794. Oikeudenkäyntiasiamiehen rehellisyydestä

1.  Asianajajan ja muun oikeudenkäyntiasiamiehen yleisiin kelpoisuusehtoihin kuuluu yhtenä kohtana rehellisyys (OK 15:2). MItä rehellisyydellä tässä yhteydessä tarkoitetaan? Tätä on syytä pohtia tänään, jolloin kansalaisten viime vuoden verotusta koskevat tiedot tulevat julkisiksi. Kysymystä valaisee osaltaan Ruotsin korkeimman oikeuden (högsta domstolen) 30.10. antama ennakkopäätös.

Ö 3474-13

2. Svean hovioikeus oli evännyt riita-asioissa osakeyhtiön asiamieheksi ilmoittautuneen JP:n oikeuden toimia asiamiehenä, koska häntä ei voitu pitää rehellisenä (rehelliseksi tunnettuna, redbar). JP, joka oli toiminut aiemmin asianajajana, oli saanut vuonna 2003 vuoden vankeusrangaistuksen vuonna 2001 asianajajan ammatin harjoittamisen yhteydessä tehdystä  kätkemisrikoksesta (penningshäleri). Suoritettuaan rangaistuksensa ja toimittuaan muutaman vuoden ulkomailla JP oli palannut vuonna 2007 takaisin Ruotsiin ja työskennellyt juridisena konsulttina.

3. Kuluvan vuoden maaliskuussa JP oli tuomittu uudelleen rikoksista, tällä kertaa Svean hovioikeudessa kirjanpitorikoksesta ja väärän todistuksen antamisesta viranomaiselle (osann intygande). JP tuomittiin ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sakkoon. Molemmat rikokset oli tehty vuonna 2010. Kirjanpitorikos käsitti kirjanpitovelvollisuuden laiminlyönnin. Totuudenvastaisen todistuksen JP oli antanut viranomaiselle (Bolagsverket) tarkoituksena saada pankki myöntämään laina JP:n asiakkaana olleelle yhtiölle omistusoikeutta koskevan virheellisen tiedon avulla.

4. Svean hovioikeus katsoi viime kesäkuussa antamassaan päätöksessä, että koska JP oli  syyllistynyt uudelleen rikoksiin, häntä ei voitu pitää  kelpoisena toimimaan asiamiehenä hovioikeudesa vireillä olevassa jutussa. Yhtiö ja JP valittivat hovioikeuden päätöksestä korkeimpaan oikeuteen.

5. Högsta domstolen ratkaisi asian tiukan 3-2 -äänestyksen jälkeen. Enemmistöön kuuluivat oikeusneuvokset Göran Lambertz, Johnny Herre ja Martin Borgeke. Referenttinä eli valmistelusta vastaavana jäsenenä, joka lausuu päätösneuvottelussa ensimmäisenä mielipiteensä, toimi oikeusneuvos Lambertz. Hän on entinen oikeuskansleri, joka on herättänyt sanotusssa virassaan ja myöhemminkin julkisuutta hieman epätavallisilla mielipiteillään ja tempauksillaan. 

6. Enemmistö katsoi, että ne rikokset, joista JP oli tuomittu vuonna 2003, osoittivat sinänsä selvää rehellisyyden puutetta ja olivat erityisen vakavia siksi, että ne liittyivät tuomitun harjoittamaan asianajajan ammattiin. Koska mainitut rikokset oli tehty 12 vuotta sitten (siis vuonna 2001), ne eivät enemmistön mielestä kuitenkaan olleet sellaisenaan riittävä syy, jonka perusteella JP:ltä voitiin evätä oikeus toimia asiamiehenä. Se, että JP oli tuomittu tänä vuonna uudelleen väärän todistuksen antamisesta viranomaiselle, osoitti hänessä epäilyksettä rehellisyyden puutetta;  kirjanpitorikosta enemmistö piti ko. asian kannalta merkityksettömänä. Koska väärän todistuksen antaminen oli kuitenkin tapahtunut vuonna 2010 eli kolme vuotta sitten eikä JP:n ollut näytetty tämän jälkeen saaneen huomautusta epärehellisestä menettelystä, HD:n enemmistö päätyi siihen, ettei asiassa ollut esitetty riittävää selvitystä siitä, ettei JP täyttäisi oikeudenkäymiskaaressa (rättegångsbalken, RB 12:2) tarkoitettua rehellisyysvaatimusta. 

7. HD:n vähemmistöön kuuluivat oikeusneuvokset Anders Eka ja Kerstin Calissendorff. He korostivat, että rehellisyysvaatimusta arvioitaessa tuli ottaa rikollisen menettelyn lisäksi huomioon myös muunlainen menettely. Vähemmistö yhtyi hovioikeuden arvioon, jossa oli todettu,  että JP oli laatinut näön vuoksi totuudenvastaisen kauppakirjan, jonka päiväystä oli varhennettu ja jonka tarkoituksena oli parantaa JP:n asiakkaana olleen yhtiön mahdollisuutta pankkilainan saantiin. Vähemmistön mielestä olosuhteet olivat kokonaisuutena arvioiden sellaiset, ettei yhtiö huomioon ottaen RB 12:2:ssä säädetty asiamiehen rehellisyysvaatimus saanut käyttää JP:tä asiamiehenä jutussa. 

8. Asiamieheltä edellytettävän rehellisyyden samoin kuin muidenkin häneltä vaadittavien kelpoisuusehtojen perustana on, että asianajo ja lainkäyttö tuomoistuimessa yleensä tapahtuu korrektilla ja tarkoituksenmukaisella tavalla, jotta edellytykset oikeaan ratkaisuun pääsemiseksi olisivat olemassa. Tätä edellyttää sekä lainkäytön yhteiskunnallinen funktio että yksityisten asianosaisten oikeusturva. Luottamus oikeuslaitokseen ja tuomioistuimen auktoriteetin kunnioittaminen ovat tärkeitä tekijöitä lainkäytössä. Se, että asianosainen itse luottaa valitsemansa asiamiehen rehellisyyteen tietoisena tämän rikollisesta menneisyydestä, ei voi olla ratkaiseva tekijä arvioitaessa, täyttääkö asiamies laissa säädetyt rehellisyyden ja sopivuuden kelpoisuusehdot. 

9. Kuluvan vuoden alussa Suomessa tuli voimaan laki, jolla on tiukennettu oikeudenkäyntiasiamiesten ja -avustajien kelpoisuusehtoja. Asiamiehenä tai avustajana saa toimia, jollei toisin ole säädetty, vain asianajaja, julkinen oikeusavustaja tai laissa luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista (AvustajaL) tarkoitettu luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja. Asiamiehenä tai avustajana toimiminen on siten tullut luvanvaraiseksi. Lupaan vaaditaan oikeustieteellisen loppututkinnon lisäksi laissa tarkemmin mainittu perehtyneisyys tehtävään. Lupajärjestelmän, joka ei koske asianajajia eikä  julkisia oikeusavustajia, myötä asianajajien ammattieettiset velvoitteet on ulotettu koskemaan myös toimiluvan saaneita avustajia. Samalla heidät on saatettu samanlaisen ammatillisen valvonnan piiriin, joka on aiemmin kohdistunut vain asianajajiin ja julkisiin oikeusavustajiin.

10. Toimiluvan saamisen edellytyksistä säädetään AvustajaL 2 §:ssä. Niihin kuuluu kohta, jonka mukaan henkilön tulee olla rehellinen eikä hän saa olla "ilmeisen sopimaton tehtävään". Avustajalta vaadittavan rehellisyyden katsotaan puuttuvan henkilöltä, joka on lainvoimaisella tuomiolla viiden viimeisen vuoden aikana tuomittu vankeusrangaistukseen tai kolmen viimeisen vuoden aikana sakkorangaistukseen rikoksesta, joka osoittaa henkilön olevan sopimaton toimimaan asiamiehenä ja avustajana.

11. Jos asiamies tai avustaja osoittautuu epärehelliseksi, ymmärtämättömäksi tai taitamattomaksi taikka muutoin sopimattomaksi, tuomioistuimella on valta, milloin syytä on, antaa hänelle enintään kolmen vuoden esiintymiskielto eli kielto toimia siinä tuomioistuimessa asiamiehenä tai avustajana (OK15:10a). Tuomioistuin ilmoittaa esiintymiskieltoa koskevasta päätöksestään Suomen Asianajajaliiton valvontalautakunnalle, joka tulee ensi vuoden alusta lähtien toimimaan myös toimiluvan saaneiden oikeudenkäyntiasiamiesten ja  -avustajien valvontaelimenä. Vaikka tuomioistuin ei määräisi asiamiestä esiintymiskieltoon, se voi kuitenkin ilmoittaa tämän menettelystä valvontalautakunnalle, jos asiamiehen menettelyä voidaan pitää asianajovelvollisuuksien vastaisena. 

12. Osoittaisiko esimerkiksi väärän todistuksen antamisesta viranomaiselle (RL 16:8) tai vaikkapa rekisterimerkintärikoksesta (RL 16:7) tuomittu ehdollinen rangaistus tai sakko, että tuomittu henkilö ei ole rehellinen eikä sopiva toimimaan asiamiehenä tai avustajana tuomioistuimessa?

498. Oikeusavustajan palkkiosta ennakkopäätös (KKO 2011:82)

1. Ei kahta kolmannetta. Tämä sanonta näyttää pitävän paikkansa myös tässä kommentoivan oikeustapauksen suhteen. Olen tällä viikolla kommentoinut kahdessa jokseenkin selvässä tapauksessa annettua prejudikaattia (KKO 2011:81 ja KKO 2011:83). Mainittuja tapauksia ei ehkä voitane sanoa rutiinitapauksiksi, mutta kuitenkin sellaisiksi, joissa ei näyttäisi olevan kysymys erityisen vaikeasta laintulkinnasta tai juridisesti muutoinkaan kiperästä tapauksesta (hard case).

2. Ratkaisussa KKO 2011:82 selostettu tapaus kuuluu minusta samaan kategoriaan. Jos KKO:n prejudikaatit luokiteltaisiin merkittävyyteensä tai/ja vaikeusasteensa perusteella kolmeen tai vaikkapa viiteen luokkaan, niin minusta oikeusapua, avustajan palkkiota, matkakulujen korvausta yms. asioita koskevat ratkaisut kuuluisivat kyllä kaikkein alimpaan ryhmään. Niissä ei juuri milloinkaan kosketella "juridiikan maailmoja syleileviä" tai edes "suuren luokan" oikeuskysymyksiä eivätkä kyseiset ratkaisut herätä juuri mielenkiintoa asianajaja- ja oikeusapulaitoksen ja tuomioistuinten ulkopuolella. Toisaalta mainittujen ratkaisujen käytännöllinen merkitys tuomareiden, asianajajien ja oikeusavustajien työn kannalta on suuri, koska ratkaisuissa käsitellyt kysymykset nousevat lainkäytössä usein esiin. Joten mikäpäs siinä, kyllähän nämäkin ennakkopäätökset tältä kannalta puolustavat paikkaansa.

3. Korkeimmassa oikeudessa oli asiassa äänestys 3-2. Oikeusneuvokset ovat näköjään paneutuneet tähän sinänsä melko helppoon asiaan kiitettävällä huolella, mikä ilmenee kannanottojen seikkaperäisinä perusteluina. Tällaista ilmiötä on aina syytä tervehtiä tyydytyksellä! Olen itse korostanut sitä, että tuomarin tulisi uhrata vaivannäköä ja hyödyntää ammattitaitoaan erityisesti näytöllisesti tai laintulkinnallisesti vaikeiden ja kiperien tapausten (hard cases) perustelemiseen. Sen sijaan rutiinitapauksissa tai muuten suhteellisen selvissä tapauksissa laajojen perustelujen kirjoittamisella ei useinkaan ole merkitystä. Näin erityisesti sillon, kun tuomiosta ei valiteta ylempään oikeusasteeseen.

4. Ratkaisussa KKO 2011.83 sekä KKO:n enemmistö että vähemmistö ovat perustelleet mielipiteitään pro et contra -metodilla tuomalla perusteluissaan esiin myös valittua johtopäätöstä vastaan puhuvia seikkoja. Tämäkin on toki erinomainen asia. Toivokaamme kaikki, että oikeusneuvoksilta löytyisi samanlaista innostusta ja tarmoa pro et contra -metodin käyttämiseen myös todella vaikeita ja kiperiä oikeuskysymyksiä sisältäviä ratkaisuja perusteltaessa. Tässä suhteessa on usein ollut havaittavissa puutteita.

5. Mitä itse ratkaisun asiasisältöön ja lopputulokseen tulee, niin olisin itse kyllä epäilyksettä korkeimman oikeuden vähemmistön kannalla. On toki vaikea, minusta oikeastaan mahdotonta, sanoa, mikä tässä asiassa on "oikea" ratkaisu; kyse on tilanteesta, jossa voidaan hyvin puolta molempia ratkaisuvaihtoehtoja. Sekä enemmistö että vähemmistö tuovat perusteluissaan esiin sovellettavana olleen lainkohdan eli oikeusapulain 17 §:n 1 momentin tarkoituksen. Mainitun säännöksen tarkoituksena on pyrkiä siihen, että valtion varoista suoritetaan korvausta yleensä vain sellaisista kuluista, joita kyseisessä tuomioistuimessa normaalisti toimivalle avustajalle aiheutuu. Säännöksen tarkoituksena on suitsia käytäntöä, jossa heppoisin perustein määrätään avustajaksi tuomioistuinpaikkakunnan ulkopuolinen avustaja.

6. Tämä on ideaalitilanne ja lainsäätäjän tarkoitus, mistä ei olisi syytä poiketa kovin heppoisin perustein ja selityksin ja tämän tulisi ratkaista se, kumpaan suuntaa vaaka tässä tapauksessa kallistuu. Oikeusapulain 17 §:n 1 momentissa sanotaan, että kysymyksessä olevat lisäkulut ja ajanhukka voidaan korvata valtion varoista, jos tuomioistuinpaikkakunnan ulkopuolelta tulevan avustajan käyttäminen on perusteltua. Sana "perusteltu" vaikuttaa tässä yhteydessä hieman liian heppoiselta. Laissa voitaisiin säätää, että kyseiset lisäkulut korvataan valtion varoista vain, jos mainitunlaisen avustajan käyttämiseen on ollut "erityinen syy." Asianosaisella on oikeus käyttää "omaa" tuomioistuinpaikkakunnan ulkopuolelta tulevaa avustajaansa, mutta siinä tapauksessa avustajalle ei suoriteta korvausta matkustamisesta aiheutuneista lisäkuluista.

7. Korkeimmalla oikeudella olisi ollut nyt selostetussa tapauksessa mahdollisuus, itse asiassa "tuhannen taalan paikka", ohjata ennakkopäätöksellään oikeustilaa nykyistä järkevämpään ja lainsäätäjän tarkoitusta paremmin vastaavaan suuntaan. Siis siihen, että tuomioistuinpaikkakunnan ulkopuolisen avustajan käyttäminen tulisi jatkossa vähenemään. Käräjäoikeudet, joissa tällaisen avustajan käyttäminen lyödään myös hovioikeutta ja korkeinta oikeutta tosiasiallisesti sitovalla tavalla lukkoon - kuten tässäkin tapauksessa näyttää tapahtuneen - näyttävät hyväksyvän avustajiksi aika kevyin perustein ulkopuolisia avustajia ja hyväksyvän useimmiten myös heidän lisäkululaskunsa mukisematta sellaisenaan. Näin tapahtui myös tässä tapauksessa Vantaan käräjäoikeudessa. Tähän pitäisi puuttua ja siihen olisi ollut sopiva tilaisuus juuri tässä tapauksessa.

8. Korkeimman oikeuden enemmistö ei kuitenkaan käyttänyt tilaisuutta oikeuskäytännön järkeväksi ohjaamiseksi hyväkseen, vaan päätyi ratkaisuun, jonka seurauksena edellä kuvattu epätyydyttävä oikeustila tulee jatkumaan ja luultavasti entisestään vain vahvistumaan. Teleologinen laintulkintametodi, jossa huomioidaan ja punnitaan keskenään eri ratkaisuvaihtoehtojen tosiasiallisia seurauksia, näyttää tulleen KKO:n laintulkinnassa sivuutetuksi. Perin valitettavaa, sanoisin!