890. Riidattomat velkomisasiat käräjäoikeuksista ulosottoviranomaiselle

1. Oikeusministeriön selvitysmiehet ehdottavat viime viikon lopulla julkaistussa selvityksessään summaaristen riita-asioiden siirtämistä käräjäoikeuksista ulosottoviranomaisen käsiteltäväksi. Summaarisiksi asioiksi kutsutaan lähinnä sellaisia riidattomia velkomisasioita, jotka käräjäoikeus voi ratkaista ja käytännössä myös ratkaisee kirjallisessa kansliamenettelyssä. Näiden asioiden käsittelytapaa tulisi selvitysmiesten mukaan samalla kehittää nykyistä yksinkertaisemmaksi sekä lisätä sähköistä asiointia. 

2. Olen itse kirjoittanut kyseisen uudistuksen tarpeellisuudesta jo 10-15 vuotta. Blogissa olen käsitellyt asiaa toistakymmentä kertaa, katso esimerkiksi kirjoituksia 488/5.10.2011 ja 581/11.4.2012. Näissä kirjoituksissa olen vaatinut myös riidattomissa velkomisjutuissa vahvistettujen kohtuuttoman korkeiden kulutaksojen alentamista. Vm. uudistus saatiin toteutetuksi vasta kesällä 2012.  

3. Nyt myös "huutooni" siirtää riidattomat velkomisasiat ulosottoviranomaiselle ollaan vihdoin ja viimein vastaamassa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sillä selvitysmiesten tekemä esitys on todella kannatettava ja tarpeellinen uudistus. Sen viipyminen vuosikausia oikeusministeriössä osoittaa jälleen kerran todeksi, miten hitaasti oikeus ja asioiden käsittelytavat käytännössä muuttuvat.

4. Oikeusministeriön asettamina selvitysmiehinä toimivat Helsingin ulosottoviraston johtava kihlakunnanvouti Timo Heikkinen ja Kemi-Tornion käräjäoikeuden laamanni Antti Savela. Vm. toimi tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean toisena päätoimisena sihteerinä 2001-2003. Komitea ehdotti mietinnössään (KM 2003:3 s. 141-150) summaaristen asioiden siirtämistä ulosottoviranomaiselle. Mutta vasta nyt eli yli 10 vuotta komitean mietinnön jättämisen jälkeen uudistuksen toteutumiseksi ollaan tekemässä todella jotakin konkreettista.

Selvitysmiesten ehdotus (OM:n selvityksiä ja ohjeita 52/2014) löytyy tästä.

5. Summaaristen asioiden käsittelyn uudistaminen on osa oikeudenhoidon uudistamis- ja tehostamisohjelmaa. Ohjelman tavoitteena on löytää parhaiten sopiva käsittelyketju kullekin asialle. Tässä tarkoituksessa on tärkeää kohdistaa käräjäoikeuksien työpanos aidosti eli todella riitaisiin asioihin, joihin tarvitaan tuomioistuimen ratkaisu. Selvissä ja riidattomissa velkomusasoissa on kyse lähinnä vain velallisen maksuhaluttomuuteen tai -kyvyttömyyteen perustuvasta saatavien perinnästä, ei tuomioistuinkäsittelyä edellyttävästä lainkäytöstä.

6. Riidattomat velkomukset koskevat pääasiassa pienlainoja ja maksamattomia laskusaatavia. Viime vuosina varsinkin ns. pikavippien perintä on kuormittanut - täysin tarpeettomasti - käräjäoikeuksien työtä ja aiheuttanut turhia lisäkustannuksia. Summaaristen velkomisasioiden määrä on kasvanut viime vuosina reippaasti, esimerkiksi vuonna 2013 niitä tuli käräjäoikeuksissa vireille yli 400 000 kappaletta. Noin 80 prosentissa riidattomista velkomisasioista velkojana on perimisalalla toimiva yritys. 

7. Nykyisin käytössä oleva ns. kahden luukun periaate, eli selvien ja riidattomien velkomisasioiden käsittely ensin käräjäoikeuksissa ja sen jälkeen ulosottossa, hyödyttää ainoastaan perimisyrityksiä ja nimenomaan muutamaa suurinta perintäyhtiötä. Velallisten oikeusturva ei vaadi "käräjäoikeuskierrosta" eli saatavan vahvistamista käräjäoikeudessa, sillä kuten jo edellä totesin, riidattomissa asioissa on kyse ainoastaan saatavien perinnästä, ei kahden osapuolen välisestä aidosta oikeusriidasta. Nykyinen menettely ei edistä oikeusturvaa, vaan siitä aiheutuu vain päällekkäistä työtä ja tarpeettomia lisäkustannuksia

8. Käräjäoikeuksissa summaarisia asioita eivät käytännössä käsittele ja ratkaise tuomarit tai edes käräjänotaarit, vaan lainopillista koulutusta vailla olevat käräjäsihteerit. Ratkaisu perustuu velallisen passiivisuuteen eli siihen, että velallinen ei riitauta velkojan vaatimusta. Tällöin asiassa ei anneta asiaratkaisua eli tuomiota, vaan yksipuolinen tuomio. Ainoastaan niissä käytännössä todella harvinaisissa tapauksissa, jolloin velallinen kiistää saatavan, asia siirtyy tuomarin tai notaarin ratkaistavaksi.

9. Selvitysmiesten ehdotuksen mukaan velkojan ei tarvitsisi hakea enää käräjäoikeudelta ratkaisua riidattomasta saatavasta, vaan hakemus tehtäisiin suoraan ulosottoviranomaiselle, joka myös hoitaisi asian käsittelyn alusta loppuun saakka. Ulosottoviranomainen antaisi velkojan vaatimuksen tiedoksi velalliselle ja vahvistaisi saatavan sekä koron ja kustannusten määrän. Ulosottoviranomainen toteaisi myös asian täytäntöönpanokelpoisuuden. Ennen täytäntöönpanoa velallisella olisi mahdollisuus maksaa saatava vapaaehtoisesti. Ruotsissa summaaristen asioiden käsittely on ollut tällainen vuodesta 1990 lähtien.

10. Menettelyä uudistamalla ja päällekkäistä työtä poistamalla voitaisiin selvitysmiesten mukaan tehostaa summaaristen asioiden käsittelyä ja saavuttaa kustannussäästöjä. Ehdotettu menettely olisi nopea ja halpa sekä velkojalle että velalliselle. Velallisen oikeusturva ei uudistuksessa vaarantuisi, sillä hän voisi nykyiseen tapaan kiistää saatavan tai hakea takaisinsaantia. Näissä tapauksissa, joita käytännössä olisi hyvin vähän, asian käsittely siirtyisi käräjäoikeuteen.

11. Velkojien olisi myös jatkossa mahdollista hakea saatavaansa, lähinnä kansainvälisen täytäntöönpanon turvaamista silmällä pitäen, vaihtoehtoisesti käräjäoikeudelta. Selvitysmiesten mukaan ulosottoviranomaisen käsittelymaksun summaarisissa asioissa tulisi olla merkittävästi alhaisempi kuin käräjäoikeuden käsittelymaksu. Tämä ohjaisi velkojat käyttämään ulosottoviranomaisen vahvistusmenettelyä. 

12. Selvitysmiehet ehdottavat myös tiedoksiannon helpottamista riidattomissa velkomisasioissa. Velalliselle toimitettaisiin haaste tai muu tiedoksianto ensisijaisesti tavallisena kirjeenä, jos saatavan pääoma on enintään 1 000 euroa. Myös kansalaisen asiointitiliä voitaisiin hyödyntää tiedoksiannossa.Vasta toissijaisesti käytettäisiin nykyisiä tiedoksiantotapoja eli tiedoksiannon toimittamista puhelimitse, haastemiehen viemänä tai postitse vastaanottotodistusta vastaan.

13. Tiedoksiantotoimintaan riidattomissa velkomisasioissa kuluu käräjäoikeuksien haastemiehiltä nykyisin noin 100 henkilötyövuotta. Selvitysmiesten arvion mukaan tavallisen postitiedoksiannon mahdollistaminen vähentäisi haastemiestyötä puoleen nykyisestä. Tiedoksiannon keventämisen vaikutuksia velallisen oikeusturvan kannalta lievennettäisiin pidentämällä velallisen takaisinsaantiaikaa kolmeen kuukauteen, kun nykyisin takaisinsaantia on haettava kuukauden kuluessa. Myös maksuhäiriömerkinnän syntymistä myöhennettäisiin.

14. Uudistuksen vaatimat lainsäädäntö- ja tietojärjestelmämuutokset olisi selvitysmiesten mukaan mahdollista toteuttaa niin, että summaariset asiat siirrettäisiin ulosottolaitokselle vuonna 2017. Ulosottolaitos päättäisi summaaristen asioiden käsittelyn tarkemmasta organisoinnista. Uudistuksen toteuttamisen yhteydessä osa summaarisia asioita hoitavista käräjäoikeuksien kansliahenkilöistä siirtyisi ulosottoviranomaisen palvelukseen. Haastemiehet jäisivät käräjäoikeuksiin hoitamaan tiedoksiantotehtäviä rikos- ja riita-asioissa.

15. Ulosottoviranomaisen vahvistamien saatavien kansainvälinen täytäntöönpano turvattaisiin siirtymävaiheessa säätämällä velkojalle mahdollisuus saattaa asia lisäksi käräjäoikeuden käsiteltäväksi. Kaksinkertaisesta käsittelystä aiheutuvat ylimääräiset kulut jäisivät velkojan vahingoksi.

676. Kuntien perintää sättivät oikeustietelijät sätkivät tyhjää

Antonio otti häviönsä tanssikisassa raskaammin kuin Pekka tappionsa Salelle..

1. Helsingin Sanomissa kirjoitettiin muutama päivä sitten suurin otsikoin kuntien saatavien perinnän uskomisesta perintätoimistojen hoidettavaksi. Lehden hieman sensaatiohakuiselta vaikuttavan kirjoituksen tarkoituksena oli herättää keskustelua siitä, että perintätoimistot voivat tehdä kannattavaa liiketoimintaa suurilla perintäkuluilla kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten kustannuksella. 

1a. HS:n jutussa 26.11. kerrottiin, että kaksi kolmesta kunnasta on ulkoistanut saatavansa perintäyhtiöiden hoidettavaksi. Lehden mukaan ulkoistaminen on kunnille kannattavaa, sillä kunnat eivät juuri maksa palvelusta, vaan yhtiöt tekevät tulosta perintäkulujen avulla. Palvelun tuottajat valitaan kilpailutuksen perusteella.Kunnilta menee perintäyhtiöille saatavia yli 40 miljoonan euron edestä vuosittain. Esimerkiksi Helsingiltä lähti saatavia 80 000, Espoolta 50 000 ja Tampereelta noin 44 360 kappaletta viime vuonna.

2. Kuten aina tällaisten kohujutuiksi tarkoitettujen tapausten yhteydessä on muodostunut tavaksi, HS julkaisee hieman myöhemmin juttunsa "oikeaksi todistamiseksi" muutaman oikeustietelijän minikannanoton, jossa kauhistellaan uutisjutussa esitettyä asiaa. Näin tapahtui myös tässä tapauksessa, sillä tämänpäivän numerossaan HS julkaisi kolmen oikeustieteilijän yhtäpitävät kannanotot, joissa "tuomitaan" kuntien ja perintätoimistojen menettely.   

3. Mainitut oikeustietelijät (Vuorenpää, Mäenpää ja Tuori) toteavat kuin yhdestä suusta, että kuntien ja perintätoimistojen menettely on vallan härskiä. Toisaalta he myöntävät, että kuntien tai perintätoimistojen sanotussa toiminnassa ei ole mitään laitonta. Mutta merkittävin havainto on, että kyseisillä oikeustieteilijöillä ei tunnu olevan minkäänlaista ideaa siitä, miten tilanne ja heidän kovasti alleviivaamansa epäkohta tulisi korjata! Oikeusoppineilta tuntuu menevän sormi suuhun, kun pitäisi miettiä, mitä mainitulle "epäkohdalle" voitaisiin tai pitäisi tehdä. Jos minulla itselläni ei olisi asiantuntijana kysyttäessä mitään muuta sanottavaa jostakin asiasta kuin vain todeta väitetyn epäkohdan olemassaolo, en kyllä menisi siitä lausuntoani tiedotusvälineille antamaan. Sellaisen "voivottelevan" lausunnon voi toki antaa kuka tahansa.

4. Onko kyseessä edes mikään epäkohta, ainakaan sellainen "hirmuinen" epäkohta, jollainen siitä on haluttu HS:ssa ja mainittujen oikeusoppineiden lausunnoissa tehdä? Tätäkin asiaa pitäisi toki voida arvioida kiihkottomasti eri puolilta, mutta HS:lta ja oikeusoppineilta mainitunlainen pro et contra- pohdinta on tyystin unohtunut. Pitäisikö kuntien jättää saatavansa perimättä, kenen etua tämä voisi palvellla? Tuskin se ainakaan maksumoraalia vahvistaisi. Pitääkö talousvaikeuksissa painivien kuntien pitää korkeasti palkattuja virkamiehiä asiassa, joka voidaan antaa tehokkaiden perintätoimistojen hoidettavaksi? Eikö asia voitaisi ratkaista poistamalla terveyskeskus- yms. maksut kaikkein köyhimmiltä ihmisiltä kokonaan?

5. HS:n haastattelemat oIkeustietelijät tyytyvät vain valittamaan, että "asetelma on erikoinen, jos velalliselta peritään moninkertaisesti velkaa suurempia perintäkuluja. Ei tällainen menettely missään tapauksessa hyvältä näytä".  Vuorenpään mukaan suoranaista lainvastaisuutta perintätoimistojen käytännössä "tuskin" on, jos kyse on tuomioistuimessa vahvistettavasta kunnan saatavasta.

6. Professoreilta, samoin kuin lehden toimituskunnalta, näyttää jääneen huomaamatta, että HS:n jutussa oli kyse kuntien terveyskeskus- ja sairaalamaksuista, joiden vieminen ulosttoon ei edellytä saatavan vahvistuttamista tuomioistuimen päätöksellä, koska lain mukaan sanotunlaiset maksut ovat suoraan ulosottokelpoisia.

7. Kaikkein oudoin tulkinta näyttää olevan sillä professorilla, joka näyttää ajattelevan, että asia olisi - valtiosääntöoikeudellisesti ja hallinnollisesti - kunnossa, jos kyseiset maksut vahvistettaisiin ennen ulosottoa tuomioistuimen päätöksellä. Professori ei näytä ottavan huomioon, että perintäkuluihin verrattuina tuomioistuimen päätöksellä velallisen maksettavaksi määrättävät oikeudenkäyntikulut,  joissa itse asiassa on kyse myös perintäkuluista, ovat moninkertaiset ennen tuomioistuinkäsittelyä kertyviin perintäkuluihin verrattuina. Kaikkein heikommassa asemassa olevien ihmisten taloudellinen tilanne siis vain entisestään pahenisi, jos kyseiset maksut olisi ennen ulosottoa vahvistettava tuomioistuimessa. Tuosta nyt nähdään, miten kauaksi todellisen elämän ymmärtämisestä oikeusteoreetikko voi epärealistisine aatoksineen ja oppeineen ajautua.

8. Asiasta hieman toiseen eli sellaisten selvien ja riidattomien saatavien (esimerkiksi pikavipit) perintään, jotka on ennen ulosottoon saattamista vahvistettava tuomioistuimen tuomiolla. Olen kirjoittanut blogissani kymmenkunta kertaa näiden riidattomien saatavien tarpeettomasta kierrättämisestä käräjäoikeuden kautta ulosottoon. Mainituissa asioissa saatavasta tai sen suuruudesta ei ole minkäänlaista riitaa, vaan kyse on puhtaasti saatavan perinnästä. Käräjäoikeuskäsittelystä aiheutuvat perintäkulut, jotka kulkevat oikeudenkäyntikulujen nimellä, ovat olleet todella korkeita ja moninkertaisia muihin perintäkuluihin verrattuna. Katso esimerkiksi blogijuttua 488/5.10.2011.

9. Nyttemmin "huutoni" on vihdoin kuultu, sillä viime kesänä oikeusministeriö vihdoin ja viimein päätti alentaa ja kohtuullistuttaa mainittuja oikeudenkäyntkuluja, itse asiassa siis perintäkuluja. Asia ilmenee tiivistetysti oikeusministeriön tiedotteesta, joka löytyy tästä.

10. Minusta oikeusministeriö olisi voinut alentaa mainittuja oikeudenkäyntikuluja vielä reippaammin, mutta hyvä toki näinkin. Oikeudenkäyntikulujen porrastaminen kolmeen eri kategoriaan velan pääoman suuruuden mukaisessa suhteessa on täysin turha, sillä nykyisenkaltaisessa perintäjärjestelmässä yli 1 000 euron suuruisen saatavan perintä ei "maksa" perintätoimistolle alle 300 euron suuruisen velan perintää enempää. Toinen "turhuus" on päätökseen edelleen jäänyt säännös siitä, että "tavanomaista vaativimmissa asioissa" oikeudenkäyntikulut voidaan tuomita ns. "korkean taksan" mukaisina; kun on kyse selvän ja riidattoman saatavan perinnästä, ei perintä voine olla milloinkaan "tavanomaista vaativampaa".  Katso tästä lähemmin blogia 581/11.4.2012, jossa olen käsitellyt OM:n virkamiestyöryhmän ko. ehdotusta.  Kun tiedustelin näitä kahta asiaa viime heinäkuussa OM:n lainsäädäntöneuvos Katri Kummoiselta, en saanut lainsäädäntöneuvoksen vastauksessa mielestäni järkevää perustetta tai selitystä OM:n päätökselle.

11. Minusta Helsingin Sanomat ja oikeustietelijät ovat takertuneet hieman niin sanotusti lillukanvarsiin. Suoraan ulosottokelpoisen yksittäisen saatavan, kuten esimerkiksi juuri terveyskeskusmaksun, perintäkulut voivat lain mukaan olla saatavan suuruudesta riippumatta enintään 59 euroa. HS ja sen haastattelemat oikeustieteilijät eivät siis ole välittäneet ottaa selvää laista, vaan esittävät osin perättömiä väitteitä.

12. Jos HS tai jokin muu tiedotusväline haluaisi "paljastaa" suurelle yleisölle todellisen epäkohdan saatavien perinnässä, niin silloin olisi syytä puuttua siihen, että käräjäoikeuksia ja oikeudenkäyntikoneistoa rasitetaan täysin turhaan ja  huomattavia lisäkustannuksia aiheuttaen (ja perintätoimistojen voittoja lihottaen) kierrättämällä selviä ja riidattomia velkomusasioita käräjäoikeuksien kautta ulosottoon. Esimerkiksi Ruotsissa sanotunlaiset asiat ovat menneet jo reilut parikymmentä vuotta suoraan ulosottoviranomaisille.

13. Sitten asiasta kolmanteen. Korkeimmassa oikeudessa on jälleen kerran täytettävänä jäsenen eli oikeusneuvoksen virka. Ilmoittautumisaika virkaan päättyi viime perjantaina. Virasta kiinnostuneiden määrä on laskenut, sillä kun aiemmin hakijoita on ollut jopa yli parikymmentä, oli virkaan ilmoittautuneita nyt vain 13. Joukossa on tuttuja nimiä, kuten seuraavasta hakijoiden listasta voidaan havaita: Ari Kyllönen, Jukka Lindstedt, Risto Jalanko, Asko Välimaa, Olof Rehn, Matti Sepponen, Jukka Mähönen, Markku Fredman, Tatu Leppänen, Anne Ekblom-Wörlund, Lea Nousiainen, Mika Huovila ja Kristiina Harenko. 

14. Kuten tiedämme, korkein oikeus päättää käytännössä täysin suvereenisesti uusien jäsentensä valinnasta. Valinta on kohdistunut usein yllätysnimeen, viimeksi OM:n osastopäällikkö Jarmo Littuseen, jolla ei ollut käytännöllisesti katsoen lainkaan aiempaa kokemusta tuomarin tehtävisä. Kuka mahtaa olla uuden hakijajoukon "littunen"? Joukossa on kolme lakimiestä (Huovila, Fredman ja Mähönen), jotka ovat aiemmin tehtyjen virkaesitysten yhteydessä saaneet KKO:n äänestyksessä hajaääniä. KKO:n presidentti Pauliine Koskelo äänesti viime kierroksella professori Jukka Mähöstä - tunnetaan myös välimiehenä,  mutta jäi vähemmistöön. Tällä perusteella Mähöstä voitaisiin pitää nyt selkeänä ennakkosuosikkina. Hänestä KKO saisi historiansa ensimmäisen miesjäsenen, jonka tavaramerkkinä on ollut aiemmin poninhäntä.

581. Pikavippien korot ja oikeuskulut kuriin

1. Oikeusministeriön pikavippityöryhmä jätti tänään mietintönsä. Lainsäädäntöneuvos Katri Kummoisen johdolla toimineen työryhmän ehdotus (OMTR 17/2012) löytyy tästä.

2. Ehdotuksen tarkoituksena on vähentää pikaluotoista aiheutuvien velkaongelmia rajoittamalla luotonantajan oikeutta periä kuluttajalta korkoa ja muita kustannuksia. Työryhmä pitää sääntelyä pikavippien täyskieltoa tarkoituksenmukaisempana keinona puuttua pikaluottojen aiheuttamiin ongelmiin. Hintasääntely ei estäisi kokonaan pienehköjen kertaluottojen tarjoamista, mutta vaikuttaisi siten, että kuluttaja saa niitä nykyistä kohtuullisemmin ehdoin, sanotaan mietinnnössä.

3. Lakiehdotuksen mukaan pienen luoton todellinen vuosikorko ei saisi ylittää laissa säädettävää prosenttirajaa, jonka työryhmä ehdottaa alustavasti olevan 36-50 prosenttia. Tarkka prosenttiraja on tarkoitus päättää asian jatkovalmistelussa lausuntopalautteen pohjalta. Ehdotettu korkokatto koskisi alle 1 000 euron suuruisia luottoja. Sääntelyn ulkopuolelle jäisivät kuitenkin hyödykesidonnaiset luotot, kuten osamaksulla ostettaviin tuotteisiin liittyvät luotot.

4. Keskimääräisen pikaluoton suuruus oli viime vuoden lopulla noin 243 euroa ja todellinen vuosikorko lähes 900 prosenttia. Työryhmän arvion mukaan ehdotuksen mukainen hintasääntely vähentäisi todennäköisesti merkittävästi nykyisten tyyppisten pikaluottojen tarjontaa.

5. Hyvää luotonantotapaa koskevaa säännöstä ehdotetaan täydennettäväksi siten, että hyvän luotonantotavan vastaista olisi myös lisämaksullisen tekstiviesti- tai muun vastaavan viestipalvelun käyttäminen luottoa markkinoitaessa, sitä myönnettäessä tai muussa luottosuhteeseen liittyvässä asioinnissa. Myös luotonantajan velvollisuutta arvioida kuluttajan luottokelpoisuus ehdotetaan täsmennettäväksi ja tiukennettavaksi. Lisäksi ehdotetaan kiellettäväksi lisämaksullisen tekstiviestipalvelun käyttö kaikessa luottosuhteeseen liittyvässä asioinnissa. Tällaisten palvelujen käyttö vaikeuttaa kokonaiskuvan saamista luoton hinnasta.

6. Itse olen kiinnittänyt jo muutaman vuoden ajan huomiota pikavippien samoin kuin muiden ns. summaarisissa velkomusasioissa käräjäoikeudessa tuomittaviin kulukorvauksiin, jotka perustuvat oikeusministeriön vahvistamiin taksoihin. Nämä taksat ovat täysin kohtuuttoman korkeita, kun otetaan huomioon, että kyse on riidattomista saatavista ja ainoastaan saatavan perinnästä. Itse pikavipistä tai muusta velasta taikka sen suuruudesta ei siis ole riitaa.

7. Olen kirjoittanut pikavippien oikeuskuluista esim. blogissa nro 488/5.10.2011. Asiaa on pohdittu myös esimerkiksi Suomen Kuvalehdessä 16.3.2012.

8. Huutoni - rukouksista ei sentään ole ollut kysymys - on nyt kuultu ja niihin on vastattu, sillä työryhmä ehdottaa mainittujen kulutaksojen tuntuvaa alentamista. Ehdotuksen mukaan oikeudenkäyntikulujen tulisi vastata nykyistä paremmin haastehakemuksen laatimisesta velkojalle aiheutuvaa työtä ja todellisia kustannuksia.

9. Kuten työryhmä toteaa, maksun laiminlyönnistä aiheutuvat kulut, kuten juuri oikeudenkäyntikulut, ovat pikaluotoissa ja muissa alkuperäiseltä pääomaltaan pienehköissä saatavissa suhteellisesti hyvin suuria. Asia onkin niin, että perintäkulut ja erityisesti käräjäoikeuden tuomitsemat oikeudenkäyntikulut ovat johtaneet ja johtavat kuluttajan suurempiin maksuvaikeuksiin kuin itse alkuperäisestä pääomasta ja koroista aiheutuvat maksut.

10. Valtaosa eli noin 70 prosenttia käräjäoikeuteen saapuvista pikavippejä ja muita summaarisia velkomuksia koskevista haastehakemuksista laaditaan ammattimaisissa perintätoimistoissa. Näiden perintätoimistojen käytettävissä on ohjelmistoja, joiden johdosta prosessit ovat pitkälti automatisoituja, ja varsinkin rutiininomaisesti perittävien saatavien oikeudellinen perintä on mahdollista järjestää hyvin tehokkaasti ja alhaisin kustannuksin. Hakemuksen laatimisesta oikeudelle aiheutuvaa työmäärää ja siten kustannuksia on omiaan vähentämään sekin, että oikeudellista perintää edeltävän vapaaehtoisen perinnän vaiheessa tehdyt toimenpiteet ovat monilta osin hyödynnettävissä myös haastehakemusta laadittaessa. Esimerkiksi perintätoimintaa ammattimaisesti harjoittavalta kuluttajasaatavaa perittäessä edellytettävässä maksuvaatimuksessa mainittavat tiedot ovat pitkälti samoja kuin haastehakemuksessa mainittavat tiedot.

11. Myös haastehakemuksen toimittaminen käräjäoikeudelle on sähköisen asioinnin kehittymisen myötä helpottunut, mikä on omiaan vähentämään haastehakemuksen käräjäoikeuteen toimittamisesta aiheutuvia kustannuksia. Haastehakemuksen voi toimittaa käräjäoikeudelle sähköpostilla, minkä lisäksi kesäkuusta 2011 lukien sekä yksityishenkilöt että yritykset ja yhteisöt ovat voineet toimittaa haastehakemuksen sähköisesti oikeushallinnon sähköisen asiointipalvelun kautta käräjäoikeuden käsiteltäväksi. Elinkeinonharjoittajilla on mahdollisuus toimittaa haastehakemukset suoraan käräjäoikeuden tietojärjestelmään Santra-yhteyttä käyttämällä. Vuonna 2011 Santra-yhteyden käyttäjien toimittamat haastehakemukset ovat muodostaneet yli puolet kaikista käräjäoikeuksille toimitetuista haastehakemuksista.

12. Kuten sanottu, oikeusministeriö on vahvistanut summaarisissa velkomusasioissa käytettävät kulutaksat. Nyt ministeriön oma työryhmä on vihdoinkin joutunut toteamaan ja myöntämään, että ellä mainituista syistä vahvistettujen kulutaksojen mukaisesti velallisten maksettaviksi tuomittavat oikeudenkäyntikulut ovat selvästi suurempia kuin mitä hakemuksen laatimisen edellyttämä työmäärä ja siitä aiheutuvat kustannukset keskimäärin edellyttäisivät. Tästä huolimatta kantajat vaativat usein oikeudenkäyntikuluja enimmäismääräisinä, ja useimmiten tuomioistuimet nämä vaatimukset myös hyväksyvät, ihmettelee työryhmä.

13. Tässä ei toki ole mitään ihmeellistä, sillä kun mainitut kulutaksat ovat oikein viranomaisen (viisaudessaan) vahvistamia, niin kyllä perintäfirmat niitä sitten hyödyntävät ihan viimeisen päälle! Perintäfirmat ovat nauraneet partaansa ja hyödyntäneet viranomaisen tyhmyyttä tai/ja välinpitämättömyyttä. Pikavipeillä "höynäytetyt" maksukyvyttömät ihmiset ovat joutuneet oikeusministeriön suosiollisella myötävaikutuksella suuriin velkaongelmiin. Tästä on kysymys.

14. Työryhmä on siis havainnut mainitut epäkohdan ja toteaa olevan perusteltua, että prosessien automatisoitumisesta ja muusta prosessia helpottavasta kehityksestä sekä asiamäärien kasvusta aiheutuvat kustannussäästöt koituvat myös velallisten hyväksi siten, että oikeudenkäyntikulujen enimmäismääriä summaarisissa asioissa alennetaan tuntuvasti.

15. Miten kulutasoja siten ehdotetaan alennettaviksi? Nykyisin velallisen maksettavaksi tulevien oikeudenkäyntikulujen enimmäismäärä riidattomissa velkomusasioissa on perustaksan määräisenä 134 euroa, jos velan pääoma on enintään 250 euroa. Jos velan pääoma on suurempi tai jos kyseessä on häätö, perustaksa on 168 euroa. Jos asia on tavanomaista vaativampi, noudatetaan ns. korkeita taksoja, jotka ovat vastaavasti 218 ja 258 euroa.

16. Ehdotuksen mukaan vastapuolen maksettavaksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen enimmäismäärä olisi 50 euroa, jos velan pääoma on alle 300 euroa. Jos velan pääoma on vähintään 300 euroa mutta enintään 1 000 euroa, oikeudenkäyntikulujen enimmäismäärä olisi 80 euroa. Jos velan pääoma on puolestaan yli 1 000 euroa tai kyse on häädöstä, enimmäismäärä olisi 110 euroa. Korkean taksan mukaiset enimmäismäärät olisivat vastaavasti 80 euroa, 120 euroa ja 160 euroa. Jatkossakin oikeudenkäyntikulut voitaisiin siis ehdotuksen mukaan tuomita taulukon mukaisia taksoja korkeampana erityisen painavasta syystä.

17. Oikeudenkäyntikuluihin sisältyy palkkio oikeudenkäyntiä varten suoritetuista toimenpiteistä, kuten asian vastaanottamisesta, osoitetietojen tarkistamisesta, rekisteriotteen hankkimisesta, haastehakemuksen laatimisesta ja toimittamisesta tuomioistuimelle. Lisäksi ne kattavat kaikki velkojalle aiheutuneet yleiskulut, kuten vuokran, tietoliikenneyhteys-, postitus- ja kopiointikulut. Lisäksi taksat sisältävät tavanomaiset suoranaiset kulut, kuten mahdollisen arvonlisäveron sekä rekisteriotteesta mahdollisesti perityt maksut. Perintäkulut ovat eivät sisälly oikeudenkäyntikuluihin ja sama koskee ulosottomaksuja.

18. Työryhmän mietinnön sivulla 48 on havainnollistettu, miten työryhmän ehdotus summaaristen asioiden oikeudenkäyntikulujen enimmäismääristä muuttaisivat nykytilannetta. Oikeusministeriön maksuviivästystyöryhmä on jo viime vuonna ehdottanut pikaluottojen perintäkulujen enimmäismäärien alentamista (OMTR 54/2011).

19. Työryhmän ehdotus kulutaksojen alentamiseksi on oikeansuuntainen. Ehdotetuilla muutoksilla pyritään siihen, että velallisen maksettavaksi tuomittavat oikeudenkäyntikulut vastaisivat nykyistä paremmin todellisesta ajanhukasta aiheutuvaa työmäärää ja siitä aiheutuvia kustannuksia. Ehdotuksella pyritään myös estämään tilanteita, joissa pelkkä täytäntöönpanoperusteen hakeminen eli riidattoman saatavan perintä kasvattaa velallisen velkasaldoa jopa moninkertaiseksi alkuperäiseen velkapääomaan nähden.

20. Minusta mutta taksoja voitaisiin leikata vielä jonkin verran nyt ehdotettua enemmän. Ruotsissa vastaavasta perintäprosessissa oikeudenkäyntikulujen taksa on saatavan suuruudesta riippumatta 640 kruunua eli noin 60 euroa.

21. Työryhmä ei ole tarkemmin perustellut, miksi oikeudenkäyntikulujen enimmäismääriä määriteltäessä tulisi käyttää saatavan pääoman suuruuden mukaan eri kategorioita ja vieläpä kolmea eri kategoriaa; nykyisin on sentään tyydytty vain kahteen kategoriaan. 300 euron suruisen saatavan perintä oikeudessa ei voine aiheuttaa esimerkiksi perintätoimistolle sen enempää työtä ja kustannuksia kuin 50 tai 100 euron suuruisen saatavan perintäkään. Ainoa lisäkustannuksia saatavan pääoman suuruuden perusteella voisi olla arvolisävero. Myös ehdotuksessa sälytettäväksi ehdotettu ns. korkea taksa, joka perustuu asetuksen mukaan siihen, että asia on "tavanomaista vaativampi," tuntuu nykyisenkaltaisessa pitkälti sähköiseen asiointiin perustuvassa perintäprosessissa aikansa eläneeltä ja siitä voitaisiin luopua kokonaan.

22. Itse asiassa pikavippien ja muiden selvien ja riidattomien saatavien kierrättäminen käräjäoikeuden päätöksellä tapahtuvan saatavan vahvistamisen kautta ulosottoon on täysin tarpeetonta ja sitä tulisi luopua kokonaan. Kun kysymys on yksinomaan saatavan perinnästä, voitaisiin hakemus kenenkään oikeusturvaa vaarantamatta tehdä käräjäoikeuden sijasta suoraan ulosottoviranomaiselle. Velalliselle varattaisiin tilaisuus kuulluksi ja jos saatavaa ei kiistettäisi, asia olisi valmis ulosottoon. Ainoastaan siinä käytännössä hyvin harvinaisessa tilanteessa, jolloin velallinen kiistää saatavan, asia siirrettäisiin käräjäoikeuden käsiteltäväksi. Jos velkoja haluaisi jostakin syystä, kuten esimerkiksi ulkomailla tapahtuvan täytäntöönpanon turvaamiseksi, saatavastaan oikeuden tuomion, hän voisi velkoa saatavaa käräjäoikeudelle tehtävällä hakemuksella.

23. Ruotsissa on jo parikymmentä vuotta sitten siirrytty suoraan ulosottoviranomaisen luona tapahtuvaan saatavan vahvistamismenettelyyn (betalningsföreläggande) eikä minkäänlaisia ongelmia ole esiintynyt. Kyseissä menettelyssä vahvistettu kulutaksa on saatavan suuruudesta riippumatta vakio eli 640 kruunua, joka vastaa suunnilleen 60 euroa. Olen esittänyt, että meilläkin luovuttaisiin tarpeettomasta "käräjäkierroksesta" ja siirryttäisiin Ruotsin mallin mukaiseen joustavaan ja huokeaan menettelyyn.

24. Oikeuden eli tässä tapauksessa siis oikeusministeriön myllyt jauhavat kuitenkin Suomessa hyvin, hyvin hitaasti, joten saanemme odotella vielä jonkin aikaa ministeriöltä perintäprosessin järkevöittämisesitystä.

25. Summaaristen perintäasioiden lukumäärä käräjäoikeuksissa on ilmeisesti juuri pikavippien yleistymisen myötä kasvanut hyvin voimakkaasti. Kun vuonna 2000 käräjäoikeuksiin saapuneita summaarisia asioita oli noin 135 000, vuonna 2011 saapuneiden summaaristen asioiden kokonaismäärä oli jo noin 340 000. Jos perintäasiat ohjattaisiin suoraan ulosottoviranomaisten käsittelyyn, käräjäoikeuksien työmäärä vähenisi ja ne voisivat keskittyä todella riitaisten asioiden käsittelyyn.

516. Oikeusministeriöltä tulossa kummallinen lakiehdotus yksityisestä parkkivalvonnasta

1. Oikeusministeriö kaavailee, että yksityinen pysäköinninvalvontayhtiö ei voisi jatkossa itsenäisesti määrätä valvontamaksuja.

2. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson kertoi eilen MTV3:n uutisille ministeriön suunnitelmasta, jonka mukaan yksityinen pysäköinninvalvonta voisi jatkossa olla ainoastaan "viranomaistoimintaa avustavaa". Samalla "viranomaiset" saisivat myös osan yksityisten parkkiyhtiöiden kirjoittamista sakkomaksuista.

3. Ministeri Henriksson: Olemme päätyneet siihen, että tämä on se ainoa vaihtoehto. Mutta se voi olla erittäin hyvä vaihtoehto. Yksityinen yritys voisi edelleen hoitaa valvontaa, mutta viime kädessä päätöksen tekisi viranomainen. - Minkä päätöksen? Ilmeisesti päätöksen valvontamaksun vahvistamisesta.

4. Ehdotus, joka on vasta alustava, vaikuttaa suoraan sanoen käsittämättömältä, etten sanoisi pähkähullulta.

5. Tätä käsitystä lisää vielä se, että oikeusministeri puhuu, ainakin MTV3:n Uutisten mukaan, "parkkisakoista" tai yksityisistä sakoista", vaikka valvontamaksuissa ei ole tietenkään kysymys lainkaan sakoista tai sakotuksesta. Vaikka ruotsinkielinen oikeusministeri puhuu tunnetusti hieman "hoono soomi", pitäisi hänen hallita ammattiterminologiaa sen verran, ettei päästelisi suustaan aivan minkälaisia sammakoita tahansa.

6. MTV3:n mukaan oikeusministeri ja -ministeriö lähtisivät siitä, että parkkifirmojen tilanne olisi tällä hetkellä "hyvin epäselvä". Perustuslakivaliokunta "linjasi" keväällä, ettei parkkisakkoa voi kirjoittaa muu kuin viranomainen. Tarkkaan ottaen valiokunta ei kuitenkaan näin "linjannut", vaan se totesi vain, ettei hallituksen silloinen lakiesitys täyttänyt kaikilta osin valvonnalta edellytettäviä vaatimuksia.

7. Kun pysäköinninvalvonta ja valvontamaksujen määrääminen perustuu sopimusoikeuteen ja yksityisiin sopimuksiin, ei tilanne ole oikeudellisesti mitenkään epäselvä. Valvontamaksujen määrääminen on riippumattoman tuomioistuimen eli korkeimman oikeuden oikeusvoimaisen ennakkopäätöksen mukaan täysin laillista toimintaa. Korkeimman oikeuden sanotun sanottua ratkaisua vaadittiin purettavaksi, mutta korkeimman mukaan edellytyksiä purkuun ei ollut.

8. Kuten perustuslakivaliokunnan edellinen puheenjohtaja Kimmo Sasi keväällä, myös oikeusministeri Henriksson joutui toteamaan, että "toistaiseksi" yksityiset toimijat kuitenkin "jakavat parkkimaksuja" korkeimman oikeuden heille myönteisen ennakkopäätöksen mukaisesti.

9. Ministerin sanoi edelleen, kuten keväällä Kimmo Sasi, että yksityisten parkkifirmojen kirjoittamat valvontamaksut "on syytä joka tapauksessa maksaa".

- Jokainen meistä päättää itse, minne pysäköimme. Jos ajaa sellaiselle paikalle, missä on selvästi viitattu, että tämä on yksityinen ja maksullinen pysäköintialue, silloin myös sitoutuu sopimukseen, totesi Henriksson.

10. Henrikssonin mukaan nyt on kysymys oikeusministeriön työryhmän alustavasta luonnoksesta. Luojan kiitos, voisi sanoa, sillä luonnos on todella niin erikoinen, ettei sillä luulisi olevan, jos järkeviä ollaan, minkäänlaisia etenemisen mahdollisuuksia.

11. Ministerin mukaan "lupa" haettaisiin poliisilta, joka yhdessä kuntien kanssa sinetöisi lopullisen päätöksen parkkisakosta; hämärä sanoma. "Näin rahapulassa kärvistelevä poliisi ja kunnat myös saisivat osan tuotoista", todetaan MTV3:n uutisessa. Mitähän mainitulla "luvalla" tarkoitetaan? Ilmeisesti sitä, että yksityisestä pysäköinninvalvonnasta tehtäisiin luvanvaraista toimintaa. Lupaa olisi tarkoitus hakea poliisihallitukselta.

12. Ministeri Henriksson: "Samalla osa näistä pysäköinninvalvontamaksuista pitäisi tulla tälle yksityiselle yrittäjälle. Muuten tässä ei olisi mitään logiikkaa". Viranomaisten osuutta yksityisten parkkifirmojen saamista valvontamaksuista ei ole vielä määritelty.

13. Oikeusministeriö edellyttää, että yksityiset pysäköintiyhtiöt saisivat koulutusta ja heidän tulisi täyttää myös tietyt kriteerit. Ministeri toivoi, että keskustelu ministeriön alustavasta luonnoksesta aloitettaisiin nyt, ja lakiesitys saataisiin eduskuntaan kevään aikana.

14. On ilman muuta selvää, että yksityinen pysäköinninvalvonta tulee saattaa luvanvaraiseksi ja että pysäköintifirmojen tulee täyttää tietyt kriteerit. Mädät omenat tulee poistaa toiminnan piiristä. Parkkifirmojen toimintaa on valvottava ja pysäköinninvalvojille tulee järjestää koulutusta.

15. Mutta muilta osin ministeriön luonnosehdotus menee pahasti metsään. Ministerin ja ministeriön tulisi toki myöntää, ettei yksityisessä pysäköinninvalvonnassa ole kyse sakotuksesta tai yleensä viranomaistoiminnasta. Kun se ei ole sellaista muissakaan pohjoismaissa, niin miksi siitä pitäisi Suomessa väkisin tehdä julkista vallankäyttöä? Outoa.

16. Aivan ihmeellinen on luonnosehdotus, jonka mukaan "sakot", siis valvontamaksut, jaettaisiin kolmeen osaan: yksi osa valtiolle eli poliisipulasta "kärvistelevälle" poliisille, yksi osa kunnalle ja vain yksi osa koko toimintaa taloudellisella riskillään pyörittävälle pysäköintifirmalle.

17. Miksi valtion eli käytännössä poliisin pitäisi saada yksityisistä pysäköintimaksusta kolmannes tai jokin muu osuus? Siksi, ehdottaa ministeri aivan pokkana, että kaikki valvontamaksut menisivät automaattisesti poliisin tarkastettaviksi ja allekirjoitettaviksi. Täysin hullu ehdotus, joka lisäisi byrokratiaa ja vaikeaksi kerrotusta resurssipulasta jo ennestään kärsivän poliisin työmäärää.

18. Parkkisakkojen, todellisuudessa siis valvontamaksujen, kolmijaossa otettaisiin todella pitkä harppaus taaksepäin. Noin 700-1000 vuotta sitten nimittäin Ruotsi-Suomessa oli vallalla käytäntö, jossa sakot jaettiin myös kolmen eri tahon kesken: 1) kuninkaalle tai kruunulle, 2) rikoksen uhrille ja 3) tuomarille. Nyt siis palattaisiin keskiaikaiseen oikeuskäytäntöön., todella huimaa! Näin "nerokkaan" jipon voi ilmeisesti keksiä vain "ruotsalainen" eli ruotsinkielinen ministeri ja hänen johdollaan toimiva ministeriö!

19. Luuleeko ministeri aivan tosiaan, että yksityiset yrittäjät rupeaisivat pyyteettömästi keräämään autoilijoilta "sakkorahoja" jaettaviksi kruunulle eli valtiolle poliisien palkkausta tai kunnalle jotain mutta tarkoitusta varten? Jos luulee, niin hän kyllä erehtyy pahemman kerran; ehdotus on täysin epärealistinen.

20. Ministerin ehdotus johtaisi toteutuessaan siihen, että yksityinen pysäköinninvalvonta päättyisi kokonaan ja yksityisillä alueilla palattaisiin entiseen käytäntöön eli täysin villiin pysäköintiin, jota ei valvoisi kukaan. Kunnallinen pysäköinninvalvontahan ei tunnetusti toimi kunnolla edes kuntien ja valtion alueilla.

21. Nykyisin yksityinen parkkivalvonta pelaa saamieni tietojen mukaan erittäin hyvin. Aiemmin villistä ja valvomattomasta pysäköinnistä kärsineet asuinkerrostalojen asukkaat ja liikekeskuksissa asioivat autoilijat ovat järjestelyyn erittäin tyytyväisiä.

22. Tämän hyvin toimivan järjestelmän ministeriön hurja joukko oikeusministerin ja hänen avustajakaartinsa johdolla haluaa nyt kerta kaikkiaan romuttaa. Parkkiaktivistit ja -huligaanit hurraavat ministerille, eivät juuri muut.

23. Vaikuttaa hieman oudolta, että juuri oikeistolaisen puolueen ministeri on romuttamassa tai kahlitsemassa merkittävästä ongelmasta huolehtivaa yksityistä yritystoimintaa ja perustaa tilalle byrokratiaa lisäävän kummallisen järjestelmän. Hallituspuolue kokoomus ei kuitenkaan näytä haluavan jäädä tässä suhteessa yhtään pekkaa ministeriä pahemmaksi, vaan sen kansanedustaja (Sampsa Kataja) ajaa yksityisten pikavippifirmojen toiminnan lakkauttamista. On siinä meillä oikeistolainen juristiparivaljakko: oikeusministeri haluaa lakkauttaa yksityiset parkkifirmat ja kokoomuksen kansanedustaja puolestaan yksityiset pikavippifirmat!

24. Toki pikavippifirmojen toiminnassa on paljon epäkohtia. Mutta tämä johtuu suurelta osin siitä, että toimintaa ei ole pystytty eikä oikeastaan edes haluttu kontrolloida riittävästi. Firmojen markkinointia ei tunnuta saatavan kuriin millään eikä mikään viranomainen tunnu haluavan ottaa firmojen valvontaa kontolleen.

25. Julkisuudessa kansanedustajat ja muut "vaikuttajat" ovat vaahdonneet vain pikivippien korkeista laskennallista koroista, vaikka korot ei muodostu käytännössä euromääräisesti mitenkään suuriksi, jos vipit maksetaan ajallaan takaisin.

26. Todellisen ongelman, joka unohdettiin esimerkiksi eilen illalla A-Talkin keskustelussa, muodostavat maksamattomien pikavippien perintä-, oikeudenkäynti- ja ulosottokulut. Perintäkulut, mutta erityisesti käsittämättömän korkeiksi vahvistetut käräjäoikeuskulut, ovat pikavipeissä ylivoimaisesti suurin ongelma. Mutta tätä Sampsa Kataja ja muu kansanedustajat eivät tunnu ymmärtävän.

27. Tästä ei voida kuitenkaan syyttää pikavippifirmoja tai perintätoimistoja, sillä lainsäätäjä on itse vahvistanut perintämaksujen määrät ja delegoinut käräjäoikeuskulujen vahvistamisen oikeusministeriön tehtäväksi. Ministeriö on aikanaan mennyt maksujen vahvistamisessa suurten kansainvälisten perintäfirmojen retkuun ja vahvistanut oikeudenkäyntikulumaksut järkyttävän suuriksi eli määriin, jotka ylittävät viisi- tai kuusikertaisesti Ruotsissa samanlaisissa asioissa vahvistetut kulumaksut.

28. Suomessa ylivoimaisesti suurimmat kulut aiheutuvat selvien ja riidattomien saatavien perinnässä aiheutuvat asioiden tarpeettomasta kierrättämisessä käräjäoikeuden kautta. Ruotsissa tästä täysin turhasta ja tarpeettomia lisäkuluja aiheuttavasta käsittelyvaiheesta on luovuttu jo ajat sitten. Mutta Suomessa siitä pidetään itsepäisesti kiinni ja siunauksensa tämä typeryys on saanut aina korkeinta oikeutta myöten. Rikospuolella poliisi ja syyttäjä ovat tuomareina sakkojutuissa, joissa tuomittavat sakot voivat nousta hyvinkin suuriksi, mutta Suomessa 20-50 euron pikivippiasiasta pitää ensin saada, näin on korkein oikeus lausunnossaan presidentti Pauliine Koskelon johdolla "linjannut", ennen ulosottoa käräjäoikeuden yksipuolinen tuomio. Kenenköhän joukoissa Pauliine Koskelo tässä asiassa seisoo?

29. Järkyttävää typeryyttä!

488. Pikavippien perinnässä räikeimmät epäkohdat ylisuurissa kulutaksoissa ja viranomaisten päällekkäisissä tehtävissä

1. Pikavipeistä ja muihin kulutusluottoja koskevista ongelmista keskustellaan jatkuvasti. Ensin puhuttiin pikavippien kohtuuttomista ehdoista eli suurista vuosikoroista sekä erilaisista käsittely- ja toimitusmaksuista. Nyt on huomattu, että maksamattomien pikavippien kasvu johtuu näiden saatavien perinnässä ilmenevistä ongelmista eli perintätoimistojen veloittamista ylisuurista kuluista. Pikavippifirmat myyvät saatavansa perintätoimistoille heti, kun laina on jäänyt eräpäivään mennessä maksamatta, minkä jälkeen perintätoimisto alkaa karhuta vippiä.

2. Pauli Vahtera otsikoi Iltalehdessä 22.9. olleen blogijuttunsa otsikolla "Perintäkulut tuhoavat nuorten talouden, eivät pikavipit." Vahteran mukaan pikavipeillä nuori ei saa talouttaan tuhottua, Mutta hoitamattomista pikavipeistä ja maksamattomista laskuista tulee niin suure velat, etteivät kaikki nuoret voi niistä selvitä. Vahtera puuttui perintätoimistojen veloittamiin maksuihin ja ehdottaa sääntelyä, jonka mukaan perintäkulut eivät saisi koskaan ylittää alkuperäisen velan määrää.

3. Perintätoimistojen noudattamaan käytäntöön kiinnitti pari päivää sitten huomiota myös maan ylin ulosottoviranomainen eli valtakunnanvouti Juhani Toukola; komealta kalskahtava virkanimike muuten. Toukolan mukaan pienten pikavippien ja muiden kulutusluottojen perinnässä on havaittavissa selviä ongelmia. Valtakunnan ylin virkamieskin on siis nyt havahtunut siihen, minkä me kaikki muut olemme jo aiemmin tienneet. Kun alun perin pienet ja maksamatta jääneet saatavat saapuvat ulosottoon, ne ovat summaltaan moninkertaisia alkuperäiseen pääomaan verrattuna, sanoi Toukola MTV3:lle antamassaan lausunnossa.

4. Perintätoimistoille näyttäisi tulleen esimerkiksi tavaksi yrittää keinotekoisesti velkapääomaa kerryttämällä. Velalliselle voidaan lähettää vain yksi maksumuistutus tai -kehotus, minkä jälkeen siirrytään maksuvaatimuksen käyttämiseen, joita voi olla kolme tai neljä. Maksuvaatimus on kehotusta ainakin sikäli vakavampi ja järeämpi toimenpide, että sen taksaksi on säädetty velotun pääoman suuruudesta riippuen joko 21 euroa tai, jos saatavan pääoma on yli 250 euroa, 45 euroa; maksumuistutuksesta peritään sitä vastoin vain 5 euroa.

5. Vahtera ja Toukola ovat toki oikeassa perintätoimiston perintäkustannusten osalta. Lähes tavaksi näyttäisi esimerkiksi tulleen käytäntö, jossa että perintätoimisto lähettää velalliselle yhden "halvan" maksumuistutuksen, mutta sen jälkeen voidaan lähettää 2-3 taikka neljäkin maksumuistutusta, á 21 euroa tai yli 250 euron saatavan osalta á 45 euroa. Johan tuosta kertyy "mukavasti" maksettavaa velalliselle.

6. Mutta, ja mikä tärkeintä, sekä Vahtera että Toukola näyttävät sivuuttavan ja unohtavan kokonaan sen, mistä kaikkein suurimmat, voisi sanoa jopa räikeimmät maksut ja kulut kertyvät pikavipeille ja muille kulutusluotoille niin, että esimerkiksi satasen (100 e) suuruinen pikavippi kasvaa lopulta nelinkertaiseksi (400 e).

7. Ne kertyvät velallisen maksettaviksi tulevista oikeudenkäyntikuluista ja ulosottomaksuista. Ne ovat todella ylisuuria ja täysin epäsuhteessa vähäisen pikavipin pääomaan nähden. Ovatko vahvistetut kulutaksat edes asianmukaisia ja todellisiin kuluihin perustuvia? Tätäkin voidaan epäillä.

8. Mistä tämä sitten johtuu? Vastaus: vika on valtiovallassa ja lainsäätäjässä, tarkemmin sanottuna oikeusministeriössä, sillä lain mukaan oikeusministeriö vahvistaa ulosottomaksut samoin kuin riidattomissa velkomusasioissa velallisen maksettavaksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen taksat.

9. Varsinkin mainitussa oikeudenkäyntikulujen taksoissa on todella paljon ilmaa kun otetaan huomioon, että saatavien hakuprosessi samoin kuin menettely, jossa saatavat vahvistetaan maksettaviksi, on rutiininomaista ja asiointi perintätoimistojen ja käräjäoikeuden välillä on jo vuosien ajan tapahtunut sähköisesti. Tämä on varmaankin säästänyt perintätoimistojen henkilökuntamenoja.

10. Oikeusministeriön riidattomissa velkomusasioissa vahvistamat taksoja tarkistetaan säännönmukaisesti vuosittain ja tarkistukset on tehty - yllätys yllätys - aina ylöspäin eli taksoja korottaen. Viimeisin oikeusministeriön päätös on annettu 29.12.2010 ja se on tullut voimaan tämän vuoden alussa.

11. Jos asia on tavanomainen, mitä ko. perintäasiat aina säännönmukaisesti ovat, ja haastehakemuksella velotun velan pääoma on enintään 250 euroa, vastaaja tuomitaan maksamaan oikeudenkäyntikuluja kantajalle 134 euroa. Tavanomaista vaativammassa asiassa kuluja tuomitaan korkeintaan 250 euron pääomaa koskevassa asiassa 218 euroa. Jos taas maksettavaksi vaadittu velan pääoma on yli 250 euroa, joutuu vastaaja maksamaan oikeudenkäyntikuluja kantajalle eli käytännössä useimmiten perintätoimistolle 168 tavanomaisessa asiassa ja "vaativassa asiassa" 258 euroa.

12. Eikä tässä suinkaan vielä kaikki, sillä näiden taksojen päälle tulee vielä kantajalta perittävä oikeudenkäyntimaksu, jonka suuruus on 60 euroa, jos asiointi perintätoimistosta käräjäoikeuteen on tapahtunut eli haastehakemusta koskevat tiedot on toimitettu käräjäoikeuteen sähköisesti eli asiointiliittymää hyödyntäen suoraan käräjäoikeuden tietojärjestelmään. Paperimuotoisella haastehakemuksella käräjäoikeuteen toimitetussa asiassa taksoihin lisätään 80 euron suuruinen oikeudenkäyntimaksu. Jutun hävinnyt vastaaja - nämä selvät ja riidattomat perintäasiat ratkaistaan käräjäoikeudessa aina kantajan eduksi yksipuolisella tuomiolla (ratkaisija on yleensä käräjäoikeuden kanslisti tai toimistosihteeri) - velvoitetaan korvamaan jutun voittaneelle kantajalle, tässä siis perintätoimistolle, oikeudenkäyntikuluina myös mainittu oikeudenkäyntimaksu.

13. Pikavippiasian käräjäoikeudessa "hävinnyt" vastaaja - kyse ei ole mistään varsinaisesta oikeusriidasta, vaan yksinomaan saatavan perinnästä - joutuu korvaamaan oikeudenkäyntikuluina perintätoimistolle 194 euroa, jos velan pääoma on enintään 250 euroa, tai 228 euroa, jos velan pääoma on yli 250 euroa. Käräjäoikeuden tuomion jälkeen velallinen saa luottotietoihinsa maksuhäiriömerkinnän.

14. Vasta käräjäoikeuden yksipuolisen tuomion perusteella pikavippiasia etenee "varsinaiseen perintään" eli ulosottoon, joka tarkoittaa velallisen omaisuuden tai käytännössä usein palkan ulosmittausta velasta. Velkoja joutuu suorittamaan valtiolle tietynsuuruisen ulosottomaksun, joka lisätään velalliselta perittävään ja mahdollisesti ulosotettavaan kokonaissummaan. Ulosottomaksun suuruus vaihtelee 2 eurosta 50 sentistä 210:een euroon velan suuruudesta riippuen. Esimerkiksi 100 euron suuruisen velan ulosottomaksu on 12 euroa ja eli 335 euroa mutta enintään 670 euron suuruisen saatavan osalta 56 euroa. Tämä niin sanottu taulukkomaksu peritään velalliselta kulloinkin kertyneestä suorituksesta tai velan lyhennyksestä.

15. Olen edellä käsitellyt lähinnä vain pikavippien perinnän yhteydessä suoritettavia maksuja. Samanlaisia ja samansuuruisia maksuja kertyy myös muiden kulutusluottojen sekä erilaisten "pikkumaksujen" kuten esimerkiksi puhelin- ja sähkömaksujen maksamatta jättämisestä. Pikavipin yms. maksun eräännyttyä velallinen joutuu maksamaan saatavalle myös 8 prosentin suuruista viivästyskorkoa, jollei muusta ole sovittu.

16. Tässä pari esimerkkiä siitä, miten maksamaton vähäinen pikavippi (100 euroa) tai puhelinlasku (35 euroa) voi paisua perintäkulujen ja oikeudenkäyntimaksujen johdosta moninkertaiseksi (Lähde: Takuu-Säätiö; Intrum Justitia).

Pikavippi 100 euroa

Korko 2 viikossa 19

Eräpäivän siirto 23

2 maksumuistutusta 10

Perintätoimiston maksuvaatimus 21

Käräjäoikeuden oikeudenkäyntikulut 214

Ulosottomaksu 10

Yhteensä 397 euroa

Puhelinlasku 35 euroa

2 maksumuistutusta 10

Perintätoimiston maksuvaatimus 21

Käräjäoikeuden oikeudenkäyntikulut 214

Ulosottomaksu 7,40

Viivästyskorko 0,70

Yhteensä 288,10 euroa

Kummassakin tapauksessa tulee maksettavaksi lisäksi viivästyskorkoa (8%) pääomalle ja kuluille.

17. Huomataan siis, että oikeudenkäyntikulut ja -maksut muodostavat velalliselta perintätoimistojen toimesta karhuttavista pikavipeistä ja laskuista puolet ja enemmänkin. Tämä jättää täysin varjonsa aiemmin "päivittelyn kohteena olleet pikavippien kohtuuttomat vuosikorot samoin kuin perintätoimistojen perintäkulut.

18. Onko noin suurissa kulutaksoissa ja koko tuomioistuimessa tapahtuvassa perintämenettelyssä mitään järkeä? Voitaisiinko perintää kenties yksikertaistaa ja oikeudenkäyntikukuissa muutenkin säästää?

19. Vastaukseni on jo kauan ollut ja on edelleen, että suomalaisessa perintätoimessa siltä osin kuin se on määrätty tapahtuvaksi ensi vaiheessa tuomioistuimessa, ei ole järkeä.

20. Menettelyä voidaan yksinkertaistaa ja kustannuksia säästää jättämällä pois koko käräjäoikeusvaihe. Vahvistetuissa oikeudenkäyntikulutaksoissa on muutenkin niin paljon ilmaa, että niitä pitäisi ehdottomasti alentaa. Nykyisestä käytännöstä ja menosta hyötyvät vain perintätoimistot, eivät ketkään muut; perintätoimistot hyötyvätkin sitten sitä enemmän.

21. Olen kirjoittanut blogissani aiemmin neljä kertaa suomalaisen yliraskaan ja kalliin perintämenettelyn epäkohdista, suorastaan hölmöydestä. Samaan syssyyn olen taivastellut oikeusministeriön perintäjutuissa vahvistamien kulutaksojen suuruutta, kun niitä verrataan Ruotsissa vastaavanlaisissa asioissa vahvistettuihin kulutaksoihin.

22. Viittaan tässä mainittuihin kirjoituksiin, jotka löytyvät blogin numeroista 124/7.7.2009 (Riidattomien velkojen ja pikavippien perintä käräjäoikeuksissa on järjetöntä ja kallista); 128/21.7.2009 (Saatavien perintä on härskiä, mutta laillista rahastusta); 131/30.7.2009 (Saatavien perintä: miksi perintäasioita ei siirretä tuomioistuimilta ulosottolaitokselle?) ja 152/19.9.2009 (Saatavien perintä: Kuluttajaliitto heräsi vihdoin).

23. Reseptini on se, että pikavippien ja muiden riidattomien saatavien oikeudellinen perintä aloitetaan siten, että saatavan vahvistamista ja ulosottoa koskeva hakemus tehdään suoraan ulosottoviranomaiselle. Käräjäoikeusvaiheesta, jonka osalta suurimmat kustannukset nykyisin aiheutuvat, luovuttaisiin siis kokonaan, ja käräjäoikeudelle nykyisin sanotuissa asioissa kuuluva toimivalta siirretään ulosottoviranomainen, joka varaa aluksi velalliselle tilaisuuden tulla asiassa kuulluksi. Jos velallinen ei kiistä tai riitauta saatavaa, ulosottoviranomainen antaa maksamismääräyksen eli vahvistaa saatavan maksettavaksi, jolloin velka on samalla heti ulosmitattavissa. Jos taas velallinen vastustaa hakemusta, asia palautetaan velkojalle, joka voi tämän jälkeen halutessaan viedä asian käräjäoikeuteen normaalina riita-asiana.

24. Tämä eräänlainen "yhden luukun" järjestelmä on ollut Ruotsissa jo pitkään käytössä ja se on osoittautunut erittäin onnistuneeksi ja toimivaksi järjestelyksi sekä asianosaisten että käräjäoikeuksien työnsäästön kannalta. Lisätietoja Ruotsin järjestelmästä löytyy tästä. Käytännössä velalliset riitauttavat velkojan riidattomiksi ilmoittamia saatavia vain harvoin. Oikeusturva ei vaarannu eikä voisikaan vaarantua, koska kyse on yksinomaan selvien saatavien perinnästä eikä asiassa ole riitaa saatavan olemassaolosta tai pätevyydestä. Ulosottomenettelyä edeltävä käräjäoikeusvaihe on tarpeeton ja aiheuttaa, kuten Suomessa on nyt nähty, vain päällekkäistä työtä sekä turhia ja todella merkittäviä kustannuksia nimenomaan pienimmissä velkomusasioissa.

25. Mahdollisesti blogikirjoitusteni johdosta Kuluttajaliitto esitti syyskuussa 2009 oikeusministeriölle, että myös Suomessa harkittaisiin riidattomien saatavien osalta siirtymistä Ruotsin mallin mukaiseen menettelyyn. Oikeusministeriöstä ei ole kuitenkaan kuulunut ehdotuksen johdosta mitään. Tammikuussa 2010 oikeusministeriön korkea virkamies reagoi hänelle syyskuussa 2009 lähettämääni blogikirjoitukseen ja kertoi, että "he ministeriössä" eivät ole aikeissa ryhtyä asiassa toimenpiteisiin.

26. Olen edellä viitatuissa kirjoituksissani torjunut mielestäni perustellusti kaikki epäilyt tai vastaväitteet tai epäilyt epäkohdista, joita Ruotsin mallin mukaiseen järjestelyyn siirtymisestä on väitetty meillä aiheutuvan. Viittaan muun muassa Helsingin Sanomien mielipidesivulla vuonna 2007 käymääni keskusteluun korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelon kanssa.

27. Minusta on outoa, että korkein oikeus vastustaa - teki näin siis ainakin vielä vuonna 2007 - ehdotusta riidattomien perintäasioiden siirtämisestä käräjäoikeuksista ulosottolaitokselle. Esimerkiksi asianosaisten oikeusturva ei edellytä, että perintäasia pitäisi panna vireille ensin käräjäoikeudessa. Vielä oudommalta tilanne näyttäytyy, kun sitä verrataan rikosprosessiin, jossa lukumääräisesti ylivoimaisesti suurin osa asioista ratkaistaan lopullisesti, ei suinkaan käräjäoikeudessa, vaan joko poliisin tai syyttäjän päätöksellä rikesakolla tai rangaisyusmääräyksellä.

28. Rikosasioissa vastaajan oikeusturva on aina korostetummin etualalla kuin konsanaan riita-asioissa. Jos kerran selvissä ja tunnustetuissa tapauksissa rikosasia voidaan, vastaajan oikeusturvan mitenkään kärsimättä, ratkaista syyttäjän tai poliisin päätöksellä, tuntuu täysin käsittämättömältä, että riidatonta ja selvää velkomusasiaa, jossa on kyse ainoastaan saatavan perinnästä, ei voitaisi jättää täytäntöönpanoviranomaisen ratkaistavaksi, vaan siitä pitää korkeimman oikeuden kannan mukaan saada ensin tuomioistuimen eli käräjäoikeuden tuomio.

Poliisi voi antaa rikesakon ja syyttäjä määrätä "rankkarilla" vastaajalle vaikka miten suuren sakon periaatteessa tahansa, mutta 20 euron kännykkälasku on aina kiikutettava käräjäoikeuden vahvistettavaksi. Hölmöläisten hommaa, sanon minä. Kaksivaiheisesta perintäsysteemistä seuraa vain tarpeetonta päällekkäistä työtä kahdessa eri viranomaisessa ja asianosaisille turhia lisäkustannuksia.

29. Oikeusministeriön riidattomissa velkomisasioissa vahvistamat kulutaksat ovat muutenkin käsittämättömän suuret. Se, että perintäprosessi on edellä kerrotulla tavalla kaksivaiheinen, ei yksistään selitä vahvistettujen kulutaksojen suuruutta, koska ulosottoa varten on vielä olemassa omat maksunsa.

30. Kuten edellä olen kertonut, nykyisestä käräjäoikeudessa tapahtuvasta perinnästä katsotaan aiheutuvan kuluja 194-330 euroa - ns. vaativammissa asioissa vielä tätä enemmän - jotka velallinen joutuu maksamaan. Jos velallinen ei pysty maksamaan kuluja, ne jäävät velkojan maksettaviksi. Ruotsissa käytössä olevasta maksamismääräysmenettelystä sitä vastoin aiheutuu sanottuja kuluja vuodelta 2009 vahvistetun taksan mukaan 640 kruunua eli ainoastaan vähän yli 60 euroa. Suomessa kyseisissä asioissa tuomitut oikeudenkäyntikulut ovat siis kolmesta viiteen kertaan suuremmat kuin Ruotsissa. Erityisesti pieniä velkoja kuten juuri pikavippejä perittäessä oikeudenkäyntikulut ovat kohtuuttomat velalliselle.

31. Minusta on hyvä syy epäillä, aiheutuuko perintätoimistoille ja muille velkojille Suomessa todella selvässä ja riidattomassa velkomusasioita todella noin paljon enemmän kuluja kuin Ruotsissa. Jos Ruotsissa, jossa toimii samoja kansainvälisiä perintätoimistoja kuin Suomessakin, perintätoimistot joutuvat pyörittämään oikeudellista perintäänsä 60 euron suuruisella kulutaksalla per asia, niin miksi ne eivät pääse samaan Suomessa, vaan heidän kulunsa pitää korvata täällä ruhtinaallisesti eli 3-5 kertaa suuremmilla summilla? Oikeudellinen perintä on kuitenkin kummassakin maassa samanlaista eli käytännössä yhtä helppoa ja rutiininomaista. Maksamattomat pikavipit ja laskut tulevat pikavippifirmoilta ja muilta velkojilta perintätoimistoon konekielisesti. Perintätoimiston järjestelmät lähettävät karhukirjeet eli maksumuistutuksen ja -vaatimukset velallisille automaattisesti.

32. Myös oikeudellinen perintä käräjäoikeudessa ja ulosottoviranomaisessa tapahtuu konekielisesti ja sähköisesti. Pitääkö perintäfirman saada Suomessa kulukorvaus viisinkertaisina Ruotsiin verrattuna vain siksi, että vireillepanoasiakirja toimitetaan (konekielisesti) tuomioistuimeen, kun se Ruotsissa lähetetään ulosottoviranomaiselle? Johtuisiko puheena oleva naapurimaiden välinen ero vain siitä, että asiointi käräjäoikeudessa olisi jotenkin "fiinimpää" tai vaativampaa kuin pelkästään ulosottoviranomaisessa tapahtuva menettely? Vai olisiko kysymys vain siitä, että perintäfirmat ovat alun perin eli silloin, kun mainittuja kulutaksoja ensimmäisen kerran 1990-lopulla vahvistettiin, yksinkertaisesti vain pystyneet "uunottamaan" oikeusministeriön virkamiehet niin maan perusteellisesti? Nyt noita ylisuuria kulutaksoja sitten vielä korotetaan vuosittain oikeusministeriön päätöksellä.

33. Tähän nähden ei ole mikään yllätys, että isoilla perintäfirmoilla menee Suomessa taloudellisesti erittäin hyvin ja jopa loistavasti, kuten Pauli Vahteran alussa mainitusta blogista ilmenee. Esimerkiksi monikansallinen Lindorff teki vuonna 2010 Suomessa 59,0 miljoonan liikevaihdosta voittoa 19.1 miljoonaa euroa, eli voittoprosentti oli peräti 32,4 %. Nokia ei kuulemma pääsyt parhaimmillaankaan kuin puoleen tuosta. Veroja Lindorff maksoi Vahteran mukaan viime vuonna Suomeen vain 266.000 euroa.

34. Summa summarum reseptini ovat siis 1) oikeusministeriön riidattomissa velkomusasioissa vahvistamien kulutaksojen tarkistaminen reippaasti alaspäin vastaamaan todellisia kuluja, ja 2) perintäprosessin siirtäminen käräjäoikeuksilta kokonaan ulosottoviranomaiselle tarpeettoman päällekkäisen työn säästämiseksi ja kulujen keventämiseksi.

35. Näitä asioita tulisi siis selvittää ja tutkia, mutta Suomessa ei näytä olevan yhtään tahoa, joka olisi tästä todella kiinnostunut. Korkein oikeus vastustaa ja vetoaa tekosyihin. Oikeusministeriö ei halua tehdä mitään muuta kuin vain korottaa kulutaksoja vuosittain. Poliitikot tuntuvat vain kauhistelevan maksamattomien pikavippien loukkuun joutuneita kymmeniä tuhansia ihmisiä, mutta eivät tee mitään asian tilan korjaamiseksi. He, samoin kuin monet niin sanotut asiantuntijat, eivät tunnu edes näkevän ja tajuavan, missä tämän asian suurimmat epäkohdat piilevät ja mistä ylisuuret oikeudenkäyntikulut johtuvat.

184. Oikeudenkäyntien viipyminen

Selvityksen antamista tässäkin

1. Oikeudenkäyntien ja oikeusjuttujen viipyminen, hitaus, pitkittyminen, kohtuuton kesto tai jutturuuhkat, mitä nimeä ilmiöstä kulloinkin käytetäänkin, on jokasyksyinen, jokatalvinen ja jokakeväinen puheenaihe mediassa, kesälomien aikanakin sitä saatetaan sivuta. Siitä lukeminen lehdistä on aika masentavaa; samanlainen inhon tunne syntyy, kun lehdissä vatvotaan päiväkausia viime vuoden verotustietoja.

2. Törmäsin kyseiseen ilmiöön ensimmäisen kerran kauan, kauan sitten, kun olin aloittelemassa oikeustieteen opintojani. Lehdessä oli kuva jonkin ylioikeuden - olisiko ollut Vesiylioikeus - presidentistä tai ylituomarista, joka oli ahtautunut komeroon, jossa oli paksuja asiakirjanippuja lattiasta kattoon, kaikki hyllyt täpösen täynnä. Näytti siltä, että asiakirjapinot - tuomioistuimen asiakirjavihkoa nimitetään juridisessa kielenkäytössä aktiksi (mitähän mielleyhtymiä tämä voisi aiheuttaa) - olisivat juuri romahtamaisillaan kuvassa poseeraavan naisparan niskaan. Näin ei kuitenkaan onneksi käynyt.

3. Yhtä onnellisesti ei liene käynyt kuvassa olleille akteille, sillä ne saivat todennäköisesti maata komerossa koskemattomina vielä kauan ennen kuin joku viskaali ryhtyi niitä penkomaan. Tuolloin puhuttiin ylioikeuksien jutturuuhkista. Jutturuuhkan seurauksina oikeusjutut venyivät kohtuuttoman pitkään ja ratkaisuja saatiin odotella vuositolkulla. Kun inflaatio laukkasi tuohon maailman aikaan nopeasti, saattoi jutun voittanut, mutta hovioikeuden tai KKO:n tuomion vasta 4-5 vuoden kuluttua prosessin aloittamisesta käteensä saanut asianosainen todeta tuomitun summan pienentyneen rahanarvon alenemisen johdosta puoleen tai jopa kolmannekseen vaaditusta.

4. Asia on edelleen ajankohtainen. Missä vain kaksi tuomioistuinjuristia tapaa toisensa, puhe kääntyy oitis juttumääriin ja käsittelyaikoihin. Saman asian nostavat usein juhlapuheissaan tai muissa puheenvuoroissaan esille myös ylioikeuksien presidentit, samoin suurempien käräjäoikeuksien laamannit. Joskus tuntuu, ettei näillä päällikkötuomareilla edes olisi muita ongelmia kuin oikeuksien juttumäärät, vähäiset resurssit ja käsittelyajat. Tuomioistuinlaitoksen vuosikertomuksissa paneudutaan aina ensimmäiseksi ja suurella hartaudella juuri kyseisiin asioihin. Oikeusturvasta ei puhuta yleensä koskaan mitään.

5. Nyt asiaan on puuttunut myös Eduskunta. Perustuslakivaliokunta (PeV) päätti nimittäin 10.6.2009 pyytää selvitystä oikeudenkäyntien viivästymisestä ulkoministeriöltä (UM), oikeusministeriöltä (OM), korkeimmalta oikeudelta (KKO), Valtakunnansyyttäjänvirastolta (VKSV) ja Suomen Asianajajaliitolta (AA-liitto). Tähän melko harvinaislaatuiseen selvityspyyntöön PeV päätyi käsitellessään hallituksen toimenpidekertomusta vuodelta 2008 (K 1/2009 vp). Hienoista ihmetystä herättää, että valiokunta ei pyytänyt selvitystä korkeimmalta hallinto-oikeudelta (KHO). KKO:n puolesta selvityksen antoi presidentti, kauppatieteiden tohtori (hc) Pauliine Koskelo yksin, VKSV:n puolesta taas valtakunnansyyttäjä, professori (hc) Matti Kuusimäki. Selvitykset löytyvät osoitteesta http://www.eduskunta.fi/pev.

6. Syynä selvityspyyntöön on se, että Suomi on saanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta (EIT) kasapäin langettavia tuomioita, joissa valtion on todettu rikkoneen oikeudenkäynnin kestoa koskevaa määräystä. Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 6 artiklan 1 kappaleen mukaan jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin. Käsittelyn kohtuullinen kesto on siten tärkeä osa oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Sama asia ilmenee myös Suomen perustuslain (PerL) 21 §:n 1 momentista, jonka mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi tuomioistuimessa asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä.

7. PerL 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvatta perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Valtio on siis velvollinen huolehtimaan siitä, että oikeusjutut tulevat käsitellyiksi kohtuullisessa ajassa ja ilman aiheetonta viivytystä. Eräissä prosessilaeissa, esimerkiksi esitutkintalaissa (ETL) ja oikeudenkäymiskaaressa (OK), on nimenomaisia säännöksiä menettelyn joutuisuudesta ja niistä keinoista, joilla siihen voidaan päästä.

8. Onko valtio onnistunut turvaamaan esitutkinnan, syyteharkinnan, rikosoikeudenkäynnin, riita-asioiden käsittelyn, muutoksenhakumenettelyn ja hallintolainkäytön joutuisuuden kohtuullisessa ajassa ja ilman aiheetonta viivytystä? Jos asiaa tarkastellaan EIT:n ratkaisujen valossa, on vastaus yksiselitteisesti kielteinen. Suomen valtio ei ole onnistunut kyseisessä tavoitteessa, vaan on päin vastoin epäonnistunut siinä surkeasti.

9. UM:n selvityksestä ilmenee, että EIT on 21.10.-09 mennessä todennut Suomen rikkoneen oikeudenkäynnin kestoa koskevaa määräystä yhteensä 41 tapauksessa. Selvityksen jälkeen EIT on 3.11. antanut Suomelle samasta syystä vielä kolme uutta langettavaa tuomiota, eli langettavia tuomioita on nyt kaikkiaan 44. Vähän yli puolet tuomioista on koskenut rikosjuttuja, vajaa 30 prosenttia riita-asioita ja noin viidennes hallintolainkäytössä ratkaistuja asioita. Langettavien tuomioiden määrä näyttää yhä vain kiihtyvän. Kun 2000-luvun alkupuolella Suomi sai mainitulla perustella vuodessa vain 1-2 langettavaa tuomiota, nousi sanotunlaisten tuomioiden määrä vuonna 2007 jo yhdeksään. Tänä vuonna Suomi on saanut EIT:ltä tähän mennessä jo 16 langettavaa tuomiota.

10. Eikä tässä vielä kaikki, sillä osassa Suomesta EIT:lle tehdyissä valitustapauksissa valtio ja valittaja ovat päässeet valtiota velvoittavaan ja mitä ilmeisimmin korvauksen suorittamiseen perustuvaan sovintoon, jonka EIT on vahvistanut. Tällaisia sovintoratkaisuja, joissa siis myös valtion mielestä oikeudenkäynnin kesto on ollut kohtuuttoman pitkä, on tähän mennessä vahvistettu EIT:ssa 31. Myös tällaisten "langettavien sovintojen" määrä on kasvussa, sillä vuonna 2007 niitä kuusi, 2008 kahdeksan, mutta tänä vuonna tähän mennessä jo 13. Lisäksi tähän mennessä on ilmennyt 11 selvää rikkomustapausta, joissa valtio on antanut EIT:lle tehdyn valituksen johdosta yksipuolisen julistuksen, jonka perusteella EIT on todennut prosessin kestoa koskevan ihmisoikeusloukkauksen. Tämä on uusi tapa päättää asian käsittely EIT:ssä, sillä mainituista 11 tapauksesta on tänä vuonna annettu 10 valtion sanotunlaista yksipuolista julistusta.

11. Siis lähes sadassa tapauksessa valtio on joko tuomittu tai se on tunnustanut rikkoneensa oikeudenkäynnin kohtuullista kestoa koskevaa sopimusmääräystä. Välttääkseen EIT:n langettavan tuomion aiheuttaman kiusallisen julkisuuden valtio on nykyisin entistä halukkaampi sopimaan asian "rahalla". Kätevää! Mutta uusia ratkaisuja on tulossa koko ajan lisää, sillä UM:n selvityksen mukaan EIT:n käsittelyssä odottaa ratkaisuaan Suomen osalta 30 sellaista oikeudenkäynnin pituutta koskevaa tapausta, joista EIT on pyytänyt vastauksen Suomen hallitukselta.

12. Langettavia tuomioita koskevissa tapauksissa oikeudenkäynnin kokonaiskesto on ollut Suomen osalta pisimmillään lähes 16 vuotta, lyhyimmillään 4 vuotta 2 kuukautta. Pisimmät käsittelyajat rasittavat yleensä talousrikosjuttujen oikeudenkäyntejä. EIT:n ratkaisuissa rikosjutun kokonaiskestoon sisältyvän ajan lasketaan alkavan jo siitä, kun henkilöä todennäköisin syin epäillään rikoksesta. Varsinaisen oikeudenkäynnin ja muutoksenhakumenettelyn ohella kokonaiskestoaikaan lasketaan siis mukaan myös rikoksen esitutkintaan ja syyteharkintaan kulunut aika.

13. EIT:n langettavien tuomioiden perusteluissa on yleensä mainittu, missä prosessin vaiheessa, esitutkinnassa, syyteharkinnassa, alioikeuskäsittelyssä vai muutoksenhaussa, käsittelyn viivästymisen syy piilee. Syy on siten käytännössä yleensä aina lainkäyttäjissä, siis poliisissa, syyttäjistössä tai jossakin oikeusasteessa. Toisin kuin suomalaiset syyttäjä- ja poliisiviranomaiset ja tuomioistuimet, jotka tahtovat vierittää yleensä aina kaikki hitaan käsittelyn syyt lainsäätäjän harteille ja vedota resurssien puutteeseen, EIT ei tätä tee eikä hyväksy mainitunlaisia selityksiä. Päin vastoin EIT on todennut selväsanaisesti, että valtio ei voi vastuusta vapautuakseen vedota valtiontalouden huonoon tilaan ja siitä johtuvaan oikeuslaitoksen resurssipulaan. Valtion pitää huolehtia oikeuslaitoksen tilasta ja tehdä kunnon satsauksia oikeudenkäyntimenettelyn kehittämiseen. Valtioneuvoston ja tuomioistuinlaitoksen keskushallinnossa huolehtivan viranomaisen pitää huolehtia siitä, että lainkäyttövirkoihin valitaan ammattitaitoista ja pätevää väkeä, joka on saanut hyvän koulutuksen ja joka myös täyttää eettisesti korkeat vaatimukset.

14. Oikeusministeriö, jonka selvityksen ovat allekirjoittaneet oikeusministeri Tuija Brax ja kansliapäällikkö Tiina Astola, vähättelee selvityksessään tuttuun tapaansa EIT:n langettavien tuomioiden määrää, joka siis, kuten edellä totesin, näyttäisi tilastolukujen perustella olevan vain kiihtymässä."On syytä huomata, että ihmisoikeustuomioistuimen langettavat tuomiot eivät kuvaa tämänhetkistä tilannetta tuomioistuimissamme, koska tuomioissa on ollut kyse jo vuosia sitten käydyistä, yleensä jo 1990-luvulla alkaneista oikeudenkäynneistä," sanotaan OM:n selvityksessä. Näinhän ministeriö on ennenkin sanonut, mutta kuten tilastot osoittavat, Suomen EIT:ltä saamien langettavien tuomioiden määrät ovat juuri parina viime vuonna kasvaneet rajusti. Mitä syytä OM:llä on syytä uskoa, että tilanne vuoden parin sisällä paranisi?

15. OM, kuten tuomioistuimetkin, vetoavat yleensä aina keskimääräisiin käsittelyaikoihin, joita pidetään siedettäviä. Totta kai ne ovat siedettäviä, koska lukumääräisesti alioikeuksiin tulevat jutut ja asiat ovat luonteeltaan ja vaikeusasteeltaan suurimmaksi osaksi simppeleitä, lähinnä rutiiniasioita. Niinpä OM:n nyt PeV:lle jättämässä tuomioistuimiin saapuneiden asioiden määrää koskevassa tilastossa on otettu riita-asioina mukaan selvät ja riidattomat velkomus- eli perintäasiat, joiden osuus kaikista käräjäoikeuksien käsittelemistä asioista on varmaan 95 % ja kaikista asioista, rikosasiat siis mukaan luettuna, jotain 60-70 prosenttia. Kuten ole blogissani jo useamman kerran selvittänyt, perintäasiat eivät tosiasiassa edes kuuluisi käräjäoikeuksiin, sillä eihän niissä ole edes mitään riitaa velkojan ja velallisen kesken. Mutta ilmeisesti niitä roikotetaan edelleen käräjäoikeuksissa osaksi siksi, että niiden avulla tuomioistuinten asiamäärät saadaan näyttämään suurilta ja vastaavasti asioiden keskimääräiset käsittelyajat lyhyiltä. Sama koskee nykyisin käräjäoikeuden kansliassa kirjallisessa menettelyssä ilman syyttäjää ratkaistavia rikosasioita, joiden osuus kaikista rikosasioista on noussut noin 40 prosenttiin.

16. Oikeudenkäynnin viipymistä tulisi tarkastella vain sellaisten asioiden osalta, jotka ovat riitaisia, laajoja ja juridisesti vaikeita, silloin päästäisiin aivan toisenlaisiin lukemiin, mitä oikeudenkäynnin kokonaiskestoon tulee. Tuomioistuimissa ratkaistujen asioiden kokonaismääriin ja niistä laskettuihin keskimääräisiin käsittelyaikoihin tuijottaminen on pään panemista pensaaseen, sillä niihin perustuvat tiedot eivät anna oikeata kuvaa oikeudenkäynnin joutuisuudesta ja kestosta. Oikeusministeriön vähättely vaikuttaa todella oudolta, sillä toiselle kymmenelle vuosittain nousevien EIT:n langettavien tuomioiden samoin kuin sovittujen asioiden määrä antaa huolestuttavan ja melko lohduttoman kuvan suomalaisesta ihmisoikeuspolitiikasta ja oikeusprosessien tasosta.

17. Olen kirjoittanut monta kertaa oikeusjuttujen viipymisen syistä. Viittaan esimerkiksi Defensor Legis -lehdessä vuonna 2006 julkaistuun artikkeliin Prosessin pitkittymisen syistä, seurauksista ja ehkäisykeinoista (s. 567-587) sekä WSOYpro:n julkaisusarjassa Oikeuden perusteokset julkaistussa Juha Lappalaisen ym. kirjoittamassa kokoomateoksessa Prosessioikeus (2007) olevaan artikkeliini Johdatus prosessioikeuteen (s. 39-210), jossa olen käsitellyt myös oikeudenkäynnin viivytyksettömyyttä juuri EIT:n ratkaisukäytännön valossa (s. 197-200).

18. Oikeudenkäynnin kestoa pohdittiin myös Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean mietinnössä vuonna 2003 (KM 2003:3, s. 192-202, katso myös omaa eriävää lausuntoani tältä osin s. 514-515). Lapin yliopistossa tarkastettiin ja hyväksyttiin vuonna 2007 Mari Spolanderin väitöskirja Menettelyn joutuisuus oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin osatekijänä; olin Spolanderin tutkimuksen työnohjaajana. Spolanderin väitöskirja on ensimmäinen tuosta teemasta pohjoismaissa kirjoitettu. Olen kirjoittanut oikeudenkäyntien viipymisestä myös tässä blogissani jo tätä ennen muutaman kerran. Viittaan esimerkiksi blogeihin 29.1. ja 12.5.-09; minä voin näköjään kohta alkaa viitata aina blogissa siihen, mitä olen samasta aiemmin blogissani kirjoittanut!

19. Mainitsen seuraavassa lyhyesti vain muutamia keinoja, joilla oikeudenkäynnin kestoa voitaisiin lyhentää (monia muitakin keinoja löytyisi).

19. Käräjäoikeuksista tulisi karsia sellaiset jutturyhmät, jotka eivät sinne kuulu. Tällöin tulee ilman muuta mieleen summaaristen velkomusasioiden eli perintäasioiden siirtäminen käräjäoikeuksilta ulosottoviranomaisille; katso tästä blogiani 152/19.9.-09 ja siinä esitetyt viittaukset aiempiin blogikirjoituksiini. Tämä vähentäisi merkittävästi käräjäoikeuksien työmäärää ja vapauttaisi myös niiden henkilökuntaa vaativampien asioiden käsittelyyn. Mutta yksikään em. selvityksen antajista ei ole edes maininnut po. asiaa! Tämä ei ole mikään ihme, sillä OM ja KKO ovat nimenomaan puoltaneet säilyttämistä käräjäoikeuksissa.

20. Sitä vastoin OM, KKO, VKSV ja AA-liitto puoltavat muutoksenhakuoikeuden rajoitusta käräjäoikeuksista hovioikeuteen. Sehän onkin helppo ja yksinkertainen keino simsalabim: kun kielletään tai rajoitetaan muutoksenhakua, lyhenevät käsittelyajat kuin itsestään. Sitä, mitä tämä vaikuttaa ihmisten oikeusturvaan, joka sentään pitäisi olla edelleen ensisijaisena tavoitteena, yksikään selvityksenantajista ei ole sen sijaan ole välittänyt pohtia. Oikeusturva tietenkin kaventuisi, siinä selitys vaikenemiselle.

21. Toisena keinona mainitsen rikosjuttujen osalta esitutkinnan tutkinnanjohtajuuden siirtämisen poliisilta syyttäjille. Näinhän tämä asia on järjestetty yleensä kaikissa muissa Euroopan valtioissa. Tämä tehostaisi ja nopeuttaisi huomattavasti paitsi esitutkintaa, myös erityisesti syyteharkintaa sekä sen myötä rikosprosessin kokonaiskestoa; muutos edellyttäisi toki syyttäjien lukumäärän melko tuntuvaa lisäämistä, mutta se kannattaisi. Tätä muutosta olen ehdottanut jo kirjassani Lainkäyttö vuodelta 1995 ja edelleen kirjassani Rikosprosessioikeus I 1998. Kuten sanottu, uudistus edellyttäisi syyttäjien lukumäärän lisäämistä, mutta sitenhän tälle lisäämiselle, josta Matti Kuusimäki on puhunut ja vaatinut 10 vuotta, olisi jokin perusteltu syy.

22. Nyt myös AA-liitto on asettunut tälle kannalle, kuten liiton selvityksessä PeV:lle ilmenee, Liiton selvityksessä on selkeästi esitetty, miksi esitutkinnan johtajuuden siirtäminen poliisilta syyttäjälle olisi tarpeen ja mitä se käytännössä merkitsisi. OM samoin kuin KKO/Koskelo vaikenevat koko asiasta. Myöskään Matti Kuusimäki/VKSV ei mainitse asiaa nimeltä, mutta Kuusimäen tiukka vastustava kanta kysymykseen tulee selvästi esiini, kun hän selostaa selvityksessään poliisien ja syyttäjien välisessä esitutkintayhteistyössä ilmeneviä ongelmia. Kuusimäki esittää ongelmaan tuttua keinoa: työryhmän perustamista. Tähän keinoon on kuitenkin turvauduttu jo aiemmin monen monituista kertaa, mutta mitään "valmista" ei vaan ole syntynyt.

23. Kolmantena keinona on syytä tuoda esiin mahdollisuus tehdä kantelu asian käsittelyn aikana ilmenevästä viivästymisestä. Esitutkinnan ja syyteharkinnan viivästymisestä pitäisi olla mahdollisuus kannalle käräjäoikeudelle. Tämä tehostaisi esitutkintaa ja syyteharkintaa merkittävästi ja estäisi ennakolta tutkinnan ja syyteharkinnanaiheetonta viivytystä. Tämä kantelumahdollisuus tulisi koskea myös myös hallintoviranomaisen viivyttelyä erityisesti silloin, kun asiassa on kyse henkilönperusoikeuksista; kantelu tehtäisiin silloin hallinto-oikeudelle.

24. Nykyisin tällainen kantelu on mahdollista tehdä vasta jälkikäteen oikeuskanslerille, oikeusasiamiehelle tai VKSV:lle, mutta tämä keino on osoittautunut käytännössä merkityksettömäksi ja tehottomaksi. Kun esimerkiksi oikeuskansleri toteaa joskus vuoden tai parin kuluttua, että poliisi tai syyttäjä oli viivytellyt aiheettomaksi, ei päätöksellä ole kyseisessä asiassa enää merkitystä. Sitä paitsi myös selvät ja karkeat viivästykset johtavat yleensä vain huomautuksen antamiseen asianomaiselle virkamiehelle ja tapauksista kerrotaan laillisuusvalvojien tai VKSV:n tiedotteissa ja vuosikertomuksissa aina anonyymisti eli asianomaisen virkamiehen nimeä mainitsematta.

25. Käräjäoikeusprosessin viivästymisestä pitäisi puolestaan olla samanlainen mahdollisuus kannella hovioikeudelle ja hovioikeusmenettelyn viivästymisestä KKO:lle sekä hallinto-oikeusmenettelyn viivästymisestä KHO:lle. Kanteluinstanssi voisi määrätä päätöksessään saattamaan asian päätökseen tietyssä määräajassa. Lakiin voitaisiin tietyissä asioissa ottaa määräyksiä ajasta, jonka kuluessa tietyntyyppiset asiat on pääsäännön mukaan viimeistään käsiteltävän ja ratkaistava.

26. Tällainen tuomioistuinkäsittelystä tehtävän viivästyskantelu on voimassa monissa Euroopan maassa ja ihmisoikeustuomioistuin on suositellut sen käyttöön ottamista. samantyyppistä viivästyskantelua ehdotettiin otettavaksi käyttöön myös Suomessa vuonna 2006 julkaistussa OM:n työryhmän mietinnössä (OM 2006:21). Kerrankin tarpeellinen ja hyvin perusteltu ehdotus oikeudenkäyntien viivästymisen ehkäisemiseksi. Mutta kuten hyville ehdotuksille niin monasti aiemminkin on käynyt, tätäkään ehdotusta ei lausuntopalautteessa hyväksytty eikä siitä annettu lakiesitystä eduskunnalle. Arvatkaapa, mitkä tahot vastustivat ehdotusta? Aivan oikein: KKO ja kaikki hovioikeudet lukuun ottamatta Markku Arposen tuolloin johtamaa Itä-Suomen hovioikeutta. Vastustuksen syy oli vanha tuttu: pelko (ja pelottelu) KKO:n ja hovioikeuksien työmäärän kasvamisesta. Aivan kuin KKO ja hovioikeudet eivät olisi lainkaan ymmärtäneet viivästyskantelun oikeusjuttujen viipymistä ennalta estävää vaikutusta.

27. KKO:n presidentti ja hovioikeuksien presidentit kyllä muistavat lähes jokaisessa juhlapuheessaan ja muissa julkisissa esiintymisissään korostaa oikeudenkäyntien joutuisuuden merkitystä, mutta kun niille sitten tarjotaan keinoa, jolla voitaisiin tehokkaasti estää juttujen viipymistä, he ovat joukolla torppaamassa kyseisen uudistuksen suoralta kädeltä. Tämä ei ole enää vain outoa, vaan perin kummallista! Taustalla lienee tyypillinen virkamiesmentaliteetti, johon kuuluu halu pitää kynsin hampain kiinni siitä, että mikään uudistus ei saa aiheuttaa asianomaisen viraston työmäärän kasvua vähäisimmässäkään - ihmisten oikeusturvasta viis!

28. Viivästyskantelun sijasta eduskunta hyväksyi oikeusministeriön ja hallituksen laihaksi korvikkeeksi tarjoaman keinona asian kiireelliseksi määräämistä koskevan säännöstön (OK 19 luku), joka tulee voimaan vuoden 2010 alusta. Se koskee vain käräjäoikeuksia ja tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan sitä, että käräjäoikeus voi yhden tuomarin kokoonpanossa asianosaisen vaatimuksesta päättää, että asia määrätään kiireelliseksi, jos asian käsittelemiselle ennen uita asioita on erityisen painava syy. Jokainen tuomioistuimissa joskus työskennellyt tai asioinut juristi ymmärtää, ettei tällaisella "uudistuksella" ole juurin minkäänlaista käytännön merkitystä. Tällaisia kiirehtimispyyntöjähän on tehty ennenkin tuhkatiheään, mutta eihän niillä ja niiden epävirallisilla hyväksymisillä ole ollut minkään valtakunnan merkitystä käräjäoikeuden käsittelyaikoihin ja samoin tullee käymään, vaikka asiasta on nyt otettu pykälät lakiin. Sillä, että juttu on määrätty kiireelliseksi, ei ole merkitystä itse asian käsittelyn kestoon, joka voi olla yhtä hidasta kuin aiemminkin. Lakiin olisi pitänyt ottaa määräykset siitä, minkä ajan kuluessa tietty kiireelliseksi julistettu asia on viimeistään ratkaistava, mutta sellaista säännöstä ei lakia valmisteltaessa ja säädettäessä edes harkittu. Kyseessä oleva laki on vain kosmeettinen näennäisuudistus, jolla oikeusministeriö ja hallitus pyrkivät vain näyttämään, että ne ovat sentään olleet tekevinään jotakin.

29. Toisena keinona eduskunta on hallituksen esityksestä (HE 233/2008 vp) säätänyt erityisen lain "oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämisestä" (362/2009). Laki, jota sovelletaan yleisessä tuomioistuimessa käsiteltävässä riita-, hakemus- ja rikosasiassa, tulee voimaan niin ikään 1.1.2010. Lain mukaan yksityisellä asianosaisella on oikeus saada valtiolta kohtuullinen hyvitys, jos oikeudenkäynti viivästyy siten, että se loukkaa asianosaisen oikeutta oikeudenkäyntiin kohtuullisen ajan kuluessa. Kohtuullisen hyvityksen perustaksa on 1 500 euroa vuodessa kultakin vuodelta, jona oikeudenkäynti on valtion vastuulla olevasta syystä viivästynyt. Erityisistä syistä hyvityksen määrää voidaan korottaa enintään 2 000 eurolla, hyvityksen enimmäismäärä on kuitenkin aina 10 000 euroa. Hyvitystä on vaadittava pääasiaa käsittelevältä tuomioistuimelta.

30. Hyvitysmaksulain idea on selvä: saada prosessin viivästymisen johdosta ihmisoikeusloukkauksen kärsinyt ihminen luopumaan valituksestaan EIT:lle. Valituksen tekemistä suunnitteleva asianosainen saa korvauksen nopeammin, jos hän vaatii sitä Suomessa kuin jos hän hakisi hyvitystä EIT:ltä. Samalla valtio välttyy sen mainetta rasittavilta EIT:n langettavilta päätöksiltä. Mutta tärkeintä on havaita, että hyvitysmaksulailla ei ole välttämättä minkäänlaista oikeusjuttujen viipymistä estävää vaikutusta. Seurauksena voi päin vastoin olla se, että oikeudenkäynnit viipyvät entistä enemmän. Tuomari voi ajatella, että mikäpä kiire tässä nyt oikeastaan on, asianosainen pyytäköön hyvitystä, jos katsoo käsittelyn tai päätöksen viipyneen kohtuuttomasti.

31. Annettujen selvitysten johdosta olisi paljon muutakin kommentoivaa ja kritisoitavaa. Mieleen tulevat muun muassa sellaiset kysymykset kuin esimerkiksi tuomareiden nimitysmenettely ja rekrytointi, tuomioistuinlaitoksen keskushallinnon uudistaminen, prosessinjohto, syytteestä sopiminen (plea bargaining), hovioikeusprosessin uudistaminen, tulosohjaus, tuomioistuinyksikön johtaminen, tuomareiden täydennyskoulutus, tuomioistuinharjoittelun uudistaminen jne. Niihin tai ainakin joihinkin niistä voidaan palata myöhemmin.

32. Pidemmällä tähtäyksellä tärkeä vaikutuskeino olisi hallinto-oikeuksien lakkauttaminen itsenäisinä tuomioistuimina ja niiden integroituminen yleisiin tuomioistuimiin siten kuin olen blogin 180/28.10 kommenttipuheenvuorossani esittänyt. Siinä olisi uudistus, jossa säästettäisiin todella hallinnollisia kustannuksia, sen rinnalla nykyiset oikeushallinnon säästöohjelmat ovat vain näpertelyä. Tällainen integroitu malli on muuten jo pienoiskoossa olemassa: Ahvenanmaan käräjäoikeus.

33. Perustuslakivaliokunnan nyt saamista selvityksistä vakuuttavimman vaikutuksen tekee KKO:n presidentin Pauliine Koskelon paperi, jos otetaan huomioon vain se, mitä paperissa esitetään eikä edellä mainitsemiani kriittisiä huomioita. Koskelo ryöpyttää 18 sivun pituisessa selvityksessään oikeusministeriötä ja hallitusta oikein kunnolla monesta asiasta ja syystä. Tämä on ilahduttavaa! Koskelo antaa ministeriölle sapiskaa erityisesti oikeuslaitoksen tietojärjestelmistä. Jos KK:n presidenttiä on uskominen, niin sanotut tietojärjestelmät ovat täysin puutteellisia eivätkä yksinkertaisesti edes enää toimi ollenkaan! (Kukas se taas onkaan sitä OM:n tietojärjestelmäyksikköä kaikki nämä vuodet johtanut?).

34. Myös puutteellisesti organisoitu tuomareiden täydennyskoulutusjärjestelmä saa ansaitusti Koskelon tuomion. Koskelo mainitsee, että esimerkiksi Ruotsissa, Ranskassa ja Saksassa on tuomareiden koulutuksen järjestämistä varten erityiset tuomariakatemiat, joita johtavat päätoimisesti tuomaritaustaiset juristit. Mainittakoon, että Ruotsissa sanottua tuomariakatemiaa johtaa prosessioikeudesta tohtoriksi väitellyt ja monta oppikirjaa kirjoittanut hovioikeustuomari Robert Nordh. Suomessa tuomareiden täydennyskoulutuksesta vastaa OM:n koulutusyksikkö, jota johtaa valtiotieteen maisterin koulutuksen saanut virkamies. Koulutussysteemi ei vaikuttanut kovin tehokkaalta 15 vuotta sitten, jolloin itse vielä olin satunnaisesti koulutuksessa mukana, eivätkä koulutusmetodit taida olla noista ajoista kovin paljon kehittyneet.

35. Pahoin pelkään, että perustuslakivaliokunnan käynnistämä selvitystyö ei johda juuri mihinkään. Valiokunta kuullee joitakin "pysyviä" asiantuntijoitaan ja laatii sen jälkeen totuttuun tapaan rutikuivan lausunnon, minkä jälkeen asia hautautunee arkistojen kätköihin. Mutta pääasia on, että Kimmo Sasin (kok) johtama valiokunta voi pestä kätensä ja todeta, että onhan tässä nyt ainakin yritetty jotakin selvittää.

152. Saatavien perintä; Kuluttajaliitto heräsi vihdoin

Koulutkin ovat taas aloittaneet työnsä

1. Olen kirjoittanut aiemmin kolmeen otteeseen selvien ja riidattomien velkomusasioiden perinnästä käräjäoikeuksissa ja siitä velallisille ja velkojille aiheutuvista kohtuuttoman suurista kustannuksista ja toisaalta perintätoimistojen oikeusministeriön vahvistamiin korkeisiin kulutaksoihin perustuvasta ansiottomasta hyötymisestä; katso blogeja 124/7.7., 128/21..7. ja 131/30.7.2009.

2. Olen ihmetellyt, että 1) miksi näiden riidattomien ja selvien asioiden käsittelyä ei siirretä käräjäoikeuksilta ulosottoviranomaisille, ja 2) miksi käräjäoikeuksien perintäasioissa tuomitsemat, oikeusministeriön vahvistamiin taksoihin perustuvat oikeudenkäyntikulut ovat Suomessa neljä tai viisi taikka jopa kuusi kertaa suuremmat kuin Ruotsissa. Perintäasioiden käsittely käräjäoikeuksissa on turhaa, koska velkojan ja velallisen välillä ei ole mitään riitaa. Vasta käräjäoikeuden yksipuolisen tuomion jälkeen velkoja voi hakea tuomion täytäntöönpanoa ulosottoviranomaiselta. Kyseiset perintä asiat voitaisiin aivan hyvin siirtää suoraan ulosottoviranomaisten ratkaistaviksi.

3. Perintäasiat työllistävät käräjäoikeuksia tarpeettomasti ja aiheuttavat asianosaisille, siis sekä velallisille että velkojille, turhia lisäkustannuksia. Kaksivaiheisesta menettelystä hyötyvät ainoastaan perintätoimistot, jotka hoitavat noin 70-80 prosenttia kaikista perintäasioista. Selvien ja riidattomien velkomusasioiden käsittelyä on pohdittu jo yli 10 vuoden ajan monissa oikeusministeriön työryhmissä. Niiden mietinnössä ajetaan edelleen härkäpäisesti nykyisen systeemin säilyttämistä, vaikka siihen ei ole järkeviä perusteita. Perintätoimistot ovat ilmeisesti saaneet käännytettyä oikeusministeriön lainvalmistelua johtavat virkamiehet puolelleen, ja sivustatukea perintätoimistoille ja oikeusministeriön lakihankkeille on antanut Korkein oikeus presidentti Pauliine Koskelon johdolla.

4. Ruotsissa selvät ja riidattomat velkomusasiat siirrettiin jo vuonna 1990 käräjäoikeuksilta ulosottoviranomaisille ja siellä järjestelmä, erityinen maksamismääräysmenettely (betalningsföreläggande) on toiminut hyvin. Ruotsissa perintäasioissa määrättävät oikeudenkäyntimaksut ovat huomattavan paljon pienemmät kuin Suomessa. Suomessa oikeudenkäyntikulujen suuruus ei kuitenkaan johdu yksinomaan tai edes pääosin mainitusta kaksivaiheisesta järjestelmästämme, vaan oikeusministeriön vahvistamat kulutaksat on vahvistettu, ilmeisestikin perintätoimistojen toivomusten mukaisesti, muutoin selvästi yläkanttiin. Tästä huolimatta - tai ehkä juuri tämän vuoksi - oikeusministeriön edellä mainittujen työryhmien mietinnössä ei ole lainkaan puututtu kulujen määrään eikä tehty vertailuja Ruotsissa perintäasioissa määrättävien kulujen kanssa. Perintäasioiden hoitaminen on rutiinia ja tapahtuu suurissa perintätoimistoissa konekielisen järjestelmän puitteissa. Oikeusministeriö on ministeri Braxin allekirjoittamalla päätöksellä viimeksi tänä vuonna jälleen korottanut perintäasioissa vahvistettuja kulutaksoja.

5. Olen kummastellut, miksi mainitut epäkohdat ja erityisesti perintäprosessin kalleus eivät ole Suomessa - minua lukuun ottamatta - tuntuneet kiinnostavan ketään, eivät edes kuluttajasuojajärjestöjä tai -viranomaisia. Selvien ja riidattomien saatavien perinnässä aina lähes aina kysymys kuluttajilta karhutuista saatavista, erilaisista kulutusluotoista tai pikavipeistä. Kukaan ei ole näyttävän välittävän puuttua asiaan ja selvään epäkohtaan, ja perintätoimistot ovat voineet nauraa partaansa. Kaksivaiheinen prosessi ja korkeat kulutaksat ovat houkutelleet myös monet lakiasiantoimistot ja jopa asianajotoimistot apajille.

6. Mutta nyt jonkinlaista heräämistä näyttää vihdoin tapahtuneen. Suomen Kuluttajaliitto on nimittäin toimittanut pari kolme päivää sitten eli 16.9.2009 julkisuuteen tiedotteen, joka on seuraavansisältöinen:

Riidattomien saatavien perintä siirrettävä käräjäoikeuksista ulosottoviranomaisille

- Suomen Kuluttajaliitto vaatii, että riidattomien saatavien perintä siirretään käräjäoikeuksista ulosottoviranomaisille. Ulosotossa tapahtuva perintä on käräjäoikeuksissa tapahtuvaa perintää huomattavasti halvempi ja siten edullisempi sekä velalliselle että velkojalle.

Velkojen perintä käräjäoikeuksissa on kasvanut viime aikoina huomattavasti. Oikeusministeriö arvelee, että tänä vuonna velkomusasioiden määrä käräjäoikeuksissa saattaa olla jopa 300 000, kun niitä keskimäärin on ollut vuosittain noin 150 000. Valtaosa perittävistä veloista on kulutusluottoja, esimerkiksi pikavippejä. Melkein kaikki ovat riidattomia, velalliselle ei vain ole ollut varaa maksaa velkaa.

Nykyinen perimisprosessi viranomaisissa on kaksivaiheinen. Ensin saatava vahvistetaan käräjäoikeudessa. Sitten ulosottoviranomainen ulosmittaa velallisen varoja, jos ulosmitattavaa on. Suomen Kuluttajaliito haluaa, että tuomioistuinvaihe jätetään pois ja Suomessakin otetaan käytön Ruotsin kaltainen maksamismääräysmenettely. Siinä velkoja hakee saatavan vahvistamista suoraan ulosottoviranomaiselta. Jos velallinen ei vastusta maksamismääräystä, ulosottoviranomainen antaa maksamismääräyksen ja velka on heti ulosmitattavissa. Jos velallinen vastustaa, asia palautetaan velkojalle. velkoja voi tämän jälkeen halutessaan viedä asian käräjäoikeuteen normaalina riita-asiana.

Nykyisestä käräjäoikeudessa tapahtuvasta perinnästä aiheutuu kuluja 210-330 euroa, jotka velallinen joutuu maksamaan. Jos velallinen ei pysty maksamaan kuluja, ne jäävät velkojan maksettaviksi. Ruotsissa aiheutuu maksamismääräysmenettelystä kuluja 640 kruunua (vähän yli 60 euroa). Suomessa riidattoman saatavan oikeudenkäyntikulut ovat siis kolmesta viiteen kertaan suuremmat kuin Ruotsissa. Erityisesti pieniä velkoja perittäessä kulut ovat kohtuuttomat velalliselle.

7. Näin siis Suomen Kuluttajaliitto tiedotteessaan. Varsin tuttua tekstiä minulle, samoja asioita ja jopa samoin sanakääntein olen tuonut esiin yllä mainituissa blogikirjoituksissani. Toistaiseksi turhaan, sillä OM tai sen virkamiehet eivät ole reagoineet mitenkään kirjoituksiini, eivät myöskään tuomioistuinjuristit.

8. Mutta nyt kun Kuluttajaliitto on puuttunut näkyvästi asiaan, ei OM voi enää sivuuttaa kritiikkiä pelkällä olankohautuksella.

9. Nähtäväksi jää, mikä vaikutus liiton tiedotella on asiassa. Voi olla, että liitto on tiedotteellaan liian myöhään liikkeellä. Tiedossa nimittäin on, että jo 10 vuotta kestäneet lainsäädäntöhankkeet koskien selvien ja riidattomien velkomusasioiden käsittelyä ovat oikeusministeriössä ja hallituksessa jo varsin pitkällä. Tarkoituksena on, että nuo selvät ja riidattomat asiat pidetään - käsittämättömistä syistä tosin - edelleen käräjäoikeuksissa, eli perintäprosessi säilyisi kaksivaiheisena. Edes sellaista järkevää uudistusta, jonka mukaan velkoja voisi esittää täytäntöönpanoa koskevan vaatimuksensa jo käräjäoikeudelle tekemässään haastehakemuksessaan, jolloin asia siirtyisi käräjäoikeudesta viran puolesta ulosottovirastolle, ei ole lakiin suunnitelmien mukaan tulossa. Velkojan tulisi siis edelleen pyytää erikseen ulosottoa sen jälkeen kun käräjäoikeus - käytännössä asian ratkaisee kansliasihteeri - on ensin tuomiolla vahvistanut saatavan.

10. Yhden asian haluaisin Kuluttaja liiton tiedotteessa oikaista. Liiton mukaan Suomessa perintäasioista "aiheutuu" kolmesta viiteen kertaan suuremmat kulut kuin Ruotsissa. Tosiasiassa kyse on siitä, että Suomen OM:n perintäasioissa vahvistamat oikeudenkäyntikulutaksat, joita käräjäoikeudet noudattavat, ovat kolmesta viiteen kertaan suuremmat kuin Ruotsin oikeusministeriön sikäläisessä maksamismääräysmenettelyssä vahvistamat taksat. Todellisuudessa Suomessakaan perintäasioissa ei "aiheudu" velkojille, lue perintätoimistoille, suurempia kustannuksia kuin Ruotsin maksamismääräysmenettelyssä. Kyse on ilmeisesti vain siitä, että Suomessa oikeusministerin virkamiehet ja ministerit ovat olleet kulutaksoja vahvistaessaan ruotsalaisia kollegojaan jotenkin höylimpiä. Taksoja vahvistettaessa on varmaankin kuultu Perimistoimistojen liitoa. Olisivatko liiton miehet kenties jotenkin "uunottaneet" ministeriön heppuja, vai mistä mahdollisesti on kyse? Tästä minulla ei ole tietoa.