1027. Tatu Leppäsestä uusi oikeusneuvos

1. Kor­kein oi­keus (KKO) esit­ti eilen täysistunnossaan, et­tä 1.9. täy­tet­tä­vään jä­se­nen eli oikeusneuvoksen vir­kaan ni­mi­te­tään Hyvinkään kä­rä­jäoi­keu­den laa­man­ni, oi­keus­tie­teen toh­to­ri Ta­tu Lep­pä­nen. Oi­keus­mi­nis­te­riö tu­lee esit­te­le­mään vi­ran täyt­töä kos­ke­van asian val­tio­neu­vos­ton ylei­sis­tun­nos­sa. Pää­tök­sen ni­mi­tyk­ses­tä te­kee ta­sa­val­lan pre­si­dent­ti. Virka tuli avoimeksi oikeusneuvos Kari Kitusen jäädessä eläkkeelle.

2. Korkeimmassa oikeudessa on presidentti ja 18 jäsentä, yhteensä siis 19 tuomaria. Lain mukaan KKO:ssa pitää olla vähintään 15 jäsentä. Vertailun vuoksi todettakoon, että Ruotsissa, jonka väkiluku on kaksi kertaa suurempi kuin Suomessa, korkeimpaan oikeuteen (Högsta domstolen, HD) kuuluu vain 16 jäsentä eikä siellä ole presidenttiä vaan puheenjohtaja. Ruotsin HD käsittelee vuosittain noin 4 000 asiaa eli noin puolet enemmän kuin Suomen KKO. Ruotsin HD:ssa ratkaisujen tekemiseen osallistuu itse asiassa vain 14 jäsentä ("dömande justitiråden"), sillä oikeusneuvoksista (justitieråd) kaksi toimii vuorollaan lagrådetin (laintarkastuskunnan) jäsenenä. Ennakkopäätöksinä eli prejudikaatteja kumpikin ylin tuomioistuin julkaisee vuosittain noin sata ratkaisuaan.

3. Tatu Lep­pä­nen, joka täyttää tässä kuussa 48 vuotta, on toi­mi­nut Hy­vin­kään kä­rä­jäoi­keu­den laa­man­ni­na vuo­des­ta 2014 al­kaen. Hä­nel­lä on tuo­miois­tuin­ko­ke­mus­ta usean vuo­den ajal­ta myös Vantaan kä­rä­jä­tuo­ma­rin (2010-2014) ja ma. ho­vioi­keu­den­neu­vok­sen (Helsingin HO:ssa) se­kä kor­keim­man oi­keu­den esit­te­li­jän teh­tä­vis­tä. Ai­kai­sem­min Lep­pä­nen on toi­mi­nut  4-5 vuotta tut­ki­mus­teh­tä­vis­sä eli tarkemmin sanottuna prosessioikeuden assistenttina Hel­sin­gin ylio­pis­ton ri­kos- ja pro­ses­sioi­keu­den lai­tok­sel­la ja pitkään (2001-2010) lain­sää­dän­tö­neu­vok­se­na oi­keus­mi­nis­te­riön lain­val­mis­te­luo­sas­tol­la se­kä ly­hyen ajan edus­kun­nan oi­keu­sa­sia­mie­hen­sih­tee­ri­nä. Leppänen on prosessualisti eli hänen tut­ki­mus- ja lain­val­mis­te­lu­työn­sä on pai­not­tu­nut pro­ses­sioi­keu­teen, eri­tyi­ses­ti si­vii­lip­ro­ses­si-, to­dis­te­lu- ja ulo­sot­to-oi­keu­den aloil­le. Li­säk­si Lep­pä­nen on toi­mi­nut pu­heen­joh­ta­ja­na, jä­se­ne­nä tai asian­tun­ti­ja­na lu­kui­sis­sa eri työ­ryh­mis­sä oi­keus­mi­nis­te­riön hal­lin­no­na­lal­la. Viimeksi Leppänen oli toisena selvitysmiehenä pohtimassa kysymystä tuomioistuinviraston perustamisesta. 

4. Tatu Leppäsestä KKO saa pätevän ja monipuolisen kokemuksen omaavan jäsenen, joka on väitellyt oikeustieteen tohtoriksi ja toiminut tutkijana yliopistossa, lainsäädäntöneuvoksena 10 vuotta ja viimeksi  5-6 vuotta tuomarina pääkaupunkiseudulla. Leppäsen erityisala on prosessioikeus, tarkemmin sanottuna siviiliprosessioikeus. Tutkijana ja lainvalmistelijana hän on perehtynyt laajasti myös todistusoikeuteen ja ulosotto-oikeuteen.

5. Leppänen väitteli tohtoriksi Helsingin yliopistossa 1998 hieman yli 400-sivuisella väitöskirjalla, jonka nimenä on Riita-asian valmistelu todistusaineiston osalta. Erinomaisen ajankohtainen teema, sillä alioikeusmenettelyn uudistus oli ollut tuolloin voimassa vasta muutaman vuoden. Väitöstilaisuus pidettiin Porthanian luentosalissa III  toukokuun 29. päivänä, jolloin Leppänen oli 29-vuotias. Kustoksena toimi professori Juha Lappalainen ja itse olin virallisena vastaväittäjänä. Tatu on muistellut väitöstilaisuutta kokoomateoksessa Miten meistä tuli oikeustieteen tohtoreita toteamalla mm., että tilaisuus oli muuten ok, mutta "vastaväittäjä Virolainen hiillosti koko ajan"! Noo, en nyt tiedä, oliko kyse sentään väittelijän "hiillostamisesta", sillä on syytä muistaa, että vastaväittäjän tehtäviin nimenomaisesti kuuluu olla kriittinen ja kaivella väitöksestä mahdollisia puutteita ja vikoja. Leppäsen väitöstutkimuksen ansiot olivat toki painavat ja niinpä saatoin loppulausunnossani samoin kuin tiedekunnalle antamassani kirjallisessa lausunnossa, joka on julkaistu Lakimies-lehdessä (1/1999 ss.113-141), todeta, että Tatu Leppäsen väitöstutkimus on erinomaisen hyvä.

6. Väitökirjan arvosanalautakuntaan kuuluivat Juha Lappalainen, professori Hannu Tapani Klami ja minä virallisena vastaväittäjänä. Esitin väitöstutkimukselle toiseksi korkeinta arvosanaa eli eximiaa, jonka Lappalainen ilmoitti hyväksyvänsä. Klami yritti hieman pullikoida vastaan puhellen jotakin magnasta ja sen riittävyydestä, mutta kun me Juhan kanssa pidimme päämme, Hannu Tapani huomasi pian pulinansa turhaksi, ja niin lautakunta päätyi yksimielisesti eximian kannalle. Tiedekuntaneuvosto oli, niin ikään yksimielisesti, samalla kannalla, jotenTatu Leppäsestä leivottiin oikeustieteen tohtori (OTT) eximian arvoiseksi katsotulla väitöstutkimuksellaan. Leppäsen väitöskirja on edelleen "täyttä rautaa" myös oikeuskäytännössä, joten tuomarit joutuvat, jos ovat tehtävänsä tasalla, selailemaan opusta varsin usein. Jälkeenpäin olen ajatellut, että Leppäsen väikkäristä olisi aivan hyvin antaa arvosanaksi jopa laudaturin.

7. Väitoskirja ei ole Leppäsen ainoa julkaisu, sillä hän on kirjoittanut Asko Välimaan kanssa paljon käytetyn kirjan Muutoksenhaun pääpiirteet (4. painos 1998) ja 2000-luvulla yhdessä professori Tuula Linnan kanssa kirjat Ulosottomenettely ja Ulosmittaus ja myynti, joista kummastakin on otettu toinen painos. Jo vuonna 1992 Leppänen oli julkaissut kirjan Vahinkoedellytys konkurssitakaisinsaannissa. Leppäsen kaveri Asko Välimaa ilmoittautui myös pari kolme kertaa oikeusneuvoksen virkaan ja hänet rankattiin KKO:ssa pohdinnoissa kärkipään hakijaksi. Enää Välimaa ei ilmeisesti tule tavoittelemaan KKO:n jäsenyyttä, sillä hänet nimitettiin keväällä oikeusministeriön korkeimmaksi virkamieheksi eli  kansliapäälliköksi, onnittelut tästä! Olisi ollut hauska seurata, mitä parivaljakko Leppänen - Välimaa olisi saanut yhdessä aikaan KKO:ssa. Täytyy todeta, että kyllä prosessualisteilla on kysyntää, sillä onhan myös oikeuskansleri Jaakko Jonkka "prosessioikeuden miehiä" ja sama luonnehdinta pätee myös eduskunnan oikeusasiamiehenä olevaan Petri Jääskeläiseen. 

8. Monet asian harrastajat odottivat, että Tatu Leppänen jatkaisi hyvin alkanutta tutkijan uraansa yliopistolla, sillä hänessä oli selvästi professoriainesta. Leppänen nimitettiin Helsingin yliopiston prosessioikeuden dosentiksi 2002. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Leppänen päätti jättää yliopiston ja siirtyä lainvalmistelijaksi ja sittemmin tuomariksi. Tätä voidaan pitää prosessioikeuden tutkimuksen kannalta hieman harmillisena, sillä esimerkiksi Juha Lappalaisen erinomainen kirjasarja Siviiliprosessioikeus (I ja II) odottaisi kolmatta osaa sekä kahden ensimmäisen osan päivittämistä ja täydentämistä. Tatu Leppänen olisi ollut pätevä jatkamaan Lappalaisen kesken jäänyttä kirjallista työtä.

9. Kun Tatu Leppänen nimitettiin  elokuussa 2014 Hyvinkään käräjäoikeuden laamanniksi, paikallinen Aamuposti -niminen lehti julkaisi asiasta uutisen otikolla "Dosentti ryhtyi tuomariksi"- ikään kuin tuomariksi noin vain "ryhdyttäisiin". Leppänen sanoi tuolloin lehdelle, että nuorempana häntä kiinnosti tutkimus, mutta sitten elämä alkoi konkretisoitua ja ihmiskohtalot kiinnostaa. Leppäsen mukaan hän on koko ajan "lähestynyt kenttää". 


10. Voihan tuomarinuran toki noinkin tehdä. Itse tein asiat toisessa järjestyksessä, sillä aloitin oman urani hovioikeuden viskaalina ja "ryhdyin" vakinaiseksi tuomariksi 33-vuotiaana. Kun tuomarin työ alkoi tuntua toisinaan hieman pitkästyttävältä, vaihdoin "kenttää" ja aloin professoriksi. Niin tai näin, pääasia on, ettei tyydy tekemään koko ikänsä aina vaan samoja "hommia" sen kummempia ajattelematta. Hyvä tuomari selvittää aina itselleen, mitä oikeustieteen tutkimuksessa on meneillään. Tutkijan puolestaan kannattaa jatkuvasti pitää silmällä, mitä tuomioistuimissa tapahtuu ja miten tutkijan opit ja tulkintasuositukset "purevat" käytännössä.

337. Todistusteorian uusia tuulia

Täällä Jätkänkynttilän alla

Kulunut viikko oli blogistille työntäyteistä aikaa Lapin yliopistossa Rovaniemellä. Viikko huipentui perjantaina pidettyyn väitöskirjan julkiseen tarkastustilaisuuteen. Väittelijänä oli oikeustieteen lisensiaatti, varatuomari Timo Saranpää, joka väitteli todistusoikeudellisesta teemasta "Näyttöenemmyysperiaate riita-asiassa". Virallisena vastaväittäjänä toimi prosessioikeuden professori Antti Jokela Turun yliopistosta. Itse olin tilaisuuden kustoksena. Väitöskirja on ilmestynyt Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen kustantamana julkaisuna (A-sarja N:o 299).

Väittelijä Timo Saranpää on syntynyt vuonna 1981 ja valmistunut oikeustieteen kandidaatiksi 2004 ja lisensiaatiksi vuonna 2005. Toimin itse Saranpään työnohjaajana jo lisensiaatti - vaiheessa ja jatkoin myös hänen väitöstutkimuksensa ohjaajana. Väitteleminen oikeustieteessä alle kolmekymppisenä ei ole Suomessa kovin tavallista.

Oikeustieteellisiä väitöskirjoja tarkastetaan ja julkaistaan Suomessa moniin muihin tieteenaloihin verrattuna vähän. Helsingin yliopistossa on tänä vuonna tarkastettu tähän mennessä 13 oikeustieteellistä väitöskirjaa, mutta vuosi sitten siellä julkaistujen väitöskirjojen määrä jäi alle kymmeneen. Turun ja Lapin yliopistojen oikeustieteellisissä tarkastetaan kummassakin vuosittain vain ehkä 3-5 väitöskirjaa. Prosessioikeudesta väitellään tohtoriksi vielä paljon harvemmin. Olen ollut professorin vakinaisessa virassa 20 vuotta ja tänä aikana Lapissa on tarkastettu viisi prosessioikeuden väitöskirjaa, joista olen ollut neljässä työnohjaajana; 90-luvulla julkaistiin vain yksi prosessioikeuden väitöstutkimus, nyt 2000-luvulla on päästy neljään.

Lapin yliopisto tosin aloitti toimintansa vasta vuonna 1979 ja ensimmäiset maisterin (aiemmin kandidaatin) tutkinnot suoritettiin yliopistossa (aiemmin korkeakoulussa) joskus 1980-luvun alkupuolella. Vertailun vuoksi todettakoon, että Turun yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta aloitti parikymmentä vuotta aikaisemmin kuin maamme kolmas oikeustieteellinen tiedekunta eli Lappi eli vuonna 1961, mutta sielläkään ei ole vajaan viidenkymmenen vuoden aikana julkaistu sen enempää prosessioikeuden alaan kuuluvia väitöstutkimuksia kuin Lapissakaan - ellei vain lukumäärä olisi vielä vähempi kuin Lapissa (?); Turussa on prosessioikeuden professuurin lisäksi myös yksi rikos- ja prosessioikeuden professuuri.

Juridiikan väitöskirjat ovat sivumäärältään laajempia kuin esimerkiksi tekniikan, filosofian tai lääketieteen väitökset; ehkä historian ja valtiotieteen väitöskirjoissa päästään joskus samoihin sivumääriin kuin oikeustieteen väitöksissä. Kun käytäntö on ollut tämä, ei ole ihme, että väitöstutkimuksen tekeminen ei liiemmin houkuttele. Viime aikoina on alkanut ilmestyä yhä enemmän niin saottuja artikkeliväitöstutkimuksia, jotka perustuvat tekijänsä useamman vuoden aikana julkaisemiin oikeustieteellisiin artikkeleihin.

Erkki Havansin prosessioikeudellinen väitöskirja "Takavarikko ja hukkaamiskielto I" (1975) oli tuhatsivuinen järkäle, jota vastaväittäjä Jouko Halilan lisäksi tuskin kukaan muu on jaksanut lukea kannesta kanteen läpi; tutkimuksen kakkososa jäikin sittemmin ymmärrettävistä syistä ilmestymättä. Juridisten väitöskirjojen keskimääräinen laajuus on 300-400 sivua, joten Timo Saranpään 308-sivuinen teos sopii hyvin tähän haarukkaan.

Todistusoikeus on prosessioikeuden keskeisimpiä ja samalla vaikeimpia osa-alueita. Todistusharkintaa, näyttökynnystä eli näytön riittävyyttä tai todistustaakan jakoa ei ole laissa (oikeudenkäymiskaaressa) edes pyritty sääntelemään yksityiskohtaisesti, vaan lainsäätäjä on jättänyt nämä kysymykset ja ongelmat suosiolla oikeuskäytännön eli tuomioistuimien ratkaisujen ja oikeuskirjallisuuden varaan.

Todistusoikeudellinen kirjallisuus eri maissa ja oikeuskulttuureissa on laajaa. Myös Pohjoismaissa, Suomea (ja Islantia) lukuun ottamatta, on viimeisten 50-60 vuoden aikana julkaistu väitös - tai muita monografiatutkimuksia, jossa on asiaa puntaroitu osin teoreettisesti, mutta viime aikoina yhä enemmän käytännön tuomitsemistoimintaa silmällä pitäen. Todistusharkintaa varten on kehitelty erilaisia malleja, metodeja ja teorioita, kuten sellaiset käsitteet kuten vakuuttumismalli, ns. frekvenssiteoriat eli teemametodi ja todistusarvometodi, hypoteesimetodi, induktiomalli, normatiiviteoria jne. kertovat.

Tuomarin työn kannalta kysymys on käytännössä todistusmekanismin ja todistusharkinnan jäsentämisestä ja siihen vaikuttavien tekijöiden ja ongelmien tunnistamisesta. Tarkoituksena on, että tuomarin näytönharkinta ei perustuisi pelkkään intuitioon siitä, mitä hän pitää jutussa todistettuna. Tuomari ei ole tosin sidottu mihinkään tiettyyn oikeustieteessä kehitettyyn malliin tai teoriaan, mutta jotta hän pystyisi selviytymään todistusharkinnasta asianmukaisella ja hyväksyttävällä tavalla, hänen olisi hyvä tietää, mitä asiasta on oikeustieteessä kirjoitettu ja hallita todistusmekanismi ja siihen kuuluvat päättelysäännöt. Tuomion perusteluista pitäisi ilmetä myös todistusharkinnan ja näytön riittävyyden osalta se oikeudellinen päättely, johon näyttökysymyksen ratkaisu perustuu. Valitettavasti tässä suhteessa on kuitenkin usein paljon toivomisen varaa.

Suomessa on julkaistu ennen Saranpään väitöskirjaa itse asiassa vain yksi siviiliprosessioikeudellinen eli riita-asioita koskeva todistusoikeudellinen väitöskirja. Kyseessä on Jouko Halilan vuonna 1950 kirjoittama kirja "Tunnustamisesta." Vuonna 1955 Jouko Halila julkaisi monografian "Todistustaakan jaosta silmällä pitäen erityisesti varallisuusoikeudellisia oikeussuhteita." Tähän kirjaan on koottu siihen asti Pohjoismaissa esitetyt todistusoikeudelliset teoriat ja se sisälsi sisältää myös Halilan omat perustellut kannanotot kyseisiin teorioihin Suomen oikeuden kannalta nähtynä. Halilan kirja on kestänyt ajan hammasta yllättävän hyvin ja siihen nojaudutaan oikeuskäytännössä edelleen.

Rikosprosessissa todistusharkintaa ja näyttökynnystä on pohdittu Suomessa enemmän kuin riita-asioiden osalta. Mieleen tulevat etenkin Jaakko Jonkan väitöskirja "Syytekynnys" (1991) ja "Todistusharkinta" (1993) sekä Pasi Pölösen väitöskirja "Henkilötodistelu rikosprosessissa" (2003). Oikeustieteen ja kulttuurin moniottelija Hannu Tapani Klami (1945-2002) innostui 1980-luvulla myös todistusharkinnasta ja todistustaakan jaosta ja julkaisi tutkijaryhmineen näistä teemoista monia artikkeleja. Klamin viimeiseksi puheenvuoroksi asiasta jäi kirjanen "Todistusratkaisu" vuodelta 2000.

Hannu Tapani Klami kehitti oman todistustaakan jakoa siviiliprosessissa koskevan teorian, joka rakentui yleisen päätöksentekoteorian varaan; Saranpää käyttää Klamin mallista nimikettä rationaalinen näyttökynnysteoria. Sen mukaan tuomioistuimen tulisi ottaa näyttöratkaisussa huomion muun muassa väärän tuomion kustannukset, mikä johtaa siihen, että todistustaakan jakoa asianosaisten kesken arvioitaessa tulisi yhtenä tekijänä ottaa huomioon väärästä päätöksestä aiheutuvan riskin sosiaalinen kantokyky. Sosiaalisten näkökohtien hyödyntämiseen näyttökynnyksen ja todistustaakan jaon määräytymisessä on kuitenkin suhtauduttu yleensä kielteisesti.

Siviiliprosessin osalta oli siis todella korkea aika saada meilläkin uusi tutkimus todistusharkinnasta ja todistustaakan jaosta. Timo Saranpää käy kirjassaan läpi edellä mainittuja teorioita ja malleja ja hylkää ne yksi toisensa jälkeen. Hän kannattaa teoriaa tai metodia, joka tunnetaan nimellä "näyttöenemmyysperiaate"; joskus on puhuttu myös "ylipainoperiaatteesta", joka tulee kyseisen termin ruotsikielisestä nimestä "överviktsprincipen," Nimi "näyttöenemmyysperiaate" on hieman kömpelö ja kolmesta sanasta koostuvana yhdyssanana jopa jonkinlainen sanahirviö, mutta siihen on paremman puutteessa tyydytty.

Näin jälkeenpäin ajatelleen Saranpää olisi voinut valita kirjalleen mediaseksikkäämmän nimen, esimerkiksi "Todistusteorian uusia tuulia" tai vaikkapa haastavan otsikon "Tarvitaanko todistustaakkaa?" Saranpään kirjassa marssitetaan esiin monia tunnettuja todistusoikeuden ja koko prosessioikeuden pohjoismaisia guruja, kuten esimerkiksi nimet Olivecrona, Ekelöf, Eckhoff, Bolding, Boman jne.

Näyttöenemmyysperiaatteen idean kehittäjiä olivat 1940-luvulla ja 1950-luvun alussa nimenomaan norjalainen Torsten Eckhoff (1943 ja 1949) ja ruotsalaisen Per Olof Bolding (1951), jotka jaksoivat kirjoittaa asiasta 30-40 vuoden ajan. Heidän vastaväittäjiään olivat skandinaavisen realismin kannattajiin kuuluneet ruotsalaiset Karl Olivecrona ja Per Olof Ekelöf. Jälkimmäistä pidetään koko 1900-luvun pohjoismaiden tunnetuimpana ja tunnustetuimpana prosessioikeuden tutkijana; Ekelöf sai mainetta myös yleisen oikeusteorian puolella muun muassa kehittämänsä teleologisen laintulkintametodin ansiosta. Ekelöf kannatti uransa aluksi teemametodin nimellä tunnettua todennäköisyysteoriaa, mutta kehitti sittemmin oman todistusarvometodinsa. Itse vaikutuin 1970-luvulla juuri Ekelöfin opeista, mutta nykyisin ne tuntuvat olevan, kuten Saranpäänkin kirjasta havaitaan, hieman vastatuulessa.

Vai olisiko niin, ettei noita teorioita aina ymmärretä oikein? Esimerkiksi Ekelöfin ohjausteorian nimellä tunnettu teoria siviililainkäytöstä sanktiomekanismin osana ja tuomarin työstä lainsäätäjän työn jatkajana ymmärretään usein väärin, sillä Ekelöf tarkasteli teoriassaan siviiliprosessia ainoastaan systeemitasolla, ei yksittäisiä oikeusjuttuja kuten meillä oleva oikeussuojateoria tekee.

Ruotsissa oikeuskäytäntö on noudattanut todistusarvometodia, mutta viime aikoina esimerkiksi Högsta domstolenin ratkaisujen perusteluissa on alkanut näkyä myös ylipainoperiaatteen (överviktsprincipen) vaikutusta. Norjassa sikäläisen ylimmän oikeusasteen (Høysteret) on todettu, kuten Saranpään kirjasta ilmenee, siirtyneen yleisesti noudattamaan näyttöenemmyysperiaatetta. Suomessa tilanne on niin sanotusti "auki"; joissakin KKO:n ratkaisuissa on Saranpään mukaan ilmentymiä näyttöenemmyysperiaatteen mukaisesta ajattelusta. Voitaneen kuitenkin sanoa, ettei oikeuskäytännössä mikään todistustaakka- tai näyttökynnysteoria ole täysin toteutunut. Ratkaisujen perusteluista ei läheskään aina selviä, mikä on todistustaakan jaon ja näyttökynnyksen suhde.

Näyttöenemmyysperiaate lähtee siitä, että riita-asioissa ei tarvita kiinteitä todistustaakkasääntöjä, sillä kyseisen teorian mukaan todistusharkinnassa on kyse konkreettisesta näyttöylijäämästä. Todistustaakka ja näytön riittävyys liittyvät yhteen, joten todistustaakkaa ei aseteta ex ante kummallekaan osapuolelle. Tuomioistuin tekee ratkaisunsa sen mukaan, kumpi vaihtoehto on todistusharkinnan valossa todennäköisempi. Pienikin ajateltavissa oleva näyttöenemmyys suuntaan tai toiseen riittää ratkaisemaan näyttökysymyksen sen vaihtoehdon hyväksi, jonka puolelle "viisari kallistuu."

Sen sijaan kiinteiden todistustakkasääntöjen mukaan operoitaessa tuomarin on määriteltävä todennäköisyysskaalalla etukäteen se todistustaakkapiste, johon näytön on yllettävä ollakseen riittävää. Sen mukaan kummalle puolelle 0-pistettä todistustaakkapiste skaalassa sijoittuu, määräytyy se, kummalla asianosaista (kantajalla vai vastaajalla) on todistustaakka. Pisteen etäisyys 0-pisteestä ilmaisee, miten "raskas" kyseisen asianosaisen todistustaakka on.

Väittelijä Timo Saranpää kuvasi tutkimustaan Lapin yliopiston kotisivuilla ennen väitöstilaisuutta lyhyesti näin.

Väitöstilaisuus sujuu normaalietikettiä eli tiettyjä rituaaleja ja muodollisuuksia noudattaen. Tilaisuus on kuin etukäteen hyvin harjoiteltu näytelmä, jonka tarkoitus on tradition noudattaminen ja säilyttäminen. Kyseessä on nimenomaan julkinen tilaisuus, johon yleisöllä on vapaa pääsy. Yleisö voi tutustua jo etukäteen väitöskirjan, sillä se on määräysten mukaan pidettävä nähtävänä tiettynä aikana yliopistolla. Kustos, joka on eräänlainen valvoja ja muodollinen prosessinjohtaja avaa tilaisuuden, minkä jälkeen väittelijä esittää lectio praecursoriansa. Tämän jälkeen vastaväittäjä esittää oman alkupuheenvuoronsa, jonka aikana väittelijä seisoo. Sitten mennään itse asiaan eli vastaväittäjä alkaa käydä läpi väitöskirjaa, ensin yleiseltä kannalta eli esimerkiksi tutkimustehtävän valinnan ja tutkimusmetodin osalta.

Tämän jälkeen vastaväittäjä siirtyy tarkastelemaan väitöskirjan tiettyjä yksityiskohtia, jolloin vastaväittäjä nostaa, enemmän tai vähemmän aktiivisesti, esiin väitöskirjan mahdollisia heikkouksia ja esittää niitä koskevia muistutuksiaan ja huomautuksiaan. Vastaväittäjä voi toki tuoda esiin myös väitöstutkimuksen hyviä puolia ja kerto, missä kohdin hän on samaa mieltä väittelijän kanssa. Kahden tunnin kuluttua tilaisuuden alkamisesta nautitaan väittelijän kustantamat kakkukahvit, minkä jälkeen palataan saliin jatkamaan debattia.Kun tilaisuus on kestänyt 3-4 tuntia, päästään vihdoin vastaväittäjän loppulausuntoon, jota väittelijä kuuntelee jälleen seisoaltaan Tämän jälkeen väittelijä kehottaa yleisön pyytämään puheenvuoroa, jos joillakuilla kuulijoista on tarve esittää omia huomautuksiaan tai kysymyksiään väittelijälle; yleensä niitä ei esitetä.

Väitöstilaisuutta voidaan pitää hyvänä, jos keskustelua pystyy asiantunteva henkilö seuraamaan, vaikkei olisi lukenut kirjaa, mutta keskustelu pysyy kuitenkin kirjan alueella. Huumorin viljelykin on sallittua ja siitä yleisö myös yleensä pitää, koska älykäs ja hyväntahtoinen huumori tuo esiin tiettyä tervetullutta eloa debattiin. Näin tapahtui myös Timo Saranpään väitöstilaisuudessa, jossa vastaväittäjä professori Antti Jokela sai yleisön muutaman kerran jopa hörähtelemään. Jokela on kokenut vastaväittäjä, joka myös jaksaa kärsivällisesti selostaa yleisölle joitakin keskeisimpiä asioita, joista maallikkokuulijoiden ei voida olettaa olevan tietoisia.

Kustoksella, joka on yleensä väittelijän tutkimuksen työnohjaaja, on tilaisuudessa hyvin muodollinen rooli: hän lähinnä vain avaa ja päättää tilaisuuden, siinä kaikki. Kustoksen vaativin tehtävä onkin osata pysytellä hiljaa väittelyn aikana, vaikka hänen mielensä miten tekisi puuttua keskustelun kulkuun. Niinpä viime perjantain tilaisuudessa kustoksen piti vain tyytyä myhäilemään itsekseen, kun vastaväittäjä ja väittelijä ottivat ohimennen esiin kysymyksen siitä, miten kustoksen erääseen korkeimman oikeuden ennakkopäätökseen kohdistamaa kritiikkiä olisi itse asiassa tulkittava.

Väitöstilaisuus on itse asiassa eräänlaista teatteria, sillä asiallisesti väitöstutkimus hyväksytään jo silloin, kun kaksi esitarkastajaa, joista toinen on yleensä aina tuleva vastaväittäjä, ovat ilmoittaneet tiedekunnalle puoltavansa väitösluvan myöntämistä ja kirjan painattamista. Mutta traditioiden jatkamisen ja julkisuusperiaatteen toteutumisen kannalta väitöstilaisuuden järjestäminen on toki yhä edelleen paikallaan

Viime perjantain väitöstilaisuus, jota oli saapunut seuraamaan 60-70 ihmistä, joukossa myös useita tuomareita ja asianajajia, sujui erittäin hyvin kaikkia mahdollisia muodollisuuksia noudattaen. Tilaisuus kesti kaikkiaan lähes neljä tuntia, mutta vastaväittäjän ja väittelijän keskustelu oli koko ajan asiallista, leppoisaa ja asiantuntevaa, jota kustoksen oli helppo johtaa. Väittelijä puolustautui vakuuttavasti tavalla, jolle vastaväittäjäkin antoi auliisti tunnustusta ja ilmoitti loppulausuntonaan esittävänsä mielihyvin väitöskirjan hyväksymistä tohtorin opinnäytteeksi.

Väittelypäivän etikettiin kuuluu luonnollisesti myös väittelijän järjestämä väitöskaronkka, joka on useimpien mielestä koko päivän kohokohta. Oikeustieteellisen tiedekunnan karonkkaperinne on pitkä ja komea, ja viimeisten 10-20 vuoden aikana on alettu nähdä suurisuuntaisia väitöskaronkkoja. Virallisesti väittelijä pitää karonkan arvoisan vastaväittäjän kunniaksi, mutta käytännössä karonkkapuheissa muistetaan kehua erityisesti väittelijää.

Timo Saranpään järjestämän karonkan ulkoiset puitteet olivat komeat, sillä tilaisuus pidettiin legendaarisessa Pohjanhovissa kirkkaasti loistavan Jätkänkynttilän luodessa vuolaana virtaavan Ounasjoen ylle ja juhlasaliin asti omaa tunnelmaansa pilvettömältä ilta- ja yötaivaalta. Karonkkavieraita oli viitisenkymmentä ja tilaisuus avattiin juhlavasti yliopiston opiskelijakuoron esittämillä lauluilla. Puheita taidettiin pitää pitkälti toistakymmentä. Äänessä olivat myös monet tilaisuuteen kutsut tuomarit paikallisesta hovioikeudesta ja käräjäoikeudesta samoin kuin asianajajakunnasta. Omassa puheessani sainkin aiheen muistella, miten prosessioikeuden tutkijat ovat aina harjoittaneet vuorovaikutuksellista ja hedelmällistä yhteistyötä käytännön tuomareiden ja asianajajien kanssa.

Karonkassa kahvin kanssa nautittu konjakki oli Remy Martinia, mitäpäs muuta! Muistelin, miten omassa hyvin pienimuotoisessa karonkassani 1977 silloisen kustoksen ja työnohjaani professori Jouko Halilan katse oli kirkastunut, kun hän huomasi, että olin valinnut konjakiksi samaista Remy Martinia, jota myös Remu Martiniksi taidettiin kutsua. Halila kertoi ilahtuneena, että Remy Martin oli ollut myös hänen väitöstutkimuksensa työnohjaajan, legendaarisen Tauno Tirkkosen lempikonjakki.

Näin ne akateemiset traditiot siirtyvät tutkijasukupolvelta toiselle!

273. Naisoikeudellinen väitöstutkimus raiskausjuttujen todisteluongelmista

1. Kävin tänään Helsingissä. Poikkesin pitkästä aikaa myös yliopistolla, Porthaniassa. Siellä alkoi klo 12.15 - huom. akateeminen vartti - väitöstilaisuus, jossa Helena Jokila puolusti julkisesti oikeustieteellistä tutkimustaan tohtorin arvon saamista varten. Tutkimus on saanut hieman arvoituksellisen nimen "Tahdonvastainen suostumus ja liiallisen luottamuksen hinta".

2. Tilaisuus oli luentosalissa III, jossa joskus kauan sitten puolustin omaa väitöskirjaani ja jossa reilu kymmenen vuotta sitten toimin vastaväittäjänä. Näissä saleissa, salit III ja II, pidettiin luentoja myös 60-luvulla. Kävin luennoilla aika harvoin. Muistelin tänään, miten III-salissa mm. professori Olli Ikkala, pitkä mies, luennoi syvällä rintaäänellä finanssioikeuden alkeita tiukasti muistiinpanojaan tuijottaen, mutta välillä noin puolen minuutin väliajoin 2-3 sekunnin ajan ylös luentosalin takaseinään katsahtaen; katsekontaktia salissa istuviin opiskelijoihin Ikkala sitä vastoin varoi visusti ottamasta..

3. Istuin luennoilla yleensä amfimaisesti nousevan salin takapenkissä, josta oli helppo puikahtaa ulos salista juuri silloin, kun luennoitsija tuijotti muistiinpanojaan, jos aika alkoi käydä pitkäksi. Maa- ja vesioikeuden professoriksi nimitetty Ilmari Melander, joka oli väitellyt lapsioikeudesta, piti luentoja kaksi tuntia viikossa, yhteensä 30 tuntia, lukemalla kannesta kanteen kirjaa Väinö Suomaa: Jakolainsäädäntö selityksineen (1958). Rikosoikeuden professori Reino Ellilän sekä prosessioikeuden professori Tauno Ellilän, savolaisveljekset, luennot olivat piristäviä. Reino, vannoutunut vanhapoika, intoutui luennoillaan usein aika seksististen näkemysten ja kaksimieleisten kaskujen esittämiseen naispuolisen kollegansa Inkeri Anttilan sättimisen ohella.

4. Valitsin nytkin, vanhasta muistista, istuinpaikkani salin takaseinällä olevalta erilliseltä tuolirivistöltä, koska minun piti poistua kesken väitöstilaisuuden ehtiäkseni klo 14.06 lähtevään IC-junaan. Tilaisuuden kustoksena oli oikeustieteen professori Johanna Niemi ja virallisina vastaväittäjinä - siis kaksi vastaväittäjää - naisoikeuteen perehtynyt menetelmätieteiden professori Suvin Ronkainen (Lapin yliopisto) ja rikos- ja prosessioikeuden professori Dan Frände Helsingin yliopistosta. Väitöstilaisuuden kulku oli perinteinen: ensin kustos avasi ltilaisuuden, minkä jälkeen väittelijä piti seisoaltaan lectionsa. Tämä jälkeen puheenvuoron sai professori Ronkainen ja hänen jälkeensä professori Frände. Tämän jälkeen vastaväittäjät ryhtyivät ruotimaan väitöskirjan yksityiskohtia. Johanna Niemi on yhdessä professori Kevät Nousiaisen kanssa toiminut Jokilan työnohjaajana.

5. Vastaväittäjät tuntuivat olevan kohteliaita eivätkä käynet väitöskirjan kimppuun á la yleinen syyttäjä. Olin osatnut väitöskirjan III-salin ulko-ovelta, jossa sitä myytiin 55 euron hintaan. Kirjan (XXXIII+318 sivua) pikainen selailu noin puoli tuntia ennen tilaisuuden alkua ja väitöstilaisuuden aikana antoi vaikutelman, että huomautettavaa olisi voinut olla paljon enemmänkin, ainakin todistusoikeuden osalta. Vaikutti siltä, että väitöskirjan anti lepää lähinnä minulle vieraassa naisoikeudessa, ei niinkään todistus- ja rikosoikeudessa. Vastaväittäjät eivät tunteet haluavan panna väittelijää tiukoille. Varsinkin Suvi Ronkaisen esiintymisestä sai vaikutelman, jonka mukaan hän olisi toiminut pikemminkin jonkinlaisena väittelijän puolustajana. Välillä vastaväittäjät tuntuivat väittelevän lähinnä keskenään.

6. Tatu Leppänen, jonka vastaväittäjänä olin reilut 10 vuotta sitten, muisteli omaa väitöstilaisuuttaan muutama vuosi sitten ilmestyneessä kokoomateoksessa "Miten meistä tuli oikeustieteen tohtoreita?" Leppäsen mukaan hän väitöstilaisuutensa ei ollut kovin miellyttävä, sillä vastaväittäjä "Virolainen hiillosti koko ajan"! Itse en kuitenkaan kokenut hiillostaneeni väittelijää, vaan halusin vain esittää kunnon kritiikin, koska väitöskirja oli hyvä; Leppäsen väitöskirjasta annettiin tiedekunnan päätöksellä - mm. minun esityksestäni - toiseksi korkein arvosana eli eximia (ks. virallisen vastaväittäjän lausuntoani LM 1999 s.115-141). Kustoksen homma on paljon miellyttävämpi kuin vastaväittäjän, siitä minulla onkin enemmän kokemuksia. Joskus kustoksen toki tekisi mieli puuttua väittelyn kulkuun ja sanoa, että kuulkaapas nyt, asia on kyllä niin, että...

7. Helena Jokilan väitöskirjan takakannen mukaan tutkimuksessa tarkastellaan aikuisiin kohdistuvien seksuaalirikosten (raiskaus ja mut RL 20 luvun 1-5 kriminalisoidut teot) tiedon rakentumista rikos- ja todistusoikeudellisten sekä naisoikeudellisten kysymyksenasetteluiden avulla. Väitöstutkimuksen idea ja pääasiallinen sisältö ilmenee

täältä

8. Väittelijä haluaisi romuttaa seksuaalirikosjuttujen osalta todistusoikeudessa vallalla olevan ns. faktapositivismin (brittiläisen empirismin), koska se ei sovellu ainakaan vastaamaan esimerkiksi sukupuolten suhteita koskeviin todistusoikeudellisiin kysymyksiin."Valistusajalla konstruoidun todistusteorian epistemologian perustalle hahmottuu rationalistinen ja näennäisen universaali tietävä subjekti, joka todellisuudessa on ollut valkoinen porvarismies," sanoo väittelijä. Jokilan avainkäsite tuntuu olevan sosiaalinen konstruktionismi, jonka mukaan todistusoikeudessa tieto voitaisiin ymmärtää subjektipositioiden ehdollistamana ja paikallisesti rakentuneena. Tieto näet kuulemma välttämättä suhteellistuu esimerkiksi seksuaalirikostapauksissa, joissa osapuolet ovat eri sukupuolta tai joilla on erilainen etninen ja kulttuurinen tausta.

9. Jokilan empiirinen tutkimusaineisto kostuu hovioikeuksissa 1.1.199- 30.4.2002 välisenä aikana RL 20:1-5:n nojalla ratkaistuista 98 tapauksesta. Koska kyseinen aineisto on asian laatu huomioon ottaen julistettu tuomioistuinten päätöksillä salaiseksi, on Jokila tarvinnut aineiston lukemiseen asianomaisten hovioikeuksien luvan. Sanotusta aineistosta on poimittu tutkittavaksi diskursseiksi ("puhetavoiksi") lähinnä käräjäoikeuksien ja hovioikeuden tuomiot sekä asianosaisten (asianomistajan ja syytetyn), esitutkintapöytäkirjat ja asianosaisten (asianomistaja ja syytetyn eli käytännössä näiden avustajien) laatimat valitus- ym. kirjelmät.

10. Jokila sano tutkineensa seksuaalista väkivaltaa koskevaa todistelua konstruktionistisen tietoteorian näkökulmasta. Hän on tutkinut todistelun ilmentäviä "puhetapojen koko kirjoa" aineistossa "etsimällä, tunnistamalla ja laskemalla diskursseja." Laskemalla seurattavien diskurssien taustalla vaikuttaa hypoteesi tai jonkinlainen taustaolettama siitä, että suomalaisten seksuaalirikosoikeudenkäyntien puhetavat sekä niissä rakentuva todistelu ja tieto ovat uhrien kannalta ongelmallisia. Tarkemmin sanottuna ongelma on se, että puhetavat ilmentävät naisia koskevia stereotypioita ja ennakkoluuloja, kaksinaismoralismia ja seksismiä. Väittelijän mukaan kyseessä ei ole kuitenkaan mikään supisuomalainen ilmiö, vaan se on rakentunut ilmiöitä koskevassa aikaisemmassa anglosaksisessa tutkimuksessa, jossa olettamus on saanut myös vahvistusta (Adler 1987, Temkin 1987, Muzychka 1991 ja Lees 1996).

11. Väittelijä on ottanut tapausaineiston perusteella selvittääkseen, miten seksuaalirikoksissa puhutaan rikosprosessin eri vaiheissa, lähinnä esitutkinnassa ja avustajien kirjelmissä (6. luku: Seksuaalirikosten oikeudelliset diskurssit esitutkinnassa ja kirjelmissä). Tulos ei ole mitenkään yllättävä, kun väittelijä selvittelee, miten myös suomalaisessa esitutkinnassa ja kirjelmissä selvitetään asianomistajan/uhrin aikaisempia seksuaalisuhteita, mielenterveysongelmia ja psyykkisiä reaktioita, päihteiden käyttöä, provosointia, valehtelumotiiveja, mustasukkaisuusmotiiveja jne. Tämän tuloksen väittelijä toteaa olevan yhdensuuntaisen feministisessä tutkimuksissa jo aiemmin tehtyjen havaintojen kanssa. Seksuaalirikosprosessista voi muodostua asianomistajille/uhreille poikkeuksellisen raskas kokemus. Myös tämä on ollut tiedossa jo aiemminkin, mutta nythän tuokin on sitten dokumentoitu.

12. Väittelijän valikoiman empiirisen tutkimusaineiston käyttö on kuitenkin aika ongelmallinen. Kuten Dan Frändekin totesi väitöstilaisuudessa, esitutkinnassa asianosaiset puhuvat usein mitä puhuvat, sillä he kertovat asioista maallikon näkökulmasta ja usein tapahtumia omaksi edukseen värittäen. Syytetyllä ei ole totuusvelvollisuutta. Poliisi kirjaa tapahtumat ja kertomukset oman tulkintansa mukaan pöytäkirjaan. Kirjelmissä asianosaisten avustajat ikään kuin kääntävät päämiestensä tarinat rikosoikeudelliselle kielelle osin myös retorisin keinojen avulla. Ei niitä kannattaisi niin kirjaimellisesti ottaa.

13. Väittelijältä tuntuu jäävän havaitsematta yksi aika tärkeä seikka. Nykyisin esitutkintapöytäkirjojen ja kirjelmien merkitys on suulliseen ja välittömyyteen todisteluun perustuvassa tuomioistuinkäsittelyssä (pääkäsittelyssä) lähestulkoon olematon. Esitutkintapöytäkirjaan merkittyjen lausumien käyttäminen todisteena on pääsäännön mukaan kielletty (Ok 17;11.1). Käräjäoikeuden ja hovioikeuden pääkäsittelyssä ei saa lukea eikä edes antaa tuomioistuimelle kirjallista lausumaa, esimerkiksi juuri oikeudenkäyntikirjelmää (tai valituskirjelmää), taikka muutoinkaan esittää asia kirjallisesti (ROL 6:6.1, OK 26:13.1). Käräjäoikeuden tai hovioikeuden pääkäsittelyssä ratkaistavassa asiassa oikeudenkäyntiaineistona otetaan huomioon (vain) se aineisto, joka esitetään (ja saadaan esittää) pääkäsittelyssä.

14.Väittelijä Helena Jokelan sanoman punaisena lankana tuntui olevan torjuva suhtautuminen edellä mainittujen raiskausjutuissa "taustaolettamana" esiintyvien asianomistajan menneisyyttä ym. olosuhteita koskevien seksististen tietojen ja vihjailujen esittämiseen. Mutta kuten väittelijäkin on itsekin todennut, käräjä- ja hovioikeuden ratkaisuissa ei yleensä esiinny mainitunlaisia asianomistajalle raskaita lausumia. Tuomioistuimet "putsaavat" sellaiset lausumat, jos niitä esiintyy esimerkiksi avustajien kirjelmissä tai todistajankertomuksissa, pois tuomioidensa perusteluista, osin luultavasti hienotunteisuussyistä, osin taas siksi, ettei niillä ole ratkaisun kannalta merkitystä.

15. Toki seksuaalirikosjutun oikeuskäsittely voi tästä huolimatta olla asianomistaja-uhrille kova paikka; jutut tosin käsitellään lähes aina suljetuin ovin. Yhtenä keinona väittelijä esittää ohimennen, että seksuaalirikosjutuissa asianomistajalle raskaiden eli kärsimystä aiheuttavien kysymysten esittäminen tulisi evätä. Tähän laki suo jo nyt mahdollisuuden, sillä OK 17:33 §:n 5 momentin mukaan tuomarin tulee evätä "sopimattomien" samoin kuin asiaan kuulumattomien kysymysten esittämisen todistajalle samoin kuin asianomistajalle. Jokila viittaa ohimennen myös OK 17:7:ään, jonka mukaan tuomioistuimen tulee evätä kokonaan sellaisen todisteen esittäminen, joka koskee asiaan vaikuttamatonta seikkaa.

16. Jutuissa, joissa on niin sanotusti sana sanaa vastaan - tästähän raiskausjutuissakin on usein kysymys - olisi kuitenkin aika arveluttavaa sulkea esimerkiksi asianomistajan aikaisempaa seksuaalista käyttämistä koskevan näytön tai mainittua teemaa koskevien kysymysten esittäminen asiaan vaikuttamattomina tai sopimattomina vastaanotettavan todistelun ulkopuolelle. Tällaisella näyttöä esittämällä ei pyritä näyttämään toteen vain yhtä rikoksen tunnusmerkistötekijää, vaan tarkoituksena on usein asianomistajan kertomuksen uskottavuuden testaaminen yleensä. Tällaisessa vasta- ja/tai ristikuulustelussa saa toki käyttää hieman "ronskimpia" otteita ja esittää inhottavampia kysymyksiä kuin todistajan tai asianosaisen pääkuulustelussa. Prosessissa pitää toki ottaa huomioon myös syytetyn oikeusturva.

17. Jokila peräänkuuluttaa laajaa keskustelua todistusoikeuden epistemologisista lähtökohdista ja siitä, mitä nämä teoreettiset valinnat tarkoittavat rikosoikeudellisen järjestelmän tiedon tuottamista ohjaavien periaatteiden ja sääntöjen kannalta. Sosiaalisen konstruktionismin lähtökohdista esimerkiksi rikosprosessia ohjaavat suullisuuden, välittömyyden ja keskittämisen periaatteet saattaisivat näyttäytyä uudessa ja ehkä vähemmän merkityksellisessä valossa kuin ne nykyisen puhdasta havaintoa palvovan tiedon kulttuurin valossa (!) näyttäytyvän. - Onpa tieteellisesti sanottu, mutta, mutta...mitäs sitten suullisuuden ja välittömyyden tilalle, ihan oikeesti, siis konkreettisesti? Tätä väittelijä ei vielä paljastanut.

18. Jokilan mukaan seksuaalirikosten aineellisoikeudellisia säännöksiä ja todistelua taustoittanut "siveellisyysdiskurssi" elää edelleen suomalaisessa rikosoikeusjärjestelmässä. Feministisessä tutkimuksessa kritisoituja uhria syyllistäviä argumentteja käytetään edelleen laajasti poliisikuulustelussa ja avustajien kirjelmissä. Mutta sen sijaan hovioikeuksien kirjoitettujen perustelujen pohjalta syntyy väittelijän mukaan vaikutelma, ettei tällaisia argumentteja juuri oteta todistusharkinnassa huomioon. Kuten jo edellä totesin, väittelijä on pannut liiaksi painoa sille, mitä esitutkinnassa on sanottu ja kirjelmissä esitetty. - Tuomioistuinten ratkaisuista Jokila on pitänyt silmällä jostakin syystä lähinnä vain hovioikeuksien tuomioita, käräjäoikeuksien ratkaisut ovat jääneet vähemmälle huomiolle.

19. Tuomioiden perusteluista ja niiden sisällöille asetettavista laatuvaatimuksista, joita itse olen yrittänyt tutkia, Jokila ei näytä olevan juurikaan kiinnostunut. Tuomion ja erityisesti juuri näyttökysymyksen perustelut ovat kuitenkin se väline, josta asianosaiset ja myös tutkijat sekä suuri yleisö saavat luotettavaa tietoa siitä, mitkä seikat ja millä painoarvolla on tuomiota tehtäessä otettu huomioon. Hienotunteisuus on muistettava, mutta kyllä rikostuomiossa voi ja saa tarvittaessa sanoa rumankin sanan niin kuin se on.

20. Jokilan väitöstutkimus liittyy parhaillaan vilkkaana vellovaan keskusteluun siitä, tulisiko raiskauksen yms. seksuaalirikosten tunnusmerkistöjä muuttaa ja miten tämä tulisi tehdä ja tulisiko laissa nykyisin olevia rangaistusasteikkoja korottaa. Julkisuudessa tuomioistuimia ja/tai lainsäätäjää arvostellaan tuon tuostakin siitä, että raiskauksista tuomitaan aivan liian lieviä rangaistuksia; tätä on "saarnannut" monissa haastatteluissaan erityisesti rikosoikeuden professori Terttu Utriainen (Lapin yliopisto). Utriaiselta on ilmestymässä tiettävästi vielä tämän kuun aikana niin ikään hovioikeuskäytäntöön perustuva, osin empiirinen tutkimus raiskausrikosten ongelmakohdista. - Hieman merkillistä muuten, että Helena Jokilan väitöskirjan lähdeluetteloon ei sisälly ainoatakaan Terttu Utriaisen julkaisua tai kannanottoa, vaikka niitä luulisi löytyvän runsaasti. Kertoisiko tämä jonkinlaisesta "oppiriidasta" tai kuppikunta-ajattelusta vai mistä?

20. Jokila esittää raiskausrikosten suojelukohteeksi seksuaalista koskemattomuutta ja luottamusta yksilökeskeisen itsemääräämisoikeuden sijaan. Operationaalisella tasolla nykyisin laissa olevat käsitteet väkivalta, tahdonmurtuminen ja puolustuskyvyttömyys olisi hänen mukaansa korvattava muilla elementeillä. Hieman yllättäen Jokila toteaa, että suostumuksen puuttumista ei tulisi omaksua raiskauksen tai muiden seksuaalirikosten rikostunnusmerkistöjen elementeiksi; tässä hän on toisella kanalla kuin esimerkiksi Terttu Utriainen. Pelkästään suostumuksen puuttumisen varaan raiskausrikosten tunnusmerkistöä ei käytännössä ilmeisesti voitaisikaan perustaa.

21. Suostumuksella tai sen puuttumisella olisi sen sijaan merkitystä seksuaalirikosten todistelussa siten, että asianomistajan suostumusta koskeville väitteille annettaisiin todistusharkinnassa arvoa syytettä vastaan puhuvana seikkana vain, jos asianomistaja on jollakin tavalla kommunikoinut suostumustaan syytetylle. Jokila puhuu seksuaalisuuden kommunikatiivisesta mallista suostumuksen oikeudellista arviointia ohjaavaksi taustatulkintamalliksi, joka on omaksuttu Kanadan rikosoikeudessa. Kanada on yllättäen ainoa maa, jonka lainsäädäntöä väitöskirjassa on tarkasteltu oikeusvertailevassa mielessä. - Tuntuu hieman vaikeaselkoiselta, mutta ehkäpä tuomioistuimet jo nyt joissakin tapauksessa toimivatkin näin, vaikkei sitä ei tuomioiden perusteluista välttämättä aina havaitse.

22. Mielenkiintoista, ainakin kosolti uusia termejä, käsiteitä ja näkemyksiä pureskeltavaksi. Jatkokeskustelun pohjaksi, niinpä tietenkin. Kukaan tuskin kuvittelee, että feministinen tai naisoikeudellinen todistusoikeus, mitä se sitten tarkoittaakin, olisi se viisasten kivi, jolla kaikki todistusoikeudelliset ongelmat, edes seksuaalirikosjutuissa, voitaisiin ratkaista. Pitäisi toki muistaa ja ottaa huomioon, että rikosprosessissa ei suojella yksinomaan asianomistajaa ja rikoksen uhria, vaan prosessissa tärkeä asia on myös syytetyn oikeusturva.

23. Faktapositivismi, sosiaalinen konstruktionismi, epistemologinen herkkyys, universaali kongnitiivinen kompetenssi, hegemoninen maskuliininen vuorovaikutusmalli, kommunikatiivisen seksuaalisuuden malli, brittiläinen empirismi .... Kello 13.55 syöksyin Porthanian pyöröovista ulos häikäisevän kirkkaasen auringonpaisteeseen ja kadun ihmisvilinään.

- Mutta maailma on totta,

on, maailma on totta, on...

20. Mutta entäs teoriassa? Miksi oikeusteoria ei kohtaa käytäntöä?

Lapin yliopistossa tarkastetaan tänään 19.9. OTK Jussi Syrjäsen oikeustieteellinen väitöskirja "Oikeudellisen ratkaisun perusteita". Kysymyksessä on oikeusteorian alaan kuuluva tutkimus ja opinnäyte oikeustieteen tohtorin arvon saavuttamista varten. Tutkimuksessa selvitellään oikeudellisen ratkaisun ehtoja ja mahdollisuuksia, eli toisin ilmaistuna oikeudellisen ratkaisun teoriaa.

Syrjäsen väitöskirjassa ei tarkastella oikeudellisen ratkaisutoiminnan käytäntöjä eikä kirjaa siis ole kirjoitettu pitäen ensi sijassa silmällä oikeuskäytännön välittömiä tarpeita. Syrjänen sanoo suoraan, että hänen tarkoituksenaan ei ole tutkimuksellaan vaikuttaa käytännön oikeudelliseen ratkaisutoimintaan, vaan osallistua oikeusteorian keinoin keskusteluun oikeudellisen ratkaisutoiminnan kehittämisestä.

Syrjäsen väitöskirjassa on siis kyse oikeusteoriasta, joka yliopistollisessa oppiainejaottelussa luetaan yleisen oikeustieteen piiriin. Itse taas olen oikeusdogmatiikan eli käytännöllisen lainopin tutkijoita, en oikeusteoreetikko. Miksi sitten haluan kommentoida Syrjäsen oikeusteoreettista väitöskirjatutkimusta? Minä en ole kompetentti arvioimaan Syrjäsen tutkimusta oikeusteorian kannalta; ilmeisesti kyseessä on aivan kelpo työ, koskapa se on läpäissyt esitarkastuksen ja saanut väittelyluvan.

Minua on kuitenkin jo pitemmän aika ihmetyttänyt ja toisinaan jopa ärsyttänyt, miksi oikeusteoria ja, Syrjäsen käyttämän sanonnan mukaan, "oikeudellisia käytäntöjä" tutkiva oikeusdogmatiikka ja/tai oikeuskäytäntö eivät tunnu oikein milloinkaan kohtaavan toisiaan. Oikeusteoreetikot tuntuvat puhuvan yksinomaan toisilleen ja oikeusdogmaatikot ja laajemmassa mielessä "käytännön miehet ja naiset" eli tuomarit, asianajajat ja syyttäjät taas keskenään. Oikeusteoria unohtaa käytännön ja käytäntö teorian, teoria ei hyödynnä käytäntöä eikä käytäntö teoriaa.

Oikeusteoreetikot eivät tunnu edes tuntevan käytäntöä eivätkä oikeusdogmaatikot ja käytännön lainkäyttäjät puolestaan oikeusteorian tutkimuksia.

Kuitenkin oikeusteoreetikot ja oikeuskäytännön tutkijat selvittelevät tai ainakin sivuavat samoja teemoja. Jussi Syrjänenkin tutkii "oikeudellista ratkaisua", joka on aina kiinnostanut - enemmän tai vähemmän - myös oman oppi- ja tutkimusaineeni eli prosessioikeuden tutkijoita ja opettajia. Sanonta "oikeudellinen ratkaisu" on tietysti monimerkityksellinen mm. sen suhteen, ketä tai keitä pidetään silmällä "ratkaisijoina" - ratkaisun tekeminenhän edellyttää aina ratkaisijaa - a) vain tuomioistuimia ja muita lainkäyttäjiä, vai b) muita "tahoja", kuten esimerkiksi oikeustiedettä tai vaikkapa lainsäätäjää, taikka kenties vain viimeksi mainittuja.

Valitettavasti tämä perusasia ei käy Syrjäsen kirjasta kovin selkeästi esille; toisinaan hän tuntuu tarkastelevan sekä tutkijoita että tuomareita ja näiden oikeudellisia ratkaisuja (mm. jakso tutkijan ja tuomarin oikeuslähdeoppi), toisinaan taas lähinnä vain tuomioistuimia. Oikeuskäytännössä oikeudellinen ratkaisu tarkoittaa yleensä samaa kuin "tuomio", mutta tätä sanaa Syrjänen tuntuu välttävän visusti.

Syrjäsen tutkimus ei avaudu oikeusteoriaan lähemmin perehtymättömille mitenkään helposti. Tässä suhteessa Syrjänen on kuitenkin "hyvässä seurassa", sillä sama havainto ja arvioi voidaan tehdä kaikista nykyisistä suomalaista oikeusteorian ja yleisen oikeustieteen tutkijoista. Kielen monimutkaisuus ja vaikeaselkoisuus on yksi hallitseva piirre suomalaiselle oikeusteorian tutkimukselle. Mm. tästä johtuen syntyy tunne, että oikeusteoreetikot kirjoittavat ja haluavatkin kirjoittaa vain toinen toisille.

Toinen teoreetikoille yhteinen piirre on kysymyksenasettelun teoreettisuus. Tietenkin oikeusteoriassa on kyse oikeuden ja oikeudellisten ilmiöiden teoreettisesta tarkastelusta, eikä kukaan odota teorian vastaavan kysymykseen, miten tietyt oikeuskysymykset olisi ratkaistava. Itse kuitenkin vierastan sitä, että jo lähtökohtaisesti teoriassa halutaan heittää käytäntö tutkimuksen ulkopuolelle. Minun mielestäni teoreetikot voisivat ottaa tarkastelukulmakseen jonkin todellisen, käytännössä ja tuomioistuinpraksiksessa aktualisoituneen oikeusongelman ja lähteä "kerimään" teoriaa siitä avautuvista lähtökohdista käsin. Näin tehdään usein muiden pohjoismaiden oikeusteoreettisissa ja tutkimuksissa ja julkaisuissa, mutta suomalaiset oikeusteoreetikot tuntuvat olevan kiinnostuneita vain teoreettisista ongelmista. Syntyy helposti vaikutelma, että Suomessa oikeustiedettä ja -teoriaa tehdään lähinnä vain tieteen vuoksi. Oikeusteorian ja -filosofian tehtävänä olisi kuitenkin kai tuottaa oikeudelliseen ajatteluun myös sellaisia rakennuspuita, jota myös lainopin teoria, lainoppi ja lainkäyttökin voisi hyödyntää?

Kun lainopin ja oikeusdogmaatikon edustajia samoin kuin käytännön tuomareita kiinnostaa lopulta aina kysymys tietyn tai tietyntyyppisen oikeudellisen ongelman ratkaisemisesta käytännössä ("kyllähän se teoriassa toimii, mutta entäs käytännössä"), tuntuu oikeusteoreetikkoja kiinnostavan yksinomaan ongelman teoreettinen selvittely: ("mutta entäs teoriassa"). Käytännön tuomareista ja tutkijoista tuntuu joskus, että oikeusteoreetikot näkevät ongelmia sielläkin, missä mitään ongelmia ei pitäisi lainkaan olla.

Käytännön tuomarit ja tuomioistuimet tarvitsisivat toki yleisen oikeustieteen apua ja osviittaa käytännöllisten ongelmien selvittelyssä, mutta valitettavan harvoin apua on saatavissa, sillä oikeusteoreetikot ja -filosofit eivät usein tunne käytäntöä eivätkä tai halua ainakaan kirjoituksissaan pohtia oikeusteoreettisia kysymyksiä käytännön kannalta. Kansainvälisesti tunnettu suomalainen oikeusfilosofi Otto Brusiin, johon myös nykyiset oikeusteoreetikkomme mieluusti viittaavat, arvosti oikeuskäytäntöä ja arvosteli oikeusteoreetikkoja käytännön tuntemuksen puutteesta. "Kun tuomari pyytää leipää, oikeusfilosofi antaa hänelle kiven", sanoi Brusiin. Tämä toteamus näyttää pätevän myös tänä päivänä suomalaisessa oikeusfilosofiassa ja -teoriassa.

Toinen toisilleen kirjoittavia suomalaisia oikeusteoreetikkoja - tätä ei pidä ymmärtää minään halventavana nimikkeenä, päinvastoin - on ehkä 10-15: Aarnio, Tuori, Wilhelmsson, Karhu (ent. Pöyhönen), Siltala, Rentto, Helin, Tala, Matti Niemi, Wikström - vain muutamia nimiä esimerkinomaisesti mainitakseni. Monet heistä ovat toki kirjoittaneet päteviä tutkimuksia myös oikeusdogmatiikan alalta, kuten esimerkiksi Aarnio perintö- ja testamenttioikeudesta, joku on etevä lainvalmistelija (Helin) ja jotkut ovat käytännössä usein käytettyjä välimiehiä (Wilhelmsson ja Karhu). He siis kyllä hallitsevat teorian ohella myös "oikeudelliset käytännöt", mutta ryhtyessään kirjoittamaan (toisilleen) oikeusteoreettisia artikkeleja tai katsauksia taikka kirjoja he ikään kuin unohtavat kaikki arkipäivän oikeusongelmat ja keskittyvät "puhtaaseen teoriaan".

Mikäs siinä, näin voi ja saa tehdä, mutta tästä on valitettavasti seurauksena, että oikeusteoria on jäänyt suomalaisille lainkäyttäjille samoin kuin oikeusdogmatiikan tutkijoillekin kovin vieraaksi, eli teoreetikkojen hienot ajatukset ja teoriat ovat valuneet tältä kannalta tarkasteltaessa ikään kuin hukkaan. Useimmiten teoreetikkojemme kirjoitukset jäävät unholaan ja lukematta jo siksi, että ne on kirjoitettu niin "koukeroista" ja abstraktista kieltä käyttäen, etteivät lukijat viitsi nähdä aikaa ja vaivaa ja ryhtyä perehtymään niihin. Tämä on vahinko, sillä varmaan teoreettisista tutkimuksista voisi olla paljonkin hyötyä, jos niistä vain saisi kohtuudella jotain tolkkua.

Kun kerran ihmettelin oikeusteoreetikkojen käyttämän kielen vaikeaselkoisuutta yhdelle "alan miehelle", sain vastauksen: Kirjoittajan uskottavuus teoreetikkona saattaisi kadota, jos hän kirjoittaisi kieltä, jota kaikki ymmärtäisivät!.

Puhuessaan tuomareille ja muille lainkäyttäjille tai kirjoittaessaan pääsykoekirjoja tms. opuksia oikeusteoreetikot saattavat kuitenkin kirjoittaa helppotajuista tekstiä. Esimerkkinä voin mainita Aulis Aarnio Lapin yliopistossa 8..2.2001 pitämän esitelmän aiheesta "Retoriikan jalanjäljistä", joka on julkaistu Pohjois-Suomen tuomarikoulun julkaisussa 1-2/2001. Kun luin sen, loksahtivat jotkin minulle aiemmin hieman hämäriksi jääneet palaset Aarnion oikeudellisesta ajattelusta vihdoin kohdalleen.Toisena samanlaisena esimerkkinä voin mainita Raimo Siltalan pääsykoekirjan "Johdatus oikeusteoriaan" (2001), jonka luettuaan ainakaan tuomarin ei tarvitse ryhtyä kahlaamaan läpi Siltalan muuta laajaa tuotantoa.

Muistan, kuinka päätin aikoinaan vihdoinkin lukea suomalaista oikeusteoriaa käsittelevän yleisesityksen. Vuosi oli 1989, jolloin toimin vielä tuomarin virassa, ja kirja oli samana vuonna ilmestynyt Aulis Aarnio yleisen oikeustieteen oppikirja "Laintulkinnan teoria" . Kirja on hyvä ja sisältää monia mielenkiintoisia ja myös käytännön tuomareita kiinnostavia jaksoja (mm. tuomion perustelemisesta), mutta yleisvaikutelmaksi teoksesta jäi vaikeaselkoisuus ja käytännöllisen oikeuselämän vieraus. Kun kirjan oli lukenut loppuun, ei enää muistanut, mitä kirjan alkupuolella oli sanottu.

Otto Brusiin ja hänen manttelinperijänsä Kaarle Makkonen ovat viimeisimpiä yleisen oikeustieteen oppineita, jotka vielä kirjoittivat teoksensa selkokielellä, jota tuomaritkin ymmärtävät ja teemoista, jotka kiinnostivat myös tuomareita. Kaarle Makkosen väitöskirja Zur Problematik der juridischen Entscheidung (1965), josta vuonna 1981 julkaistiin suomenkielinen versio, oli monessa suhteessa käänteentekevä tutkimus, ja se on noteerattu myös prosessioikeudessa tuomion perustelemista koskevissa tutkimuksissa (ks. esimerkiksi Virolainen - Martikainen: Pro et contra, tuomion perustelemisen keskeisiä kysymyksiä, 2003). Tuntuu hieman siltä, että Makkosen väitöskirjassa on sanottu kaikki oleellinen, mitä suomalaisessa oikeusteoreettisessa kirjallisuudessa on tuomioistuimien ratkaisutoiminnasta sanottu; kovin paljoa uutta siitä ei ole ainakaan tuomioistuimien kannalta tarkasteltuna myöhemmin sanottu.

Jussi Syrjäsen väitöskirjassa Makkosen väitöskirjaa ei kuitenkaan edes mainita, vaikka Syrjänen näyttäisi kirjoittavan aivan samasta teemasta kuin Makkonen reilut 40 vuotta sitten! Makkonen hyödynsi tutkimuksessaan oikeuskäytäntöä kuten esimerkiksi KKO:n ratkaisuja, mutta Syrjänen on tarkoituksellisesti sivuuttanut oikeuskäytännön ja esimerkiksi tuomion perustelemisen kokonaan. Mutta Syrjänenhän on päättänyt keskittyä vain "oikeusteorian keinoin oikeudellisesta ratkaisutoiminnasta käytävään keskusteluun". Tämä ei olekaan mikään ihme, sillä Syrjäsen tutkimuksen ohjaajina ja esitarkastajina ovat toimineet Aulis Aarnio, Juha Karhu ja Raimo Siltala, virallisena vastaväittäjänä puolestaan on Kaarlo Tuori. Sitä saa mitä tilaa!

Syrjäsen kirja ei toki ole yhtä vaikeaselkoinen ja abstraktisella teorian kielellä briljeeraamaan pyrkivä mihin on viime vuosina oikeusteoreettisissa väitöskirjoissa ja muissa tutkimuksissa yleensä totuttu. Kirjasta on kuitenkin vaikea tavoittaa punaista lankaa ja kantavaa ideaa, joka väitöskirjasta kuitenkin aina pitäisi vaikeuksitta löytyä; tämä johtunee tutkimusteeman tarkoituksellisesta väljyydestä, jonka työnohjaajat ja esitarkastajat ovat hyväksyneet. Mikä siis oikeastaan on tämän(kin) oikeusteoreettisen tutkimuksen sanoma? Vaikea sanoa.

Kysymykseen saa ainakin osittaisen vastauksen Lapin yliopiston kotisivuilla julkaistusta, ilmeisesti väittelijä Jussi Syrjäsen itsensä kirjoittamasta väitöskirjan esittelystä. Esittelyn otsikko kuuluu: "Tuomioistuimille on turvattava aktiivisempi rooli oikeuden kehittäjänä". Syrjänen puhuu esittelyssään mm. naiivista demokratiasta ja naiivin legalismin vaatimuksesta, joka on kahlinnut tuomioistuinten roolia oikeuden kehittäjänä, koska tuomioistuimet ovat kokeneet velvollisuudekseen toimia tiukasti lakin sidottuna.

Tältä osin olen - olen ollut jo 10-15 vuotta aiemmin aivan samaa mieltä kuin Syrjänen, mutta olisin toivonut, että tämä hänen sanomansa olisi ilmennyt paljon selkeämmin myös itse väitöskirjasta. Nyt tuo sanoma hukkuu tavanomaisen ja monissa oikeusteoreettisissa väitöskirjassa jo aikaisemmin useaan kertaan toistettujen monimutkaisten ja puhtaasti teoreettisten ajatusrakennelmien alle. Syrjäsen sanoman perillemenoa valitettavasti heikentää myös se, ettei hän ole tuonut esiin edes esimerkinomaisesti yhtään ainoata konkreettista oikeuskysymystä tai -tapausta, jossa tuomioistuimien passiivinen ja turhan legalistinen asenne ilmenisi ja joissa olisi päästy toisenlaiseen ratkaisuun, jos tuomioistuimet olisivat rohjenneet ottaa itselleen aktiivisemman ja oikeuden kehittämiseen pyrkivän roolin. Näistä esimerkeistä ei olisi todellakaan ollut pulaa! Itse olen viimeksi käsitellyt sellaista tapausta blogissani 16.9., jossa kommentoin ratkaisua KKO 2008:86.

Tutkimuksellaan Jussi Syrjänen liittyy jo aika laajaksi paisuneeseen oikeusteoreettista tutkimusta harjoittavien tieteentekijöiden joukkoon, joka on käsitellyt oikeudellisen ratkaisun perusteita ja ongelmia. Siis: Ks. myös Jussi Syrjänen 2008, passim."

Pelkään pahoin, etteivät oikeuskäytäntö ja tuomioistuimet kostu tästä(kään) teoreettisesta tutkimuksesta kovin paljon. Tämä ei ole yksin Syrjäsen oma "vika", jos tällaista termiä on lupa käyttää, vaan vastuu on myös työn ohjaajilla ja koko oikeusteoreettikkojen joukolla Mutta kenenkään ei toki pidä uskoa tässä suhteessa minua, "pelkää prosessualistia", vaan jokaisen kannattaa itse tutustua Syrjäsen väitöskirjaan. Akateemisena opinnäytteenä sinänsä väitöskirja vaikuttaa aivan mukiinmenevältä työltä.