343. Perusteluistaan tuomio punnitaan

Tällä viikolla julkaistiin allekirjoittaneen ja Petri Martikaisen kirjoittama kirja "Tuomion perusteleminen", Talentum, XIII+632 sivua.

Kustantajan lehdistötiedotteessa sanotaan mm. näin:

- Tuomion asianmukainen perusteleminen on keskeinen osa oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä ja tuomioistuintoiminnan laatua. Kirjassa pohditaan, mihin tuomioiden perustelemisella pyritään, mitä sillä voidaan saavuttaa ja miten perustelemisen tavoitteet tehokkaimmin voidaan toteuttaa. Hyvien perustelujen yleisten ominaisuuksien ohella kirjassa tarkastellaan tuomion sisältöä ja rakennetta sekä näyttö- ja oikeuskysymysten perustelemisen erityiskysymyksiä. Kirja on tarkoitettu tuomioistuintuomareiden ohella kaikille juridisesta argumentaatiosta kiinnostuneille ja oikeudellisia ratkaisuja työssään kirjoittaville.

---

Kun on tullut joskus kritisoitua tuomioistuinten toisinaan suppeita tai epäselviä perusteluja, on ikään kuin velvollinen ottamaan itse kantaa siihen, millaisten niiden hyvien tai optimaalisten perustelujen sitten tulisi olla. Tässä kirjassa se nyt kerrotaan juurta jaksaen ja lähestulkoon kädestä pitäen. Lukuisten oikeustapausten perusteella, esimerkiksi korkeimman oikeuden ratkaisuihin kirjassa taitaa olla lähes 600 viittausta (monia ratkaisuja selostetaan ja ruoditaan yksityiskohtaisesti), kirjassa yritetään valottaa, miten tuomiota pitäisi tai ainakaan ei tulisi näyttö- ja lainsoveltamiskysymysten osalta perustella, jotta perustelut olisivat ymmärrettäviä ja täyttäisivät muutenkin perustelemiselle asetetut tavoitteet ja laatuvaatimukset.

Kirja on jatkoa tekijöiden 2003 julkaisemalle kirjalle "Pro & contra. Tuomion perustelemisen keskeisiä kysymyksiä." Tuo kirja on ollut jo kauan loppuunmyyty. Uuden kirjan alkuosaan on uuden lukijakunnan palvelemiseksi sisällytetty katsaus optimaalisten perustelujen yleisistä laatuvaatimuksista ja perustelemisen tavoitteista.

342. Halla-ahon tuomio ei muuttunut hovioikeudessa

Näkymä kirjamessuilta

Fil. tri Jussi Halla-ahon (ps.) blogikirjoittelusta Helsingin käräjäoikeudessa saama tuomio ei muuttunut lopputuloksen osalta Helsingin hovioikeudessa. Käräjäoikeuden uskonrauhan rikkomisesta tuomitsema sakkorangaistus pysyi voimassa, mutta syyte kiihottamisesta kansanryhmää vastaan kaatui myös hovioikeudessa.

Syyttäjä vaati Halla-aholle rangaistusta uskonrauhan rikkomisesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Käräjäoikeus tuomitsi Halla-ahon uskonrauhan rikkomisesta 30 päiväsakkoon á 11 euroa, mutta hylkäsi syytteen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Uskonrauhan rikkomista koskevan syytteen osalta hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion perusteluja. Tuomiossa katsotaan, että Halla-aho on julkaissut internetissä olevalla sivustollaan lausunnon, joka herjaa ja häpäisee islamilaisten uskontokuntien pyhiä instituutioita. Halla-aho on kirjoituksessaan yhdistänyt islamilaisuuden ja pedofilian.

Käräjäoikeuden mukaan jo Halla-ahon valitsema sanamuoto on ollut omiaan halventamaan hänen kirjoituksensa kohteen arvoa toisen ihmisen silmissä.

- On selvää, että luettuaan Halla-ahon väitteet ja niiden perustelut myös sellaiset henkilöt, joille Muhammad tai islam eivät ole pyhiä ymmärtävät paitsi, että kysymys on herjaamisesta ja häpäisemisestä, myös pitävät väitteitä loukkaavina, tuomiossa lausutaan.

- Syytteessä kerrottujen väitteiden ja niiden perustelujen tarkoituksena ei ole ollut käydä asiallista keskustelua islamin uskon epäkohdista vaan näennäisesti sananvapauden kustannuksella häpäistä kysymyksessä olevan uskonnon pyhiä arvoja. Halla-ahon lausuma on ollut omiaan ruokkimaan uskonnollista suvaitsemattomuutta.

Syyte kiihottamisesta kansanryhmää vastaan perustui siihen, että Halla-aho oli nettikirjoituksessaan panetellut ja solvannut Suomen somaliväestöä.

- Halla-ahon väitteen sisältö on tekstin kokonaisuudesta irrotettuna tyypillinen niin sanottu vihapuhe. Pelkästään kysymyksessä olevan lauseen lukemalla voisi päätellä, että Halla-ahon tarkoituksena olisi ollut yleistämällä halventaa ja solvata lukijoille somalialaista alkuperää olevia maahanmuuttajia. Asiaa ainoastaan tällä tavalla tarkasteltaessa voidaan tulla siihen tulokseen, että Halla-ahon menettely täyttäisi kiihottamisen kansanryhmää vastaan tunnusmerkistön, todetaan käräjäoikeuden tuomion perusteluissa.

Kyse oli käräjäoikeuden mukaan kuitenkin satiirin keinoin esitetystä yhteiskunnallisesta debatista.

- Halla-ahon tosiasiallisena tarkoituksena on tämän väitteensä osalta ollut arvostella viranomaisten menettelyä siltä osin kuin nämä eivät olleet puuttuneet sanomalehti Kalevan pääkirjoitukseen, jossa oli arveltu päissään tappamisen olevan suomalaisten kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre.

Hovioikeus täydensi perusteluissaan käräjäoikeuden näkemystä viittaamalla tiettyihin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuihin.

- Poliittisessa keskustelussa on voitava esittää käsityksiä yhteiskunnallisista ongelmista siitä huolimatta, että ne loukkaavat, järkyttävät tai huolestuttavat jotakin väestönosaa.

- Yleisesti kiinnostavaan keskusteluun osallistuja saa turvautua tiettyyn liioitteluun tai jopa provokaatioon eli jossakin määrin maltittomiin lausumiin.

Käräjäoikeuden tavoin myös hovioikeus korostaa, ettei syytteessä mainittua Halla-ahon yksittäistä väitettä saa irroittaa asiakokonaisuudestaan.

- Halla-ahon blogissaan julkaisema somaleja koskeva väite liittyy jo sanavalinnoista ilmenevin tavoin välittömästi sanomalehti Kalevan 20.5.2008 julkaistuun pääkirjoitukseen ja siinä suomalaisista esitettyyn väitteeseen. Halla-ahon väitettä ei ole perusteltua tarkastella irrallaan asiayhteydestään eli ottamatta huomioon sitä, että hän on julkaissut väitteensä osana sanomalehti Kalevan pääkirjoitukseen sekä sitä seuranneisiin Julkisen sanan neuvoston ja syyttäjäviranomaisen ratkaisuihin kohdistunutta arvostelua.

Hovioikeus päätyi siihen, että Halla-aho "olisi voinut valita kirjoitustyylinsä ja ilmaisunsa toisin ja asiallisemmin", mutta hänen katsottiin kuitenkin "kokonaisuus" huomioon ottaen" pysyneen "sallitun liioittelun ja provokaation rajoissa".

------

Hovioikeuden ratkaisukokoonpanoon kuuluivat hovioikeudenneuvokset Juha Paimela ja Leena Järvilahti sekä määräaikainen hovioikeudenneuvos, oikeustieteen tohtori ja prosessioikeuden dosentti Tatu Leppänen; esittelijänä viskaali Ville Laine. Ratkaisu syntyi äänestyksen jälkeen 2-1, sillä jaoston puheenjohtajana toiminut Juha Paimela oli eri mieltä uskonrauhan rikkomista koskevista perusteluista; lopputuloksen osalta ratkaisu oli yksimielinen.

Hovioikeuden tuomio löytyy linkistä

http://hommaforum.org/index.php/topic,28811.540.html

Suomalaiset tuomioistuimet, korkeinta oikeutta ja korkeinta hallinto-oikeutta lukuun ottamatta, eivät jostakin käsittämättömästä syystä halua hyödyntää internettiä ratkaisujensa julkistamisessa. Siten hovioikeuden Halla-aho -tuomiotakaan on turha etsiä Helsingin hovioikeuden kotisivuilta. Merkillistä salamyhkäisyyttä, vaikka juhlapuheissa hovioikeuksien presidentit korostavat aina julkisuusperiaatteen merkitystä. Käytännössä hovioikeuksien, samoin kuin käräjäoikeuksienkin, viestintä on kuitenkin melko lailla lapsenkengissä.

Helsingin hovioikeus piti Halla-ahon jutussa suullisen pääkäsittelyn jo 8.6. tänä vuonna. Lain mukaan hovioikeuden tuomio pitää antaa 30 päivän kuluessa pääkäsittelyn päätymisestä. Erityisistä syistä tuomion antamista voidaan kuitenkin siirtää, mutta siinäkin tapauksessa tuomio on kuitenkin annettava niin pian kuin mahdollista.

Hovioikeudet ovat ottaneet oikein tavaksi vitkutella tuomioiden antamista niin, että käytännössä tuomion antamisesta sanotun 30 päivän määräajan jälkeen on tullut selkeä pääsääntö, vaikka lain mukaan sen voi olla mahdollista vain erityisistä syistä. On runsaasti tapauksia, joissa hovioikeus antaa tuomionsa vasta joskus puolen vuoden tai vuoden kuluttua pääkäsittelyn päättymisestä taikka vielä tätäkin myöhemmin. Asianosaisille ei välitetä aina edes ilmoittaa, että tuomion antamista on siirretty.

Lakiin pitäisi ottaa säännös, jossa asetetaan tietty takaraja (esimerkiksi 60 päivää pääkäsittelyn päättymisestä), johon mennessä hovioikeuden on viimeistään annettava tuomionsa.

---

Hovioikeuden tuomion lopputulos Halla-ahon jutussa oli odotetun kaltainen. Olen kommentoinut tapausta blogissani jo silloin, kun käräjäoikeus antoi ratkaisunsa 8.9.2009 (blogi nro 148/8.9.-09) eikä minulla ole siihen juurikaan uutta lisättävää. Tietenkin sananvapauden rajoista voidaan keskustella tämänkaltaisissa tapauksissa loputtomiin, samoin kuin siitä, pitääkö laissa ylipäätään olla rangaistussäännös uskonrauhan rikkomisesta.

Luultavasti hovioikeuden tuomio on Halla-aholle edullinen sikäli, että hän ja varsinkin hänen opetuslapsensa ja kannattajansa saavat siitä lisää "virtaa" tulevia eduskuntavaaleja silmällä pitäen. Jos juttu olisi mennyt toisinpäin eli Halla-aho olisi tuomittu kiihottamisrikoksesta eli rasismista, olisi lopputulos ollut Halla-ahon kannalta ilmeisesti pahempi, sillä siinä tapauksessa hänen mahdollisuutensa päästä Timo Soinin kanssa vaalien jälkeiseen hallitukseen olisivat luultavasti kaatuneet. Nyt Halla-aho voi vielä elätellä jonkinlaisia toiveita ministeripostista.

Timo Soini on jo ehtinyt uhota, että nyt puhui hovioikeus, mutta seuraavaksi puhuu kansa.

P.S.

Tämä vuoden 2010 lokakuu on aika erikoinen, sillä siinä on 5 perjantaita, 5 lauantaita ja 5 sunnuntaita. Tämä tapahtuisi kuulemma vain kerran 823 vuoden aikana. Tälläistä kuukautta sanotaan Feng Shuin opetusten mukaan rahaa tuovaksi.

Uskokoon ken haluaa - uskonrauhaa kaikille!

341. Ehdokkaiden vaaliteemoja I

Seuraavat eduskuntavaalit ovat ensi huhtikuussa. Ehdokkaat ovat jo olleet liikkeellä omine vaaliteemoineen ja -lupauksineen. Tässä muutama poiminta alkajaisiksi:

- Ihmisoikeusjuristit ovat rikollisten hyysääjiä - Ben Zyskowicz, kok, Helsinki

- Jos tulen valituksi, lahjoitan pois koko kansanedustajan palkkani - Anssi Joutsenlahti, pers, Satakunta

- Suomi-Venäjä -suhde on paradoksi - Mari Kiviniemi, kesk., Helsinki

- Lainsuojaton esinahka - Teemu Hiilinen, vas., Uusimaa

- Lukumääräneutraali avioliitto - Erkki Havansi, pers. Uusimaa

- Presidentiksi ja kirkkohäät Nexar Antonion kanssa - Pekka Haavisto, vihr, Helsinki

- Minustako ministeri, mikäs siinä - Jussi Niinistö, pers, Uusimaa

- Haja-asutusalueiden jätevesiasetus on syvältä - Paavo Väyrynen, kesk, Uusimaa

- Läskin ja voin syönti on terveellistä ja laihduttavaa! - Reijo Tossavainen, pers, Kymi

- Osta sinäkin nyt Talvivaaraa, se kannattaa! - Paula Lehtomäki, kesk, Uusimaa

- En ole muslimi enkä homo - Pekka Siikala, vihr, Kymi

- Kyykäärme on suojeltava - Esa Lahtela, sd, Pohjois-Karjala

- Kyy on ihmisen ja maaemon välinen napanuora - Pentti Tiusanen, vas, Kymi

- Te kyykäärmeitten sikiöt! - Lauri Oinonen, kesk, Keski-Suomi

- Pedot ovat vaarattomia - Erkki "Susi" Pulliainen, vihr, Oulu

- Pupun pyörittäminen loppuu nyt - Marjo Matikainen-Kallström, kok, Uusimaa

- Pane sinne, että olen kuin olenkin taas ehdolla - Ben Zyskowicz, kok, Helsinki

- Mennään kaikki kahville, minä tarjoan! - Petri Salo, kok, Vaasa

- Mitä lähemmäksi tulee vuoren huippu, sen liukkaammiksi käyvät kengät - Timo Soini, pers, Uusimaa

---

Jos joku tietää muita vaalisloganeita niin kertokoon ihmeessä!

340. Tour de skidoping

Kihlakunnansyyttäjä Mikko Jaatinen on päättänyt nostaa syytteen neljää entistä hiihtovaikuttajaa vastaan STT-dopingoikeudenkäynnin johdosta.

Syyttäjä haluaa jutussa kiireelliseen käsittelyyn, koska nyt syytteet saaneiden Hiihtoliiton entisen lajijohtajan Antti Leppävuoren ja lajipäällikön Pekka Vähäsöyringin oikeusprosessit ovat kestäneet pitkään. Jaatinen arvioi tiedotustilaisuudessa, että käräjäoikeudessa kuullaan 11:tä todistajaa, todistajien joukossa lienee ex-huippuhiihtäjä Mika Myllylä.

Neljä entistä hiihtovaikuttajaa syytetään törkeästä petoksesta oikeusprosessissa, jossa puitiin vuonna 1998 julkaistuja STT:n dopinguutisia. Leppävuoren ja Vähäsöyringin lisäksi törkeästä petoksesta syytetään ex-hiihtäjä Jari Räsästä ja Hiihtoliiton entistä toimitusjohtajaa Jari Piiraista. Syytteiltä välttyi kaksi poliisin rikostutkinnassa epäiltyä eli kansanedustaja Marjo Matikainen-Kallström (kok.) ja Hiihtoliiton entinen toimitusjohtaja Esa Klinga.

STT:n dopingjutussa aikanaan tuomitut entinen päätoimittaja Kari Väisänen ja toimittaja Johanna Aatsalo-Sallinen kertovat olevansa tyytyväisiä syyttäjän päätökseen syytteiden nostamisesta.

STT julkaisi vuonna 1998 Naganon olympialaisten alla uutisia, joissa vihjattiin mieshiihtäjän (Jari Räsänen) käyttäneen kasvuhormonia ja Hiihtoliiton johtavien henkilöiden olleen kiinnostuneita aineesta. Tämän johdosta STT:n silloinen päätoimittaja Väisänen ja toimittaja Aatsalo-Sallinen tuomittiin myöhemmin hovioikeudessa julkisesta herjauksesta sakkoihin ja maksamaan melkoisia vahingonkorvauksia kärsimyksestä eräille Hiihtoliiton edustajille. Käräjäoikeudessa päätoimittaja Väisäselle lätkäsitiin ehdollinen vankeusrangaistus, jonka hovioikeus lievensi sakoiksi. Hovioikeus myös hylkäsi usean asianomistajan, muun Esko Ahon ja Marjo Matikainen-Kallströmin, esittämät korvausvaatimukset. Myöhemmin paljastuneet tiedot ovat antaneet aihetta epäillä, etteivät nyt syytteen saaneet henkilöt olleetkaan niin tietämättömiä dopingista kuin oikeudessa vakuuttivat.

Kaikki nyt syytteen saaneet henkilöt kiistävät jyrkästi syytteen. Heitä on luonnollisesti pidettävä syyttöminä kunnes toisin oikeudessa mahdollisesti todistetaan.

Nostetut syytteet koskevat vain törkeitä petoksia, eivät väärää ilmiantoa. Kasvuhormonin ja suomalaisen maajoukkuehiihdon yhteydestä löytyi sekä henkilö- että asiakirjatodisteita, mutta STT:n dopinguutisia ei ole voitu syyttäjä Jaatisen mukaan osoittaa täysin paikkaansapitäviksi uusimmassakaan rikostutkinnassa. - Mielenkiintoinen perustelu - ehkäpä juttua ei ole sittenkään haluttu (tai ehditty) penkoa aivan pohjiaan myöten.

Asian tutkinta on tosiaan ollut jo kauan vireillä. Voisi miltei ennustaa, että siltä osin kuin syytteet mahdollisesti katsotaan näytetyiksi, tekijät jätetään ajan kulumisen takia rangaistukseen tuomitsematta tai rangaistuksia mainitulla perusteella ainakin lievennetään.

Marjo Matikainen-Kallströmiin kohdistunut rikosepäily perustui lähinnä väitettyyn epo-pullohavaintoon maajoukkueen leirillä marraskuussa 1988. Keväällä 1989 Matikainen sitten voitti, kiitos varmaan tehokkaiden leiritysten, Lahden MM-kisoissa neljä henkilökohtaista mitalia ja viestipronssin.

Syyttämättäjättämispäätöksen mukaan samassa huoneessa asunut kilpahiihtäjä Erja Kuivalainen oli nähnyt Matikainen-Karlströmin vuoteen päässä sijaitsevalla pöydällä pullon, jossa luki "Erytropoietin". Kuivalainen oli kertonut leirin päättymisen jälkeen havaintonsa samalla leirillä olleelle Jaana Savolaiselle, joka oli selvittänyt tutulta lääkäriltä, mikä aine oli kyseessä.

Matikainen-Karlström kiisti poliisin esitutkinnassa puheena olleen pullon liittyvän häneen millään tavalla. Lisäksi hän kiisti lehtitietojen mukaan jyrkästi käyttäneensä kiellettyjä aineita tai tietäneensä, että hiihtoliitossa olisi vallinnut systemaattinen dopingkulttuuri 1990-luvulla.

Syyttäjä Mikko Jaatinen perusteli syyttämättäjättämispäätöstään Marjo Matikaisen osalta mm. sillä, että Epo-hormoni kiellettiin urheilussa vasta vuonna 1990 eli kaksi vuotta Kuivalaisen havainnon jälkeen. Lisäksi Matikainen-Kallströmin aktiiviura päättyi vuonna 1989 eli liki kymmenen vuotta ennen STT:n uutisten julkaisemista. - Ovatkohan mainitut seikat ja perusteet erityisen relevantteja? Tästä voitaneen keskustella. Olisi ehkä ollut johdonmukaista, että asia olisi Matikaisenkin osalta puitu oikeudessa, jossa on yleensä paremmat edellytykset selvittää totuutta kuin esitutkinnassa.

Syyttäjän tänään julkistaman syyttämättäjättämispäätöksen mukaan kahden silminnäkijän yhtäpitävät havainnot eivät kuitenkaan riittäneet tuomaan syytteitä törkeästä petoksesta. Matikainen-Kallström vaati STT:ltä dopingoikeudenkäynnissä aikanaan 200 000 markan suuruisia kärsimyskorvauksia, jotka hovioikeus sittemmin hylkäsi perusteettomina. - Niin, mitäpä niistä kahdesta silminnäkijälausunnosta, kunhan vain saadaan "oikeudenmukainen" lopputulos!

Myös hiihtoliiton entisen toimitusjohtajan Esa Klingan osalta syyte päätettiin jättää nostamatta. Klingaa vastaan puhui syyttäjän mukaan vain Kari-Pekka Kyrön kertomus, jota syyttäjä ei pitänyt riittävänä näyttönä Klingan tietoisuudesta. Huomiota herättää syyttäjän käyttämä terminologia, jonka mukaan Kyrön kertomus ei tosin ollut epäuskottava. Se ei vain ollut ollut "riittävä" näyttö syytteen nostamiseksi, mihin lain mukaan kyllä riittää todennäköisin syihin perustuva epäily syyllisyydestä.

Mitä korkeammassa yhteiskunnallisessa asemassa tai tehtävässä rikoksesta epäily tai syytetty on tai on ollut, sitä korkeammalle asettuu käytännössä myös syyte- tai tuomitsemiskynnys. Tämä on todettu monen monissa jutuissa.

339. Kyllä nyt mahtaa ottaa päähän!

Kuin lyhtypylväs lehdetön...tällaiseen on moni mies uhattu feministien toimesta hirttää...

Facebook-porukalla ei ole mennyt viime aikoina täysin niin sanotusti putkeen.

Ensin kaatui facebookissa kaavailtu yleislakkohanke. Netissä kerättiin peräti 110 000 nimeä, jotka ilmoittivat kannattavansa yleislakkoa, jollei eduskunta hylkää palkkiotoimikunnan tekemää esitystä kansanedustajien palkankorotuksesta. Tämän mahtavan joukon oli määrä kokoontua joskus viime viikolla eduskuntatalon rappusille pontevaan mielenosoitukseen asiansa puolesta. Mutta kun aika koitti, niin katso, paikalle vaivautui ainoastaan parikymmentä ihmistä, joten lakkohanke kuivui saman tien kokoon. Tästä opimme, ettei yleislakkoa saada aikaan noin vain eli klikkaamalla netissä "kannatan" tai "tykkään" vaihtoehtoa.

Sitten alkoi suuri homokeskustelu, joka velloo edelleen. Ihmisryhmä, joka koostui facebook-ihmisten ohella homoaktivisteista ja luultavasti osin myös kristityistä ja muistakin ihmisistä, kyllästyi kansanedustaja Päivi Räsäsen (krist) ja Tampereen piispan syntipuheisiin sekä muuhun homovastaiseksi tulkittuun leukailuun. Mikä nyt keinoksi osoittaa mieltä? Kun tuohtuneet aktivistit ja muut eivät kuulu Räsäsen puheenjohdolla toimivaan kristilliseen liittoon, päätettiin joukolla erota kirkosta, so. evankelisluterilaisesta kirkon jäsenyydestä.

Väitetään, että kirkko syrjii homoja, kun homot eivät saa solmia keskenään avioliittoja eikä kirkko suostu siunaamaan rekisteröidyssä parisuhteessa eläviä homopareja; korkeintaan siunailemaan, mikä on hieman eri asia. Kirkko ja piispat käyvät kyllä siunaamassa kauppakeskuksia ja kalastuskilpailuja, mutta joku rajahan tässä siunaamishommassakin on (piispojen mielestä) toki pidettävä!

Täytyyhän sitä nyt, Herra paratkoon, voida tällaisten puheiden jälkeen päästä jostakin eroamaan - ja näyttävästi! Kirkosta eroaminen on tehty netin välityksellä todella helpoksi nappia painamalla. Nyt reilun viikon kuluessa kirkosta, siis siitä evankelisluterilaisesta (ortodoksit ja muut kirkkokunnat ovat päässeet vähällä julkisuudella) - on eronnut jo reilut 30 000 ihmistä, joista pieni osa luultavasti useampaan kertaan, jota luvut saataisiin komeiksi.

Mutta tämäkin operaatio kääntyi värvääjiään ja manipuloijiaan vastaan. Osa kirkosta eronneesta porukasta luultavasti kuvitteli, että Päivi Räsäsen johtama puolue eli kristilliset on jonkinlainen kirkon puolestapuhuja tai äänenkannattaja taikka papiston oma puolue. Mutta kuten yhteiskuntaopin äksynsä hyvin tehneet kansalaiset tietävät, näin ei tietenkään ole asian laita. Räsänen puolueineen ei edusta kirkkoa.

Nyt on ilmennyt, että se, joka tästä jupakasta ja aktivistien kiivailusta jotakin konkreettista hyötyi, on juuri Päivi Räsänen johtama puolue, johon on liittynyt lähemmäs 500 uutta jäsentä. Kohun myötä kristilliset siis vain tiivistää rivejään. Se, nouseeko puolueen kannatus myös ensi vuoden vaaleissa, on sitten jo toinen asia.

Mahtaa kirkosta eronneita tai ainakin heidän agitaattoreitaan jonniin verran ottaa niin sanotusti päähän!

Toisaalta piispoja ja pappeja sekä muita seurakunnan työntekijöitä ottaa päähän kirkosta eronneiden suuri luku, joka on jonkinlainen uhka seurakuntien taloudenpidolle. Tämän tuskan ymmärtää, sillä jos kirkollisveron tuotto laskee, niin on mahdollista, että piispat, pastorit, kenttärovastit, lainoppineet asessorit ym. päälliköt joutuvat tyytymään hieman vaatimattomimpiin osin kirkollisverolla kustannettuihin pappiloiden ja muihin virka-asuntoihin.

Tämän tuskan toi näkyvästi esiin Helsingin hiippakunnan vastavalittu piispa Irja Askola, joka lausui kuolemattomat sanat: "Surettaa, hävettää ja harmittaa".

Piispan lausahdus ei ole hepreaa, mutta tarkoittaa suomeksi käännettynä: Kyllä nyt ottaa päähän, suorastaan v******* niin perhanasti!

No, piispat ja tuomiorovastit osannevat pitää kielen keskellä suuttaan puhuessaan julkisuudessa. Mutta muut "pipit ja papit" voivat sitten olla jo hieman eri asia. Äskettäin nimittäin Auran kirkkohera sai tuomiokapitulilta kurinpitorangaistuksen, koska hänen katsottiin kiroilleen ja käyttäytyneen muutenkin hieman epäasiallisesti. Päätöksestä on tiettävästi valitettu ylempään instanssiin.

Pari viikkoa sitten kerrottiin apulaisoikeusasiamiehen päätöksestä, joka koski erään paikallisen poliisipäällikön kiroilua ja asiatonta kielenkäyttöä, kun poliisipomo oli kärähtänyt ylinopeudesta. "Tulee helvetin kalliiksi tämä viranhoito", oli poliisipäällikkö sadatellut ja nimitellyt häntä hitaammin ajavia autoilijoita "pullopersesioiksi" ja peltipoliiseja "helkkarin kottaraispöntöiksi." Poliisipäällikkö sai suuremmilta päälliköiltä suullisen huomautuksen, jonka apuoikeusasiamies sitten siunasi.

Mikä sitten on meidän maallisten johtajiemme kanta kiroiluun ja/tai haistatteluun? Kun suomen kielessä on tutkijoiden mukaan lähes 5 000 kirosanaa, on mahdollista, että myös poliittiset johtajamme saattavat käyttää lähes mitä sanaa tahansa kirosanan ominaisuudessa.

Kiro- ja voimasanojen on todettu liittyvän useimmiten joko uskontoon tai seksuaalisuuteen, eli juuri alumpana käsiteltyihin teemoihin! Suomen kielessä yleisin kirosana alkaa v:llä, joka on hyvin yleinen sana puhutussa kielessä ja yleistyy myös kirjoitetussa kielenkäytössä. On sanottu, että tuosta v-sanasta on tullut meillä monelle ikään kuin välipartikkeli, joka toistuu joko joka kolmannessa sanassa tai vähintään joka toisessa lauseessa.

V-sanan käyttö on niin yleistä, että sen vaikuttavuus on himmenemässä. Kirosana on sitä tehokkaampi, mitä suurempi vaikutus siihen liittyy. Kun vaikutus liittyy myös kiroajan vaikutusvaltaan tai yhteiskunnalliseen asemaan, on syytä perehtyä hieman siihen, miten esimerkiksi meidän presidenttimme ovat käyttäneet kirosanoja.

Presidentti Juho Kusti Paasikivi tunnettiin kovaäänisestä meuhkaamisesta, kiroilustaan ja karjumisestaan, jonka saivat tuta muun muassa ministerit ja virkamiehet. Paasikivi kunnostautui tässä jo 1930-luvulla ollessaan KOP:n pankinjohtajana. Kerrotaan, että KOP:n johtokunta olisi kyllästynyt JKP:n rähjäämiseen niin, että laittoi hänet menemään lääkäriin, jonka piti selvittää, oliko ukko hullu, kun se huutaa niin kauheasti. Lääkäri tutki ja totesi, että ei se hullu ole, vaan helvetin huonosti kasvatettu. Vielä 1950-luvun presidenttikaudella rouva Alli Paasikivi sai usein aihetta toppuutella Juho Kustia karjumasta.

Kiroileminen ei ollut vierasta myöskään Urho Kekkoselle. Kun Kekkonen valittiin vuonna 1962 uudelleen presidentiksi, Kari Suomalainen piirsi kuvan, jossa maalaisukko lohkaisee toiselle ukolle: On se mukavata, kun saatiin oikea kansanmies - ei oo mikään herra, mutta helvetin hyvä kiroilee. Kekkonen tunnetaan lausahduksestaan "saatanan tunarit", jotka hän kohdisti joihinkin harvalukuisiin poliittisiin vastustajiinsa. Tämä tapahtui Kekkosen myllykirjeissä, joissa Kekkonen muutenkin purki kiukkuaan lähinnä typeriin poliitikkoihin ja virkamiehiin.

Mauno Koiviston kiroiluista ei ole juttuja juuri kuulunut; jos joku tietää jotakin, niin kertokoon ihmeessä. Koivisto lienee saanut ankaranpuoleisen kotikasvatuksen, jossa kiroilua ei luultavasti sallittu. Martti Mara Ahtisaaren kirosanoista, jos nyt sellaisesta voidaan edes puhua, tunnetaan vain yksi: voihan peijooni! Varmasti Maralla oli kaudellaan monta aihetta kiroiluun, ei vähiten heti pressakautensa alussa Tukholman kuninkaanlinnassa, jossa Mara juhlinnan päätteeksi kompastui (ne lakeerikengät, peijooni) - tietenkin aivan selvin päin - kylpyhuoneessa satuttaen otsansa, johon retkueen kotiin palatessa oli ilmestynyt paljon kohua aiheuttanut laastari. Diplomaattina Ahtisaaren onnistui kuitenkin yleensä pitämään mölyt mahassaan.

Tarja Halonen ei sen sijaan ole kirosanojaan julkisuudessa säästelyt. Ei ainakaan, mikäli on uskominen Pekka Ervastin ja Timo Haapalan juuri ilmestynyttä kirjaa Kuka Mitä Häh?, josta eräs iltapäivälehti ehti jo julkaista pari otetta. Kirjan mukaan lokakuussa 2009 pidetyn Utvan eli ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan kokouksen jälkeen käytiin kipakka keskustelu Tarja Halosen ja puolustusministeri Jyri Häkämiehen välillä, joka päättyi seuraaviin loppukaneetteihin:

- Haista sinä v***u, jätkä!

- Haista ite!

Häkämiehen tunnettujen Venäjä-puheiden jälkeen presidentti Halonen oli kirjan mukaan ollut tuskastunut myös Alexander Stubbiin ja Jyrki Kataiseen tokaisten, että hän kyllä pärjää Häkämiehen kanssa ja jatkanut "mutta ne kaksi nulikkaa."

Julkisuudessa on myös kerrottu - en tiedä onko tätä mainittu edellä mainitussa kirjassa -miten kovasanaisesti presidentti Halonen moitti erästä suomalaista toimittajaa, joka pari vuotta sitten Venäjän presidentti Dmitri Medvedevin Suomen vierailun aikana Porvoon kirkon mäellä innostui Halosen mielestä tekemään turhia kysymyksiä Medvedeville. Halonen ärjäisi:

- Saatanan jätkä, nyt mä kyllä hirtän sen munistaan lyhtypylvääseen!

No, tulkki tuskin käänsi tätä presidentin "ukaasia" Medvedeville.

Presidenttien ja muiden johtavien poliitikkojen kiroilussa ei ole sinänsä mitään pahaa. Kiroilu on päin vastoin merkki siitä, että poliitikot ja valtiomiehetkin ovat tunteenpurkauksineen loppujen lopuksi tavallisia pulliaisia. Mutta tietty kohtuus myös tässä asiassa voisi olla paikallaan.

Etenkin tasavallan presidentin tulisi lausahduksissaan ottaa huomioon, millaisen esimerkin tai mallin hänen kielenkäyttönsä saattaa antaa nuorisolle. Tutkimusten mukaan etenkin nuorten tyttöjen kielenkäyttö on ronskistunut viimeisten kymmenen vuoden aikana todella huimasti. Rajuinta nuorten kielenkäyttö on tutkimusten mukaan koulun kahdeksannella luokalla. V-alkuiset sanat ja muut rumat ilmaisut ovat tyttöjenkin kielenkäytössä yleinen ilmiö. Tytöt ovat ikään kuin "hyviä jätkiä." Myös homottelu ja huorittelu on hyvin yleistä.

Mistä näitä kirosanoja ja munista hirttämis- yms. uhoamista nuorison kielenkäyttöön oikein tulee? Ottavatko nuoret mallia vanhemmista vai vanhat nuorista?

338. KKO:n presidentti Koskelon outo kannanotto

Lehtitietojen mukaan korkeimman oikeuden (KKO) presidentti Pauliine Koskelo kehottaa STT:lle antamassaan lausunnossa oikeusministeriötä pohtimaan, pitäisikö rikosasioiden oikeudenkäyntimenettelyä Suomessa muuttaa virallisen syyttäjän syyteoikeuden osalta.

Suomi on saanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta (EIT) viime vuosina lukuisia langettavia tuomioita sananvapausjutuista, joita myös mediajutuiksi kutsutaan. Viimeisin EIT:n langettava tuomio Suomelle annettiin viime viikolla. Olen kommentoinut tuomiota blogissa n:o 336/12.10.2010.

Kyseisessä jutussa iltapäivälehdessä julkaistussa artikkelissa oli kerrottu presidenttivaaliehdokkaan (Esko Ahon) keskeisenä kampanja-avustajana toimineen A:n avioliiton ulkopuolisesta suhteesta erään TV-toimittajan entiseen puolisoon. Suomalaiset tuomioistuimet, myös KKO, katsoivat artikkelin loukanneen A:n yksityiselämää. EIT oli toisella kannalla ja katsoi, että Suomi oli rikkonut EIS 10 artiklaa kun suomalaiset tuomioistuimet olivat puuttuneet valittajien sananvapauteen tavalla, joka ei ollut välttämätöntä demokratiassa.

Presidentti Pauliine Koskelo, tuolloin vielä oikeusneuvos, kuului sanotussa vuoden 2005 ratkaisussa (KKO 2005:82) enemmistöön. KKO:n ratkaisu syntyi äänestyksen jälkeen 4-1. EIT:n kanta vastasi kutakuinkin vähemmistöön jääneen oikeusneuvos Lauri Lehtimajan perusteluja.

EIT ei yhtynyt KKO:n enemmistön perusteluihin kampanja-avustajan asemasta, koska enemmistö ei ollut painottanut riittävästi avustajan tehtävien poliittista luonnetta ja niiden toimittamisen julkista yhteyttä. EIT:n mukaan lehtiartikkelilla oli muun ohella ajettu tärkeää julkisesti kiinnostavaa asiaa poliittisten taustatietojen muodossa. Valittajien maksettavaksi tuomittuja vahingonkorvauksia ja kulukorvauksia EIT piti kohtuuttoman suurina.

Presidentti Koskelon mukaan EIT:n ratkaisun perusteluista ilmenee, että se suhtautuu torjuvasti suomalaiseen järjestelmään, jossa virallinen syyttäjä on niin sanotun uhrin asialla ja ajaa rikossyytettä mediaa vastaan. Tällaista nimenomaista lausumaa en ole kuitenkaan kyseisen EIT:n tuomion perusteluista havainnut.

Yksittäisen kansalaisen kannalta syyttäjävetoisen järjestelmän etu on siinä, että asianomistaja selviää helpommalla ja pienemmällä taloudellisella riskillä kuin tilanteessa, jossa uhri ajaa itse syytettä tai nostaa vahingonkorvauskanteen. Jos syyttäjä häviää ajamansa jutun, valtio joutuu korvaamaan syytetyn avustajan palkkion ja muut oikeuskäyntikulut.

Pitää kyllä paikkansa, että Suomessa omaksuttu syyteoikeuden järjestely, jonka mukaan virallisella syytäjällä on syyteoikeus ja vieläpä ensisijainen syyteoikeus myös kunnianloukkauksen ja yksityiselämän suojaa koskevissa asioissa, on kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellinen.

Tämä ei suinkaan ole epäkohdan eli Suomen EIT:ltä sananvapausjutuissa saamien toistuvien langettavien tuomioiden syy. Perimmäisenä syynä on suomalaisten tuomioistuimien ja myös korkeimman oikeuden ihmisoikeustuomioistuimien ratkaisujen puutteellinen tuntemus ja tuomioista toisinaan ilmenevä suoranainen välinpitämättömyys ihmisoikeussopimuksessa omaksuttua sananvapauden suojaa kohtaan.

Tuomioistuimet ryhtyivät 2000-luvulle tultaessa eräällä tavalla "ajamaan" johtavien poliitikkojen ja muiden julkisuuden henkilöiden yksityiselämän suojaa. Tuomioissa korostuu sananvapauden vähättely ja se, etteivät tuomioistuimet ole selvillä ihmisoikeustuomioistuimen kannanotoista. Korkein oikeuskaan ei ole aina - toisin kyllä ratkaisussa KKO 2005:82 - edes maininnut ns. mediajutuissa sananvapautta, vaan on tarkastellut asia yksinomaan yksityiselämän suojan kannalta. Tämä on ollut yllättävää ja selvä osoitus siitä, että meillä ei arvosteta pro et contra -tyyppistä tuomioiden perustelemistapaa.

Korkein oikeus täydentää käytännössä itse itseään eli tekee esityksen tuomioistuimeen valittavista uusista jäsenistä. Nämä virkaesitykset esitykset nimittävä viranomainen eli tasavallan presidentti säännönmukaisesti siunaa sellaisinaan.

Oikeusneuvos Lauri Lehtimajan jäätyä vuosi pari sitten eläkkeelle KKO:ssa ei ole ainoatkaan ihmisoikeusasioihin käytännössä perehtynyttä jäsentä. Viimeksi eli tämän vuoden alussa KKO:een oli tosin ehdolla ihmisoikeusasiantuntija, joka sai KKO:n esitysmenettelyssä pari kolme hajaääntä. KKO:n selvä enemmistö, presidentti Koskelon johdolla, päätti kuitenkin valita uudeksi jäsenekseen lähinnä liike-elämän juttuihin erikoistuneen asianajajan. Näin siitä huolimatta, että KKO:ssa oli jo entuudestaan 2-3 tällaisiin juttuihin erikoistunutta asianajajajäsentä, mutta ei siis yhtään ihmisoikeusasiantuntijaa. Valinnallaan KKO viestitti, että ihmisoikeusjutut ovat toisarvoisessa asemassa liike-elämän riita-asioihin verrattuna. Näissä asioissahan jotkut KKO:n jäsenet toimivat sivutoimisina välimiehinä.

Presidentti Koskelon STT:lle antama lausunto tuntuu ällistyttävältä, sillä hänhän näyttäisi haluavan vierittää syyn tuomioistuimien ja KKO:n epäonnistuneesta ratkaisukäytännöstä syyttäjien niskoille! Koskelo tuntuisi lähtevän siitä, että tuomioistuimen tuomitsee aina syyttäjän ajaman syytteen mukaisesti. Koskelon olisi kannattanut muotoilla lausuntonsa hieman huolellisemmin.

Asia on luonnollisesti niin, että syyttäjät eivät olisi enää vuosikausiin nostaneet perusteettomia syytteitä, jos KKO olisi kyennyt ohjamaan alempien oikeusasteiden ja samalla myös syyttäjien lainkäyttöä oikeilla ennakkopäätöksillään. KKO:n ylivoimaisesti tärkein tehtävänä on nimenomaan alempien tuomioistuimien ja syyttäjäviranomaisten lainkäytön ohjaaminen ja oikeuskäytännön yhtenäisyydestä huolehtiminen (OK 30:3.1). Nyt on osoittautunut, että KKO on epäonnistunut tässä tehtävässään media- ja sananvapausjuttujen osalta.

Presidentti Koskelo on tullut tunnetuksi oikeusministeriön ja lainsäätäjän arvostelusta muissakin yhteydessä. Myös tässä mediajuttuja koskevassa asiassa Koskelo näyttää haluavan sysätä vastuun lainsäätäjälle, vaikka kyse on selvästikin lainkäytön viheistä.

Eivätkö korkein oikeus ja sen presidentti haluaisi oikein kantaa vastuuta ratkaisuistaan? Vastuunkantoa ovat meillä aiemmin vältelleet lähinnä kansanedustajat ja muut johtavat poliitikot. Tehtävissään möhlineistä poliitikoista on mahdollista päästä eroon seuraavissa vaaleissa, jos äänestäjät niin tahtovat. Tuomarit sitä vastoin ovat perustuslain mukaan erottamattomia.

-------

Suomelle ja korkeimmalle oikeudelle näyttäisi olevan tulossa lisää sapiskaa ihmisoikeustuomioistuimelta. EIT on juuri äskettäin ottanut käsiteltäväkseen poikkeuksellisen nopeasti ex-professori Ari Huhtamäen tekemän valituksen koskien hänen KKO:lta viime kesäkuussa saamaansa hylkäävää purkupäätöstä Kari Uotin jutussa (KKO 2010:41). Purkuasia käsiteltiin täysistunnossa ja päätös syntyi äänestyksen jälkeen. EIT on pyytänyt Suomen hallitukselta vastausta Huhtamäen valituksen johdosta esitettyihin kysymyksiin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeiden toteutumisesta.

Hallitus on vastineissaan tähän asti yleensä aina puolustellut tuomioistuinten ratkaisuja. Nähtäisiinkö Huhtamäen tapauksessa sellainen ihme, että hallitus myöntää ihmisoikeusloukkauksen tapahtumisen?

337. Todistusteorian uusia tuulia

Täällä Jätkänkynttilän alla

Kulunut viikko oli blogistille työntäyteistä aikaa Lapin yliopistossa Rovaniemellä. Viikko huipentui perjantaina pidettyyn väitöskirjan julkiseen tarkastustilaisuuteen. Väittelijänä oli oikeustieteen lisensiaatti, varatuomari Timo Saranpää, joka väitteli todistusoikeudellisesta teemasta "Näyttöenemmyysperiaate riita-asiassa". Virallisena vastaväittäjänä toimi prosessioikeuden professori Antti Jokela Turun yliopistosta. Itse olin tilaisuuden kustoksena. Väitöskirja on ilmestynyt Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen kustantamana julkaisuna (A-sarja N:o 299).

Väittelijä Timo Saranpää on syntynyt vuonna 1981 ja valmistunut oikeustieteen kandidaatiksi 2004 ja lisensiaatiksi vuonna 2005. Toimin itse Saranpään työnohjaajana jo lisensiaatti - vaiheessa ja jatkoin myös hänen väitöstutkimuksensa ohjaajana. Väitteleminen oikeustieteessä alle kolmekymppisenä ei ole Suomessa kovin tavallista.

Oikeustieteellisiä väitöskirjoja tarkastetaan ja julkaistaan Suomessa moniin muihin tieteenaloihin verrattuna vähän. Helsingin yliopistossa on tänä vuonna tarkastettu tähän mennessä 13 oikeustieteellistä väitöskirjaa, mutta vuosi sitten siellä julkaistujen väitöskirjojen määrä jäi alle kymmeneen. Turun ja Lapin yliopistojen oikeustieteellisissä tarkastetaan kummassakin vuosittain vain ehkä 3-5 väitöskirjaa. Prosessioikeudesta väitellään tohtoriksi vielä paljon harvemmin. Olen ollut professorin vakinaisessa virassa 20 vuotta ja tänä aikana Lapissa on tarkastettu viisi prosessioikeuden väitöskirjaa, joista olen ollut neljässä työnohjaajana; 90-luvulla julkaistiin vain yksi prosessioikeuden väitöstutkimus, nyt 2000-luvulla on päästy neljään.

Lapin yliopisto tosin aloitti toimintansa vasta vuonna 1979 ja ensimmäiset maisterin (aiemmin kandidaatin) tutkinnot suoritettiin yliopistossa (aiemmin korkeakoulussa) joskus 1980-luvun alkupuolella. Vertailun vuoksi todettakoon, että Turun yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta aloitti parikymmentä vuotta aikaisemmin kuin maamme kolmas oikeustieteellinen tiedekunta eli Lappi eli vuonna 1961, mutta sielläkään ei ole vajaan viidenkymmenen vuoden aikana julkaistu sen enempää prosessioikeuden alaan kuuluvia väitöstutkimuksia kuin Lapissakaan - ellei vain lukumäärä olisi vielä vähempi kuin Lapissa (?); Turussa on prosessioikeuden professuurin lisäksi myös yksi rikos- ja prosessioikeuden professuuri.

Juridiikan väitöskirjat ovat sivumäärältään laajempia kuin esimerkiksi tekniikan, filosofian tai lääketieteen väitökset; ehkä historian ja valtiotieteen väitöskirjoissa päästään joskus samoihin sivumääriin kuin oikeustieteen väitöksissä. Kun käytäntö on ollut tämä, ei ole ihme, että väitöstutkimuksen tekeminen ei liiemmin houkuttele. Viime aikoina on alkanut ilmestyä yhä enemmän niin saottuja artikkeliväitöstutkimuksia, jotka perustuvat tekijänsä useamman vuoden aikana julkaisemiin oikeustieteellisiin artikkeleihin.

Erkki Havansin prosessioikeudellinen väitöskirja "Takavarikko ja hukkaamiskielto I" (1975) oli tuhatsivuinen järkäle, jota vastaväittäjä Jouko Halilan lisäksi tuskin kukaan muu on jaksanut lukea kannesta kanteen läpi; tutkimuksen kakkososa jäikin sittemmin ymmärrettävistä syistä ilmestymättä. Juridisten väitöskirjojen keskimääräinen laajuus on 300-400 sivua, joten Timo Saranpään 308-sivuinen teos sopii hyvin tähän haarukkaan.

Todistusoikeus on prosessioikeuden keskeisimpiä ja samalla vaikeimpia osa-alueita. Todistusharkintaa, näyttökynnystä eli näytön riittävyyttä tai todistustaakan jakoa ei ole laissa (oikeudenkäymiskaaressa) edes pyritty sääntelemään yksityiskohtaisesti, vaan lainsäätäjä on jättänyt nämä kysymykset ja ongelmat suosiolla oikeuskäytännön eli tuomioistuimien ratkaisujen ja oikeuskirjallisuuden varaan.

Todistusoikeudellinen kirjallisuus eri maissa ja oikeuskulttuureissa on laajaa. Myös Pohjoismaissa, Suomea (ja Islantia) lukuun ottamatta, on viimeisten 50-60 vuoden aikana julkaistu väitös - tai muita monografiatutkimuksia, jossa on asiaa puntaroitu osin teoreettisesti, mutta viime aikoina yhä enemmän käytännön tuomitsemistoimintaa silmällä pitäen. Todistusharkintaa varten on kehitelty erilaisia malleja, metodeja ja teorioita, kuten sellaiset käsitteet kuten vakuuttumismalli, ns. frekvenssiteoriat eli teemametodi ja todistusarvometodi, hypoteesimetodi, induktiomalli, normatiiviteoria jne. kertovat.

Tuomarin työn kannalta kysymys on käytännössä todistusmekanismin ja todistusharkinnan jäsentämisestä ja siihen vaikuttavien tekijöiden ja ongelmien tunnistamisesta. Tarkoituksena on, että tuomarin näytönharkinta ei perustuisi pelkkään intuitioon siitä, mitä hän pitää jutussa todistettuna. Tuomari ei ole tosin sidottu mihinkään tiettyyn oikeustieteessä kehitettyyn malliin tai teoriaan, mutta jotta hän pystyisi selviytymään todistusharkinnasta asianmukaisella ja hyväksyttävällä tavalla, hänen olisi hyvä tietää, mitä asiasta on oikeustieteessä kirjoitettu ja hallita todistusmekanismi ja siihen kuuluvat päättelysäännöt. Tuomion perusteluista pitäisi ilmetä myös todistusharkinnan ja näytön riittävyyden osalta se oikeudellinen päättely, johon näyttökysymyksen ratkaisu perustuu. Valitettavasti tässä suhteessa on kuitenkin usein paljon toivomisen varaa.

Suomessa on julkaistu ennen Saranpään väitöskirjaa itse asiassa vain yksi siviiliprosessioikeudellinen eli riita-asioita koskeva todistusoikeudellinen väitöskirja. Kyseessä on Jouko Halilan vuonna 1950 kirjoittama kirja "Tunnustamisesta." Vuonna 1955 Jouko Halila julkaisi monografian "Todistustaakan jaosta silmällä pitäen erityisesti varallisuusoikeudellisia oikeussuhteita." Tähän kirjaan on koottu siihen asti Pohjoismaissa esitetyt todistusoikeudelliset teoriat ja se sisälsi sisältää myös Halilan omat perustellut kannanotot kyseisiin teorioihin Suomen oikeuden kannalta nähtynä. Halilan kirja on kestänyt ajan hammasta yllättävän hyvin ja siihen nojaudutaan oikeuskäytännössä edelleen.

Rikosprosessissa todistusharkintaa ja näyttökynnystä on pohdittu Suomessa enemmän kuin riita-asioiden osalta. Mieleen tulevat etenkin Jaakko Jonkan väitöskirja "Syytekynnys" (1991) ja "Todistusharkinta" (1993) sekä Pasi Pölösen väitöskirja "Henkilötodistelu rikosprosessissa" (2003). Oikeustieteen ja kulttuurin moniottelija Hannu Tapani Klami (1945-2002) innostui 1980-luvulla myös todistusharkinnasta ja todistustaakan jaosta ja julkaisi tutkijaryhmineen näistä teemoista monia artikkeleja. Klamin viimeiseksi puheenvuoroksi asiasta jäi kirjanen "Todistusratkaisu" vuodelta 2000.

Hannu Tapani Klami kehitti oman todistustaakan jakoa siviiliprosessissa koskevan teorian, joka rakentui yleisen päätöksentekoteorian varaan; Saranpää käyttää Klamin mallista nimikettä rationaalinen näyttökynnysteoria. Sen mukaan tuomioistuimen tulisi ottaa näyttöratkaisussa huomion muun muassa väärän tuomion kustannukset, mikä johtaa siihen, että todistustaakan jakoa asianosaisten kesken arvioitaessa tulisi yhtenä tekijänä ottaa huomioon väärästä päätöksestä aiheutuvan riskin sosiaalinen kantokyky. Sosiaalisten näkökohtien hyödyntämiseen näyttökynnyksen ja todistustaakan jaon määräytymisessä on kuitenkin suhtauduttu yleensä kielteisesti.

Siviiliprosessin osalta oli siis todella korkea aika saada meilläkin uusi tutkimus todistusharkinnasta ja todistustaakan jaosta. Timo Saranpää käy kirjassaan läpi edellä mainittuja teorioita ja malleja ja hylkää ne yksi toisensa jälkeen. Hän kannattaa teoriaa tai metodia, joka tunnetaan nimellä "näyttöenemmyysperiaate"; joskus on puhuttu myös "ylipainoperiaatteesta", joka tulee kyseisen termin ruotsikielisestä nimestä "överviktsprincipen," Nimi "näyttöenemmyysperiaate" on hieman kömpelö ja kolmesta sanasta koostuvana yhdyssanana jopa jonkinlainen sanahirviö, mutta siihen on paremman puutteessa tyydytty.

Näin jälkeenpäin ajatelleen Saranpää olisi voinut valita kirjalleen mediaseksikkäämmän nimen, esimerkiksi "Todistusteorian uusia tuulia" tai vaikkapa haastavan otsikon "Tarvitaanko todistustaakkaa?" Saranpään kirjassa marssitetaan esiin monia tunnettuja todistusoikeuden ja koko prosessioikeuden pohjoismaisia guruja, kuten esimerkiksi nimet Olivecrona, Ekelöf, Eckhoff, Bolding, Boman jne.

Näyttöenemmyysperiaatteen idean kehittäjiä olivat 1940-luvulla ja 1950-luvun alussa nimenomaan norjalainen Torsten Eckhoff (1943 ja 1949) ja ruotsalaisen Per Olof Bolding (1951), jotka jaksoivat kirjoittaa asiasta 30-40 vuoden ajan. Heidän vastaväittäjiään olivat skandinaavisen realismin kannattajiin kuuluneet ruotsalaiset Karl Olivecrona ja Per Olof Ekelöf. Jälkimmäistä pidetään koko 1900-luvun pohjoismaiden tunnetuimpana ja tunnustetuimpana prosessioikeuden tutkijana; Ekelöf sai mainetta myös yleisen oikeusteorian puolella muun muassa kehittämänsä teleologisen laintulkintametodin ansiosta. Ekelöf kannatti uransa aluksi teemametodin nimellä tunnettua todennäköisyysteoriaa, mutta kehitti sittemmin oman todistusarvometodinsa. Itse vaikutuin 1970-luvulla juuri Ekelöfin opeista, mutta nykyisin ne tuntuvat olevan, kuten Saranpäänkin kirjasta havaitaan, hieman vastatuulessa.

Vai olisiko niin, ettei noita teorioita aina ymmärretä oikein? Esimerkiksi Ekelöfin ohjausteorian nimellä tunnettu teoria siviililainkäytöstä sanktiomekanismin osana ja tuomarin työstä lainsäätäjän työn jatkajana ymmärretään usein väärin, sillä Ekelöf tarkasteli teoriassaan siviiliprosessia ainoastaan systeemitasolla, ei yksittäisiä oikeusjuttuja kuten meillä oleva oikeussuojateoria tekee.

Ruotsissa oikeuskäytäntö on noudattanut todistusarvometodia, mutta viime aikoina esimerkiksi Högsta domstolenin ratkaisujen perusteluissa on alkanut näkyä myös ylipainoperiaatteen (överviktsprincipen) vaikutusta. Norjassa sikäläisen ylimmän oikeusasteen (Høysteret) on todettu, kuten Saranpään kirjasta ilmenee, siirtyneen yleisesti noudattamaan näyttöenemmyysperiaatetta. Suomessa tilanne on niin sanotusti "auki"; joissakin KKO:n ratkaisuissa on Saranpään mukaan ilmentymiä näyttöenemmyysperiaatteen mukaisesta ajattelusta. Voitaneen kuitenkin sanoa, ettei oikeuskäytännössä mikään todistustaakka- tai näyttökynnysteoria ole täysin toteutunut. Ratkaisujen perusteluista ei läheskään aina selviä, mikä on todistustaakan jaon ja näyttökynnyksen suhde.

Näyttöenemmyysperiaate lähtee siitä, että riita-asioissa ei tarvita kiinteitä todistustaakkasääntöjä, sillä kyseisen teorian mukaan todistusharkinnassa on kyse konkreettisesta näyttöylijäämästä. Todistustaakka ja näytön riittävyys liittyvät yhteen, joten todistustaakkaa ei aseteta ex ante kummallekaan osapuolelle. Tuomioistuin tekee ratkaisunsa sen mukaan, kumpi vaihtoehto on todistusharkinnan valossa todennäköisempi. Pienikin ajateltavissa oleva näyttöenemmyys suuntaan tai toiseen riittää ratkaisemaan näyttökysymyksen sen vaihtoehdon hyväksi, jonka puolelle "viisari kallistuu."

Sen sijaan kiinteiden todistustakkasääntöjen mukaan operoitaessa tuomarin on määriteltävä todennäköisyysskaalalla etukäteen se todistustaakkapiste, johon näytön on yllettävä ollakseen riittävää. Sen mukaan kummalle puolelle 0-pistettä todistustaakkapiste skaalassa sijoittuu, määräytyy se, kummalla asianosaista (kantajalla vai vastaajalla) on todistustaakka. Pisteen etäisyys 0-pisteestä ilmaisee, miten "raskas" kyseisen asianosaisen todistustaakka on.

Väittelijä Timo Saranpää kuvasi tutkimustaan Lapin yliopiston kotisivuilla ennen väitöstilaisuutta lyhyesti näin.

Väitöstilaisuus sujuu normaalietikettiä eli tiettyjä rituaaleja ja muodollisuuksia noudattaen. Tilaisuus on kuin etukäteen hyvin harjoiteltu näytelmä, jonka tarkoitus on tradition noudattaminen ja säilyttäminen. Kyseessä on nimenomaan julkinen tilaisuus, johon yleisöllä on vapaa pääsy. Yleisö voi tutustua jo etukäteen väitöskirjan, sillä se on määräysten mukaan pidettävä nähtävänä tiettynä aikana yliopistolla. Kustos, joka on eräänlainen valvoja ja muodollinen prosessinjohtaja avaa tilaisuuden, minkä jälkeen väittelijä esittää lectio praecursoriansa. Tämän jälkeen vastaväittäjä esittää oman alkupuheenvuoronsa, jonka aikana väittelijä seisoo. Sitten mennään itse asiaan eli vastaväittäjä alkaa käydä läpi väitöskirjaa, ensin yleiseltä kannalta eli esimerkiksi tutkimustehtävän valinnan ja tutkimusmetodin osalta.

Tämän jälkeen vastaväittäjä siirtyy tarkastelemaan väitöskirjan tiettyjä yksityiskohtia, jolloin vastaväittäjä nostaa, enemmän tai vähemmän aktiivisesti, esiin väitöskirjan mahdollisia heikkouksia ja esittää niitä koskevia muistutuksiaan ja huomautuksiaan. Vastaväittäjä voi toki tuoda esiin myös väitöstutkimuksen hyviä puolia ja kerto, missä kohdin hän on samaa mieltä väittelijän kanssa. Kahden tunnin kuluttua tilaisuuden alkamisesta nautitaan väittelijän kustantamat kakkukahvit, minkä jälkeen palataan saliin jatkamaan debattia.Kun tilaisuus on kestänyt 3-4 tuntia, päästään vihdoin vastaväittäjän loppulausuntoon, jota väittelijä kuuntelee jälleen seisoaltaan Tämän jälkeen väittelijä kehottaa yleisön pyytämään puheenvuoroa, jos joillakuilla kuulijoista on tarve esittää omia huomautuksiaan tai kysymyksiään väittelijälle; yleensä niitä ei esitetä.

Väitöstilaisuutta voidaan pitää hyvänä, jos keskustelua pystyy asiantunteva henkilö seuraamaan, vaikkei olisi lukenut kirjaa, mutta keskustelu pysyy kuitenkin kirjan alueella. Huumorin viljelykin on sallittua ja siitä yleisö myös yleensä pitää, koska älykäs ja hyväntahtoinen huumori tuo esiin tiettyä tervetullutta eloa debattiin. Näin tapahtui myös Timo Saranpään väitöstilaisuudessa, jossa vastaväittäjä professori Antti Jokela sai yleisön muutaman kerran jopa hörähtelemään. Jokela on kokenut vastaväittäjä, joka myös jaksaa kärsivällisesti selostaa yleisölle joitakin keskeisimpiä asioita, joista maallikkokuulijoiden ei voida olettaa olevan tietoisia.

Kustoksella, joka on yleensä väittelijän tutkimuksen työnohjaaja, on tilaisuudessa hyvin muodollinen rooli: hän lähinnä vain avaa ja päättää tilaisuuden, siinä kaikki. Kustoksen vaativin tehtävä onkin osata pysytellä hiljaa väittelyn aikana, vaikka hänen mielensä miten tekisi puuttua keskustelun kulkuun. Niinpä viime perjantain tilaisuudessa kustoksen piti vain tyytyä myhäilemään itsekseen, kun vastaväittäjä ja väittelijä ottivat ohimennen esiin kysymyksen siitä, miten kustoksen erääseen korkeimman oikeuden ennakkopäätökseen kohdistamaa kritiikkiä olisi itse asiassa tulkittava.

Väitöstilaisuus on itse asiassa eräänlaista teatteria, sillä asiallisesti väitöstutkimus hyväksytään jo silloin, kun kaksi esitarkastajaa, joista toinen on yleensä aina tuleva vastaväittäjä, ovat ilmoittaneet tiedekunnalle puoltavansa väitösluvan myöntämistä ja kirjan painattamista. Mutta traditioiden jatkamisen ja julkisuusperiaatteen toteutumisen kannalta väitöstilaisuuden järjestäminen on toki yhä edelleen paikallaan

Viime perjantain väitöstilaisuus, jota oli saapunut seuraamaan 60-70 ihmistä, joukossa myös useita tuomareita ja asianajajia, sujui erittäin hyvin kaikkia mahdollisia muodollisuuksia noudattaen. Tilaisuus kesti kaikkiaan lähes neljä tuntia, mutta vastaväittäjän ja väittelijän keskustelu oli koko ajan asiallista, leppoisaa ja asiantuntevaa, jota kustoksen oli helppo johtaa. Väittelijä puolustautui vakuuttavasti tavalla, jolle vastaväittäjäkin antoi auliisti tunnustusta ja ilmoitti loppulausuntonaan esittävänsä mielihyvin väitöskirjan hyväksymistä tohtorin opinnäytteeksi.

Väittelypäivän etikettiin kuuluu luonnollisesti myös väittelijän järjestämä väitöskaronkka, joka on useimpien mielestä koko päivän kohokohta. Oikeustieteellisen tiedekunnan karonkkaperinne on pitkä ja komea, ja viimeisten 10-20 vuoden aikana on alettu nähdä suurisuuntaisia väitöskaronkkoja. Virallisesti väittelijä pitää karonkan arvoisan vastaväittäjän kunniaksi, mutta käytännössä karonkkapuheissa muistetaan kehua erityisesti väittelijää.

Timo Saranpään järjestämän karonkan ulkoiset puitteet olivat komeat, sillä tilaisuus pidettiin legendaarisessa Pohjanhovissa kirkkaasti loistavan Jätkänkynttilän luodessa vuolaana virtaavan Ounasjoen ylle ja juhlasaliin asti omaa tunnelmaansa pilvettömältä ilta- ja yötaivaalta. Karonkkavieraita oli viitisenkymmentä ja tilaisuus avattiin juhlavasti yliopiston opiskelijakuoron esittämillä lauluilla. Puheita taidettiin pitää pitkälti toistakymmentä. Äänessä olivat myös monet tilaisuuteen kutsut tuomarit paikallisesta hovioikeudesta ja käräjäoikeudesta samoin kuin asianajajakunnasta. Omassa puheessani sainkin aiheen muistella, miten prosessioikeuden tutkijat ovat aina harjoittaneet vuorovaikutuksellista ja hedelmällistä yhteistyötä käytännön tuomareiden ja asianajajien kanssa.

Karonkassa kahvin kanssa nautittu konjakki oli Remy Martinia, mitäpäs muuta! Muistelin, miten omassa hyvin pienimuotoisessa karonkassani 1977 silloisen kustoksen ja työnohjaani professori Jouko Halilan katse oli kirkastunut, kun hän huomasi, että olin valinnut konjakiksi samaista Remy Martinia, jota myös Remu Martiniksi taidettiin kutsua. Halila kertoi ilahtuneena, että Remy Martin oli ollut myös hänen väitöstutkimuksensa työnohjaajan, legendaarisen Tauno Tirkkosen lempikonjakki.

Näin ne akateemiset traditiot siirtyvät tutkijasukupolvelta toiselle!

336. Suomi (ja KKO) sai jälleen pyyhkeitä ihmisoikeustuomioistuimelta

Suomi tuomittiin tänään jälleen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa (EIT) sananvapauden loukkaamisesta. Nyt myös Korkeimman oikeuden ennakkopäätös todettiin sananvapauden vastaiseksi (ks. KKO 2005:82).

Tapauksessa (Saaristo ym. Suomi) oli kyse kahden henkilön suhteen uutisoinnista iltapäivälehdessä. Suhteen osapuolina olivat politiikan toimittajan entinen puoliso ja presidentti ehdokkaan Esko Ahon kampanjan viestintä- ja markkinointivastaava. Kansalliset tuomioistuimet katsoivat - myös KKO (ään. 4-1) - että uutisoinnilla oli loukattu kantajien oikeutta yksityisyyteen sekä tuomitsivat lehden toimittajan ja päätoimittajan yksityiselämän loukkaamisesta sakkorangaistuksiin. Tuomitut ja artikkelin julkaissut lehtiyhtiö valittivat EIT:een katsoen tuomion loukkaavan heidän oikeuttaan sananvapauteen.

EIT arvioi tapauksessa sananvapauden suhdetta yksityiselämän suojaan. Suhteen uutisoinnissa tapaukseen osallisten tahojen kuvaus oli asiallista ja tosiseikkoihin perustuvaa. Presidenttiehdokkaan kampanjan viestintävastaavan on katsottava olevan tehtäviensä julkisen ja poliittisen luonteen vuoksi poliitikkoihin ja virkamiehiin rinnastettavassa asemassa eikä hänen voida siten katsoa olevan täysin yksityinen henkilö. EIT otti ratkaisussaan myös huomioon artikkelin julkaisun aikana käynnissä olleen presidentinvaalitaiston ja uutisoinnin kohteena olleiden henkilöiden kytkökset presidentinvaalikampanjointiin sekä kampanjoinnista tapahtuvaan uutisointiin.

EIT kiinnitti huomiota tuomittujen rangaistusten vakavuuteen ja katsoi sen lisäksi, että valittajat olivat joutuneet maksamaan kohtuuttoman suuria korvauksia verrattuna esimerkiksi väkivaltarikoksista tuomittaviin korvauksiin.

EIT katsoi tapauksessa yksityiselämän loukkaamisesta annettujen tuomioiden rikkoneen valittajien Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklassa taattua oikeutta sananvapauteen.

EIT määräsi valtion korvaamaan valittajille yhteisesti 14 900 euroa korvauksena aineellisesta vahingosta sekä 13 000 euroa oikeudenkäyntikuluistaan.

EIT:n ratkaisu.

Korkeimman oikeuden vuoden 2005 ratkaisu asiassa on tällainen.

Mielenkiintoista nähdä, millaisen kannan EIT ottaa aikanaan - ehkä noin 4-5 vuoden kuluttua - Pääministerin morsian -kirjan ratkaisuun sananvapauden kannalta.

335. Matti Vanhasen epäilty virkarikos esitutkintaan

Eriarvoisuutta tämäkin

No niin, mitä minä sanoin!

Eduskunnan perustuslakivaliokunta päätti tänään - pitkän jahkailun jälkeen - pyytää valtakunnansyyttäjää teettämään esitutkinnan entisen pääministerin Matti Vanhasen ministerivastuuasiassa. Valiokunnan pyyntö kokonaisuudessaan löytyy tästä.

Eihän siinä auttanut lopulta mikään! Eivät poliitikkojen, Vanhasen puoluetovereiden, erilaisten perässähiihtäjien, Helsingin Sanomien ja lehtitietojen varassa mielipiteitään laukoneiden ministerin arvonimen saaneiden poliitikkojen puolustajien oudot perustelut; "Mitä tutkimista tässä pelkässä esteellisyysasiassa muka on." Tällaiset kannanotot jäivät nyt häpeään.

Perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Kimmo Sasi kertoi, että päätöksestä käytiin vielä tänään vilkasta keskustelua. Kuulin radiouutisista, että Matti Vanhanen toimitti vielä eilen valiokunnalle 11 liuskan pituisen kirjelmän. Vanhanen on siis jättänyt valiokunnalle kaikkiaan kolme pitkää kirjelmää. Tämä osoittaa, että Vanhanen on todella "taistellut", että hän ei olisi joutunut esitutkintaan.

Mitä pelkäämistä syyttömällä ihmisellä voisi olla esitutkinnan aloittamisesta?

Valiokunta oli asiasta muodollisen yksimielinen, näin sanottiin. Kuitenkin keskustan kansanedustajat Hannu Hoskonen, Tuomo Hänninen, Elsi Katainen ja Hannes Manninen eivät yhtyneet päätökseen, vaan jättivät jättivät asiasta eriävän kannanottonsa. Mikä yksimielinen päätös tämä tällainen on? Asiallisesti kysymyksessä oli selkeä äänestyspäätös. Ei tämä Mannisen ym. "lausumilla" asiaa miksikään muuta!

Manninen kiisti tiedotustilaisuudessa, että kyseessä olisi keskustan ryhmäpäätös. Mannisen mukaan muut halusivat vain yhtyä hänen eriävään mielipiteeseensä. Hah-haa, kuka onneton tämänkin selityksen uskoisi! Kyseessä oli keskustan edustajien selvä poliittinen kannanotto, joka on muotoiltu juridisilla fasadiperusteluilla.

Manninen olisi halunnut, että asian tutkinta olisi jatkunut perustuslakivaliokunnassa. Manninen kertoi pelkäävänsä, että tutkinta ei ehdi nyt valmistua tämän eduskunnan aikana. Kimmo Sasin mukaan urakka olisi ollut liian työläs perustuslakivaliokunnalle.

Mannisen perustelu on aivan outo, sillä hän olisi halunnut että valiokunta olisi jatkanut syyskäräjiensä käymistä asiassa. Vanhanen olisi juossut valiokunnan kuultavana kerran pari viikossa ja jättänyt sillä välin kirjelmiään valiokunnalle.

Oikeuskansleri Jaakko Jonkka halusi poliisitutkinnan Vanhasen rikosoikeudellisen vastuun selvittämiseksi RAY:n avusttusten jaossa Vanhasta vaaleissa tukeneelle Nuorisosäätiölle. Jonkka kuitenkin katsoi, että päätös asiassa kuuluu eduskunnan perustuslakivaliokunnalle.

Mutta kuten olen blogissani aiemmin - muuten ensimmäisenä tapauksesta kirjoittaneista - kertonut, ministerivastuulakia ja perustuslakia olisi paljon järkevämpää tulkita niin, että oikeuskansleri olisi itse käynnistänyt esitutkinnan. Voimassa oleva laki ei olisi ollut tähän esteenä.

Tämä menettelytapakysymys näytti saavan valiokunnan käsittelyn edetessä pääasian luonteen, ja sen kanssa alkoivat askarrella erilaiset asiantuntiojat, myös yksi valiokunnan kuulema asiantuntija. Tällä tavalla asia haluttiin ikään kuin viedä sivuraiteelle.

KRP:n tutkinnasta paljolti riippuu, minkälaisen käänteen asia saa, kun se palaa esitutkinnan jälkeen perustuslakivaliokuntaan. Nyt selviää tai ainakin pitäisi selvitä, millainen yhteys Vanhasen esteellisyydellä on Nuorisosäätiön poliisitutkintaan ja siinä tutkittaviin kysymyksiin. Oikeuskansleri sanoi erittäin arvoituksellisesti, että nämä asiat näyttävät olevan "ainakin" rakenteellisessa yhteydessä keskenään. Oikeuskansleri oli ennen ilmoitustaan keskustellut KRP:n tutkinnanjohtajan ja tutkintaa seuraavan valtakunnansyyttäjän kanssa. Hänellä on siis tietynlaista "sisäpiiritietoa" asiasta.

Esitutkinnan aloittamiskynnys on ministerivastuuasiassa normaali eli sama kuin muissakin rikosasioissa, "on syytä epäillä rikosta." Sitä vastoin syytekynnys on ministerivastuuasioiden kohdalla hilattu poikkeuksellisen korkealle. Ministerisyytteen nostaminen edellyttää perustuslain 116 §:n mukaan sitä, että ministeri on tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta olennaisesti rikkonut ministerin tehtävään kuuluvat velvollisuutensa tai menetellyt muutoin virkatoimessaan selvästi lainvastaisesti.

Kannattaa siis huomata, että syytteen nostamiseen riittää, että ministeri on menetellyt toimessaan selvästi lainvastaisesti, tässä kohdin ei siis edellytetä tahallisuutta tai törkeää huolimattomuutta. Tästä eli siis selvästi lainvastaisesta menettelystä eli sen epäilystä on Vanhasen esteellisyysasiassa lähinnä kysymys.

334. Lauri Tarastin ja Helsingin Sanomien missio oikeuskansleria vastaan

Vaikka läpi harmaan kiven...

Hesarissa eilen sunnuntaina julkaistusta Lauri Tarastin haastattelusta huomasi, että lehdellä on meneillään tietynlainen missio keskustan saamiseksi myös ensi vuoden eduskuntavaaleissa Suomen suurimmaksi puolueeksi, jolloin Mari Kiviniemi jatkaisi pääministerinä.

Hesarin uusi vastaava päätoimittaja Mikael Pentikäinenhän on taustaltaan ja ideologialtaan, paitsi vanhalestadiolaisia, myös maalaisliitto-keskustalaisia. Hänen isänsä professori Juha Pentikäinen toimi aikoinaan keskustapuoleen varapuheenjohtajana. Mikael Pentikäinen puolestaan oli nuorena miehenä keskusta-aktiivi ja taisi toimia Paavo Väyrysen avustajanakin. Mikael Pentikäinen oli Keskustan opiskelijaliiton puheenjohtajana ja järjestön julkaisun Politiikan Puntarin päätoimittajana.

Pentikäisen ja Hesarin keskusta-manööveriin kuuluu yhtenä palasena, että ex-pääministeri Matti Vanhanen selviäisi meneillään olevasta esteellisyyskohusta mahdollisimman vähin vaurioin eli ilman poliisitutkintaa ja valtakunnanoikeutta. Tässä tarkoituksessa lehti on käynnistänyt kampanjan, joka tähtää Vanhasen "jahtaajan" eli oikeuskansleri Jaakko Jonkan ammattitaidon ja menettelytapojen mollaamiseen.

Tätä tavoitetta ilmensi hyvin lehden kuukausiliitteen toimittajan Unto Hämäläisen, tunnetaan myös nimimerkillä Perässähiihtäjä, kolumni lehdessä 25.9. Siinä Hämäläinen syyttää oikeuskansleri Jonkkaa siitä, ettei tämä ajoissa estänyt pääministeri Matti Vanhasta tekemästä virhettä eli osallistumasta esteellisenä valtioneuvoston istuntoihin, joissa päätettiin RAY:n avustusten jakamisesta Nuorisosäätiölle. Unto Hämäläinen sanoo suorin sanoin, että "Jonkalle sattui virhe."

Kolumnissaan Hämäläinen ottaa esiin paljon puhutun "kolmen sekunnin" teorian koskien RAY:n avustusten myöntämistä järjestöille. Kyse olisi siis täydellisestä rutiiniasiasta. Huvittavinta on, että Hämäläinen puolustelee tällä oikeuskansleria ja sanoo, että kun asiat nuijitaan näin nopeasti pöytään, niin "Jonkan virhe ei ole suuri."

Kaikki muut mainitun "kolmen sekunnin teorian" kannattajat ovat sentään tarkastelleet päätöksentekomenettelyä pääministerin virheen kannalta. Tämä Unto Hämäläinen panee kuitenkin paremmaksi ja sivuuttaa Matti Vanhasen mahdollisen virheen tyystin!

Hämäläinen on tunnettu politiikan toimittaja, joka kirjoittaa hyvin ja asiallisesti. Hänet tunnetaan poliitikkojen, etenkin johtavien poliitikkojen ystävänä. Tällöin ei ole ilmeisesti suotava, että toimittaja ryhtyisi "jahtaamaan" poliitikkoja ja kirjoittelemaan heistä ikävästi. Jos näin tekisi, niin johtavat poliitikot lakkaisivat kaveeraamasta eikä toimittaja saisi enää heiltä tietoja. Tämä lienee Unto Hämäläisen kantavia ajatuksia toimittajan työssään.

Mutta eihän tämä ystävyys ja kaveruus saisi toki mennä niin pitkälle, että toimittaja ryhtyy poliitikkokavereita puolustaakseen kääntämään selviä asioita päälaelleen ja syyttämään johtavia virkamiehiä ja oikeusviranomaisia poliitikkojen töppäyksistä! Silloin ollaan kyllä pahasti hakoteillä.

Faktat on otettava faktoina ja kerrottava yleisölle faktoina, niin myös voimassa oleva lainsäädäntö sellaisena kuin se on. Pidän selkeänä puutteena sitä, että kolumnisti Hämäläinen ei kertonut edellä mainitussa kolumnissaan, mitä laki eli tarkemmin sanottuna virkamieslaki sanoo virkamiehen ja misterin esteellisyydestä ja sen toteamisesta.

Lakihan on tässä suhteessa yksiselitteinen: virkamiehen on hoksattava itse oma esteellisyytensä ja vetäydyttävä jäävinä päätöksenteosta. Virkamies tai ministeri vastaa siis itse esteettömyydestään ja kantaa vastuun niistä seurauksista, joita hänen esteellisyydestään aiheutuu. Ministeri ei voi lähteä syyttämää oikeuskansleria siitä, että tämän olisi pitänyt hoksata hänen esteellisyytensä. Oikeuskansleri ei ole ministereiden holhoojana, vaan laissa edellytetään, että ministerit ovat sen verran fiksuja ihmisiä, että ymmärtävät itse esteellisyytensä.

Tämä puolen, joka on aivan olennainen Vanhasen esteellisyyttä arvioitaessa, Unto Hämäläinen kuitenkin "jostakin syystä" sivuutti pakinassaan kokonaan. Hämäläisen kirjoitus on naiivi myös siltä osin kun siinä selitellään, että ministereillä ei muka olisi mitään mahdollisuutta perehtyä ennen valtioneuvoston istuntoa avustusrahojen jakamiseen. Valtioneuvoston istuntojen esityslistat jaetaan nimittäin hyvissä ajoin ministereille ja heidän laajalle sihteeri- ja avustajakunnalleen. Ministerillä on siis oikein hyvää aikaa perehtyä kaikkiin istunnossa esille tuleviin asioihin ja ottaa tämän perusteella kantaa mahdolliseen esteellisyyteensä.

No, Unto Hämäläisen tekemät virheet eivät ehkä ole kovin suurena, kun ottaa huomioon, että hän ei ole lakimies; huomattakoon, että esitän tässä samantapaisia lieventäviä asianhaaroja kuin Hämäläinen kertoessaan kolumnissaan oikeuskanslerin virheestä. Mutta jos samanlaiseen virheeseen sortuu joku tunnettu jurisit, niin silloin kyllä on niin sanotusti piru merrassa.

Eilen tuollainen ihme kuitenkin nähtiin, kun ministerin arvonimen hiljattain saanut - ketkä mahtoivat olla arvonimeä anomassa (?) - Lauri Tarasti, joka on entinen KHO:n jäsenen ja hallintoneuvos, arvosteli oikeuskansleri Jaakko Jonkkaa aivan samasta asiasta kuin kolumnisti Unto Hämäläinen ja vieläpä samantapaisin sanakääntein.

Lauri Tarasti, joka pyrki, jollen nyt aivan väärin muista, itsekin aikoinaan oikeuskansleriksi, veisaa Hesarissa toimittaja Jaakko Lyytisen - Unto Hämäläinen ei sentään ollut haastattelijana - kirjoittamassa jutussa samaa virttä kuin Hämäläinenkin:

"Jonkan oli pitänyt normaalitilanteessa varoittaa Vanhasta."

Se, mitä ministeri tarkoittaa "normaalitilanteella," ei selviä jutusta; tyypillisen huolimatonta sanojen heittelyä tämäkin.

Tarastin mukaan Jonkan olisi pitänyt tietää Vanhasen suhteesta Nuorisosäätiöön, koska "tätä asiaa oli puitu monta kertaa." - Siis mitähän asiaa?

Vaikka Herra Ministeri on entinen KHO:n tuomari, hän tuntuu viis veisaavan virkamieslaista. Mainittuun lakiin ja sen esteellisyyssäännöksiin ministerimme ei viittaa haastattelussa kertaakaan, ei sen puoleen muihinkaan säädöksiin. Kuten edellä totesin, virkamieslain mukaan on selvää, että virkamies ja ministeri itse vastaa esteellisyydestään, jos hän ei ymmärrä tai kenties halua jäävätä itseään. Vaikea uskoa, että entisen tuomarin laintuntemus olisi kadonnut eläkkeelle siirtymisen myötä. Hämäläisen tavoin myös Tarasti tunnustautuu edellä mainitun "kolmen sekunnin teorian" kannattajaksi, mitä myös on syytä ihmetellä.

Näyttää siltä, että Lauri Tarasti ei ole lukenut lainkaan oikeuskansleri Jonkan 15 sivun pituista ilmoitusta perustuslakivaliokunnalle. Jos hän olisi tämän tehnyt, niin hän ei tietenkään heittelisi vain ikään kuin lonkalta, että "jos tutkitaan vain esteellisyyttä ja jääviyttä, en ymmärrä, mitä tutkittavaa tässä oikeastaan on."

Tarastin moitteet Jonkalle ovat todella outoja, sillä kun lukee Jonkan paperin, ei voi tulla mihinkään muuhun johtopäätökseen, että tässä Vanhasen asiassa sitä tutkimista vasta onkin!

Kyse on siitä, että Matti Vanhasen esteellisyys liittyy - Jonkka puhuu varovaiseen tapaansa "rakenteellisesta yhteydestä" - kiinteästi Nuorisosäätiön muuhun ja laajempaan poliisitutkintaan, jossa ovat mukana mm. Kanki-Kaikkonen ja Juka Vihriälä. KRP tutkii parhaillaan Vanhasen seuraajana Nuorisosäätiössä jatkaneen Antti Kaikkosen ja RAY:n entisen puheenjohtajan Vihriälän edesottamuksia aika vakavien rikostunnusmerkistöjen valossa.

Tässä kulkee koko Vanhas-jupakan jutun punainen lanka, mutta Vanhasen osuutta ja mahdollista kytköstä asiaan ei vain haluttaisi millään aloittaa selvittää ja tutkia.

Poliitikot kiroilevat hiljaa mielessään, että voihan perhana tuota Jonkkaa, minkä teki, ja yrittävät kaikin keinoin mollata oikeuskansleria "epäkypsän" asian tuomisesta eduskuntaan ja jopa lehdistön suosiollisella avustuksella mustata oikeuskanslerin mainetta jonkin 17 vuotta sitten sattuneen mitättömän episodin takia.

Kirjoitin muutama viikko sitten Italian pääministerin Silvio Berlusconin syytesuojasta, jota meillä ihmetellään ja jopa naureskellaan. Mutta itse asiassa Suomessa ministerillä on käytännössä lähes samanlainen syytesuoja kuin Berlusconillakin. Ministerivastuuasioissa syytekynnys on hilattu todella korkealle., ja kuten nyt saamme havaita, esitutkinnan aloittamiskynnyksestäkin tehdään aivan hirmuisen suuri asia. Kyllä Berlusconin syytesuoja kalpenee suomalaisen mallin rinnalla.

Italiassa sentään oikeusviranomaiset ja tuomarit ovat yrittäneet murtaa Berlusconin syytesuojaa ja siinä usein myös onnistuneet. Mutta tekevät suomalaiset tuomarit, ex-tuomarit, oikeusviranomaiset ja niin sanotut asiaintuntijat? Niin, he osallistuvat kiivaasti pääministerin syytesuojan pönkittämiseen eivätkä haluaisi, että pääministerin epäiltyä rikosasiaa alettaisiin tutkia edes esitutkinnassa!

Vanhasen asiassa(kin) poliitikot saavat tukea ministeri Lauri Tarastilta, jota Hesarin jutussa luonnehditaan osuvasti poliitikkojen "puolustajaksi." Helsingin sanomat tuntuu valjastaneen ministeri Tarastin ristiretkelle oikeuskansleria vastaan ex-pääministerin pelastamiseksi. Unto Hämäläisen kolumnin ja Lauri Tarastin haastattelun tarkoituksena on osoittaa oikeuskansleri Jonkka taitamattomaksi lainvalvojaksi ja vaikuttaa eduskunnan perustuslakivaliokunnan jäseniin - poliitikkoihin - jotta nämä hoksaisivat ratkaista esteellisyysasian Matti Vanhasen eduksi ja oikeuskanslerin tappioksi.

Entiseltä korkea-arvoiselta tuomarilta voitaisiin kuitenkin edellyttää hieman enemmän harkintaa ja asiaan perehtymistä ennen kuin hän ryhtyy laukomaan oudolta kuulostavia ajatuksiaan julkisuuteen.

Ministeri Tarasti esitti myös aika kummallisia käsityksiä poliitikkojen sidonnaisuuksista ja niiden merkityksestä ja suorastaan yllytti poliitikkoja sitoutumaan entistä enemmän. Vaarallista, mutta niin tyypillistä puhetta poliitikkojen ymmärtäjältä ja puolustajalta. Tarasti sanoi, että poliitikkojen pitää sitoutua ajamaan "tietyn porukan" asioita. No, niinhän nämä ovat näköjään tehneetkin muun muassa erilaisissa kauppaketjuhankkeissa.

333. 10.10.

Hiidenkivelle, hiidenkivelle...pakoon pahaa maailmaa...

332. Milloin Tarja Halonen vaatii Kiinaa vapauttamaan Nobel-palkitun Liu Xiaobon vankeudesta?

EU:n komission puheenjohtaja Jose Manuel Barroso sanoi Norjan Nobel-komitean päätöstä vahvaksi tuen osoitukseksi kaikille niille, jotka eri puolilla maailmaa tekevät suuria henkilökohtaisia uhrauksia taistellakseen vapauden ja ihmisoikeuksien puolesta.

EU:n suurimmat maat Saksa ja Ranska menivät onnitteluissaan pitemmälle. Sekä Ranska että Saksa vaativat Kiinaa vapauttamaan Liu Xiaobon pikaisesti.

- Saksan hallitus toivoo näkevänsä Liun vastaanottavan itse palkintonsa, Saksan hallituksen tiedottaja sanoi viitaten palkinnonjakoon joulukuun 10. päivänä.

Myös Yhdysvaltain presidentti Barack Obama vaatii Kiinaa vapauttamaan tuoreen nobelvoittajan Liu Xiaobon mahdollisimman pian. Obaman mukaan Nobelin rauhanpalkinto on muistutus siitä, että ihmisoikeuksia on kunnioitettava.

Saman vaatimuksen on esittänyt Tiibetin hengellinen johtaja Dalai-lama.

Milloin Suomen presidentti Tarja Halonen yhtyy Liun vapauttamisvaatimuksiin?

331. Nobelin rauhanpalkinto Liu Xiaobolle, kiinalaiselle toisinajattelijalle

Kiinalainen toisinajattelija Liu Xiaobo on saanut tämän vuoden Nobelin rauhanpalkinnon.

Liu Xiaobo, 54, tuomittiin viime joulukuussa 11 vuodeksi vankeuteen, koska hän oli kirjoittamassa demokratiauudistuksia Kiinaan vaatinutta Peruskirja 08 -manifestia.

Norjan Nobel-komitea ylisti Liuta tämän pitkästä ja väkivallattomasta taistelusta perustavien ihmisoikeuksien puolesta Kiinassa. "Komitea on pitkään uskonut, että ihmisoikeuksien ja rauhan välillä on tiivis yhteys", perusteluissa todettiin. Komitean puheenjohtaja Thorbjørn Jagland sanoi Liu Xiaobon olevan symboli ihmisoikeustaistelulle Kiinassa.

54-vuotias entinen kirjallisuuden professori ja kirjailija kuuluu Kiinan toisinajattelijoiden veteraanikaartiin. Hän otti osaa jo vuoden 1989 mielenilmauksiin.

Loistavaa! Erinomainen päätös Norjan Nobel-komitealta!

Olen muutamissa kirjoituksissa 90-luvun alkupuolelta lähtien ottanut kantaa Kiinan törkeisiin ihmisoikeusrikoksiin ja ihmetellyt, mikseivät suomalaiset lakimiehet ole kertaakaan näyttävästi ilmaisseet tukea kiinalaisille toisinajattelijoille ja tuominneet Kiinan viranomaisten toimintaa ihmisoikeuksien rikkomisessa. Olen myös arvostellut Suomen hallitusten ja presidenttien (Koivisto, Ahtisaari ja Halonen) nöyristelyä ja kummallista käyttäytymistä, sillä virallisella Suomella ei ole koskaan ollut minkäänlaista huomauttamista Kiinan viranomaisten ihmisoikeusloukkauksia vastaan.

Suomalaisia lakimiesdelegaatioita on toki vuosikausia kuskattu Kiinaan ja sieltä on tehty porukalla vastavierailuja Suomeen, mutta kaikki on ollut hyvin hiljaista ja salaperäistä eivätkä suomalaiset ole kertaakaan rohjenneet arvostella esimerkiksi Kiinan ihmisoikeussopimuksia rikkovaa rikosprosessimenettelyä. Ensimmäisenä suomalaisena oikeusviranomaisena Kiinassa kävi ex-oikeuskansleri Jorma S. Aalto joskus 90-luvun alkupuolella. Ainoa kommentti, joka Aallolta matkan jälkeen kuultiin oli toteamus, jonka mukaan "Kinassa on paljon lakimiehiä."

Onneksi norjalaiset osaavat ja uskaltavat.

Kiinan johto on jo ehtinyt tuomita raivostuneena norjalaisten päätöksen. Se toteaa toisinajattelijan palkitsemisen rikkovan rauhannobelin periaatteita. Maan ulkoministeri luonnehtii päätöstä "törkeäksi".

Kiinan mukaan Liun palkitseminen vahingoittaa Norjan ja Kiinan suhteita. Maat neuvottelevat parhaillaan kauppasopimusta. Norjan mukaan Kiina on jo vuosien ajan varoittanut, että kiinalaisen toisinajattelijan rauhannobelilla olisi kielteisiä seurauksia.

Eikö Tarja Halosen ja Martti Ahtisaaren pitäisi nyt ryömiä kiireesti ulos koloistaan ja yhtyä meille niin ystävällismielisen Kiinan johdon Nobelin-komiteaan kohdistamaan kritiikkiin? Missä on Alex Stubb, uskaltaako edes hän kiitellä norjalaisten päätöstä?

Toisinajattelijan vaimo Liu Xia kertoo olevansa palkinnosta innoissaan ja vaatii hallitusta vapauttamaan miehensä. Hän arvelee, että saattaa päästä kertomaan miehelleen palkinnosta huomenna.

Nobelin rauhanpalkinto luovutetaan Oslossa 10. joulukuuta. Palkinnon suuruus on kymmenen miljoonaa Ruotsin kruunua eli noin miljoona euroa. Arvattavasti Liu Xiaobo ei itse saa lomaa vankilasta päästäkseen pokkaaman pystin Oslossa. Tuskinpa Kiina päästää myöskään palkinnon saajan vaimoa noutamaan palkintoa; hyvä jolleivät pane rouvaakin tiilenpäitä lukemaan!

Suomen virallisen johdon tulisi nyt esittää tukensa Kiinan johdolle ja tehdä kansainvälinen aloite, jonka mukaan Nobelin rauhanpalkinnon jakaminen pitäisi uskoa norjalaisten sijasta Suomen keskustan puoluekokoukselle. Sehän on tunnetusti aina osannut tehdä viisaita henkilövalintoja.

330. Vanhas-jutussa tympeää pallottelua menettelytapakysymyksillä

Matti Vanhasen jääviyskysymyksen käsittely näyttää menevän, jollei nyt piirileikiksi, niin ainakin pahasti hakoteille.

Kun asiantuntijoita oli määrä kuulla perustuslakivaliokunnassa Vanhasen esteellisyydestä ja asian rikosoikeudellisesta puolesta sekä esitutkinnan aloittamiskynnyksen ylittymisestä, onkin valiokunnan puheenjohtaja Kimmo Sasi ryhtynyt paasaamaan julkisuudessa lähinnä vain menettelytapakysymyksistä ja siitä, että oikeuskanslerin olisi pitänyt käynnistää omalla päätöksellään asian esitutkinta. Kun näin ei ole tapahtunut, on asia tuotu Sasin mukaan epäkypsänä valiokuntaan. Sasia ovat säestäneet valiokunnan varapuheenjohtaja Jacob Söderman ja eilen asian rikosoikeudellisesta puolesta valiokunnassa kuultu ex-professori Pekka Koskinen.

Pekka Koskisen lausumat ihmetyttävät, sillä eilen hänellä ei tuntunut olevan lehtimiehille mitään sanottavaa virkavelvollisuuden rikkomista koskevasta kysymyksestä, josta häntä valiokunnassa lähinnä kuultiin. Koskinen puuttui yksinomaan edellä mainittuun menettelytapakysymykseen ikään kuin hän olisi jonkinlainen valtiosääntöoikeuden asiantuntija ja häntä olisi kuultu valiokunnassa yksinomaan tässä ominaisuudessa.

Menettelytapa-asiassa on kysymys oikeuskanslerin toimivaltuudesta eli siitä, olisiko oikeuskansleri voinut määrätä poliisin suorittamaan esitutkinnan, jos tutkinnan aloittamiskynnys "on syytä epäillä rikosta" on ylittynyt. Jonkka katsoi ilmoituksessaan 16.9. lyhyesti ja ilman asiallisia perusteluja, että oikeuskanslerilla ei ole tällaista oikeutta. Jonkan mukaan mainittu kanta on johdonmukainen, koska kanslerilla ei ole ministerivastuuasiassa "rikosoikeudellistakaan roolia", vaan hän toimii ainoastaan laillisuusvalvojan ominaisuudessa.

Ilmoituksessaan 16.9. Jaakko Jonkka toteaa yhdessä virkkeessä lyhyesti ja perustelematta, että "esitutkinnan käynnistäminn on vain perustuslakivaliokunnan harkinnassa." Alaviitteessä hän sanoo, että "tätä voidaan pitää nykylainsäädännön mukaisena vallitsevana kantana". Hän viittaa mainitussa alaviitteessä ainoastaan yhteen omaan kirjoitukseensa vuodelta 2006, jossa kanta on esitetty. Lisäksi Jonkka viittaa Esitutkinta- ja pakkokeinotoimikunnan mietintöön (KM 2009:3) s. 293, jossa sanottu kanta myös todetaan ikään kuin itsestään selvyytenä ja ilman minkäänlaisia perusteluja. - Ei tämä nyt niin kovin vakuuttavalta vaikuta!

Jonkka on puolustellut näkemystään selittämällä, että hänen kantansa on "vallitseva" ja että hän ei ole "nähnyt oikeudellisesti perusteltua vastakkaista tulkintaa missään." Jonkka kertoi olleensa yhteydessä eduskunnan oikeusasiamies Petri Jääskeläiseen, joka oli Jonkan mukaan ollut hänen kanssaan samaa mieltä. Jääskeläisenkään kantaa ei ole tosin "näkynyt missään," vaan kyse lienee ainoastaan suupuheesta.

Olen itse ottanut kantaa kirjoituksessani 321/21.9. "Ministereiden syytesuoja aikansa elänyt." Tulin siihen johtopäätökseen, että kysymys on tulkinnanvarainen ja että molempia kantoja - oikeuskanslerilla joko on tai ei ole sanottua valtaa määrätä esitutkinnan käynnistämisestä - voidaan puoltaa. Totesin kuitenkin, että reaaliset asia-argumentit samoin kuin monet oikeussystemaattiset argumentit puoltavat melko yksiselitteisesti kantaa, jonka mukaan oikeuskanslerilla samoin kuin oikeusasiamiehellä on jo nykyisin voimassa olevan lain eli ministerivastuulain 4 §:n mukaan oikeus valta käynnistää ministerisyyteasiaa koskeva esitutkinta ilman, että asiaa pitäisi tätä varten kierrättää perustuslakivaliokunnan kautta.

Virkatoimissaan hyvin varovaisen miehen maineessa oleva Jaakko Jonkka on kuitenkin valinnut toisen tulkinnan ja halunnut saattaa kysymyksen esitutkinnan käynnistämisestä perustuslakivaliokunnan tutkittavaksi. Jonkan tulkintaa ei voida virheellisenä, kun kysymystä ei ole laissa yksiselitteisesti säännelty.

Minusta on outoa, että perustuslakivaliokunta ja sen johtoporras (Kimmo Sasi ja Jocob Söderman) haluaa jatkaa narinaansa ja asian pallottelua menettelytapakysymyksellä, jolloin itse pääasiaa jää varjoon. Mutta ehkä tämä juuri on pallottelun tarkoituksena? Selvää kuitenkin on, ettei perustuslakivaliokunta voi, vaikka se haluaisikin, palauttaa asiaa oikeuskanslerille uudelleen käsiteltäväksi. Jos näin tapahtuisi, saisi Vanhas-tapaus vielä entistä naurettavammat mittasuhteet.

Olen blogissani 321/21.9.2010 kertonut myös eduskunnan silloisen oikeusasiamiehen Riita-Liisa Paunion vuonna 2007 tekemästä selvityksestä. Siinä on pro et contra -menetelmällä koottu sanotun "oikeuden" (toimivallan) eli oikeuskanslerin itsenäisen aloiteoikeuden puolesta ja vastaan puhuvia argumentteja. Paunio ei kuitenkaan - hänkin kuului näihin ylivarovaisiin virkamiehiin - halunnut arvioida mainittujen pro ja contra -argumenttien keskinäisiä painoarvoja eikä punnita niitä vastakkain. Paunio saattoi kuitenkin mainitun epäselvän toimivaltakysymyksen valtioneuvoston ja oikeusministeriön tietoon mahdollisia lainsäädäntötoimia varten.

Mutta niin kuin valitettavan usein näyttää käyvän, oikeusministeriö, jonka tehtäviin kyseinen asia eli perustuslain ja ministerivastuulain muutosten käynnistäminen ja valmistelu ensi sijassa kuuluu, ei ole ryhtynyt Paunion kirjeen johdosta tarpeellisiin toimenpiteisiin. Oikeusasiamiehen toimistosta saadun tiedon mukaan oikeusasiamies olisi nostanut kysymyksen esiin Christoffer Taxellin pari vuotta sitten istuskelleessa komiteassa, joka pohti juuri perustuslakiin tehtäviä tarkistuksia. Muta kun lukee komitean mietinnön, niin havaitsee, että komitea on sivuuttanut sanotun kysymyksen kokonaan; siitä ei mainita mietinnössä halaistua sanaa.

Tässä vielä varmemmaksi vakuudeksi oikeusasiamies Riitta-Liisa Paunion vuonna 2007 valtioneuvostolle, perustuslakivaliokunnalle ja oikeusministeriölle tekemän esityksen perusteluja:

Oikeuden olemassaolon puolesta puhuvia näkökohtia

Ylimmillä laillisuusvalvojilla on perusoikeusuudistusta edeltäneessä oikeuskäytännössä katsottu olevan oikeus määrätä esitutkinta toimitettavaksi ministerivastuuasioissa. Perustuslakia tai ministerivastuulakia säädettäessä ei lausuttu, että tämä oikeus olisi lakannut. Tätä oikeutta määrätä esitutkinta suoritettavaksi ministerivastuuasioissa on tosiasiallisesti myös käytetty perustuslain muutosta edeltäneellä ajalla.

Suoraa lisätukea ylimpien laillisuusvalvojien oikeudelle antavat ylimpiä laillisuusvalvojia koskevien lakien sanamuodot. Eduskunnan oikeusasiamiehestä annetun lain (197/2002) 8 §:ssä on nimenomaisesti säädetty oikeusasiamiehen oikeudesta määrätä esitutkinta toimitettavaksi tutkittavanaan olevan asian selvittämiseksi. Valtioneuvoston jäsenen menettely kuuluu oikeusasiamiehen tutkittaviin asioihin.

Valtioneuvoston oikeuskanslerista annetun lain (193/2000) 8 §:ssä asiasta on säädetty asiallisesti vastaavasti. Oikeus käynnistää esitutkinta ilmenee säännöksestä virka-avun saamisen muodossa seuraavasti: "oikeuskanslerilla on tehtäviään suorittaessaan oikeus viipymättä saada kaikilta viranomaisilta sellaista virka-apua, jonka antamiseen asianomainen viranomainen on toimivaltainen".

Myöskään oikeusasiamiehestä annettua lakia tai valtioneuvoston oikeuskanslerista annettua lakia säädettäessä ei viitattu siihen, että oikeus määrätä esitutkinta toimitettavaksi olisi tarkoitettu rajata pois joltakin laillisuusvalvonnan osa-alueelta, vaikka viimeksi mainitut lait on säädetty perustuslain ja ministerivastuulain säätämisen jälkeen.

Selvää on, että yksinomainen toimivalta ministerivastuuasiassa nostettavasta syytteestä kuuluu perustuslakivaliokunnalle. Ylimpien laillisuusvalvojien oikeus esitutkinnan määräämiseen ei poista tai rajoita tätä toimivaltaa. Menettely voi kuitenkin parantaa perustuslakivaliokunnan päätöksenteon edellytyksiä jo ilmoitusasian käsittelyn alkuvaiheissa. Ministerivastuulain esitöissä on korostettu intressiä selvittää tosiasioita koskeva aineellinen totuus.

Asiaa voidaan tarkastella myös siltä kannalta, millaiseksi rikoksesta epäillyn oikeusturva muodostuisi siinä tapauksessa, että perustuslain 115 §:n 1 momentin 1 kohdan mukainen ilmoitus tehdään sen jälkeen, kun henkilöä on ensin kuultu ylimmän laillisuusvalvojan toimesta hallinnollisessa menettelyssä, ja että häntä kuullaan tämän jälkeen samoista seikoista rikoksesta epäiltynä perustuslakivaliokunnan määräämässä esitutkinnassa.

Tässä tilanteessa erityisen keskeistä on rikoksesta epäillylle kuuluva oikeus olla myötävaikuttamatta oman epäillyn rikoksensa tai syyllisyytensä selvittämisestä. Tämä niin sanottu itsekriminointisuoja ei ole ehdoton oikeus, mutta se voi tulla loukatuksi esimerkiksi tilanteessa, jossa henkilöltä on ensin vaadittu selvitystä hallinnollisella pakolla, ja näin saatuja tietoja käytetään sittemmin rikosprosessin puitteissa (ks. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen suuren jaoston tuomio O'Halloran and Francis v. Iso-Britannia (29.6.2007) kohta 55). Itsekriminointisuoja ei itsessään estä käyttämästä rikosprosessin

ulkopuolisia hallinnollisia selvityskeinoja. Se voi kuitenkin joissakin tilanteissa rajoittaa mahdollisuuksia käyttää rikosprosessissa sellaisia tietoja, jotka on saatu tätä ennen hallinnollisella pakolla.

Laillisuusvalvonnassa virkarikoksen sisältävät asiat on yleensä perusteltua siirtää selvitettäväksi mahdollisimman aikaisessa vaiheessa esitutkintamenettelyssä. Tämä johtuu yhtäältä rikoksesta epäillyn oikeusturvavaatimuksista, toisaalta tarpeesta turvata asian rikosoikeudellisen käsittelyn edellytykset. Molemmissa suhteissa ongelmaksi voi nimittäin koitua se, että hallinnollisella pakolla tutkinnan kohteelta hankitun aineiston käyttäminen osoittautuisi kielletyksi sittemmin tarpeelliseksi arvioidussa rikosprosessissa.

Oikeuden olemassaoloa vastaan puhuvia näkökohtia

Erityisesti perustuslain ja ministerivastuulain systematiikasta on johdettavissa perusteita sille, että esitutkinnan käynnistäminen on yksinomaan perustuslakivaliokunnan käsissä. Ministerivastuulain 1 §:n mukaan lain 2 lukua - otsikoltaan ministerivastuuasian käsittely eduskunnassa - sovelletaan tutkittaessa (muun muassa) valtioneuvoston jäsenen virkatointen

lainmukaisuutta. Tästä näkökulmasta voidaan katsoa, että valtioneuvoston jäsenen virkarikosoikeudellisen vastuun selvittämisestä on säädetty tyhjentävästi perustuslaissa ja ministerivastuulaissa.

Voidaan myös ajatella, että pelkästään laillisuusvalvonnalliset tarpeet eivät edellytä esitutkinnan käynnistämismahdollisuutta, vaan että tällainen tarve tulee vasta syyttäjäroolin myötä. Toisin kuin ennen perustuslain säätämistä, ylimmillä laillisuusvalvojilla ei ole enää syyttäjäroolia ministerivastuuasioissa (PL 114 §:n 3 momentin mukaan syytettä valtioneuvoston jäsentä vastaan ajaa valtakunnansyyttäjä).

Johtopäätökset

Ylimpien laillisuusvalvojien oikeus määrätä esitutkinta suoritettavaksi ministerivastuuasioissa jää käsitykseni mukaan nykyisessä oikeustilassa

tulkinnanvaraiseksi.

Oikeuden olemassaolon puolesta puhuu erityisesti ylimpiä laillisuusvalvojia koskevien lakien sanamuodonmukainen, vakiintunut ja looginen tulkinta. Oikeutta vastustavat argumentit ovat luonteeltaan systeemiargumentteja, ja siten edellistä implisiittisempiä.

Pidän vallitsevaa oikeudellista tilaa epätyydyttävänä. Mahdollisesti yllättäen eteen tulevien ministerivastuuasioiden asianmukaisen ja viivytyksettömän selvittämisen turvaamiseksi pidän tärkeänä, että tutkintamenettelyt sekä eri viranomaisten keskinäiset toimivaltasuhteet ovat selvät ja kaikkien toimijoiden tiedossa.

Pidän ministerivastuuasioissa noudatettavien käytäntöjen selkiyttämistä lainsäädännössä tärkeänä. Käsitykseni mukaan ministerivastuuasioiden tutkintajärjestelyitä koskevaa sääntelyä olisi perusteltua täsmentää siten, että laista kävisi selvästi ilmi, onko eduskunnan oikeusasiamiehellä ja valtioneuvoston oikeuskanslerilla toimivaltaa määrätä näissä asioissa

esitutkintaa suoritettavaksi.

-----

Oikeusasiamies Paunio lähetti käsityksensä valtioneuvoston tietoon. Hän oheisti esitykseensä 12.11.2007 päivätyn asian esittelijän, OTT Pasi Pölösen seikkaperäisen muistion. Siitä lähemmin ilmenevin perustein oli Paunion mukaan perusteltua harkita myös sitä, tulisiko ministerivastuuasian esitutkinnan käynnistämisen edellytyksistä samoin kuin kysymyksestä esitutkintaviranomaisten itsenäisestä toimivallasta käynnistää esitutkinta ministerivastuuasiassa säätää laissa nykyistä selvemmin.

Paunio lähetti esityksensä tiedoksi myös perustuslakivaliokunnalle, valtioneuvoston oikeuskanslerille, valtakunnansyyttäjälle, sisäasiainministeriölle ja oikeusministeriölle.

Näin siis eduskunnan oikeusasiamies Riita-Liisa Paunio 20.12.2007 (Dnro 876/2/05). On yllättävää, että oikeusasiamiehen perusteltu päätös, joka on lähetetty tiedoksi muun muassa oikeusministeriölle, ei ole antanut oikeusministeriössä aihetta toimenpiteisiin tulkinnanvaraisen oikeustilan selvittämiseksi lakia muuttamalla. Ei, vaikka parhaillaan on vireillä lainsäädäntötyö perustuslain eräiden säännösten tarkistamiseksi. Christoffer Taxell ja muut perustuslain tarkistelijat ovat näpräilleet monta vuotta yhden ainoa kysymyksen eli tasavallan presidentin valtaoikeuksien kimpussa. Muut ja paljon tärkeämmät asiat ovat jääneet kokonaan unholaan.

Paunion muistio on lähetetty tiedoksi myös perustuslakivaliokunnalle, mutta eipä näytä esitys sielläkään saaneen aikaan minkäänlaista jatkoesitystä. Paunion esitys lienee valiokunnan puheenjohtajalle Kimmo Sasille tuntematon paperi ?

Paunio lähetti esityksensä tiedoksi myös oikeuskanslerinvirastoon. Oikeuskansleri Jaakko Jonkalle Paunion paperi näyttää olevan yhtä tuntematon kuin perustuslakivaliokunnan Kimmo Sasillekin.

----

Tänään perustuslakivaliokunta kuuli valtakunnansyyttäjä Matti Nisistä. Mikä on valiokunnan syyskäräjien ensi tiistaina kuultavan välitilinpäätöksen sisältö?

Kun Kimmo Sasi ja muut valiokunnan jäsenet valittavat koko ajan, että asia on keskeneräinen ja "epäkypsä" ratkaistavaksi, ei valiokunnalla tietenkään ole muuta mahdollisuutta kuin saattaa asia esitutkinnassa selvitettäväksi. Näin, jos asiaa ajattelee puhtaasti juridisesti. Mutta kun poliitikot ovat päättämässä, saamme varautua myös yllätyksiin.