744. Riita-asioiden pakkosovittelussa ei ole ideaa

1. Suomen Asianajajaliiton tuore eli viikko sitten tehtäväänsä valittu puheenjohtaja Risto Sipilä on esitellyt näkemyksiään medialle. Hän ei puuttunut asianajajakuntaa koskeviin asioihin, vaan käsitteli lähinnä tuomareita ja lainkäyttöä yleensä koskevia kysymyksiä.

2. Tämä näyttää olevan asianajajaliiton puheenjohtajien taktiikkana yleensäkin. Huomio suunnataan pois liiton ja asianajajien omista, kenties hieman kiusallisistakin asioista, ja medialle ja suurelle yleisölle osoitetuissa puheenvuoroissa käsitellään "muita asioita" ja ongelmia. Liiton edellinen puheenjohtaja Mika Ilveskero (puheenjohtajana 2010-13) noudatti omassa avauspuheenvuorossaan kolme vuotta sitten samanlaista taktiikkaa, minkä aikanaan panin blogissani (tietenkin) merkille. 

3. Risto Sipilä pohti avauksessaan kahta asiaa: a) riitajutuissa tulisi ottaa käyttöön pakkosovittelu, ja b)  tuomareille tulisi järjestää pakollista täydennyskoulutusta. Advokaattien uusi nokkamies tuntuu siis suosivan "pakkoa" hieman siellä ja täällä! Käsittelen tässä jutussa vain Sipilän ehdotusta riita-asioiden pakkosovittelusta.

4. Risto Sipilä kertoi pakkosovittelua koskevasta ideastaan Helsingin Sanomien haastattelussa  8.6.Toimittaja Irina Vähäsarja mainitsee jutussaan ikään kuin ohimennen, että "käräjäoikeudet ratkaisivat viime vuonna yli 420 000 riitaa". Toimittajan mukaan määrä on kasvanut nopeasti, sillä vielä viisi vuotta aiemmin riitoja ratkottiin yli puolet vähemmän.

5. Tässä on kuitenkin selvä virhe. Viimeisimmän eli vuodelta 2012 julkaistun tuomioistuinten työtilaston mukaan käräjäoikeuksiin saapui vuonna 2012 yhteensä 449 031 riita-asiaksi luokiteltua asiaa. Näistä asioista kuitenkin aivan valtaosa eli peräti 438 688 asiaa koski summaarisia riita-asioita eli asioita, joissa asianosaisten välillä ei edes ole minkäänlaista riitaa, mutta jotka on kuitenkin, koska laki niin edellyttää, kierrätettävä - täysin turhaan - käräjäoikeuden kautta ulosottoperusteen saamiseksi. Sanotuissa asioissa on kyse yksinomaan pikavippien yms. selvien saatavien perinnästä, ja ne päättyvät käräjäoikeudessa säännönmukaisesti yksipuoliseen tuomioon ilman, että vastaaja edes vaivautuisi vastaamaan kanteeseen. Nämä perintä- yms. selvät ja riidattomat asiat kuormittavat aivan turhaan käräjäoikeuksia, kuten olen usein huomauttanut. Varsinaisia eli todellisia riita-asioita, joissa siis voisi ylipäätään olla jotakin sovittelun tarvetta, saapui vuonna 2012 käräjäoikeuksiin vain 10 343 kappaletta, mikä taitaa olla vain kolmisen prosenttia kaikista "riita-asioiksi" tilastoissa luokitelluista asioista. Katso tuomioistuinten työtilastoista 2012 OM:n julkaisu 21/2013 (toiminta ja hallinto). 

6. HS:n jutussa väitetään, että merkittävä osa riitelevistä suomalaisista välttäisi raskaat ja kalliit käräjät, jos riita-asioihin olisi ensin pakko yrittää löytää sopu. Näin optimistinen käsitys perustuu edellä mainittuun virheelliseen tietoon todellisten riita-asioiden määrästä. Asianajaja Risto Sipilä haluaa kuitenkin lyödä lisää löylyä kiukaalle toteamalla, että esimerkiksi asuntokauppa- tai perintöriitoja ei pitäisi saada viedä käräjille ennen kuin niihin on edes yritetty löytää sopu. Sipilä esittääkin, että suurimpaan osaan tuomioistuinten käsittelemistä riidoista pitäisi säätää pakollinen sovintomenettely. Se tarkoittaisi, ettei riitaa voisi panna vireille oikeudessa ennen kuin sovintoa on yritetty. Esimerkiksi perinnönjaosta riitelevien sukulaisten pitäisi Sipilän mukaan ottaa ensin yhteyttä sovittelijaan ja kertoa, mistä riidassa on kyse.

7. Sovittelijana voisi toimia joko käräjätuomari tai sovitteluun koulutettu asianajaja.Sovittelija perehtyisi asiaan ja tutkisi, onko sovinnolle mahdollisuuksia. Vasta jos molempia osapuolia tyydyttävää ratkaisua ei syntyisi, asianosaiset saisivat viedä riidan tuomioistuimeen. Sipilä rajaisi pakkosovittelun sellaisiin riitoihin, joissa toinen tai molemmat osapuolet ovat yksityishenkilöitä.

8. Asianajajaliiton uusi puheenjohtaja toki tietää, että Suomessa on ollut jo lähes 10 vuotta voimassa lainsäädäntö, joka mahdollistaa juuri mainitunlaisissa asioissa riita-asian sovittelun tuomioistuimessa. Sovittelu on nykyään mahdollista lähes kaikissa riita-asioissa, eli myös esimerkiksi Sipilän mainitsemissa asuntokauppakiistoissa, tekijänoikeusasioissa tai työsuhteisiin liittyvissä erimielisyyksissä. Ulkopuolelle jäävät vain indispositiiviset riita- tai hakemusasiat, kuten avioerot, edunvalvonta-asiat ja isyysasiat.Tästä ns. tuomioistuinsovittelusta säädetään nykyisin laissa riita-asioiden sovittelusta ja sovinnon vahvistamisesta yleisissä tuomioistuimissa (354/2011, RiitaSovL). Lisäksi tuomarin johdolla tapahtuva sovinnon edistäminen riita-asian valmistelussa on ollut mahdollista jo 20 vuotta, siitä säädetään oikeudenkäymiskaaren (OK) 5 luvun 26 §:ssä.

9. Olen äskettäin selostanut ja osin myös vahvasti kritisoinut tuomioistuinsovittelua, katso blogeja numerot 705/10.3.2013 ja 706/11.3.2013. Kyseinen sovittelu ei ole ottanut käytännössä tulta alleen läheskään siinä määrin kuin lakia noin 10 vuotta sitten valmisteltaessa ja säädettäessä ennakoitiin ja toivottiin. Poikkeuksen tästä muodostavat ainoastaan huoltoriidat, joita on sovittelu vasta parin vuoden ajan kokeilumielessä muutamassa käräjäoikeudessa. Varsinaisissa riita-asioissa sovittelun saama nuiva vastaanotto johtuu lähinnä sovittelun byrokraattisesta luonteesta ja siitä, että sovittelu on paljolti oikeudenkäynnin kaltainen menettely, jossa asianosaisia edustaa asianajaja tai muu lakimies. Sovittelu on siten lähes yhtä kallista prosessia kuin oikeudenkäyntikin.

10.  Risto Sipilä vetoaa sihen, että vaikka sovittelu ja sovintoon pyrkiminen on jo nykyisin mahdollista, kukaan ei kuitenkaan velvoita osapuolia tunnustelemaan, onko sovinnolle edellytyksiä. Mutta olisiko pakko sitten oikea ratkaisu tähän pulmaan? Tuskinpa vain. Olisi epäjohdonmukaista, että sovittelumenettely, joka ei ole saanut käytännössä kannatusta edes vapaaehtoisuuden pohjalta, säädettäisiin pakolliseksi. 

11. Kuten kokenut imatralainen asianajaja Olli Ruokonen mielipidekirjoituksessaan "Ei pakkosovittelua oikeudenkäynteihin" (HS 13.6.-13) toteaa,  Sipilän ehdotus tulisi käytännössä vain vaikeuttamaan oikeuden saantia. Tapauksissa, joissa sovittelu ei johtaisi tulokseen - sellaisia tapauksia olisi pakkosovittelussa luultavasti runsaasti -  pitkittyisivät käräjäjutut Ruokosen arvion mukaan ainakin puolella vuodella.  Kun kansalaiset eivät uskalla lähteä, kuten asianajaja Olli Ruokonen kirjoittaa, edes nykyiseen sovittelumenettelyyn ilman lakimiesavustajaa, kasvaisivat heidän oikeudenkäyntikulunsa siis entisestään. 

12. Asiananajaliiton tuore puheenjohtaja näytäisi unohtavan haastatattelussaan tykkänään kaikista tehokkaimman tavan, jolla asianosaiset voisivat välttyä oikeusjutulta ja sen aiheuttamilta kustannuksilta. Tarkoitan riitapuolten asianajajien välityksellä tapahtuvaa vapaamuotoista sovintomenettelyä ja sovittelua. Tähän asianajajia velvoittaa Hyvä asianajajatapa, jossa todetaan, ettei advokaatti pääsäännön mukaan saada viedä riita-asiaa suoraan käräjille, vaan hänen tulee sitä ennen ottaa yhteyttä päämiehensä vastapuoleen ja tämän asianajajaan sovittelun ja mahdollisen sovinnon kartoittamisen ja löytämisen tarkoituksessa. Tämä näyttää olevan myös asianajaja Olli Ruokosen resepti Risto Sipilän esille ottamaan pulmaan. 

13. Kuten olen edellä mainituissa aiemmissa blogijutuissa todennut, ongelmana ei olekaan käytettävissä olevien sovittelumenettelyjen puute tai tuomioistuinsovittelun vähäinen hyödyntäminen, vaan se, että asianajajat eivät useinkaan välitä kartoittaa tosissaan sovinnon tekemisen mahdollisuuksia ja ponnistella sovun löytämiseksi. Muodollinen yhteydenotto toki tehdään, mutta sen jälkeen asia viedään useimmiten suoraan käräjille ja toivotaan, että asiaa valmisteleva tuomari olisi aktiivinen sovinnon edistämisessä, kuten OK 5.26:ssä säädetään. Ja katso, usein, yllättävän usein, tämä myös onnistuu, sillä todella riitaisista asioista reilu kolmannes sovitaan tuomarin johdolla tapahtuvassa valmistelussa, jolloin kallista pääkäsittelyä ei tarvitse pitää. Edellä kohdassa 5 mainitun tuomioistuinten työtilaston mukaan vuonna 2012 kaikista käräjäoikeuteen saapuneista riitaisista riita-asioista päättyi oikeuden vahvistamaan sovintoon 32 prosenttia ja tuomioon 34 prosenttia tapauksista. 

14. Olen varma siitä, että suurimmassa osassa edellä mainituista sovintoon päättyneistä tapauksista asianajajat ja heidän päämiehensä voisivat päästä sovintoratkaisuun ilman, että asiaa tarvitsisi viedä lainkaan käräjille.Tämä edellyttää, että Hyvää asianajajatapaa koskevien ohjeiden määräys sovinnon kartoittamisesta ja sovintoon pyrkimisestä otettaisiin asianajajakunnan keskuudessa vakavasti. Olisi toivottavaa, että asianajajaliiton uusi puheenjohtaja ottaisi sanotun kysymyksen jäsenistönsä kanssa vakavasti puheeksi eikä yrittäisi tyrkyttää ongelmaa yhteiskunnan ratkaistavaksi ja kustannettavaksi.

15. Toki on syytä muistaa, että Suomen Asianajajalitto on myös jäsenistönsä edunvalvonnasta ja hyvinvoinnista huolehtiva järjestö. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, ettei liiton johto ole halunnut eikä halua ilmeisesti edelleenkään patistella jäseniään nykyistä suurempaan aktiivisuuteen, jota riita-asioiden sovinnollinen ratkaiseminen ilman kallista oikeudenkäyntiä välttämättä edellyttäisi. Asianajossa käytössä oleva aikaveloitus johtaa siihen, että mitä enemmän ja pidemmälle asioista riidellään, sitä suuremmaksi muodostuu asianajajan palkkio ja kuuluisa "tilipussi".

15. Risto Sipilän ehdotus riita-asioiden pakkosovittelusta näyttäisi olevan kuolleena syntynyt ajatus. Asianajajakunta itsekään ei taida sille juuri lämmetä, mitä osoittaa se, ettei Sipilän ehdotusta ole noteerattu Asianajajaliiton kotisivuilla lainkaan; sen sijaan siellä on huomioitu Sipilän ehdotus tuomareiden pakollisesta täydennyskoulutuksesta, johon palaan erikseen myöhemmin. 

16. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson on jo ehtinyt tyrmätä Sipilän pakkosovitteluidean. Henrikssonin mukaan on parempi kannustaa ihmisiä tekemään sovintoja, missä asianajajaliitolla ja asianajajilla on iso rooli. Asioiden sovittelu on Henrikssonin mukaan jo nyt asianajajien tehtävä. - Kerrankin voin olla oikeusministerin kanssa samaa mieltä!

706. Tuomioistuinsovittelu II

Oikeusministeri Johannes Koskinen ehdotti 2002 sovittelijoiksi rauhantuomareita 

1. Asianosaiset sopivat riitansa useimmiten keskenään ilman tuomioistuinkäsittelyä. He päätyvät sovintoon joko omin avuin tai asianajajiensa, muiden lakimiesten tai erityisen sovittelijan avustuksella. Suomessa on lukuisia lainsäädäntöön perustuvia julkisvallan sekä elinkeinoelämän ja erilaisten kansalaisjärjestöjen piirissä toimivia sopimusperusteisia lautakuntia tai vastaavia elimiä, joiden tehtäviin kuuluu edistää konfliktien sovinnollista ratkaisemista. Jotkut lakisääteiset lautakunnat antavat lausuntoja ja suosituksia siitä, miten riita olisi ratkaistava. Viimeksi mainituista elimistä voidaan esimerkkeinä mainita kuluttajariitalautakunta, liikennevakuutuslautakunta ja potilasvahinkolautakunta.

2. Rikosasioiden sovittelua koskee vuonna 2005 annettu laki (RikosSovL). Sen mukaan rikoksesta epäillylle ja rikoksen uhrille järjestetään maksutta ja vapaaehtoisuuden pohjalta mahdollisuus puolueettoman sovittelijan välityksellä sovitella asia ja sopia uhrille aiheutuneiden henkisten ja aineellisten haittojen hyvittämisestä. Tämän lain mukaan voidaan sovitella myös riitaa, joka koskee rikoksen perusteella vaadittua vahingonkorvausta. Rikosasian käsittely poliisi- tai syyttäjäviranomaisessa taikka tuomioistuimessa ei estä rikossovittelua. Rikossovittelu tapahtuu oikeusprosessin ja tuomioistuimen ulkopuolella ja kuuluu sosiali- ja terveysministeriön hallinnonalalle. Sitä ei käsitellä tässä enemmälti.

3. Jos yksityisoikeudellista riitaa ei sada sovituksi ilman oikeudenkäyntiä, tarjotaan riitapukareille vielä tuomioistuinkäsittelyn yhteydessä mahdollisuus sovintoon. Täysimittainen oikeuskäynti, jossa joudutaan kuulemaan todistajia ja esittämään muuta näyttöä, on yleensä hidas ja kallis proseduuri ja päättyy usein siihen, ettei tuomio tyydytä täysin kumpaakaan asianosaista tai ainakaan jutun kokonaan hävinnyttä osapuolta.  

4. Maailmalla esiintyy erilaista sääntelyä riita-asian sovittelusta tai sovinnon edistämisestä tuomioistuinprosessin yhteydessä. Pohjoismaissa on käytössä periaatteessa neljä eri tuomioistuinliitännäistä sovittelumallia: 1) sovinnon edistäminen vireillä olevan oikeudenkäynnin yhteydessä, 2) erillinen tuomioistuinsovittelu oikeudenkäynnin ulkopuolella, 3) tanskalainen tuomioehdotus (dommertilkendegivelse) ja 4) norjalainen sovintoneuvosto (forliksråd).

5. Malleista kaksi ensiksi mainittua on käytössä myös Suomessa. Tuomioistuimen sovintoon tähtäävästä menettelystä oikeudenkäynnin sisällä (sovinnon edistämisestä) säädetään OK 5 luvun 26 §:ssä. Tämä riita-asian valmisteluun kytketty menettely on ollut käytössä jo parikymmentä vuotta alioikeusuudistuksen voimaantulosta (1993) lähtien. Jo tätä ennen sovinnon edisäminen, joka voidaan nähdä osana tuomarin prosessinjohtoa, oli käytössä joissakin alioikeuksissa. 

6. OK 5:26:n mukainen menettely on luonteeltaan evaluatiivista eli arvioivaa. Tuomari pyrkii edistäämän sovintoa, joka vastaisi mahdollisimman hyvin asiassa esitettyä aineistoa ja aineellista oikeutta, mutta joka samalla tyydyttäisi riidan osapuolia. Sovintoon pyritään siis tavallaan lain mukaista lopputulosta ennakoiden. OK 5:26 on täyttänyt tehtävänsä varsin hyvin, sillä ns. laajoissa riita-asioissa päädytään noin kolmanneksessa tapauksista tuomioistuimen vahvistamaan tai asianosaisten keskenään tekemään sovintoon. 

7. Sovinto voi ilmetä myös niin, että asianosaiset sopivat asian keskenään ilman oikeudenkäyntiä tai eivät jatka vireille tulleen asian ajamista oikeudessa. Vuodesta 2011 lähtien myös mainittu tuomioistuimen ulkopuolella tehty yksityinen sovinto voidaan vahvistaa käräjäoikeuden päätöksellä täytäntöönpanokelpoiseksi. Vahvistaminen voi tapahtua siten myös asiassa, jota ei ole pantu oikeudessa riita-asiana vireille. Tuomoistuimen ulkopuolisesta sovittelusta (yksityisestä sovittelusta) ei ole laissa menettelysäännöksiä. Laissa säädetään ainoastaan siitä, mitä edellytyksiä yksityisen sovittelun ja sovinnon tulee täyttää, jotta sen lopputuloksena syntynyt sovinto voidaan vahvistaa oikeuden päätöksellä.

8. Käsitteellä tuomioistuinsovittelu tarkoitetaan kuitenkin yleensä sellaista tuomioistuimen lainkäyttöhenkilöstön eli käytännössä tuomarin johdolla tapahtuvaa sovittelua, jolla ei ole yhteyttä vireillä olevaan oikeudenkäyntiin. Oikeusteoreetikkojen mukaan ainoastaan tässä sovittelumallissa olisi kyse varsinaisesta ADR-ideologian mukaisesta tai -tyyppisestä (Alternative Dispute Resolution) vaihtoehtoisesta riidanratkaisusta. Tässä mallissa tai tyypissä ei ole itse asiassa kysymys lainkäytöstä, vaan pääosin epävirallisesta fasilitatiivisesta (auttavasta) sovittelusta. Sovittelu tosin tapahtuu tuomarin johdolla, mutta tuomarin tehtävänä on vain luoda, kuten sanonta kuuluu, "hedelmällinen ja vapautunut ilmapiiri" sovinnolle. Tuomari ei kerro omaa käsitystään siitä, mikä olisi lain mukainen ratkaisu asiassa eikä pyri siihen, että asianosaiset tekisivät aineellista oikeutta mahdollisimman tarkasti vastaavan sovinnon; asianosaisten asianana on "löytää" itse ratkaisu riitaansa. Suomessa sovittelua voidaan hakea myös oikeudelle tehtävällä sovitteluhakemuksella, ts. riita-asian ei tarvitse olla tällöin vielä oikeudessa vireillä. Jos haastehakemus on kuitenkin jo jätetty, prosessi voidaan asianosaisten niin halutessa keskeyttää ja asia siirtää tuomarin johdolla tapahtuvaan sovitteluun.

9. Tuomioistuinsovittelu kuuluu asioihin ja uudistuksiin, jotka on toteutettu Suomessa - poliittisia tarkoitusperiä silmällä pitäen tai poliittisten irtopisteiden saamisen toivossa - sangen nopeassa aikataulussa. Oikeusministeri Johannes Koskinen (Sdp) asetti vuonna 2002 työryhmän, joka valmisteli ehdotuksensa alle vuodessa (OM 2003:26). Ennen työryhmää asettamista ministeri Koskinen uhosi julkisuudessa, että hän aikoo tehdä Suomesta maailman parhaan oikeusvaltion, jossa sovittelulla on keskeinen rooli. Koskinen kertoi, että uudenlaisen sovittelun tarkoituksena on luoda Suomeen eräänlainen  rauhantuomarijärjestelmä. Työryhmän ehdotus oli virtaviivainen, mutta suppea ja niukasti perusteltu. Sellaisia seikkoja tai näkökohtia, jotka puhuvat ehdotettua sovittelua vastaan, ei ole otettu mietinnössä huomioon.

10. Uudistuksen jatkovalmistelua valmistelua leimasi niin ikään innostus ja kiire, sillä sovittelua koskeva hallituksen esitys eduskunnalle annettiin alkuvuodesta 2004 (HE 114/2004). Eduskunta käsitteli asian ripeästi, sillä lakivaliokunnan mietintö valmistui toukokuussa 2005 (LaVM 4/2005) ja sen pohjalta eduskunta hyväksyi lakiesityksen vielä ennen juhannusta samana vuonna. Laki riita-asioiden sovittelusta yleisissä tuomioistuimissa (663/2005, SovL) ja sovinnon vahvistamista koskeva OK 20 luvun muutos (664/2005) tulivat voimaan heti vuoden 2006 alussa. Periaatteellisesti merkittävä uudistus runnottiin läpi siis parissa kolmessa vuodessa.

11. Vuoden 2005 laki ei jäänyt pitkäaikaiseksi, mikä johtui siitä, että Euroopan unioni antoi vuonna 2008 ns. sovitteludirektiivin tietyistä sovittelun näkökohdista siviili- ja kauppaoikeuden alalla (2008/52/EY). Suomessa direktiivin voimaansaattaminen yhdistettiin vuoden 2005 SovL:n tarkistukseen. Uusi yhdistetty laki sai nimekseen laki riita-asioiden sovittelusta ja sovinnon vahvistamisesta yleisissä tuomioistuimissa (394/2011, RiitaSovL) Lain  kaksi ensimmäistä lukua säätävät erillisestä tuomioistuinsovittelusta, kun taas lain 3 luku sen sijaan toteuttaa direktiivin vaatimuksen tuomioistuimen ulkopuolella tehdyn sovinnon vahvistamisesta täytäntöönpanokelpoiseksi ulosotossa.  Lain 4 luku on yhteinen sovittelulle ja sovinnon vahvistamiselle. Myös edellä 2 kohdassa mainitussa rikossovittelussa tehty sovinto voidaan vahvistaa RiitaSovL:n mukaisesti ulosottokelpoiseksi siltä osin kuin se koskee rikokseen perustuvaa vahingonkorvausta. 

12. Uudessa laissa on säilytetty vuoden 2005 lain peruslinjat. Laki mahdollistaa sen, että sovittelua hakeva pyytää nimetyn tuomarin määräämistä sovittelijaksi; ehdotukseen ei ole pakko suostua. Sovittelussa esitetyyn ei saa vedota mahdollisessa myöhemmässä oikeudenkäynnissä, jos sovittelu ei johda tulokseen. Asianosaisen pyynnöstä tuomioistuinsovittelu käydään (mahdollisen) yleisön läsnä olematta.

13. Tuomioistuinsovittelulle asetettiin kymmenen vuotta sitten lakia valmisteltaessa ja säädettäessä varsin suuria tavoitteita ja odotuksia. Mutta kuten jo tuolloin saattoi arvata, mainittu sovittelu on jäänyt käräjäoikeuksissa jokseenkin harvinaiseksi ja monin paikoin lähestulkoon kuolleeksi kirjaimeksi; käräjäoikeuskohtaiset erot ovat suuret. Tilastotietoja, joista asioiden lukumäärät ja niiden laatu sekä niiden jakautuminen eri käräjäoikeuksien kesken selviäisivät, ei ole julkaistu. Se tiedetään, että Oulun käräjäoikeudessa käsitellään noin kolmannes kaikista koko maassa vireille tulleista sovitteluasioista. 

14. Lainsädäntö on ollut voimassa seitsemän vuotta. Alkuvuosina sovitteluun tuli vain muutamia kymmeniä tai reilu sata asiaa koko maassa, tällä hetkellä on päästy noin 200- 300:aan vireille tulleeseen asiaan vuodessa. Tämä ei ole paljon, kun maassa on 27 käräjäoikeutta ja ns. laajalla haastehakemuksella vireille tulleita riita-asioita - siis asioita, joissa sovittelu voi tulla kysymykseen - oli vuonna 2011 koko maassa yhteensä 12.400. Tuomioistuinsovittelu on siis ollut käytössä vain noin 2,5 prosentissa riita-asioita. Käräjäoikeutta kohti aloitetaan keskimäärin vain alle kymmenkunta sovittelua vuodessa. Nämä luvut ovat alakanttiin siitä, mitä sovittelulakia valmisteltaessa annettiin ymmärtää olevan tulossa.

15. Tuomioistuinten toimintakertomuksessa vuodelta 2011 todetaan tuomioistuinsovittelusta seuraavaa (s. 42):

Sovittelujen määrä on pysynyt edelleen pienenä, mutta suunta on kuitenkin ollut ylöspäin sekä aloitettujen sovittelujen määrässä että sovintoon päättyneiden menettelyjen määrässä. Kertomusvuonna 2011 aloitettiin 311 sovittelumenettelyä, kun vastaava luku vuotta aikaisemmin oli 219. Kertomusvuonna menettelyssä päädyttiin sovintoon 222 asiassa, kun vastaava luku vuonna 2010 oli 96. Käräjäoikeudet ovat edelleen pyrkineet tietoisesti kasvattamaan sovittelumenettelyn käyttöä aktiivisella informoinnilla yhteistyötahoille, lähinnä asianajajakuntaan ja julkisiin oikeusavustajiin nähden, mutta myös suoraan yksityisille kansalaisille. Eri paikkakunnilla on ollut omia info- ja koulutustilaisuuksia, ja on kehitetty myös asiasta kertovaa esittelymateriaalia. Ainakin osassa käräjäoikeuksia on nähty ongelmana se, että asioita tulee sovitteluun vasta sen jälkeen, kun riita-asia on jo käräjäoikeudessa vireillä. Sovinnolliseen ratkaisuun olisi lähtökohtaisesti paremmat mahdollisuudet, jos asia tulisi sovitteluhakemuksena vireille ennen kuin varsinaisena riita-asiana, jolloin oikeudenkäyntikulupuoli on jo usein muodostunut asiassa merkittävämmäksi tekijäksi ja usein sovintoon päätymisen mahdollisuutta haittaavaksi.

16. Lasten huolto- ja tapaamisasioissa toteutettiin vuonna 2011 ensimmäisen kerran neljässä käräjäoikeudessa sovittelukokeiluna ns. Follo-hanketta, josta saadut kokemukset ovat em. toimintakertomuksen mukaan myönteisiä. Lapsioikeudellisisssa hakemusasioissa sovittelussa olleet asiat sisältyvät vuoden 2011 toimintakertomuksessa edellisessä kohdassa ilmeneviin sovittelulukuihin (311 ja 222). Esimerkiksi Oulun käräjäoikeudessa soviteltiin vuonna 2011 enemmän follo-asioita (74 asiaa) kuin varsinaisia riita-asioita (55 asiaa). 

17. Olen itse suhtautunut alusta lähtien varovaisen skeptisesti erilliseen tuomioistuinsovitteluun (ks. blogi 705). Näin muun muassa  sen vuoksi, että OK 5:26:ään perustuva sovinnon edistäminen vireillä olevissa riita-asioissa on toiminut aivan tyydyttävästi. Lisäksi meillä Suomessa on useita kymmeniä joko lakiin tai sopimukseen perustuvia elimiä, joiden tehtäviin kuuluu sovinnon edistäminen ja osin myös ratkaisusuositusten antaminen yksityisoikeudellisissa riitaisuuksissa. Tästä huolimatta Suomessa vaadittiin 2000-luvun alussa pontevasti, että tuomioistuinten pitää alkaa "kilpailla riidanratkaisumarkkinoilla" ja siinä tarkoituksessa ryhtyä sovittelemaan asioita. Minusta tässä ajatuksessa ei ole juurikaan järkeä. Miksi ihmeessä tuomioistuinten pitäisi  "kilpailla riidoista" ja miksi muutenkin asioiden paljoudesta kärsiviä käräjäoikeuksia tuli rasittaa uuden tyyppisillä asioilla varsinkin, kun niissä ei ole edes kysymys lainkäytöstä ja oikeusriitojen ratkaisemisesta? Tuomioistuimien tehtävänä on lainkäyttö eli oikeusriitojen ratkaiseminen ja siinä eri oikeusasteilla riittää kyllä yllin kyllin puuhaa. 

18. Seitsemän vuotta käytössä ollutta sovittelua ei voitane luonnehtia erityiseksi  menestystarinaksi, jos tarkastellaan sovitteluun tulleiden asioiden ja tehtyjen sovintojen lukumääriä ja verrataan niitä oikeudenkäynnissä tehtyjen sovintojen määrään. Laajoissa riita-asioissa, joita tuli vuonna 2011 vireille koko maassa 12 400 kappaletta ja joista ratkaistiin 10 200 asiaa, sovitaan, kuten on kerrottu, OK 5:26:ssä edellytetyllä tavalla tai asianosaisten omin toimin kolmannes eli noin 3 000 asiaa. Erillisessä  oikeudenkäynnin ulkopuolisessa sovittelussa sovintoon päättyvien asioiden määrä vuodessa jää sen sijaan hieman yli 200:aan sovintoon (vuonna 2011 siis 222 sovittua asiaa), joista osa on sitä paitsi lapsioikeudellisia hakemusasioita (huolto, tapaamisoikeus ja elatusapu).

19. Sovittelumenettelyä on säännelty laissa yllättävän tarkasti. Kun oikeudenkäynnissä tuomarin johdolla tapahtuvasta sovinnon edistämisestä on laissa vain yksi pykälä (OK 5:26) - tosin riita-asian valmistelua koskevista säännöksistä osa liittyy sovinnon aikaan saamiseen - löytyy RiitaSovL:sta lähes 20 menettelyä koskevaa pykälää. Miksi näin pikkutarkka sääntely on katsottu tarpelliseksi, vaikka kysymyksessä ei ole, ei ainakaan pitäisi olla, määrämuotoihin sidottu oikeudenkäynti, vaan päinvastoin oikeudenkäynnin ulkopuolinen sovittelumenettely? Sovittelua luonnehditaan lain valmistelutöissä ja oikeuskirjallisuudessa vapaamuotoiseksi, mutta lainsäädännön pikkutarkkuus ei tue tätä väitettä. Lain eräät säännökset vaikuttavat tarpeettomalta itsestäänselvyyksien näennäissääntelyltä. Miksi laissa on katsottu tarpeelliseksi säätää esimerkiksi siitä, että "sovittelijan tulee kuulla osapuolia ja neuvotella heidän kanssaan" tai että "sovittelija voi neuvotella osapuolen kanssa muiden osapuolten läsnä olematta, jos osapuolet tähän suostuvat"?

20. Vaikuttaa hieman siltä, että tuomioistuinsovittelussa on kyse, ei vapaamuotoisesta ja muusta lainkäytöstä täysin erillisestä menettelystä, vaan varsinaiseen siviililainkäyttöön liittyvästä tai sen puitteissa tapahtuvasta summaarisesta erityisprosessista. Muodollisesti sovittelu muistuttaa aika paljon riita-asian oikeudenkäynnin valmistelua. Erityisen hämmästyttävältä tuntuu, että sovittelun osapuolet eivät esiinny sovittelussa yksin, vaan tavallista on, että kumpaakin osapuolta edustaa asianajaja tai oikeudenkäyntiin luvan saanut avustaja. Riidan osapuolten ei tarvitse olla sovittelussa välttämättä henkilökohtaisesti edes saapuvilla. Sovittelusta syntyy tämän vuoksi asianosaisille avustajien tai asiamiesten käyttämisestä samanlaisia kustannuksia kuin oikeudenkäynnistäkin. Myös sovittelija, käytännössä siis yleensä aina tuomari, voi käyttää osapuolten suostumuksella avustajaa, mikä tuntuu melko oudolta.

21. Tuomioistuinsovittelun luonne huomioon ottaen tuntuisi johdonmukaiselta, että sovittelu olisi käytössä lähinnä vain sellaisissa asioissa, joissa riidan osapuolet esiintyvät sovittelussa yksin, siis ilman avustajaa tai asiamiestä. Jos kummallakin osapuolella on lakimiesavustaja, kuuluisi sovinnon edistäminen ja sovittelu ensisijaisesti tietenkin avustajille. Jos riidan osapuolilla on lakimiesavustaja, ei voida välttyä kokonaan epäilyltä, että oikeudelta pyydetyn sovittelun tarkoituksena on lähinnä halu varmistaa avustajan palkkion korvaaminen asianosaisen oikeusturvavakuutuksesta; sovittelun hakemisen tarkoituksena saattaa toisinaan olla myös avustajan palkkion kasvattaminen. Sovittelua hakevien osapuolten avustajat kykenisivät luuultavasti usein arvioimaan jo etukäteen aika tarkasti, millaiseen sovintoon asiassa tultaisiin "tuomarin edessä" päätymään.

22. Riita-asioita käsittelevät tuomarit valittavat usein, että asianosaisten asiamiehet tai avustajat eivät perehdy asioihin riittävän hyvin, mikä vaikeuttaa asian valmistelua ja johtaa valmistelun ja sen myötä koko oikeudenkäynnin viivästymiseen. Laissa eli OK 5 luvussa säädetään ainoastaan oikeudessa tapahtuvasta valmistelusta ja valmistelua johtavan tuomarin velvollisuuksista, ei sen sijaan asianosaisten (tai avustajien ja asiamiesten)  toimesta ennen asian vireilletuloa tapahtuvasta valmistelusta (asianosaisvalmistelu) ja asianosaisen/asiamiehen velvollisuuksista. Asianajajajien tapaohjeissa mainitaan lakonisen ympäripyöreästi, että asianajajien tulee noudattaa toimissaan huolellisuutta. Asiamiesten laiminlyönti asian käsittelyyn valmistautumisessa ilmenee esimerkiksi esitettyjen vaatimusten tueksi vedottujen seikkojen sekavuutena - haastehakemuksesta ei aina selviä, mihin oikeustosiseikkoihin kanteessa on tarkoitus vedota  - tai siinä, ettei todisteita ja todistusteemoja esitetä jo haastahakemuksessa tai siihen annetussa vastineessa. Asiamiehet eivät kykene tai halua ilmoittaa aina kunnolla edes sitä, mistä kysymyksistä asianosaisten kesken vallitsee erimielisyyttä ja olisiko asiassa edellytyksiä sovinnolle. 

23. Valmistelua johtava tuomari joutuu selvittämään valmistelussa usein asioita, joista huolehtiminen kuuluisi asianosaisten avustajille jo ennen asian vireillepanemista. Kun pyydetään sovittelua, ovat haastehakemus ja sen johdosta annettu vastine luultavasti  usein vielä normaalia suppeampia tai sekavampia. Sovittelun hakeminen saattaa johtua siitä, että asianosaisten avustajat tai asiamiehet ole välittäneet perehtyä riittävän huolellisesti asiaan ja selvittää, olisivatko asianosaiset voineet päästä heidän avustaminaan sovintoon keskenään. Asian vieminen oikeuteen "raakana" on tehty laissa helpoksi ja sama pätee hakemukseen, jossa pyydetään, että tuomari hyvää hyvyyttään ryhtyisi sovittelemaan asiaa. Sovittelun aloittaminen kasvattaa kivuttomasti avustajan palkkiota ja varmistaa yleensä sen korvaamisen päämiehen oikeusturvavakuutuksesta. Sovittelutuomari joutuu selvittämään ensin, mistä asiassa on oikeastaan kysymys, minkä jälkeen hän voi vasta ryhtyä tutkailemaan sovinnon mahdollisuutta. 

24. MIllainen oikeastaan on sovittelijana toimivan tuomarin rooli? Lain esitöissä ja sovittelua koskevassa oikeuskirjallisuudessa korostetaan korostamasta päästyäkin, että tuomarin rooli olisi dramaattisesti  toisenlainen kuin riita-asian oikeudenkäynnissä ja että se eroaisi ratkaisevasti myös OK 5:26:ssä mainitusta tuomarille kuuluvasta sovinnon edistämistehtävästä. Sovinnon edistämisessä olisi kyse (puhtaasti) evaluatiivisesta eli ratkaisua arvioivasta sovittelusta, jossa tuomari oikeudenkäyntiaineiston ja oikeusjärjestyksen perusteella hahmottaa ja ennakoi odotettavissa olevaa ratkaisua ja suosittelee asianosaisille sitä vastaavan sovinnon hyväksymistä. Tuomioistuinsovittelussa sitä vastoin olisi kyse (yksinomaan) fasilitatiivisesta eli auttavasta sovittelusta, jossa hyväksyttävää sovintoa haetaan osapuolten lähtökohdista (intressit ja tarpeet) käsin ja ensisijaisesti niin, että konfliktin oapuolet itse - luottamukselisen ilmapiirin vallitessa - itse löytäisivät sovinnollisen ratkaisun. Tuomarin olisi siis omaksuttava sovittelussa erilainen rooli kuin lainkäytössä, hänen olisi muututtava "oikeusriitojen ratkaisijasta konfliktien ratkaisijaksi" tai "ratkaisijasta ratkaisun edellytysten luojaksi".

25. Näin siis teoriassa, mutta miten sitten käytännössä? Tästä ulkopuolisilla ei ole tietoa eivätkä sovittelijana toimivat tuomarit yleensä kerro, mitä he itse asiassa sovittelussa tekevät ja miten toimivat.  En oikein usko, että sovittelijoina toimivien tuomareiden persoonallisuus olisi niin jakautunut, että edellä mainittu teoria pätisi sellaisenaan käytännössä. Kuten olen maininnut (blogi 705), OK 5:26:ssä mainittuun sovittelun edistämiseen sisältyy aina enemmän tai vähemmän myös fasilitatiivista ainesta. Laissa tuomaria ei ole kielletty ottamasta sovintoa edistäessään tai sovintoehdotusta tehdesässään huomioon myös kohtuusnäkökohtia. Toisaalta asia lienee käytännössä niin, että tuomioistuinsovittelussa tuomari ei keskity ainoastaan sovinnon edellysten luomiseen, vaan pyrkii (ainakin alitajuntaisesti) edesauttamaan asianosaisia saavuttamaan sellaisen sovinnon, jota tuomarin kokemuksen mukaan voitaisiin pitää myös yleisesti hyväksyttävänä tai jopa "laillisena". Sovittelijan lienee käytännössä mahdotonta päästä kokonaan eroon tuomarin roolistaan eivätkä sovittelun osapuolet sitä häneltä käytännössä edes odota. Luulisin, että osapuolet toivovat usein, että tuomari johdattelee heitä sovintoon, joka vastaisi pitkälti lainmukaista ratkaisua asiassa. Miksi asianosaiset muuten pyytäisivät nimenomaan tuomaria asian sovittelijaksi? Kyse ei voi olla ainoastaan tuomarin puolueettomuudesta, vaan myös hänen asiantuntemuksestaan.

26. Jos kuitenkin lähdetään siitä, että sovittelijan tehtävänä on todella vain "sovinnollisen ratkaisun edellytysten luominen",  "tarvittavan vuorovaikutuksen aikaan saaminen" osapuolten välille tai "luottamuksellisen ja hedelmällisen ilmapiirin synnyttäminen sovinnolle", niin miksi tehtävä pitäisi uskoa juuri tuomioistuimelle ja tuomareille? Kuten sanottu (blogi 705), yhteiskunnassa on olemassa eri asiaryhmissä useita kymmeniä sovitteluelimiä tai -instituutioita, joiden tehtäviin kuuluu nimenomaisesti erilaisten konfliktien sovitteleminen ja/tai ratkaisusuositusten antaminen. Edellä mainittu kysymys voidaan esittää myös siksi, että sovitteluteorioiden mukaan sovintoa ei tulisi hakea tai pyrkiä perustamaan siihen, mitä laki sanoo tai edellyttää, vaan sovittelussa on kysy ainoastaan ratkaisuedellytysten luomisesta, joiden perusteella riidan osapuolet voisivat itse löytää hyväksyttävissä olevan ratkaisun. Sovittelussa ei ole kyse lainkäytöstä, mikä taas on tuomarin tehtävä. Teorian mukaan sovittelijan ei tulisi pyrkiä yleensäkään vaikuttamaan sovittelun sisältöön. Toisaalta tuomari voi tehdä osapuolen pyynnöstä tai suostumuksella  sovintoehdotuksen. Epäselväksi siis jää, mitä tuomarin osallistumisella sovitteluun oikeastaan tavoitellaan ja onko tuomari ylipäätään sopivin henkilö sovittelijaksi.

27. Kun sovittelussa ei tavoitella lainmukaista lopputulosta, kykenisivät myös maallikot eli eri alojen ammatti-ihmiset selviytymään sekä riita- että rikosasioiden sovitteluun kuuluvista tehtävistä siinä missä ammattituomaritkin, elleivät jopa paremmin. Jos sovittelun pitää kuitenkin tapahtua tuomioistuimissa - vaikka kysymys onkin oikeudenkäynnin ulkopuolisesta menttelystä -  niin voitaisiin ajatella, että sovittelijan tehtävä uskottaisiin käräjäoikeudessa kokeneille lautamiehille, joiden joukossa on nykyisin myös korkean ammatillisen koulutuksen saaneita ihmisiä. 

28. Esimerkiksi Norjassa tuomioistuinsovittelua vastaavat tehtävät ovat kuuluneet vähäisemmisssä riita-asioissa jo reilun parin vuosisadan ajan yksinomaan maallikoista muodostetuille sovintoneuvostoille (forliksråd) eikä tätä käytäntöä ole haluttu muuttaa. Sovintoneuvostoon kuuluu kolme kunnanhallituksen valitsemaa maallikkoa, jokaisessa kunnassa tulee olla vähintään yksi sovintoneuvosto. Vastavanalaisia neuvostoja tai rauhantuomareita toimii riita-asioissa myös eräissä muissa Euroopan maissa, esimerkiksi Italiassa ja Kreikassa. 

29. Suomessa lautamiesten toimivaltaa on jatkuvasti kavennettu, nykyisin lautamiehet osallistuvat vain tiettyjen rikosjuttujen käsittelyyn. RiitaSovL:n ja RikosSovL:n mukaisesta sovittelusta lautamiehet voisivat saada uuden, sopivan ja kunniallisen roolin; rikosasioiden sovitteluun osallistuva lautamies olisi kuitenkin ilmeisesti jäävi toimimaan käräjäoikeuden lautamiehenä rikosjutuissa. Tällöin toteutuisi myös Johannes Koskisen kymmenen vuotta sitten oikeusministerinä julkituoma uho rauhantuomarijärjestelmän luomisesta Suomeen. Rauhantuomarit eivät ole yleensä juristeja, vaan maallikkoja.

30. Sovittelu on kaikin puolin hyvä ja kannatettava asia ja sen avulla riidan osapuolet voivat päästä sovinnolliseen ratkaisuun ilman oikeudenkäyntiä. Suomessa on eri aloilla olemassa useita kymmeniä sovittelujärjestelmiä ja  -instituutoita, joista jotkut antavat myös ratkaisusuosituksia. Julkisvallan pitäisi tukea ja kehittää tällaista ulkoprosessuaalista sovittelutoimintaa. Tuomioistuimen tehtävänä on lainkäyttö eli oikeustriitojen ja rikosasioiden rakaiseminen. 

31. Tuomioistuiminten ei pitäisi kilpailla "riidanratkaisumarkkinoilla" toimivien sovittelujärjestelmien ja -instituutioiden kanssa. Riittää, että oikeudenkäynnin aikana tuomari pyrkii edistämään asian sovinnollista ja oikeusjärjestyksen mukaista ratkaisua (OK 5:26).  Oikeudenkäynnin ulkopuolella tapahtuva ADR-filosofiaan perustuva sovittelu ei sovi tuomarin rooliin eikä resurssivajeesta muutoinkin kärsivien tuomioistuinten toimintaan. Tuomareiden ei tule pyrkiä saati sitten painostaa asianosaisia sovintoon tai kehottaa heitä hakeutumaan sovittelijatuomarin pakeille vain tuomitsemistyötään keventääkseen tai pääkäsittelyltä ja tuomioiden laatimiselta välttyäkseen. Liiallisella sovitteluintoilulla saattaa olla haitallisia vaikutuksia lainkäytön käyttäytymistä ohjaavan ja oikeutta kehittävän funktion samoin kuin tuomioistuimille kuuluvan kontrollifunktion kannalta. Lainsäätäjän ei pidä tuudittautua siihen, että sovittelun lisäämisellä saataisiin tuomioistuinlaitosta ja oikeudenkäyntiä rasittavat epäkohdat ratkaistuksi.

. 

624. Oikeus "omaan (tuttuun) tuomariin"?

Matti Norrin oikeuskäsitystä voisi luonnehtia surrealistiseksi 


1. Tänä aamuna pikkuhiljaa heräillessäni ja telkkaria avatessani ihmettelin, että ovatkohan Yle Uutisilta nyt loppuneet uutisten aiheet kokonaan. TV1:n Aamu-tv toitotti nimittäin joka puolen tunnin välein "ykkösjuttunaan" toimittaja Päivi Happosen kiihkeällä äänellä suorastaan veret seisauttavaa ideaa, jonka mukaan oikeusjutun asianosaisilla pitäisi olla "oikeus valita tuomarinsa". 

2. Kyllä se sitten piti 3-4 kertaa toistuneen puolituntisen jälkeen lopulta uskoa, että totta se oli, eli tuo toitotus tuli tosiaan telkkarista eikä ollut mitään "pikku-ukkojen" aamuhöpinöitä.

3. Toimittaja ei toki ollut keksinyt ideaa omasta päästään, vaan sen oli toimitukselle esittänyt, kukas muu kuin varatuomari Matti Norri. Toimittaja kuului uhoavan, että Matti Norri on "monen maan oikeuslaitoksen toimintaan perehtynyt pitkäaikainen asianajaja" ja pauhasi vielä, että tämä advokaatti uskoo, että "tuomioistuimiin saataisiin vipinää, jos asianosaiset voisivat itse valita jutulleen tuomarin."

4. Vai että oikein "vipinää". Toimittajan sananvalinta muistutti kummasti hänen kollegansa Ari Mölsän jutustelutyyliä, lienevätkö nämä kaksi väsänneet tämänkin jutun yksissä tuumin ja saaneet sen oikein tv-uutisten ykkösaiheeksi?

5. Kun kuulin, että idean takana oli asianajaja Matti Norri, en sitten enää juuri ihmetellyt tuota "mullistavaa" ja käänteentekevää ehdotusta. Matti Norri on nimittäin lakimies ja filosofi, jolta on totuttu kuulemaan ja lukemaan vuosien ja vuosikymmenten aikana vaikka minkälaisia ehdotuksia ja ideoita. Joskus ihan fiksujakin, mutta toisinaan taas ajatuksia, joita en haluasi väittää suorastaan päättömiksi, mutta joilla ei kuitenkaan olisi käytännössä toteutumisen mahdollisuuksia.

6. "En tunne miestä, sano Ketola Jeesusta", enkä minäkään tunne Matti Norria. Kaikki Norrin tuntevat juristit kuitenkin vakuuttavat kilvan, että Norri on älykäs ja fiksu lakimies, joka toisaalta on yksinäinen susi; hän on pitänyt vuosikymmeniä yhdenmiehen toimistoa Helsingissä. Termillä "yksinäinen susi" viitattaneen kuitenkin lähinnä siihen, että Matti Norri jää aika usein ajatuksineen yksin, niille ei juuri kannatusta tunnu löytyvän.

7. Viimeksi tällaisen todistuksen lähimmäisestään antoi tänään Jukka Kemppinen blogikirjoituksessaan "Norri". Kemppinen sanoi - kuten JK:lla on tapana sanoa lähes kaikista tunnetuista juristeista ja muistakin kuuluisuuksista - että "minä tunnen miehen." Kemppisen mukaan Matti Norri on ylifiksu ja yksinäinen susi, joka on muun ohella julkaissut kunnioitettavia suomennoksia. Kemppinen kertoo arvostavansa Matti Norria ja hävinneensä joskus oikeusjuttuja, joissa vastapuolta on edustanut Norri.

8. Minä en tunne henkilökohtaisesti Matti Norria - en muuten Jukka Kemppistäkään, vaikka olen istunut hänen kanssaan pari vuotta Markku Arposen johtamassa laajapohjaisessa komiteassa. Mutta tämä ei olekaan minusta kovin tärkeää, sillä olen kyllä tuntevinani Matti Norrin - samoin kuin Jukka Kemppisenkin - hänen lainopillisten artikkeliensa, kirjojensa sekä erityisesti hänen lukuisten lehtikolumniensa perusteella. Matti Norri ja Jukka Kemppinen ovat minusta jollakin tavalla saman lajityypin (snobi) edustajia, itsenäisiä ja itsepäisiä juristeja ja filosofeja kumpikin ja lisäksi tuotteliaita kirjoittajia. Piippukin taisi aiemmin istua kummankin suupielessä, ellen väärin muista!

9. Matti Norri on omaperäinen ajattelija niin juridiikassa kuin muutenkin ja hän tuntuu olevan idearikas ihminen joka häärää vähän siellä sun täällä. Mutta mitä tulee meikäläisen omaan erityisalaan eli prosessioikeuteen ja käytännön oikeudenkäyntien järjestämiseen, niin minun on kyllä pakko sanoa, että Matti Norri edustaa tuolla sektorilla "mennyttä maailmaa," sillä niin vanhakantaisia tai muuten outoja hänen ajatuksensa tuntuvat useimmiten olevan. Matti Norri on kuuleman mukaan julkaissut äskettäin Kanava-lehdessä artikkelin, jossa kritisoidaan vahvasti Suomen nykyistä oikeudenkäyntimenettelyä ja sen periaatteita. En ole tuota kirjoitusta lukenut, koska en ole kylttyyri-ihmisiä eikä minulle tule Kanavaa, mutta pitääpä muistaessa kipaista joskus kirjastoon tutustumaan Norrin sanottuun kirjoitukseen.

10. Matti Norrin uusin ehdotus, jonka mukaan oikeusjutun asianosaisten tulisi siis saada oikeus valita oma tuomari yleisessä tuomioistuimessa käytävässä riitaprosessissa, on minusta mahdoton toteuttaa, vaikka Jukka Kemppinen yrittää tuota ajatusta omassa blogissaan ymmärtää. Norri tietää varmaan itsekin vallan hyvin, että hänen ehdotustaan ei voida toteuttaa, mutta ainahan sitä kannattaa heitellä ilmoille silloin tällöin myös ufo-ajatuksia, sillä ainakin Yle Uutiset voi sellaisiin helposti takertua!

10a. Tuomioistuinsovittelussa, jolla tarkoitetaan sellaista tuomioistuimen (käytännössä käräjäoikeuden) jäsenen johdolla tapahtuvaa riita-asian sovittelua, jolla ei ole yhteyttä vireillä olevaan oikeudenkäyntiin (oikeudenkäynnin ei tarvitse olla edes vireillä), sovittelua hakeva voi kuitenkin lain mukaan (sovittelulaki 4 §) pyytää nimetyn tuomarin määräämistä sovittelijaksi. Subjektiivista oikeutta saada tietty sovittelija asianosaisella ei kuitenkaan ole, ja pyyntöön suostuminen edellyttää käytännössä, että molemmat osapuolet ovat asiasta yhtä mieltä. Tuomioistuinsovittelu, jolla on yritetty saada käräjäoikeudesta "kilpailukykyistä" elintä "riidanratkaisumarkkinoilla" on kuitenkin käytännössä edelleen verrattain harvinaista, eikä tietoa ole siitä, kuinka usein sovittelua hakeva pyytää tiettyä tuomaria sovittelijaksi.

11. Oikeusriidan asianosaisella on oikeus - ainakin periaatteessa - valita oma avustajansa eli asianajajansa; tätä korostetaan myös Euroopan ihmisoikeussopimuksessa ja ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuissa. Samoin välimiesmenettelyssä riitapuolet - käytännössä toki heidän asianajajansa - nimeävät ensin kumpikin oman välimiehensä, jotka sitten valitsevat oikeuden puheenjohtajan.

12. Mutta selvää on, että tällaista valinnanvapautta asianosaisille ei voida antaa tuomioistuimessa tapahtuvassa riita-asian käsittelyssä, sillä se ei ole sopusoinnussa oikeudelta edellytettävän puolueettomuuden ja riippumattomuuden kanssa. Avioeroasioita, joissa Norrin mukaan tällainen oikeus esimerkiksi voitaisiin asianosaisille antaa, ei muuten enää edes käsitellä käräjäoikeudessa tuomareiden päätöksillä, vaan ne ratkaistaan oikeuden käräjäsihteerien toimesta; ositus-yms. riidat ovat sitten taas asia erikseen.

13. Monien muiden maiden (kuin Suomen) laissa on säännöksiä, joilla on pyritty nimenomaan estämään, etteivät oikeusjutun asianosaiset, käytännössä heidän asianajajansa, voisi vaikuttaa siihen, kuka tai ketkä toimivat jutussa tuomareina. Jutut ja asiat tulee jakaa tuomareiden kesken arpomalla tai muuten sattumanvaraisesti, niin ettei minkäänlaista sumpliminen ja vaikuttaminen riippumattoman tuomioistuimen kokoonpanoon onnistuisi. Suomessa ei, ihme kyllä, tähän(kään) asiaan ei ole kiinnitetty juuri minkäänlaista huomiota, sillä laissa tai edes tuomioistuimien työjärjestyksissä ei ole asianmukaisia säännöksiä juttujen jakamistavasta eri tuomareiden tai kokoonpanojen kesken. Eivätkä myöskään ylimmät laillisuusvalvojamme - kuinkas muuten - ole hoksanneet tai halunneet asiaan millään tavalla puuttua.

14. Välillisesti periaate, jonka mukaan asianosainen ei voi vaikuttaa siihen, kuka on jutussa tuomarina, ilmenee OK 16 luvun 3 §:n 2 momentista. Sen mukaan ratkaisuun, jolla tuomari on todettu esteelliseksi, ei saa hakea muutosta. Näin siksi, ettei asianosaisella ole intressiä siitä, kuka tai ketkä ovat hänen asiassaan tuomareina. On lähdettävä siitä, että tuomareiksi valitaan ainoastaan taitavia ja ahkeria lakimiehiä, ei laiskoja ja taitamattomia. Jos tässä suhteessa on puutteita, voivat tuomareiden valinnasta ja virkaan esittämisestä vastaavat katsoa peiliin.

15. Matti Norri perustelee ehdotustaan oikeudenkäyntien nopeuttamisella. Hänen mukaansa asianosaiset tietenkin veisivät jutut sellaisille tuomareille, jotka käsittelisivät ne joutuisasti.

16. Mutta kuten jokaisen maallikonkin tulisi ymmärtää, ettei käsittelyn nopeus suinkaan ole ainoa asia, mitä oikeudenkäynnissä tavoitellaan. Käsittelyn nopeus ei välttämättä takaa prosessin laatua eli sitä, että asia käsitellään asianmukaisesti ja siinä pyritään ja saadaan aikaan oikea ja lainmukainen ratkaisu. Lisäksi, jos asianosaiset veisivät kaikki jutut Norrin toteamin tavoin "nopeille tuomareille", niin mitä virkaa tuomioistuimissa olisi enää "hitailla tuomareilla"? Nopeat tuomarit voisivat sitä paitsi Norrin systeemissä tuota pikaa nääntyä raskaan työtaakan alle, kun taas "hitaat" voisivat vain katsella kaikessa rauhassa vierestä kollegojensa työuupumusta. Minusta tuntuu, että Norrin ajatus ei ole myöskään tältä kannalta oikein loppuun asti harkittu.

17. Mutta Matti Norrilla oli Yle Uutisille myös toinen idea, jonka avulla oikeusprosesseja voitaisiin hänen mielestään "kehittää" ja nopeuttaa. Tämä toinen idea tuntuu ensi näkemältä tepsivältä: tuomareille maksetaan palkkaa sitä mukaa, kun juttuja ratkaistaan! Norrin mukaan tämä olisi vallan loistava uudistus, ja hän perustelee sitä näin: "Kun tekee töitä, saa rahaa, ja tämä kannustaa tuomareita juttujen joutuisaan käsittelyyn." Yksinkertaista ja tehokasta, eikö vain?

18. Mutta tähän ns. provisiopalkka-ajatukseen liittyy aivan sama epäkohta kuin edellä mainittuun oman tuomarin valintaoikeuteenkin. Mikä takaa sen, että nopsasti käsitellyt ja ratkaistut jutut päättyvät myös oikeaan ja hyvin perusteltuun tuomioon, jonka asianosaiset voivat hyväksyä? Jos juttuja ratkaistaisiin kuin liukuhihnalta ja sitä mukaa, kun niitä tuodaan oikeuteen, ei ole takeita oikeusvarmuudesta ja työn laadusta, vaan olisi päin vastoin pelättävissä, että käsittely nopeutuu vain siksi, että tuomarit tarvitsevat "parempaa liksaa."

19. Jos tuomari huomaisi olevansa rahapulassa, niin hän voisi "Norrin maailmassa" ilmoittaa päällikkötuomarille (Takkinen), että "hai sie hyvä laamanni, annapa miulle taas iso kasa juttuja, minä kyllä ratkaisen ne käden käänteessä, tarvitsen nimittäin hiukka fyrkkaa, ja sinäkin voit siten esitellä OM:lle ja KKO:n Pauliinelle, miten nopsasti me täällä käräjäoikeudessa juttuja oikein käsittelemme"!

20. Matti Norri tuntee selvästi kaihoa niihin "vanhoihin hyviin aikoihin", jolloin maaseudun ukkotuomarit olivat sporttelipalkkauksen piirissä ja tienasivat todella hyvin. Ukkotuomari  hoiti tuomiokuntaa tavallaan kuin yksityispraktiikkansa konsanaan, sillä hän palkkasi tuomiokunnan kanslistit (yleensä yksi naisihminen riitti) ja muut apulaiset, mutta kantoi samalla kaikista "suoritteista" (erilaisista pöytäkirjoista ja muista toimituskirjoista) kertyvät palkkiot ja maksut eli sporttelit itselleen. Käräjiäkin ukkotuomari istui silloin, kun tahtoi ja huvitti, mutta useimmiten käräjien istumisesta eli varsinaisesta lainkäytöstä vastasivat kuitenkin "orjat" eli tuomioistuinharjoitteluaan tuomiokunnassa suorittavat vastavalmistuneet nuoret juristit notaareina ja ns. päätoimisina apulaisina.

21. Olen itse seurannut notaarina ja sinä aikana käräjiä 30 päivää lähes putkeen istuneena nuorena juristina tuota sporttelituomiokunnan "touhua" enkä kyllä voisi itse suositella paluuta sanottuun järjestelmään. Norri tuntuu romantisoivan kovasti  vanhoja sportteliaikoja. - Toimittaja Happosen mukaan sporttelijärjestelmä olisi ollut alioikeuksissa vallalla vielä 80-luvulla, mutta todellisuudessa sporttelipalkkauksesta alettiin siirtyä kokonaispalkkaukseen jo 1970-luvun puolivälissä.

22. Suomen suurimman tuomioistuimen eli Helsingin käräjäoikeuden laamanni Eero Takkunen ("jonka tunnen"), näyttää sen sijaan haikailevan Norrin ehdottaman provisiopalkkauksen perään. Takkusen mukaan on "periaatteellinen ongelma, että kaikilla tuomareilla on sama palkka riippumatta siitä, miten paljon tekee töitä". Takkusen mukaan ongelma on lähinnä se, miten töitä mitataan. Hän pitää Norrin ehdottamaa palkkausjärjestelmää "kokeilemisen arvoisena."

23. Heh, siinähän sitten kokeilette! Minusta käräjäoikeuden laamannin on kuitenkin turha hokea, että tuomareilla on sama palkka riippumatta siitä, miten paljon tekee töitä. Jos tässä on jossakin käräjäoikeudessa tai hovioikeudessa ongelmia, niin silloin kyllä asianomaisen päällikkötuomarin eli esimerkiksi juuri laamannin pitäisi katsoa peilin. Laamannin velvollisuutena on nimittäin jo lain mukaan huolehtia siitä, että tehtävät jakautuvat oikeudessa tasaisesti eri tuomareille. Jos laamanni huomaa, kuten hänen pitäisi huomata, että joku tai jotkut tuomarit laiskottelevat, niin hänen pitää tietenkin päällikkönä puuttua heti asiaan ja panna asiat järjestykseen eli siis valvoa, että laiskat tuomarit saadaan kuriin ja  rupeavat hommiin siinä kuin muutkin tuomarit. Tähän laamannilla kyllä aivan lailliset keinot olemassa, eli hän ei voi vetäytyä tuomareiden riippumattomuuden taakse, jos hänen johtamansa oikeuden tuomarit laiskottelevat.

24. Edellä oleva kritiikki, jossa on puututtu vain pariin yksityiskohtaan, ei toki tee oikeutta Matti Norrin pitkälle asianajajan uralle ja hänen varsin laajalle monipuoliselle kirjalliselle tuotannolleen. Todella arvostettuja huippuasianajajia on silloin tällöin muistettu oikeustieteen kunniatohtorin tai professorin arvonimellä. Minusta Matti Norri voisi olla mainitunlaisen kunnianosoituksen arvoinen advokaatti, vaikka hänen uusin ehdotuksensa "oma tuomari" -järjestelmästä onkin täyttä huuhaata.