750. KKO 2013:58. Valtio tuomittiin korvausvastuuseen KHO:n virheellisen EU-oikeuden tulkinnan johdosta

1. Korkein oikeus antoi viime perjantaina eli 5.7. 2013 tuomionsa kymmenen vuotta kestäneessä autoverokiistassa. Ratkaisusta laaditun ennakkopäätösselosteen (KKO 2013:58) otsikko kuuluu näin: 

Osakeyhtiö A, joka ei ollut arvonlisäverovelvollinen, oli 22.5.2003 tuonut Belgiasta Suomeen käytetyn henkilöauton, josta oli määrätty maksettavaksi autoveron lisäksi autoverolle kannettua arvonlisäveroa (elv). Kyseinen vero voitiin Suomessa vähentää arvonlisäverotuksessa, vaikka vero ei ollut luonteeltaan arvonlisävero. Valtion katsottiin riittävän ilmeisellä tavalla rikkoneen verotuksen syrjivyyden kieltoa (SEUT 110 artikla). Valtio velvoitettiin korvaamaan A:lle unionin oikeuden rikkomisella aiheutettu vahinko.

KKO:2013:58

2. Ratkaisusta ilmenee, miten Suomen valtio peri autoveron yhteydessä alv-maksua vastoin unionin oikeutta ja EU-tuomioistuimen päätöstä.  Ratkaisun mukaan valtio rikkoi vuonna 2003 verotuksen syrjivää kieltoa, kun se vaati arvonlisäveroksi rinnastettavaa veroa EU-alueelta käytetyn auton ostaneelta yksityisautoilijalta.

3. Tapaus ei ole ainutlaatuinen, sillä kerrotun mukaan jopa 30 000 suomalaista yksityisautoilijaa olisi joutunut maksamaan vuosina 2002-2005 EU-alueelta tuoduista käytetyistä autoista sanottua elv-maksua. Vastaavanlaisia korvaushakemuksia on vireillä eri käräjäoikeuksissa, jossa ne ovat odottaneet korkeimman oikeuden nyt antamaa ennakkopäätöstä. Nyt odotetaan, tarvitseeko muissa tapauksissa oikeutta käydä loppuun asti vai suostuuko tulli palauttamaan virheellisesti perityt maksut vapaaehtoisesti autonostajille. Valtio on jo hyvittänyt vuodesta 2006 lähtien maahan tuoduista käytetyistä autoista maksetut autoverojen alv-maksut. Ratkaisun mukaan valtion olisi tullut  hyvittää sanotut maksut myös ennen vuotta 2006 eli vuosina 2002-2005 perityistä tuontiautoista.

4. Tapauksesta ilmenee, miten monimutkainen järjestelmä asiassa on luotu ja miten tiukasti valtio eli tulliviranomaiset ja hallintotuomioistuimet ovat tulkinneet EU-oikeuden asianomaisia säännöksiä autonostajien vahingoksi. Monimutkainen järjestelmä ei liity ainoastaan EU-oikeuteen ja EU-tuomioistuimelta pyydettäviien ennakkoratkaisuihin, vaan Suomen kaksinapaiseen tuomioistuinjärjestelmään. Valittajien ja vahinkoa kärsineiden oikeusturva on todella ollut heikoilla ja asian puiminen on ollut tehotonta, sillä asiaa on jouduttu käsittelemän ensin hallintotuomioistuimissa ja sitten vahingonkorvausjuttuna kolmessa yleisessä tuomioistuimessa niin, että kokonaiskäsittelyaika lähentelee  kymmentä vuotta.

5. Tapaus antaa selviä viitteitä siitä, miten tiukasti hallintotuomioistuimet ovat taipuvaisia tulkitsemaan lakeja - jopa menettelyä koskevia prosessilakeja - monessa suhteessa eri tavalla kuin yleiset tuomioistuimet. On sanottu - useimmiten toki lähinnä jonkinlaisena heittona - että hallintolainkäyttö ei itse asiassa ole samanlaista muista viranomaisista itsenäistä ja puolueetonta oikeusprosessia kuin yleisissä tuomioistuimissa tapahtuva rikos- tai riitaprosessi, vaan vain pikemminkin hallintoviranomaisessa vireille tulleen käsittelyn eli hallinnon jatketta. Tämä on omiaan kaventamaan yksityisten kansalaisten ja yritysten oikeusturvaa, sillä hallinnossa "ymmärretään" usein paljon paremmin viranomaisia kun hallintoalamaisia.

6. Valtiota edustava Tullihallitus on kamppailut jutussa voimallisesti sen puolesta, ettei valtio vain joutuisi korvausvelvolliseksi virheellisesti perityistä autoveroista. Huomiota herättää se, että Tullihallitus on tehnyt asiassa kaksi merkittävää oikeudenkäynti- eli prosessiväitettä. Niistä toinen koskee yleisten tuomioistuinten toimivaltaa ja toinen KHO:n päätöksen väitettyä oikeusvoimavaikutusta - tässäkin asiassa olisi siis tullin mukaan kysymys ne bis in idem  -säännön uutta tutkintaa ja ko. korvausprosessia estävästä oikeusvoimavaikutuksesta.

7. Korkeimman oikeuden toimivaltakysymyksessä omaksuma kanta on kuitenkin hyvin perusteltu (perustelujen kohdat  4-10). Jutussa on kyse valtion väitetystä virheellisestä toiminnasta aiheutuneen vahingon korvaamisesta, johon sovelletaan vahingonkorvauslakia. Korkein oikeus on jo aiemmin useissa vastaavanlaisissa tapauksessa katsonut, että yleinen tuomioistuin on asiassa toimivaltainen (perustelujen kohdassa 7 mainitut ennakkopäätökset). Tosin KHO on puolestaan ratkaisussaan 2012:104 katsonut, että koska tilanne olisi toimivaltakysymyksen suhteen epäselvä, myös hallintotuomioistuimella on toimivalta eli että asia voitaisiin tai se tulisi käsitellä hallintoriita-asiana hallinto-oikeudessa. 

8. Korkein oikeus on kuitenkin hylännyt Tullihallituksen sanotun väitteen ja perustanut kantansa EU-oikeuden loukkaukseen ja valtion moitittavaan huolimattomuuteen ja siihen, että normaalisti myös kansallisen lain mukaan tämänkaltaiset korvausjutut kuuluvat vakiintuneen käytännön mukaan yleisen tuomioistuimen toimivaltaan. Olisikin ollut epäjohdonmukaista ja suorastaan outoa, jos kyseinen asia olisi käsitelty hallintoriita-asiana hallintotuomioistuimessa, koska juuri hallintotuomioistuimet itse - KHO ylimpänä - ovat tulkinnoillaan ja ratkaisuillaan vaikuttaneet lopullisesti siihen, että ko. verotusasioissa on annettu EU-oikeuden vastaisia päätöksiä. Jos hallinto-oikeus ja KHO olisivat käsitelleet korvausasian hallintoriita-asiaana, ei ole lainkaan saletti, että valtio olisi tuomittu maksumieheksi! Niin vahva tuntuu olevan hallintotuomioistuinten johtava tulkintaperiaate veroasioissa: in dubio pro fiscus (epäselvässä tapauksessa verottajan eduksi).

9. Korkein oikeus on hylännyt myös Tullihallituksen oikeusvoimaa koskevan väitteen (perustelujen kohdat 11-13). Ratkaisu on täysin odotettu ja perusteltu. Täytyy todella kummastella Tullihallituksen ja yleensä verottajan tietynlaista härskiyttä väittää, että kysymys valtion vahingonkorvauksesta virheellisen lainsoveltamisen johdosta olisi ratkaistu lainvoimaisesti jo KHO:n 2.3.2007 antamalla päätöksellä, jolla KHO hylkäsi valittajan hallinto-oikeuden verotuspäätöksestä tekemän valituslupahakemuksen! Korkein oikeus viittaa EU-tuomioistuimen kantaan, josta ilmenee, että unionin oikeuden rikkomiseen perustuvan, jäsenvaltioon  kohdistetun vahingonkorvauskanteen tulee olla mahdollinen myös tilanteissa, jossa vahinko on aiheutunut asiaa viimeisenä oikeusasteena käsitelleen tuomioistuimen päätöksestä (sic!). Kuten korkein oikeus toteaa, vahingonkorvausasiassa ei välttämättä ole edes kyse samasta asiasta kuin verotusta koskevassa asiassa, joten ne bis in idem -kielto ei sovellu tälläkään perusteella tapaukseen.

10. Valtion vahingonkorvausvastuuta ko. tapauksessa arvioidessaan korkein oikeus lausuu laajoissa perusteluissaan mm. näin (kohdat 55-57):

55. Korkein oikeus toteaa, ettei kysymys elv:n vähennyskelpoisuuden yhteensopivuudesta arvonlisäverodirektiivin 17 artiklan kanssa ole ollut unionin tuomioistuimen arvioitavana asiassa C-101/00. Myöskään kysymys vähennysoikeuden merkityksestä verotuksen syrjivyyden kannalta ei ole ollut asiassa C-101/00 esitetyn ennakkoratkaisupyynnön perusteella nimenomaisesti ratkaistavana, eikä tätä kysymystä ole asiassa annetussa tuomiossa yksityiskohtaisesti arvioitu. Siilinin sanotun tuomion C-101/00 kohdan 113 tulkintaa koskeneesta väitteestä huolimatta vähennysoikeuden merkitystä ei ole myöskään korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisussa KHO 2002:85 tarkemmin käsitelty. Korkein oikeus katsoo, ettei unionin tuomioistuimen tuomiosta asiassa C-101/00 ole voitu kaikilta osin yksiselitteisesti päätellä elv:n hyväksyttävyyttä verotuksen syrjivyyskiellon kannalta.

56. Verotusta koskevassa oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin pian asiassa C-101/00 annetun tuomion ja autoverolakiin keväällä 2003 tehtyjen muutosten jälkeen esitetty kriittisiä kannanottoja, joissa elv:n perimistä ei-arvonlisäverovelvollisilta on pidetty syrjivänä ja sen vähennyskelpoisuutta arvonlisäverosta kuudennen arvonlisäverodirektiivin vastaisena. Unionin tuomioistuimen edellä kohdassa 39 selostetun ratkaisun asiassa C-387/01 (Weigel) on todettu selkeyttäneen Suomessa elv:stä käytävää keskustelua, koska elv ja normikulutusveron korotus olivat, teknisistä eroista huolimatta, erityisesti tavoitteeltaan ja vaikutuksiltaan hyvin samankaltaisia (Eila Rother, Eurooppaoikeus ja arvonlisäverotus, 2003, s. 493; Rother ja Santtu Turunen, Elv ja syrjimättömyysvaatimus, Verotus 2004, s. 74; Esko Linnakangas ja Leila Juanto, Arvonlisäverotus ja muu kulutusverotus, 2004, s. 22 sekä Rother ja Turunen, Elv ja Itävallan normikulutusvero, Verotus 2004, s. 448 - 450).

57. Vaikka komission vuonna 2005 esittämä huomautus Suomen verotuksen syrjivyydestä ei ole itsessään osoitus siitä, että elv:n periminen olisi ollut syrjivää, komission käynnistämä rikkomusmenettely on osaltaan horjuttanut käsitystä Suomen viranomaisten omaksuman tulkinnan oikeellisuudesta.

11. Vuonna 2004 Itävaltaa koskevassa Weigel-ratkaisussaan (C-387/01) EU-tuomioistuin  oli jo ottanut asiallisesti lopullisen kannan sanotussa autoverokysymyksessä. Suomen verottaja, tulli ja KHO eivät ole kuitenkaan välittäneet tästä ratkaisusta ilmeisesti siksi, että EU-tuomioistuimen ennakkoratkaisu koski muodollisesti vain Itävaltaa, ei muita maita. Verottajan, tullin ja viimeistään hallintotuomioistuinten olisi kuitenkin pitänyt hoksata, että Suomen verotustilanne ei poikkea kyseiseltä osin mitenkään olennaisesti Itävallan autoverotuksesta. Oikeuskirjallisuudessa tämä asia toki huomattiin helposti, kuten KKO:n perustelujen kohdassa  56 mainituista kirjallisuuviittauksista hyvin ilmenee. Mutta hallinto-oikeus ja KHO eivät tätä asiaa halunneet noteerata.

12. Perjantai 5.7.2013 oli synkkä päivä verottajalle, tullille ja hallintotuomioistuimille, tietenkin viime kädessä myös maan ylimmälle hallintotuomioistuimelle eli KHO:lle. Korkeimman oikeuden tuomion perusteluista voidaan lukea, että käytetyn auton EU-alueelta vuosina 2002-2005 ostaneet kymmenet tuhannet suomalaiset yksityishenkilöt ovat joutuneet maksamaan verottajan ja tuomioistuimen virheellisen laintulkinnan perusteella perittyä autoveroa keskimäärin luultavasti useita tuhansia euroja. Yhteensä virheelliseti perityt autoverot noussevat kymmeniin miljooniin euroihin. Tällaiseen tilanteeseen on jouduttu, kun verottajan ja sitä myötäilevän tuomioistuimen ylin laintulkintaperiaate on kautta aikojen ollut veroasioissa in dubio pro fiscus. Väitteet hallintolainkäytöstä lähinnä vain hallinnon jatkeena saavat kyllä tästä tapauksesta jälleen kosolti ilmaa alleen.

13. Verottajan luulisi sille näin nolossa tilanteessa tulevan esiin ja ilmoittavan, että se tulee palauttamaan kaikille virheellisistä verotuspäätöksistä kärsineille autonostajille lainvastaisesti perityt autoverot mahdollisimman nopeasti. Mutta näin ei toimita Suomessa, sillä Tullihallitus on jo ehtinyt ilmoittaa, että autovero palautetaan ainoastaan niille noin 60:lle ihmisille, jotka olivat nostaneet korvauskanteen määräajassa eli viimeistään viime vuoden lopuun mennessä. Muiden noin 30 000 ihmisten oikeus veronpalautukseen on näet lain mukaan vanhentunut. Ks. tarkemmin tästä. 

14. Autoverotukseen erikoistunut ja lakimies Petteri Snell on asiasta ymmrrettävästi eri mieltä ja katsoo, että kolme vuotta kestävä vahingonkorvausten hakuaika tulee laskea vasta 5.7.-13 annetusta korkeimman oikeuden tuomiosta. Petteri Snellin tulkintaa voidaan ilman muuta pitää oikeana ja kohtuullisena. Tietenkin olisi oikein ja kohtuullista, että veroviranomaiset palauttaisivat viimeistään nyt korkeimman oikeuden yksimielisen tuomion jälkeen kaikille palautukseen oikeutetuille ihmisille virheellisesti perityt verot ilman maksuhakemusta takaisin.

15. Korvausvaatimuksen vanhentumiskysymystä arvioitaessa on syytä muistaa, että 
kysymys on valtion/julkisyhteisön korvausvastuusta, jonka on korkeimman oikeuden tuomion mukaan aiheutunut valtion veroviranomaisten ja hallintotuomioistuinten  vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:ssä tarkoitetusta huolimattomuudesta. Kun mainittu kysymys on ollut nimenomaan vireillä olleen prosessin kohteena, on järkevää tulkita vahingonkorvaussaaatavan vanhentumispykälää (laki velan vanhentumisesta, 7 §) siten, että säädetty kolmen vuoden vanhentumisaika alkaa vasta siitä, kuin korvausasiassa on saatu lainvoimainen tuomio ja valtion korvausvastuusta on siis saatu lopullinen ja varma tieto.

16. Lisäksi myös kanneoikeuden vanhentumiskysymystä harkittaessa tulee tietenkin ottaa huomioon, ei vain kansallinen lainsäädäntö, vaan myös unionin oikeus. Jos kansallinen laki eli tässä tapauksessa laki velan vanhentumisesta (7 §) on mainituilta osin ristiriidassa unionin oikeuden kanssa, tulee sen väistyä ja asiassa soveltaa unionin oikeutta.

17. Unionin oikeudessa on vakintuneesti katsottu, että kansallisilla säännöksilllä, kuten juuri erilaisilla kanneoikeuden käyttämistä tai muilla vastaavilla määräaikaa koskevilla säännöksillä, ei saa tehdä korvauksen saamista käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi. Viittaan tämän osalta vain KKO:n ratkaisun perustelujen kohdassa 27 mainittuihin EU-tuomioistuimen ratkaisuihin, joista Francovich ym. tuomio on annettu jo vuonna 1991.

18. Tulllihalituksen edustaman, tiukasti yksinomaan kansalliseen lakiin perustuvan vanhentumissäännöksen soveltaminen aiheuttaisi sen, että korvauksen vaatiminen ja saaminen kävisi korvaukseen oikeutetuille käytännössä mahdottomaksi. Sen vuoksi unionin oikeuden edellä mainittu periaate, joka on asiassa ensisijainen, syrjäyttää kansallisen lain ko. määräaikasäänöksen niin, että korvaussaaatavan vanhentumisaika alkaa tässä tapauksessa vasta korkeimman oikeuden tuomion antamisesta eli 5.7.2013.

452. Vaasan HO:n tuomio 15.4.2011 Kauhajoen koulusurmajutussa, osa VII; hovioikeus sivuutti Jokelan tapauksen myös korvausvastuun perusteena

1. Hovioikeuden tuomiosta on jäljellä vielä valtion korvausvelvollisuuden tarkastelu. Tämä on jutun toinen pääkysymys, jossa hovioikeuden tekemää arviota voidaan perustellusti kritisoida; toinen on edellä V osassa selostettu kysymys siitä, oliko syytetyllä perusteltu ollut syy epäillä Saaren syyllistyvän koulusurmiin.

2. Minusta hovioikeus on tehnyt kummankin kysymyksen osalta virhearvion, sillä vastakkaisen kannan tueksi voidaan molempien kysymysten osalta esittää hovioikeuden perusteluissa kerrottuja perusteluja painavampia argumentteja. Näyttää siltä, että hovioikeus on hylännyt pro et contra -argumentoinnin ja halunnut perusteluissaan ilmoittaa lähes yksinomaan syytteen ja korvausvaatimuksen hylkäämistä näennäisesti tukevia seikkoja ja sivuuttaa sanottujen vaatimusten hyväksymistä puoltavat painavat seikat. Tämä koskee erityisesti vain 10 kuukautta aiemmin sattunutta ensimäistä eli Jokelan koulusurmaa ja sen merkitystä valtion korvausvastuuta ankaroittavana perusteena.

3. Hovioikeuden tuomion perustelut ovat korvausvelvollisuuden osalta seuraavanlaiset (olen jälleen merkinnyt perustelujen kappaleet kirjaimilla):

Vahingonkorvausvelvollisuus

Kysymyksenasettelu

a) Asianomistajat ovat vaatineet ensisijaisesti vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n ja toissijaisesti saman luvun 2 §:n nojalla Haapalalta ja valtiolta korvausta vahingonko rvauslain 5 luvun 4 a §:ssä tarkoitetusta kärsimyksestä, minkä lisäksi Elmeri Kotilainen on vaatinut korvausta vahingonkorvauslain 5 luvun 4 §:ssä tarkoitetusta elatuksen menetyksestä. Lisäksi asianomistajat ovat perustaneet vahingonkorvausvaatimuksensa perustuslain 22 §:ään, jonka mukaan julkisen vallan on turvattava perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen, ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 2 artiklaan, jonka mukaan jokaisen oikeus elämään on suojattava laissa, sekä ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön, jossa on katsottu, että määrätyissä olosuhteissa viranomaisilla on velvollisuus ryhtyä ennaltaestäviin konkreettisiin toimenpiteisiin turvatakseen tuomiovaltaansa kuuluvien ihmisten hengen.

b) Asianomistajat ovat vedonneet korvausvaatimustensa perusteina paitsi syytteessä kuvattuun Haapalan menettelyyn myös erityisesti seuraaviin seikkoihin:

- Poliisi ei ollut ottanut Saarelta ampuma-asetta pois, vaikka oli ollut perusteltu syy epäillä, että Saari käyttää ampuma-asetta väärin, eikä aloittanut esitutkintaa, vaikka oli ollut syytä epäillä, että Saari valmistelee yleisvaarallista ja terroristisessa tarkoituksessa tehtävää rikosta.

- Valtiolla oli ollut tieto siitä, että Saari oli Pyhäsalmella, asianomistajien mukaan vuonna 2002, suunnitellut koulusurmaa.

- Haapajärven poliisi oli laiminlyönyt reagoida Saastamoisen ilmoitukseen, joka oli koskenut Saaren internet-aineistoa, ja laiminlyönyt välittää Kauhajoen poliisille mainitun ilmoituksen ja muut tiedossaan olleet seikat Saaresta, kuten hänen syyllistymisensä rattijuopumukseen.

- Lisäksi asianomistajat ovat katsoneet, että sisäasiainministeriö ja poliisihallinto olivat laiminlyöneet ryhtyä riittäviin toimenpiteisiin koulusurmien estämiseksi viimeistään Jokelan koulusurman jälkeen ja että ampuma-aseiden lupakäytännön oli sallittu muodostua ampuma-aselain vastaiseksi. Lupakäytäntöön vaikuttavat ohjeet oli annettu vasta Kauhajoen koulusurman jälkeen. Poliisin koulutus ei myöskään ollut ollut riittävää.

c) Asiassa on siten kysymys siitä, onko valtio korvausvastuussa asianomistajien vahingoista ensinnäkin Haapalan menettelyn johdosta ja toissijaisesti Haapalan ja vaatimuksessa mainittujen valtion viranomaisten menettelystä kokonaisuutena (ns. kumuloitu tuottamus).

Sovellettavat normit ja niiden tulkinta

d) Vahingonkorvauslain 3 luvun 1 § koskee julkisyhteisön vastuuta työntekijänsä tai julkisyhteisöön palvelussuhteessa olevan henkilön virheestä tai laiminlyönnistä toiminnassa, jota ei ole pidettävä julkisen vallan käyttämisenä. Hovioikeus toteaa, että Haapalaan ja Suomen valtioon kohdistetussa korvausvaatimuksessa kuvatussa menettelyssä on kysymys julkisen vallan käyttämisestä ja se näin ollen arvioidaan vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n nojalla. Mainitun pykälän mukaan julkisyhteisö on velvollinen korvaamaan julkista valtaa käytettäessä virheen tai laiminlyönnin johdosta aiheutuneen vahingon, milloin toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ole noudatettu.

e) Perustuslain 2 §:n 3 momentin mukaan julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin ja kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia. Valtion tuottamus vastuuta määrittävät siten ennen kaikkea sovellettavat oikeusnormit. Valtion vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:ään perustuvaa vastuuta virheestä tai laiminlyönnistä määrittää myös säännöksen 2 momentti, jonka mukaan vastuu voi tulla kysymykseen vain, milloin toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ole noudatettu.

f) Säännöksen säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 187/1973 vp s. 17-18) mukaan mikä tahansa poikkeama valtion tai kunnan hallintoelimeltä tai oikeudenhoidon orgaanilta vaadittavasta täysin moitteettomasta menettelystä ei perusta, vaikka kyseessä olisi virhe, loukatulle oikeutta saada korvausta. Huomioon on otettava, että viranomaiset harjoittavat toimintaansa yleisen edun vuoksi ja ne eivät voi kieltäytyä käsittelemästä niille kuuluvia asioita virheen vaaran vuoksi.

g) Hovioikeus toteaa, että julkiselle vallankäytölle on lähtökohtaisesti asetettava riittävät huolellisuusvaatimukset. Julkisen vallan tehtävänä on perustuslain 22 §:n nojalla turvata perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen, kuten perustuslain 7 §:n 1 momentissa turvattu oikeus elämään. Kansalaisten on voitava luottaa siihen, että julkishallinto huolehtii yleisen edun ja yksityisten oikeuksien turvaamisesta asianmukaisesti.

h) Julkisyhteisön vastuu ei kuitenkaan ole rajoittamatonta. Valtion vahingonkorvausvastuu edellyttää ensinnäkin sen tuottamusta. Tämä tuottamusvastuu syntyy riippumatta siitä, kyetäänkö valtion vastuupiirissä tuottamuksellisesti menetelleet henkilöt yksilöimään. Valtion tuottamusta on myös arvioitava kokonaisuutena kaikkien sen vastuupiirissä toimineiden henkilöiden menettelyt huomioon ottaen (ks. esim. KKO 2002:56).

i) Kuten rikosoikeudellisessa arvioinnissa, myös arvioitaessa valtion vahingonkorvausvastuuta merkitystä on sillä, onko loukatulla normilla ollut tarkoitus suojata sattuneen kaltaiselta vahingolta. Valtion vastuuta rajoittavat myös yleiset vahingonkorvausoikeudelliset tuottamusvastuun rajoitusperusteet. Vahingonkorvausoikeudessa puhutaan väliin tulevasta syystä, jollainen voi olla esimerkiksi vahingon kärsineen tai kolmannen henkilön toiminta. Yleisesti voidaan sanoa, että tuottamuksellisesti toiminut ei yleensä ole vahingonkorvausvastuussa sellaisesta kolmannen henkilön toiminnasta, jota hän ei ole voinut mieltää toimintansa seuraukseksi.

j) Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisuissaan käsitellyt valtion velvollisuutta turvata yksilöiden oikeutta elämään. Esimerkiksi ratkaisussaan Osman v. Yhdistynyt Kuningaskunta (28.10.1998) ihmisoikeustuomioistuin on todennut, että ihmisoikeussopimuksen 2 artiklan 1 kohdan ensimmäisen lauseen mukaan valtioilla oli velvollisuus ryhtyä asianmukaisiin toimenpiteisiin suojatakseen sen tuomiovaltaan kuuluvien yksilöiden elämää. Ensisijaisesti oli annettava tehokkaita rikosoikeudellisia säännöksiä henkilöön kohdistuvien rikosten ehkäisemiseksi ja luotava oikeudellinen täytäntöönpanokoneisto sellaisten säännösten rikkomisen rankaisemiseksi ja estämiseksi. Sen ohella valtion sanottu velvollisuus saattoi määrätyissä olosuhteissa merkitä viranomaisiin kohdistuvaa positiivista velvoitetta ryhtyä ennaltaestäviin konkreettisiin toimenpiteisiin silloin, kun rikollinen käyttäytyminen uhkasi yksilön henkeä.

k) Ihmisoikeustuomioistuimen mukaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 2 artiklan 1 kohdan mukaista velvollisuutta suojata yksilöiden oikeutta elämään on kuitenkin tulkittava tavalla, joka ei aseta viranomaisille mahdotonta ja suhteetonta taakkaa. Viranomaisille voisi syntyä positiivinen velvollisuus ryhtyä toimenpiteisiin lähinnä silloin, kun ne olivat olleet tietoisia tai niiden olisi pitänyt olla tietoisia yksilön tai yksilöiden henkeä uhkaavasta todellisesta ja välittömästä vaarasta. Ihmisoikeustuomioistuin on Osman-tapauksen jälkeen perustellut johdonmukaisesti samalla tavalla ratkaisuja, joissa on ollut kysymys valtion positiivisesta velvoitteesta ryhtyä ennaltaestäviin konkreettisiin toimenpiteisiin yksilön hengen suojaamiseksi (ks. esim. Mastromatteo v.Italia 24.10.2002, Dana Kontrova v. Slovakia 31.05.2007, Erol Gungör v. Turkki 22.03.2005).

Hovioikeuden kanta valtion vahingonkorvausvastuuseen

Korvausvastuu Haapalan tuottamuksen perusteella

l) Hovioikeus on edellä katsonut, että Haapala oli huolimattomuudesta laiminlyönyt ottaa Saarelta aseen pois. Hovioikeus on kuitenkin katsonut, että hän ei ollut huolimattomuudellaan aiheuttanut asianomistajien perheenjäsenten kuolemaa, koska hänellä ei ollut ollut perusteltua ja konkreettista syytä epäillä Saaren käyttävän asetta koulusurman tekemiseen.

m) Hovioikeus katsoo, ettei ole perusteita arvioida vahingonkorvausvelvollisuuden edellyttämää tuottamusta Haapalan menettelyn osalta toisin kuin edellä rikosoikeudellista tuottamusta on arvioitu. Valtio ei siten ole vahingonkorvausvastuussa pelkästään Haapalan menettelyn perusteella.

Valtion kumuloitu tuottamus

n) Haapalan tiedossa olleiden seikkojen lisäksi valtion tiedossa oli ollut, että Saastamoinen oli torstaina 18.9.2008 jättänyt nimettömänä internetissä Haapajärven poliisilaitoksen palauteosoitteeseen ilmoituksen, jossa hän oli käsitellyt Saaren internet-aineistosta seikkoja, jotka olivat tuoneet hänelle mieleen Jokelan koulusurman tehneen Auvisen. Saastamoinen oli myös liittänyt ilmoitukseensa linkin Saaren IRC-Galleria -sivustolle tekemään profiiliin. Riidatonta on myös, että Haapajärven poliisi ei ollut välittänyt Saastamoisen ilmoitusta Kauhajoen poliisille. Lisäksi poliisiorganisaation tiedossa oli ollut, että Saari oli aikaisemmin kohdistanut Pyhäsalmen lukioon koulusurman uhkauksen. Myös tämän seikan valtio on hovioikeuden pääkäsittelyssä todennut olevan riidaton. Seikan on kirjallisena todisteena esitetyn poliisin laatiman, kyseistä koulusurmaa koskevan tapahtumapöytäkirjan mukaan ilmoittanut Kauhajoen poliisille Nivalan poliisi 23.9.2008. Sisäasiainministeriö ei myöskään ole antanut ampuma-asclupakäytäntöön vaikuttavia ohjeita Jokelan koulusurman jälkeen.

p) Hovioikeus katsoo, ettei Saastamoisen ilmoituksen perusteella koulusurman vaaraa ole ollut perusteltua arvioida toisin kuin edellä Haapalan menettelyn osalta on arvioitu. Saastamoisen Haapajärven poliisille tekemä ilmoitus oli ajoittunut samaan ajankohtaan, jolloin Kauhajoen poliisi oli vastaanottanut Saaren internet-aineistoa koskevan yleisöilmoitulcsen. Saastamoisen ilmoitus ei ole sisältänyt enempää tietoa kuin Kauhajoen poliisin tiedossa jo ollut aineisto. Se, että Saastamoinenkin oli liittänyt aineiston Jokelan koulusurman tehneeseen Auviseen, ei ole antanut poliisille aihetta muuhun kokonaisarvioon kuin siihen, johon oli päädytty Kauhajoen poliisin tiedossa olleen aineiston perusteella. Siten se seikka, että Saastamoisen ilmoitusta ei ollut välitetty Kauhajoen poliisille, ei ole voinut myötävaikuttaa asianomistajien perheenjäsenten kuolemaan. Koska Haapalan tiedossa oli ollut Saaren syyllistyminen rattijuopumukseen, myöskään tämän tiedon välittämättä jättämisellä ei ole merkitystä asiassa.

q) Sen sijaan se, että Saari oli tehnyt koulusurmaan viittaavan uhkauksen aikaisemmin, on merkityksellinen seikka harkittaessa ampuma-aseen väliaikaista haltuunottoa ja lupaharkinnassa ylipäänsä. Hovioikeus katsoo, että aikaisempi koulusurmalla uhkaaminen madaltaa kynnystä puuttua asianomaisen henkilön internetissä esittämiin mielipiteisiin ja antaa aiheen huomattavasti vaikuttavampiin toimenpiteisiin kuin koulusurmien ihannointi. Kun pelkästään Saaren internet-aineistoa ei ollut ollut ennen toteutunutta tapahtumainkulkua aihetta tulkita aikomukseksi koulusurman tekemiseen, yhdessä vastaavaa tekoa koskevan uhkauksen kanssa aineiston olisi voitu tulkita viittaavan siihen, että Saari aikoo toteuttaa uhkaamansa teon. Hovioikeus näin ollen katsoo, että tieto Saaren aikaisemmasta koulusurmaa koskevasta uhkauksesta olisi yhdessä Haapalan ja Kauhajoen kihlakunnan poliisilaitoksen tiedossa olleiden seikkojen kanssa saattanut antaa poliisille perustellun aiheen epäillä Saaren tekevän koulusurman.

r) Arvioitaessa sitä, onko valtio menetellyt Saaren ampuma-aseen haltuunottamisen suhteen virheellisesti, on otettava huomioon, että harkintavalta oli kuulunut Kauhajoen poliisilaitokselle, jonka tiedossa ei ollut ollut Saaren aikaisempi uhkaus. Valtion tuottamus vastuu voi siten perustua lähinnä siihen, että se olisi toiminut virheellisesti, kun se ei ollut välittänyt toisen poliisilaitoksen tiedossa ollutta Saaren uhkausta Kauhajoen poliisilaitokselle.

s) Esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen 1 §:n 1 momentin mukaan, kun asianomistaja tai joku muu ilmoittaa poliisille tai muulle esitutkintaviranomaiselle rikoksesta tai tapahtumasta, jota hän pitää rikoksena, ilmoitus on viipymättä kirjattava. Ilmoitukset on kirjattu 1.10.2003 voimaan tulleen henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa annetun lain 2 §:n nojalla poliisin valtakunnalliseen käyttöön tarkoitettuun poliisiasiain tietojärjestelmään ja ennen tätä ajankohtaa poliisin henkilörekistereistä annetun lain 1 a §:n nojalla vastaavaan ti etoj ärj estei m ään.

t) Saaren esittämän uhkauksen ajankohdasta, vakavuudesta ja olosuhteista, joissa se oli tehty, ei ole esitetty näyttöä. Selvittämättä on niin ikään jäänyt, oliko uhkauksen johdosta ryhdytty toimenpiteisiin Saarta kohtaan. Hovioikeudella ei ole näin ollen edellytyksiä arvioida, kuinka tieto oli yksittäisellä poliisilaitoksella kirjattu ja kuinka se olisi pitänyt kirjata ja oliko valtio menetellyt virheellisesti, kun Kauhajoen poliisilaitoksella ei ollut ollut käytettävissään mainittua tietoa vuonna 2008.

u) Sisäasiainministeriön ja poliisihallinnon toimenpiteitä koskevien asianomistajien kanneperusteiden osalta hovioikeus toteaa, että poliisin hallinnosta annetun lain 1 §:n 1 momentin mukaan sisäasiainministeriö vastaa poliisin toimialan ohjauksesta ja valvonnasta sekä erikseen ministeriölle säädettävistä poliisin toimialan tehtävistä. Sisäasiainministeriön alaisuudessa poliisin ylijohtona toimivan Poliisihallituksen tehtävänä on mainitun lain 4 §:n mukaan sisäasiainministeriön ohjauksen mukaisesti muun muassa suunnitella, kehittää, johtaa ja valvoa poliisitoimintaa ja sen tukitoimintoja.

v) Vaikka poliisilain 1 §:n 1 momentin mukaisena poliisin tehtävänä on oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen, yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen sekä rikosten ennalta estäminen, selvittäminen ja syyteharkintaan saattaminen ja vaikka poliisin ohjaus ja valvonta on kuulunut sisäasianministeriön ja Poliisihallituksen vastuulle, valtion korvausvastuu yksittäisestä, vakavastakaan, rikoksesta johtuvista vahingoista voi tulla kysymykseen vain, jos osoitetaan laiminlyönti tai virhe sen vastuulle kuuluvien velvoitteiden suorittamisessa.

y) Sisäasiainministeriö oli Kauhajoen koulusurman jälkeen 29.9.2008 antamassaan ohjeessa SMDnro/2008/1009 kehottanut kihlakuntien poliisilaitoksia tarkistamaan, täyttävätkö ampuma-aseluvan antamiseen ja peruuttamiseen liittyvät menettelyt ampuma-aselain ja 16.10.2007 annetun aselupakäytäntöjen yhtenäistämistä koskevan ohjeen vaatimukset ja selvittämään viime vuosina pistooleille, pienoispistooleille, revolvereille ja pienoisrevolvereille annetut luvat ja niiden antamisperusteet. Sisäasiainministeriö oli mainitussa kirjeessään antanut tarkemmat ohjeet luvanhakijoiden haastattelusta ja kiinnittänyt huomiota lupaviranomaisen mahdollisuuteen pyytää hakijaa toimittamaan lääkärintodistuksen terveydentilastaan. Lisäksi sisäasiainministeriö oli tiukentanut selvästi ohjetta pistooleihin, pienoispistooleihin, revolvereihin ja pienoisrevolvereihin myönnettävien lupien ja ampumaharrastuksesta esitettävän selvityksen osalta.

z) Riidatonta on, että valtio ei ollut antanut vastaavanlaista ohjeistusta Jokelan koulusurman jälkeen. Arvioitaessa sitä, onko tätä valtion menettelyä pidettävä virheenä tai laiminlyöntinä, on syytä kiinnittää huomiota siihen, ettei mainittu sisäasiainministeriön antama ohje ole lupaharkintaa suorittavaa virkamiestä oikeudellisesti sitova. Luparatkaisu on tehtävä ampuma-aselain säännösten perusteella ja niiden suoman harkintavallan puitteissa.

x) Ampuma-aselain soveltamiskäytäntöä koskevan ohjauksen antaminen on ollut harkinnanvaraista, eikä sisäasiainministeriön voida katsoa menetelleen virheellisesti, kun se ei ollut antanut mainittua oikeudellisesti sitomatonta ohjausta jo Jokelan koulusurman jälkeen. Ennen Kauhajoen koulusurmaa voimassa ollut ampuma-aselupakäytäntö on perustunut ampuma-aselakiin, jossa säädetyn harkintavallan kaventaminen puolestaan kuuluu lainsäätäjälle.

ä) Asiassa ei ole myöskään esitetty selvitystä, jonka perusteella voitaisiin päätellä poliisin koulutuksen olleen riittämätöntä.

Johtopäätös

ö) Valtion ei ole osoitettu menetelleen vahingonkorvausvelvollisuuden perustavalla tavalla säännösten tai muiden normien vastaisesti eikä menettelyä voida kokonaisuutena arvioiden pitää sellaisena, että vahingonkorvausvelvollisuus voitaisiin perustaa ihmisoikeusloukkaukseen.

4. Perustelujen kohdissa l ja m esitetyn osalta totean, että jos hyväksytään aiemmin puoltamani kanta, jonka mukaan syytetty on törkeällä huolimattomuudellaan ja varomattomuudellaan aiheuttanut uhrien kuoleman, on valtion korvausvastuu syytetyn tuottamuksen perusteella.

5. Joka tapauksessa valtiolla on perustelujen n-kappaleessa tarkoitettu kumulatiivinen tuottamusvastuu. Tämä tuottamusvastuu, jota on arvioitava kokonaisuutena kaikkien valtion vastuupiirissä toimineiden henkilöiden menettelyt huomioon ottaen, syntyy riippumatta siitä, kyetäänkö kyseiset valtion vastuupiirissä tuottamuksellisesti menetelleet henkilöt yksilöimään.

6. Tässä yhteydessä hovioikeuden olisi odottanut analysoivan lähemmin ennakkopäätöstä KKO 2002:56, joka koskee nimenomaan valtion kumulatiivista tuottamusvastuuta. Näin ei ole tapahtunut, vaan perustelujen h-kappaleessa ainoastaan viitataan mainittuun ennakkopäätökseen.

7. Ratkaisussa KKO 2002:56 selostetussa tapauksessa varusmies oli saanut surmansa puolustusvoimien kovapanosammunnoissa. valtio velvoitettiin suorittamaan varusmiehen läheisille korvausta kärsimyksestä, vaikka kuolemantuottamuksesta rangaistukseen tuomittu ammunnan johtaja ei ollut menetellyt törkeän huolimattomasti, kun vahinkoon johtaneessa puolustusvoimien toiminnassa ilmennyttä huolimattomuutta oli kokonaisuudessaan pidettävä törkeänä. Perusteluissaan korkein oikeus piti valtion vastattavaksi lankeavaa turvallisuusvelvoitteen laiminlyöntiä kokonaisuudessaan törkeänä ottaen huomioon vahinkoseuraamuksen vakavuus, vahingon todennäköisyys ja varotoimenpiteiden toteuttamismahdollisuus.

8. Myös Kauhajoen tapauksessa on kysymys väitetystä valtion turvallisuusvelvoitteen laiminlyönnistä, mikä on ilmennyt eri tavoilla, joita hovioikeus on pitänyt sinänsä riidattomina. Tämän todettuaan hovioikeus on kuitenkin ryhtynyt jokseenkin kevyen tuntuisilla ja tarkoitushakuisilla perusteilla mitätöimään kunkin kohdan merkitystä. Kun oli ilmeisesti päätetty, että valtiota ei tuomita korvausvastuuseen, niin tuolle kannanotolle on sitten etsitty perusteita ja sivuutettu samalla kaikki ne perusteet, jotka tukisivat valtion korvausvastuuta.

9. Tuomioistuin ei päätöksenteossaan päädy ratkaisuun, joka olisi ehdottomasti ainoa oikea ratkaisu, jonka tuomari onnistuisi "löytämään" jonkinlaisen yliluonnollisen ("jumalallisen") päättelykykynsä ja kokemuksensa perusteella. Päätöksenteko tuomioistuimessa on käytännössä paljon raadollisempaa toimintaa. Kyse on usein valintatilanteesta ja tuomioistuimen tahdosta valita tietty vaihtoehto ja tehdä sen mukainen päätös sekä sulkea muut ratkaisuvaihtoehdot pois, olkoonkin, että nuo muut vaihtoehdot olisivat kenties yhtä "oikeita" ja rationaalisia kuin tuomioistuimen valitsema vaihtoehtokin tai jopa valittua vaihtoehtoa perustellumpia.

10. Tuomion perustelut tulisi kuitenkin laatia pro et contra -metodin mukaisesti, jotta asianosaiset ja myös yleisö näkisivät, mitä muita ratkaisuvaihtoehtoja tuomioistuimella on asiassa ollut ja millä perusteilla nämä muut vaihtoehdot on päätöksenteossa hylätty ja suljettu pois. Jos muista ratkaisuvaihtoehdoista vaietaan tai perusteluissa contra-perusteluja ei mainita joko lainkaan tai mainitaan ainoastaan epämääräisellä tavalla, voi syntyä epäily tuomioistuimen puolueettomuuden vaarantumisesta, mielivallan mahdollisuudesta taikka sitä, että asia on päätetty asiassa omaksutun ennakkokäsityksen mukaisella tavalla.

11. Kuten perusteluissa (j-kappale) mainitaan, valtioilla on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan velvollisuus ryhtyä asianmukaisiin toimenpiteisiin suojatakseen sen tuomiovaltaan kuuluvien yksilöiden elämää. Valtio on ensisijaisesti velvollinen säätämään tehokkaita rikosoikeudellisia säännöksiä henkilöön kohdistuvien rikosten ehkäisemiseksi. Tämän lisäksi valtiolla ja sen turvallisuudesta huolehtivilla viranomaisilla on "määrätyissä olosuhteissa" positiivinen velvollisuus ryhtyä ennalta estäviin konkreettisiin toimenpiteisiin silloin, kun rikollinen käyttäytyminen uhkaa yksilöiden henkeä.

12. Valtiolla on siis erityinen turvallisuusvelvollisuus "määrätyissä olosuhteissa." Tässä tapauksessa on selvää, että Suomen ensimmäinen laajamittainen koulusurma eli Jokelan tapaus marraskuussa 2007 on merkinnyt ihmisoikeustuomioistuimen tarkoittamaa määrättyjä olosuhteita, jonka johdosta valtiolle on syntynyt erityinen ja korostettu positiivinen velvollisuus ryhtyä kaikkiin niihin toimenpiteisiin, joilla uusi vastaavanlainen massamurhatapaus olisi estetty.

13. Asianomistajat ovatkin vedonneet valtion korvausvastuun tueksi muun muassa juuri Jokelan tapaukseen ja siihen, että valtio oli laiminlyönyt ryhtyä toimenpiteisiin koulusurmien estämiseksi. Asianomistajien korvausvaatimusten perustelut sanotulta osin on kirjattu hovioikeuden tuomioon näin:

- Ampuma-aselain ja poliisilain säännösten tarkoituksena on ollut suojella henkilöitä tietyntyyppiseltä vaaralta. Viranomainen oli luvannut, että toimenpiteisiin ryhdytään ja viranomaisessa oltiin tietoisia siitä, että toimimattomuus voi johtaa haitallisiin seurauksiin. Valtio oli myös laiminlyönyt ryhtyä toimenpiteisiin koulusurmien estämiseksi. Sisäasiainministeriön tehtäviin kuuluu antaa ampuma-aseisiin liittyviä turvamääräyksiä, valmistella ampuma-aseisiin liittyviä säädöksiä ja valvoa lupakäytännön lainmukaisuutta. Sisäasiainministeriön olisi pitänyt kiinnittää huomiota ampuma-aseiden saatavuuteen erityisesti Columbinen ja Jokelan koulusurmien jälkeen siten, ettei tulivoimaisiin, mihinkään hyväksyttävään käyttötarkoitukseen soveltumattomiin ampuma-aseisiin

myönnettäisi hankkimis- tai hallussapitolupia. Lisäksi sisäasiainministeriön olisi tullut ryhtyä nopeisiin toimenpiteisiin informaation kulun parantamiseksi viranomaisten välillä ja sisällä. Jokelassa tehdyn koulusurman jälkeenkään ei ollut annettu määräyksiä, joilla olisi korjattu virheellistä ampuma-aselupakäytäntöä.

Kaikki me muistanemme vielä tavan, jolla valtiovalta ja sisäministeri Anne Holmlund vakuuttelivat Jokelan jälkeen, että kysymyksessä on yksittäinen tapaus, joka ei todennäköisesti tule tai edes voi tulla toistumaan.

14. Hovioikeus myöntää perusteluissaan olevan riidatonta, että sisäministeriö oli vasta viikko Kauhajoen koulusurman jälkeen eli 29.9.2008 antanut tiukennetut, voidaan sanoa huomattavasti entisestään tiukennetut ohjeet aselupakäytännöstä. Hovioikeus toteaa olevan myös riidatonta, että valtio ei ollut antanut vastaavanlaista ohjeistusta Jokelan koulusurmien jälkeen.

15. Mutta sitten hovioikeus siirtyy valtion ja sen viranomaisten (tässä sisäministeriön poliisiosaston) vastuun kannalta kuuluisalle "silkkihansikasosastolle" ja ryhtyy vesittämään ohjeiden laiminlyönnin merkitystä tavalla, joka on minusta suoraan sanoen hyvin yllättävä ja osoitus hovioikeuden argumentoinnin ja perustelujen tarkoitushakuisuudesta eli halusta esittää perusteita - tosin vain kevyitä sellaisia - joilla ohjeiden laiminlyönnin ja Jokelan koulusurma merkitys korvausvastuun perusteena saataisiin mitätöidyksi.

16. Hovioikeus, anteeksi vain, tuntuu saivartelevan, todetessaan, että eihän kyseisillä ohjeilla, vaikka ne olisi Jokelan jälkeen annettukin, oikeastaan mitään merkitystä ollutkaan, koska ne eivät ole lupaharkintaa suorittavaa virkamiestä oikeudellisesti sitovia, sillä lupavirkamies on velvollinen noudattamaan vain lakia ja oikeutettu tekemään päätöksensä lain säännösten perusteella. Lisäksi todetaan, että ohjeiden antaminen on ollut harkinnanvaraista eikä ministeriö siten ollut menetellyt virheellisesti, kun se ei olut antanut mainittua "oikeudellisesti sitomatonta ohjausta" jo Jokelan koulusurmien jälkeen."

17. Voi pyhä Sylvi! Näin teki mieli huudahtaa, kun ensimmäisen kerran luin hovioikeuden sanotut perustelut, joilla ministeriö ja valtio pestään puhtaaksi vastuusta. Onko hovioikeus todella niin sokea, ettei se ole ymmärtänyt ohjeiden ja ministeriön laiminlyönnin merkitystä asiassa, vai eivätkö asianomistajien asianajajat kyenneet esittämään tätä asiaa kyllin selvästi hovioikeudelle?

18. Kaikille aselupakäytäntöä seuranneille pitäisi toki olla selvää, että ministeriön ohjeilla on aina ollut ratkaiseva merkitys aselupia myönnettäessä samoin kuin niitä peruutettaessa. Eivät lupavirkamiehet lue lain säännöksiä, joissa ei paljon lukemista edes ole, sillä laissa asiat sanotaan vain "pyöreästi", vaan lukevat nimenomaan ministeriön antamia ohjeita, joissa kerrotaan tarkemmin, "mitä se on" eli miten lain abstraktisia normeja on tulkittava ja miten niitä on käytännössä sovellettava. Asianomistajien advokaattien olisi tullut osoittaa hovioikeudelle, mikä merkitys sisäministeriön viikko Kauhajoen tapauksen jälkeen antamilla tiukennetuilla ohjeilla oli lupakäytännössä. Uusien ohjeiden johdosta lupakäytäntö tiukentui hetkessä! Jos nuo ohjeet olisi annettu jo Jokelan tapauksen jälkeen, ei Matti Saarelle olisi milloinkaan edes myönnetty aseen hankkimislupaa.

19. Hovioikeuden lakoninen toteamus, jonka mukaan ministeriön ohjeiden antaminen oli ollut "vain harkinnanvaraista" on valtion korvausvastuun kannalta minusta täysin irrelevantti seikka. Näin on, mutta jos ministeriö ja valtio olisivat todella huolehtinut sille kuluvasta turvallisuusvelvollisuudestaan, olisi tiukennetut ohjeet annettu, vaikka sitä ei olekaan säädetty laissa ministeriön nimenomaiseksi velvollisuudeksi. Juuri se, ettei ohjeita välitetty antaa eikä annettuja ohjeita huomattavasti tiukentaa, osoittaa valtion vastuuttomuutta ja laiminlyöntiä huolehtia sille ihmisoikeustuomioistuimen mukaan kuuluvasta positiivisesta toimimisvelvollisuudesta. Vaikka Suomen lain mukaan nimenomaista velvollisuutta ohjeiden tiukentamiseen ei ollut, sanottu velvollisuus valtiolla ja sen asianomaisilla viranomaisille on kuitenkin ihmisoikeussopimuksen ja ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön perusteella.

20. Minusta se, että valtio eli sen viranomaisena toimiva sisäministeriö ei ollut välittömästi Jokelan koulusurmatragedian jälkeen välittänyt huolehtia uusien aseluvan myöntämisen edellytyksiä ja lupamenettelyä koskevien tiukennettujen ohjeiden antamisesta ja ohjeiden valvomisesta riittäisi jo yksistään perustaksi valtion korvausvastuulle. Mutta kuten anottu, hovioikeus on systemaattisesti joko sivuuttanut kokonaan Jokelan tapauksen tai mitätöinyt perusteluissaan sen merkitystä erilaisilla kvasiperusteluillaan.

21. Myös asianomistajien vahingonkorvausvaatimustensa tueksi esittämät muut perusteet ovat relevantteja ja puoltavat valtion kumulatiivista tuottamusvastuuta. Mutta myös nämä perusteet hovioikeus on jostakin syystä halunnut omilla vastaperusteluillaan mitätöidä tavalla, joka herättää ihmetystä.

----

Blogistin tarkoituksena on viimeistellä tämä viimeinen osa Kauhajoki-sarjasta Juhannuksen jälkeen ja esittää samalla yhteenveto asiasta. Asianomistajat ja syytetty ovat lehtitietojen mukaan pyytäneet viime viikolla KKO:lta valituslupaa valittaakseen hovioikeuden tuomiosta.

Nyt on kuitenkin syytä sännätä Jussin-päivän viettoon!

440. KKO 2011:38: Valtio vastuussa esitutkinnan kohtuuttomasta viivästymisestä epäillylle aiheutuneen aineettoman vahingon hyvittämisestä

1. Korkein oikeus antoi tänään mielenkiintoisen ennakkopäätöksen valtion korvausvastuusta tapauksessa, jossa esitutkinta oli viivästynyt eli kestänyt varsin pitkään ilman, että asiassa oli nostettu syyte (KKO 2011:38). Lähtökohtana on ETL 6 §, jonka mukaan esitutkinta on suoritettava ilman aiheetonta viivytystä.

2. KRP oli maaliskuussa 2001 kuulustellut A:ta epäiltyä törkeästä kätkemisrikoksesta. Tämän jälkeen asiassa oli ollut niin sanotusti "hiljaista", kunnes A:lle oli syyskuussa 2005 poliisin toimesta ilmoitettu, ettei häntä enää epäilty asiassa rikoksesta. Myöhemmin A oli saanut tietää, ettei häntä ollut enää vuoden 2004 marras-joulukuun jälkeen pidetty rikoksesta epäillyn asemassa.

3. A nosti Suomen valtiota vastaan kanteen, jossa hän vaati valtion velvoittamista maksamaan hänelle Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 ja 13 artikloiden perusteella pitkittyneestä esitutkinnasta aiheutuneena aineettoman vahingon korvauksena 6 875 euroa korkoineen. A katsoi, että yli 4,5 vuotta jatkunut esitutkinta oli ollut kohtuuttoman pitkäkestoinen ja vastoin perustuslain 21 §:ssä jokaiselle turvattua oikeutta saada asiansa käsitellyksi ilman aiheetonta viivytystä, samoin vastoin EIS 6.1 artiklassa edellytettyä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimusta. Valtio kiisti kanteen.

4. Käräjäoikeus ja hovioikeus hylkäsivät kanteen perusteilla, joita voidaan pitää hyvin niukkoina. Korkein oikeus myönsi A:lle valitusluvan. Vasta KKO:n tuomion perusteluissa asiaa on argumentoitu asianmukaisella tavalla.

5. KKO:n ratkaisuseloste löytyy tästä.

6. A oli nostanut kanteensa vuonna 2008, jolloin 1.1.2010 voimaan tulleesta laista oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämisestä (362/2009) eli ns. hyvityslaista ei ollut vielä mitään tietoa. Hyvityslaki ei sitä paitsi koske nyt esillä olevankaltaista tilannetta, eli lain mukaan ei ole mahdollista saada hyvitystä, jos esitutkinta viivästyy eikä syytettä lainkaan nosteta. Tätä on perusteltu hallituksen lakiesityksessä samoin kuin lakivaliokunnan mietinnössä lakonisesti vain sillä, että tällaiset tilanteet olisivat "verraten harvinaisia." Tämä peruste tuskin pitää paikkaansa, muta se on tempaistu lakiesityksessä esiin, kun on haluttu säästösyistä rajoittaa hyvityslain soveltamisalaa.

7. Korkeimman ratkaisun perustelujen keskeinen sanoma sisältyy kappaleisiin 8-15, joissa on käsitelty kattavasti vahingonkorvausoikeuden perus- ja ihmisoikeusmyönteistä tulkintaa. Siihen minulla ei ole lisättävää. Tapauksessa on kyse on ihmis- ja perusoikeusoikeudellisen laintulkintametodin mukaisesta vahingonkorvausnormien ja hyvityslain normien analogisesta soveltamisesta kysymyksessä olevaan tilanteeseen, jonka varalta laissa ei ole annettu nimenomaisia säännöksiä.

8. Korkein oikeus on pohtinut myös esitutkinnan keston kohtuullisuutta tai kohtuuttomuutta perustelujen kappaleissa 17- 25 perusteellisesti ja, mikä tärkeintä, pro et contra -metodin edellyttämällä tavalla.

9. Korkeimman oikeuden enemmistön punninnan johtopäätös on sitä vastoin minusta yllättävä, sillä enemmistö (4-1) on A:n oikeutta korvaukseen puoltavia ja sitä vastaan puhuvia seikkoja punnittuaan päätynyt siihen, että vaikka esitutkinta oli ollut kestoltaan pitkä, kestoa ei kuitenkaan voitu pitää kohtuuttomana. Tätä on perusteltu kyseisen tutkinnan laadulla ja laajuudella ja sillä, että oikeusapupyynnöt toiseen maahan olivat pitkittäneet tutkintaa syystä, joka on ollut suomalaisten viranomaisten "suoranaisten vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella." Peruste, jonka mukaan esitutkintavaiheen pitkittyminen aiheuttaa lähtökohtaisesti vähemmän haittaa kuin varsinaisen oikeudenkäynnin pitkittyminen, on jo sellaisenaan minusta aika kyseenalainen.

10. Vähemmistön jäänyt oikeusneuvos on mielestäni perustellusti päätynyt siihen, että korvausta puoltavat seikat painavat punninnassa enemmän, minusta jopa selvästi enemmän. Oikeusapupyynnön tekeminen Saksaan oli vienyt aikaa lähes 3,5 vuotta, mutta tämä oli johtunut osin siitä, että suomalaiset viranomaiset olivat kiirehtineet asiaa Saksaan vain yhden ainoan kerran, jolloin pyynnön tekemisestä oli kulunut jo lähes 2,5 vuotta. Myös se, että A:lle oli ilmoitettu epäillyn aseman päättymisestä vasta 10 kuukauden kukuttua siitä, kun sanottu ratkaisu olisi tosiasiallisesti jo tehty, osoittaa selvää välinpitämättömyyttä esitutkinnan joutuisuudesta ja A:n hankalan aseman huomioon ottamisesta.

11. Tutkittavan asian laajuus ja laatu ei yksistään voi olla sellainen seikka, joka painaisi punninnassa ratkaisevan paljon. Vertailun vuoksi todettakoon, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisujen mukaan oikeudenkäynnin kohtuuttoman pitkää kestoa ei voida puolustella pelkästään käsiteltävän laajuudella tai vaikeudella taikka tuomioistuimen jutturuuhkilla. Tämä kanta olisi syytä omaksua myös arvioitaessa esitutkinnan kestoa kohtuullisuutta.

12. Yleisesti ottaen korkein oikeus on puntaroinut ja argumentoinut asiaa perusteluissaan varsin mallikkaasti puolesta ja vastaan -näkökohtia esittäen. Samaa ei valitettavasti voida sanoa käräjä- tai hovioikeuden tuomin perusteluista. Kun on joutunut parinkymmen vuoden aikana lähes työkseen lukemaan KKO:n ennakkopäätöksissä selostettuja ja muitakin käräjäoikeuksien ja hovioikeuksien tuomioita, niin voin sanoa, että sanottu havainto alempien oikeuksien ratkaisujen laadusta on hyvin yleinen.

13. Vaikuttaa siltä, että vaikka meillä on kolmiportainen tuomioistuinorganisaatio, niin ainoastaan ylimmän oikeusasteen ratkaisussa kyetään tai edes halutaan argumentoida oikeudellisissa ja laintulkintaa koskevissa kysymyksissä riittävän seikkaperäisesti ja analyyttisesti. Alempien tuomioistuinten perustelutapa on oikeuskysymysten osalta yleensä hyvin niukkaa ja jo lain soveltamista tai tulkintaa koskevassa kysymyksenasettelussa ilmenee usein puutteita ja epätarkkuutta.; jos nyt ylipäätään kysymyksenasettelua välitetään kirjoittaa perusteluissa edes näkyviin.

14. Mistä tämä johtuu? Mitä niissä oikeudenkäynneissä oikein tapahtuu ja "tehdään", kun ratkaisujen perustelut sattuvat varsin usein olemaan niukat ja ikään kuin vain hieman "sinne päin"? Jos kerran asiaa puidaan ja käsitellään oikeudenkäynnissä pitkään ja hartaasti, niin luulisi, että tämä antaisi tuomareille hyvän pohjan laatia tuomiolle seikkaperäiset ja selkeät perustelut. Näyttökysymyksiä tuomioissa osataan perustella jo aika hyvin, mutta samaa ei todellakaan voida sanoa oikeuskysymysten perusteluista. Perusteluissa ei esimerkiksi vaivauduta ottamaan kantaa tai vedota saatavilla oleviin oikeuslähteisiin, kuten lain esitöihin, oikeuskäytäntöön taikka perus- tai ihmisoikeuksiin; oikeuskirjallisuudesta näkyy perusteluissa joskus joitakin viittauksia. Argumentointi on hataraa eikä pro et contra -perusteluista ole usein mitään merkkiä.