1026. KKO 2016:47. Väittämistaakka

1. Korkein oikeus (KKO) antoi toissa päivänä ennakkopäätöksen (2016:47) väittämistaakkaa koskevasta kysymyksestä. Aineellisesti tapauksessa on kysymys kiinteistön kaupan purusta ym.

KKO 2016:47 

2. Väittämistaakka (OK 24:3.2) on normi tai periaate, jota on pidetty eräänä siviiliprosessin kulmakivenä tai peruspilarina. Kun olen kirjoittanut väittämistaaka usein, ajattelin kommentoida ratkaisua tuoreeltaan. Rikosprosessissa väittämistaakkaa vastaa syytesidonnaisuus eli tuomioistuimen sidottuisuus syytteessä esitettyyn teonkuvaukseen (ROL 11:3). 

3. Ennakkopäätöksessä selostetussa asiassa kiinteistön kaupan purkukanne on perustunut siihen, että talon alapohjassa oli ollut laajoina kosteus- ja homevaurioina ilmennyt laatuvirhe, joka on kanteen mukaan aiheutunut siitä, että maakosteus oli päässyt liian hienon perustushiekan vuoksi kapillaarisesti nousemaan betonilaatan läpi lattiapinnoitteeseen. 

4. Etelä-Karjalan käräjäoikeus (käräjätuomari Turunen) hylkäsi purkuvaatimuksen, mutta velvoitti myyjät suorittamaan ostajille hinnanalennusta. Kouvolan hovioikeus (hovioikeudeneuvokset Yli-Kokkila, Tamminen ja Jutila) puolestaan hyväksyi purkuvaatimuksen sillä perusteella, että laatuvirhe oli keittiön lattiaan puhkaistu maaperään ulottuva aukko, josta aiheutui terveyshaittana pidettävää mikrobirasitusta huoneilmaan. Hovioikeuden tuomio syntyi 2-1 -äänestyksen jälkeen. KKO:n ratkaisuselosteessa ei kerrota, mihin seikkoihin eri mieltä olleen tuomari Jutilan kanta perustui. 

5. Vastaajille myönnettiin valituslupa siitä kysymyksestä, oliko hovioikeus voinut kanneperuste ja oikeudenkäymiskaaren (OK) 24 luvun 3 §:n ja 26 luvun 1 §:n säännökset huomioon ottaen hyväksyä kanteen mainitsemillaan perusteilla. Korkein oikeus (oikeusneuvokset  Kitunen, Rautio, Sippo, Koponen ja Littunen) päätyi ratkaisuun, jonka mukaan hovioikeus oli toiminut väittämistaakan (OK 24:3) vastaisesti. Hovioikeus ei olisi saanut perustaa ratkaisuaan mainitsemiinsa seikkoihin, joihin kantajat eivät olleet vedonneet kanteensa tueksi nimenomaan oikeustosiseikkoina. 

6. Väittämistaakasta säädetään siis OK 24 luvun 3 §:n 2 momentissa. Sen mukaan asiassa, jossa sovinto on sallittu (ns. dispositiivinen asia),  tuomiota ei saa perustaa seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tai vastustamisensa tueksi vedonnut. Väittämistaakka koskee sekä kantajan että vastaajan vetoamia seikkoja. OK 26 luvun 1 §:n mukaan oikeudenkäynti hovioikeudessa koskee käräjäoikeuden ratkaisun kohteena ollutta asiaa valituksessa ja mahdollisessa vastauksessa vedotulta osalta. Hovioikeudessa asianosainen ei ns. prekluusiota koskevan säännöksen mukaan saa vedota muihin seikkoihin kuin niihin joihin hän on vedonnut jo käräjäoikeudessa (OK 25:17.1).

7. OK 24:3.1.ssa tarkoitetaan seikalla (tosiseikalla) oikeusseuraamuksen kannalta välittömästi ratkaisuun vaikuttavaa tosiasiaa eli niin sanottua oikeustosiseikkaa. Seikkaan vetoamisella tarkoitetaan puolestaan sitä, että asianosainen tuo seikan esiin nimenomaan tarkoituksin saada se ratkaisun perusteeksi; vetoamisessa on siten kyse vaatimuksen kaltaisesta prosessitoimesta. Jos tällaiseen seikkaan ei vedota, tuomioistuin ei voi (saa) perustaa tuomiotaan siihen siinäkään tapauksessa, että seikka muutoin - esimerkiksi asianosaisen suorittamassa asiaesittelyssä tai todistelun aikana - tulisi esille tai olisi tuomioistuimen tiedossa. Tuomioistuin ei saa perustaa ratkaisua tosiseikkoja koskeviin yksityisiin tietoihinsa.

8. Väittämistaakka, josta käytetään myös nimikettä vetoamisvelvollisuus, koskee vain oikeustosiseikkoja, mutta se ei kohdistu niin sanottuihin todistustosiseikkoihin tai aputosiseikkoihin, jotka ovat vaaditun seuraamuksen kannalta ainoastaan välillisesti relevantteja tosiseikkoja. OK 24 luvun 3 §:ää koskevissa hallituksen lakiestyksen perusteluissa (HE 154/1990 vp s. 29) todetaan, että todistustosiseikkojen huomioon ottaminen ei edellytä, että asianosainen olisi vedonnut tällaisen seikan olemassaoloon. Todistelua arvioidessaan tuomioistuimen on viran puolesta otettava huomioon kaikki asiassa esitetty selvitys riippumatta siitä, kumpi asianosainen sen on esittänyt. Väittämistaakka ei myöskään koske oikeustosiseikkojen oikeudellista arviointia; ks. tästä esimerkiksi KKO 1997:90.

9. On ollut paikallaan, että KKO on tuonut perusteluissaan esiin edellä mainittuja väittämistaakkaa koskevia perusasioita (perustelukappaleet  15-17); olen edellä hieman täydentänyt esitystä. Oikeuslähteenä KKO viittaa lakitekstin ohella HE:n yhteen lauseeseen. Vaikka väittämistaakkaa koskeva säännös otettiin lakiin vasta  alioikeusuudistuksen yhteydessä 1991, sitä on noudatettu oikeuskäytännössä jo aikaisemmin; soveltamiskäytäntö tosin saattoi vaihdella suuresti.  

10. Hallituksen esitys vuodelta 1991, johon KKO perusteluissaan siis lyhyesti viittaa, perustui 1980 -luvulla prosessioikeuskirjallisuudessa esitettyihin kannanottoihin ja uudenlaiseen käsitteistöön, josta esimerkkinä voidaan mainita juuri termit oikeustosiseikka ja todistustosiseikka. Kirjoitin itse Lakimies-lehteen 1985 artikkelin Väittämistaakasta vähäisen (s. 973-1006) ja käsittelin väittämistaakkaa ja sen suhdetta tuomarin materiaaliseen prosessinjohtoon myös kirjassa Materiaalinen prosessijohto (1988 s. 55-58 ja 171-177). Samansuuntaisia käsityksiä ja tulkintasuosituksia esittivät 1980-luvulla myös Juha Lappalainen ja Gustaf Möller. Myöhemmin useat tutkijat on julkaisseet väittämistaakkaa koskevia artikkeleja ja oikeustapauskommentteja sekä pohtineet taakan sisältöä ja soveltamisalaa väitöskirjoissa ja muissa teoksissa. Viittaan esimerkiksi Jari Vaitojan väitöskirjan 2014 (Väittämistaakka, tuomarin kyselyvelvollisuus ja pakottavaan yksityisoikeudelliseen sääntelyyn perustuvien vaatimusten tutkiminen siviiliprosessissa) sekä Timo Saranpään väitöskirjaan Näyttöenemmyysperiaate riita-asiassa (2010, ss. 50-108).  

11. Kuten prosessioikeudellisessa kirjallisuudessa on vanhastaan todettu, minkä käsityksen KKO ratkaisunsa perusteluissa (kohta 20) jakaa - oikeuskirjallisuuteen tosin viittaamatta - väittämistaakkaa koskeva säännös ilmentää riita-asiain oikeudenkäynnissä noudatettavaa ns. (asianosaisen) määräämisperiaatetta (disposiviista periaatetta).  Se tarkoittaa muun muassa sitä, että asianosaiset määräävät tuomioistuinta sitovasti oikeudenkäynnin kohteesta. 

12. Tässä kohdin voidaan kuitenkin tehdä, jos nimittäin tarkkoja ollaan, pieni huomautus. Väittämistaakka ilmentää määräämisperiaatetta silloin, kun asiaa eli tosiseikkojen sitovuutta tarkastellaan tuomioistuimen kannalta. Tämä käy ilmi myös OK 24:3.1:n sanamuodosta, jossa todetaan, että "tuomioistuin ei saa" perustaa tuomiota sellaiseen seikkaan, johon asianosainen ei ole vedonnut. Jos väittämistaakkaa sitä vastoin tarkastellaan asianosaisen kannalta, voidaan sanoa, että väittämistaakka ei ole ensi sijassa määräämisperiaatteen, vaan dispositiivissa riita-asioissa vallalla olevan käsittelymenetelmän (käsittelymenetelmän periaatteen) ilmaus. Käsittelymenetelmä (förhandlingsprincipen) merkitsee asianosaisille kuuluvaa aktiivista roolia, paitsi prosessin eteenpäin viemisessä, myös oikeudenkäyntiaineiston hankinnassa ja siten myös oikeustosiseikkoihin vetoamisessa.

13. Väittämistaakka asettaa asianosaisille tietyn toimimisvelvollisuuden, jolloin olisi johdonmukaista puhua väittämistaakan sijasta mieluummin edellä mainitusta vetoamisvelvollisuudesta. Kantajan asiana on riita-asiassa esittää ne kanteensa välittöminä perusteina olevat seikat (konkreettiset tosiseikat), joista kantaja katsoo vaatimansa oikeusseuraamuksen suoraan seuraavan. Tuomioistuimen kannalta väittämistaakkaa koskevasta säännöksestä puolestaan seuraa, että oikeus voi perustaa ratkaisunsa ainoastaan ko. seikkoihin, ei sen sijaan asiassa mahdollisesti ilmitulleisiin muihin seikkoihin, kuten esimerkiksi juuri todistustosiseikkoihin, joihin kantaja on vedonnut ainoastaan todistelutarkoituksessa eli osoittaakseen varsinaisen kanneperusteena olevan oikeustosiseikan olemassaolon.

14. Väittämistaakka on subjektivinen, mikä tarkoittaa sitä, että sen asianosaisen, jonka eduksi tietty oikeustosiseikka koituisi, on vedottava mainittuun seikkaan. Väittämistaakan täyttämiseksi ei siten riitä, että vetoamisvelvollisen asianosaisen vastapuoli vetoaa mainittuun seikkaan tai sen vastakohtaan oman vaatimuksensa perusteena.Tämä kanta ilmenee esimerkiksi ratkaisusta KKO 2006:54: Koska pankin kanne ei ollut perustunut vastaajien antamien takausten voimassaoloon, vaan takausvastuun lakkaamisesta aiheutuvan edun perusteettomuuteen, käräjäoikeus ei olisi saanut perustaa  kanteen hyväksyvää tuomiota  siihen, että vastaajat olivat velvollisia kanteessa vaadittuun suoritukseen antamiensa takausten perusteella.

15. Kommentoitavassa tapauksessa kiinteistön myyjät (HN ja KN) ovat KKO:ssa katsoneet, että ostajat (MP ja LL) eivät olleet vedonneet allaskaapin alla lattiassa olleeseen aukkoon tai sen merkitykseen mikrobivaurioiden aiheuttajana kanteensa perusteena eli oikeustosiseikkana. Heidän mukaansa hovioikeus oli siten ratkaissut asian perusteella, johon ei ollut asianmukaisesti vedottu. - Ratkaisuselosteen perusteluissa on minusta tarpeettomasti toistettu koko ajan asianosaisten nimikirjaimia HN ja KN ja toisaalta MP ja LL. Selvempää olisi ollut, jos perustelujen alussa olisi kirjoitettu, että "HN ja KN, jäljempänä myyjät" ja "MP ja LL, jäljempänä ostajat".

16. Ostajat ovat puolestaan katsoneet, ettei heidän ollut tarvinnut erikseen vedota allaskaapin alla olleeseen aukkoon. Aukon olemassaolo oli ilmennyt asiassa esitetystä todistelusta, eivätkä myyjät olleet tätä seikkaa kiistäneet. Oikeustosiseikkana asiassa oli ollut kosteus- ja homevaurioiden olemassaolo. Vaurioiden syy oli todistustosiseikka vaurioiden olemassaolosta, ja hovioikeus oli siten voinut ottaa sen huomioon ratkaisussaan.

18. En ryhdy tässä käsittelemään asiaa enemmälti, vaan totean, että KKO on perusteellisesti - ehkä turhankin seikkaperäisesti  - aivan oikein katsonut, että ostajat eivät olleet asianmukaisella ja OK 24:3.2:ssa edellytetyllä tavalla selkeästi vedonneet allaskaapin alla olleeseen aukkoon ja sen merkitykseen mikrobivaurioiden aiheuttajana oikeustosiseikkoina, vaan tuoneet ko. seikat esiin ainoastaan todistustosiseikkoina eli näyttönä kosteus- ja homevaurioista. Sillä hovioikeuden mainitsemilla seikoilla, että ko. aukko oli riidaton fakta tai että siitä otetut mikrobinäytteet olivat olleet osa todistelua (KKO:n perustelujen kohta 10), eivät ole väittämistaakan täyttämisen kannalta relevantteja. 

19. Hovioikeuden loppukaneetti, jonka mukaan "aukko on niin läheisessä yhteydessä kanteen muuhun perusteeseen", että asiassa voitiin tutkia myös aukon merkitys väitetyn mikrobivaurion aiheuttajana ilman nimenomaista siihen vetoamista, on epämääräinen ja osoittaa liian lepsua suhtautumista väittämistaakan merkitykseen. Kuten edellä jo mainitsin, hovioikeudessa on ollut tältä osin äänestys. 

20. Myös ostajien (MP ja LL) - käytännössä heidän asianajajansa - käsitys, jonka mukaan heidän ei ole tarvinnut erikseen vedota allaskaapin alla olleeseen aukkoon oikeustosiseikkana (KKO:n perustelujen kohta 19), on virheellinen. Toisin kuin ostajat ovat katsoneet, oikeustoiseikkana asiassa ei ole ollut vain väitettyjen kosteus- ja homevaurioiden olemassaolo, vaan välittömästi relevantteja seikkoja ovat olleet myös ne rakenne- ja laatuvirheet, joista kosteus- ja homevauriot ovat aiheutuneet. Ostajat ovat kanteessaan tosin maineet allaskaapin aukon ja siinä todetun sienikasvuston, mutta he ovat, kuten KKO on perustelussaan todennut, tuoneet mainitut seikat esiin vain todistosiseikkoina eli todisteina kanneperusteeksi esitetystä kosteus- ja homevaurioista, eivät vedonneet niihin kanneperusteen konstituoivina oikeustosiseikkoina (perustelujen kohdat 24 ja 25). 

21. Voidaan ehkä sanoa, että KKO:n perusteluissa olisi kyse vain turhasta hiustenhalkomisesta. Kun allaskaapin alapuolella oleva aukko samoin kuin siinä havaittu sienikasvusto on selvä ja riidaton fakta, niin eikö olisi ollut kohtuullista tulkita kannetta niin, että siinä olisi vedottu oikeustoiseikkoina myös ko. seikkoihin? Aukosta ja mainitusta sienirihmastosta on asianosaisten välillä keskusteltu käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa luultavasti vilkkaasti. 

22. Itse olen kannattanut väittämistaakan tiukkaa soveltamista, ja tyydytyksellä olen pannut merkille, että korkeimmalla oikeudella on ollut samanlainen kanta. Kun väittämistaakka on koko siviiliprosessin eli riita-asian oikeudenkäynnin yksi kulmakivi tai peruspilari, johon oikeudenkäynti olennaisilta osin perustuu, on syytä edellyttää, että periaate lepää vankalla pohjalla eikä merkitystä pyritä vähättelemään löysillä tulkinnoilla ja epämääräisillä kohtuunsäkökohdilla. Jokaisen asianajajien pitää oikeudenkäyntiin valmistautuessaan huolelellisesti harkita, mitkä seikat ovat kulloinkin konkreettisessa asiasa oikeustosiseikkojen asemassa, millä faktoilla puolestaan on vain todistustosiseikkojen status ja mitä oikeustosiseikkaan vetoamiselta edellytetään. Vastaavasti tuomioistuinten pitää olla tarkoin selvillä väittämistaakan sisällöstä ja KKO:n väittämistaakasta antamista monista ennakkopäätöksistä.

23. Väittämistaakan oikeuspoliittisena perustana on asianosaisten prosessiautonomian periaate, joka vastaa dispositiivisssa asioissa siviilioikeuden puolella vallalla olevaa sopimusvapauden periaatetta. Väittämistaakan tueksi voidaan vedota myös  prosessiekonomian periaatteeseen: kun asianosaiset itse vastaavat oikeudenkäyntikuluista, pitää heidän saada itse myös ratkaista, mikä on se fakta- ja todistusaineisto, johon oikeudenkäynnissä esitetään ja johon tuomio saadaan perustaa. Asianosainen saattaa kustannussyistä tai näyttövaikeuksien takia taikka jostakin muusta syystä jättää tiettyyn seikkaan vetoamatta. Jos seikkaan ei vedota erehdyksen, osaamattomuuden tai taitamattomuuden takia, tuomioistuin ei voi "rientää" asianosaisen avuksi ja ottaa oikeustosiseikkona huomioon myös sellaisia faktoja, joihin asianosainen ei ole itse vedonnut.

24. Väittämistaakan yhtenä tärkeänä funktiona on syytä mainita asianosaisen kuulemisperiaate ja sen asianmukainen toteutuminen oikeudenkäynnissä. Jos tuomioistuin voisi perustaa ratkaisun myös sellaiseen seikkaan, johon vetoamisvelvollinen asianosainen ei ole vaatimuksensa tueksi nimenomaan vedonnut, tulisi oikeuden ratkaisu asianosaisille ja erityisesti jutun hävinneelle osapuolelle yllätyksenä. Jos tämä olisi sallittua, ei ko. asianosaisen vastapuoli saisi tilaisuutta esittää seikkaa koskevia omia vastaväitteitään ja todisteitaan, vaan tuomio tulisi hänelle täydellisenä yllätyksenä. Tämä vaarantaisi oikeusvarmuuden ja oikean lopputuloksen saavuttamisen. Kuulemisperiaate eli kontradiktorinen periaate edellyttää väittämistaakkanormin tiukkaa soveltamista. Väittämistaakka edistää osaltaan oikeudenmukaisen ja reilun oikeudenkäynnin toteutumista.   

25. Väittämistaakan tiukasta tulkinnasta ja soveltamisesta saattaa kyllä toisinaan seurata, että asiassa annettava tuomio ei vastaa faktojen osalta materiaalista eli aineellista totuutta vaan johtaa oikeudenmenetyksiin. Tätä vaaraa voidaan tuntuvasti vähentää tuomarin aktiivisen prosessinjohdon avulla. Riita-asiassa tuomarin velvollisuuksiin kuuluu etenkin valmisteluvaiheessa puuttua asianosaisten epäselviin lausumiin ja selvittää, mitä asianosaiset haluavat itse asiassa vaatia ja mihin seikkoihin vaatimuksensa perustaa (OK 5:21). Tuomari voi siten esimerkiksi tiedustella, missä tarkoituksessa kantaja tai vastaaja on maininnut  tietyn seikan, eli onko hänen tarkoituksenaan kenties vedota seikkaan oikeustosiseikkana vain ainoastaan todisteena tai jonkinlaisena taustaseikkana.

26. Jos käräjäoikeuden tuomari olisi ko.tapauksessa harjoittanut asian valmistelussa aktiivista materiaalista prosessinjohtoa ja kyselyoikeuttaan, olisi nyt epäselväksi jäänyt kysymys siitä, missä tarkoituksessa kantajat toivat allaskaapin aukon esille voitu helposti selvittää eikä ongelmia väittämistaakan suhteen olisi ilmennyt. Olen korostanut aina materiaalisen prosessinjohdon merkitystä väittämistaakan soveltamisen yhteydessä. Mutta käytännössä putkahtaa tuon tuostakin esille tapauksia, joissa tuomarit eivät ole välittäneet huolehtia aktiivisesta prosessinjohdosta, mikä sitten on johtanut ongelmiin esimerkiksi juuri väittämistaakan osalta.

925. KKO 2015:20. Esitutkintakertomus todisteena, asianosaisen kuuleminen

1. Syyttäjä vaati käräjäoikeudessa A:n tuomitsemista rangaistukseen törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta (syytekohta 1), rattijuopumuksesta (syytekohta 2), huumausaineen käyttörikoksesta (syytekohta 3), ajoneuvoverorikkomuksesta (syytekohta 4) ja kahdesta kulkuneuvon kuljettamisesta oikeudetta (syytekohdat 5 ja 6). Syytekohdat 1, 2, 4 ja 5 perustuivat siihen, että A oli 1.8.2012 Espoossa Turunväylällä syytteessä kuvatulla tavalla kuljettanut hallinnassaan ollutta henkilöautoa. A kiisti syytteen kohtien 1, 2, 4 ja 5 osalta, koska hän ei ollut kuljettanut autoa.

2.  Käräjäoikeus päätti A:n vaatimuksesta, ettei A:n esitutkintakertomusta saanut hyödyntää todisteena asiassa. Tuomiossaan 27.6.2013 käräjäoikeus ei pitänyt uskottavana A:n väitettä siitä, ettei hän ollut kuljettanut autoa. Arvioidessaan asiassa vastaanottamaansa henkilötodistelua käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A oli kuljettanut hallinnassaan ollutta henkilöautoa syytteessä kuvatulla tavalla ja että hän oli syyllistynyt niihin rikoksiin, joista hänelle oli syytekohdissa 1, 2, 4 ja 5 vaadittu rangaistusta. Käräjäoikeus tuomitsi A:n noista ja syytekohdissa 3 ja 6 tarkoitetuista rikoksista yhteiseen 8 kuukauden vankeusrangaistukseen. - Rangaistuksen näennäistä ankaruutta selittänee osin se, että A on tuomittu vuodesta 2006 alkaen 12 kertaa yhteensä 82 rikoksesta, joista 56 liittyy eri tavoin moottoriajoneuvoihin ja niistä puolestaan kuusi on rattijuopumuksia ja neljä törkeitä liikenneturvallisuuden vaarantamisia.

3. A valitti hovioikeuteen ja  vaati ensisijaisesti, että syyte kohdissa 1, 2, 4 ja 5 hylätään. Toissijaisesti A vaati yhteisen vankeusrangaistuksen alentamista. A pyysi myös pääkäsittelyn toimittamista, koska asiassa oli kysymys todistelun uskottavuudesta ja oikein ymmärtämisestä. A nimesi pääkäsittelyssä kuultaviksi itsensä siitä, että hän ei ollut kuljettanut autoa, ja auton löytöpaikalle tulleen vanhemman konstaapelin kuultavaksi todistajana auton löytymiseen liittyneistä olosuhteista, puheista kolmannesta henkilöstä auton löytöpaikalla ja löytöpaikan maaston tarkastamisesta.

4. Syyttäjä vastusti A:n vaatimuksia ja vetosi käräjäoikeudessa esitetyn kirjallisen ja suullisen todistelun lisäksi A:n esitutkintakertomukseen.

5. Esitutkintakertomuksen osalta hovioikeus lausui, ettei A:n oikeuksia ollut loukattu hänen esitutkintakuulustelunsa yhteydessä. Hovioikeus salli syyttäjän vedota A:n kuulustelukertomukseen näyttönä häntä vastaan. Hovioikeus teki ko. ratkaisunsa varaamatta A:lle tilaisuutta lausua syyttäjän vaatimuksesta esitutkintakertomuksen huomioon ottamisesta.

6. Auton kuljettamisen osalta hovioikeus katsoi A:n esitutkintakertomuksen vahvistavan käräjäoikeuden näytön arvioinnin oikeellisuutta.

7. Pääkäsittelyn toimittamisen osalta hovioikeus totesi, ettei A ollut valituksessaan riitauttanut käräjäoikeuden tuomioon kirjattujen todistelukertomusten sisältöä, joten kysymys oli käräjäoikeuden vastaanottamastaan näytöstä tekemien johtopäätösten oikeellisuudesta. Hovioikeus totesi myös, että se oli hyväksynyt syyttäjän vaatimuksen A:n esitutkintakertomuksen käyttämisestä ja todennut kertomuksen vahvistavan käräjäoikeuden näytön arvioinnin oikeellisuuden.  Hovioikeus katsoi, että pääkäsittelyn toimittaminen asiassa oli selvästi tarpeetonta. Pääasian osalta hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

8. Korkein oikeus myönsi A:lle valitusluvan. Valituksessaan A uudisti jo hovioikeudelle tekemässään valituksessa esittämät vaatimukset syytteiden hylkäämisestä ja toissijaisesti ainakin tuomitun rangaistuksen alentamisesta. A piti pääkäsittelyn toimittamista välttämättömänä, koska hovioikeus oli hyväksynyt syyttäjän vaatimuksen A:n esitutkintakertomuksen hyödyntämisestä, vaikka A:lle ei ollut varattu tilaisuutta lausua  kertomuksen käyttämisestä todisteena. A katsoi, ettei hänellä ollut hovioikeudessa tilaisuutta puolustautua asiassa esitetyn uuden näytön osalta.

10. Korkein oikeus ratkaisi asian äänestyksen (4-1) jälkeen. Korkeimman oikeuden enemmistön mukaan (perustelujen kohta 10) asiassa oli kysymys asianosaisen kuulemisperiatteesta. Ensinnäkin siitä, oliko hovioikeus menetellyt virheellisesti ottaessaan vastaan A:n esitutkintakertomuksen varaamatta hänelle tilaisuutta lausua käsitystään syyttäjän vastauksessaan esittämän, kertomuksen hyödyntämistä koskevan vaatimuksen johdosta. Toiseksi asiassa oli kyse siitä, oliko hovioikeus saanut käyttää A:n esitutkintakertomusta todisteena asiassa ja myös perusteena ratkaisulleen hylätä hänen pyyntönsä pääkäsittelyn toimittamisesta.

KKO 2015:20

11. KKO:n enemmistö lausui johtopäätöksenään (kohta 17), että hovioikeus oli menetellyt virheellisesti, kun se ei ollut varannut A:lle tilaisuutta lausua esitutkintakertomuksen huomioon ottamisesta asiassa ja kun se oli ratkaistessaan asian kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella käyttänyt esitutkintakertomusta todisteena, vaikkei A ollut siitä tietoinen. A:n kuulustelukertouksen hyödyntäminen olisi siten edellyttänyt, että A:ta olisi kuultu siitä, voitiinko hänen sanottua kertomuksensa ottaa huomioon todisteena.

12.  Myös eri mieltä ollut oikeusneuvos Huovila oli sillä kannalla, että hovioikeuden menettelyä rasitti menettelyvirhe, jonka takia  tuomio tuli kumota ja asia palautettava hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. Huovilan mukaan asiassa ei kuitenkaan ollut kysymys kuulemisperiaatteesta, kuten enemmistö katsoi, vaan siitä, ettei A:n esitutkintakertomusta olisi saanut lainkaan käyttää todisteena hovioikeuden ratkaistessa asian kirjallisen aineiston perusteella. Huovilan mukaan hovioikeuden menettely rikkoi OK 17 luvun 11 §:n 1 momentin 2 kohdassa säädettyä todistamiskieltoa. Sen sijaan korkeimman oikeuden enemmistö ei mainitse perusteluissaan sanottua lainkohtaa tai käsitettä todistamiskielto lainkaan. Huovila puolestaan ei vetoa asianosaisen kuulemisen laiminlyöntiin.

13. Enemmistön perustelua asianosaisen kuulemisperiaatteen rikkomisesta puoltaa se, että A oli tehnyt nimenomaan ja yksinomaan sitä koskevan väitteen, muttei ollut vedonnut todistamiskiellon rikkomiseen. Toisaalta todistamiskieltoa koskeva säännös ei ole, kuten Huovila toteaa, tahdonvaltainen tai harkinnanvarainen, vaan ehdoton, mikä merkitsee sitä, että tuomioistuimen on otettava säännös huomioon, vaikka sen rikkomisesta ei olisi tehty väitettä. 

14. On vaikea sanoa, kumpi mainituista perusteista on ensisijainen. Asiassa ei olisi tarvinnut välttämättä päätyä joko tai -ratkaisuun, sillä tarjolla olisi ollut myös sekä että -perustelu. Korkein oikeus olisi voinut todeta, että hovioikeuden menettely rikkoi sekä asianosaisen kuulemisperiaatetta, niin kuin KKO:n enemmistö totesi, että OK 17 luvun 11 §:n 1 momentin 2 kohdassa säädettyä todistamiskieltoa, kuten oikeusneuvos Huovila katsoi. 

15. Hovioikeus ei olisi siten saanut käyttää (hyödyntää) A:n esitutkintakertomusta todisteena, ei pääkäsittelypyyntöä eikä pääasiaa ratkaistessaan, koska a) A:lle ei varattu tilaisuutta tulla syyttäjän hyödyntämistä koskevan vaatimuksen johdosta kuulluksi, ja b) kertomuksen hyödyntäminen olisi rikkonut mainittua todistamiskieltoa koskevaa säännöstä.

16. Tapauksesta ilmenevä "soppa" on aiheutunut yksinkertaisesti siitä, että hovioikeus ei ollut halukas toimittamaan A:n vaatimaa pääkäsittelyä, jossa ainakin häntä itseään olisi kuultu siitä, miksi hän oli käräjäoikeudessa kertonut asiasta toisin kuin esitutkinnassa. Jos pääkäsittely tai ainakin ns. pikkupääkäsittely olisi järjestetty, olisi KKO-käsittelystä ilmeisesti vältytty kokonaan. Mutta kuten tiedämme, hovioikeudet suhtautuvat suullisiin käsittelyihin (pääkäsittelyihin) yleensä torjuvasti ja keksivät erilaisia vippaskonsteja ja tulkintoja, joilla pääkäsittelyä koskevat pyynnöt voidaan evätä. Näin on käynyt myös nyt selostetussa tapauksessa. 

17. Muiden pohjoismaiden ylimpien tuomioistuinten ennakkopäätöksiä selaillessa ei juuri koskaan törmää vastaavanlaisiin prosessiknoppologiaa ja -virheitä koskeviin tapauksiin, jollaisesta ratkaisussa KKO 2015:20 selostetussa tapauksessa on kysymys ja joita Suomen korkein oikeus ratkaisee vuosittain runsaasti. Tämä johtuu osin siitä, että Suomessa kirjallinen hovioikeusmenettely on lain mukaan pääsääntö ja pääkäsittely poikkeus, jonka torjumiseksi lakiin on otettu joukko tulkinnanvaraisia säännöksiä. Näitä säännöksiä hovioikeudet tutkitsevat lähtökohtaisesti niin, että pääkäsittelyä koskevat pyynnöt voitaisiin torjua, vaikka pääkäsittelyyn olisi aihetta. Muissa pohjoismaissa toisen oikeusasteen menettely on sitä vastoin pääsäännön mukaan suullista ja kirjallinen menettely poikkeus.

904. Asianosaisen kuuleminen oikeudenkäynnissä

1. Korkein oikeus on antanut viime marraskuussa valitusluvan asianosaisen kuulemista koskevassa asiassa (VL 2014:113):

Vakuutusyhtiö oli ilmoittanut vakuutetulle hankkivansa lääkätietellistä lisäselvitystä tutkiakseen, onko tapaturmakorvauksen epäävä päätös oikaistavissa vakuutetun valituksessaan esittämien vaatimusten mukaisesti. Lisäselvityksen saavuttua vakuutusyhtiö ilmoitti vakuutetulle, ettei lisäselvitys aiheuttanut muutosta vakuutusyhtiön aikaisempaan kantaan, ja toimitti vahinkoasiakirjat edelleen muutoksenhakulautakuntaan. Asia ratkaistiin muutoksenhakulautakunnassa ja sittemin vakuutusoikeudessa ilman, että vakuutetulle olisi varattu erikseen tilaisuutta antaa lausuntoa lisäselvityksen merkityksestä. Kysymys siitä, onko asiassa tapahtunut vakuutetun väittämä oikeudenkäyntivirhe kuulemisperiaatteen loukkauksen johdosta.

2. Asianosaisen kuuleminen (kuulemisperiaate, kontradiktorinen periaate, audiatur et altera pars -sääntö) tarkoittaa suppean määritelmän mukaan sitä, ettei asiaa saa ratkaista tuomioistuimessa ennen kuin asianosaisia on kuultu eli kummallekin osapuolelle on varattu tilaisuus ajaa asiaansa ja esittää omat vaatimuksena ja niiden perusteet ja todisteet sekä vastata toistensa esityksiin. Tuomioistuimen velvollisuutena on huolehtia kuulemisen toteutumisesta. Tuomiota tai päätöstä ei saada perustaa sellaiseen aineistoon, jonka osalta asianosaisille ei ole varattu asianmukaista tilaisuutta tulla kuulluksi. 

3. Nykyisin kuulemisperiaatteella on edellä mainittua laajempi soveltamisala, sillä se koskee myös tuomioistuimen hankkimaa selvitystä samoin kuin lainsoveltamista eli oikeudenkäyntiaineiston oikeudellista arviointia koskevia kysymyksiä. Ei siis riitä, että asianosainen saa tiedon vastapuolensa esittämästä aineistosta ja tilaisuuden kommentoida sitä, vaan hänelle tulee varata tilaisuus lausua käsityksensä myös tuomioistuimen asiassa hankkimasta selvityksestä ja tosiasia-aineistoa koskevista lainsoveltamiskysymyksistä. Ratkaisu ei saa myöskään vm. osin tulla asianosaiselle yllätyksenä. Asianosaisen oikeus saada tieto oikeudenkäyntiaineistosta ja oikeus esittää siitä mielipiteensä (knowledge of - ja comment on - sääntö) koskee siis myös tuomioistuimen hankkimaa lisäselvitystä ja oikeusnormien soveltamista.

4. Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 6.1 artiklassa ja KP-sopimuksen 14.1. artiklassa jokaiselle taattu oikeus rehelliseen ja oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin edellyttää, että asianosaisella on todellinen oikeus tulla kuulluksi ja mahdollisuus osallistua oman asiansa käsittelyyn. Suomen perustuslain 21 §:n 2 momentin mukaan oikeus tulla kuulluksi on yksi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeisistä elementeistä. Kuulemisperiaatteen rikkominen on oikeudenkäyntivirhe, jonka johdosta myös lainvoiman saanut ratkaisu voidaan poistaa kanteluteitse.

5. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on antanut Suomelle toistakymmentä langettavaa tuomiota tapauksissa, jolloin tuomioistuin on laiminlyönyt varata asianosaiselle tilaisuuden lausua mielipiteensä todistusaineistosta, jonka joko asianosaisen vastapuoli on esittänyt tai jonka tuomioistuin on hankkinut omasta aloitteestaan. Korkein oikeus on puolestaan antanut 1990- ja 2000- luvulla useita kuulemisperiaatteen rikkomista koskevia ennakkopäätöksiä silloin, kun tuomioistuin ei ole varannut asianosaiselle tilaisuutta lausua käsitystään tuomioistuimen hankkimasta tai jonkin viranomaisen tuomioistuimelle toimittamasta aineistosta. 

6. Kuulemisperiaate on voimassa myös lainsoveltamisen osalta. Vaikka tuomioistuimen velvollisuutena on soveltaa lakia jura novit curia -periaatteen mukaisesti viran puolesta, sen tulee varata asianosaisille tilaisuus lausua mielipiteensä lain tulkintaa ja soveltamista koskevista kysymyksistä etenkin silloin, kun asianosaiset itse tai heidän avustajansa eivät ole huomanneet niihin puuttua. Korkein oikeus on antanut kymmenkunta mainitun velvollisuuden laiminlyöntiä koskevaa ennakkopäätöstä. Kuuleminen toteutetaan tuomarin informatiivisen prosessinjohdon avulla. Näin voidaan varmistaa, ettei ratkaisu tule lainsoveltamisen osalta asianosaisille yllätyksenä, vaan kontradiktorinen menettely ja keskustelu toteutuu myös tältä osin.

7. Korkeimman oikeuden edellä mainitussa valitusluvassa kysytään, onko muutoksenhakulautakunnassa ja vakuutusoikeudessa tapahtunut vakuutetun väittämä oikeudenkäyntivirhe kuulemisperiaatteen loukkauksen johdosta, siis sen vuoksi, ettei vakuutetulle ollut varattu tilaisuutta antaa lausuntoa vakuutusyhtiön hankkiman lisäselvityksen merkityksestä.

8. Vastaus on myönteinen eli tapauksessa on rikottu asianosaisen kuulemisen periaatetta. Ei riitä, että vakuutetulle ainoastaan ilmoitetaan, että yhtiö on hankkinut asiassa lääketieteellistä lisäselvitystä ja ettei mainittu selvitys antanut aihetta päätöksen oikaisemiseen. Muutoksenhakulautakunnan ja viimeistään vakuutusoikeuden olisi tullut varata vakuutetulle tilaisuus tutustua lisäselvitykseen ja pyytää häneltä selvityksen johdosta lausuntoa. Tämän velvollisuutensa valitusinstanssit ovat laiminlyöneet. Valittaja ei ole saanut todellista tilaisuutta tulla kuulluksi ja asianmukaista mahdollisuutta osallistua tasavertaisesti asiansa käsittelyyn.

9. Muutoksenhakulautakunta ja vakuutusoikeus ovat luultavasti katsoneet, ettei vakuutetulle tarvinnut varata tilaisuutta lausunnon antamiseen, koska niiden mielestä vakuutusyhtiön hankkima lisäselvitys ei vaikuttanut asian ratkaisemiseen. Lautakunnalta ja vakuutusoikeus näyttävät unohtaneen, ettei tuomioistuin voi asianosaista kuulematta päättää, mikä merkitys kyseisellä aineistolla on asiassa. Kuulemisperiaatteen tosiasiallinen toteutuminen edellyttää, että asianosainen saa tilaisuuden arvioida, mikä merkitys aineistolla on ja antaako hän sen johdosta lausunnon vai ei.

892. KKO 2014:83. Asianosaisen kuuleminen

1. Kontradiktorinen periaate eli asianosaisen kuulemisen periaate (audiatur et altera pars) tarkoittaa, ettei asiaa saa oikeudenkäynnissä ratkaista ennen kuin asianosaisia on kuultu eli heille on varattu tilaisuus ajaa asiaansa ja esittää omat vaatimuksena ja niiden perusteet sekä todisteet ja vastata toistensa toistensa  esityksiin. Kuulemisen avulla on tarkoitus aikaansaada mahdollisimman aito keskustelutilanne yhtäältä asianosaisten ja toisaalta asianosaisten ja tuomioistuimen välille. Kuuleminen luo edellytykset asian monipuoliselle ja perusteelliselle selvittämiselle. Kuulemisella pyritään takaamaan osapuolten välisen tasa-arvon toteutuminen. Anglosaksisessa oikeusjärjestelmässä puhutaan asianosaisen kuulemista tarkoittaen equality of arms -periaatteesta.

2. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleessa jokaiselle taattu oikeus rehelliseen ja oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin edellyttää, että asianosaisella on todellinen oikeus tulla kuulluksi ja mahdollisuus osallistua oman asiansa käsittelyyn. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan oikeudenmukainen oikeudenkäynti rakentuu käsiteparina knowledge of/ commet ilmaistun kuulemisperiaatteen varaan. Perustuslain 21 §:n 2 momentin mukaan jokaisen oikeus tulla tuomioistuimessa kuulluksi on yksi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin perusperiaatteita. Muina sanotunlaisina prosessiperiaatteina ko. momentissa mainitaan käsittelyn julkisuus, tuomioistuimen perustelemisvelvollisuus ja asianosaisen muutoksenhakuoikeus.

3. Tuomioistuimella on velvollisuus viran puolesta huolehtia kuulemisperiaatteen toteutumisesta. Oikeus ei saa perustaa tuomiotaan tai päätöstään sellaiseen aineistoon, jonka osalta asianosaisille ei ole varattu asianmukaista tilaisuutta tulla kuulluksi. Lainvoiman saanut tuomio voidaan kanteluteitse poistaa, jos hakijana oleva asianosainen, jota ei ole kuultu, kärsii haittaa tuomiosta (OK 31:1:n 2 kohta).

4. Oikeusriidan osapuolten tasapuolinen kuuleminen on Suomessa vanhastaan tunnettu periaate. Se on lausuttu julki vanhoissa tuomarinohjeissa: Yhden puheiden mukaan älköön ketään tuomittako. Nykyisin kuulemisperiaate on laajentunut koskemaan asianosaisen oikeutta osallistua prosessiin. Asianosaisilla ei ole ainoastaan oikeus esittää mielipiteensä vastapuolen vaatimuksista sekä niiden perusteista, väitteistä ja todisteista, vaan myös oikeus saada lausua käsityksensä tuomioistuimen viran puolesta hankkimista todisteista ja selvityksistä samoin kuin oikeudenkäyntiaineiston oikeudellisesta arvioinnista. Tavoitteena on, että tuomioistuimen ratkaisu ei tule asianosaisille yllätyksenä, johon tämä ei ole voinut varautua. Sellaiset prosessuaaliset normit ja ilmiöt kuten väittämistaakka ja syytesidonnaisuus sekä suullinen käsittely perustuvat keskeisesti kuulemisperiaatteen toteutumiselle.

5. Vaikka asianosaisen kuulemisperiaate on perusoikeus ja osa oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä, sitä rikotaan käytännössä yllättävän usein. Korkein oikeus on joutunut tuon tuostakin puuttumaan näihin tapauksiin ennakkopäätöksillään, joilla pyritään teroittamaan kuulemisen tärkeyttä ja ohjaamaan alempien oikeuksien käytäntöä.  Mikä merkillisintä, useimmat puheena olevista ennakopäätöksistä koskevat, eivät käräjäoikeuksissa, vaan hovioikeuksissa sattuneita kuulemisperiaatteen loukkauksia. 

6.  Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on antanut Suomelle useita langettavia tuomioita kuulemisperiaatteen rikkomisen johdosta. On myös Suuripään tapaus, jossa korkein oikeus on joutunut poistamaan antamansa langettavan rikostuomon syytetyn henkilökohtaisen kuulemisen laiminlyönnin takia (KKO 2012:52); ko. tapauksessa Euroopan ihmisoikeustuomistuin oli todennut menettelyn loukanneen kuulemisperiaatetta. 

7. Korkeimman oikeuden uuusin asianosaisen kuulemista koskeva ennakkopäätös annettiin tänään (KKO 2014:83). Tapauksessa Turun hovioikeus oli toimittanut pääkäsittelyä vaatineelle yhtiö A:lle, joka oli ko. rikosjutun asianomistaja, tiedoksi vastapuolen eli syytetty B:n hovioikeudessa nimeämän uuden kirjallisen todisteen, muttei ollut varannut A:lle tilaisuutta lausua sanotusta todisteesta. Hovioikeus hylkäsi A:n esittämän pääkäsittelypyynnön, otti pääasiassa vastaan B:n esittämän uuden todisteen ja hylkäsi A:n valituksen. Korkein oikeus, jonne A valitti, katsoi, että hovioikeus ei ollut noudattanut kuulemisperiaatetta, koska kyseisen periaatteen toteuttaminen olisi edellyttänyt, että hovioikeus olisi kehottanut A:ta antamaan määräajassa kirjallisen lausuman B:n hovioikeudessa esittämän uuden kirjallisen todisteen johdosta.

KKO 2014:83

8. Ratkaisusta ilmenee, ettei kuulemisperiaatteen totetumiseksi aina riitä, että tuomioistuin toimittaa tietyn aineiston toiselle asianosaiselle lakonisesti vain tiedoksi. A:lla oli ko. tapauksessa toki mahdollisuus oma-aloitteisesti lausua todisteen merkityksestä ja siitä, antoiko se yhtiölle aihetta vastatodistelun esittämiseen. Hovioikeuden olisi kuitenkin tullut informoida A:ta  siitä, miten se olisi halutessaan voinut reagoida uuden todisteen johdosta. Korkeimman oikeuden mukaan hovioikeuden olisi tullut tiedustella A:lta mahdollisen vastatodistelun olemassaoloa ja OK 25:8:n mukaisesti kehottaa A:ta määräajassa toimittamaan hovioikeudelle kirjallisen lausuman ja ilmoittaa siinä, mistä kysymyksestä A:n oli lausuttava.

9. Kuulemisen onnistuminen edellyttää tuomioistuimelta asianosaisen informointia ja toimintaa ohjaavaa prosessinjohtoa. Ko. tapauksessa hovoikeuden olisi tullut toimittaa valittaja A:lle nimenomainen lausumakehotus uuden todisteen johdosta, jotta A olisi saanut yksiselitteisen tiedon, miten ja missä määräajassa hänen tuli toimia, jos hän halusi lausua uudesta todisteesta. Tätä informaatiota hovioikeus ei ollut antanut.

10. Korkein oikeus viittaa perustelujen kappaleissa 7 ja 9 kolmeen aikaisemmin asianosaisen kuulemisesta annettuun ennakkopäätökseen. Myös ne koskevat nimenomaan hovioikeudessa tapahtunutta kuulemisperiaatteen rikkomista. Ratkaisu KKO 2005:70 koskee Turun hovioikeutta ja ratkaisut KKO  2005:134 ja KKO 2010:61 puolestaan Helsingin hovioikeutta. Nyt annettu ratkaisussa KKO 2014:83 mainittu tapaus muistuttaa suuresti ratkaisussa KKO 2010:61 selostettua hovioikeustapausta. Neljä ratkaisun 2014:83 kokoonpanossa olevaa oikeusneuvosta osallistui myös tapauksen 2010:61 ratkaisemiseen.

12. Korkein oikeus ei kuitenkaan palauttanut ko. kuulemisvirheen takia asiaa hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi (kohdat 15-17). Korkein oikeus katsoi esittämillään perusteilla, ettei hovioikeuden menettelyssä ilmennyt puute loukannut syytettä ajaneen A:n oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Tähän lopputulokseen päädyttiin siksi, ettei A:lla ollut hovioikeudessa eikä korkeimmassa oikeudessakaan esittänyt sillä olevaa vastatodistelua B:n uuden todisteen johdosta, vaikka yhtiöllä, jota korkeimmassa oikeudessa edusti oikeudenkäyntiasiamies, oli ollut siihen tilaisuus. 

555. KKO 2012:30: Asianosaisen kuuleminen, tuomarietiikka

1. Nyt kommentoitava ennakkopäätös KKO 2012:30 on juridisesti helppo. Niin simppeli, että on oikeastaan hieman kummallista, että siitä on pitänyt antaa tuomioistumille ohjeeksi ennakkopäätös. Kuten jäljempänä ilmenee, tapauksessa ei itse asiassa olekaan kyse ensi sijassa juridiikasta, vaan ainakin minusta ennen muuta tuomarin ammattietiikasta.

2. Tapauksessa hovioikeuteen valittanut asianosainen oli käyttänyt valituskirjelmässään asian ratkaisseesta käräjätuomarista samoin kuin jutun toisesta osapuolesta ja tämän asiamiehestä halventavia ilmaisuja. Kysymyksessä on ollut OK 14 luvun 7 §:n 1 momentissa säädetyn kurinpitorangaistuksen eli järjestyssakon tuomitsemisen paikka. Järjestyssakon enimmäismääräksi on säädetty 1 000 euroa.

3. Tuomioistuin saa tuomita järjestyssakon viran puolesta, siis ilman syyttäjän vaatimusta. Järjestysrikkomuksesta epäiltyä on kuitenkin kuultava ennen sakon määräämistä. Tämäkin on täysin selvä asia, mutta myös siitä on jouduttu aiemmin antamaan peräti kaksi ennakkopäätöstä (KKO 2003:69 ja KKO 2005:70). Tästä näkee, etteivät tuomioistuimet ota käytännössä aina edes kaikkein keskeisimpiä oikeudenkäyntiperiaatteita huomioon.

4. Ko. tapauksessa hovioikeus on toki huomioinut, että valittaja H:lle tulee ennen päätöksen tekemistä varata tilaisuus tulla kuulluksi. Hovioikeus on kuitenkin katsonut, että kuulemiskeinoksi riittää lausumapyynnön lähettäminen kuultavalle tavallisena kirjeenä hänen kotiosoitteeseensa. H on kiistänyt saaneensa kirjeen.

5. On selvää, että hovioikeus ei olisi saanut lähettää lausumapyyntöä tavallisen kirjeenä, koska tätä tiedoksiantotapa käyttäen ei ole ollut varmuutta siitä, oliko H saanut kirjeen eli toteutuiko kuuleminen tosiasiallisesti eikä ainoastaan paperilla. Lausumapyyntö olisi tullut lähettää H:lle saantitodistusta vastaan tai toimittaa tiedoksianto haastetiedoksiannolla. Järjestyssakko ei tosin ole sakkorangaistus, vaan kurinpitoseuraamus. Seuraamuksen kohteeksi joutuvan henkilön kannalta järjestyssakko, määrältään tässä tapauksessa siis ko. seuraamuksen enimmäismäärä eli 1 000 euroa, on tosiasiallisesti rinnastettavissa sakkorangaistukseen. Kun haastetta rikosasiassa ei voida antaa tiedoksi tavallisella kirjeellä, pitäisi olla ilman muuta selvää, ettei tätä tapaa voida käyttää myöskään järjestyssakon määräämisen yhteydessä.

6. Miksi hovioikeus on sitten kuitenkin turvautunut ko. asiassa asiakirjan lähettämiseen tiedoksi kuutavalle tavallisena kirjeenä? Hovioikeus lienee tasan tarkkaan ymmärtänyt, että kirjetiedoksiannolla ei saada varmuutta siitä, onko tiedoksi annettava lausumapyyntö todella tavoittanut asianomaisen henkilön ja onko kuuleminen siten tosiasiallisesti onnistunut.

7. Vaikutta hieman siltä, että tiedoksiantotapa on valittu hovioikeudessa yksinkertaisesti siksi, että se on ollut valittavana olleista tavoista kaikkein yksinkertaisin ja hovioikeuden työn kannalta helpoin ja "siistein" tapa hoitaa homma. Voisi sanoa, että tehokkuus ja mukavuussyyt ovat painaneet tiedoksiantotavan valinnassa eniten jaa siis enemmän kuin kuultavan henkilön oikeusturva ja oikeudenkäyntimenettelyn koettu oikeudenmukaisuus. Siitä viis, saiko H lausumapyynnön todellisuudessa tiedokseen vai ei, tärkeintä on ollut, että homma eli tiedoksianto saadaan kivuttomasti pois päiväjärjestyksessä ja päästään sakottamaan H:ta.

8. Kyse on tuomarin paljon puhutusta etiikasta, tarkemmin sanottuna ammattietiikasta. Juhlapuheissa hovioikeudet ja niiden presidentit korostavat kilvan, miten tarkoin juuri "heidän tuomioistumissaan" pidetään nimenomaan ja ensi sijassa silmällä ihmisten oikeusturvaa, erityisesti pienten ihmisten oikeusturvaa, ja monia muita kauniita ja komealta kalskahtavia yleisiä oikeus- ja prosessiperiaatteita. Mutta annas olla, kun hovioikeuksissa päästään tosi toimiin, niin silloinpa nuo hienot arvot ja periaatteet voivatkin jäädä ja usein myös jäävät ikävä kyllä sivummalle ja etusijalle nousee tuomioistuimen oman toiminnan helppous ja vaivattomuus eli juuri edellä mainitut mukavuussyyt. Siinä ei asiakkaana olevan ihmisen oikeusturva kyllä paljon paina.

9. Suomen Tuomariliitossa valmistellaan parhaillaan "Tuomarin eettiset periaatteet" -nimistä julkilausumaa tai ohjeita. Työn tarkoituksena on kirjata nykyisen tuomarikunnan yhteinen käsitys omasta toiminnastaan. Asiakirjassa korostetaan muun ohella tuomarin oikeamielisyyttä ja ammattitaitoa. Näihin periaatteisiin on syytä palata tarkemmin myöhemmin.

10. Muutamat hovioikeudet ovat julkaisseet kotisivuillaan omat "arvonsa," joita ne sanovat työssään noudattavan. Itä-Suomen hovioikeudellakin oli aiemmin muistamani mukaan netissä omat täysistunnossa vahvistetut arvot, mutta nyt ne poistettu sieltä. Arvot lienevät jokaisessa hovioikeudessa hieman erilaisista sanonnoista huolimatta asiallisesti suurin piirtein samansisältöiset. Tämän vuoksi on syytä siteerata maamme vanhimman eli Turun hovioikeuden vahvistamalta "arvolistalta" seuraavat peräkkäiset kohdat:

* Kaikki hovioikeuden työntekijät ottavat työssään huomioon suorittamiensa toimenpiteiden tai ratkaisujen vaikutukset asiakkaan elämään;

* Asiakkaat tulevat kuulluiksi ja kohdelluiksi tasapuolisesti

11. Toivoa sopii, että sanottuja ja muitakin tuomarin eettisiä periaatteita ja tavoitteita noudatettaisiin myös käytännössä.

550. Syytteen yksilöinti (KKO 2012:23, Lokapoikien juttu)

1. Vantaan käräjäoikeus jätti lokakuussa 2011 ns. Lokapoikien jutussa ROL 5 luvun 3 §:n nojalla tutkimatta syyttäjien yhtiön hallituksen jäsentä ja yhtiön päivittäistä toimintaa ohjannutta ja valvonutta A:ta vastaan nostaman syytteen törkeää petosta koskevan syytekohdan osalta, koska haastehakemuksessa ei ollut nimetty syytekohdassa kuvatun teon asianomistajia. Päätöksen mukaan siitä ei saanut erikseen valittaa.

2. Hovioikeus tutki syyttäjien muutoksenhakemuksen valituksena ja katsoi, että ROL 5 luv.3 §:n mukaan asianomistajan nimeäminen haastehakemuksessa ei ole syytteen yksilöinnin kannalta ratkaisevaa. Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden päätöksen ja palautti asian käräjäoikeuden käsiteltäväksi. A:ta ei kuultu hovioikeudessa.

3. Korkein oikeus myönsi A:lle valitusluvan ja tutki A:n valituksen, jossa vaadittiin, että hovioikeuden päätös kumotaan ja asia palautetaan hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. Korkein hyväksyi hovioikeuden ratkaisun siltä osin kuin siinä oli todettu, että käräjäoikeuden olisi tullut antaa valitusosoitus, jonka mukaan sen ratkaisuun sai hakea erikseen muutosta valittamalla. Toiseksi korkein oikeus katsoi, että hovioikeuden olisi tullut kuulla A:ta ja kehottaa häntä antamaan kirjallinen vastaus syyttäjien muutoksenhakemukseen. Pääkysymyksen eli syytteen yksilöinnin osalta korkein oikeus päätyi samalle kannalle kuin hovioikeus eli totesi, että syyttäjien haastehakemuksessa esitetty petossyyte, jossa ei ollut ilmoitettu kyseisen rikoksen asianomistajia, ei ollut siten puutteellinen, että se oli voitu jättää tutkimatta.

KKO:n ratkaisuseloste tapauksesta 2012:23 löytyy tästä.

4. Hovioikeuden ratkaisu on seikkaperäisesti perusteltu ja perusteluissa on noudatettu, kuten pitääkin, pro et contra -metodia. Hovioikeus on viitannut oikeuslähteenä muun muassa oikeuskirjallisuuden kannanottoihin, mikä on myös erinomainen asia. Myös käräjäoikeus on perustellut omaa syytteen yksilöintiä koskevaa ratkaisuaan asianmukaisesti, vaikka ylemmät oikeudet ovat sitten päätyneet toisenlaiseen lopputulokseen.

5. Korkeimman oikeuden kannanottoja voidaan pitää perusteltuina. Syyttäjällä on oikeus valittaa erikseen päätöksestä, jolla tuomioistuin on jättänyt jonkin syytekohdan tutkimatta. Tätä voidaan perustella muun muassa sillä, että oikeus hakea muutosta on eräs perustuslaissa säädetty oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin tae (PL 21.2 §), jolloin valitusoikeutta koskevia säännöksiä ei ole syytä tulkita supistavasti. Hovioikeuden olisi tullut ilman muuta varata A:lle tilaisuus tulla kuulluksi.

6. Korkeimman oikeuden päätöksen jälkeen on edelleen pääsääntönä voimassa, että syytteen sisältävässä haastehakemuksessa on ilmoitettava asianomistajien nimet, jos ne ovat vaikeuksitta selvitettävissä. Syytteen yksilöinti ei kuitenkaan välttämättä edellytä kaikkien asianomistajien nimeämistä, jos asia on senlaatuinen, että asiaomistajien selvittäminen ja nimeäminen ei ole mahdollista tai vaatisi kohtuuttoman laajoja selvityksiä.

7. Korkeimman oikeuden ratkaisuselosteesta ei ilmene, oliko syyttäjien haastehakemuksessa ilmoitettu yhdenkään asianomistajan nimeä. Saamani tiedon mukaan haastehakemuksessa oli ilmoitettu viisi asianomistajaa, jotka ovat Helsingin kaupunki, Vantaan kaupunki, Uudenmaan Ely-keskus, Keski-Uudenmaan vesiensuojelun kuntayhtymä sekä yksi osakeyhtiö. Käräjäoikeuden tiedossa ei ole, kuinka monta asianomistajaa rikoksella on, ja ilmeistä on, että poliisi ei ole pyrkinyt tätä asiaa esitutkinnassa edes tarkemmin selvittämään.

8. Nyt kun asia on palautettu käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi, voivat yksityiset kiinteistöomistajat, jotka ovat ostaneet jätteenkuljetuksen Lokapojilta, ilmoittautua asianomistajaksi omasta aloitteestaan. Hovioikeuden ratkaisusta ilmenee, että tutkinnanjohtaja ja syyttäjät ovat mainitussa tarkoituksessa tiedottaneet ko. rikosepäilystä ja syytteen nostamisesta. Asianomistajalla on oikeus esittää jutussa rangaistusvaatimus tai yhtyä syyttäjän rangaistusvaatimukseen sekä vaatia rikoksen perusteella vastaajalta vahingonkorvausta. Luultavaa kuitenkin on, että yksityiset kiinteistönomistajat eivät ole erityisemmin kiinnostuneita kyseisen petosjutun käsittelystä.

9. Poliisi ja syyttäjät ovat ilmeisesti ottaneet Lokapoikien jutussa opikseen Wincapitan jutusta, jota on myös käsitelty Vantaan käräjäoikeudessa ja jossa pari kuukautta sitten saatiin niin sanotun päähaaran osalta myös langettava rikostuomio. Wincapitan jutussa käräjäoikeudelle ilmoitettiin yli 3 000 asianomistajaa, minkä seurauksena käräjäoikeudessa on parhaillaan vireillä yli 1 500 asianomistajan yksityisen asianomistajan korvausvaatimusta laajoina riita-asioina.

10. Helsingin käräjäoikeudessa puolestaan on vireillä niin sanottu Directa-oikeudenkäynti, jossa hakupalveluyhtiö Directan omistajaa ja yhtiön neljää työntekijä syytetään törkeästä petoksesta ja markkinointirikoksesta. Tässä jutussa asianomistajia on 1 400; syyttäjän mukaan mainittujen asianomistajien lisäksi 1 100 muuta yrittäjää oli tehnyt rikosilmoituksen.

11. Pitäisikö ko. mammuttimaisia rikosjuttuja silmällä pitäen säätää erityinen joukkokannelaki, joka mahdollistaisi sen, että petkutusten kohteeksi joutuneet ihmiset tai yritykset voisivat palkata asianajajan, joka kokoaa uhrien ryhmän ja ottaa ajaakseen vahingonkorvausvaatimusta kaikkien vääryyttä kärsineiden ryhmän jäsenten puolesta? Suomessa on ollut voimassa jo nelisen vuotta siviilioikeustyyppinen ryhmäkannelaki, joka on kuitenkin niin lepsu, ettei sitä ole voitu soveltaa käytännössä vielä kertaakaan; ts. Suomessa ei ole nostettu vielä yhtään ryhmäkannetta. Katso blogia 407/8.3.2011 (Ryhmäkannelaki - desuetudo jo syntyessään), jossa olen kertonut ryhmäkannelaista, joka oli "susi jo syntyessään," ja hieman myös siitä, millaisen kunnon ryhmäkannelain tulisi olla.

471. Oikeusturvalautakunnan päätöksessä paha moka: Joukkueesta pudotettua Sampo Lehtolaa ei kuultu Antti Ruuskasen valituksen johdosta!

Lohensoutu Tenolla ja keihäänheitto ovat kuninkuuslajeja...

1. Kuten edellisessä jutussani kerroin (470), urheilun oikeusturvalautakunta päätti tänään hyväksyä keihäänheittäjä Antti Ruuskasen valituksen ja kumota Suomen Urheiluliiton hallituksen 13.8.2011 tekemän päätöksen siltä osin kuin yleisurheilun MM-kilpailuihin Etelä-Korean Daegussa on valittu keihäänheittoon Sampo Lehtola eikä Antti Ruuskanen.

2. Urheiluliitto on, kuten jo etukäteen oli tiedossa (jos valitus menee läpi), päättänyt noudattaa lautakunnan päätöstä. Näin ollen on selvää, että Suomea edustaa keihäänheitossa Antti Ruuskanen eikä Sampo Lehtola, joka jää nyt varamieheksi. Ruuskanen ja Lehtola siis vaihtavat R:n valituksen ja lautakunnan päätöksen johdosta paikkaa joukkueessa: Ruuskanen heittää, Lehtola ei.

3. Antti Ruuskanen on luonnollisesti ollut päätöksen johdosta hyvin iloinen ja sanonut, että nyt hän on saanut oikeutta ja hänen oikeusturvaintressinsä on otettu huomioon. Mutta tv-uutisissa nähtiin kello 18.30 myös Daegusssa jo paikan päällä olevan Sampo Lehtolan reaktiot ja mietteet lautakunnan päätöksen johdosta. Iso mies oli selvästi masentunut ja yritti lähes itkua nieleskellen sanoa, että tilanne on hänelle kyllä nyt "hyvin kiusallinen" ja että hänellä on sellainen tunne kuin "olisi pässiä narusta viety."

4. Niinpä. Kysymys onkin nyt siitä, pidettiinkö oikeusturvalautakunnan päätöksenteossa silmällä yhtään myös joukkueesta tiputetun Sampo Lehtolan oikeusturvaa. Tärkeintä tässä suhteessa on asianosaisen kuuleminen valituksen johdosta. Olisiko Lehtolaa pitänyt kuulla Ruuskasen valituksen johdosta? Nyt lautakunta kuuli ainoastaan Urheiluliittoa, ei Lehtolaa.

5. Mitä kuulemisesta sanotaan urheilun oikeusturvalautakunnan säännöissä? Asianosaisen kuulemisesta on määrätty sääntöjen 19 §:ssä seuraavaa:

Asianosaisten kuuleminen - Valittajalle ja muulle asianosaiselle on ennen päätöksentekoa varattava tilaisuus lausua toisen asianosaisen vaatimuksista ja sellaisista asian käsittelyn aikana hankituista selvityksistä, jotka voivat vaikuttaa asian ratkaisuun.

6. Mitä kyseisessä säännöksessä tarkoitetaan "muilla asianosaisella"? Selvää on, että valittajan vastapuoli on asianosaisen asemassa. Yleisessä tuomioistuimessa käsiteltävissä asioissa ei ole yleensä epäselvää, ketä on pidettävä valittajan vastapuolena. Oikeusturvalautakunnan menettelyssä tämä on hieman epäselvempi asia. Kun on kysymys kuulemisesta, joka on oikeudenkäynnin ja yleensä lainkäytön tärkeimpiä periaatteita ellei kaikkein tärkein periaate, ei termille "muu asianosainen" voida antaa suppeaa sisältöä, vaan käsitettä on tulkittava pikemminkin laajasti. Asianosaisen tai vastapuolen kuuleminen on yleinen oikeusperiate, joka tulee ottaa todella vakavasti. Jos on epäselvää, tuleeko jotakuta oikeudessa kuulla, on kuuleminen toimitettava.

7. Viittaan tässä siihen, että myös oikeudenkäynnissä joudutaan usein kuulemaan jutun varsinaisten asianosaisten lisäksi myös muita asiaan osallisia. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:stä ilmenee, että on tuomiovirhe, jonka johdosta lainvoimainen tuomio voidaan kanteluteitse poistaa, jos poissa oleva, jota ei ole haastettu, tuomitaan taikka jos henkilö, jota ei ole kuultu, muutoin kärsii haittaa tuomiosta. Henkilöä on siten kuultava oikeudenkäynnissä aina silloin, kun käsiteltävä asia koskee hänen oikeuttaan siten, että hän voi kärsiä tuomion johdosta haittaa (vahingon kärsimistä ei vaadita) - olipa hän sitten varsinaisen asianosaisen asemassa tai ei.

8. Onko Ruuskasen valituksessa mainittu asia ja vaatimus koskenut Sampo Lehtolan asemaa ja oikeutta sillä tavoin, että häntä olisi tullut kuulla valituksen johdosta? Oikeusturvalautakunnan olisi minusta tullut lähteä kysymystä harkitessaan siitä, voisiko lautakunnan päätöksestä, jos Ruuskasen valitus hyväksyttäisin, koitua Lehtolalle haittaa ja koskiko valitus ja siinä mainittu asia, ei vain Ruuskasen, vaan myös Lehtolan oikeutta ja oikeusturvaa.

9. Lautakunnan päätöksessä Ruuskasen valitusta on referoitu hyvin suppeasti. Siitä ei ilmene, onko Ruuskasen valituksessa nimenomaan mainittu, että Ruuskanen olisi tullut valita nimenomaan Lehtolan sijasta kisajoukkueeseen. Olen kolme tuntia sitten pyytänyt oikeusturvalautakunnan sihteeriltä Ruuskasen valituksen kokonaisuudessaan nähtäväkseni, mutta en ole vielä saanut pyyntööni vastausta. Siitähän tuo asia ilmenisi eikä tarvitsisi ryhtyä arvailemaan.

10. Olen kuitenkin melko varma siitä, että jotakin konkreettista Ruuskasen valituksessa on täytynyt olla nimenomaan vertailussa Lehtolan ja Ruuskasen välisessä vertailun osalta koskien miesten "ansioita" ja tämän kesän kilpailutuloksia. Ruuskasen valitus on tuskin niin ympäripyöreä, mitä lautakunnan päätöksen selosteesta voisi päätellä. Muistan lukeneeni lehdistä jo ennen kuin Ruuskasen valitus tehtiin, että hän samoin kuin hänen valmentajansa Aki Parviainen kertoivat julkisuudessa, että Ruuskanen olisi tullut valita joukkueeseen nimenomaan juuri Lehtolan sijasta. Parviainen sanoi nimenomaan, ettei hänellä ole mitään Ari Mannion tai Tero Pitkämäen valintaa vastaan.

11. Vaikka siis Ruuskasen valitusta on perusteltu muodollisesti ensi sijassa Urheiluliiton valintakriteereiden rikkomisella, sitä on täytynyt, näin oletan, perustella tarkemmin ja tosiasiallisesti sillä, että kyseisiä kriteereitä oli rikottu nimenomaan Ruuskasen ja Lehtolan keskinäisen vertailun kohdalla. Se, että Ruuskasen valitusta oikeusturvalautakunnan päätöksessä selostettaessa valituksen tarkemmat perustelut on jätetty mainitsematta, johtunee siitä, että asiasta ei ole haluttu tehdä julkisuudessa urheilijoiden välistä konfliktia ja riitaa.

12. Mutta vaikka Ruuskasen valituksessa ei olisi mainittu sanaakaan Sampo Lehtolasta tai tehty minkäänlaista vertailua Ruuskasen ja Lehtolan välillä, on minusta selvää, että asia ja siinä annettava on päätös ei ole koskenut yksinomaan Ruuskasen oikeusturvaa ja etua ja Suomen Urheiluliittoa, vaan erittäin merkittävällä tavalla myös Sampo Lehtolan oikeutta. Tämän oikeusturvalautakunnan olisi toki pitänyt ymmärtää ja ottaa päätöksenteossaan huomioon. Tämän vuoksi Lehtolaa olisi pitänyt ilman muuta kuulla eli hänelle olisi pitänyt varata tilaisuus tulla kuulluksi ja antaa vastine valituksen johdosta. Oikeusturvalautakunnan menettely ei ole täyttänyt puheena olevalta osin oikeudenmukaisen menettelyn (procedural justice) vaatimusta.

13. Pitää muistaa, että keihäänheitossakin on huipputasolla kysymys ammattimaisesta urheilusta ja urheilijoiden taloudellisista eduista. Kisapaikka, eikä siis vain varamiespaikka, on Sampo Lehtolalle yhtä tärkeä kuin Antti Ruuskaselle. Se antaa tilaisuuden saavuttaa "kultaa ja kunniaa" ja ennen muuta taloudellisia etuja. Jo loppukilpailupaikka MM-kisoissa voisi olla nuorelle heittäjälle, jota Sampo Lehtola edustaa, arviolta ehkä 20 -30 000 euron arvoinen, koska se toisi hänet Urheiluliiton taloudellisen tuen piiriin ja olisi omiaan avaamaan myös kaupallisten sponsoreiden rahapussien nyörejä. Sijoittumien finaalissa sijoille 4-8 voisi olla jo 50 000 arvoinen ja kiskaisu mitalisijalle rahallisesti helposti 100 000 arvoinen suoritus.

14. Kisapaikassa on siten periaatteessa ja myös käytännössä kyse merkittävistä summista ja joka tapauksessa aivan terävintä huippua tavoittelevan nuoren urheilijan taloudellisista eduista. Jollei pääse edes kilpailemaan - vaikka on jo kerran tullut joukkueeseen valituksi - on kyse oikeusturvan kannalta sangen merkittävästä asiasta.

15. Sampo Lehtolaa olisi tullut ehdottomasti kuulla Ruuskasen valituksen johdosta. Minusta urheilun oikeusturvalautakunta on tehnyt pahan virheen jättäessään varaamatta Lehtolalle tilaisuuden tulla kuulluksi ja antaa valituksen johdosta vastinetta. Lautakunta on antanut oikeusturvaa vain Antti Ruuskaselle, mutta sivuuttanut tyystin Sampo Lehtolan oikeusturvan. Tämä on minusta peräti outoa, sillä onhan lautakunnassa istunut jäseninä sentään kolme oikeustieteen tohtoria ja kaksi KKO:n jäsentä!

16. Oikeusturvalautakunnan ratkaisusta ei voi valittaa eikä siitä ole myöskään mahdollista kannella yleiseen tuomioistuimeen. Miten Lehtolan oikeusturva voitaisiin edes jotenkin ottaa huomioon? Minusta oikea tapa tässä tilanteessa olisi järjestää Daegussa olevan neljän heittäjän välinen karsintakilpailu, jossa heikoin putoaisi joukkueesta. Vaihtoehtoisesti karsinta olisi käytävä Antti Ruuskasen ja Sampo Lehtolan välillä. Tämä olisi mahdollista, sillä keihäänheiton karsintakilpailu käydään vasta ensi viikon torstaina.

470. Oikeusturvalautakunta muutti MM-kisojen keihäsvalintaa. Olisiko Sampo Lehtolaa tullut kuulla asiassa?

Keihäsfinalistit Berliinin MM-kisojen 2009 esittelyssä, Ruuskasen akan poeka kolmas oikealta

1. Urheilun oikeusturvalautakunta on antanut tänään päätöksensä keihäänheittäjä Antti Ruuskasen valitukseen, joka koskee keihäänheittäjien valintaa Daegun MM-kisoihin. Ratkaisun sisältö ilmenee tiivistettynä lautakunnan ratkaisun johdosta laatimasta tiedotteesta.

Lautakunnan päätös kokonaisuudessaan löytyy tästä.

2. Oikeusturvalautakunta siis totesi, että Urheiluliiton valintapäätös miesten keihäänheiton osalta oli ilmoitettujen valintakriteerien vastainen siltä osin kuin MM-kilpailuihin oli valittu Sampo Lehtola eikä Antti Ruuskanen. Oikeusturvalautakunta kumosi Urheiluliiton hallituksen valintapäätöksen tältä osin.

3. Oikeusturvalautakunta katsoi, että siltä osin kuin Urheiluliitto oli valinnut keihäänheiton edustajiksi Ari Mannion ja Tero Pitkämäen eikä Antti Ruuskasta, valintapäätös ei ollut valintakriteereiden vastainen. Sen sijaan Ruuskasen ja Lehtolan välisen arvioinnin osalta lautakunta totesi, että Ruuskanen oli ollut Lehtolaa parempi kaikkien niiden kriteerien perusteella arvioituna, jotka Urheiluliiton ilmoittamissa valintakriteereissä oli mainittu. Tässä tilanteessa Urheiluliitolla ei ollut sellaista harkintavaltaa, että se olisi voinut ilmoitetuista valintakriteereistä huolimatta valita MM-kilpailuihin Ruuskasen sijasta Lehtolan. Näin ollen lautakunta katsoi, että Urheiluliitto ei ollut noudattanut ilmoittamiaan valintakriteereitä.

4. Asia on ratkaistu oikeusturvalautakunnassa kokoonpanossa Pertti Välimäki (pj.), Heikki Halila, Kristiina Rintala, Jukka Sippo ja Pekka Timonen. Lautakunnan sihteerinä toimi Timo Ojala. Lautakunnan ratkaisu syntyi äänestyksen (4-1) jälkeen siten, että yksi jäsen eli Pekka Timonen olisi jättänyt valituksen tutkimatta.

5. Pekka Timonen perusteli valituksen tutkimatta jättämistä koskevaa kannanottoaan näin:

"Lautakunnan sääntöjen 3 §:n mukaan arvokisavalintaa koskeva valitus voidaan käsitellä, jos ”lajiliiton tai Suomen Olympiakomitean selkeästi asettamaa valintakriteeriä ei ole noudatettu”. Tässä toimivallan määrittelyssä on kysymys siitä, milloin urheilullinen ja luonteeltaan tarkoituksenmukaisuusharkinnaksi lukeutuva päätös voidaan ottaa oikeudellisesti arvioitavaksi.

Katson, että lautakunnan toimivaltaa on tulkittava suppeasti, sillä lähtökohtana on lajiliiton ja olympiakomitean urheilullisin perustein tekemä harkinta, joka lisäksi kuuluu niiden toiminnan ydinalueeseen. Valintapäätöksen oikeudellinen arviointi edellyttää siten, että lajiliitto tai Olympiakomitea on itse valintakriteerit asettamalla rajoittanut omaa harkintavaltaansa tavalla, joka muuttaa valintapäätöksen luonnetta ja perustaa oikeusturvalautakunnan säännöissä tarkoitetun toimivallan. Lisäedellytyksenä on, että valintakriteerit on asetettu lautakunnan sääntöjen 3 §:n edellyttämällä tavalla selkeästi.

Suomen Urheiluliitto on kiistatta rajoittanut omaa harkintavaltaansa asettamalla Daegun MM-kisojen valintakriteerit kokouksessaan 9.3.2011. Valintakriteerit ovat muilta osin oikeusturvalautakunnan sääntöjen tarkoittamalla tavalla selkeästi asetetut, mutta tilanteissa, joissa tulosrajan tehneitä urheilijoita on enemmän kuin MM-kisoissa kilpailukelpoisia urheilijoita sekä erikseen määritellyissä miesten keihään valintakriteereissä Urheiluliitolle on jätetty niin suuri harkintavalta, että lautakunnan sääntöjen 3 §:n mukainen kriteeri ei täyty. Näin ollen jätän valituksen tutkimatta".

Äänestyksen tuloksen jälkeen velvollisena osallistumaan valituksen käsittelyyn, Pekka Timonen ilmoitti olevansa lopputuloksesta samaa mieltä kuin lautakunnan enemmistö.

6. Minusta Pekka Timosen kanta valintapäätöksen valituskelpoisuuden osalta vaikuttaa järkevältä, vaikka toki myös vastakkaisen kannan puolesta voidaan esittää perusteita. Keihäänheittäjien valinta kisoihin on ollut tarkoituksenmukaisuusharkintaan perustuvan punninnan tulos ja päätös on tehty urheilullisin perustein eli sen mukaan, keillä kolmella A-rajan ylittäneellä heittäjällä on katsottu olevan parhaat mahdollisuudet menestyä MM-kisoissa.

7. Lautakunnan päätös, joka ei ole muodollisesti Urheiluliittoa sitova, mutta jota liitto on ilmoittanut siitä huolimatta noudattavansa, merkitsee siis sitä, että MM-kisoissa Suomessa edustavat miesten keihäänheitossa Ari Mannio, Tero Pitkämäki ja Antti Ruuskanen. Kisoihin valittu Sampo Lehtola jää siis varamieheksi. Mannio, Pitkämäki ja Lehtola ovat matkustaneet kisapaikalle Etelä.Koreaan jo viime viikolla ja Antti Ruuskanen lähtee sinne huomenna.

8. Minusta Suomea kisoissa edustavan keihästrion oikea kokoonpano olisi puhtaasti urheilullisesti eli heittäjien nykykunnon perusteella tullut olla: Mannio. Ruuskanen ja Lehtola. Tero Pitkämäki ei olisi halunnut alun perin Lappeenrannan kisan jälkeen lähteä Daeguun, mutta Urheiluliiton valmennusjohto sai puhutuksi Pitkämäen pikapalaverin jälkeen ympäri ja pyörtämään päätöksensä. Tero Pitkämäen kausi on auttamattomasti ohitse, kun taas Sampo Lehtola on selvästi nousukunnossa. Valintahässäkkä ei ole voinut olla vaikuttamatta myöskään Antti Ruuskasen kuntoon, vaikka mies totta kai uhoaa nyt aivan muuta.

9. Veikkaan, että MM-kisoissa Pitkämäellä ja Ruuskasella tulee olemaan suuria vaikeuksia päästä karsinnoista loppukilpaluun. Jos pääsevät, niin he sijoittunevat sijoille 9-12. Ari Mannio tulee sen sijaan olemaan kahdeksan parhaan joukossa ja voi todella hyvän päivän sattuessa ottaa vaikkapa hopea- tai pronssimitalin. Keihään ylivoimainen ykkönen on jälleen kerran Norjan Andreas Thorkildsen.

10. Vielä hieman urheilun oikeusturvalautakunnan kokoonpanosta. Mielenkiintoista ja jotenkin jopa huvittavaa on se, että lautakunnan kokoonpanoon kuului kaksi KKO:n jäsentä, eli oikeusneuvos Pertti Välimäki puheenjohtajana ja oikeusneuvos Jukka Sippo jäsenenä. Tämä on vain yksi esimerkki sitä, millaisia sivutoimia Suomen ylimmän tuomioistuimen jäsenellä on erilaisia lautakunnissa ja muissa vastaavissa elimissä - välimiesoikeuksista nyt puhumattakaan. Myös lautakunnan sihteerinä toiminut oikeussihteeri Timo Ojala on "KKO:n miehiä."

11. Luulisin, että muista maista tuskin missään vastaavanlaisiin lautakuntiin olisivat tuppautumassa maan ylimmän tuomioistuimen tuomarit eikä heitä oltaisi sinne erilaisten järjestöjen toimesta myöskään tuputtamassa. Sen verran ylimmän tuomioistuimen ja tuomareiden arvostusta samoin kuin asianosaisten tuomareiden omantunnon arvoa eri maiden ylimpien oikeuksien jäseniltä löytyy - siis muualla kuin Suomessa.

12. Mutta ehkäpä KKO:n jäseniä "ajaa" tällaisten poppoiden jäseniksi se, että niiden jäsenet voivat tietyissä tapauksissa toimia myös välimiehinä. Tämä koskee myös urheilun oikeusturvalautakuntaa. Sääntöjensä mukaan lautakunta voi nimittäin osapuolten niin sopiessa toimia välimiesoikeutena urheilujärjestötoimintaan liittyvissä taloudellisissa kysymyksissä kuten sopimusriidoissa. Tällöin lautakunnan menettelyssä noudatetaan välimiesmenettelystä annettua lakia. - Tietenkin myös lautakunnan jäsenten palkkiotaksat noudattavat tuolloin välimiehille yleensä maksettavia (huimia) palkkioita. Valitusinstanssina toimiessaan lautakunnan jäsenten palkkiot lienevät sen sijaan kohtuullisia.

13. Erilaiset urheilujärjestöt ovat valinneet lautakuntaan kaikkiaan 20 jäsentä, joista lautakunta valitsee puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan. Lautakunnan kokoonpano määräytyy seuraavasti:

Valittaja ja vastapuoli voivat kumpikin halutessaan nimetä kokoonpanon yhden jäsenen lautakunnan jäsenistä. Puheenjohtaja tai varapuheenjohtaja kutsuu kuhunkin kokoukseen lisäkseen tarvittavan määrän jäseniä noudattaen mahdollisuuksien mukaan vuorotteluperiaatetta ja ottaen huomioon tiedossaan olevat esteellisyysnäkökohdat.

Lautakunnan jäsen ei saa toimia lautakunnassa asiamiehenä tai avustajana

Puheenjohtaja tai varapuheenjohtaja voi määrätä asian käsiteltäväksi täysistunnossa, mikäli hän katsoo yhdenmukaisen ratkaisukäytännön tai asian laadun sitä vaativan.

Kun lautakunta toimii välimiesoikeutena se on kolmijäseninen, elleivät osapuolet sovi yhdestä välimiehestä. Kolmijäseniseen välimiesoikeuteen molemmat osapuolet nimeävät yhden jäsenen. Puheenjohtajana on lautakunnan puheenjohtaja tai hänen nimeämänsä jäsen. Jos asianosainen ei käytä nimeämisoikeuttaan, lautakunnan puheenjohtaja nimeää myös välimiehenä toimivan jäsenen.

14. Olin jostakin lukevinani lautakunnan sihteerin maininneen, että viisijäsenisen kokoonpanon jäsenet valittaisiin arpomalla. Lautakunnan säännöissä ei kuitenkaan puhutaan mitään arpomisesta. Niin tai näin, niin vaikuttaa aika "metkalta", että lautakuntaan on sattunut tässä tapauksessa kuulumaan kaksi KKO:n jäsentä; toki puheenjohtajalla on itse oikeutettu paikka kokoonpanossa. Lautakunnan varapuheenjohtaja on hovioikeudenneuvos Risto Jalanko Helsingin hovioikeudesta.

15. Lautakunnan muista jäsenistä ko. "keihäsjutussa" voidaan todeta, että OTT Heikki Halila on urheiluoikeuden professori, vai olisiko nykyisin siviilioikeuden professori, Helsingin yliopistosta. OTT Pekka Timonen on valtioneuvoston kanslian omistajaohjausyksikön johtaja ja Kristiina Rintala puolestaan entinen asianajaja ja nykyisin Suomen Kulttuurirahaston asiamies. Kristiina Rintala on Vaasan hovioikeuden eläkkeellä olevan presidentin Erkki Rintalan tytär.

16. Tässä vielä urheilun oikeusturvalautakunnan jäsenistö kokonaisuudessaan; suluissa se se "taho" tai ne tahot, jotka ovat esittäneet jäsentä lautakuntaan:

puheenjohtaja Pertti Välimäki (SLU); varapuheenjohtaja Risto jalanko (Urheiluoikeuden yhdistys ja SLU) sekä rivijäsenet Antti Aine (Suomen Urheiluliitto, Pesäpalloliitto ja Jääkiekkoliitto); Erkki Aurejärvi (SLU); Pia Ek (Urheiluoikeuden yhdistys ja Taitoluisteluliitto); Heikki Halila (Urheiluoikeuden yhdistys); Matti Hiltunen (TUL); Jarmo Hirvonen (Miekkailuliitto); Helena Jaatinen (SLU); Elias Kajander (SLU); Tuomas Ojanen (SLU); Mika Palmgren (Urheiluoikeuden yhdistys ja Suomen Huippu-urheilijoiden Unioni); Marja Ramm-Schmidt (Urheiluoikeuden yhdistys); Juha Rantasila (Suomen Huippu-urheilijoiden Unioni); Olli Rauste (Urheiluoikeuden yhdistys); Hannu Rautiainen (Urheiluoikeuden yhdistys ja Palloliitto); Kristiina Rintala (Urheiluoikeuden yhdistys ja Svoli); Hilkka Salmenkylä (Urheiluoikeuden yhdistys); Jukka Sippo (SLU); Pekka Timonen (Urheiluoikeuden yhdistys) ja Jukka Virtanen (Suomen Palloliitto). - Jäsenistä Rauste, Rautiainen, Ek ja Salmenkylä ovat myös urheiluoikeuden yhdistyksen hallituksen jäseniä.

17. Niin, mikähän olisi mahtanut olla lautakunnan päätöksen lopputulos keihäsjutussa, jos lautakunnan kokoonpanoon olisivat "arvonnan" tuloksena valikoituneet vaikkapa jäsenet Matti Hiltunen, Jarmo Hirvonen, Juha Rantasila ja Jukka Virtanen. Kuten tiedämme, arpa on usein varsin oikullinen...

18. Jäämme nyt jännittyneinä seuraaman Daegun kisoja ja erityisesti miesten keihäänheittoa. Osuikohan oikeusturvalautakunnan päätös myös urheilullisesti nappiin?

19. Muuten, tapahtuiko oikeusturvalautakunnan menettelyssä menettelyvirhe ja vieläpä karkea sellainen? Nythän Sampo Lehtola joutuu jäämän MM-kisojen ulkopuolelle. Minusta häntä olisi pitänyt kuulla lautakunnan toimesta. Lautakunta ei kuitenkaan varannut Lehtolalle tilaisuutta tulla kuulluksi! Näin siis siitä huolimatta, että lautakunnan päätös koskee, ei vain Ruuskasen, vaan myös Lehtolan oikeusturvaa.

20. Tästä puutteesta ja yleensä lautakunnan päätöksestä kyllä kuullaan vielä myöhemmin. Näin varsinkin, jos Ruuskanen epäonnistuu kisoissa ja Lehtola paiskaa heti kisojen jälkeen, vaikkapa Ruotsi-ottelussa, keppiä 85 metriä!

422. Korkein hallinto-oikeus (KHO) "keikkui kuin harakka tervatulla sillalla"

1. TV1:n MOT-toimitus on jo reilun 10 vuoden ajan seurannut eurooppalaisen luonnonsuojeluverkoston eli Naturan toimeenpanoa Suomessa; tv:ssä on nähty asiasta viisi eri raporttia. Näissä raporteissa on pyritty osoittamaan, miten direktiivin virheelliselle tulkinnalle pohjautuva suomalainen Natura ajautui aikoinaan väärälle uralle. Byrokratia on toimituksen mukaan peitellyt tehtyjä virheitä uusilla virheillä.

2. Naturaan maitaan luovuttamaan joutuneet maanomistajat puhuvat jopa Natura-anastuksesta. Heidän perusväitteensä on, että he eivät ole koskaan saaneet tietää, millä perusteilla heidän maansa on määrätty suojeltaviksi ja lopulta pakkolunastettaviksi Naturaan.

3. Tänään 11.4. MOT:ssa esitettiin katkelmia aikaisemmin nähdyistä Natura-raporteista ja samalla tavallaan yhteenveto siitä, missä Natura-asiassa on Suomessa menty pieleen.

Ohjelman käsikirjoitus löytyy tästä.

4. MOT-raportti seurasi tämäniltaisessa lähetyksessä erityisesti espoolaisen Järvisen perheen Natura-verkostoa vastaan käymän kamppailun katkeraa loppuhuipennusta, jossa valtio oikeutettiin pakkolunastamaan Järvisten lähes 300 hehtaarin suuruinen metsätila Espoon Nuuksiossa. Järviset olivat valittaneet pakkolunastuspäätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen (KHO) asti. Ohjelmassa väitettiin, että pakkolunastus valtiolle toteutettiin viime kädessä laittomassa menettelyssä tehdyllä KHO:n päätöksellä.

5. Ohjelman mukaan KHO on virheellisellä menettelyllään pelastanut Järvistä koskevassa asiassa umpikujaan ajautuneen ympäristöhallinnon pinteestä ja siinä sivussa myös itsensä. Tässä kohdin ohjelmassa kiinnitettiin huomiota KHO:n kaksijakoiseen rooliin tuomioistuimen ja hallintoviranomaisen yhdistelmänä. Käsittelyssä omaksutun virallisperiaatteen nojalla KHO voi ohjata oikeudenkäyntiä tavoiteltuun päämäärään muuttamalla sen aineistoa ja lähtökohtia. Tuomioistuin voi siten valita puolensa, ohjelmassa sanottiin.

6. Ohjelman alkujuonnon aikana kuvassa näytettiin KHO:n taloa Helsingin Fabianinkadulla ja todettiin näin:

- Tässä talossa istuu Korkein hallinto-oikeus. Moni luulee, että se on ihan oikea tuomioistuin, joka ratkoo kansalaisten ja viranomaisten välisiä kiistoja puolueettomasti. Mutta korkein hallinto-oikeus ei ole tuomioistuin, vaan viranomaistoiminnan jatke. Sen ei tarvitse kuunnella osapuolia side silmillä, vaan se voi puuttua oikeudenkäynnin kulkuun muuttamalla sen aineistoa ja lähtökohtia. Se voi valita puolensa. Tätä kutsutaan virallisperiaatteeksi. Tähän hallintoviranomaisen ja tuomioistuimen risteytykseen valitti myös espoolainen Järvisen perhe, kun ympäristöministeriö pakkolunasti heidän maansa liitettäväksi luonnonsuojeluverkko Naturaan.

7. Kovia väitteitä! Minulla ei ole ollut käytettävissäni KHO:n Järvisten asiassa antamaa kahta päätöstä, joista toinen koskee Järvisten pakkolunastusasiassa tekemää valitusta - valitus tuli hylätyksi - ja toinen KHO:n Järvisten purkuhakemuksen johdosta antamaa kielteistä päätöstä. Pyysin MOT-toimitukselta sanottujen päätösten diaarinumerot ja ratkaisujen antopäivät ja yritin niiden perusteella etsiä ratkaisuja Finnlexistä, jossa on julkaistu kaikki KHO:n ennakkopäätöksiksi katsomat ratkaisut sekä lisäksi lukuisa joukko muita päätöksiä. En kuitenkaan onnistunut löytämään Järvisten asiassa annettuja päätöksiä.

8. Jos ohjelmassa Järvisten asiasta esitetyt tiedot pitävät paikkansa, ymmärrän kyllä syyn, minkä vuoksi KHO ei ole halunnut julkaista sanottuja ratkaisuja internetissä. Minusta näyttää nimittäin siltä, että Järviset ja MOT-toimitus ovat aivan oikeassa väittäessään, että asian käsittelyssä on tapahtunut KHO:ssa selvä virhe. Kyseessä ei ole mikään pikku virhe, vaan virhe on laadultaan vakava eli sellainen, jonka voidaan otaksua voineen vaikuttaa ratkaisevalla tavalla pakkolunastusasian lopputulokseen.

9. Saatan kenties kommentoida KHO:n sanottuja päätöksiä ja asian käsittelyssä omaksumia menettelytapoja tarkemmin sitten, kun olen saanut nuo päätökset käsiini. Tässä yhteydessä en ryhdy selostamaan tarkemmin esimerkiksi sitä, mitä ohjelmassa mainitulla virallisperiaatteella juridisessa kielenkäytössä tarkoitetaan tai voidaan tarkoittaa. Periaatteen sisältö ei ole yksiselitteinen.

10. Minusta näyttää sitä, että KHO on perustanut Järvisen valitusasiassa antamansa ratkaisun sellaiseen perusteeseen, johon Järvisen vastapuoli eli valtiota edustanut ympäristöministeriö ei ole vaatimustaan lainkaan perustanut. Karkeasti sanottuna valtion pakkolunastusvaatimus perustui ohjelman mukaan Naturaan, mutta KHO katsoi, että metsätila voitiinkin pakkolunastaa luonnonsuojelualueeksi. Toimittajan juonnon mukaan "KHO muutti kesken oikeudenkäynnin perustetta, jolla Järvisen maat oli pakkolunastettu...Lunastusperuste ei ollutkaan enää alkuperäisen päätöksen mukainen Natura, vaan Nuuksion kansallispuisto."

11. Sanomattakin on selvää, että pakkolunastusperusteen muutos, jonka KHO ilmeisesti paljon puhutun "virallisperiaatteen" mukaisesti katsoi oikeutetuksi tekemään, tuli Järviselle täydellisenä yllätyksenä, koska he eivät olleet varautuneet etukäteen siihen. Lisäksi KHO sovelsi asiassa sellaista lainkohtaa, johon valtio ei ollut pakkolunastusvaatimuksensa tueksi vedonnut.

12. Hallintolainkäyttölaissa, jota hallintotuomioistuimet ja siis myös KHO soveltavat, ei ole säännöstä siitä, onko tuomioistuin sidottu vaatimuksen esittäjän perusteisiin samalla tavalla kuin yleinen tuomioistuin (esimerkiksi käräjäoikeus ja hovioikeus) on riita-asiassa selkeän väittämistaakkaa koskevan lainkohdan (OK 24:3) mukaan sidottu. Hallintolainkäytössä on ohjenuorana vain mainittu virallisperiaate, jota ei ole laissa lainkaan määritelty ja jonka sisältö on siten jäänyt epäselväksi antaen tuomioistuimella varsin laajan harkintavallan. Tämä saattaa johtaa mielivaltaan ja toisen osapuolen suosimiseen.

13. Miten syntynyt tilanne, jossa pakkolunastuspäätös voitiin KHO:n mukaan perustaa tilan ottamiseen kansallispuistoalueeksi eli seikkaan, johon vaatimuksen esittäjä ei ollut vedonnut, olisi voitu asianmukaisella tavalla "hoitaa?" Minusta vastaus on selvä. Tuomioistuimen eli tässä tapauksessa siis KHO:n olisi tullut informoida asianosaisia ja erityisesti Järvisiä siitä, että tapauksessa saattoi tulla sovellettavaksi lainkohta ja peruste, jonka nojalla valtiolla saattaisi olla oikeus pakkolunastaa tila liitettäväksi kansallispuistoalueeseen.

14. Juridiikassa puhutaan kyseistä menettelytapaa tarkoittaen prosessinjohdosta, tarkemmin sanottuna aineellisesta eli materiaalisesta prosessinjohdosta. Tuomarin tai tässä tapauksessa tuomioistuimen tulee käyttää kyselyoikeuttaan ja informoida asianosaisia siitä, mihin seikkoihin tai lainkohtiin asiassa annettava ratkaisu saattaisi (kenties) olla mahdollista perustaa ja varaa asianosaisille samalla tilaisuuden esittää asian johdosta oman käsityksensä ja väitteensä. Ainoastaan tällä edellytyksellä, siis asianosaisia informoimalla ja kuulemalla, tuomioistuin saa perustaa ratkaisunsa seikkaan, johon ei alun perin ole nimenomaan vedottu ja soveltaa sellaista lainkohtaa, jota asianosaiset eivät ole itse tuoneet alkujaan esiin.

14. Kysymys on hyvin tärkeästä menettely- ja oikeusperiaatteesta eli asianosaisen kuulemisperiaatteesta, jonka toteutumisesta tuomioistuimen tulee aina huolehtia viran puolesta. Tässä suhteessa prosessinjohto on keino, joka on tuomioistuimen käytettävissä ja jonka avulla asiaa voidaan selvittää niin, ettei asiassa aikanaan annettava ratkaisu tule miltään osin asianosaisille yllätyksenä.

15. Jos ohjelmassa esitetyt tapahtumatiedot pitävät paikkansa näyttää siltä, että KHO on laiminlyönyt Järvisen asiassa prosessinjohdon ja asianosaisten asianmukaisen kuulemisen. Tämän johdosta KHO:n päätös, jolla pakkolunastusvaatimus on hyväksytty kokonaan toisella perusteella ja toisen lainkohdan nojalla, johon vaatimuksen esittäjä oli hakemuksessaan nojautunut, on tullut Järviselle täydellisenä yllätyksenä. Voidaan keskustella myös siitä, olisiko KHO:lla ylipäätään ollut oikeus perustaa ratkaisuaan sellaiseen seikkaan, johon pakkolunastusta koskevassa vaatimuksessa ei ollut vedottu, ja onko ylipäätään mahdollista, että tuomioistuin ryhtyy prosessinjohtoteitse tavallaan "auttamaan" vaatimuksen esittäjänä olevaa viranomaista. kun vastapuolena on yksityishenkilö. Yleisessä tuomioistuimessa tapahtuvassa riita-asian käsittelyssä tuomari ei sanotunlaisessa tilanteessa puuttuisi prosessinjohtoteitse asiaan.

16. Prosessinjohdon laiminlyönnissä, josta tapauksessa siis näyttäisi olevan kysymys, on, kuten edellä totesin, itse asiassa kyse myös asianosaisen kuulemisperiaatteen rikkomisesta, kuten edellä jo totesin. Tämä on luonteeltaan vakava tai törkeä oikeudenkäyntivirhe - puhutaan myös tuomiovirheestä - jonka johdosta lainvoiman saanut tuomio voidaan kanteluteitse poistaa. Tämä koskee myös hallintolainkäytössä annettuja lainvoimaisia päätöksiä.

17. Miksi sitten KHO meni Järvisen tapauksessa niin pitkälle, että se hylkäsi Järvisen valituksen ja hyväksyi valtion pakkolunastusvaatimuksen sellaisilla perusteella, johon valtio ei ollut vedonnut ja vieläpä salasi aikeensa informoimatta Järvisiä kyseisestä "oikeasta" perusteesta? Tästä ohjelman tekijät esittivät oman käsityksensä. Näin tehtiin siksi, että Järviset vaativat ympäristöhallintoa viimeistään tuossa vaiheessa esittämään, missä Naturan tarkoittamat luontoarvot heidän maillaan ovat. Tätä ympäristövirkamiehet eivät kuitenkaan ole pystyneet aikaisemminkaan tekemään. Järviset vaativat lisäksi KHO:ta pyytämään asiassa EY-tuomioistuimen ennakkoratkaisun siitä, onko Suomessa ylipäätään sovellettu oikein Natura-kohteiden valintakriteerejä.

18. Ohjelman tekijöiden mukaan ennakkoratkaisun pyytäminen olisi vaarantanut "ympäristöhallinnon ja KHO:n aiemmin yhdessä rakentaman Naturan-korttitalon pystyssä pysymisen." Tämän vuoksi KHO ratkaisi sivuutti Natura-perusteen ja ratkaisi asian luonnonsuojelua koskevalla perusteella. Tällä tempulla KHO pelasti pinteestä ympäristöministeriön ja siinä sivussa myös itsensä. Sitä, löytyisikö selitys KHO:n menettelyyn tästä, on vaikea sanoa. Ohjelmassa kiinnitti kuitenkin huomiota tapa, jolla ympäristöministeri Paula Lehtomäki kernaasti vetosi luontodirektiivin velvoitteita koskevissa kysymyksissä KHO:n ratkaisuihin.

19. Ohjelman mukaan "KHO keikkui kuin harakka tervatulla sillalla." Eli "kun nokka irtosi, niin pyrstö tarttui." Tällä tarkoitettiin sitä, että kun lunastuksen peruste saatiin irti ja lailliseksi, niin hanke tarttui kiinni laillisen toimivallan puutteeseen. Ohjelmassa esitettiin, että kansallispuistoa varten ympäristöministeriöllä on lunastusoikeus vain silloin, kun alue sisältyy valtioneuvoston päättämään kansallispuistoverkon kehittämisohjelmaan. Nuuksion kansallispuisto, johon Järvisten tila määrättiin pakkolunastettavaksi, ei kuitenkaan sisälly sanottuun ohjelmaan. Lunastuspäätöksen tekemiseen nyt hyväksytyllä perustella on oikeus vain valtioneuvostolla, ei ympäristöministeriöllä. KHO kuitenkin ohitti toimivaltakysymyksen kokonaan, hylkäsi Järvisten valituksen ja vahvisti pakkolunastuksen päteväksi.

20. Järviset hakivat vielä myöhemmin KHO:n sanotun päätöksen purkamista, mutta tämän vaatimuksen KHO hylkäsi ottamatta perusteluissaan kantaa yhteenkään hakijoiden esittämään oikeudelliseen perusteeseen tai väitteeseen. Toisin sanoen purkppäätö oli täysin perustelematon.

21. Näihin ja moniin muihin ohjelmassa esitettyihin kysymyksiin olisi ollut hyvä saada KHO:n asianomaisen päätöksen tehneen kokoonpanon puheenjohtajan tai vaikkapa KHO:n presidentti Pekka Hallbergin lausunto tai mielipide. Ohjelman tekijät olivatkin pyytäneet haastattelua, mutta Hallberg tai kukaan muukaan KHO:n tuomareista ei ollut siihen suostunut.

22. Hallintolainkäyttö on monessa suhteessa aika kummallista menettelyä, jos sitä vertaa esimerkiksi yleisissä tuomioistuimissa käytävään riita-asian käsittelyyn. Yritän paneutua myöhemmin toisessa yhteydessä siihen, missä kohdin hallintoprosessia tulisi ainakin muuttaa. Voin yhtyä MOT-ohjemassa haastatellun professori Vesa Majamaan loppukaneettiin, jonka mukaan "ne periaatteet, joille hallintolainkäyttö nykyään rakentuu, eivät enää kestä kriittistä tarkastelua". Majamaa: "Eikä oikeastaan tarkastelua ensinkään."

23. Viime vuoden lopulla jätti mietintönsä ("Oikeudenkäynti hallintoasioissa") professori Olli Mäenpään johdolla työskennellyt hallintoprosessityöryhmä (OM:n mietintöjä ja lausuntoja 4/2011). Vilkaisin hieman sitä ja havaitsin oitis, että mietintö ei sisällä kovinkaan paljon uutta verrattuna nykyiseen hallintolainkäyttölakiin. Hallintoprosessia yritetään näköjään jatkossakin kehittää sellaisten periaatteiden pohjalta, joita ei voida nykymaailmassa enää hyväksyä. Menettely säilyisi edelleen selkeästi kirjallisena, kaksiasianosaissuhdetta ei vieläkään toteuttaisi ja lakiin ei otettaisi edelleenkään säännöksiä siitä, missä suhteessa tuomioistuin on sidottu asianosaisten esittämiin vaatimuksiin ja niiden perusteisiin. Lakiehdotuksesta puuttuvat kokonaan menettelyperiaatteita kuten esimerkiksi juuri kuulemisperiaatetta koskevat säännökset ja prosessinjohdosta säädettäisiin vain hyvin yleisellä tasolla ja ympäripyöreästi, vain muutamia puutteita tässä mainitakseni.

24. Minusta olisi korkea aika ryhtyä kehittämään hallintoprosessia niin, että sinä omaksuttaisiin samanlaiset periaatteet kuin riita-asioiden käsittelyssäkin koskien muun muassa suullista menettelyä, väittämistaakkaa ja prosessinjohtoa. Hallinto-oikeudet olisi integroitava vaikkapa 8-10 käräjäoikeuden yhteyteen ja väliasteen tuomioistuimeksi myös hallintoasioissa tulisi hovioikeus. Ylimmässä asteessa myös hallintoasioissa otettaisiin käyttöön samanlainen valituslupajärjestelmä kuin KKO:ssa.