikaisemmin  sääntöä noudatettiin tavanomaisen oikeuden nojalla, mutta tuomioistuinten sitä koskeva tulkintakäytäntö vaihteli melko suuresti. 

3. ROL 11:3:n mukaan tuomioistuin saa tuomita vain siitä teosta, josta rangaistusta on vaadittu. Sen sijaan oikeus ei ole sidottu syytteessä teosta käytettyyn rikosnimikkeeseen eikä lainkohtaan, jonka perusteella rangaistusta on vaadittu. Näiltä osin noudatetaan jura novit curia -periaatetta, jonka mukaan tuomioistuimen tehtävänä on soveltaa lakia viran puolesta, joten se ei ole sidottu asianosaisten, tässä tapauksessa siis syyttäjän tai asianomistajan, vaatimuksiin tai käsityksiin rikoslain sisällöstä ja soveltamisesta.

4. Korkein oikeus on viimeisten 30 vuoden aikana antanut useita syytesidonnaisuutta koskevia enakkopäätöksiä, joiden avulla alempien tuomioistuinten käytäntöä on pyritty ohjaamaan. Viimeksi näin tapahtui viime viikolla ratkaisussa 2014:81.

KKO 2014:81

4. Aikaisemmin ja vielä 1970-luvulla tuomioistuimet noudattivat syytesidonnaisuusnormin tulkinnassa professori Tauno Tirkkosen oppikirjoissaan esittämää tulkintaa. Sen mukaan tuomioistuimella on oikeus tutkia syyttessä tarkoitettu teko kokonaisuudessaan eli kaikkine syytteessä kuvattuun tekoon liittyvine ja oikeudenkäynnin aikana selvitettyine tunnusmerkistötekijöineen, vaikka syytteessä vm. seikkoihin ei olisikaan nimenomaan vedottu. Ratkaisevaa oli siis syytteessä tarkoitetun teon identiteetti, ei syytteessä esitetty teonkuvaus. 

5. Klassinen esimerkki: Jos vastaajaa syytetään varkaudesta, saa tuomioistuin Tirkkosen ja aiemman oikeuskäytännön mukaan tuomita hänet varastetun tavaran kätkemisestä, jos anastustekoa ei ole näytetty toteen, mutta anastettu omaisuus on tavattu syytetyn hallusta. Vaasan hovioikeuden presidenttinä tuomarin uransa päättänyt Paavo Alkio oli samoilla linjoilla kuin Tirkkonen (Näkökohtia syytteestä, LM 1964).

6. Vuonna 1974 eli 40 vuotta sitten kirjoittamani artikkeli (LM 1974 s. 25-43) on luultavasti ensimmäinen syytesidonnaisuutta käsittelevä esitys, jossa Tauno Tirkkosen edustama ja tuomioistuinten noudattama tulkinta todettiin erityisesti syytetyn puolustusintressiä ajatellen kohtuutomaksi ja virheelliseksi. Puolsin kirjoituksessa tulkintaa, jonka mukaan tuomioistuin on ratkaisua tehdessään sidottu syytteessä esitettyyn teonkuvaukseen, eli niihin oikeustosiseikkojen asemassa oleviin ja rikoksen objektiiviisia ja subjektiivisia tunnusmerkistötekijöitä vastaaviin konkreettisiin tosiseikkoihin, joihin syyttäjä on rangaistusvaatimuksensa tueksi vedonnut. Teolla, johon tuomioistuin on sidottu, tarkoitetaan siten syytteessä esitettyä ja oikeudenkäynnissä vedottua teonkuvausta. Vaikka teon identiteetti ei muuttuisi, tuomioistuin ei voi perustaa ratkaisuaan sellaiseen tosiseikkaan, johon syyttäjä (tai asianomistaja) ei ole vedonnut.

7. Artikkelini julkaisemisen aikoina kuvittelin, että nyt tämä "melko simppeli asia" on sitten tällä selvä, eli tuskinpa asiasta enää edes ennakkopäätöksiä juuri tarvitaan. Mutta toisin kävi, sillä tämän jälkeen syytesidonnaisuusta koskevia ennakkopäätöksiä vasta alettiinkin antaa. Oikeuskäytäntö alkoi vähitellen muuttua edustamani syytesidonnaisuusnormin tiukan tulkinnan mukaiseksi. Toisaalta erilaisia ylilyöntejä ja virheellisiä ratkaisuja annettiin aina korkeinta oikeutta myöten. Tuomarit olivat opiskeluaikanaan päntänneet päähänsä "Tirkkosen oppeja" eivätkä olleet seuranneet, mitä oikeuskirjallisuudessa oli Tirkkosen kirjojen jälkeen esitetty.

8. Paha virhe ja oikein möhläys tapahtui 1984, jolloin korkein oikeus antoi ennakkopäätöksen edellä kohdassa 5 mainitusta klassisesta tapauksesta. Ratkaisussa KKO 1984 II 154 korkein oikeus hyväksyi (ään. 4-1) hovioikeuden kannan, jonka mukaan varkaussyytteen perusteella syytetty voitiin tuomita syytteessä mainitun ja syytetyn hallusta tavatun anastetun esineen (pistoolin) kätkemisestä, vaikka näyttöä siitä, että syytetty olisi itse esineen anastanut, ei ollut, mutta hänellä aseen kertomallaan tavalla tuntemattomalta mieheltä ostaessaan oli ollut syytä varoa aseen saantoa laittomaksi. Ratkaisu on syytesidonnaisuusnormin vastainen, sillä mainittujen rikosten tekotavat ovat erilaiset eikä syytteessä vastaajalle vaadittu toissijaisesti rangaistusta kätkemisrikoksen tai -rikkomuksen perusteella. Kommentoin KKO:n ratkaisua kriittisesti eri yhteyksissä (ks. esim. LM 1985 s. 247-251 ja Materiaalinen prosessinjohto, 1988, s. 385-388).

9. Vuonna 1993 korkein oikeus muutti kantaansa ja katsoi, että koska varkaussyyte ei sisältänyt kätkemisrikoksen tunnusmerkistöön kuuluvia tekijöitä eikä syytetyllä ollut siten aihetta lausua mahdollisesta syyllistymisestään kätkemisrikokseen, häntä ei voitu tuomita varkaussyyteen perusteella kätkemisrikoksesta (KKO 1993:98, vahvennettu jaosto). Kommentoin ratkaisua tuoreeltaan hyväksyvässä mielessä (DL 1993), vaikka  oudoksuin hieman perustelujen niukkuuttaa ja sitä, ettei perusteluissa viitattu KKO:n aiempaan eli vuonna 1984 antamaan erilaiseen ennakkopäätökseen. 

10. Tämän jälkeen 90-luvulla korkein oikeus antoi syytesidonnaisuudesta ainakin viisi muuta ennakkopäätöstä ja sama tahti on jatkunut myös 2000-luvulla, jolloin asiasta on annettu tähän mennessä 14 ennakkopäätöstä. Syytesidonnaisuuden tulkinnassa noudatetaan nykyisin tiukkaa linjaa, eli ko. normia (RL 11:3) tulkitaan tavalla, jota kehotin  vuonna 1974 tuomioistumia noudattamaan. Tuomioistuinta sitoo syytteessä esitetty rikoksen objektiivisia ja subjektiivisia tunnusmerkistötekijöitä vastaava konkreettinen teonkuvaus, jonka ulkopuolelle tuomiossa ei ole lupa mennä. Syyttäjällä on rangaistusvaatimuksen perusteita koskeva väittämistaakka. Syyttäjän tehtävää helpottaa se, että hän voi jo alun perin haastehakemuksessaan vedota rangaistusvaatimuksen tueksi vaihtoehtoisiin teonkuvauksiin (vaihtoehtoinen syyte) sekä tarkistaa oikeudenkäynnin aikana syytettä ROL 5:17.2:ssa mainitulla tavalla. 

11. Nyt kommentoitava ratkaisu KKO 2014:81 koskee hieman epätavallista tapausta, mutta edellä mainittua tiukkaa tulkintaa noudattaen on epäilyksettä syytä katsoa, että hovioikeus on toiminut vastoin syytesidonnaisuusnormia (ROL 11:3). Hovioikeus on lukenut A:n viaksi teon, jonka tapahtuma-aika ja tekotapa poikkeavat syytteen teonkuvauksesta.

12. Syytteen teonkuvauksen mukaan A oli syyllistynyt törkeään petokseen siten, että hän oli erehdyttänyt yhtiö B:n (IBM) henkilökuntaa tai käyttänyt sille syntynyttä erehdystä hyväksi ja näin menetellen saanut keväällä 2004 B:n tekemään A:n määräysvallassa olleen yhtiö C:n (MP Oy) kanssa sopimuksen tai sopimaan C:n osallistumisesta sopimusjärjestelyyn B:n kanssa. A oli salannut C:n maksukyvyttömyyden ja sen, ettei hänellä ollut tarkoitustakaan maksaa B:lle sopimukseen perustuvia suorituksia. Käräjäoikeus tuomitsi A:n syytteen mukaisesti törkeästä petoksesta. Hovioikeuden mukaan A:n ei ollut näytetty erehdyttäneen B:tä tai käyttäneen hyväkseen sille syntynyttä erehdystä vielä sopimusta tehtäessä tai yhteistyöstä sovittaessa. Sen sijaan hovioikeus luki A:n syyksi törkeän petoksen sillä perusteella, että viimeistään siinä vaiheessa, kun A:n omistama yhtiö C oli syksyllä 2004 myyty kolmannelle, A oli erehdyttämällä tai erehdystä hyväksi käyttäen saanut B:n pysymään sopimusjärjestelyssä. - Syyte perustui siis yksinomaan sopimusneuvottelujen aikana ja sopimusta solmittaessa tapahtuneeseen erehdyttämiseen, mutta hovioikeus luki A:n syyksi vasta sopimussuhteen aikana tapahtuneen erehdyttämisen, jota ei ollut sisällytetty syytteen teonkuvaukseen.

13. Korkein oikeus korostaa aivan oikein perusteluissaan (kohdat 6 ja 12), että syytesidonnaisuuden tarkoituksena on turvata ensisijaisesti vastaajan puolustautumismahdollisuudet oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellyttämällä tavalla. Nyt vastaaja ei ollut voinut varautua puolustautumaan hovioikeuden sittemmin hänen syykseen vasta sopimussuhteen aikana tapahtuneeseen erehdyttämiseen, kun syyttäjä ei ollut siihen teonkuvauksessaan vedonnut.

14. Perusteluissa olisi voitu pohtia lähemmin, mitä seikkaan vetoamisella syytesidonnaisuuden eli syyttäjän väittämistaakan yhteydessä tarkoitetaan. Näyttää siltä, että tuomioistuimilla, syyttäjillä ja asianajajilla on (yhä edelleen) hieman erilaisia käsityksiä asiasta. Vetoaminen on prosessitoimi, josta ilmenee asianosaisen, tässä tapauksessa siis syyttäjän, tarkoitus tuoda seikka esiin nimenomaan vaatimuksensa perusteena, jotta tuomioistuin panisi seikan tuomion perusteeksi eikä ottaisi seikkaa huomioon ainoastaan todisteena tai jonkinlaisena taustailmiönä. Oikeustosiseikkaan vetoamiseksi ei riitä, että syyttäjä (tai asianomistaja) vain mainitsee seikan ikään kuin ohimennen tai se ilmenee todistajan kertomuksesta tai todisteena esitetystä asiakirjasta.

15. Ko. tapauksessa asianomistaja (IBM) oli sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudelle antamassaan vastauksessa tuonut esiin, että erehdyttäminen ei ollut koskenut vain neuvotteluvaihetta (kuten syyttäjän teonkuvauksessa oli esitetty), vaan se oli jatkunut myös ko. laitteiden noutojen käynnistämisen jälkeen eli sopimussuhteen aikana (perustelujen kohta 8). Syyttäjä on puolestaan korkeimmalle oikeudelle selittänyt (kohta 9), että hänen käräjäoikeudessa tekemänsä syytteen tarkistus sisälsi myös hovioikeuden A:n syyksi lukeman menettelyn eli sopimussuhteen aikana tapahtuneen erehdyttämisen. Syyttäjä on väittänyt, että käräjäoikeuden tuomioon kirjattu teonkuvauksen tarkistus ei ole sanatarkasti vastannut sitä, miten syyttäjä oli pääkäsittelyssä asian ilmaissut. 

16. Kuten korkein oikeus perusteluissaan toteaa (kohta 10), syyttäjän (tai asianomistajan) on mainittava syytteen tarkistus niin selvästi, että muut asianosaiset ja tuomioistuin ymmärtävät, että rangaistusvaatimuksen perusteena olevaa teonkuvausta halutaan muuttaa tai tarkistaa.  Jos tarkoitetun teonkuvauksen sisältö jää epäselväksi, tuomioistuimen on  prosessinjohdon avulla selvennettävä asiaa.

17. Tämä pitää paikkansa. Tämän vuoksi käräjäoikeuden puheenjohtajan olisi tullut kysely- ja informointioikeuttaan käyttämällä selvittää, oliko syyttäjän (tai asianomistajan) tarkoituksena todella tarkistaa tai täydentää syytteen teonkuvausta, vai missä tarkoituksessa he olivat tuoneet uuden seikan esiin. Myös hovioikeuden olisi tullut  käyttää kyselyvelvollisuuttaan, sillä syytteen tarkistaminen on mahdollista myös hovioikeusvaiheessa. 

18. Jotta tuomarit ottaisivat materiaalisen prosessinjohdon vakavasti, olisi ratkaisun perusteluissa (kohta 10) ollut syytä mainita myös prosessinjohtoa ja kyselyvelvollisuuden käyttöä koskeva lainkohta, joka löytyy rikosasian pääkäsittelyn osalta ROL 6 luvun 5 §:n 2 momentista. Prosessinjohto olisi voitu mainita asiasanana ennakkopäätöksen otsikossa. 

885. Tuomarit kritisoivat asianajajien ja syyttäjien ammattitaitoa

1. Yle Uutisten toimitus on innokas kyselemään erilaisia asioita. Viime keväänä se tiedusteli tuomioistuimissa oikeusjuttuja hoitavien asianajajien ja ns. lupalakimiesten näkemyksiä tuomareiden ammattitaidosta ja tuomioiden laadusta. Kysely lähetettiin Suomen Asianajajaliiton (SAL) ja Lakimiesliiton kautta 2 945 asianajajalle ja lupalakimiehelle. Vastausprosentti jäi alhaiseksi, sillä kyselyyn vastasi 463 henkilöä, joista 380 oli asianajajia, 60 luvan saaneita oikeudenkäyntiavustajia ja kaksi julkista oikeusavustajaa.

2. Vastauksissa tuomareita arvosteltiin melko rankalla tavalla, sillä vastanneiden selvän enemmistön (88 %) mukaan tuomareiden ammattitaito ei ole aina riittänyt juttujen oikeaan ratkaisemiseen. Eniten puutteita käräjä-ja hovioikeustuomareiden ammattitaidoissa esiintyy vastaajien mukaan talousrikosasioissa, asuntokauppa- ja urakka-asioissa sekä muissa riita-asioissa. Rikosjuttujen osalta puolet vastaajista eli 45 prosenttia oli sitä mieltä, että tuomarit ovat tuominneet syyttömiä puutteellisen ammattitaitonsa vuoksi. 

3. Osa kyselyyn vastanneista asianajajista ja muista lakimiehistä (22 %) arvosteli myös tuomioiden laatua ja kertoi, että käräjäoikeuksista ei tule koskaan tai tulee vain harvoin hyvin kirjoitettu ja perusteltu tuomio. Viidennes vastaajista oli sitä mieltä, että hovioikeuksista tulee vain harvoin hyvin kirjoitettu tuomio. Korkeimman oikeuden tuomioihin valtaosa (73 %) vastaajista oli tyytyväisiä, mutta osa vastaajista moitti korkeinta oikeutta siitä, ettei se perustele valituslupahakemusten hylkääviä päätöksiään.

Yle Uutisten mainittu selvitys löytyy tästä.

4. Mutta vuoroin vieraissa, kuten sanonta kuuluu. Eilen oli nimittäin asianajajien ja "muiden lakimiesten", siis edellä mainittujen lupalakimiesten, vuoro saada ammataitonsa takia sapiskaa tuomareilta. Kysely on suoritettu elo-syyskuuun vaihteessa ja se lähetettiin oikeusministeriön virkapostina kaikille Suomen 981 tuomareille. Kyselyn tulokset julkaistiin keskellä viikkoa, jolloin "kunnon uutisia" ei ole aina saatavissa.

5. Kyselyyn vastasi 342 tuomaria eli vastausprosentti oli selvästi suurempi kuin asianajajille ja muille lakimiehille keväällä järjestetyssä kyselyssä. Vastanneista käräjätuomareita oli 184, hovioikeuden tuomareita 37, hallinto-oikeuden tuomareita 91, vakuutusoikeuden tuomareita 12, markkinaoikeuden tuomareita 8 ja korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) jäseniä 10. Kyselyyn ei vastannut kukaan korkeimman oikeuden (KKO)  tuomareista. Jostakin syystä kyselyä ei toimittu työtuomioistuimen vakinaisille tuomareille. KHO:n tuomareiden vastausprosentti voidaan pitää yllättävän korkeana.

6. Vastauksissaan tuomarit arvostelevat sekä oikeudessa juttuja ajavia lakimiehiä että syyttäjiä vielä voimakkaammin kuin asianajajat muut lakimiehet keväällä tuomareita. Asianajajat ja lupalakimiehet saavat tuomareilta voimakkaampaa kritiikkiä kuin syyttäjät. Lähes jokainen eli 98 prosenttia kyselyyn vastannut tuomari on sitä mieltä, että juttuja ajavien lakimiesten ammattitaito ei ole "aina" riittänyt jutun ajamiseen. Lähes puolet tuomareista (41 %). katsoo, että näin on tapahtunut "usein". Uutisjutusta ei ilmene, koskevatko nämä vastaukset kaikkia tuomioistuimia, siis myös hallinto-oikeuksia, vai ainoastaan yleisiä tuomioistuimia.

Yle Uutisten kyselyn tulokset löytyvät tästä linkistä.

7. Kun kyselyssä on tiedustelu lakimiesten ammattitaitoa, on aluksi syytä syytä todeta, ettei kysely ole ollut riittävän ammattitaitoisesti toteutettu. Tämä ilmenee kysymyksistä, jotka ovat kovin yleisluontoisia, mutta toisaalta melko johdattelevia ja epämääräisiä. Tuomareilta on esimerkiksi kysytty, oletteko ollut sitä mieltä, että tuomioistuimissa juttuja hoitavien lakimiesten ammattitaito ei ole ollut riittävä jutun hoitamiseen? Kysymystä voidaan tulkita eri tavoin.

8. Tuomarit olivat odotetusti sitä mieltä, että lakimiesten ammatitaito on usein riittämätön talousrikosjutuissa sekä asuntokauppa- ja urakkariidoissa. Epäselväksi jää, miksi tuomareiden mielipidettä lakimiesten ammattitaidosta on tiedusteltu juuri edellä mainituissa asioissa eikä esimerkiksi huumerikosjuttujen ja perintö- tai työoikeudellisten riita-asioiden osalta. Varmaankin siksi, että Yle Uutisten toimittajien käsityksen mukaan juuri talousrikosjuttuja ja asuntokauppajuttuja pidetään keskimääräistä vaikeampina juttuina.

9. Merkille pantavaa on, että kyselyyn vastanneista hallintotuomareista peräti 70 % sanoo, että hallinto-oikeuksissa asioita ajavien lakimiesten ammattitaito on usein riittämätön kansalaisten toimeentuloturva-asioissa sekä maankäyttö- ja rakennusasioissa. Hallinto-oikeuksissa esintyvien lakimiesten ammattitaito on siis vastaajien mukaan vielä heikompi kuin yleisissä tuomioistuimissa asioita ajavien lakimiesten ammattitaito. 

10. Kun kyselyssä tiedusteltiin, jälleen hieman johdattelevaan sävyyn, "onko mielestänne tuomioistuimissa juttuja hoitavien lakimiesten puutteellinen ammattitaito johtanut jonkun asianosaisen kannalta väärään tuomioon riita-asiassa", saatiin varsin yllättävä tulos, sillä tuomareista 52 prosenttia vastasi kysymykseen myönteisesti ja vain 48 prosenttia kielteisesti. Tämä johtuu osaltaan kysymykseen epätarkkuudesta, sillä sen on voitu tulkita tarkoittavan, että onko joskus tapahtunut, että riita-asiassa on käynyt kysymyksessä mainitulla tavalla "köpelösti". Asianajajaliiton puheenjohtaja Risto Sipilä on ihmetellyt vastausten mainittua jakaantumista.

11. Kyselyyn vastanneiden tuomareiden mukaan väärät tuomiot riita-asioissa johtuvat usein väittämistaakasta eli normista (OK 24:3.2), jonka mukaan tuomioistuin ei saa perustaa tuomioita sellaiseen juridisesti välittömästi relevanttiin tosiseikkaan (oikeustosiseikkaan), johon juttua ajavat lakimiehet eivät ole selkeästi vedonneet. Tarkasti ottaen säännös tarkoittaa subjektiivista väittämistaakkaa eli siitä, että tosiseikkaan tulee vedota sen osapuolen (kantaja tai vastaaja), jolla on materiaalisen oikeuden mukaan seikkaa koskeva vetoamisvelvollisuus. Jos asianosainen eli käytännössä hänen asiamiehensä tai avustajansa ei huomaa tai osaa vedota edukseen kaikkiin tarvittaviin oikeustosiseikkoihin, hän häviää jutun. 

12. Asianajajaliiton puheenjohtaja Risto Sipilä sanoi Yle Uutisille olevansa huolissaan tuomarikunnan käsityksestä, jonka mukaan asianajajien puutteellinen ammattitaito johtaisi riita-asioissa usein vääriin tuomioihin. Aika suuri osa kyselyyn vastanneista tuomareista on kuitenkn saattanut liioitellla asianajajien ammattitaidon riittämättömyyttä tai vastannut kyselyyn joko hieman huumorimielellä tai "nyt maksetaan potut pottuina" -periaatteella eli kostaakseen aiemmin asianajajilta omasta ammattitaidostaan saamansa huonon "kevättodistuksen".

13.  Kuten Risto Sipilä totesi, asiaan vaikuttaa myös tuomareiden usein passiivinen prosessinjohto eli se, että tuomarit eivät joko ymmärrä, viitsi tai osaa puuttua sopivalla tavalla asiassa ilmeneviin epäselvyyksiin tai ristiriitaisuuksiin ja selvittää, mihin kaikkiin tosiseikkoihin asiamieheillä tai avustajilla on tarkoitus päämiestensä vaatimusten tueksi vedota nimenomaan oikeustosiseikkoina ja mihin seikkoihin sen sijaan vain joko todisteina (todistustosiseikkoina) tai jonkinlaisina jutun taustatekijöinä. Lisäksi on syytä huomata, että tuomarit eivät itse aina hallitse väittämistaakkanormia ja sen soveltamista, vaan saattavat perustaa tuomion myös sellaisiin seikkoihin, joihin asiamiehet tai avustajat eivät ole vedonneet nimenomaan oikeustosiseikkoina. Toisaalta tuomari saattaa katsoa, että asianosainen ei ole vedonnut tiettyyn tosiseikkaan mainitussa tarkoituksessa, vaikka asiamiehellä tai avustajalla on asiasta erilainen käsitys.

14. Tuomarit ovat kyselyssä lausuneet ainoastaan omia käsityksiään asiamiehinä ja avustajina toimivien lakimiesten ammattitaidosta samoin kuin tuomioiden oikeellisuudesta tai vääryydestä. Tuomarit eivät omaa jumalallista kykyä päästä jutussa kuin jutussa absoluuttiseen totuuteen ("todelliseen totuuteen"), vaan oikeudenkäynnissä joudutaan pakosta tyytymään prosessuaaliseen eli jutussa esitettyä todistusaineistoa vastaavaan totuuteen. Tuomitsemistehtävän hoitaminen on inhimillistä toimintaa ja tuomarit ovat erehtyviä ja vajavaisia ihmisiä, jotka joutuvat istumaan ja ratkaisemaan oikeusjuttuja kenties työuupumuksen rasittamina ja erilaisissa ristipaineissa. Tuomarit ovat kyselyssä "laukoneet" vain omia subjektiivisia käsityksiään siitä, milloin tai kuinka usein oikeusjutuissa joudutaan antamaan väärä tuomio ja miten usein tämä johtuisi asiamiesten tai avustajien ammattitaidon riittämättömyydestä. Tuomareiden ratkaisuja muutetaan yllättävän usein ylemmissä oikeusasteissa, jonne ratkaisuista valitetaan. Tuomion virheellisyys saattaa johtua tuomarin oman ammattitaidon puutteesta, joka ilmenee esimerkiksi todistusharkinnan tai lainsoveltamisen epäonnistumisena.

15. Kyselyyn vastanneiden tuomareiden mukaan syyttäjien ammatitaidossa on harvemmin puutteita kuin riitajuttuja ajavien lakimiesten ammattitaidossa. Puutteita toki esiintyy, sillä vastaajista 72  prosenttia ilmoitti, että syyttäjien ammattitaito ei ole aina ollut riittävä juttujen ajamiseen. Toisaalta vain viisi prosenttia vastaajista sanoi, että näin tapahtuu usein. Epäselväksi jää, mitä kyselyssä ja vastauksissa tarkoitetaan maininnalla "syyttäjien ammattitaito ei ole ollut aina riittävä". Riittääkö, että tuomarin istumasta sadasta rikosjutusta kahdessa tai kolmessa tapauksessa syyttäjien taidoissa on esiintynyt "pieniä puutteita"? Talousrikosjuttujen osalta tuomareista lähes neljännes on sitä mieltä, että syyttäjien ammattitaidoissa on ollut usein puutteita.

16. Yllättävin tulos rikosjuttuissa oli kuitenkin se, että yli puolet (55 %) kyselyyn vastanneista tuomareista kertoi, että syyttäjien puutteellisen ammattitaidon vuoksi "syyllisiä on jäänyt tuomitsematta". Tämä tulos muistuttaa yllättävän tarkasti edellä riita-asioissa saatua tulosta, jonka mukaan 52 % tuomareista on sitä mieltä, että lakimiesten puutteellinen ammattitaito on johtanut vääriin tuomioihin. Tuomarit eivät näytä tiedostavan, että meillä on voimassa syyttömyysolettama, joten sen jälkeen, kun syyte on tuomiolla hylätty, ei  voida puhua tekoon syyllisestä. Tuomareiden ei ole sopivaa valitella tai arvostella syyttäjiä siitä, että osa "syyllisistä" jää tuomitsematta.

17. Asianajajaliiton puheenjohtaja ja valtakunnansyyttäjä esiintyivät eilen tv-uutisissa vakavina ja kertoivat pitävänsä Yle Uutisten tekemää kyselyä tärkeänä. TV1:n pääuutislähetyksessä kuultiin myös oikeusministeriä, joka hieman takelteli yrittäessään painottaa lakimiesten jatkokoulutusta, mutta sai sentään sanotuksi, että kansalaisten oikeusturva ei ole vaarassa. Tänään aamutelevisioissa studioon oli haalittu lisää vakavanoloisia miehiä oikeusministeriöstä, lakimiesliitosta ja hovioikeudesta. Miesten jutustelu kääntyi tuomioistuimissa jo toteutettuihin ja vielä monta vuotta edessä oleviin säästöihin, resurssipulaan jne., vaikka Yle Uutisten kysely koskenut tuomareiden, vaan asianajajien ja muiden oikeusjuttuja ajavien lakimiesten ammattitaitoa. Lisää vettä myllyyn saatiin tänään tv-uutisissa esillä olevasta toisesta "selvityksestä", josa valiteltiin kovasti tuomareiden työuupumusta.

18. Molemmissa kyselyissä esille tulleita asioita ja epäkohtia on valitettu tässä maassa niin kauan kuin muistan. Itse en pidä eilen tai keväällä julkaistujen kyselyjen tuloksia erityisen vakavana asiana ja ainoana totuutena. Selvityksessä tuomareille esitetyt kysymykset ovat melko yleisluonteisia, epämääräisiä ja johdattelevia. Vastauksissaan tuomarit kertoivat anonyymeinä omista tuntemuksistaan ja käsityksistään, he eivät paljastaneet mitään absoluuttista totuutta advokaattien ammattitaidosta. Keväällä julkaistussa kyselyssä advokaatit ja lupalakimiehet sättivät tuomareiden ammattitaitoa ja nyt syksyllä tuomareille oli puolestaan varattu tilaisuus mollata asiamieheiä ja avustajia sekä syyttäjiä oikein olan takaa. Tämä on sitä suomalaisille tyypillinen tapaa "keskustella" asioista. Kunnon keskinäistä keskustelua ei haluta käydä, vaan tyydytään vain heittelemään Yle Uutisten välityksellä moitteita puolin ja toisin.

714. Hieman lisiä oppiin siviilijutun ajamisesta oikeudessa

1. Oikeusneuvos Pertti Välimäki piti korkeimman oikeuden asianajajapäivässä 9.11.2012  esitelmän aiheesta "Miten siviilijuttua pitäisi ajaa KKO:ssa ja sitä ennen". Esitys on siis tarkoitettu asianajajille. Oikeusneuvos Välimäki on itse entinen asianajaja, joten hän on ollut oikea henkilö puhumaan asiasta. Välimäki on koulutukseltaan oikeustieteen tohtori ja hän on toiminut aiemmin myös opetustehtävissä, jonkin aikaa myös Lapin yliopistossa, mikä on aina eksotiikan takia erityismaininnan arvoinen asia. Olemme molemmat auskultoineet Janakkalan tuomiokunnassa Riihimäellä legendaarisen ukkotuomarin Niilo Lahden opissa, tosin eri vuosikymmenillä.

2. Välimäen esitelmä on julkaistu korkeimman oikeuden kotisivulla kohdassa tietoiskuja. Hän käsittelee siviilijutun ajamista lähinnä korkeimman oikeudessa, mutta kuten esityksessä todetaan, asianajossa voi ilmetä puutteita ja laiminlyöntejä ("kompurointia") myös alemmissa oikeusasteissa ja jopa jo ennen jutun vireillepanemista. Välimäki ei käsittele asianajon koko kirjoa, vaan keskittyy tiettyihin prosessuaalisiin kysymyksiin, joiden kohdalla advokaatin kompastelu on päämiehen kannalta kohtalokasta, sillä seurauksena on yleensä aina jutun häviäminen. Kysymys on ennen muuta siitä, osaako asianajaja vedota oikeisiin seikkoihin (väittämistaakka) ja varautua esittämään näyttöä sellaisista seikoista, joista hänen päämiehellään on todistustaakka.

3. Vaasan hovioikeus on antanut tämän vuoden alussa ohjeet siitä, miten siviili- eli riita-asiaa käsitellään ja sitä olisi syytä ajaa hovioikeudessa ja mitä asian hovioikeuskäsittelyssä yleensä tapahtuu; ohjeet löytyvät tästä. Ohjeet ovat lähinnä teknisiä ja käsittäen jonkinlaisen lainsäädännön pohjalta tehdyn yhteenvedon tai muistilistan, mutta toki niissä annetaan hyviä ohjeita muun muassa valituskirjelmän sisällöstä ja laatimisesta. Toisaalta esimerkiksi väittämistaakkaa, joka on Välimäen esityksen keskiössä, ei mainita hovioikeuden ohjeissa edes nimeltä, vaan viitataan vain lyhyesti asianomaiseen lainkohtaan (OK 24:3.2).  Hovioikeuden ohjeet ovat toki sinänsä sangen tarpeellisia asianajon kannalta. Myös joissakin käräjäoikeuksissa on tiettävästi annettu ohjeita jutun ajamisesta ja oikeuskäsittelystä, mutta niitä ei ole julkaistu netissä.

4. Kuten Välimäki toteaa, siviilijutun asianajo saattaa mennä pieleen jo ennen jutun vireilletuloa tapahtuneen asiamiehen laiminlyönnin tai virheen takia.Tämän vuoksi olisi ollut paikallaan, että oikeusneuvos olisi kertonut hieman tarkemmin asianajajan velvollisuudesta perehtyä asiaan ennen kuin hän panee sen oikeudessa vireille tai vastaa vireille tulleeseen kanteeseen. Kyse on asianosaisvalmistelusta, jossa tapahtuneita laiminlyöntejä tai virheitä saattaa olla vaikea enää käräjäoikeuden valmistelussa korjata. Asianajajat luottavat ehkä liiaksi siihen, että tuomari, jonka vastuulla asian valmistelu oikeudessa on, kaivelisi ikään kuin viran puolesta esiin jutun relevantit seikat ja todisteet.  Näin ei käytännössä tapahdu eikä se edes kuulu tuomarin tehtäviin. 

5. Yleisin virhe huonossa asianajossa on siinä, että jutun faktat hallitsevat asiananajan ajattelua ja sen myötä myös juttuun valmistautumista ja asian ajamista oikeudessa. Tästä johtuu, että "kannekirjelmät ovat usein hahmotonta mössöä ja kaoottista sekamelskaa", kuten Välimäki käytäntöä kuvailee. Jos kantajan advokaatti ei ole hahmottanut faktoja oikeusnormien ja niistä ilmenevien oikeustosseikojen kautta, ei vastineiltakaan voi juuri enempää odottaa, koska vastaajan advokaatti ei tiedä, mistä kanteessa oikeastaan on kysymys. 

6. Välimäen esityksen ytimenä on ajatus siitä, että oikeudessa asioita tarkastellaan tai ainakin tulisi tarkastella pitäen lähtökohtana juridiikkaa, ei konkreettisen tapauksen faktoja. Tämä edellyttää avustajalta lain ja muiden oikeuslähteiden tuntemista ja hallintaa, toisaalta kykyä hahmottaa oikeudellisesti merkitykselliset seikat (oikeustosiseikat) ja erottaa ne muista seikoista ja todisteista. Tosiseikkojen erottelulla konkreettisessa tapauksessa oikeustosiseikkoihin ja todistustosiseikkoihin on tärkeä merkitys, koska väittämistaakka koskee oikeustosiseikkoja, mutta vain niitä. Asianajajan kyky asian oikeudelliseen hahmottamiseen punnitaan jo riita-asian haastehakemusta tai vastinetta laadittaessa. Siinä pitäisi mainita kaikki kannevaatimuksen tai vastineen kannalta olennaiset oikeustosiseikat, mutta ei mitään sellaista, joka ei asiaan kuulu. 

7. Se, mihin seikkoihin kanteen tai vastineen tueksi on syytä vedota, jotta juttu voitaisiin voittaa, hahmottuu oikeusnormien kautta. Jos asian hahmottamisessa ja juridiikan hallinnassa, mistä Välimäki käyttää lyhennettä "juju" (jutun juridiikka), on puutteita, oikeudenkäynnin painopiste siirtyy helposti todistelupuolelle silloinkin, kun ongelmat ovat todellisuudessa luonteeltaan juridisia. Jos vielä valmistelua johtavan tuomarin prosessinjohto on, kuten se valitettavan usein tahtoo olla, passiivista, voi koko prosessi lähteä ajelehtimaan hallitsemattomasti faktoilla "melskaamisen" merkeissä; tuomarin prosessinjohto näyttää jääneen Välimäen esityksen ulkopuolelle. Seurauksena saattaa olla, ettei jutussa vielä hovioikeudessa tai kenties edes korkeimmassa oikeudessa muutosta haettaessa olla selvillä siitä, mistä asiassa on kysymys. Muutoksenhaussa  asianajon puutteita voidaan prekluusionormien johdosta korjata enää vain rajoitetusti.

8. Välimäki puhuu esityksessään paljon ja lämpimästi "juridiikasta". Sanan merkityssisältö on kuitenkin laaja, yleensä sitä käytetään sanan oikeustiede synonyyminä. Välimäki tarkoittaa kuitenkin juridiikalla faktojen, näytön tai näyttökysymyksen vastakohtaa eli oikeuskysymystä tai lainsoveltamista. Oikeudenkäynnissä operoidaan toisaalta faktoilla ja todisteilla (näyttö- tai tosiasiakysymys), toisaalta taas oikeusnormeilla (oikeuskysymys). Sanaa "oikeusnormi" Välimäki ei kuitenkaan jostakin syystä käytä. Hieman tarkempi terminologia olisi ollut paikallaan, vaikka esitelmässä ei olekaan ollut kyse tieteellisestä puheenvuorosta.

9. Kuten Välimäen esityksestä näkyy, väittämistaakalla - siitä säädetään siis OK 24 luvun 3 §:n 2 momentissa - on riita-asian oikeudenkäynnissä tärkeä merkitys. Korkein oikeus on antanut väittämistaakan soveltamisesta parinkymmenen viimeksi kuluneen vuoden aikana toistakymmentä ennakkopäätöstä; kaikissa ei tosin mainita väittämistaakkaa asia- tai hakusanana, vaan käytetään mitäänsanomatonta termiä "oikeudenkäyntimenettely". Väittämistaakkaan alettiin itse asiassa kiinnittää oikeuskäytännössä - ja kirjallisuudessa laajempaa huomiota vasta sen jälkeen, kun olin kirjoittanut siitä Lakimies-lehdessä 1985 julkaistun artikkelin otsikolla "Väittämistaakasta vähäisen" (s.973-1006).  Olen kommentoinut useita väittämistaakan soveltamisesta annettuja korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiä Pekka Timosen toimittamassa kirjasarjassa KKO:n ratkaisut kommentein. 

10. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista puuttua kaikkiin Välimäen esityksessä mainittuihin yksityiskohtiin. Esitys on käytännön esimerkkitapausten ansiosta havainnollinen ja yleisesti ottaen pätevää tekstiä. Kohdassa 2 selostetun oikeustapauksen yhteydessä Välimäki opettaa advokaatteja kädestä pitäen, mistä siiviliasian ajamisessa on keskeisiltä osin kysymys. Toisaalta esityksen väittämistaakkaa koskevat yksityiskohdat herättävät joitakin kriittisiä kommentteja.

11. Kohdassa 3.2 Välimäki viittaa ennakkopäätökseen KKO 2009:89. Pitää tunnustaa, että ko. ratkaisu on mennyt minulta aikanaan ohitse, sillä en ole huomannut kiinnittää siihen huomiota. Tämä johtuu osaksi siitä, että ennakkopäätöksen, jonka tekemiseen oikeusneuvos Välimäki on itsekin osallistunut, otsikossa ei mainita sanaa väittämistaakka vaan siinä mainitaan hakusanana ainoastaan "oikeudenkäyntimenettely".  Pekka Timosen toimittamassa kirjassa KKO:n ratkaisut kommentein II/2009 kyseistä tapausta on kommentoinut siviilioikeudesta väitellyt OTT Juha Mäkelä. Hän ei ole puuttunut kommentissaan lainkaan tapauksen prosessioikeudelliseen kysymykseen eli väittämistaakkaan, vaan käsittelee ainoastaan siviilioikeudellista kysymystä siitä, oliko tapauksessa ostajalle irtaimen kaupassa aiheutuneita vahinkoja pidettävä kauppalain tarkoittamina välittöminä vai välillisinä vahinkoina.

12. Prosessioikeuden osalta ratkaisussa KKO 2009:89 on kysymys siitä, oliko kantaja vedonnut korvausvaatimuksen perusteena myyjän huolimattomuuteen, samoin kuin siitä,  miten käräjäoikeuden ja hovioikeuden olisi tullut mainitun kysymyksen selvittämiseksi menetellä. Kyse on siis väittämistaakasta ja, etenkin hovoikeuden osalta, tuomioistuimen prosessinjohdosta. Käräjäoikeus katsoi, että kantaja ei ollut väittänyt myyjän toimineen huolimattomasti. Hovioikeus oli sen sijaan toisella kannalla. 

13. Korkein oikeus totesi, että kantaja ei ollut tosin käyttänyt sanaa huolimattomuus. Kun kantaja oli kuitenkin väittänyt myyjän menetelleen sopimusvelvoitteita täyttäessään virheellisesti, kantajan oli katsottava tarkoittaneen samaa kuin, että myyjä oli aiheuttanut vahingot huolimattomalla menettelyllään. Korkein oikeus siis tulkitsi vaatimuksen perustetta kantajalle "parhain päin". Hovioikeuden virhe oli siinä, että sen ei olisi tullut perustaa ratkaisuaan myyjän huolimatomuuteen ilman, että tähän olisi kiinnitetty asianosaisten huomiota hovioikeudessa. Käräjäoikeus teki siis virheen väittämistaakan soveltamisen, hovioikeus puolestaan informatiivisen prosessinjohdon osalta.

14. Välimäen mukaan vahingonkorvausjutun kanteessa ei tarvitse mainita välttämättä sanaa "huolimattomasti" tai "tuottamus", vaan tuottamukseen vetoamiseksi riittää, kun kantaja väittää, että vastajan huolimaton menettely on aiheuttanut kanteessa mainitut vahingot.  Välimäen mukaan olennaista ei ole "sanamagia" eli oikeiden sanojen valinta, vaan se, mitä sanoilla tarkoitetaan.

15. Periaatteessa asia on toki niin kuin oikeusneuvos sanoo. Väittämistaakkaa koskevan OK 24 luvun 3 §:n 2 momentissa seikalla tarkoitetaan ns. oikeustosiseikkaa eli vaaditun oikeusseuraamuksen kannalta välittömästi relevanttia ratkaisuun vaikuttavaa tosiasiaa. Väittämistaakka ei sitä vastoin koske välillisesti relevantteja tosiasioita eli todistustosiseikkoja (todisteita) eikä liioin faktojen juridista luonnehdintaa.Tämä ilmenee myös roomalaisen oikeuden normista da mihi factum, dabo tibi jus ("anna minulle fakta, niin minä annan sinulle oikeutesi") samoin kuin periaatteesta falsa demonstratio non nocet ("väärä nimitys ei ole vahingoksi"). Tuomioistuin tuntee lain (jura novit curia) ja soveltaa sitä asianosaisten vetoamiin faktoihin viran puolesta. "Tuottamus" ei ole "puhdas" fakta, vaan ns. kompleksinen oikeustosiseikka, jonka momentit (faktatasolla) ovat väittämistaakan kohteena. Väittämistaakan täyttämiseksi on siis vedottava siihen, mikä historiallisen tapahtumainkulun tasolle sijoittuva menettely tarkkaan ottaen on "tuottamuksellista", ja näistä seikoista on sitten tarpeen mukaan esitettävä näyttöä. Mutta "tuottamukseen" ei puhdasoppisen prosessuaalisen ajattelutavan mukaan tarvitse vedota, koska, kuten jo sanottu, vetoaminen kohdistuu oikeustosiseikkoihin, ei normeihin tai tosiseikaston juridiseen luonnehdintaan, jollainen siis "tuottamus" on.

16. Mutta, hetkinen! Prosessuaalinen puhdasoppisuus ei toki estä asianajajaa vetoamasta tai ainakin viittaamasta "raakojen" faktojen ohella myös lakiin ja oikeusnormeihin, niin kuin useimmiten, varmaankin 95 prosentissa tapauksista käytännössä myös tapahtuu. Minusta on suoraan sanottuna aika kummallista, ettei kantajan asiamies ole ratkaisussa KKO 2009:89 selostetussa tapauksessa joko osannut tai halunnut näin tehdä.  Ko. tapauksessa kantajan asianajajan olisi ollut erityisesti vastaajan oikeusturvan kannalta tärkeää nimenomaisesti mainita, että vastaajan menettely oli ollut tuottamuksellista (informaatiotaakka). Jos näin olisi tehty, ei jutussa olisi tarvinnut arvuutella  - aina KKO:ssa asti (!) - sitä, oliko kanteessa ollut tarkoitus vaatia välillisten vahinkojen korvaamista tuottamuksen vai erityisen sitoumuksen perusteella, jotka kauppalain 40 §:n 3 momentissa on asetettu välillisten vahinkojen korvaamisen edellytyksiksi. 

17. Kannattaisi pitää mielessä, että väittämistaakan perimmäisenä funktiona on oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja asianosaisen kuulemisen toteutuminen; tätä Välimäki ei esityksessään mainitse. Väittämistaakka estää sen, että tuomio tulisi  asianosaiselle yllätyksenä. Näin tapahtuisi, jos tuomio saataisiin perustaa sellaiseen oikeustosiseikkaan, johon asianosainen, jonka tulisi seikkaan vedota, ei ole niin tehnyt. Tapauksessa KKO 2009:89 jäi todennäköisesti epäselväksi, ei vain käräjäoikeudelle, vaan myös vastaajalle, oliko kantajan tarkoituksena ollut vedota tuottamuksen konstituoiviin tosiseikkoihin, vai mitä kantaja oikeastaan ajoi takaa hahmottomalla esityksellään, jossa ei ollut mukana juridiikkaa sen vertaa, että siinä olisi mainittu sana "tuottamus". 

18. Oikeusneuvos Välimäki näyttäisi esittävän hieman ristiriitaisia lausumia. Toisaalta eli aluksi hän vaatii asianajajilta pontevasti "jujua" eli jutun juridiikkaa ja pitämään mielessä, että oikeudenkäynissä kaiken aa ja oo on juridiikka ja sen hallitseminen, so. laki, oikeusjärjestys ja oikeusnormit, joiden valossa faktoja tulee hahmottaa. Mutta sitten kun  tullaan konkreettiseen tapaukseen, oikeusneuvos tuntuukin haluavan sanoa, että äsh, ei se juridiikka ja sen osaaminen niin tärkeää olekaan, sillä faktathan ne ovat, mitkä ratkaisevat, eli faktoihin vetoaminen riittää, unohtakaamme (tässä kohdin) juridiikka! 

19. Oikeusneuvos tuntuisi siis jotenkin vähättelevän aiemmin korostamaansa juridista osaamista eli tässä tapauksessa juridisesti oikein muotoiltujen perusteiden esittämistä. Hän antaa jopa ymmärtää, että kyse olisi vain "sanamagiasta", mitä tuomioistuin ei voi tai sen ei edes tulisi asianajajilta vaatia. Tämä on minusta aika yllättävää. Jollei korkeasti koulutettu ja kokenut asianajaja osaa sanoa oikeudessa "rumaa sanaa niin kuin se on" eli kakaista vahingonkorvausjutussa suustaan ulos sanaa "tuottamus" tai "huolimattomuus", vaan hän vain jaarittelee ummet ja lammet faktoja selostaessaan, niin tilanne vaikuttaa minusta kyllä eriskummalliselta. Tällainen osaamattomuus ei ole minusta puolusteltavissa. Kyse ei ole sanamagiasta, jos advokaateilta edellytetään juridiikan edellyttämällä tavalla korrektisti muotoiltujen kanneperusteiden tai väitteiden esittämistä.

20. Esityksensä kohdassa 3.3. Välimäki käsittelee vastaajan väittämistaakkaa. Professori Tauno Tirkkosen vielä 1970-luvulla esittämien oppien mukaan riita-asian vastajalla ei katsottu olevan lainkaan väittämistaakkaa. Vuonna 1985 julkaistussa artikkelissani asetuin toiselle kannalle, ja tämän jälkeen myös oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että vastaajalla on väittämistaakka kanneperusteita kumoavien vastatosiseikkojen osalta.  

21. Vastaajan väittämistaakan osalta Välimäki mainitsee tapauksen (esimerkki 3), joka myös herättää hieman ihmettelyä. Kysymyksessä on korkeimman oikeuden antama julkaisematon ratkaisu tai sitten tapaus, jossa korkein oikeus ei ole myöntänyt valituslupaa. Tapauksessa kantajana ollut myyjä velkoi ostajalta sopimuksen mukaista kauppahintaa. Ostaja kiisti kanteen sillä perusteella, ettei sopimusta ollut lainkaan syntynyt. Tätä väitettään hän perusteli viittaamalla sopimuksessa mainittuun sopimuksen päättämismenettelyyn. Hovioikeus katsoi sopimuksen syntyneen, mutta hylkäsi kanteen sillä perusteella, että vastaajalla oli ollut oikeus purkaa sopimus, koska myyjän toimittama tavara oli ollut kelvotonta. Kantaja haki korkeimmalta oikeudelta valituslupaa sillä perusteella, että hovioikeus oli toiminut vastoin väittämistaakkanormia ratkaistessaan asian sellaisen seikan perusteella, johon vastaaja ei ollut vedonnut.

22. Välimäen kertomus, siitä, miten hän oli tutkinut asiaa ja ratkaissut sen, tuntuu minusta suorastaan hieman koomiselta. Hän kirjoittaa näin:

Hiki nousi otsalle vastaajan lausumia lukiessa. Vastaaja oli kirjoittanut ja hänen lausumia oli kirjattu ehkä noin 20 sivua eli noin 600 riviä. Ja onneksi kolmella (3) rivillä hän oli vedonnut myös olennaiseen toimitusvirheeseen ja purkuoikeuteensa – ikään kuin puolivahingossa, luojan kiitos. Ohjelmiston toimimattomuudesta oli onneksi myös prosessattu, koska se liittyi sopimuksen päättämismenettelyyn. Valitusluvan hakijan väittämää virhettä ei lopulta jutussa ollut.

23. Huh!  Minulle ei tullut hiki eikä tukkakaan (enempää) harmaantunut. Tukka tuntui kuitenkin nousevan kauhusta pystyyn Välimäen "tunnustusta" lukiessani! Voiko Välimäen kuvailema asioiden tutkimistapa ja asianosaisten lausumien "parhain päin" tulkitseminen todella olla edelleen korkeimman oikeuden ja hovioikeuksien arkipäivää? Olen ollut siinä uskossa, että tuollaisesta "kammiolainkäytöstä" olisi jo päästy eroon. Mutta mitä vielä: Sieltä sitä vain kaivetaan ja poimitaan pitkistä kirjelmistä yksi irrallinen lauseen pätkä, joka ratkaisee kaiken eli koko jutun, vaikka tulkitsija eli tuomari itsekin toteaa, että lause oli kirjoitettu varmaankin "puolivahingossa". Eikö tuomarin päähän todellakaan hiivi epäily siitä, riittääkö sanotunlainen "puolivahinko" tosiseikkaan vetoamiseksi ja väittämistaakan täyttämiseksi?

24. Olen väittämistaakasta kirjoittaessani aina korostanut, että tosiseikkaan vetoamiseksi ei riitä millainen laudahdus tai lause tahansa, ei edes maininta seikasta. Vuonna 2007 kirjoitin vetoamisesta prosessitoimena näin:

MIlloin asianosaisen voidaan katsoa vedonneen tiettyyn seikkaan nimenomaan oikeustosiseikkana? Kontradiktorisen periaatteen toteutumiseksi vetoamiselle on asetettava tiukat vaatimukset. Ts. on edellytettävä, että asianosaisen vetoamistarkoitus on niin selvä, ettei tässä suhteessa vastapuolelle jää epäselvyyttä. Vetoaminen on vaatimuksen kaltainen prosessitoimi, jolla asianosainen joko nimenomaan vaatii tai pyytää, että hänen vaatimuksensa tueksi esittämänsä seikka otettaisiin tuomioistuimen ratkaisun perusteeksi, tai josta joka tapauksessa selvästi ilmenee asianosaisen tarkoittavan, että hän vetoaa seikkaan oikeustosiseikkana eikä ainoastaan todistustosisiekkana taikka jonkinlaisena jutun taustaseikkana. Vetoamiseksi ei siten riitä, että asianosainen tai hänen vastapuolensa oikeudenkäynnin aikana ikään kuin vain ohimennen mainitsee seikasta todisteena  tai jutun taustatekijänä tai että seikka ilmenee todistelun aikana esimerkiksi todistajan kertomuksesta tai kirjallisesta todisteesta.

25. Vetoamistarkoituksen tulee olla siis niin selvä, että vastapuolikin sen ilman muuta ymmärtää. Ne seikat, joihin kantaja ja vastaaja vetoavat oikeustosiseikkoina, olisi syytä ilmoittaa kirjelmässä käyttäen joko lihavointia tai alleviivausta, jotta tyhmempikin käsittäisi, mihin on ollut tarkoitus vedota ja mihin ei. 

26. Välimäen kertomassa tapauksessa vastaajan ikään kuin ohimennen esittämä kolmen rivin mittainen lausuma, jota oikeusneuvoksetkin joutuvat etsiskelemään paksusta asiakirjanipusta "hiki otsalla" ja varmaan myös "suurennuslasin kanssa", ei voi toki mitenkään täyttää vetoamiselle edellä asetettuja kriteerejä. Jos vastaja on kirjoittanut lauseen - kuten Välimäki itsekin epäilee - vielä ikään kuin puolivahingossa, on selvää, ettei vastapuoli eli tässä tapauksessa kantaja ole voinut kohtuudella ymmärtää, että vastaajan tarkoituksena oli vedota lausumasta ilmenevään seikkaan nimenomaan vaatimuksensa perusteena eli oikeustosiseikkana. Vaikuttaa siltä, että kantaja on tuonut kyseisen seikan esiin vain joko todisteena tai jutun taustatekijänä. Hovioikeus, jonka "tulkinnan" korkein oikeus on hyväksynyt, on siten perustanut tuomionsa väittämistaakan vastaisesti seikkaan, johon vastaaja ei ollut asianmukaisella tavalla vedonnut. Sillä, että jostakin seikkaan kuuluvasta osatekijästä on, kuten Välimäki kertoo, "onneksi" myös prosessattu, ei ole väittämistaakan täyttämisen kannalta merkitystä. 

27. Välimäki ei käsittele esitelmässään tuomarin prosessinjohtoa. Lain mukaan tuomari on velvollinen selvittämään riita-asian valmistelussa asianosaisten lausumissa olevat epäselvyydet ja ristiriitaisuudet. Jos asianosaisen kirjallinen tai suullinen lausuma on epäselvä tai puutteellinen, tuomarin on tehtävä hänelle asian selvittämistä varten tarpeelliset kysymykset (OK 5:21.2). Tuomarin on huolehdittava myös siitä, että asianosaiset mainitsevat kaikki seikat, joihin he haluavat vedota (OK 5:21.1). Ts. tuomarin velvollisuutena on epäselvässä tilanteessa selvittää, missä tarkoituksessa asianosainen mainitsee tietystä seikasta, eli onko hänen tarkoituksenaan siis vedota seikkaan oikeustosiseikkana vai esimerkiksi ainoastaan todisteena. Jos Välimäen mainitsemissa tapauksissa tuomari olisi huolehtinut jo valmistelun aikana prosessinjohdosta, on ilmeistä, ettei epäselvyyttä asianosaisen vetoamistarkoituksen suhteen olisi syntynyt.

28. Oikeusneuvos Välimäki opastaa esitelmässään asianajajia myös siitä, miten advokaatin on syytä esittää ("myydä") asia tuomarille, jotta hän voisi saada tuomarin vakuuttuneeksi siitä, että asiassa on lain ja oikeudenmukaista asettua juuri hänen ajamalleen kannalle. Kyse on Välimäen mukaan "taidosta sanoa se" (tss). Tältä osin Välimäki kertoo saaneensa innoitusta Antonin Scalian ja Bryan A. Garnerin kirjasta "Making Your case. The Art of Persuading Judges".  Scalia on Yhdysvaltojen Supreme Courtin 77-vuotiaana virassaan edelleen oleva tuomari ja Garner professori ja tunnetun Black's Law Dictionary -teoksen nykyinen päätoimittaja. Garneria on luonnehdittu Yhdysvalloissa juridisen kirjoittamisen johtavaksi asiantuntijaksi ja auktoriteetiksi.

29. Tältä osin minulla ei ole huomauttamista, ja pitääkin vain toivoa, että suomalaiset advokaatit ottaisivat opikseen Välimäen pohdinnoista. Pari täydentävää seikkaa on kuitenkin syytä mainita. Välimäki käsittelee ainoastaan asianajajien kanne- ja vastinekirjelmiä, valituskirjelmiä, valituslupahakemuksia yms. kirjallisia esityksiä, kuten väliotsakkeista "Mieti kenelle kirjoitat", "Kirjoita lyhyesti" ja "Kirjoita täsmällisesti hyvää äidinkieltäsi" ilmenee. Scalia ja Garner sitä vastoin käsittelevät myös sitä, miten asianajajan on syytä esittää asiansa oikeuden suullisessa käsittelyssä.    

30. Mainittu ero johtuu siitä, että Suomen korkeimmassa oikeudessa, samoin kuin korkeimmassa hallinto-oikeudessakin, asiat käsitellään yleensä aina kirjallisesti, siis yksinomaan asiakirjojen perusteella. Korkein oikeus toimittaa suullisen käsittelyn vuosittain vain noin kymmenessä tapauksessa. Suullinen käsittely pidetään niin sanotusti todistelutarkoituksessa, eli istunnoissa kuullaan uudelleen jo alemmissa oikeuksissa kuultuja asianosaisia ja todistajia. Oikeuskysymysten eli Välimäen korostaman "juridiikan" selvittämiseksi korkein oikeus sen sijaan järjestää suullisen käsittelyn vain aniharvoin. 

31. Supreme Court U.S., joka on leimallisesti perustuslakituomioistuin, ei sitä vastoin tutki lainkaan näyttökysymyksiä, vaan ainoastaan lain soveltamista koskevia tapauksia. Mutta tästä huolimatta jokaisessa asiassa, jonka oikeus ottaa käsiteltäväkseen, pidetään suullinen kuuleminen, jossa kummankin osapuolen asiananajajalle on varattu puoli tuntia asiansa esittämiseen. Istunnossa tuomarit eivät suinkaan istu tuppisuina kuuntelemassa asianajajien puheita, vaan he osallistuvat keskusteluun ja esittävät asianajajille usein kiperiä kysymyksiä. 

32. Tuomari Scalia on tullut tunnetuksi paitsi tuotteliaana kirjojen tekijänä, myös aktiivisesta esiintymisestään Supreme Courtin istunnoissa. Kerrotaan, että Scalia valmistautuu istuntoihin huolellisesti eikä hänen tapoihinsa kuulu esiintyä istunnoissa sfiksimäisesti tai tekeytyä epävarmaksi tai turhan puolueettomaksi, vaan hän saattaa tuoda oman kantansa selkeästi esiin. Supreme Courtin istuntoja seuraavien toimittajien ja tutkijoiden mukaan Scalia saapuu istuntoihin kuin keskiajan ritari turnajaisiin, keskeyttää asianajajien puheenvuoroja ja esittää näille paljon kysymyksiä ja kommentteja, eikä pidä muutenkaan kynttiläänsä vakan alla. (Pahus vieköön, tämähän kuulostaa tutulta, siitä muistuvat omat tuomarivuodet mieleen!). Toisaalta Scalia tuntuu olevan huumorintajuinen tyyppi, sillä oikeuden istuntoja seuranneet ovat panneet merkille, että juuri hänen kommenttinsa ja kysymyksensä herättävät istunnoissa suurimmat naurunremahdukset; vanhalla on siis varaa irrotella! Äänestyslausuntojen määrässä Scalia kolmannella sijalle ja hän tuomareista ahkerin kirjoittamaan tuomioihin enemmistön perusteluja täydentäviä omia lausumiaan. 

33. Oikeusneuvos Välimäki kehottaa asianajajia osaamaan juttunsa, sillä asianajaja tuntee jutun paremmin kuin yksikään tuomari. Näin toki on tai ainakin tulisi olla edellyttäen kuitenkin, että asianajaja on huolehtinut aikaisemmin mainitusta (ed. kohta 4) asianosaisvalmistelusta asianmukaisella tavalla. Mutta voidaanko sanoa, että asianajaja osaa juttunsa juridiikan osalta riittävän hyvin, jollei hän tiedä tai ymmärrä, mitä esimerkiksi väittämistaakka asianajolta edellyttää tai mitä oikeustosiseikkaan vetoaminen oikeudenkäynnissä edellyttää taikka edes sitä, mikä ero on oikeus- ja todistustosiseikoilla? Jos ja kun - kuten Välimäenkin esityksestä ilmenee - tässä suhteessa esiintyy jatkuvasti puutteita, tuomareiden, ainakaan korkeimman oikeuden tuomareiden, ei tulisi katsoa sanotunlaista osaamattomuutta läpi sormien, vaan esimerkiksi juuri väittämistaakan soveltamisessa olisi vedettävä tiukkaa linjaa. Toisaalta samanlaista juridiikan hallintaa ja asennoitumista tulisi vaatia tuomarin prosessinjohdolta.

34. Mitä tapahtuisi, jos tuomari Scalia joutuisi toteamaan, että asianajaja ei osaa vahingonkorvausjutussa vedota tuottamukseen tai saa oikeuden istunnossa edes sanotuksi sanaa tuottamus tai jos vastaajan asianajaja vetoaa sopimuksen purkamiseen vaikka hänen olisi vedottava siihen, ettei sopimusta ollut edes syntynyt, taikka jos asianajaja ei tiedä, mitä seikkaan vetoamisella prosessioikeudessa tarkoitetaan? Luulisin, että siinä olisi Scaliankin huumorintaju kovalla koetuksella ja advokaattia saattaisi uhata pikainen porttikielto oikeussaliadvokaatin tehtäviin. Suomen korkeimmassa oikeudessa sitä vastoin kerrotunlaista ammattitaidon puutetta tunnutaan katsottavan läpi sormien ja advokaatin asianajoa tulkitaan suopeasti ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, jolloin huonoa asianajoa osoittanut asianajaja vieläpä voittaa juttunsa. - Oikeuskulttuureissa on todella eroja!

34. Olisi joskus mielenkiintoista kuulla, miten asianajajat puolestaan kommentoisivat (julkisesti) tuomioistuinten ja myös korkeimman oikeuden työtä ja toimintatapoja. Miten KKO:n ja KHO:n menettelytapoja voitaisiin kehittää? Otan tässä esille vain yhden uudistuksen. Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea ehdotti vuonna 2003 mietinnössään (KM 2003:3 s. 219) ns. prejudikaatin pledeerauksen käyttöön ottamista korkeimmassa oikeudessa ja korkeimmassa hallinto-oikeudessa:

Komitea esittää, että korkeimmassa oikeudessa ja korkeimmassa hallinto-oikeudessa menettelyä kehitetään ottamalla käyttöön lyhyet suulliset käsittelyt oikeuskysymyksestä keskustelua varten (ns. prejudikaatin pledeeraus). Menettely lisäisi asianosaisten ja tuomioistuimen vuorovaikutusta, mikä puolestaan edistäisi menettelyn oikeudenmukaisuutta. Samalla se lisäisi tuomioistuinlaitoksen näkyvyyttä ja avaisi ylimpiä oikeusasteita uudella tavalla myös yleisölle. Menettelyllä saattaisi olle myös koulutuksellista merkitystä koko lakimieskunnalle ja erityisesti tuomioistuinjuristeille. Menettely antaisi myös mahdollisuuden harkita uudelleen oikeudenkäyntiavustajien ja tuomioistuinten esittelijöiden (avustavien lakimiesten) työnjakoa ylimmissä oikeuksissa käsiteltävissä ennakkopäätösasioissa.

35. Edellä olevaan voisi vielä lisätä, että suullisessa käsittelyssä tuomareilla olisi tilaisuus esittää asianajajille kysymyksiä ja omia kommenttejaan. Komitean mietinnön julkistamisesta on kulunut nyt kymmenen vuotta. Onko edellä mainitun ehdotuksen suhteen tapahtunut jotakin? Ei ole, eipä tietenkään, vaikka mainitunlaisten suullisten käsittelyjen toimittaminen ei edellyttäisi välttämättä edes lainmuutosta. Ylimmillä tuomioistuimilla ei näytä olevan halua kehittää omia menettelytapojaan.