1. Syytesidonnaisuus on juridinen käsite, jossa on kysymys siitä, millä tavalla rikosasian ratkaiseva tuomioistuin on sidottu jutussa esitettyyn syytteeseen. Syytesidonnaisuuden mukaan tuomioistuin saa tuomita syytetyn eli rikosasian vastaajan vain siitä teosta, josta häntä on syytetty. Ts. tuomioistuin ei saa lukea syytetyn syyksi sellaista tekoa, josta hänelle ei ole vaadittu jutussa rangaistusta.
2. Lakiin syytesidonnaisuutta koskeva säännös lisättiin vasta vuoden 1997 rikosprosessiuudistuksen yhteydessä (ROL 11:3). Aikaisemmin sääntöä noudatettiin tavanomaisen oikeuden nojalla, mutta tuomioistuinten sitä koskeva tulkintakäytäntö vaihteli melko suuresti.
3. ROL 11:3:n mukaan tuomioistuin saa tuomita vain siitä teosta, josta rangaistusta on vaadittu. Sen sijaan oikeus ei ole sidottu syytteessä teosta käytettyyn rikosnimikkeeseen eikä lainkohtaan, jonka perusteella rangaistusta on vaadittu. Näiltä osin noudatetaan jura novit curia -periaatetta, jonka mukaan tuomioistuimen tehtävänä on soveltaa lakia viran puolesta, joten se ei ole sidottu asianosaisten, tässä tapauksessa siis syyttäjän tai asianomistajan, vaatimuksiin tai käsityksiin rikoslain sisällöstä ja soveltamisesta.
4. Korkein oikeus on viimeisten 30 vuoden aikana antanut useita syytesidonnaisuutta koskevia enakkopäätöksiä, joiden avulla alempien tuomioistuinten käytäntöä on pyritty ohjaamaan. Viimeksi näin tapahtui viime viikolla ratkaisussa 2014:81.
KKO 2014:81
4. Aikaisemmin ja vielä 1970-luvulla tuomioistuimet noudattivat syytesidonnaisuusnormin tulkinnassa professori Tauno Tirkkosen oppikirjoissaan esittämää tulkintaa. Sen mukaan tuomioistuimella on oikeus tutkia syyttessä tarkoitettu teko kokonaisuudessaan eli kaikkine syytteessä kuvattuun tekoon liittyvine ja oikeudenkäynnin aikana selvitettyine tunnusmerkistötekijöineen, vaikka syytteessä vm. seikkoihin ei olisikaan nimenomaan vedottu. Ratkaisevaa oli siis syytteessä tarkoitetun teon identiteetti, ei syytteessä esitetty teonkuvaus.
5. Klassinen esimerkki: Jos vastaajaa syytetään varkaudesta, saa tuomioistuin Tirkkosen ja aiemman oikeuskäytännön mukaan tuomita hänet varastetun tavaran kätkemisestä, jos anastustekoa ei ole näytetty toteen, mutta anastettu omaisuus on tavattu syytetyn hallusta. Vaasan hovioikeuden presidenttinä tuomarin uransa päättänyt Paavo Alkio oli samoilla linjoilla kuin Tirkkonen (Näkökohtia syytteestä, LM 1964).
6. Vuonna 1974 eli 40 vuotta sitten kirjoittamani artikkeli (LM 1974 s. 25-43) on luultavasti ensimmäinen syytesidonnaisuutta käsittelevä esitys, jossa Tauno Tirkkosen edustama ja tuomioistuinten noudattama tulkinta todettiin erityisesti syytetyn puolustusintressiä ajatellen kohtuutomaksi ja virheelliseksi. Puolsin kirjoituksessa tulkintaa, jonka mukaan tuomioistuin on ratkaisua tehdessään sidottu syytteessä esitettyyn teonkuvaukseen, eli niihin oikeustosiseikkojen asemassa oleviin ja rikoksen objektiiviisia ja subjektiivisia tunnusmerkistötekijöitä vastaaviin konkreettisiin tosiseikkoihin, joihin syyttäjä on rangaistusvaatimuksensa tueksi vedonnut. Teolla, johon tuomioistuin on sidottu, tarkoitetaan siten syytteessä esitettyä ja oikeudenkäynnissä vedottua teonkuvausta. Vaikka teon identiteetti ei muuttuisi, tuomioistuin ei voi perustaa ratkaisuaan sellaiseen tosiseikkaan, johon syyttäjä (tai asianomistaja) ei ole vedonnut.
7. Artikkelini julkaisemisen aikoina kuvittelin, että nyt tämä "melko simppeli asia" on sitten tällä selvä, eli tuskinpa asiasta enää edes ennakkopäätöksiä juuri tarvitaan. Mutta toisin kävi, sillä tämän jälkeen syytesidonnaisuusta koskevia ennakkopäätöksiä vasta alettiinkin antaa. Oikeuskäytäntö alkoi vähitellen muuttua edustamani syytesidonnaisuusnormin tiukan tulkinnan mukaiseksi. Toisaalta erilaisia ylilyöntejä ja virheellisiä ratkaisuja annettiin aina korkeinta oikeutta myöten. Tuomarit olivat opiskeluaikanaan päntänneet päähänsä "Tirkkosen oppeja" eivätkä olleet seuranneet, mitä oikeuskirjallisuudessa oli Tirkkosen kirjojen jälkeen esitetty.
8. Paha virhe ja oikein möhläys tapahtui 1984, jolloin korkein oikeus antoi ennakkopäätöksen edellä kohdassa 5 mainitusta klassisesta tapauksesta. Ratkaisussa KKO 1984 II 154 korkein oikeus hyväksyi (ään. 4-1) hovioikeuden kannan, jonka mukaan varkaussyytteen perusteella syytetty voitiin tuomita syytteessä mainitun ja syytetyn hallusta tavatun anastetun esineen (pistoolin) kätkemisestä, vaikka näyttöä siitä, että syytetty olisi itse esineen anastanut, ei ollut, mutta hänellä aseen kertomallaan tavalla tuntemattomalta mieheltä ostaessaan oli ollut syytä varoa aseen saantoa laittomaksi. Ratkaisu on syytesidonnaisuusnormin vastainen, sillä mainittujen rikosten tekotavat ovat erilaiset eikä syytteessä vastaajalle vaadittu toissijaisesti rangaistusta kätkemisrikoksen tai -rikkomuksen perusteella. Kommentoin KKO:n ratkaisua kriittisesti eri yhteyksissä (ks. esim. LM 1985 s. 247-251 ja Materiaalinen prosessinjohto, 1988, s. 385-388).
9. Vuonna 1993 korkein oikeus muutti kantaansa ja katsoi, että koska varkaussyyte ei sisältänyt kätkemisrikoksen tunnusmerkistöön kuuluvia tekijöitä eikä syytetyllä ollut siten aihetta lausua mahdollisesta syyllistymisestään kätkemisrikokseen, häntä ei voitu tuomita varkaussyyteen perusteella kätkemisrikoksesta (KKO 1993:98, vahvennettu jaosto). Kommentoin ratkaisua tuoreeltaan hyväksyvässä mielessä (DL 1993), vaikka oudoksuin hieman perustelujen niukkuuttaa ja sitä, ettei perusteluissa viitattu KKO:n aiempaan eli vuonna 1984 antamaan erilaiseen ennakkopäätökseen.
10. Tämän jälkeen 90-luvulla korkein oikeus antoi syytesidonnaisuudesta ainakin viisi muuta ennakkopäätöstä ja sama tahti on jatkunut myös 2000-luvulla, jolloin asiasta on annettu tähän mennessä 14 ennakkopäätöstä. Syytesidonnaisuuden tulkinnassa noudatetaan nykyisin tiukkaa linjaa, eli ko. normia (RL 11:3) tulkitaan tavalla, jota kehotin vuonna 1974 tuomioistumia noudattamaan. Tuomioistuinta sitoo syytteessä esitetty rikoksen objektiivisia ja subjektiivisia tunnusmerkistötekijöitä vastaava konkreettinen teonkuvaus, jonka ulkopuolelle tuomiossa ei ole lupa mennä. Syyttäjällä on rangaistusvaatimuksen perusteita koskeva väittämistaakka. Syyttäjän tehtävää helpottaa se, että hän voi jo alun perin haastehakemuksessaan vedota rangaistusvaatimuksen tueksi vaihtoehtoisiin teonkuvauksiin (vaihtoehtoinen syyte) sekä tarkistaa oikeudenkäynnin aikana syytettä ROL 5:17.2:ssa mainitulla tavalla.
11. Nyt kommentoitava ratkaisu KKO 2014:81 koskee hieman epätavallista tapausta, mutta edellä mainittua tiukkaa tulkintaa noudattaen on epäilyksettä syytä katsoa, että hovioikeus on toiminut vastoin syytesidonnaisuusnormia (ROL 11:3). Hovioikeus on lukenut A:n viaksi teon, jonka tapahtuma-aika ja tekotapa poikkeavat syytteen teonkuvauksesta.
12. Syytteen teonkuvauksen mukaan A oli syyllistynyt törkeään petokseen siten, että hän oli erehdyttänyt yhtiö B:n (IBM) henkilökuntaa tai käyttänyt sille syntynyttä erehdystä hyväksi ja näin menetellen saanut keväällä 2004 B:n tekemään A:n määräysvallassa olleen yhtiö C:n (MP Oy) kanssa sopimuksen tai sopimaan C:n osallistumisesta sopimusjärjestelyyn B:n kanssa. A oli salannut C:n maksukyvyttömyyden ja sen, ettei hänellä ollut tarkoitustakaan maksaa B:lle sopimukseen perustuvia suorituksia. Käräjäoikeus tuomitsi A:n syytteen mukaisesti törkeästä petoksesta. Hovioikeuden mukaan A:n ei ollut näytetty erehdyttäneen B:tä tai käyttäneen hyväkseen sille syntynyttä erehdystä vielä sopimusta tehtäessä tai yhteistyöstä sovittaessa. Sen sijaan hovioikeus luki A:n syyksi törkeän petoksen sillä perusteella, että viimeistään siinä vaiheessa, kun A:n omistama yhtiö C oli syksyllä 2004 myyty kolmannelle, A oli erehdyttämällä tai erehdystä hyväksi käyttäen saanut B:n pysymään sopimusjärjestelyssä. - Syyte perustui siis yksinomaan sopimusneuvottelujen aikana ja sopimusta solmittaessa tapahtuneeseen erehdyttämiseen, mutta hovioikeus luki A:n syyksi vasta sopimussuhteen aikana tapahtuneen erehdyttämisen, jota ei ollut sisällytetty syytteen teonkuvaukseen.
13. Korkein oikeus korostaa aivan oikein perusteluissaan (kohdat 6 ja 12), että syytesidonnaisuuden tarkoituksena on turvata ensisijaisesti vastaajan puolustautumismahdollisuudet oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellyttämällä tavalla. Nyt vastaaja ei ollut voinut varautua puolustautumaan hovioikeuden sittemmin hänen syykseen vasta sopimussuhteen aikana tapahtuneeseen erehdyttämiseen, kun syyttäjä ei ollut siihen teonkuvauksessaan vedonnut.
14. Perusteluissa olisi voitu pohtia lähemmin, mitä seikkaan vetoamisella syytesidonnaisuuden eli syyttäjän väittämistaakan yhteydessä tarkoitetaan. Näyttää siltä, että tuomioistuimilla, syyttäjillä ja asianajajilla on (yhä edelleen) hieman erilaisia käsityksiä asiasta. Vetoaminen on prosessitoimi, josta ilmenee asianosaisen, tässä tapauksessa siis syyttäjän, tarkoitus tuoda seikka esiin nimenomaan vaatimuksensa perusteena, jotta tuomioistuin panisi seikan tuomion perusteeksi eikä ottaisi seikkaa huomioon ainoastaan todisteena tai jonkinlaisena taustailmiönä. Oikeustosiseikkaan vetoamiseksi ei riitä, että syyttäjä (tai asianomistaja) vain mainitsee seikan ikään kuin ohimennen tai se ilmenee todistajan kertomuksesta tai todisteena esitetystä asiakirjasta.
15. Ko. tapauksessa asianomistaja (IBM) oli sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudelle antamassaan vastauksessa tuonut esiin, että erehdyttäminen ei ollut koskenut vain neuvotteluvaihetta (kuten syyttäjän teonkuvauksessa oli esitetty), vaan se oli jatkunut myös ko. laitteiden noutojen käynnistämisen jälkeen eli sopimussuhteen aikana (perustelujen kohta 8). Syyttäjä on puolestaan korkeimmalle oikeudelle selittänyt (kohta 9), että hänen käräjäoikeudessa tekemänsä syytteen tarkistus sisälsi myös hovioikeuden A:n syyksi lukeman menettelyn eli sopimussuhteen aikana tapahtuneen erehdyttämisen. Syyttäjä on väittänyt, että käräjäoikeuden tuomioon kirjattu teonkuvauksen tarkistus ei ole sanatarkasti vastannut sitä, miten syyttäjä oli pääkäsittelyssä asian ilmaissut.
16. Kuten korkein oikeus perusteluissaan toteaa (kohta 10), syyttäjän (tai asianomistajan) on mainittava syytteen tarkistus niin selvästi, että muut asianosaiset ja tuomioistuin ymmärtävät, että rangaistusvaatimuksen perusteena olevaa teonkuvausta halutaan muuttaa tai tarkistaa. Jos tarkoitetun teonkuvauksen sisältö jää epäselväksi, tuomioistuimen on prosessinjohdon avulla selvennettävä asiaa.
17. Tämä pitää paikkansa. Tämän vuoksi käräjäoikeuden puheenjohtajan olisi tullut kysely- ja informointioikeuttaan käyttämällä selvittää, oliko syyttäjän (tai asianomistajan) tarkoituksena todella tarkistaa tai täydentää syytteen teonkuvausta, vai missä tarkoituksessa he olivat tuoneet uuden seikan esiin. Myös hovioikeuden olisi tullut käyttää kyselyvelvollisuuttaan, sillä syytteen tarkistaminen on mahdollista myös hovioikeusvaiheessa.
18. Jotta tuomarit ottaisivat materiaalisen prosessinjohdon vakavasti, olisi ratkaisun perusteluissa (kohta 10) ollut syytä mainita myös prosessinjohtoa ja kyselyvelvollisuuden käyttöä koskeva lainkohta, joka löytyy rikosasian pääkäsittelyn osalta ROL 6 luvun 5 §:n 2 momentista. Prosessinjohto olisi voitu mainita asiasanana ennakkopäätöksen otsikossa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste syytesidonnaisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste syytesidonnaisuus. Näytä kaikki tekstit
maanantai 3. marraskuuta 2014
torstai 24. lokakuuta 2013
791. KKO 2013:77. Näytön arviointi lapsen pahoinpitelyjutussa. Selvitystaakka
1. Aika usein väitetään - joskus jopa rikosoikeuden professoreiden suulla (latojan huomautus) - että korkein oikeus ei ota näyttökysymyksiä joko lainkaan tutkittavakseen - siis anna valituslupaa - tai tekisi niin vain erittäin harvoin. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Korkeimman oikeuden prejudikaatit koskevat toki suurimmalta osin oikeuskysymyksiä eli lain soveltamisessa ilmeneviä ongelmia, joiden suhteen korkein oikeus haluaa ohjata alempien tuomioistuimien lainkäyttöä. Korkein oikeus ottaa kuitenkin yllättävän usein tapauksia, joissa on kysymys "vain näytöstä" eli näytön arvioinnista. Nyt esillä oleva tapaus KKO 2013:77 on esimerkki tästä, kuten jo ratkaisuselosteen otsikostakin ilmenee. Vastaavanlaisia tapauksia eli "näyttöprejudikaatteja" ovat esimerkiksi ratkaisut KKO 1989:41, 1997:137, 1998:83, 1999:11, 2001:67, 2002:47, 2004:60, 2004:70, 2006:78, 2007:100, 2009:43, 2011:20 ja KKO 2013:27.
2. Blogikirjoituksessa nro 718/15.4.2013 olen kommentoinut KKO:n ratkaisua 2013:27 ns. Kolkonjärven murhajutussa, jossa oli kyse "puhtaasti" näytön arvioinnista. On syytä havaita, että todistusharkinnassa voidaan erottaa kaksi puolta, eli todisteiden näyttörvon määrittäminen ja näytön riittävyyden arviointi. Jälkimmäisen vaihe koskee itse asiassa juridista kysymystä eli lain soveltamista koskevaa kysymystä, koska siinä tuomioistuin joutuu pohtimaan, mikä on lakiin ja vakiintuneen oikeuskäytäntöön perustuva näyttökynnys ja miten vahvaa näyttöä ja vakuuttavuutta sen ylittyminen edellyttää.
3. Eilen 23.10. annettussa tapauksessa KKO 2013:77 on kysymys puhtaasti näytön arvioinnista. Tämä todetaan myös ennakkopäätöksen otsikossa lauseella "kysymys näytön arvioinnista". Asia- tai hakusaaa "näyttö" tai "näytön arviointi" ei kuitenkaan - tässäkään tapauksessa - mainita ennakkopäätöksen otsikossa, jossa on käytetty sellaisia hieman epämääräisiä ja mitäänsanomattomia sanoja kuin "oikeudenkäyntimenettely" ja "todistelu". Olen ennenkin huomauttanut siitä, että korkeimman oikeuden olisi syytä ryhtyä käyttämään hieman yksilöidympiä asiasanoja, mikä lisäisi ennakkopäätöksen käyttöä ja hyödynnettävyyttä. Tässä suhteessa toinen ylin oikeusasteemme eli KHO näyttää olevan "edistyksellisempi", sillä sen ennakkopäätöksissä mainitaan säännönmukaisesti paljon enemmän asiasanoja kuin KKO:n julkaisemissa prejudikaateissa.
4. Kommentoitavassa tapauksessa KKO 2013:77 oli kyse lapseen (X) kohdistuneesta pahoinpitelystä. Kahden ja puolen kuukauden ikäisellä lapsella havaittiin tutkimuksissa useita luunmurtumia, jotka olivat syntyneet 2 - 4 viikkoa aikaisemmin joko samalla kertaa tai verrattain samanaikaisesti. Vammat olivat lääkärinlausuntojen mukaan seurausta lapseen kohdistuneesta huomattavan suuresta ulkoisesta voimasta. Tapahtumainkulusta ei kirjallisten lääkärinlausuntojen lisäksi esitetty muuta selvitystä kuin lasta hoitaneiden vanhempien (A ja B) kertomukset, joissa he kiistivät aiheuttaneensa lapsen vammoja. Vanhemmille vaadittiin rangaistusta törkeästä pahoinpitelystä tai törkeästä vammantuottamuksesta.
KKO 2013:77
5. Jutussa toimitettiin suullinen käsittely myös hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa. Kaikki kolme oikeusastetta hylkäsivät syytteen näytön riittämättömyyden perusteella. Korkein oikeus toteaa (perustelujen kappale 31): " Koska lapsen vammojen syntymistapa oli jäänyt epäselväksi, ei asiassa voitu sulkea pois vaihtoehtoja, että vammat olisivat syntyneet tapaturman seurauksena tai sellaisen A:n ja B:n huolimattomanakin pidettävän menettelyn seurauksena, mistä A ja B eivät ole halunneet kertoa". Lausumasta voidaan päätellä, että A:ta ja B:tä olisi voitu kenties syyttää vammantuottamuksesta sellaisen huolimattoman menettelyn johdosta, jota ei ole syytteessä kuvattu eikä väitetty syytettyjen viaksi; syytesidonnaisuus siis esti muiden vaihtoehtojen tutkimisen. Tällaista vaihtoehtoista syytettä ei ollut esitetty ilmeisesti siksi, koska esitutkinnassa ei ollut saatu näyttöä mainitunlaista huolimattomuutta osoittavasta teosta tai laiminlyönnistä.
6. Hovioikeuden tuomion perusteluissa kiinnittää huomiota kohta, jossa hovioikeus toteaa, että lapsen (X:n) lukuisat, vakavat murtumavammat olivat syntyneet hänen ollessaan vanhempiensa hoidossa. Hovioikeuden mukaan "tässä tilanteessa ei jäänyt järkevää epäilyä siitä, etteikö toinen vanhemmista tai vanhemmat yhdessä olleet pahoinpidelleet X:ää. Kun oli jäänyt selvittämättä, kumpi vanhemmista oli pahoinpidellyt lasta tai että he olisivat tehneet niin yhdessä, syyte törkeästä pahoinpitelystä oli hylättävä". Toisin kuin käräjäoikeus ja korkein oikeus, hovioikeus siis sulki pois mahdollisuuden, että lapsen vammat olisivat aiheutuneet tapaturmasta. Hovioikeus piti ilmeisenä, että vanhemmat tai toinen heistä oli pahoinpidellyt lasta.
7. Miksi hovioikeus ei sitten tuominnut molempia syytettyjä pahoinpitelystä? Hovioikeuden mukaan siksi, ettei näyttöä ollut siitä, kumpi vanhemmista oli syyllinen tai olivatko vanhemmat yhdessä syyllistyneet pahoinpitelyyn. Hovioikeus on nojautunut ns. tekijävastuuseen, joka edellyttää, että jokainen vastaa rikosoikeudellisesti vain omista tekemisistään. Tekijävastuun tiukka soveltaminen johtaa siihen, että jollei näyttöä ole siitä, kumpi potentiaalisista tekijöistä, jotka kiistävät teon ja kenties syyttelevät toinen toisiaan, on tekijä, on molemmat vapautettava syytteestä, vaikka on ilmeistä, että jompikumpi heistä tai he yhdessä ovat tehneet ko. rikoksen. Tässä tapauksessa tilanne on kuitenkin ollut se, että vanhemmat ovat kertoneet hoitaneensa lasta yleensä aina yhdessä eikä kumpikaan heistä ole syyttänyt puolisoaan lapsen pahoinpitelystä. Eikö edes tällaisessa tapauksessa, jos vielä tapaturman mahdollisuus olisi todella suljettu pois, molempia syytettyjä voida pitää tekijäkumppaneina?
8. Tapauksessa kiinnittää huomiota erityisesti se, että syytetyt ovat kaikissa kolmessa oikeusasteessa kieltäytyneet kertomasta, miten lapselle aiheutuneet vammat ovat syntyneet, vaikka he ovat ilmeisesti tienneet vammautumisen syyn. Käräjäoikeuden perustelujen mukaan "A:n ja B:n on täytynyt tietää murtumien syntymistapa". Korkein oikeus puolestaan lausuu (perustelujen kohta 29), että "A:n ja B:n on heidän omien kertomustensakin mukaan täytynyt sinänsä olla tietoisia siitä, milloin, millä tavoin ja mistä syystä vammat ovat syntyneet. Korkein oikeus toteaa kuitenkin, että syytettyjen vaikeneminen mainituista seikoista ei ole riittävä näyttö heidän syyllisyydestään, eli vaikenemisesta "ei kuitenkaan voida tehdä sellaista johtopäätöstä, että he olisivat yhdessä aiheuttaneet tai jompikumpi heistä olisi aiheuttanut vammat pahoinpitelemällä lasta ensisijaisessa rangaistusvaatimuksessa kuvatulla tavalla". - Tässäkin kohtaa korkein oikeus viittaa riven välissä syytesidonnaisuuteen eli syytteessä esitettyyn teonkuvaukseen, joka sitoo tuomioistuinta.
9. Perusteluissa on kyse eräästä syytetyn itsekriminointisuojan ilmenemismuodosta eli rikoksesta epäillyn tai syytetyn oikeudesta vaieta. Syytetyllä ei ole velvollisuutta myötävaikuttaa oman syyllisyytensä selvittämiseen. Syytetyllä ei ole totuusvelvollisuutta ja hän voi kieltäytyä vastaamasta esitettyihin kysymyksiin. Todistustaakka on yksin syyttäjällä, jonka on näytettävä syytteenalainen teko ja syytetyn syyllisyys toteen.
10. Mutta onko syytetyn oikeus vaieta niin ehdoton, ettei vaikenemista voitaisi ottaa lainkaan huomioon näytön arvioinnissa? Jos syytetty vaikenee tai ei halua, kuten esillä olevassa jutussa oli asian laita, selittää, mitä syytteenalaisessa asiassa on tapahtunut, niin voidaan yleensä otaksua, että syytetty haluaa salata jonkin itselleen epäedullisen seikan. Vaikka syytetyllä ei ole todistustaakka eli velvollisuutta todistaa omaa syyttömyyttään, niin voitaisiinko hänelle silti sälyttää jokinlainen selitystaakka, jonka mukaan selityksestä kieltäytyminen voitaisiin ottaa huomioon yhtenä syytettä tukevana indisiona?
11. Pääsääntönä kuitenkin on, ettei syytetyllä ole selvitystaakkaa. Ei ainakaan siinä muodossa, että langettava tuomio voitaisiin perustaa yksinomaan syytetyn vaikenemiselle tai selityksen antamisesta kieltäytymiselle. Mutta kuten Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on eräissä rakaisuissaan todennut, syytetyn vaitiolo-oikeus ei ole ehdoton, eikä siis ole ihmisoikeussopimuksen vastaista käyttää syytetyn vaikenemista syyllisyyttä tukevana näyttönä sillloin, kun se ei ole ainoa tai pääasiallinen näyttö asiassa. Lisäksi edellytetään, että tilanne on ollut siinä määrin kvalifioitu, että normaalisti vastaus on edellytettävissä tilanteen erityispiirteiden perusteella. Jos syytetty tästä huolimatta ja asianmukaisesti tilanteesta informoituna vaikenee, vaitiolo voidaan ottaa huomioon.
12. Viittaan esimerkiksi EIT:n ratkaisuun John Murray v. Yhdistynyt kuningaskunta 8.2.1996. Murrayn valituksen johdosta EIT katsoi, ettei myötävaikuttamattomuusperiaate (itsekriminointisuoja) ole absuluuttinen, vaan tuomioistuimella voi olla lupa tietyin edellytyksin ottaa vaitiolo huomioon yhtenä syytettä tukevana seikkana. Tuomiota ei kuitenkaan saa perustaa puhtaasti syytetyn vaikenemiselle. Murrayn tapauksessa vallinneissa olosuhteissa, ottaen huomioon myös syytettyä vastaan esitetyn muun näytön painoarvo, oli EIT:n mukaan luonnollista ja hyväksyttävää, että kansallinen tuomioistuin oli pannut painoa myös syytetyn vaitiololle. Tapauksessa Averill v. Yhdistynyt kuningaskunta 6.6.2000 EIT katsoi, että vaitiolo-oikeus ei saa estää sitä, että syytetyltä selvästi selitystä vaativissa tilanteissa hänen vaikenemisensa otetaan huomioon harkittaessa syyttäjän esittämän näytön vakuuttavuutta. Perusteluissa todetaan myös, ettei poliisin kysymyksiin vastaamatta jättäminen ollut aiheuttanut valittajalle (Averill) rangaistuksen vaaraa.
13. Korkein oikeus viittaa usein innokkaasti EIT:n ratkaisuihin ja selostaa niitä päätöstensä perusteluissa joskus hyvinkin laajasti. Siksi hieman ihmetyttää, ettei nyt kommentoitavassa tapauksessa ole näin tehty, vaan KKO:n perustelut ovat yksinomaan "kotikutoisia" - EIT:n ratkaisukäytäntöön perusteluissa ei viitata sanallakaan.
14. Ratkaisussa KKO 2013:77 selostettu tapaus ja sen olosuhteet ja erityispiirteet ovat minusta sellaiset, että "hyvät selitykset" vauvan vammautumiselle olisivat olleet todella tarpeen. Miksi vanhemmat eivät ole halunneet kertoa, milloin ja millä tavoin ja mistä syystä lapsen vammat ovat syntyneet, vaikka he ovat aivan ilmeisesti tienneet vastuksen mysteeriksi jääneeseen tapaukseen? He ovat maininneet yhtenä selityksenä isokokoisen koiran hyppäämiseen vauvan koppaan silloin, kun he eivät itse olleet paikalla. Tämä selitys on kuitenkin voitu sulkea tutkinnassa pois. Jos vammat olisivat olisivat syntyneet tapaturmaisesti, esimerkiksi kirjahyllyn kaatumisen seurauksena, niin miksi vanhemmat eivät olisi halunneet kertoa siitä? Kun vanhemmat vaikenevat tapaturman mahdollisuudesta, on perusteltua päätellä, kuten hovioikeus on tehnytkin, että vammat eivät ole syntyneet tapaturman seurauksena.
15. Ketä tai keitä vanhemmat ovat mahdollisesti halunneet suojella, jolleivät he ole itse syyllistyneet pahoinpitelyyn tai vamman tuottamukseen? Ratkaisuselosteesta ei käy selville, minkäikäisiä vanhemmat ovat olleet ja onko heillä muita lapsia. Epäselväksi jää myös se, oliko joku sukulainen tai tuttava joskus hoitanut tai katsonut lasta, kun vanhemmat eivät ole olleet kotosalla. Ovatko vanhemmat kenties pelänneet lastensuojelullisia toimenpiteitä, mikäli totuus vammojen syntymistavasta tulisi viranomaisten tietoon; tähän mahdollisuuteen viitataan käräjäoikeuden tuomion perusteluissa. Onko vanhemmilta pitkän oikeudenkäynnin missään vaiheessa kysytty syytä, miksi he eivät halua kertoa, miten lapsen vammat olivat syntyneet? Onko asiaa tutkittu ja selvitetty riittävän tarkasti esitutkinnassa? Monet kysymykset jäävät askarruttamaan lukijaa. Tästä nyt taas kerran nähdään, että totuus ei välttämättä selviä oikeudenkäynnissä.
2. Blogikirjoituksessa nro 718/15.4.2013 olen kommentoinut KKO:n ratkaisua 2013:27 ns. Kolkonjärven murhajutussa, jossa oli kyse "puhtaasti" näytön arvioinnista. On syytä havaita, että todistusharkinnassa voidaan erottaa kaksi puolta, eli todisteiden näyttörvon määrittäminen ja näytön riittävyyden arviointi. Jälkimmäisen vaihe koskee itse asiassa juridista kysymystä eli lain soveltamista koskevaa kysymystä, koska siinä tuomioistuin joutuu pohtimaan, mikä on lakiin ja vakiintuneen oikeuskäytäntöön perustuva näyttökynnys ja miten vahvaa näyttöä ja vakuuttavuutta sen ylittyminen edellyttää.
3. Eilen 23.10. annettussa tapauksessa KKO 2013:77 on kysymys puhtaasti näytön arvioinnista. Tämä todetaan myös ennakkopäätöksen otsikossa lauseella "kysymys näytön arvioinnista". Asia- tai hakusaaa "näyttö" tai "näytön arviointi" ei kuitenkaan - tässäkään tapauksessa - mainita ennakkopäätöksen otsikossa, jossa on käytetty sellaisia hieman epämääräisiä ja mitäänsanomattomia sanoja kuin "oikeudenkäyntimenettely" ja "todistelu". Olen ennenkin huomauttanut siitä, että korkeimman oikeuden olisi syytä ryhtyä käyttämään hieman yksilöidympiä asiasanoja, mikä lisäisi ennakkopäätöksen käyttöä ja hyödynnettävyyttä. Tässä suhteessa toinen ylin oikeusasteemme eli KHO näyttää olevan "edistyksellisempi", sillä sen ennakkopäätöksissä mainitaan säännönmukaisesti paljon enemmän asiasanoja kuin KKO:n julkaisemissa prejudikaateissa.
4. Kommentoitavassa tapauksessa KKO 2013:77 oli kyse lapseen (X) kohdistuneesta pahoinpitelystä. Kahden ja puolen kuukauden ikäisellä lapsella havaittiin tutkimuksissa useita luunmurtumia, jotka olivat syntyneet 2 - 4 viikkoa aikaisemmin joko samalla kertaa tai verrattain samanaikaisesti. Vammat olivat lääkärinlausuntojen mukaan seurausta lapseen kohdistuneesta huomattavan suuresta ulkoisesta voimasta. Tapahtumainkulusta ei kirjallisten lääkärinlausuntojen lisäksi esitetty muuta selvitystä kuin lasta hoitaneiden vanhempien (A ja B) kertomukset, joissa he kiistivät aiheuttaneensa lapsen vammoja. Vanhemmille vaadittiin rangaistusta törkeästä pahoinpitelystä tai törkeästä vammantuottamuksesta.
KKO 2013:77
5. Jutussa toimitettiin suullinen käsittely myös hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa. Kaikki kolme oikeusastetta hylkäsivät syytteen näytön riittämättömyyden perusteella. Korkein oikeus toteaa (perustelujen kappale 31): " Koska lapsen vammojen syntymistapa oli jäänyt epäselväksi, ei asiassa voitu sulkea pois vaihtoehtoja, että vammat olisivat syntyneet tapaturman seurauksena tai sellaisen A:n ja B:n huolimattomanakin pidettävän menettelyn seurauksena, mistä A ja B eivät ole halunneet kertoa". Lausumasta voidaan päätellä, että A:ta ja B:tä olisi voitu kenties syyttää vammantuottamuksesta sellaisen huolimattoman menettelyn johdosta, jota ei ole syytteessä kuvattu eikä väitetty syytettyjen viaksi; syytesidonnaisuus siis esti muiden vaihtoehtojen tutkimisen. Tällaista vaihtoehtoista syytettä ei ollut esitetty ilmeisesti siksi, koska esitutkinnassa ei ollut saatu näyttöä mainitunlaista huolimattomuutta osoittavasta teosta tai laiminlyönnistä.
6. Hovioikeuden tuomion perusteluissa kiinnittää huomiota kohta, jossa hovioikeus toteaa, että lapsen (X:n) lukuisat, vakavat murtumavammat olivat syntyneet hänen ollessaan vanhempiensa hoidossa. Hovioikeuden mukaan "tässä tilanteessa ei jäänyt järkevää epäilyä siitä, etteikö toinen vanhemmista tai vanhemmat yhdessä olleet pahoinpidelleet X:ää. Kun oli jäänyt selvittämättä, kumpi vanhemmista oli pahoinpidellyt lasta tai että he olisivat tehneet niin yhdessä, syyte törkeästä pahoinpitelystä oli hylättävä". Toisin kuin käräjäoikeus ja korkein oikeus, hovioikeus siis sulki pois mahdollisuuden, että lapsen vammat olisivat aiheutuneet tapaturmasta. Hovioikeus piti ilmeisenä, että vanhemmat tai toinen heistä oli pahoinpidellyt lasta.
7. Miksi hovioikeus ei sitten tuominnut molempia syytettyjä pahoinpitelystä? Hovioikeuden mukaan siksi, ettei näyttöä ollut siitä, kumpi vanhemmista oli syyllinen tai olivatko vanhemmat yhdessä syyllistyneet pahoinpitelyyn. Hovioikeus on nojautunut ns. tekijävastuuseen, joka edellyttää, että jokainen vastaa rikosoikeudellisesti vain omista tekemisistään. Tekijävastuun tiukka soveltaminen johtaa siihen, että jollei näyttöä ole siitä, kumpi potentiaalisista tekijöistä, jotka kiistävät teon ja kenties syyttelevät toinen toisiaan, on tekijä, on molemmat vapautettava syytteestä, vaikka on ilmeistä, että jompikumpi heistä tai he yhdessä ovat tehneet ko. rikoksen. Tässä tapauksessa tilanne on kuitenkin ollut se, että vanhemmat ovat kertoneet hoitaneensa lasta yleensä aina yhdessä eikä kumpikaan heistä ole syyttänyt puolisoaan lapsen pahoinpitelystä. Eikö edes tällaisessa tapauksessa, jos vielä tapaturman mahdollisuus olisi todella suljettu pois, molempia syytettyjä voida pitää tekijäkumppaneina?
8. Tapauksessa kiinnittää huomiota erityisesti se, että syytetyt ovat kaikissa kolmessa oikeusasteessa kieltäytyneet kertomasta, miten lapselle aiheutuneet vammat ovat syntyneet, vaikka he ovat ilmeisesti tienneet vammautumisen syyn. Käräjäoikeuden perustelujen mukaan "A:n ja B:n on täytynyt tietää murtumien syntymistapa". Korkein oikeus puolestaan lausuu (perustelujen kohta 29), että "A:n ja B:n on heidän omien kertomustensakin mukaan täytynyt sinänsä olla tietoisia siitä, milloin, millä tavoin ja mistä syystä vammat ovat syntyneet. Korkein oikeus toteaa kuitenkin, että syytettyjen vaikeneminen mainituista seikoista ei ole riittävä näyttö heidän syyllisyydestään, eli vaikenemisesta "ei kuitenkaan voida tehdä sellaista johtopäätöstä, että he olisivat yhdessä aiheuttaneet tai jompikumpi heistä olisi aiheuttanut vammat pahoinpitelemällä lasta ensisijaisessa rangaistusvaatimuksessa kuvatulla tavalla". - Tässäkin kohtaa korkein oikeus viittaa riven välissä syytesidonnaisuuteen eli syytteessä esitettyyn teonkuvaukseen, joka sitoo tuomioistuinta.
9. Perusteluissa on kyse eräästä syytetyn itsekriminointisuojan ilmenemismuodosta eli rikoksesta epäillyn tai syytetyn oikeudesta vaieta. Syytetyllä ei ole velvollisuutta myötävaikuttaa oman syyllisyytensä selvittämiseen. Syytetyllä ei ole totuusvelvollisuutta ja hän voi kieltäytyä vastaamasta esitettyihin kysymyksiin. Todistustaakka on yksin syyttäjällä, jonka on näytettävä syytteenalainen teko ja syytetyn syyllisyys toteen.
10. Mutta onko syytetyn oikeus vaieta niin ehdoton, ettei vaikenemista voitaisi ottaa lainkaan huomioon näytön arvioinnissa? Jos syytetty vaikenee tai ei halua, kuten esillä olevassa jutussa oli asian laita, selittää, mitä syytteenalaisessa asiassa on tapahtunut, niin voidaan yleensä otaksua, että syytetty haluaa salata jonkin itselleen epäedullisen seikan. Vaikka syytetyllä ei ole todistustaakka eli velvollisuutta todistaa omaa syyttömyyttään, niin voitaisiinko hänelle silti sälyttää jokinlainen selitystaakka, jonka mukaan selityksestä kieltäytyminen voitaisiin ottaa huomioon yhtenä syytettä tukevana indisiona?
11. Pääsääntönä kuitenkin on, ettei syytetyllä ole selvitystaakkaa. Ei ainakaan siinä muodossa, että langettava tuomio voitaisiin perustaa yksinomaan syytetyn vaikenemiselle tai selityksen antamisesta kieltäytymiselle. Mutta kuten Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on eräissä rakaisuissaan todennut, syytetyn vaitiolo-oikeus ei ole ehdoton, eikä siis ole ihmisoikeussopimuksen vastaista käyttää syytetyn vaikenemista syyllisyyttä tukevana näyttönä sillloin, kun se ei ole ainoa tai pääasiallinen näyttö asiassa. Lisäksi edellytetään, että tilanne on ollut siinä määrin kvalifioitu, että normaalisti vastaus on edellytettävissä tilanteen erityispiirteiden perusteella. Jos syytetty tästä huolimatta ja asianmukaisesti tilanteesta informoituna vaikenee, vaitiolo voidaan ottaa huomioon.
12. Viittaan esimerkiksi EIT:n ratkaisuun John Murray v. Yhdistynyt kuningaskunta 8.2.1996. Murrayn valituksen johdosta EIT katsoi, ettei myötävaikuttamattomuusperiaate (itsekriminointisuoja) ole absuluuttinen, vaan tuomioistuimella voi olla lupa tietyin edellytyksin ottaa vaitiolo huomioon yhtenä syytettä tukevana seikkana. Tuomiota ei kuitenkaan saa perustaa puhtaasti syytetyn vaikenemiselle. Murrayn tapauksessa vallinneissa olosuhteissa, ottaen huomioon myös syytettyä vastaan esitetyn muun näytön painoarvo, oli EIT:n mukaan luonnollista ja hyväksyttävää, että kansallinen tuomioistuin oli pannut painoa myös syytetyn vaitiololle. Tapauksessa Averill v. Yhdistynyt kuningaskunta 6.6.2000 EIT katsoi, että vaitiolo-oikeus ei saa estää sitä, että syytetyltä selvästi selitystä vaativissa tilanteissa hänen vaikenemisensa otetaan huomioon harkittaessa syyttäjän esittämän näytön vakuuttavuutta. Perusteluissa todetaan myös, ettei poliisin kysymyksiin vastaamatta jättäminen ollut aiheuttanut valittajalle (Averill) rangaistuksen vaaraa.
13. Korkein oikeus viittaa usein innokkaasti EIT:n ratkaisuihin ja selostaa niitä päätöstensä perusteluissa joskus hyvinkin laajasti. Siksi hieman ihmetyttää, ettei nyt kommentoitavassa tapauksessa ole näin tehty, vaan KKO:n perustelut ovat yksinomaan "kotikutoisia" - EIT:n ratkaisukäytäntöön perusteluissa ei viitata sanallakaan.
14. Ratkaisussa KKO 2013:77 selostettu tapaus ja sen olosuhteet ja erityispiirteet ovat minusta sellaiset, että "hyvät selitykset" vauvan vammautumiselle olisivat olleet todella tarpeen. Miksi vanhemmat eivät ole halunneet kertoa, milloin ja millä tavoin ja mistä syystä lapsen vammat ovat syntyneet, vaikka he ovat aivan ilmeisesti tienneet vastuksen mysteeriksi jääneeseen tapaukseen? He ovat maininneet yhtenä selityksenä isokokoisen koiran hyppäämiseen vauvan koppaan silloin, kun he eivät itse olleet paikalla. Tämä selitys on kuitenkin voitu sulkea tutkinnassa pois. Jos vammat olisivat olisivat syntyneet tapaturmaisesti, esimerkiksi kirjahyllyn kaatumisen seurauksena, niin miksi vanhemmat eivät olisi halunneet kertoa siitä? Kun vanhemmat vaikenevat tapaturman mahdollisuudesta, on perusteltua päätellä, kuten hovioikeus on tehnytkin, että vammat eivät ole syntyneet tapaturman seurauksena.
15. Ketä tai keitä vanhemmat ovat mahdollisesti halunneet suojella, jolleivät he ole itse syyllistyneet pahoinpitelyyn tai vamman tuottamukseen? Ratkaisuselosteesta ei käy selville, minkäikäisiä vanhemmat ovat olleet ja onko heillä muita lapsia. Epäselväksi jää myös se, oliko joku sukulainen tai tuttava joskus hoitanut tai katsonut lasta, kun vanhemmat eivät ole olleet kotosalla. Ovatko vanhemmat kenties pelänneet lastensuojelullisia toimenpiteitä, mikäli totuus vammojen syntymistavasta tulisi viranomaisten tietoon; tähän mahdollisuuteen viitataan käräjäoikeuden tuomion perusteluissa. Onko vanhemmilta pitkän oikeudenkäynnin missään vaiheessa kysytty syytä, miksi he eivät halua kertoa, miten lapsen vammat olivat syntyneet? Onko asiaa tutkittu ja selvitetty riittävän tarkasti esitutkinnassa? Monet kysymykset jäävät askarruttamaan lukijaa. Tästä nyt taas kerran nähdään, että totuus ei välttämättä selviä oikeudenkäynnissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)