817. Moraali saa ohittaa lain - mutta vain vasemmalta

                                   MM-kisojen jälkipuinti jatkuu...

1. Yle Uutiset jatkaa tunnetulla taidollaan kyselytutkimuksiaan. Yle Uutisten tehtävänä olisi kyllä raportoida uutiskynnyksen ylittävistä tapahtumista ja asioista, mutta kun tällä takamailla ei nyt kerta kaikkiaan tunnu tapahtuvan mitään uutisoinnn arvoista, niin toimittajaparkojen on keksittävä jotain jutun juurta. Näin sitten syntyi suuri arvokysely, jonka tuloksena sitten eilen julkaistiin kovan kohun saattelemana ensimmäinen osa. Siinä ihmisiltä kysyttiin ikuisuuskysymyksistä suurinta eli lain ja moraalinen välistä dilemmaa:  "Voitko rikkoa lakia, jos oma moraalisi (tai oikeustajusi) on risririidassa lain kanssa. 

2. Tutkimustulokseksi saatiin, että "laki ohittaa moraalinen". Tämä on hieman oudosti otsikoitu, mutta myöhemmin uutisesta selviää, että kysymys on suomalaisten enemmistön mukaan siitä, että lakia ei saa rikkoa, vaikka se olisi ristiriidassa oman moraalin kanssa. Seuraavaksi muutamia kyselyyn epvirallista tietä saatuja vastauksia ja mielipiteitä.

3. Kuka saa ja kuka taas ei. Rikkaat saa, mutta me köyhät emme saa tai muutoin meitit hukka perii eli meitit tuomitaan linnaan. Laki kyykyttää köyhiä, mutta ei estä rikkaita toimimasta vastoin lakia omaa etua tavoitellakseen.

4. Moraalista en tiedä, mutta lakia saa rikkoa, jos laki on vastoin omaa etua tai työehtosopimusta.

4a. EU-lait ovat kyllä niin paskoja, että niiden rikkomiseen ei kovin kummoista moraalia tarvita!

5. Laki on niin kuin se luetaan, mutta moraali niin kuin koetaan. Jokainen voi ite päättää, mikä on moraalisesti oikein ja mikä ei ja kannattaako lakia noudatella.

6. Yhteiskunnan vaikuttajista Päivi Räsänen ei ainakaan saa tietty sanoa, että moraali voi joskus ohittaa lain. Jos sanoo, niin me suututaan niin pirusti ja seuraavana päivä 50 000 ihmistä eroaa protestiksi kirkosta ja kristillisten poliittinen gallup-kannatus painuu pohjamutiin, jossa se on tosin ollut jo ennestään. 

7.  Sini Saarela ja muu Greenpeacen porukka on sitä vastoin eri asemassa. Heille Ville Niinistö levittää punaisen maton, kun palaavat kotimaahan rötöstelyreissuiltaan. Kotimaankin poliiseilla, syyttäjillä ja oikeusasteilla on kädet täynnä töitä, kun nämä kansalaistottelemattomat, kettutyöt  ja muut vastaavat ovat iskeneet. Kyllä meidän tämän verran pitää kansalaistottelemattomutta sietää, se kuuluu demokratiiaan, ihmisoikeuksiin ja ties mihin kaikkeen.

8. Jos on kiirus, niin lakia saa kyllä pikkusen rikkoa, voi esimerkiksi kävellä päin punaisia tai jättää ravintolalaskun maksamatta, jos juna on juuri lähdössä.

9. Vaikka lakia rikottaisiin, niin so what, sillä eihän siitä juuri koskaan mitään tuomiota seuraa, ehdollista tuomiotahan nyt kukaan järkevä tyyppi ei toki pidä minään rangaistuksena.

10. Sopimuksia kyllä saa rikkoa, jollei ne tunnu moraalisesti kivoilta, nehän ei ole mitään lakeja! Otetaan nyt esimerkiksi vaikkapa parkkisakot, joita kauheat parkkifirmat kirjoitelevat ja jota meininkiä Yle Uutisetkin on Ari Mölsän johdolla jo vuosikausia ansiokkaasti kauhistellut. Valvontamaksun laiminlyöneet ihmiset, parkkiaktivisteista nyt puhumattakaan, eivät tietty riko lakia, vaan sitä rikkovat, sen kun kerkiävät, parkkifirmat koska ne syyllistyvät virkavallan anastamiseen; kysy vaikka Tolvasen Matilta. Parkkifirmojen toiminta on täysin moraalitonta ja sitä paitsi myös laitonta, kyllä jämpti on näin!

11. Valtiosääntöoppineetkin laulavat kuorossa, että parkkifirmojen kirjoittamat lapppuset rikkovat perustuslakia. Ja valtiosääntöoppineitahan jos keitä meidän toki pitää yli kaiken peljätä, rakastaa ja kunnioittaa, sillä heidän stop-lausuntoihinsahan tyssää tässä yhteiskunnassa myös moni muu ja vielä tärkeämpikin asia, niin kuin esimerkiksi tämä kuntauudistus ja sote-uudistus. Tuorin Kalle, joka on MInkkisen Panun esimies, sitä paitsi tietää, mikä on moraalisesti niin oikein, että se oikeuttaa rikkomaan lakia kansalaistottelemattomuuden nimikkeellä.

12. Jos joku asia tai toiminta asemoituu ns. harmalle alueelle, niin silloin ei riko moraalia eikä lakia teki niin tain näin. Ja kuten vallitseva säätilakin osoittaa, maailma ja sen myötä koko yhteiskunta näyttäytyy meille useimmiten tosi harmaana.

13. Voitaisiin myös pohtia hiukka sitä, kenen moraalista on kulloinkin kyse. Onko virkamiehillä, viranomaisilla ja tuomareilla moraalia ja jos on niin millainen se on ja miten se eroaa tavisten moraalista? Onko esimerkiksi tuomioistuimella kollektiivinen moraali, josta päättävät, tietysti äänestyksen jälkeen, kollegojensa puolesta Koskelo tai Vihervuori?Tässä olisikin MInkkisen Panulla ja muilla tutkijoilla rutkasti työsarkaa edessään. Tuomareille on kyllä annettu omat eettiset säännöt, mutta kuka niistä jotain edes muistaa, kysyn vaan.

14. Poliisillekin on annettu virkatehtäviään varten vaikka minkälaista säännöstöä ja pykälää. Mutta kuten kolmen koplan tapauksesta (Aarnio - Riikonen - Paatero) havaitsemme, ko. sääntöjä ei juuri tarvitse noudattaa, sillä eihän niiden noudattamista valvo kukaan. On syytä muistaa, että vinkkimiesten turvallisuus ja oikeus tehdä pikkurötöksiä menee aina kaiken muun edelle, vinkkimiesten ja vasikoiden toimintaa ei nyt kertakaikkiaan saa valvoa sanokoot laki ja pykälät sitten mitä tahansa, näin sanoo Paatero. Soon näet poliisin moraali, joka ratkaisee ja se taas tuppaa olemaan tunnetusti hyvin venyvää sorttia.

15. Kuten tästä lyhyestä otoksesta jo voimme päätellä, Yle Uutiset on saapunut tutkivassa journalismissaan kerrankin todella suurten kysymysten ja lööppien äärelle!

814. KHO 2013:199. Lainvastaista autoveropäätösta ei purettu

1. Tulli oli määrännyt  A:n käytettynä 23.11.2003 Saksasta maahantuomasta henkilöautosta kannettavaksi autoveroa ja autoverosta suoritetta­vaa arvonlisäveroa. Korkein hallinto-oikeus on päätöksellään 2.12.2006 taltionumero 3419, KHO 2006:95, hylännyt muun ohella A:n vaatimuksen autoverosta suoritettavaksi määrätyn arvonlisäveron poistamisesta ja ennakkoratkaisun pyytämisestä unionin tuomioistuimelta. Korkein hallinto-oikeus on perustellut päätöstään muun ohella unionin tuomioistuimen samanalaisesta oikeuskysymyksestä antamalla ennakkoratkaisulla C-101/00, Siilin.

2. Korkein oikeus on valtion vahingonkorvausvelvollisuutta koskevassa asiassa 5.7.2013 antamassaan ratkaisussa KKO 2013:58 todennut, että elv:n periminen on ollut siinä määrin ilmeisellä tavalla verotuksen syrjivyyden kieltoa rikkovaa, että valtio on velvoitettu korvaamaan toiselle käytetyn ajoneuvon maahantuojalle unionin oikeuden rikkomisella aiheutettu vahinko. Korkein oikeus on perustellut tuomiotaan muun ohella unionin tuomioistuimen tuomiolla asiassa C-10/08, komissio v. Suomi.

3. A vaati mainittuun unionin tuomioistuimen ratkaisuun ja korkeimman oikeuden tuomioon KKO 2013:58 viitaten, että korkeimman hallinto-oikeuden 12.12.2006 antama päätös taltionumero 3419, KHO 2006:95, on purettava.

4. Korkein hallinto-oikeus katsoi, että vero- ja maksuvelvollisen mahdollisuutta vaatia unionin oikeuden vastaisesti peritty elv valtiolta vahingonkorvauksena on pidettävä hallintopäätösten purkamisesta erillisenä kysymyksenä. Purkua koskeva asia oli ratkaistava hallintolainkäyttölain purkua koskevien säännösten perusteella. Koska jälkikäteen oli mahdollista katsoa korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisun KHO 2006:95 rikkoneen unionin oikeutta, voitiin katsoa, että hallintolainkäyttölain 63 §:n 1 momentissa säädetyt purkuedellytykset lähtökohtaisesti täyttyivät. Purkuedellytyksiä arvioitaessa tuli kuitenkin ottaa huomioon myös asiassa sovellettavaksi tuleva hallintolainkäyttölain 64 §:n 2 momentin säännös, jonka mukaan päätös, jonka purkamista haettu yli viiden vuoden kuluttua siitä, kun päätös sai lainvoiman, voidaan purkaa vain erityisen painavista syistä.

5. Lainvoimaisen hallintopäätöksen purkamisen katsottiin perustuvan viime kädessä korkeimman hallinto-oikeuden kokonaisharkintaan. Tähän nähden ja kun otettiin huomioon, ettei unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö (C-224/01, Köbler) edellyttänyt lainvoimaisen hallintopäätöksen purkamista siinäkään tapauksessa, että sen on katsottava rikkoneen unionin oikeutta, ja lisäksi se, että eduskunta on elv:n palautuslakia (822/2009) säätäessään rajoittanut tuomion C-10/08 takautuvat vaikutukset pääasiassa vuonna 2006 ja sen jälkeen maksuunpantuun elv:iin, ei päätöksen KHO 2006:95 purkamiselle ollut esitetty hallintolainkäyttölain 64 §:n 2 momentissa tarkoitettuja erityisen painavia syitä. A:n purkuhakemus on hylättiin.

KHO 2013:199

6. Olen kertonut korkeimman oikeuden valtiota vastaan antamasta vahingonkorvaustuomiosta KKO 2013:58 blogijutussa nro 750/9.7.2013.

7. Minusta tapauksessa täyttyvät kyllä kaikki tuomionpurun edellytykset. Vaikka purkua on haettu yli viiden vuoden kuluttua siitä, kun ko. päätös sai lainvoiman, on asiassa kosolti sellaisia erityisiä syitä, joiden perusteella lainvoimainen päätös olisi voitu ja se myös olisi tullut purkaa.

8. KHO on vedonnut purkuhakemuksen hylkäämisen tueksi oikeusvarmuuteen, mutta kyllä oikeudenmukaisuus, jota tukevat sekä EU-tuomioistuimen että KKO:n tuomiot, painaa tapauksen punninnassa selvästi lainkäytön ennustettavuutta enemmän.

9. Miksi KHO on kuitenkin hylännyt purkuhakemuksen?  Päätöksen perusteluissa viitataan epämääräisesti KHO:n omaan kokonaisharkintaan. Olisi ollut mielenkintoista kuulla ja tietää, mitä tällä "kokonaisharkinnalla" itse asiassa tarkoitetaan. KHO:n päätöksen perusteluista asiaan ei kuitenkaan saada minkäänlaista vastausta! Kokonaisharkinta on vain fraasi ja fasadi, joka on kaivettu esiin ja heitetty perustelujen loppukaneetiksi näon vuoksi, kun mitään muutakaan perustetta ei ole enää voitu lukijalle tarjota.

10. Olisiko niin, että  kyseinen autoveroa koskeva asia on muodostunut KHO:lle jonkinlaiseksi arvovaltakysymykseksi? Nyt KHO on halunnut sanoa asiassa viimeisen sanan ja näyttää erityisesti KKO:lle niin sanotusti "kaapin paikan": älkää tulko meidän reviireillemme kukkoilemaan, kun kerran ette ymmärrä verotuksesta tuon taivaallista! 

11. KHO:lla ja KKKO:lla on meneillään kissanhännänvetoa  monessa oikeuslaitoksen kehittämistä koskevassa asiassa. KKO ajaa tuomioistuinhallituksen tai - viraston perustamista ja oikeusminsteriölle nykyisin kuuluvien tuomioistuinten hallintotehtävien uskomista kyseiselle elimelle, mutta KHO vastustaa kyseistä esitystä jyrkästi. KHO:ta ja sen presidenttiä Pekka Vihervuorta jurppii vahvasti esiin heitetty ajatus KKO:n ja KHO:n yhdistämisestä, jonka KKO:n presidentti Pauliine Koskelo on ottanut viime aikoina useasti esille; itse asiassa hallintotuomioistuimet kokonaisuudessaan tulisi integroida yleisiin tuomioistuimiin. Monessa muussakin kysymyksessä KKO ja KHO ovat nykyisin napit vastakkain. Kummankin oikeusasteen presidentit vahtivat tarkasti ja älähtävät, jos   "vastapuolta" suositaan niukkojen määrärahojen jaossa oman tuomioistuimen kustannuksella.

12. On sangen valitettavaa, että mainitunlaiset arvovaltakysymykset ja henkilö- tai instanssikohtaiset intrigit vaikuttavat ylimpien tuomioistuinten ratkaisuihin ja estävät tuomioistuimen puoleen kääntyviä ihmisiä pääsemästä oikeusjärjestyksen heille takaamiin oikeuksiin. Niin tai näin, mutta lopputulos oli nyt joka tapauksessa se, että väärä ja lainvastainen päätös jäi voimaan. Periaate in dubio pro fiscus nostetiin jälleen kerran hallintotuomioistuimen päätösharkinnan johtotähdeksi. Viesti on selvä: muidenkaan laittoman autoverotuksen uhriksi joutuneiden suomalaisten ei kannata tämän jälkeen hakea väärien tuomioiden purkamista.

750. KKO 2013:58. Valtio tuomittiin korvausvastuuseen KHO:n virheellisen EU-oikeuden tulkinnan johdosta

1. Korkein oikeus antoi viime perjantaina eli 5.7. 2013 tuomionsa kymmenen vuotta kestäneessä autoverokiistassa. Ratkaisusta laaditun ennakkopäätösselosteen (KKO 2013:58) otsikko kuuluu näin: 

Osakeyhtiö A, joka ei ollut arvonlisäverovelvollinen, oli 22.5.2003 tuonut Belgiasta Suomeen käytetyn henkilöauton, josta oli määrätty maksettavaksi autoveron lisäksi autoverolle kannettua arvonlisäveroa (elv). Kyseinen vero voitiin Suomessa vähentää arvonlisäverotuksessa, vaikka vero ei ollut luonteeltaan arvonlisävero. Valtion katsottiin riittävän ilmeisellä tavalla rikkoneen verotuksen syrjivyyden kieltoa (SEUT 110 artikla). Valtio velvoitettiin korvaamaan A:lle unionin oikeuden rikkomisella aiheutettu vahinko.

KKO:2013:58

2. Ratkaisusta ilmenee, miten Suomen valtio peri autoveron yhteydessä alv-maksua vastoin unionin oikeutta ja EU-tuomioistuimen päätöstä.  Ratkaisun mukaan valtio rikkoi vuonna 2003 verotuksen syrjivää kieltoa, kun se vaati arvonlisäveroksi rinnastettavaa veroa EU-alueelta käytetyn auton ostaneelta yksityisautoilijalta.

3. Tapaus ei ole ainutlaatuinen, sillä kerrotun mukaan jopa 30 000 suomalaista yksityisautoilijaa olisi joutunut maksamaan vuosina 2002-2005 EU-alueelta tuoduista käytetyistä autoista sanottua elv-maksua. Vastaavanlaisia korvaushakemuksia on vireillä eri käräjäoikeuksissa, jossa ne ovat odottaneet korkeimman oikeuden nyt antamaa ennakkopäätöstä. Nyt odotetaan, tarvitseeko muissa tapauksissa oikeutta käydä loppuun asti vai suostuuko tulli palauttamaan virheellisesti perityt maksut vapaaehtoisesti autonostajille. Valtio on jo hyvittänyt vuodesta 2006 lähtien maahan tuoduista käytetyistä autoista maksetut autoverojen alv-maksut. Ratkaisun mukaan valtion olisi tullut  hyvittää sanotut maksut myös ennen vuotta 2006 eli vuosina 2002-2005 perityistä tuontiautoista.

4. Tapauksesta ilmenee, miten monimutkainen järjestelmä asiassa on luotu ja miten tiukasti valtio eli tulliviranomaiset ja hallintotuomioistuimet ovat tulkinneet EU-oikeuden asianomaisia säännöksiä autonostajien vahingoksi. Monimutkainen järjestelmä ei liity ainoastaan EU-oikeuteen ja EU-tuomioistuimelta pyydettäviien ennakkoratkaisuihin, vaan Suomen kaksinapaiseen tuomioistuinjärjestelmään. Valittajien ja vahinkoa kärsineiden oikeusturva on todella ollut heikoilla ja asian puiminen on ollut tehotonta, sillä asiaa on jouduttu käsittelemän ensin hallintotuomioistuimissa ja sitten vahingonkorvausjuttuna kolmessa yleisessä tuomioistuimessa niin, että kokonaiskäsittelyaika lähentelee  kymmentä vuotta.

5. Tapaus antaa selviä viitteitä siitä, miten tiukasti hallintotuomioistuimet ovat taipuvaisia tulkitsemaan lakeja - jopa menettelyä koskevia prosessilakeja - monessa suhteessa eri tavalla kuin yleiset tuomioistuimet. On sanottu - useimmiten toki lähinnä jonkinlaisena heittona - että hallintolainkäyttö ei itse asiassa ole samanlaista muista viranomaisista itsenäistä ja puolueetonta oikeusprosessia kuin yleisissä tuomioistuimissa tapahtuva rikos- tai riitaprosessi, vaan vain pikemminkin hallintoviranomaisessa vireille tulleen käsittelyn eli hallinnon jatketta. Tämä on omiaan kaventamaan yksityisten kansalaisten ja yritysten oikeusturvaa, sillä hallinnossa "ymmärretään" usein paljon paremmin viranomaisia kun hallintoalamaisia.

6. Valtiota edustava Tullihallitus on kamppailut jutussa voimallisesti sen puolesta, ettei valtio vain joutuisi korvausvelvolliseksi virheellisesti perityistä autoveroista. Huomiota herättää se, että Tullihallitus on tehnyt asiassa kaksi merkittävää oikeudenkäynti- eli prosessiväitettä. Niistä toinen koskee yleisten tuomioistuinten toimivaltaa ja toinen KHO:n päätöksen väitettyä oikeusvoimavaikutusta - tässäkin asiassa olisi siis tullin mukaan kysymys ne bis in idem  -säännön uutta tutkintaa ja ko. korvausprosessia estävästä oikeusvoimavaikutuksesta.

7. Korkeimman oikeuden toimivaltakysymyksessä omaksuma kanta on kuitenkin hyvin perusteltu (perustelujen kohdat  4-10). Jutussa on kyse valtion väitetystä virheellisestä toiminnasta aiheutuneen vahingon korvaamisesta, johon sovelletaan vahingonkorvauslakia. Korkein oikeus on jo aiemmin useissa vastaavanlaisissa tapauksessa katsonut, että yleinen tuomioistuin on asiassa toimivaltainen (perustelujen kohdassa 7 mainitut ennakkopäätökset). Tosin KHO on puolestaan ratkaisussaan 2012:104 katsonut, että koska tilanne olisi toimivaltakysymyksen suhteen epäselvä, myös hallintotuomioistuimella on toimivalta eli että asia voitaisiin tai se tulisi käsitellä hallintoriita-asiana hallinto-oikeudessa. 

8. Korkein oikeus on kuitenkin hylännyt Tullihallituksen sanotun väitteen ja perustanut kantansa EU-oikeuden loukkaukseen ja valtion moitittavaan huolimattomuuteen ja siihen, että normaalisti myös kansallisen lain mukaan tämänkaltaiset korvausjutut kuuluvat vakiintuneen käytännön mukaan yleisen tuomioistuimen toimivaltaan. Olisikin ollut epäjohdonmukaista ja suorastaan outoa, jos kyseinen asia olisi käsitelty hallintoriita-asiana hallintotuomioistuimessa, koska juuri hallintotuomioistuimet itse - KHO ylimpänä - ovat tulkinnoillaan ja ratkaisuillaan vaikuttaneet lopullisesti siihen, että ko. verotusasioissa on annettu EU-oikeuden vastaisia päätöksiä. Jos hallinto-oikeus ja KHO olisivat käsitelleet korvausasian hallintoriita-asiaana, ei ole lainkaan saletti, että valtio olisi tuomittu maksumieheksi! Niin vahva tuntuu olevan hallintotuomioistuinten johtava tulkintaperiaate veroasioissa: in dubio pro fiscus (epäselvässä tapauksessa verottajan eduksi).

9. Korkein oikeus on hylännyt myös Tullihallituksen oikeusvoimaa koskevan väitteen (perustelujen kohdat 11-13). Ratkaisu on täysin odotettu ja perusteltu. Täytyy todella kummastella Tullihallituksen ja yleensä verottajan tietynlaista härskiyttä väittää, että kysymys valtion vahingonkorvauksesta virheellisen lainsoveltamisen johdosta olisi ratkaistu lainvoimaisesti jo KHO:n 2.3.2007 antamalla päätöksellä, jolla KHO hylkäsi valittajan hallinto-oikeuden verotuspäätöksestä tekemän valituslupahakemuksen! Korkein oikeus viittaa EU-tuomioistuimen kantaan, josta ilmenee, että unionin oikeuden rikkomiseen perustuvan, jäsenvaltioon  kohdistetun vahingonkorvauskanteen tulee olla mahdollinen myös tilanteissa, jossa vahinko on aiheutunut asiaa viimeisenä oikeusasteena käsitelleen tuomioistuimen päätöksestä (sic!). Kuten korkein oikeus toteaa, vahingonkorvausasiassa ei välttämättä ole edes kyse samasta asiasta kuin verotusta koskevassa asiassa, joten ne bis in idem -kielto ei sovellu tälläkään perusteella tapaukseen.

10. Valtion vahingonkorvausvastuuta ko. tapauksessa arvioidessaan korkein oikeus lausuu laajoissa perusteluissaan mm. näin (kohdat 55-57):

55. Korkein oikeus toteaa, ettei kysymys elv:n vähennyskelpoisuuden yhteensopivuudesta arvonlisäverodirektiivin 17 artiklan kanssa ole ollut unionin tuomioistuimen arvioitavana asiassa C-101/00. Myöskään kysymys vähennysoikeuden merkityksestä verotuksen syrjivyyden kannalta ei ole ollut asiassa C-101/00 esitetyn ennakkoratkaisupyynnön perusteella nimenomaisesti ratkaistavana, eikä tätä kysymystä ole asiassa annetussa tuomiossa yksityiskohtaisesti arvioitu. Siilinin sanotun tuomion C-101/00 kohdan 113 tulkintaa koskeneesta väitteestä huolimatta vähennysoikeuden merkitystä ei ole myöskään korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisussa KHO 2002:85 tarkemmin käsitelty. Korkein oikeus katsoo, ettei unionin tuomioistuimen tuomiosta asiassa C-101/00 ole voitu kaikilta osin yksiselitteisesti päätellä elv:n hyväksyttävyyttä verotuksen syrjivyyskiellon kannalta.

56. Verotusta koskevassa oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin pian asiassa C-101/00 annetun tuomion ja autoverolakiin keväällä 2003 tehtyjen muutosten jälkeen esitetty kriittisiä kannanottoja, joissa elv:n perimistä ei-arvonlisäverovelvollisilta on pidetty syrjivänä ja sen vähennyskelpoisuutta arvonlisäverosta kuudennen arvonlisäverodirektiivin vastaisena. Unionin tuomioistuimen edellä kohdassa 39 selostetun ratkaisun asiassa C-387/01 (Weigel) on todettu selkeyttäneen Suomessa elv:stä käytävää keskustelua, koska elv ja normikulutusveron korotus olivat, teknisistä eroista huolimatta, erityisesti tavoitteeltaan ja vaikutuksiltaan hyvin samankaltaisia (Eila Rother, Eurooppaoikeus ja arvonlisäverotus, 2003, s. 493; Rother ja Santtu Turunen, Elv ja syrjimättömyysvaatimus, Verotus 2004, s. 74; Esko Linnakangas ja Leila Juanto, Arvonlisäverotus ja muu kulutusverotus, 2004, s. 22 sekä Rother ja Turunen, Elv ja Itävallan normikulutusvero, Verotus 2004, s. 448 - 450).

57. Vaikka komission vuonna 2005 esittämä huomautus Suomen verotuksen syrjivyydestä ei ole itsessään osoitus siitä, että elv:n periminen olisi ollut syrjivää, komission käynnistämä rikkomusmenettely on osaltaan horjuttanut käsitystä Suomen viranomaisten omaksuman tulkinnan oikeellisuudesta.

11. Vuonna 2004 Itävaltaa koskevassa Weigel-ratkaisussaan (C-387/01) EU-tuomioistuin  oli jo ottanut asiallisesti lopullisen kannan sanotussa autoverokysymyksessä. Suomen verottaja, tulli ja KHO eivät ole kuitenkaan välittäneet tästä ratkaisusta ilmeisesti siksi, että EU-tuomioistuimen ennakkoratkaisu koski muodollisesti vain Itävaltaa, ei muita maita. Verottajan, tullin ja viimeistään hallintotuomioistuinten olisi kuitenkin pitänyt hoksata, että Suomen verotustilanne ei poikkea kyseiseltä osin mitenkään olennaisesti Itävallan autoverotuksesta. Oikeuskirjallisuudessa tämä asia toki huomattiin helposti, kuten KKO:n perustelujen kohdassa  56 mainituista kirjallisuuviittauksista hyvin ilmenee. Mutta hallinto-oikeus ja KHO eivät tätä asiaa halunneet noteerata.

12. Perjantai 5.7.2013 oli synkkä päivä verottajalle, tullille ja hallintotuomioistuimille, tietenkin viime kädessä myös maan ylimmälle hallintotuomioistuimelle eli KHO:lle. Korkeimman oikeuden tuomion perusteluista voidaan lukea, että käytetyn auton EU-alueelta vuosina 2002-2005 ostaneet kymmenet tuhannet suomalaiset yksityishenkilöt ovat joutuneet maksamaan verottajan ja tuomioistuimen virheellisen laintulkinnan perusteella perittyä autoveroa keskimäärin luultavasti useita tuhansia euroja. Yhteensä virheelliseti perityt autoverot noussevat kymmeniin miljooniin euroihin. Tällaiseen tilanteeseen on jouduttu, kun verottajan ja sitä myötäilevän tuomioistuimen ylin laintulkintaperiaate on kautta aikojen ollut veroasioissa in dubio pro fiscus. Väitteet hallintolainkäytöstä lähinnä vain hallinnon jatkeena saavat kyllä tästä tapauksesta jälleen kosolti ilmaa alleen.

13. Verottajan luulisi sille näin nolossa tilanteessa tulevan esiin ja ilmoittavan, että se tulee palauttamaan kaikille virheellisistä verotuspäätöksistä kärsineille autonostajille lainvastaisesti perityt autoverot mahdollisimman nopeasti. Mutta näin ei toimita Suomessa, sillä Tullihallitus on jo ehtinyt ilmoittaa, että autovero palautetaan ainoastaan niille noin 60:lle ihmisille, jotka olivat nostaneet korvauskanteen määräajassa eli viimeistään viime vuoden lopuun mennessä. Muiden noin 30 000 ihmisten oikeus veronpalautukseen on näet lain mukaan vanhentunut. Ks. tarkemmin tästä. 

14. Autoverotukseen erikoistunut ja lakimies Petteri Snell on asiasta ymmrrettävästi eri mieltä ja katsoo, että kolme vuotta kestävä vahingonkorvausten hakuaika tulee laskea vasta 5.7.-13 annetusta korkeimman oikeuden tuomiosta. Petteri Snellin tulkintaa voidaan ilman muuta pitää oikeana ja kohtuullisena. Tietenkin olisi oikein ja kohtuullista, että veroviranomaiset palauttaisivat viimeistään nyt korkeimman oikeuden yksimielisen tuomion jälkeen kaikille palautukseen oikeutetuille ihmisille virheellisesti perityt verot ilman maksuhakemusta takaisin.

15. Korvausvaatimuksen vanhentumiskysymystä arvioitaessa on syytä muistaa, että 
kysymys on valtion/julkisyhteisön korvausvastuusta, jonka on korkeimman oikeuden tuomion mukaan aiheutunut valtion veroviranomaisten ja hallintotuomioistuinten  vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:ssä tarkoitetusta huolimattomuudesta. Kun mainittu kysymys on ollut nimenomaan vireillä olleen prosessin kohteena, on järkevää tulkita vahingonkorvaussaaatavan vanhentumispykälää (laki velan vanhentumisesta, 7 §) siten, että säädetty kolmen vuoden vanhentumisaika alkaa vasta siitä, kuin korvausasiassa on saatu lainvoimainen tuomio ja valtion korvausvastuusta on siis saatu lopullinen ja varma tieto.

16. Lisäksi myös kanneoikeuden vanhentumiskysymystä harkittaessa tulee tietenkin ottaa huomioon, ei vain kansallinen lainsäädäntö, vaan myös unionin oikeus. Jos kansallinen laki eli tässä tapauksessa laki velan vanhentumisesta (7 §) on mainituilta osin ristiriidassa unionin oikeuden kanssa, tulee sen väistyä ja asiassa soveltaa unionin oikeutta.

17. Unionin oikeudessa on vakintuneesti katsottu, että kansallisilla säännöksilllä, kuten juuri erilaisilla kanneoikeuden käyttämistä tai muilla vastaavilla määräaikaa koskevilla säännöksillä, ei saa tehdä korvauksen saamista käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi. Viittaan tämän osalta vain KKO:n ratkaisun perustelujen kohdassa 27 mainittuihin EU-tuomioistuimen ratkaisuihin, joista Francovich ym. tuomio on annettu jo vuonna 1991.

18. Tulllihalituksen edustaman, tiukasti yksinomaan kansalliseen lakiin perustuvan vanhentumissäännöksen soveltaminen aiheuttaisi sen, että korvauksen vaatiminen ja saaminen kävisi korvaukseen oikeutetuille käytännössä mahdottomaksi. Sen vuoksi unionin oikeuden edellä mainittu periaate, joka on asiassa ensisijainen, syrjäyttää kansallisen lain ko. määräaikasäänöksen niin, että korvaussaaatavan vanhentumisaika alkaa tässä tapauksessa vasta korkeimman oikeuden tuomion antamisesta eli 5.7.2013.

674. Kun oikeus tuomioistuinkäsittelyyn ei toteudu

Jutta ja Juncker tapasivat jälleen. Lehtitietojen mukaan Jutan tavaramerkiksi muodostuneesta kultaisesta kaulaketjusta, jossa ovat olleet sydän, risti ja ankkuri, on häipynyt toivoa kuvaava ankkuri. Olisiko Juncker kenties pihistänyt yöllisten neuvottelujen jossakin vaiheessa Jutan ankkurin vai olisiko Jutta antanut toivonsa Junckerille... tai ainakin "toivoa"...Juncker puolestaan näyttää panneen kaiken toivonsa Juttaan...

1. Oikeusturvasta puhutaan usein ja hartaasti. Kysymys on ihmisen oikeuksien toteutumisesta, oikeuden saatavuudesta eli oikeuksiin pääsystä (access to justice). Talonpoikaisjohtaja Jaakko Ilkan sanoin oikeusturvassa on kysymys yksinkertaisesti siitä, "saako maassa oikeutta." Ilkan aikana oikeutta ei saanut eikä annettu, vaan oikeutta oli pakko yrittää hankkia turvautumalla omankädenoikeuteen.

2. Nykyisin asiat ovat onneksi toisin. Omankädenoikeus on kiellettyä, sillä valtiovalta on ottanut huolehtiakseen ihmisten oikeusturvan toteutumisesta. Suomen perustuslakiin on otettu säännöksiä oikeusturvan toteutumisesta. Oikeusturvan toteutumisesta huolehtivat viime kädessä riippumattomat tuomioistuimet. 

3. Perussäännös on perustuslain 21 §:n 1 momentti, jossa vakuutetaan, että "jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesi ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksisaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimeeen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen tutkittavaksi". Oikeuden saatavuus (oikeusturva) on myös kansainvälisin sopimuksin tunnustettu ihmisoikeus. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6.1 artikla takaa jokaiselle oikeuden oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin riippumattomassa tuomioistuimessa. 

4. Suomen perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Julkisen vallan eli valtiovallan on siten taattava jokaiselle myös oikeuksien saatavuus, oikeusturva. Lainsäätäjä on velvollinen säätämään tätä tarkoittavia lakeja ja tuomioistuimet ja muut viranomaiset ovat velvollisia noudattamaan lakia ja tulkitsemaan niitä siten, että mainittu perus- ja ihmisoikeus toteutuu.

5. Ovatko asiat siis hyvin ja kaikki tyytyväisiä oikeusturvaansa, kun kerran perustuslaissa on luvattu, että jokaisen pääsy oikeuksiinsa on valtiovallan erityisessä suojeluksessa? Jokainen tietää vastauksen: käytännössä oikeusturvaa toteutuu, jos on toteutuakseen, vain tietyssä suhteissa ja joidenkin ihmisten tai ihmisryhmien osalta, usein ehkä vasta "kovan väännön" eli oikeustaistelun  tuloksena. On paljon ihmisiä, jotka kokevat, että he eivät heivät ole saaneet oikeutta eikä heidän ole mahdollista sitä saadakaan, koska julkinen valta ole kyennyt tai edes halunnut käytännössä sitä heille turvata. 

6. Jotta oikeusturvaa olisi mahdollista saada, tulisi oikeutta hakevalla ihmisillä olla mahdollisuus ja oikeus päästä tuomioistuimeen (access to court) eli saattaa asiansa tuomioistuimen käsiteltäväksi. Tämä oikeus on turvattu perustuslain 21.1 §:ssä, mutta tästä huolimatta on lukuisia tapauksia ja tilanteita, joissa edes tämä perusoikeus ei ole toteutunut eivätkä lainsäätäjä, asianomaiset tuomioistuimet tai ylimmät laillisuusvalvojat ole, perustuslain 22 §:n velvoittavasta säännöksestä huolimatta, tehneet elettäkään mainitun perusoikeuden toteutumiseksi, vaan ne ovat päinvastoin voineet tehdä parhaansa, jotta ihminen eivät pääsisi asiassaan tuomioistuimeen. Kun näin on asian laita, niin silloin on tietenkin turha puhua oikeusturvasta ja oikeuksien toteutumisesta.

7. Mutta annetaanpa puheenvuoro ihmisille eli Viljolle (nimi muutettu), jolta on evätty pääsy tuomioistuimeen ja sitä myöten mahdollisuus saada oikeutta. Viljo kirjoitti minulle näin:

Olen 62-vuotias, neljättä vuotta työkyvyttömyyseläkkeellä valtion virasta oleva rakennusmestari. Jouduin työkyvyttömyyseläkkeelle työnantajan edustajien pitkään jatkuneen minuun kohdistaman epäasiallisen ja syrjivän kohtelun seurauksena.

Kun työnantaja ei suostunut tunnustamaan menettelynsä lainvastaisuutta eikä suostunut muuttamaan menettelyään, vein asian paikallisen työsuojeluviranomaisen ratkaistavaksi. Siitä on aikaa jo yli 6,5 vuotta. Asiani koski työturvallisuuslain 8 §:n tarkoittaman työnantajan yleisen huolehtimisvelvollisuuden ja 28 §:n tarkoittaman työnantajan toimintavelvollisuuden laiminlyöntiä sekä mm. yhdenvertaisuuslain 6 §:n tarkoittamaa syrjintää. Minulle oli aiheutunut tuolloin jo merkittävää terveydellistä haittaa työnantajan menettelystä.

Perustuslain 21 §: n oikeusturvasäännöksen mukaan minun olisi pitänyt saada asiassa viranomaisen päätös, josta olisin voinut valittaa.

Korkein hallinto-oikeus on odennut vuosikirjapäätöksensä KHO:2008:25 perusteluissa muun ohella, että ”perustuslain tarkoituksena on turvata jokaiselle mahdollisuus säännönmukaiseen muutoksenhakukeinoon eli valitukseen silloin, kun kysymys on muutoksenhakijan perustuslain 21 §:n 1 momentissa tarkoitetuista oikeuksista ja velvollisuuksista”.

Minun asiaani ei kuitenkaan ratkaissut työsuojeluviranomainen hallintopäätöksellä, vaan tarkastaja tarkastuskertomuksella. Tarkastuskertomukseen ei liitetä valitusosoitusta, vaikka sillä olisi ratkaistu hallintoasia. Vaikka näyttö oli mielestäni aukotonta, tarkastaja tukeutui ratkaisussaan työnantajan antamaan perustelemattomaan ja osittain jopa valheelliseen selvitykseen, eikä nähnyt syytä epäillä rikosta. Tein tutkintapyynnön työnantajastani, mutta poliisi tukeutui päätöksessään työsuojelutarkastajan ratkaisuun, eikä siirtänyt asiaa syyttäjän harkittavaksi. Aivan samanlainen on tilanne nykyäänkin. Esimerkiksi Helsingin poliisi on tänä vuonna pyytänyt työsuojeluviranomaiselta lausuntoa esitutkinnan tarpeellisuudesta.

Hallintolainkäyttölain 4 ja 5.1 pykälät tarkoittavat päätöstä, josta saa valittaa, toimenpidettä, jolla hallintoasia on ratkaistu tai jätetty tutkimatta. Saman lain 6.1 §:n mukaan ”päätöksestä saa valittaa se, johon päätös on kohdistettu tai jonka oikeuteen, velvollisuuteen tai etuun päätös välittömästi vaikuttaa”. Silti hallinto-oikeudet eivät tutki tuollaisissakaan tapauksissa tarkastuskertomuksista tehtyjä valituksia, vaikka valitus koskisi myös menettelyvirhettä.

Työsuojelun valvonnasta ja työpaikan työsuojeluyhteistoiminnasta annettua lakia (valvontalaki) koskevan hallituksen esityksen (HE 94/2005) yksityiskohtaisissa 2 §:n perusteluissa todetaan, että ”tarkastajalla tarkoitettaisiin työsuojelupiirissä valvonta- ja tarkastustehtävissä toimivaa virkasuhteista henkilöä, jota ei kuitenkaan pidetä työsuojeluviranomaisena”.

Kun kysymys on työntekijän terveyden ja jopa elämisen säilyttämisen edellytyksistä ja sekä perusoikeudesta että ihmisoikeudesta päästä tuomioistuimeen oikeuksia ja velvollisuuksia koskevissa asioissa, niin kyse on perustuslain 124 §:n tarkoittamista merkittävää julkisen vallan käyttöä sisältävistä tehtävistä, joita voidaan antaa vain viranomaiselle.

Työsuojelutakastaja selvittää epäasiallista ja/tai syrjivää kohtelua koskevia asioita kirjallisesti, mutta antaa asiasta tarkastuskertomuksen, ei päätöstä. On selvää, että tuollaisesta menettelystä ei ole säännöstä missään laissa. Jos tarkastaja tulee pintapuolisen selvityksen jälkeen siihen johtopäätökseen, että työnantaja on menetellyt lainvastaisesti, tarkastaja antaa työnantajalle toimintaohjeen. Jos työnantaja ei noudata ohjetta, tarkastaja antaa kehotuksen, ja jos työnantaja ei noudata sitäkään, tarkastaja siirtää asian työsuojeluviranomaisen ratkaistavaksi. Vasta tämän jälkeen työsuojeluviranomainen harkitsee, tekeekö se ilmoituksen poliisille esitutkintaa varten vai ei (valvontalain 50.1 §).

Käytännössä tarkastaja siis antaa työnantajalle ainakin yhden, useimmiten kaksi mahdollisuutta saada armahdus rikoslain 47 luvussa rangaistavaksi säädetystä teosta, jos työnantaja edes lupaa ryhtyä selvittämään asiaa.

Tuosta täysin riidattomasti lainvastaisesta menettelystä johtuu, että vain äärimmäisen harvoin työsuojeluviranomaisen asiakkaan asia etenee poliisille saakka työsuojeluviranomaisen kautta. Viimeisen viiden vuoden aikana Uudenmaan työsuojelupiiriin (2007-2009) ja Etelä-Suomen aluehallintoviraston (ESAVI) työsuojelun vastuualueelle (2010-2011) on tullut yhteensä noin 1 800 asiakasaloitteista yhteydenottoa häirinnästä tai muusta epäasiallisesta kohtelusta (ei koske syrjintää). Niistä yhdessätoista (11) tapauksessa työsuojeluviranomainen on tehnyt ilmoituksen poliisille esitutkintaa varten. Se on keskimäärin 2 ilmoitusta/vuosi. Nämä luvut ovat peräisin ESAVIn julkisista raporteista, ks. esimerkiksi http://www.tyosuojelu.fi/upload/Raportti_TYHY_valvonta_2011.pdf .

Sosiaali- ja terveysministeriön työsuojeluosasto samoin kuin edellinen ja nykyinen sosiaali- ja terveysministeri eivät  ole suostuneet muuttamaan jo pitkään jatkunutta lainvastaista menettelyä. Päinvastoin, nyttemmin on annettu uudet valvontaohjeet, joissa ohjataan tarkastajia menettelemään lainvastaisesti:
http://www.tyosuojelu.fi/upload/Valvontaohje_1_2011-Hairinnan_ja_epaasiallisen_kohtelun_valvonta.pdf .
http://www.tyosuojelu.fi/upload/Valvontaohje_1_2012_Tyosyrjinnan_valvonta.pdf .

Ongelmana on se, että kun tarkastuskertomuksesta ei voi valittaa, voi menettely jatkua kenenkään siihen puuttumatta. Media ei joko halua tai ei uskalla paljastaa ainakin vuoden 1995 hallitusmuodon voimaan tulosta lähtien jatkunutta työsuojeluviranomaisen lainvastaista menettelyä. Kysymys ei ole ainoastaan lainvastaisesta menettelystä ja sen paljastamisesta. Tilastokeskuksen mukaan joka vuosi nimittäin  jää työkyvyttömyyseläkkeelle noin 8 000 suomalaista mielenterveyden häiriöiden (mm. masennus ja stressihäiriöt) vuoksi. Eri lähteiden tietoja yhdistelemällä olen päätynyt arvioon, että heidän joukossaan on 2 500 työpaikkahäirinnän uhria. Siitä, kuinka moni epäasiallisesti ja syrjivästi kohdeltu ajautuu itsemurhaan, kun mistään ei saa apua, en ole tilastoja löytänyt. Epäilemättä heitä on useita kymmeniä vuodessa, mahdollisesti jopa yli sadan. Tiedän omasta kokemuksesta, millaisia seurauksia työpaikkahäirinnän uhriksi joutuminen aiheuttaa uhrille ja hänen läheisilleen. On selvää, että ongelma on huomattavasti laajempi kuin pelkästään työpaikkakiusattujen ongelma. Siitä voidaan joutua maksamaan vielä seuraavankin sukupolven mielenterveyden tai käyttäytymisen ongelmien kautta.

Vallankahvassa olijat eivät kuitenkaan tee asialle muuta kuin pitävät hurskaita juhlapuheita, kuinka työpaikkakiusaamisessa pitää olla nollatoleranssi; http://www.paularisikko.fi/2012/03/21/tyopaikkakiusaamiselle-nollatoleranssi-2  

Työsuojeluviranomaisen menettelyn lainvastaisuuden juuret juontuvat jo 1900-luvun puolelta, jolloin työsuojeluviranomaisen ainoa toimintamuoto oli työpaikoille tehty tarkastus, jolla tarkastettiin koneiden, laitteiden, telineiden, kulkuteiden, työtilojen, sosiaalitilojen, yms. turvallisuutta, terveellisyyttä ja työsuojelulainsäädännön mukaisuutta. Myös nykyinen valvontalaki tarkoittaa työsuojelutarkastuksella "perinteistä" työpaikoille tehtävää tarkastusta (esim. valvontalain 7.3 §).

Kun vuosien mittaan työsuojeluviranomaisen valvottavaksi on tullut uusia lakeja (esim. yhdenvertaisuuslaki) ja vanhoihin lakeihin on tullut uusia pykäliä (esim. työturvallisuuslain 28 §), jotka kohdistuvat välittömästi työntekijän lakisääteisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin mukaan luettuna perus- ja ihmisoikeudet, eivät Stm:n työsuojeluosasto ja alueelliset työsuojeluviranomaiset ole pysyneet kehityksen mukana. Heidän käytössään on edelleen vain yksi ainoa valvontamuoto eli työsuojelutarkastus, vaikka oikeuksia ja velvollisuuksia koskevien hallintoasioiden käsittelyssä ei mitään tarkastusta yleensä tehdäkään.

Valvontalain 3.2 §:n mukaan työsuojeluviranomaisen valvontatoimintaan sovelletaan mm. hallintolakia, ellei toisin säädetä. On riidatonta, että valvontalaissa ei ole annettu erityissäännäksiä hallintoasian käsittelystä. Siksi työsuojeluviranomaisen pitäisi antaa noissa asioissa hallintopäätös, josta voi valittaa.

Hallintoasian selvittäminen kuuluu asian valmistelijalle tai esittelijälle ja asian ratkaisu kuuluu nykyisin useimmiten avin työsuojelualueen johtajalle, joka tulee ratkaista asia esittelystä. Jos hallintoasian ratkaiseminen edellyttää työpaikalle tehtävää tarkastusta, sitä ei tee valvontalain tarkoittama tarkastaja, vaan hallintolaissa mainittu valmistelija tai esittelijä hallintolain 39 §:n nojalla. Jos hallintopäätöksen lisäksi on tarpeen antaa työnantajalle esim. uhkasakko lainvastaisen tilan korjaamisesta, se tapahtuu hallintolain 67 §:n nojalla. Hallintolaki ei tunne viranomaisen toimintaohjetta tai kehotusta.

Työsuojeluviranomaisen jo ainakin 17 vuotta jatkuneen lainvastaisen menettelyn salaamiseksi on valjastettu myös ylimmät laillisuusvalvojat. Kantelin oikeuskanslerille työnantajan, työsuojeluviranomaisen, kihlakunnan poliisin, kihlakunnansyyttäjän ja apulaisvaltakunnansyyttäjän lainvastaisista ja perustelemattomista ratkaisuista asiani käsittelyssä. OIkeuskansleri Jaakko Jonkka ratkaisi asiani yhdeksällätoista (19) sanalla: "Tutustuttuani kanteluun ja sen liiteaineistoon asiassa ei ole tullut esiin sellaista, joka antaisi minulle viranomaistoiminnan laillisuusvalvojana aihetta puuttua asiaan.” Jonkan ratkaisu oli siis täysin perustelematon, koska hän ei pystynyt perustelemaan ratkaisuaan olla määräämättä rikostutkintaa kaikkien niiden viranomaisten ja virkamiesten osalta, jota pyysin kantelussani. Voin vakuuttaa, että kanteluni oli hyvin perusteltu.

Kantelin oikeusasiamiehelle stm:n työsuojeluosaston häirintää ja muuta epäasiallista kohtelua koskevasta valvontaohjeesta. Oikeusasiamies ei vaivautunut itse ottamaan kantaa asiaan, vaan määräsi esittelijänsä asialle. Oikeusasiamiehensihteeri Juha Niemelän yksin allekirjoittamassa, vastaukseksi nimetyssä asiakirjassa todetaan lähes ainoana perusteena, että ”apulaisoikeusasiamies Pajuoja katsoi kuitenkin, ettei kirjoituksenne perusteella ole ilmennyt hänen toimivaltaansa kuuluvaa lainvastaisuutta…”.

Näin meillä oikeusvaltio Suomessa.

Ystävällisin terveisin Viljo, työkyvyttömyyseläkeläinen työsuojeluviranomaisen toimimattomuuden johdosta
(Platon: Epäoikeudenmukaisuuden korkein aste on teeskennelty oikeudenmukaisuus)

8. Viljon kirjoituksesta voidaan päätellä, että kentällä perustuslaissa säädetty oikeus oikeusturvaan voi jäädä toteutumatta jo sen vuoksi, että viranomainen tai tuomioistuin, perustslaista piittaamatta, kerta kaikkiaan epää ihmiseltä oikeuden viedä asian tuomioistuimeen, siis sanoo tosiasiallisesti "sinä et saa (et ansaitse saada) oikeutta, me emme päästä sinua tuomioistuimeen oikeuttasi vaatimaan".

9. Hallintolainkäyttölaki lähtee viranomaisten ja hallintotuomioistuinten työn kannalta "nerokkaasta" konstruktiosta, jonka mukaan tuomioistuimeen saa valittaa, mutta vain sillä edellytyksellä, että viranomainen on antanut asiassa päätöksen (hallintopäätös). Jos siis ihmiselle annetussa paperissa lukee alussa sana "päätös", asiasta saa valittaa hallinto-oikeuteen, mutta jos tämä maaginen sana puuttuu paperista, valitusoikeutta ei ole!

10. Tämä vaikuttaa jo sinänsä omituiselta järjestelyltä, mutta tässä ei ole vielä kaikki, sillä kysymyksen siitä, annetaanko asiassa päätös vai ei, ratkaisee asianomainen viranomainen itse. Jos siis viranomainen päättyy ihmisen kannalta kielteiseen ratkaisuun, hän voi samalla, kenties vain itseään suojellakseen, todeta, että niin, ja sinä et sitten myöskään saa valittaa tästä minun kannanotostani oikeuteen, koska kyseessä ei ole päätös (tai minä ainakin kieltäydyn antamasta sinulle pyytämääsi päätöstä). 

11. Tämä tuntuu kummalliselta. Esimerkiksi käräjäoikeuksissa tilanne on toisenlainen, sillä siellä jokainen saa viedä riita-asian tuomioistuimen tutkittavaksi, jos haluaa; mikään viranomainen tai virkamies ei voi sitä estää. Riita-asian kantajalla tulee toki olla järkevä oikeudellinen intressi, jotta oikeus ottaa asian tutkittavaksi, mutta tämän kysymyksen ratkaisee tuomioistuin, ei mikään viranomainen etukäteen. Asianosainen pääsee riita-asiassa periaatteessa aina käräjäoikeuteen ja sen antamasta tuomiosta tai lopullisesta päätöksestä saadaan riita- ja rikosasiassa valittaa hovioikeuteen. 

12. En ota kantaa Viljon tapaukseen, mutta yleiseltä kannalta on syytä hieman lähemmin tarkastella, mitä käsitteillä "päätös" ja "valitusoikeus" hallintolainkäyttölaissa oikeastaan tarkoitetaan? HLL 5 §:n mukaan "päätöksellä, josta saa valittaa, tarkoitetaan toimenpidettä, jolla asia on ratkaistu tai jätetty tutkimatta". Valitusta ei kuitenkaan saa tehdä "hallinnon sisäisestä määräyksestä, joka koskee tehtävän tai muun toimenpiteen suorittamista". HLL 6.1 §:n mukaan päätöksestä saa valittaa "se, johon päätös on kohdistettu tai jonka oikeuteen, velvollisuuteen tai etuun päätös välittömästi vaikuttaa".

13. Mainitut käsitteet ovat melko tulkinnanvaraisia. Mutta todella kummalliseksi asian tekee se, että asianomainen virkamies, jonka puoleen ihminen on asiassaan kääntynyt, voi torjuessaan pyynnön tietyn toimenpiteen suorittamisesta samalla evätä ihmiseltä valitusoikeuden yksinkertaisesti niin, että hän kieltäytyy antamasta tälle ratkaisustaan tai toimenpiteestään päätöstä. Minusta asiasta pitäisi säätää laissa niin, että viranomaisen on annettava päätös aina, jos ihminen sitä pyytää, jolloin kysymyksen valitusoikeudesta ja valittajan oikeudellisesta intressistä ratkaisisi tuomioistuin, ei toimenpiteestä päättänyt virkamies tai viranomainen. 

14. Pääsy tuomioistuimeen ja sen vuoksi myös oikeusuojan saatavuus hallintoasioissa jää mainitusta epäkohdasta johtuen ilmeisesti toteutumatta lukuisissa tapauksissa ja asiaryhmissä. Tämä ongelma on kyllä havaittu jo kauan sitten, mutta sen korjaamiseksi ei vain ole "jostakin syystä" välitetty tehdä mitään konkreettista.

15. Esimerkiksi tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea, jossa olin itsekin mukana, mainitsi mietinnössään (KM 2003:3) useassa kohdin sanotusta epäkohdasta, mutta kuitenkin vain iköän kuin ohimennen (Komitean kuului sekä yleisten tuomioistuinten että hallintotuomioistuinten edustajia; jälkimmäiset laativat käytännössä kaikki hallintolainkäyttöä koskevat kannanotot.) Mietinnön tiivistelmässä todetaan, että komitea on kiinnittänyt huomiota oikeusturvan mahdollisiin "katvealueisiin" hallintoasioissa (s. 18-19). "Eräs mahdollinen oikeusturvan katvealua on tilanne, jossa hallintoviranomainen ei ole tehnyt sitovaa hallintopäätöstä". Ja edelleen: "Lisäksi olisi harkittava, tulisiko hallintoriita-asiana voida saattaa vireille hakemus, jossa hakija vaatii oikeuksiensa toteuttamista silloin kun hallintoviranomainen viivyttelee päätöksen tekemistä tai ei tee lainkaan päätöstä".

16. Komitean mukaan mainitun epäkohdan korjaamista on "harkittava". Myöhemmin mietinnössä todetaan (s.128-129), että kun hallintolainkäytön oikeusturvajärjestelmä jäsennetään hallintopäätöskeskeisesti, suomalaisessa keskustelussa on jäänyt vähemmälle huomiolle hallintolainkäytön ja hallintotoiminnan tuomioistuinkontrollin rooli esimerkiksi silloin, jos  viranomainen viivyttelee päätöksenteossa. Tällöin asianosainen ei saa päätöstä, josta hän voisi tehdä valituksen. Sama koskee tilannetta, jossa yksilön pääsy oikeuksiinsa edellyttäisi viranomaiselta muuta toimintaa kuin muodollisten hallintopäätösten tekemistä. Mietinnössä viitataan professori, nykyisin KHO:n hallintoneuvos, Outi Suvirannan artikkeliin "Oikeuskeinoista viranomaisen passiivisuutta vastaan" (Lakimies 6/2002 s. 914-937).  Artikkelissa päädytään siihen, että hallintotoiminnan tuomioistuinkontrolliin saattaa jäädä ongelmallisia katvealueita, minkä vuoksi lainsäädännöstä tulisikin käydä selkeästi ilmi, mitkä oikeussuojakeinot ovat käytettävissä eri passiivisuustilanteissa.

17. Tällaista iänikuista "sievistelyähän" se on aina ollut, tämä suomalainen oikeuskirjallisuus ja lainvalmistelu! Asioista ei haluta käyttää edes oikeita nimiä eikä puhua selkokielelllä, vaan tyydytään vain jonkinlaiseen hymistelyyn, sievistelyyn ja ongelmien vähätttelyyn tyyliin "saattaa muodostua oikeusturvan kannalta ongelmallisia katvelualeita" jne. Pitäisi nostaa kerrankin kissa pöydälle ja rykäistä, että perkele, asiat ovat (myös) tässä suhteessa kerrassaan päin helvettiä, eivätkä ihmiset silti saa oikeussuojaa kelvottomia viranomaisia vastaan!

18. Tämä sama sievistely ja "katvealueista" puhuminen on jatkunut myös kymmenen viimeisen vuoden aikana, kun oikeusministeriön monen monet työryhmät ja toimikunnant ovat yrittäneet pakertaa esitystä uudesta hallintolainkäyttölaista. Uudessa laissa olisi mahdollista korjata monien muiden epäkohtien ohella myös nyt esillä oleva epäkohta selvällä lakitekstillä niin, että Viljo ja lukuisat muut hänen kanssaan yhtä kurjassa asemassa olevat ihmiset pääsisivät vihdoin oikeuksiinsa ja saisivat asiansa riippumattoman tuomioistuimen tutkittavaksi.

19. Oikeusministeriö asetti syyskussa 2007 hallintolainkäytön kehittämistä varten toimikunnan sekä toimikuntaa avustamaan työryhmän, jonka tehtäväksi annettiin tarkastella oikeussuojakeinoja tilanteissa, joissa hallintoviranomainen on laiminlyönyt hallintopäätöksen tekemisen tai hallintopäätöksen tekeminen on viivästynyt. Työryhmä sai nimen passiivisuustyöryhmä ja sen puheenjohtajaksi määrättiin professori Matti Niemivuo ja työryhmän yhtenä jäsenenä oli edellä mainittu Outi Suviranta.

20. Mitä työryhmä sai sitten aikaan? Työryhmän mietintö on yllättävä, sillä sen esipuheessa mainitaan, että työryhmä on tarkastellut esityksessään ainoastaan tilanteita, joissa viranomainen ratkaisee hallintopäätöksellä asianosaisen vireillepaneman asian, joka koskee asianosaisen oikeutta, etua tai velvollisuutta. Toisin sanoen työryhmä rajasi, vaikka sitä kutsutiin nimenomaan passiivisuustyöryhmäksi, toimeksiantonsa vastaisesti työnsä ja ulkopuolelle kokonaan varsinaisen "passiivisuusasian" eli tilanteen, jossa hallintoviranomainen ei anna asiansoasielle tämän pyytämää päätöstä. 

21. Todella hämmästyttävää passiivisuutta tältä passiivisuustyöryhmältä, harvoin on sentään tällaista tullut näissä yhteyksissä vastaan! Työryhmä perusteli sanottua merkittävää rajaustaan väitteellä, jonka mukaan ko. tilanteissa "asianosainen voi yleensä saattaa oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskevan erimielisyyden tuomioistuimessa tutkittavaksi hallintoriitamenettelyssä".Tämä ei kuitenkaan taida pitää paikkaansa, vaan asia lienee kyllä "yleensä" niin, että hallinto-oikeus ei ota sanotunlaista asiaa eli ns. passiivisuuskannetta käsiteltäväkseen edes hallintorita-asiana.

22. Vuona 2011 valmistui vihdoin ja viimein oikeusministeriön asettaman ns. prosessityöryhmän mietintö oikeudenkäynnistä hallintoasioissa (OM 4/2011); tyröryhmän puheenjohtajana toimi professori Olli Mäenpää, jäseniä työryhmässä oli pitkälti toistakymmentä, muun muassa KHO:n nykyinen presidentti Pekka Vihervuori. x) Lausuntokierroksen jälkeen kyseinen hallintolainkäytön uudistamistyö on kuitenkin jäänyt lepäämään, sillä työryhmän mietinnön perusteella hallitus ei ole antanut eduskunnalle asiaa koskevaa lakiesitystä. - x) Oikaisu 29.11.-12: Pekka Vihervuori ei ollut työryhmän jäsenenä. KHO:n jäsenistä työryhmään kuuluivat hallintoneuvokset Matti Pellonpää ja Riitta Mutikainen.

23. Prosessityöryhmän mietinnön mukaan mitkään perusasiat eivät tulisi hallintolainkäytössä muuttumaan. Tässä yhteydessä on syytä todeta vain se, että mietinnön mukaan valitusoikeus hallinto-oikeuteen kytkettäisiin edelleen nykyisellä tavalla viranomaisen tekemään hallintopäätökseen ja päätös taas annettaisiin samanlaisilla kriteereillä kuin nykyisinkin. Mikään ei tulisi siten muuttumaan, vaan viranomainen päättäisi edelleen itse, saako ihminen valittaa virkamiehen tai viranomaisen tekemästä ratkaisusta tai toimenpiteestä. Viljon ja muiden hänen kaltaistensa oikeusturvaa kaavailtu uusi laki ei parantasi karvan vertaa. Lakiehdotuksen suppeissa yleisperusteluissa en ole huomannut mainintaa passiivisuuskanteesta tai -hakemuksesta, jonka ihmisen pitäisi kaiken järjen mukaan voida nostaa tuomioistuimessa, jos viranomainen ei suostu antamaan asiassa hallintopäätöstä. 

24. Kauniit lupaukset "oikeusturvassa olevien katvealuiden" kartoittamisesta ja korjaamisesta ovat siis jääneet pelkäksi puheeksi. Mutta ovathan niiden esittäjät toki päässeet KHO:n jäseneksi, dekaaneiksi tai muihin korkeisiin virkoihin, palkittu kunniantohtorin titteleillä, korkeilla kunniamerkeillä ja ties millä muilla vastaavilla kunnianosoituksilla.

25. Olisiko apua sitten saatavissa Euroopasta, jos oikeutta ei kotimaassa saa?  Suomi on Euroopan unionin jäsenvaltio ja jäsenvaltion velvollisuuksiin kuuluu huolehtia Euroopan unionin oikeuden tehokkaasta toimeenpanosta omassa oikeudenkäyttöpiirissään. EU:lla on lainsäädäntövaltaa niillä aloilla, joilla jäsenvaltiot ovat sille toimivaltaa antaneet. EU-oikeudella on pääsääntöisesti etusija kansalliseen lainsäädäntöön nähden. EU-oikeus voi myös vaikuttaa kansallisen lainsäädännön tulkintaan ja soveltamiseen.

26. Unionin perusoikeuskirjan 47 artiklan ensimmäisen kohdan mukaan jokaisella, jonka unionin oikeudessa taattuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on oltava mainitussa artiklassa määrättyjen edellytysten mukaisesti käytettävissään tehokkaat oikeussuojakeinot tuomioistuimessa. Sanottu kohta perustuu Euroopan ihmisoikeussopimuksen 13 artiklaan, mutta sen suoja on tätä laajempi, sillä siinä turvataan oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin nimenomaan tuomarin ja tuomioistuimen edessä, kun sitä vastoin EIS 13 artiklan edellyttämä tehokas oikeussuojakeino voi olla myös muun viranomaisen kuin tuomioistuimen edessä tapahtuvaa.

27. Huomioon on otettava myös Euroopan neuvoston suosituksissa lausutut suuntaviivat. Vuonna 2004 annettu suosituksessa (Recommendation (2004)20 of the Commitee of Ministers to member states on judical review on administrative acts) vaaditaan, että kaikki hallinnon toimet ("adminstrative act) on voitava saattaa tuomioistuimen tai muun lainkäyttöelimen kohteeksi. Hallinnon toimella tarkoitetaan suosituksen nimenomaisen säännöksen mukaan sekä aktiivisia että passiivisia hallinnon toimia sekä päätöksenteossa että muussa toiminnassa. 

576. Palsturi voitti vedonlyönnin: KKO:n oikeusneuvoksen virkaan pikapäätöksellä hallintoneuvos Tuula Pynnä

KKO täydentää itse itseään, tähän pöytään kutsuttiin nyt eurooppaoikeuden tuntija

1. Korkeimmassa oikeudessa (KKO) on avoinna jäsenen eli oikeusneuvoksen virka. Sitä koskeva ilmoittautumisaika päättyi viime perjantaina klo 16,15. Yhteensä 24 juristia ja päälle vielä yksi merkonomi ilmoittautui halukkaaksi virkaan. Olen esitellyt heidät kaikki blogissa 574/1.4.2012, kas tässä.

2. Pohdiskelin tuolloin samalla hieman sitä, millaista kokemusta ja ammattiosaamista KKO tällä hakukerralla voisi hakea ja haluta jäsenistöönsä. Kuten tunnettua, asianomaisessa virkaa koskevassa kuulutuksessa ei millään tavalla oteta kantaa tähän asiaan. Tässä suhteessa KKO:n rekrytointitapa poikkeaa täydellisesti yksityisen sektorin huippupaikkoja koskevista vastaavista ilmoituksista.

3. Ounastelin toissa päivänä, että myös tällä kerralla julkinen kuulutus ja "kehotus" virkaan ilmoittautumisesta on ainoastaan näennäinen toimenpide, koska tavaksi on tullut, että KKO:n sisältä, käytännössä presidentin toimesta tai hänen suostumuksellaan, vinkataan tietylle lakimiehelle, jonka KKO haluaa jäsenistöönsä. Faktisesti kysymyksessä on siis kulissien takana tapahtuva kutsumenettely ja valinta. Julkinen ilmoitus julkaistaan vain eräänlaiseksi kulissiksi peittämän mainittua "supertäsmähakua/täsmävinkkausta" eli kutsumenettelyä.

4. Yleensä KKO valmistelee virkaesityksen tekoa muutaman viikon, jotta kaikille jäsenille ja siis niillekin, jotka eivät ole mainitusta "täsmävinkkauksesta" tietoisia, jäisi aikaa perehtyä virkaan ilmoittautujien ansioihin. Tällä kerralla KKO kuitenkin halusi olla nopea, oikein supernopea, ja päätti jo tänään, siis toisena arkipäivänä hakuajan päättymisen jälkeen, tehdä täysistunnossaan tasavallan presidentille osoitetun virkaesityksen uudesta jäsenestä.

5. Mistä nyt moinen hoppu? Kun oikeusneuvos Tulokas siirtyy eläkkeelle vasta 1.8. lukien, olisi virkaesityksen tekemiseen ollut aikaa vaikkapa pari kuukautta! Pelättiinkö kenties, että virkaan esitettävällä Tuula Pynnällä olisi niin kovaa kysyntää, että hän voisi karata muille maille markkinoille? Pynnähän haki vuodenvaihteessa myös KHO:n presidentin virkaa. Pitikö Pynnä "sitouttaa" KKO:n virkaan jo hyvissä ajoin?

6. Esitin toissapäiväisessä blogissani valistuneen arvauksen, jonka mukaan vinkin kohteena olisi ollut tällä kertaa hallintoneuvos Tuula Pynnä (53), joka tunnetaan erityisesti EU-juridiikan asiantuntijana. Hän on ollut viitisen vuotta KHO:n jäsenen eli hallintoneuvoksen virassa.

7. Arvaukseni ei ollut ollenkaan hullumpi, sillä KKO päätti esittää virkaan juuri Tuula Pynnää ja vieläpä yksimielisesti. Varmaankin hyvä valinta, sillä eihän KKO toki milloinkaan halua jäsenistöönsä huonoa lakimiestä! - Toiset toki ovat hiukka parempia kuin toiset, mutta tämä on asia erikseen.

8. KKO perustelee Pynnän esittämistä virkaan näin:

Virkaan ilmoittautuneiden joukossa on useita korkeimman oikeuden jäsenen viran kelpoisuusvaatimukset täyttäviä henkilöitä. Tälläkin kerralla varteenotettavimmat hakijat ovat kokemustaustoiltaan erilaisia, ja harkinnassa on punnittava monia eri näkökohtia sekä hakijoiden vahvuuksia että korkeimman oikeuden toiminnan tarpeita silmällä pitäen.

Arvioidessaan tässä nimitystilanteessa jäsenen virkaan ilmoittautuneita henkilöitä edellä mainittujen ja muiden asiassa huomioon otettavien kriteerien valossa korkein oikeus katsoo, että virkaan tulisi nimittää hallintoneuvos Tuula Riitta Pynnä.

Pynnä tunnetaan etevänä, aikaansaavana ja laaja-alaiseen työskentelyyn kykenevänä lakimiehenä. Hänellä on taustanaan monipuolinen ura erityisesti lainkäytön alalla. Hän on

toiminut sekä kansallisen tason tehtävissä että Euroopan Unionin lainkäyttöjärjestelmän toimintaan liittyvissä tehtävissä. Taustansa vuoksi Pynnällä on siten myös sellaista eurooppaoikeuden erityisosaamista, jonka vahvistaminen Korkeimmassa oikeudessa on tarpeen. Pynnä on toiminut jo useita vuosia toisen ylimmän tuomioistuimemme jäsenenä.

Hänellä voidaan arvioida olevan kaikin puolin hyvät edellytykset hoitaa menestyksellisesti Korkeimman oikeuden jäsenen tehtäviä.

9. Kuten KKO toteaa, virkaan ilmoittautuneiden joukossa on useita korkeimman oikeuden jäsenen viran kelpoisuusvaatimukset täyttäviä henkilöitä. Mikä siis ratkaisi asian Tuula Pynnän eduksi? Tätä on edellä mainittujen perustelujen valossa itse asiassa mahdotonta sanoa, koska KKO ei vertaillut ketään noista kysymykseen tulevista useista muista ehdokkaista ja Pynnää keskenään. KKO mainitsee vain Pynnän ansiot, ei muiden. Toki jokaisesta virkaan ilmoittautujasta lausutaan virkaesityksen alkupuolella kohteliaasti pari kolme riviä aivan lyhyesti - lähinnä vain se missä tehtävissä he nykyisin toimivat - mutta tätä ei toki voida pitää asianmukaisena vertailuna.

10. Toki peruste, jolla valinta on kohdistunut Pynnään, ilmenee ohimennen KKO:n perusteluista. Peruste ilmenee tästä virkkeestä: Taustansa vuoksi Pynnällä on siten myös sellaista eurooppaoikeuden erityisosaamista, jonka vahvistaminen Korkeimmassa oikeudessa on tarpeen.

11. Selkokielellä sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että KKO haki tällä hakukerralla jäsenistöönsä nimenomaan EU-oikeuden asiantuntijaa. Tämä ratkaisi valinnan Pynnän hyväksi.

12. Onko mainittu peruste sitten vakuuttava? Kuten toissapäiväisessä blogijutussani jo totesin, EU-oikeudella on KKO:ssa käsiteltävien asioiden kannalta paljon vähäisempi merkitys kuin KHO:ssa, josta Tuula Pynnä siis nyt siirtyy KKO:n leipiin. Sen sijaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen suhteen tilanne on kahden ylimmän instanssin osalta päinvastainen, sillä ihmisoikeussopimus näyttelee nykyisin KKO:n ratkaisutoiminnassa hyvin merkittävää roolia.

13. Jo edellisellä rekrytointikerralla, jolloin oikeusneuvokseen virkaan nimitettiin KKO:n esityksessä asianajaja Ari Kantor, puhuttiin julkisuudessa paljon siitä, että se, mitä KKO välttämättä tarvitsisi lisää, on juuri ihmisoikeusjuridiikan osaaminen. Tähän viitattiin myös kolmen oikeusneuvoksen yheisessä äänestyslausumassa. Nyt kuitenkin etusija annettiin, ei suinkaan ihmisoikeusosaamiselle, vaan EU-oikeuden tuntemukselle. KKO:ssa istuu kuitenkin jo entuudestaan yksi jäsen, joka on rekrytoitu mainitulla perusteella, nimittäin oikeusneuvos Gustav Bygglin.

14. Mitä mahtanevat tuumia ne reilut 20 lakimiestä, jotka tälläkin kerralla jättivät paperinsa sisään varmaankin siinä hyvässä uskossa, että valintamenettely on reilu ja avoin? Nyt he saavat käteensä KKO:n pikapäätöksen, jossa itse asiassa voisi lukea, että " sorry, me olimme päättäneet esittää tällä kerralla jäsenen virkaan EU-oikeuden osaajaa, joten valinta ei nyt, ikävä kyllä, kohdistunut eikä edes voinut kohdistua Teihin."

15. "Pelin politiikkaa", huudahti Veikko Vennamo aikoinaan. Tässä olisi nyt malliesimerkki Pelin nimityspolitiikasta. Miten tällaisesta hämäräperäisestä ja täydellisen sisäänlämpiävästä, oikeusvaltion arvoille sopimattomasta ylimpien tuomareiden rekrytointimenettelystä voitaisiin päästä eroon? Sillä emme kai me, Herra paratkoon, suostu sietämään ja katselemaan tällaista peliä koko loppuikämme ja hamaan tulevaisuuteen asti!

16. Kuten kerroin aiemmin, Ruotsissa ylimpien oikeusasteiden jäsenten rekrytointimenettelyä on järkevöitetty siten, että virkaesityksen tekeminen ja nimitysasian valmistelu on siirretty ylimmiltä tuomioistuimilta erillisen tuomarilautakunnan tehtäväksi. Meilläkin KKO:n ja KHO:n jäsenten virkaesitys olisi annettava tuomarinvalintalautakunnan tehtäväksi ja näistäkin viroista olisi tehtävä hakuvirkoja, jotta kerrotunlainen sumpliminen saataisiin edes vähentymään. Kokonaan sitä ei ilmeisesti saada kuriin, sillä myös tuomarinvalintalautakuntaa johtaa KKO:n presidentti.

17. Edellä mainitusta muutoksesta olisi ainakin se hyvä puoli, että ylimpien tuomareiden rekrytointimenettely edes näyttäisi hieman siltä, miltä sen pitäisi oikeusvaltiossa näyttääkin.

18. Mutta älkääpä nyt, hyvät oikeusneuvoksen viran hakijat, kuitenkaan vallan masentuko ja luopuko toivosta kokonaan! Olen nimittäin saanut kuulla, luotettavalta taholta sitä paitsi, että KKO:ssa julistetaan taas kohtapuolin haettavaksi uusi avoimeksi tuleva jäsenen virka, ehkä jo tässä kuussa. Silloin taas kaikki kynnelle kykenevät joukolla toivorikkaina papereitaan sisään jättämään!

PS

Mitä minä oikeastaan "kostun", kun kirjoittelen näistä virkanimitysasioista?

No, ainakin tässä tapauksessa kostuin kahden tähden Jaloviinapullon. Voitin näet toissa päivänä lyödyn vedon ennustamalla, että KKO esittää virkaan juuri Tuula Pynnää.

124. Riidattomien velkojen ja pikavippien perintä käräjäoikeuksissa on järjetöntä ja kallista; kulutaso on viisinkertainen verrattuna Ruotsiin

                        Viekää tuhkatkin pesästä...

1. Kulutusluottojen perintä oikeusteitse oli jo viime syksynä hurjassa kasvussa. Uuden ilmiön muodostivat niin sanotut pikavipit, joita perittiin yhä useammin oikeudessa. Kun käräjäoikeudet käsittelivät vielä vuonna 2005 koko maassa noin 140 000 velkomusasiaa, nousi niin sanotulla suppealla haastehakemuksella vireille tulleiden (summaaristen) riita-asioiden määrä vuonna 2008 jo 233 366 asiaan; valtaosa niistä koskee juuri kulutusluottojen ja pikavippien perintää. Kaikissa summaarisissa riita-asioissa kasvua oli edellisvuoteen verrattuna 20 prosenttia.

2. Summaariset riita-asiat muodostavat käräjäoikeuksien toiseksi suurimman asiaryhmän. Suurin on kiinteistöasiat - vuonna 2008 yhteensä 327 000 asiaa. Vuoden 2010 alusta kiinteistöasioita eli lainhuudatus- ja kiinnitysasioita ei enää ratkaista käräjäoikeuksissa, vaan ne siirtyvät maanmittauslaitokselle.

3. Tänä vuonna kulutusluottojen ja pikavippien perintä oikeusteitse on entisestään kiihtynyt. Tilastokeskuksen mukaan pikaluottoja otettiin vuoden 2009 ensimmäisenä neljänneksellä enemmän kuin kertaakaan aikaisemmin. Uusia pikaluottoja myönnettiin vuoden kolmen ensimmäisen kuukauden aikana 280 000 kappaletta yhteensä 57 miljoonan euron arvosta. Yhdessä päivässä otetaan yli 3 000 pikavippiä.

4. Maksamatta jääneiden pikavippien ja osamaksuluottojen perintä työllistää käräjäoikeuksia paljon enemmän aikaisempiin vuosiin verrattuna. Vaikein tilanne on pääkaupunkiseudun käräjäoikeuksissa. Helsingin käräjäoikeudessa velkomusjuttujen kasvu oli alkuvuonna 50 prosenttia, Vantaalla kasvua oli liki 60 prosenttia ja Espoossakin lähes kolmannes. Tuusulan ja Hyvinkään käräjäoikeuksissa perintäasioiden kasvu oli myös 60 prosentin luokkaa.

5. Käräjäoikeuteen tulevat maksamattomat kulutusluotot ja pikavipit ovat lähes säännönmukaisesti selviä saatavia. Velallisen ja velkojan välillä ei siis ole riitaa saatavan olemassaolosta, perusteesta, suuruudesta tai edes korosta. Velan maksamattomuus johtuu yksinkertaisesti velallisen maksukyvyttömyydestä tai joskus maksuhaluttomuudesta. Tällaiset saatavat päätyvät oikeuteen yleensä monien maksumuistutusten ja karhukirjeiden jälkeen. Riidattomia saatavia perivät velkojien toimeksiannosta useimmiten perintätoimistot, joille kulutusluottojen ja pikavippien perintä on erityisesti tällä hetkellä sangen kannattavaa bisnestä. 

6. Jos velan vapaaehtoiseen maksuun tähtäävä perintä ei onnistu eikä maksuohjelmasta päästä sopimukseen, perintäfirma vie asian velallisen kotipaikan käräjäoikeuteen. Vapaaehtoisessa perinnässä noudatettavasta menettelystä säädetään laissa saatavien perinnästä (513/1999). Ennen perintää eli maksuvaatimuksen lähettämistä kuluttajasaatavaa ei pääsääntöisesti saa vaatia maksua tuomioistuimessa. Tyypillisesti perintään menevät saatavat perustuvat erilaisiin lyhytaikaisiin ja arkipäiväisiin luottosuhteisiin kuten tili- ja kertaluottoihin sekä ostovelkoihin. Velallinen on velvollinen korvaamaan velkojalle perinnästä aiheutuvat kohtuulliset kustannukset. Perintäkustannusten suuruus vaihtelee yleensä 50 eurosta pariinsataan euroon.

7. Jos perintä ei ole tuottanut tulosta, asiassa laaditaan kirjallinen haastehakemus, joka toimitetaan käräjäoikeudelle. Siinä velallista vaaditaan suorittamaan velkojalle saatavaa ja sille suoritettava korko, velkojan prosessikuut sekä perintäfirman perimiskulut. 

Vaikka saatava olisi, niin kuin lähes 99 prosentissa tapauksista on asian laita, täysin riidaton ja kyse on siten yksinomaan saatavan rutiininomaisesta perinnästä, käräjäoikeus käsittelee asian riita-asiana. Käräjäoikeus antaa ensin haasteen, joka annetaan velalliselle tiedoksi. Velalliselle varataan aikaa yleensä pari viikkoa antaa vastauksensa kanteen johdosta.  Jos velallinen ei anna vastausta tai riitauta vastauksessaan saatavaa, käräjäoikeuden kansliassa annetaan - asian käsittelee ja ratkaisee yleensä aina toimistosihteeri - yksipuolinen tuomio, jolla saatava korkoineen ja oikeudenkäyntikuluineen ynnä perintäfirman perimiskulut tuomitaan velallisen maksettavaksi. Tämän jälkeen velkoja tai perintätoimisto vie asian ulosottoviranomaiselle täytäntöönpanoa varten. 

8. Perintämenettely viranomaisessa on siten kaksivaiheinen: ensin saatavan vahvistaminen käräjäoikeuden yksipuolisella tuomiolla ja sen jälkeen tuomion täytäntöönpano ja mahdollinen ulosmittaus velallisen varoista, jollei maksua vapaaehtoisesti suoriteta. Käräjäoikeusvaihetta edeltää perintätoimiston suorittama saatavan perintäyritys.

9. Voidaan tai on oikeastaan pakko kysyä - itse olen kysellyt tätä asiaa monta kertaa - onko tällaisessa kaksivaiheisessa ja kalliissa viranomaismenettelyssä itse asiassa mitään järkeä? Kun kysymys on selvästä ja riidattomasta saatavasta, jonka maksamatta jääminen johtuu vain velallisen maksukyvyttömyydestä, niin eikö olisi järkevää, että mainittua perintäprosessia yksinkertaistettiin, jolloin käsittelyaika lyhenisi ja menettelystä sekä asianosaisille että yhteiskunnalle aiheutuvia kustannuksia voitaisiin säästää? Kaksivaiheinen tai -portainen perintäsysteemi hyödyttää lähinnä vain perintätoimistoja, joille menettely on ilmeisesti jopa jonkinlainen kultakaivos. Sen sijaan velallisille ja velkojille aiheutuu menettelystä tarpeettomia kustannuksia. Kun perintäasioita on paljon, käräjäoikeudet ovat vaarassa ruuhkaantua, ja niihin joudutaan palkkaamaan lisää henkilökuntaa.

10. Riidattomien saatavien perintä käräjäoikeudessa ei ole velalliselle tai, jos velalliselta ei saada saatavaa ja kuluja ulosmitatuksi, velkojallekaan mitään halpaa puuhaa. Lainsäätäjä on delegoinut oikeusministeriölle vallan päättää riidattomien saatavien perintäasioissa velallisen maksettavaksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrästä; kulukorvaustaksoista ei siis säädetä eduskunnan hyväksymällä lailla. Oikeusprosessin vastaajan eli velallisen maksettavaksi vaaditut kulut tuomitaan lähtökohtaisesti vaatimuksen mukaisesti. Ministeriön päätöksellä kuluille on kuitenkin asetettu tietty katto, jonka suuruus riippuu karhutun velan pääomasta. Ministeriö on korottanut sanottujen kulutaksoja suunnilleen joka kolmas vuosi.

11. Jos karhutun ja tuomitun velan pääoma on 250 euroa tai sitä vähemmän, on perustaksan mukainen oikeudenkäyntikulujen määrä vuoden 2009 alusta lähtien 210 euroa. Jos asia on ollut tavanomaista vaativampi - esimerkiksi kun asiassa on käyty sovintoneuvotteluja - tuomitaan oikeudenkäyntikuluja korotetun taksan mukaisesti, jonka suuruus on nykyisin 292 euroa (Voiko riidaton asia ylipäätään olla koskaan "tavallista vaativampi?") Jos velan pääoma on yli 250 euroa, on sanottu perustaksa 243 euroa ja korotettu taksa puolestaan 330 euroa. Perustaksan ja korotetun taksan mukaisiin oikeudenkäyntikuluihin sisältyy palkkio oikeudenkäyntiä varten suoritetuista toimenpiteistä - asian vastaanottaminen, osoitetietojen tarkistaminen, rekisteriotteen hankkiminen (jos velallisena on yhtiö), haastehakemuksen laatiminen ja toimittaminen tuomioistuimelle - kaikki velkojalle aiheutuvat yleiskulut, joihin kuuluu muun muassa tietoliikenneyhteys-, postitus- ja kopiointikukut. Lisäksi taksat sisältävät tavanomaiset suoranaiset kulut, kuten vuokran, oikeudenkäyntimaksun (79 euroa) ja mahdollisen arvonlisäveron. Näiden kulujen päälle tulevat siis vielä perintätoimiston perintäkulut, yleensä 50-200 euroa.

12. Ruotsissa  riidattomien saatavien perintä on paljon yksinkertaisempaa ja samalla myös asianosaisille huomattavasti halvempaa kuin Suomessa. Ruotsissa perintäasioita ei käsitellä riita-asioina, vaan käytössä on niin sanottu maksamismääräysmenettely (betalningsföreläggande), joka on tarkoitettu juuri riidattomien saatavien perintää varten. Vuonna 1990 maksamismääräysasioiden käsittely siirrettiin käräjäoikeuksilta kruununvoutiviranomaisille (kronofogdemyndighet), jotka ovat siis ulosottoviranomaisia. Muutosta perusteltiin sillä, että hakijat eli velkojat voisivat saada riidattomia saataviaan koskevat vaatimukset vahvistetuiksi ja ulosotetuiksi aikaisempaa yksinkertaisemmin ja halvemmin.

13. Ruotsissa on siis ohitettu saatavien perinnässä kokonaan käräjäoikeusvaihe. Hakemus tehdään kruunuvoudille, joka tarkastaa hakemuksen asianmukaisuuden ja varaa velalliselle tilaisuuden vastata hakemukseen, ulosottoviranomainen huolehtii myös vastauspyynnön tiedoksiannosta velalliselle. Jos velallinen ei kiistä saatavaa yleensä kahden viikon pituisessa vastausajassa, ulosottoviranomainen määrää päätöksellään saatavan maksettavaksi. Jos velallinen kiistää saatavan, siirretään asia velkojan vaatimuksesta käräjäoikeuden käsiteltäväksi riita-asiana. Velalliset vastustavat velkojan vaatimuksia vain ani harvoin. Ulosottoviranomainen ei siis tutki asiaa materiaalisesti, vaan menettelyssä selvitetään vain, riitauttaako vastaaja velkojan vaatimuksen. - Myös Suomessa yksipuolisen tuomion antaminen käräjäoikeudessa perustuu samanlaiseen asian muodolliseen tutkintaan. Ulosottoviranomaisen antama maksamismääräys on sellaisenaan ulosottoperuste. Hakija ei siis tarvitse tehdä - toisin kuin Suomen kaksivaiheisessa menettelyssä - erillistä ulosottohakemusta, vaan menettely jatkuu ulosottona automaattisesti, jollei velkoja toisin halua.

14. Siistiä ja yksinkertaista käsittelyä, vai mitä? Rotsissa on todella yksinkertaistettu selvien ja riidattomien velkomisasioiden perintää pudottamalla menettelystä täytäntöönpanoa edeltävä käräjäoikeusvaihe kokonaan pois. Tämä on järkevä toimenpide, sillä jos asia on selvä ja riidaton, niin miksi ihmeessä tämä pitäisi ensin vahvistaa normaalissa riita-asian käsittelyssä käräjäoikeudessa! Ruotsalaiset ovat tämän ymmärtäneet, mutta suomalaiset lainvalmistelijat, lainsäätäjä ja tuomioistuimet näköjään eivät. 

15. Suomessa on vedottu oikeusturvaan, eli velallisen oikeusturva muka edellyttäisi ensin, että tuomioistuin - käytännössä ainoastaan lainopillista koulutusta vailla oleva toimistosihteeri - vahvistaa ensin saatavan ennen kuin se kelpaa ulosottoperusteeksi. Oikeusturvaan vetomainen on kummallinen peruste tässä yhteydessä esitettynä, sillä jos vastaaja ei vastusta saatava, niin hänen oikeusturvansa ei suinkaan edellytä, että tuo asia - vastustamisen puute - todetaan ensin tuomioistuimessa. Vastaajan oikeusturva tulee huomioiduksi Ruotsin mallissa niin, että jos hän vastustaa ulosottoviranomaiselle hakemusta, asia siirtyy velkojan vaatimuksesta käräjäoikeuden käsittelyyn. Tämä on riittävä tae oikeusturvan toteutumisesta.

16. Kaikkein räikeimmin Suomen summaaristen velkomisjuttujen käsittelyn epäkohdat ilmenevät menettelystä asianosaisille ja viime kädessä velalliselle aiheutuvien kustannusten kohdalla. Kuten  edellä kappaleesta 11 ilmeni, Suomessa kulutaksat ovat riidattomien velkomusjutuissa 210 ja 292 euroa, jos on kyse pääomaltaan alle 250 euron suuruisesta saatavasta, ja vastaavasti 243 ja 330 euroa, kun on kyse yli 250 euron suuruisesta saatavasta. Jos velkoja hakee käräjäoikeuden yksipuolisen tuomion perusteella ulosottoa, joutuu velallinen vielä suorittamaan niin sanottua taulukkomaksua, jonka suuruus riippuu ulosotettavan ja velalliselta perityn saatavan suuruudesta. Jos esimerkiksi saatava on vähintään 165 mutta enintään 335 euroa, on velalliselta perittävä taulukkomaksu 25 euroa, jos saatava on vähintään 670 euroa mutta enintään 1 680 euroa, on taulukkomaksu 76 euroa. Korkein taulukkomaksu on 185 euroa. 

17. Jos velalliselta perittävä selvä ja riidaton  saatava on  esimerkiksi 1 000 euroa, velallisen perittävät oikeudenkäyntikulut ovat siis yhteensä 300-400 euroa, jos velka saadaan ulosmitatuksi. Pelkästään käräjäoikeuskäsittelyn takia velallinen joutuu maksamaan oikeudenkäyntikuluja 210- 330 euroa. Ruotsissa velallinen joutuu korvaamaan hakijalle tältä perittävän 300 kruunun suuruisen hakemusmaksun sekä muina oikeudenkäyntikuluina  340 kruunua, joihin sisältyy palkkio velkojan omasta tai hänen avustajansa työstä. Yhteensä saatavan vahvistusvaihe maksaa velalliselle siis 640 kruunua. Tämä on 60 euroa. Suomessa summaarisen velkomusprosessin kulutaso on siten lähes viisinkertainen verrattuna Ruotsiin. On siinä "pieni" ero! Suomessa velalliset voivat joutua maksamaan jopa vaaditun pääoman ylittäviä oikeudenkäyntikulujen korvauksia pelkästään sen vuoksi, että riidattoman velan olemassaolo pitää ensin todeta käräjäoikeudessa.

18. Mistähän kulutason moninkertainen ero naapurimaiden välillä mahtaa johtua? Ovatko perintäfirmat Suomessa ahneempia kuin ruotsalaiset perintäyritykset? Vai ovatko kulutaksoja vahvistavat suomalaiset oikeusministerit ja neuvotteluja perintäfirmojen edustajien kanssa käyvät ministeriön virkamiehet kenties ruotsalaisiin kollegoihinsa verrattuna hövelimpiä ja anteliaampia? Suuret perintäfirmat, joita Suomessa lienee viisi tai kuusi, hoitavat kulutusluottojen ja pikavippien perinnästä valtaosan, vuonna 2008 noin 65 prosenttia. Puhutaan konekielisistä asioista tai E-asioista, mikä tarkoittaa sitä, että perintäfirmat hoitavat saatavien perinnän käräjäoikeuksissa elektronisen vireillepanon ja käsittelyn mahdollistavan asiointijärjestelmän (Santra) avulla. Järjestelmää on sanottu kalliiksi, mikä tekee ymmärrettäväksi sen, että käräjäoikeuksien perintäasiat ovat keskittyneet muutamalle suurelle perintäyritykselle. Perintäasioita voi kuitenkin hoitaa käräjäoikeuksissa myös manuaalisesti. Elektronisesti vireille tulleita  saatavien perintäasioita saapui  vuonna 2008 käräjäoikeuksiin 30 prosenttia enemmän kuin vuotta aikaisemmin. - Myös Ruotsissa perintäasioita hoitavilla ulosottoviranomaisilla lienee käytössä vastaavanlainen elektroninen asiointijärjestelmä, joten kulutason ero ei selity tällä perusteella.

19. Kun riidattomien saatavien käsittelyä koskeva kysymys oli pari vuotta sitten - jälleen kerran - Suomessa pohdittavana, ehdotin omassa lausunnossani, että myös meillä riidattomien saatavien perintä pitäisi järjestää samalla tavoin kuin Ruotsissa, eli turha käräjäoikeusvaihe jätettäisiin meilläkin pois. Oikeusministeriö, käräjäoikeudet ja myös korkein oikeus (KKO) kuitenkin vastustivat tällaista muutosta. KKO vetosi totuttuun tapaansa siihen, että asianosaisten ja lähinnä velallisen oikeusturva edellyttäisi asian kierrättämistä ensin käräjäoikeuden kautta.

20. Verrataanpa tilannetta siihen, miten niin summaaristen rikosasioiden eli sakkojuttujen käsittely on Suomessa järjestetty. Suomessa poliisimies voi yksin antaa tietyissä liikennerikkomusasioissa rikesakon, eikä polisin päätöstä tarvitse viedä syyttäjän tai oikeuden vahvistetavaksi. Poliisin antama rikesakko on sellaisenaan täytäntöönpanokelpoinen. Hieman vakavammissa sakkojutuissa poliisimies kirjoittelee tien päällä tai kansliassa niin sanottuja rangaistusvaatimuksia liikennerikoksista ja muista vähäisemmistä rikoksista. Rangaistusvaatimukset poliisi kiikuttaa syytäjälle, joka vahvistaa ne antamillaan rangaistusmääräyksillä. Näitäkään asioita ei siis viedä käräjäoikeuteen. Vasta siinä käytännössä harvinaislaatuisessa tapauksessa, jolloin poliisin rangaistusvaatimuksen saanut vastustaa sitä, asia siirtyy käsiteltäväksi normaalina rikosasiana käräjäoikeuteen.

21. Oikeusturvaa ja nimenomaan rikoksesta epäillyn ja syytetyn oikeusturvaa korostetaan ymmärrettävistä syistä rikosasioissa. Oikeusturvaan kuuluu olennaisena osana oikeus saada asia käsitellyksi puolueettomassa tuomioistuimessa. Kuitenkin rikosasioissa tuomiovaltaa on uskottu edellä kerrotulla tavalla varsin laajassa mitassa tuomioistuimen sijasta syyttäjälle ja poliisille. Tähän nähden on paradoksaalista, että Suomessa toisaalta katsotaan, että riita-asioissa tuomiovaltaa ei voida uskoa  - juuri oikeusturvanäkökohtiin vedoten - edes selvissä ja riidattomissa velkomusasioissa käräjäoikeuksien sijasta ulosottoviranomaisille.  Näin siitä huolimatta, että  ulosottoviranomaisissa löytyy lainoppinutta henkilökuntaa ja että velallinen voisi, Ruotsin mallin mukaisesti, vastustamalla velkojan hakemusta saada aina asiansa tuomioistuimen käsiteltäväksi. 

22. Näyttää siltä, että todellisuudessa kyse ei olekaan vastaajan oikeusturvasta, vaan jostakin aivan muusta. Tai sitten tuomioistuimet ja KKO ovat ymmärtäneet asian täysin väärin. Käräjäoikeudet vastustavat uudistusta ilmeisesti vain siksi, että ne haluavat asiatilastonsa näyttävän mahdollisimman suurilta, jotta ne voisivat säilyttää nykyisen suuruiset henkilöresurssinsa. 

23. Summaariset velkomusasiat ovat käräjäoikeuksissa nykyisin toiseksi suurin asiaryhmä, kuten edellä totesin. Korkein oikeus on presidentti Pauliine Koskelon johdolla ollut sotajalalla oikeusministeriön kanssa tuomioistuinten henkilöresursseja ja tuottavuuskysymystä koskevissa asioissa. Koskelo ei halua, että tuomioistuinten henkilöresursseja supistetaan vähääkään, vaikka toisaalta summaaristen asioiden siirrossa käräjäoikeuksilta ulosottoviranomaisille olisi kyse juuri sellaisesta rakenteellisesta muutoksesta, jota Koskelo on joka käänteessä peräänkuuluttanut.

24. Lainkäyttö tuomioistuimissa on tarkoitettu riitaisten asioiden ja rikosjuttujen käsittelyä varten. Jos asianosaisten välillä ei ole edes mitään riitaa, ei asian käsittely ja ratkaiseminen järkevästi ajatellen kuulu tuomioistuimeen. Riidattoman asian "ratkaisu" tarkoittaa itse asiassa vain sitä, että tuomioistuin toteaa, ettei riitaa ole! Selvien ja riidattomien velkomusten perintä käräjäoikeuksissa ei siten ole mielekästä. Niiden käsittely käräjäoikeuksissa syö muutenkin juttumäärin kanssa painiskelevien tuomioistuinten resursseja. On paradoksaalista, että käräjäoikeudet, joille korkein oikeus antaa sivustatukea, valittavat aina työnsä paljoutta, mutta samalla ne kuitenkin haluavat pitää kynsin hampain kiinni summaarisista velkomusasioista, vaikkei niiden perintä edellytä tuomioistuinkäsittelyä. 

25. Kiinteistöasiat eli lainhuudatusta ja kiinteistökiinnitystä koskevat kirjaamisasiat ovat vielä tällä hetkellä käräjäoikeuksien suurin asiaryhmä. Vuonna 2008 käräjäoikeuksiin saapui 327 000 kiinteistöasiaa. Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana Suomessa on keskusteltu paljon siitä, pitäisikö tai voitaisiinko kiinteistöasiat siirtää pois käräjäoikeuksilta. Itse olen ollut myös näiden asioiden poissiirtämisen kannalla, koska myöskään kiinteistöasioissa, joiden käsittely on lähinnä vain kirjaamista,  ei ole kyse lainkäytöstä. Asiaa on pohdittu useissa toimikunnassa ja työryhmissä, jotka ovat aina päätyneet siihen, että kiinteistöasiat pitää säilyttää käräjäoikeuksissa. Käräjäoikeudet vastustivat kiinteistöasioiden poissiirtämistä ja syyt olivat varmasti samat, joilla on vastustettu myös  summaaristen riita-asioiden poissiirtämistä käräjäoikeuksista. Kaksi vuotta sitten järki vihdoin ja viimein voitti ja kiinteistöasiat päätettiin siirtää käräjäoikeuksilta maanmittalaitokseen. Uudistus toteutuu vuoden 2010 alusta lukien.

26. Kävin helmikuussa 2007 presidentti Pauliine Koskelon kanssa keskustelua Helsingin Sanomien mielipidesivulla muun muassa juuri riidattomien velkomusasioiden käsittelypaikasta. Kirjoituksessani "Käräjäoikeuksien asioita karsittava" (HS 10.2.-07) ihmettelin muun muassa sitä, että oikeusministeriö ja tuomioistuimet, KKO  muiden mukana, haluavat edelleen pitää kiinteistöasiat sekä riidattomat velkomusasiat käräjäoikeuksissa, vaikka oikeusturva ei sitä edellyttäisi. Presidentti Koskelo vastasi 16.2.-07 kirjoituksessaan, joka oli otsikoitu opettavaisesti "Oikeuslaitoksen tehostamisen edettävä oikeassa järjestyksessä." Koskelo kirjoitti muun muassa, että riidattomien velkomusasioiden siirto ulosottolaitokseen "ei kuitenkaan ratkaise mitään, vaan kysymys on siitä, mitä siirrolla olisi voitettavissa." Väite oli yllättävä, sillä sen mukaan Koskelo ei ole lainkaan noteerannut, että selvien asioiden siirtäminen pois käräjäoikeuksista tehostaisi käräjäoikeuksien työtä, sillä silloin ne pääsisivät keskittymään todella riitaisten asioiden käsittelyyn. Yksityisten ihmisten eli velkomusjuttujen asianosaisten aseman Koskelo sivuutti niin ikään, vaikka se on tässäkin kohdin tärkeintä. Miksi ihmisten pitää turhaan kierrättää selvät asiat tuomioistuinten kautta, vaikka oikeusturva ei sitä edellytä ja vaikka siitä aiheutuu heille paljon tarpeettomia kustannuksia? 

27. Presidentti Koskelo huomautti sanotussa vastineessaan myös siitä, että velkomusratkaisujen kansainvälinen täytäntöönpanokelpoisuus EU:ssa edellyttää noiden asioiden tuomioistuinkäsittelyä ja viittaisi asetukseen EY 805/2004. Koskelon mukaan Ruotsissa tilanne on tässä kohdin toinen, koska siellä toimivallan siirto käräjäoikeuksilta ulosottoviranomaisille oli tehty jo aiemmin, vastaavasti EU-asetuksen sisältö on Ruotsin osalta muista jäsenmaista poikkeava.

28. Vastasin Koskelon kirjoitukseen otsikolla  "EU:n oikeus ei estä perintäuudistusta" (HS 24.2.-07). Totesin siinä, että Koskelon mainitsema EU-asetus koskee vain sellaisia tapauksia, joissa velkomuspäätöksen täytäntöönpanoa haetaan muussa kuin tuomioistuinvaltiossa. Asetus ei sitä vastoin koske sellaisen tuomion täytäntöönpanoa, joka tapahtuu siinä valtiossa, jossa velkomuspäätös on tehty. Sanottu EU-asetus ei siis olisi estänyt sitä, että Suomeen luotaisiin puhtaasti kotimaisia velkomisasioita varten käräjäoikeusprosessin rinnalle vaihtoehtoinen, ulosottoviranomaisessa tapahtuva perintäprosessi Ruotsin mallin mukaan. Velkoja voisi valita, kumpaa tietä hän käyttää. Jos velkoja tarvitsisi saatavalleen eurooppalaisen täytäntöönpanoperusteen, jonka hän siis aikoisi panna täytäntöön jossakin toisessa EU:n jäsenvaltiossa, hänen on nostettava kanne käräjäoikeudessa. Mutta jo asiassa on kyse kotimaisen saatavan perinnästä, eli asialla ei ole liityntää toiseen EU-valtioon, velkoja voisi tehdä hakemuksen ulosottoviranomaiselle. Lisäksi totesin, että Suomikin olisi halutessaan saanut EU:lta samanlaisen riidattomien saatavien perintää koskevan poikkeusluvan kuin Ruotsi aikanaan.

29. Nykyisin tilanne on EU-oikeutta koskevan kysymyksen osalta vielä selvempi kuin vuonna 2007. Rajat ylittävien riidattomien velkojen perintä EU:ssa on helpottunut, kun myös Suomessa on alettu loppuvuodesta 2008 soveltaa EU:n asetuksen - (EY) N:0 1896/2006 - mukaista menettelyä eurooppalaisesta maksamismääräysmenettelystä. Eduskunta hyväksyi marraskuussa 2008 sanottua EU-asetusta täydentävän lain (754/2008), joka tuli voimaan 12.12.2008. Tätä yksinkertaistettua menettelyä noudattaen Suomessa asuva yksityishenkilö tai täällä toimiva yritys voi hakea maksamismääräystä jossakin muussa EU:n jäsenvaltiossa olevaa henkilöä tai yritystä vastaan, jos saatava on hänen mielestään riidaton. 

30. Eurooppalaista maksamismääräystä koskevat asiat on keskitetty kussakin jäsenvaltioissa tiettyyn tuomioistuimeen, Suomessa Helsingin käräjäoikeudelle. Ruotsissa mainitut asiat on keskitetty Luulajan ulosottoviranomaiselle, koska Ruotsissa on käytössä edellä selostettu käräjäoikeusvaiheen sivuuttava, ulosottoviranomaisessa käytävä ja EU:n hyväksymä perintäprosessi. Toisessa EU-maassa oleva henkilö tai yritys voi hakea riidattoman saatavan perusteella maksamismääräystä Helsingin käräjäoikeudessa, jos velallinen on Suomessa. Suomalaisen henkilön tai yrityksen on käännyttävä vastaavasti sen jäsenmaan asianomaisen tuomioistuimen tai ulosottoviranomaisen puoleen, jossa velallinen on. Tietojen vaihdossa käytetään asioiden hallinnoinnin helpottamiseksi vakiolomakkeita. - Minusta on hieman outoa, että Suomessa kyseiset asiat on keskitetty Helsingin käräjäoikeuteen, vaikka se on paitsi maan suurin, myös ruuhkaisin alioikeus. 

31. Tämän eurooppalaisen menettelyn rinnalla jäsenvaltion oma perintäjärjestelmä on edelleen käytössä. Velkoja voi siis valita, hakeeko hän riidattomalle saatavalleen eurooppalaista maksamismääräystä vai käyttääkö hän mieluummin kyseisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaista menettelyä, Suomessa siis käräjäoikeudessa vireille pantavaa haastehakemusta, joka tähtää yksipuolisen tuomion antamiseen. Kotimainen oikeussuojatie on käytettävissä myös silloin, kun velallisen kotipaikka on jossakin toisessa jäsenvaltiossa.

32. Puhtaasti "kotikutoisten" riidattomien saatavien perinnän järjestäminen on edelleen EU:n jokaisen jäsenmaan järjestettävissä tarkoituksenmukaisemmilla tavalla. Vaikka eurooppalaista maksamismääräystä on haettava asianomaisen jäsenmaan tuomioistuimessa - poikkeuksena siis Ruotsi - voitaisiin Suomessa säätää laki "kotimaisesta" maksamismääräysmenettelystä, jossa toimivalta kuuluisi käräjäoikeuden sijasta ulosottoviranomaiselle. Se olisi käytettävissä silloin, kun sekä velkoja että velallinen asuvat Suomessa eikä velkojan tarkoituksena ole hakea täytäntöönpanoa toisessa EU:n jäsenvaltiossa. Tämän rinnalle jäisi edelleen nykyisin käytössä oleva yksipuoliseen tuomioon tähtäävä riitaprosessi käräjäoikeudessa. Ulosottoviranomaisen luona tapahtuva perintäprosessi voisi olla vähintään  puolta halvempi kuin nykyinen perintäprosessi käräjäoikeudessa. Jos velkoja kuitenkin haluaisi karhuta selvää saatavaansa käräjäoikeudessa, hänelle ei voitaisi tuomita suurempaa oikeudenkäyntikulujen korvausta, mihin hänellä olisi oikeus ulosottoviranomaisessa käytävässä perintäprosessissa. - Luultavasti sanotunlaisessa uudessa perintäprosessissa käsiteltäisiin ja ratkaistaisiin 90-95 prosenttia kaikista kulutusluotto- ja pikavippiasioista. - Miltä ehdotukseni kuulostaa?

33. Ehdotukseni jäänee kuitenkin pelkäksi ehdotukseksi, sillä oikeusministeriössä on jo pari kolme vuotta sitten tehty periaatepäätös, jonka mukaan riidattomien saatavien perintäprosessi säilyy käräjäoikeuksissa, siis tuossa yhden täysin turhan käsittelyvaiheen sisältävässä ja paljon kustannuksia aiheuttavassa menettelyssä. Riidattomien velkomusasioiden käsittelyn kehittämistä on pohdittu suomalaiselle lainvalmistelulle tyypilliseen tapaan pitkään ja hartaasti erilaisissa komiteoissa, toimikunnissa ja työryhmissä 1990-luvulta lähtien, mutta mitään kunnon valmista ei ole toistaiseksi saatu aikaan, vaikka hankkeen vetäjiäkin on vaihdettu moneen otteeseen. Asiaa käsiteltiin muun muassa Ulosotto-toimikunnan mietinnössä (KM 1998:2), jolloin kannatusta sai myös ehdotus selvien velkomusasioiden siirtämisestä ulosottoviranomaiselle. Oikeusministeriö on kuitenkin pitänyt härkäpäisesti kiinni nykyisestä systeemistä, joka on siis asianosaisille ja velallisille kallis, mutta joka on suurille perintäfirmoille hyvää bisnestä.

34. Sanotussa valmistelutyössä on pohdittu myös riidattomien velkomusjuttujen keskittämistä muutamaan käräjäoikeuteen, mutta tämäkään ehdotus ei ole ministeriötä miellyttänyt. Niinpä riidattomia perintäasioita tullaan myös jatkossa käsittelemään kaikissa käräjäoikeuksissa. Tarkoituksena on ollut, että riidattomien perintäasioiden käsittely hoidettaisiin jatkossa pääasiassa sähköisesti. Monien mutkien jälkeen asiasta saatiin vihdoin viime toukokuun lopulla oikeusministeriön työryhmän mietintö  (2009:7), toimeksiannon mukaan työryhmän ehdotuksen piti valmistua jo viime vuoden loppuun mennessä. Tarkoitus on, että perintäasiat voitaisiin käsitellä käräjäoikeuksissa sähköisesti ensi vuoden alusta lähtien. Kiirettä tulee ilmeisesti pitämään, jos tästä tavoitteesta aiotaan pitää kiinni.

35. Haastehakemuksen voi riidattomassa velkomusasiassa toimittaa jo nykyisinkin käräjäoikeudelle sähköisesti niin sanotun Santra-yhteyden kautta. Tämä suljettu järjestelmä, joka edellyttää lupaa ja määrättyjä investointeja, on ollut toiminnassa jo kymmenisen vuotta. Yhteyttä sanotaan tehokkaaksi, sillä siinä haastehakemuksen konekieliset tiedot tallentuvat automaattisesti käräjäoikeuden Tuomas-tietojärjestelmään. Oikeusministeriön työryhmämietinnön mukaan Santraan liittyminen aiheuttaa huomattavia kustannuksia. Tarvittavien edellytysten luominen Santraa varten maksaa tällä hetkellä perintäyritykselle keskimäärin noin 5  000 euroa; kovin kalliista investoinnista ei siis kuitenkaan näyttäisi olevan kysymys. Tällä hetkellä Santraa käyttää vain kuusi luvanhaltijaa eli perintätoimistoa, mutta näiden kuuden käräjäoikeuksille toimittamat perintähakemukset muodostivat vuonna 2008 noin 65 prosenttia kaikista käräjäoikeuksille toimitetuista yhteensä 233 000 perintäasiasta.

36. Santra-yhteys jäisi edelleen käyttöön, mutta sen rinnalle on tarkoitus kehittää uusi internetpohjainen sähköinen asiointiliittymä. Se olisi tarkoitus suunnata nimenomaan pienille perintätoimistoille, yksityisasiakkaille ja julkisyhteisöille. Velkoja voisi kyseisen liittymän kautta toimittaa haastehakemuksensa sähköisesti käräjäoikeudelle ja saada sitä kautta myös tuomiosta laaditun jäljennöksen, joka on ulosottoa varten tarkoitettu toimituskirja. Mainitun sähköisen yhteyden kautta toimitetut tiedot kirjautuisivat suoraan käräjäoikeuden asiainhallintajärjestelmään. Riidattomia velkomusasioita, käytännössä siis perintäasioita, voitaisiin kuitenkin edelleen toimittaa ja hoitaa myös paperilla, postitse tai sähköpostin välityksellä. 

37. Porkkanaksi uuteen sähköiseen asiointiliittymään siirtymiseksi OM:n työryhmä tarjoaa kantaja-velkojalta perittävän oikeudenkäyntimaksun alentamista 25 prosentilla silloin, kun haastehakemus tehdään sähköisesti. Kun sanottu oikeudenkäyntimaksu on nykyisin 79 euroa, olisi se sähköisessä asioinnissa siis "vain" 59 euroa. Mahtaneeko tämä "huima" rabatti kannustaa yksityisiä velkojia ja pieniä perintätoimistoja siirtymään järjestelmän piiriin? Saman alennuksen saisivat - tietenkin - myös kuusi isoa "santralaista" perintätoimistoa. Mutta velallisen velkojalle/perintätoimistolle tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrään tämä muutos ei vaikuttaisi mitään, joten velalliset joutuisivat edelleen maksamaan edellä   kappaleessa 11 mainittuja  kulukorvauksia, joiden määrää on vieläpä nostettu kuluvan vuoden alussa.

38. Oikeusministeriön työryhmän mietinnössä on yksi paha puute, joka aiheuttaa sen, että uudistus jää pahasti puolitiehen. Nykyiseen järjestelmään sisältyy se omituinen piirre, että sitten kun käräjäoikeus on antanut velkomusasiassa yksipuolisen tuomion, velkojan tulee vielä erikseen hakea  tuomion täytäntöönpanoa eli ulosottoa ulosottoviranomaiselta. Tähän ei työryhmän mietinnössä ehdoteta muutosta. Tämä mutkistaa ja hidastaa menettelyä ja aiheuttaa myös lisäkustannuksia. Perintätoimistot tuskin hoitavat ulosottohakemuksia ilmaiseksi, ja velkoja joutuu suorittamaan ulosottovirnaomaiselle erinäisiä maksuja, jotka sitten peritään tai yritetään periä velalliselta takaisin. Ruotsissa, jossa on voimassa edellä kerrottu "yhden luukun periaate," ei erillistä ulosottohakemusta tarvita, sillä  siellä velkomusasia pannaan  vireille suoraan ulosottoviranomaiselle, jolloin se siirtyy automaattisesti ulosottoon.

39.  Vuonna 2006 samoja asioita pohtinut OM:n toinen työryhmä esitti mietinnössään (2006:15), että riidattomissa velkomusasioissa annetut tuomiot tallennettaisiin sähköiseen tuomiorekisteriin ja että ulosoton hakeminen mahdollistettaisiin jo haastehakemuksen yhteydessä. Tuomioiden tallentamista sähköiseen rekisteriin valmistellaan toisessa OM:n työryhmässä, joka ei ole vielä ilmeisesti jättänyt mietintöään. Tämän vuoden toukokuussa toukokuussa mietintönsä (2009:7) jättäneen työryhmän toimeksiannossa puolestaan todetaan lakonisesti, että "ei ole tarkoituksenmukaista kehittää sellaista menettelyä, että ulosottoa haettaisiin jo haastehakemuksen yhteydessä." Toimeksiannon ovat allekirjoittaneet ministeri Tuija Brax ja ylijohtaja Kari Kiesiläinen. 

40. Oikeusministeriö on aikaisemmin, kun se on vastustanut perintäasioiden siirtämistä käräjäoikeuksilta ulosottolaitokselle, perustellut kantaansa aina muun muassa ja erityisesti sillä, että "tulevaisuudessa on mahdollisuus luoda systeemi, jossa  ulosottoa voidaan hakea jo haastehakemuksen yhteydessä" ja että ehdotettu asioiden siirto ulosottomiehelle olisi siten tämän vuoksi tarpeetonta. Mutta nyt, kun ministeriö on ensin tehnyt lopullisen ja sitovan päätöksen nykysysteemin säilyttämisestä, ministeriö pyörtääkin pyhät lupauksensa ja selittää - ilman minkäänlaisia perusteluja - ettei tuo yhden luukun periaate olekaan "tarkoituksenmukaista." Todella hämmästyttävää!  Miksi muka ei ole ja miksi sitten aikaisemmin on koko ajan uskoteltu, että se olisi mahdollista?

41. Kyseinen pitkään valmisteltu, "suureksi ja mullistavaksi" etukäteen kuvattu uudistus lässähtää kyllä pannukakuksi. Mikään ei oikeastaan muutu: perintäasioita voidaan edelleen hoitaa käräjäoikeudessa paperilla ja sähköpostitse, ulosottoa pitää edelleen hakea erikseen ja mikä tärkeintä, prosessi on asianosaisille ja etenkin velallisille yhtä kallis kuin nytkin! Suurten "santralaisten" perintäfirmojen eduista sentään huolehditaan yhtä hyvin ellei paremminkin kuin aiemmin!

42. Nyt on vain tarkoitus rakennella jälleen yksi uusi sähköinen asiointijärjestelmä jo olemassa olevan Santran rinnalle, vaikka ei ole takeita, miten paljon sitä tullaan käyttämään. Oikeudenkäyntikulujärjestelmä suosii  "santralaisia", sillä sitä käyttäville perintäfirmoille tuomitaan yhtä suuria oikeudenkäyntikulujen korvauksia kuin niillekin velkojille, jotka hoitavat perintäasioita käräjäoikeudessa paperilla tai sähköpostitse. Santran käyttö on perin yksinkertaista, vaivatonta ja huokeaa, sillä sen avulla perintätoimistot välttyvät esimerkiksi haastehakemusten tulostamisesta, allekirjoittamisesta ja postittamisesta aiheutuvista kustannuksista. Oikeusministeriön vahvistamat kulutaksat on laadittu asioiden manuaalista hoitamista silmällä pitäen, mutta niistä ovat hyötyneet ja hyötyvät edelleen myös elektronisesti ja konekielellä käräjäoikeudessa asioivat kuusi perintätoimistoa.

43. Ulosottoa on voitu jo pari vuotta hakea sähköisesti. Olisi ollut luultavasti  "vain tekniikkaa" kehittää ulosoton sähköinen asiointijärjestelmä sellaiseksi, että se olisi mahdollistanut myös riidattomien saatavien vahvistusmenettelyn ulosottoviranomaisessa, jolloin perintäasiat olisi voitu siirtää käräjäoikeuksilta  kokonaan ulosottolaitoksen hoidettavaksi. Tästä oikeusministeriön olisi pitänyt lähteä liikkeelle ja tehdä jo vuosia sitten periaatepäätös riidattomien perintäasioiden siirtämisestä ulosottolaitokselle. Nykysysteemi, joka tulee siis jatkumaan, on turhan monimutkainen ja kallis ja hyödyttää vain muutamaa suurta perintätoimistoa. Suomessa perintäprosessi on viisi tai kuusi kertaa kalliimpi kuin Ruotsissa ja viulut maksavat viime kädessä aina velalliset, kulutusluottojen ja pikavippien ottajat. 

44. Härskiä rahastusta! Tätä nimikettä julkisuudessa on käytetty paheksuttaessa pikavippejä myöntävien firmojen lainaehtoja ja menettelyä. Miten sitten pitäisi luonnehtia riidattomien velkomusten (laillista) perintäprosessia ja siitä velallisille ja yhteiskunnalle aiheutuvia suuria kustannuksia?