107. Vähemmän EU:ta, enemmän Soinia

          Maisterisjätkällä on syytä myhäilyyn,

          mutta onko myös suomalaisilla, muillakin kuin persuilla...

EU-vaalien tulokset ovat sitten tiedossa, joten katsotaanpa hieman, miten vaaliveikkaukseni 4.6.-09/105 oikein onnistui.

Suomesta EU-parlamenttiin valittujen 13 mepin osalta ennustukseni osui aika hyvin kohdalleen, sillä nimilistassani oli 11 valituiksi tulleiden ehdokkaiden nimet. Tulos 11 oikein 13:sta mahdollisesta on minusta aika hyvä tulos politiikan harrastelijaseuraajalle. Ne kaksi, joita en osannut arvata, olivat Riikka Manner (keskusta) ja Carl Haglundun (rkp). Riikka Mannerin tilalle ennustin sdp:n Petra Paasilinnaa ja Carl Haglundin sijaan kokoomuksen Risto E.J. Penttilää. Valituksi tullut Haglund sai vain hieman yli 16 000 ääntä ja tuli ehdokkaiden henkilökohtaisessa paremmuuslistassa sijalle  28, kun taas Penttilä sai  lähes 51 000 ääntä ja sijoittui kymmenenneksi. Paavo Väyrysen avustaja Riikka Manner löi neljä keskustan kansanedustajaa.

Ääniharavat olivat juuri ne kolme, joita povasin, eli Timo Soini (130 000) Anneli Jäätteenmäki (80 000) ja Mitro Repo (71 000 ääntä), Annelin ja Mitron asetin tosin ennustuksessani eri järjestykseen. Soinin äänimäärä jäi uupumaan noin 20 000 ääntä Anneli Jäätteenmäen edellisissä EU-vaaleista saamasta äänimäärästä. Jäätteenmäki sijoittui siis toiseksi, vaikka menetti lähes puolet edellisten vaalien "sääliäänistään."

Äänestysprosentti 40,2 jäi ennustamaani (42 %) alhaisemmaksi. Tämä suosi vaalien yllättäjää eli RKP:tä, jonka ennustettiin yleisesti jäävän ilman edustajaa. Ruotsalaiset saivat kuitenkin äänestäjänsä hyvin liikkeelle.

Eri puolueiden välisen paikkajaon arvasin oikein vihreiden (2), persujen (1), kristillisten (1) ja vasemmistoliiton (0) osalta. Isojen puolueiden kohdalla sen sijaan ennustukseni meni hieman pieleen, sillä  arvioin, että kokoomus saisi kolmen sijasta neljä paikkaa, keskusta kolmen asemesta kaksi paikka ja demarit kahden asemesta kolme paikkaa.

Kristillisdemokraateille vaaliliitto perussuomalaisten kanssa oli todellinen lottovoitto, sillä yksin kristilliset eivät olisi saaneet sitä paikkaa, jonka Sari Essayah sai nyt vaaliliiton tuloksen johdosta. Itse asiassa  Timo Soinin ja Päivi Räsäsen junaileman vaaliliiton seurauksena kokoomus sai tavallaan neljä paikkaa, sillä valituksi tullut Sari Essayah liittyy EU-parlamentissa tiettävästi samaan konservatiivien (EPP) ryhmän kuin kokoomuksenkin mepit. Tämä näyttää jääneen monilta ammattikommentaattoreilta huomaamatta. EU-parlamentissa suomalaismepit eivät tietenkään edusta omia kotimaisia puolueitaan, vaan parlamentissa edustettuina olevia ryhmiä.

Puolueet tulivat vaaleissa maaliin seuraavassa ääniosuutta osoittavassa paremmuusjärjestyksessä (suluissa kunkin puolueen ääniosuus edellisessä EU-vaaleissa): kokoomus 23,7 (23,2), keskusta 19,0 (23,4), SDP 17,5 (21,2), vihreät 12,4 (10,4), perussuomalaiset 9,8 (0,5), RKP 6,1 (5,7), vasemmistoliitto 5, 9 (9,1), kristilliset 4,2 (4,3) ja muut  1,7 prosenttia. 

Kokoomus oli selvästi suurin puolue, vaikka sekin menetti hieman äänimääräänsä (menetys 7  000 ääntä) edellisiin vaaleihin verrattuna. Keskusta menetti ääniä selvästi enemmän kuin kokoomus eli 70 000 ääntä. Demareiden  ääniosuus laski 3,7 prosenttiyksikköä ja keskustan 4,4 prosenttiyksikköä. Tähän nähden on oikeastaan hyvin hämmästyttävää, miten useat lehdet  otsikoivat, että demarit kärsivät rökäletappion, mutta keskusta sai torjuntavoiton! Todennäköisesti mainittu torjuntavoittoajattelu perustuu siihen, että eräissä gallupeissa keskustan ennustettiin saavan äänistä vain noin 16-17 % ja kaksi paikkaa. Nyt keskustan paikkaluku on yhtä suuri kuin kokoomuksen lähes 4 prosenttia pienemmällä äänimäärällä.

Tälläkin tuloksella - siis selvällä vaalitappiolla äänimäärään perusteella laskettuna - Matti Vanhanen pelasti kuitenkin kasvonsa puolueen puheenjohtajana ja pääministerinä. Keskusta ja Vanhanen eivät kuitenkaan voi tuudittautua siihen, että keskustan kannatuksen lasku olisi nyt sivuutettu. Keskusta saa tehdä todella kovasti töitä, jos se aikoo vuoden 2011 tavoitella suurimman puolueen asemaa. Selvää on, että tavoite ei salli yhtään uutta naisjuttua Vanhaselta ja kumppaneilta. Sirkka Mertalaan ja hänen  esillä pitämiseensä Vanhanen joutuu turvautuu jatkossa entistä enemmän.

Kokoomukselle paikkaluvun menetys neljästä kolmeen oli suuri pettymys, vaikka Suomesta valittiinkin nyt yksi meppi vähemmän kuin edellisellä kerralla. Puolue piti neljän paikan säilyttämistä itsestään selvänä, mutta luultavasti esimerkiksi Kai Pöntisen maahanmuuttajia syyllistävät vaalimainokset ja Ari Vatasen sekoilevat lausunnot ilmastopolitiikan osalta pudottivat kokoomuksen äänimäärää kyseisen tavoitteen kannalta ratkaisevalla tavalla.

Vasemmisto menestyi vaaleissa kurjasti, sillä itse asiassa EU-parlamenttiin matkustaa nyt vain yksi demari eli Liisa Jaakonsaari. Kuten ennustin, vasemmistoliitto ei saanut yhtään paikkaa Esko Seppäsen lopetettua uransa. Demarit saavat kiittää sitoutumatonta Isä-Mitroa, että puolue sai edes 17,5 prosenttia äänistä. Suomen demareiden tappio on kuitenkin pientä verrattuna esimerkiksi Saksan sosiaalidemokraattien EU-valeissa kärsimään 11 prosenttiyksikön suuruiseen vaalitappioon.

Suomen työväen puolueen eli STP:n saaliiksi kertyi 0,2 prosenttia äänistä. Puolueen ääniharava, jos tätä ilmaisua nyt voi yleensä STP:n kohdalla käyttää, oli dosentti Johan Bäckman, joka sai  549 ääntä ja sijoittui 241 ehdokkaan listalla sijalle 143. Bäckman löi kommunistien presidenttiehdokkaanakin yksissä valeissa esiintyneen PekkaTiaisen, joka sai 251 ääntä. Vaaliblogissaan Bäckman piti tulosta omalta osaltaan erinomaisena ja oli erityisen iloinen siitä, että  hän sai Ahvenanmaaltakin kolme ääntä. Bäckmanin mukaan hänen ja kumppanien vetämä Suomen antifasistinen komitea (Safka)  sai vaaleissa  1 000 ääntä. Köyhien puolueen ääniosuus oli 0,3 prosenttia, mutta Suomen EU:sta eroamisen puolesta näissäkin vaaleissa kampanjoineen Itsenäisyyden puolueen vain  0,2 prosenttia.

Timo Soinin ja persujen voitto oli suunnilleen odotetun suuruinen sillä useimmat ennustivat persujen ja kd:n vaaliliiton saavan juuri kaksi paikkaa. Soini varamiehenä parlamenttiin valittiin Sampo Terho (ps), joka  seurannee Soinia Brysselissä vuoden 2011 eduskuntavaalien jälkeen. Pertti Veltto Virtanen hävisi - minusta onneksi - Terholle aika selvästi. Terho sai runsaasti Jussi Halla-ahon kannattajien ääniä.

Persujen listalta kannattaa huomata, että prosessioikeuden professori Erkki Havansi (sit., Helsingin yliopisto) löi niukasti kotkalaisen yrittäjän Freddy van Wonterghemin (sit., Punainen talo) äänimäärin 1 549 - 1 476. Kumpikin herroista hävisi kuitenkin selvästi laulaja Kike Elomaalle, joka sai lähes 2 500 ääntä. Myös irtoäänien keräämiseksi vaaliehdokkaiksi houkutellut julkkisehdokkaat menestyivät vaaleissa aika heikosti; heihin voidaan laskea esimerkiksi Jani Sievinen, Joona Puhakka, Johanna Korhonen, Päivi Storgård, Kari Peitsamo, Nina af Enehjelm ja Johanna Manninen. Ex-futaaja Atik Ismail (vas) keräsi yllättävän paljon ääniä eli  lähes 6  000 ääntä. Kansanedustajapariskunta Satu Taiveaho (sdp) ja Antti Kaikkonen (kesk) jäi myös rannalle.

Yllätys oli tv-toimittaja Petri Sarvamaan muhkea äänimäärä  27 000 ääntä, joka ei tosin riittänyt läpimenoon. Sarvamaa vei todennäköisesti paljon ääniä Risto E.J. Penttilältä, joka sai siis lähes 51 000 ääntä ja jäi vain parisadan äänen päähän läpi menneestä Eija-Riitta Korholasta. Minusta jo Sarvamaan ehdokkuus kokoomuksessa oli yllätys, sillä tv-esiintymisen ja -puheiden perustella pidin häntä lähinnä vasureiden kannattajana. Vaaleissa todella paljon rahaa satsannut Ukko Metsola hävisi Sarvamaalle reilusti, samoin kuin Pohjoisen nuori Heikki Autto. Mutta eduskuntavaaleissa Metsolalla ja Auttolla on hyvät mahdollisuudet menestyä.

Valituista 13 mepistä naisia on peräti kahdeksan ja miehiä siis vain viisi. Vihreistä valittiin kaksi naista (Hautala ja Hassi) ja myös varamiesedustaja on nainen (Cronberg). Nykyisin miehetkin äänestävät entistä useammin naisehdokkaita. Itsekin äänestin naisehdokasta, joka myös tuli valituksi. Olen koko ikäni ollut ns. liikkuva äänestäjä eli siis äänestänyt eri puolueiden ehdokkaita, yleensä opposition ehdokkaita. Ensimmäisissä vaaleissa, joissa pääsin äänestämään, eli vuoden 1966 eduskuntavaaleissa äänestin demariehdokasta, ja sdp saikin noissa vaaleissa  suurvoiton eikä Kekkonen voinut enää pitää sossuja hallituksen ulkopuolella. 

Olen äänestänyt kerran SMP:n samoin muistaakseni kunnallisvaaleissa 1970-luvun alussa kerran jopa SKDL:n ehdokasta. RKP:kin ehdokasta olen äänestänyt, mutta silloin olivatkin kyseessä vuoden 1994 presidentinvaalit ja ehdokkaana oli Elisabeth Rehn. Nuo vaalit olivat ensimmäinen ja samalla viimeinen kerta, kun osallistuin lehtien palstoilla  vaalikeskusteluun. Kannatin paikallislehdessä Rehniä ja arvostelin hänen vastaehdokastaan Martti Ahtisaarta tavalla, joka kuulemma herätti, luullakseni positiivista, huomiota myös Rehnin vaaliorganisaatiossa. Tuolloisessa kotikunnassa eli Ikaalisissa Rehn saikin enemmän ääniä kuin Ahtisaari, kun sen sijaan kaikissa Ikaalisten naapurikunnissa Ahtisaari löi Rehnin aika selvästi.

Olivatko eu-vaalit kaiken nähdyn ja kuullun mainonnan ja muun kohkaamisen arvoiset? Enpä tiedä. Käsittelin jo edellisessä vaaliblogissani 4.6. nro 105 sitä, edustavatko suomalaismepit parlamentissa ns. Suomen etua vai mistä oikeastaan on kyse. Mistä syntyy se vaikutusvalta, jota mepit välttämättä tarvitsevat voidakseen saada parlamentissa jotakin aikaan edustamansa jäsenkunnan tai vaikkapa nyt sitten Suomen ja suomalaisen äänestäjäkunnan hyväksi?EU-asiantuntija Esko Antolan mukaan vaikutusvalta edellyttää ainakin kahta asiaa. Ensiksikin mepin tulee hankkia itselleen arvovaltainen asema omassa poliittisessa parlamenttiryhmässään. Toiseksi mepin tulee omata tiettyä erityisosaamista ja asiantuntemusta joltakin alalta kuten esimerkiksi ympäristöä, maataloutta tai työelämää koskevissa kysymyksissä.

Jos ajatellaan esimerkiksi Timo Soinia, niin luulenpa, ettei hänellä tule olemaan kovinkaan vaikutusvaltaista roolia eu-parlamentissa sinä lyhyenä noin puolentoista vuoden aikana, jonka hän aikoo parlamentissa ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja viettää. Eihän Soinilla ole edes ole parlamentissa omankaltaistaan ryhmittymää, johon hän voisi luontevasti parlamentissa kuulua. EU-kriittiset ei ole mikään virallinen ryhmittymä, ja ennen vaaleja haviteltu Libertas-ryhmittymää ei saada kasaan, koska  ryhmällä tulee olla vähintään 25 jäsentä  seitsemästä eri maasta, jotta ryhmän saisi perustaa. Nämä edellytykset eivät käydyissä vaaleissa täyttyneet. Kaikissa muissa ryhmissä Soini todennäköisesti jää mielipiteineen ulkopuoliseksi ja siten ilman tarvittavaa vaikutusvaltaa.

Mikä sitten voisi olla se ala, jolla Soinilla olisi tarvittava erityisasiantuntemusta? En minä ainakaan tiedä. Omasta mielestään Soini voi olla kaikkien alojen asiantuntija, mutta siihen eivät toki riitä hänen sutkautuksensa tai eu-kriittisyytensä tai iskulauseensa "vähemmän EU:ta, mutta parempaa EU:ta." Ne ovat retoriikkaa ja tyhjiä sanoja ilman sisältöä. Kriittinen voi ja pitääkin olla eri asiakysymyksissä, mutta Soinin eu-kriittisyydessähän on kyse sitä, että hän vastustaa koko järjestelmää eikä sallisi minkäänlaisia rakenteellisia uudistuksia EU:n piirissä. Tällaisella populistisella kriittisyydellä tuskin on EU:n työssä kovin suurta käyttöä ja hyötyä lähes 800 suuruisen jäsenten ylivoimaisen enemmistön suhtautuessa positiivisesti EU:n kehittämiseen.

Timo Soini poliittinen populismi perustuu lähinnä iskulauseenomaisiin sutkautuksiin, joista osa periytyy jo Veikko Vennamon ja SMP:n ajoilta. "Sisulla ja sydämellä", "Unohdetun kansan puolesta" ja "Vanhat puolueet" olivat Veikko Vennamon tai joidenkin väitteiden mukaan itse asiassa Veikon vaimon Sirkan keksimiä iskulauseita. SMP:n väitettiinkin olevan lyhenne sanoista "Sirkka, Minä ja Poika." Soini on lanseerannut EU-politiikan yhteydessä julkisuuteen sanonnan "Missä EU, siellä ongelma" ja viimeksi sloganin "Vähemmän EU:ta, parempaa EU:ta."

Tosiassa perussuomalaiset ei ole "vanhojen puolueiden" vastakohtana mikään kovin nuori tai uusi puolue, vaikka se onkin perustettu virallisesti vasta 1995. Soini on vetänyt puoluetta tuosta asti ja hänen johdollaan persut ovat osallistuneet erilaisiin vaaleihin varmaankin reilusti toistakymmentä kertaa. Vasemmistoliitto ei ole paljoa perussuomalaisia vanhempi puolue, sillä se on perustettu vuonna 1990. Sitä paitsi puolue nimeltä Perussuomalaiset perustettiin SMP:n raunioille ja SMP puolestaan on perustettu jo 1950-luvun lopulla. Perussuomalaiset viettivätkin puolueensa 50-vuotisjuhlia viime vuonna kaikessa hiljaisuudessa, jottei olisi huomattu, että puolue oli tullut jo miehenikään. On siis aika harhaanjohtavaa, kun Timo Soini myös eilisissä vaalivalvojaisissa metelöi tuttuun tyylinsä, että perussuomalaiset olivat näissäkin vaaleissa ainoa vaihtoehto "Vanhoille puolueille." 

Timo Soinin EU-vaaleja kohtaan osoittama innostus ja taktiikka perustuu lähinnä vain siihen, että puolue tähtää vuoden 2011 eduskuntavaaleihin, joiden jälkeen se aikoo päästä hallituspuolueeksi. Tämän vuoksi Timo Soini kyllä edelleen puhuu EU-kriittisyydestä, mutta ei vaadi enää Suomen eroamaista EU:sta. Nyt hän hyväksyy EU:n, mutta vaatii parempaa EU:ta ja EU-politiikkaa. Soinin EU-parlamentin jäsenyys ja taktiikka varamiesedustuksineen on rakennettu pyrkimykselle lisätä hänen uskottavuuttaan vuoden 2011 eduskuntavaaleissa ja vuoden 2012 presidentinvaaleissa. Näenkin jo sielun silmin, miten puoluejohtajien vaalitentissä 2011 Timo Soini heristää muille puoluejohtajille sormeaan ja  selittää kuuluvalla äänellään, että "älkää nyt hyvät veljet ja siskot tule minulle tuollaisia puhuman, sillä onkohan kukaan muu tästä porukasta ollut jäsenenä EU-parlamentissa kuin minä."

Timo Soinin vaalislogan "vähemmän EU:ta, parempaa EU:ta" voitaisiinkin perussuomentaa sanonnaksi "vähemmän EU:ta, enemmän Soinia." Timo Soini aikoo olla EU-parlamentissa vain vähän aikaa, jotta aika olisi kypsä "enemmälle Soinille" eli persujen  ja Timo Soinin hallituskelpoisuudelle. Jos Soini viettäisi EU-parlamentissa pitemmän ajan, voisivat hänen peruskannattajansa alkaa puhua Brysselin herrasta.

87. Lautaskammo iski jälleen!

Tässä pöydässä riitti lautasia...

ja karjalanpiirakoita...

Kirjoitin 1.9.2008 blogissani aiheesta "Lautaskammo." Vertailin siinä pesäpallossa vanhastaan tunnettua ilmiötä ja Suomen uudessa ulkopolitiikassa esiintyvää uuslautaskammoa keskenään.

Yhteenvetona totesin seuraavaa.

- Sekä pesäpallossa että suomalaisen ulkopolitiikan johtamisessa tunnetaan ilmiö nimeltä lautaskammo. Ero on sinä, että pesäpallossa lautakammo vaivaa yhtä avainpelaajaan (lukkaria), mikä herättää yleisössä yleensä lähinnä vain myötätuntoa. Ulkopolitiikassa sen sijaan lautaskammoa tuntee suuri yleisö yhden avainpelaajan kansainvälisissä huippukokouksissa omaksuman lautastoiminnan takia; kyse on ns. kahden lautasen politiikasta. Sanottu avainpelaaja itse ei näytä lainaan huomioivan yleisön kammoksuvia reaktioita.

Tuolloin syyskuun alussa presidentti Halonen, pääministeri Vanhanen ja ulkoministeri Stubb olivat kaikki kolme lähdössä Brysselissä pidettyyn EU:n huippukokoukseen, jossa käsiteltiin Georgian kriisiä.

Ulkopoliittinen lautaskammo iski uudelleen tänään Prahassa järjestetyn EU:n ja Yhdysvaltojen huippukokouksen tuloksena. Sekä presidentti Halonen että pääministeri Vanhanen olisivat halunneet Suomen noudattaman kahden lautasen politiikan mukaisesti puhua kumpikin, mutta kokouksen tiukan aikataulun - työlounaan oli määrä kestää vain kaksi tuntia - kokouksen isäntämaan Tsekki epäsi Suomen puheenvuorot kokonaan.

Helsingin Sanomien mukaan kokousvalmisteluja seuranneet tahot kertoivat, että Suomen esittämällä kahden puheen vaatimuksella oli vaikutusta Halosen ja Vanhasen tippumiseen puhujalistalta. Ruotsin pääministeri Reinfeldt sen sijaan pääsi kokouksessa ääneen, samoin Viron pääministeri. Presidentin kansliasta ei kuulemma tahdottu uskoa, että että Suomen kahden lautasen politiikalla olisi ollut vaikutusta siihen, ettei suomalaisia päästetty puhumaan.

Hesari otsikoi asiasta otsikolla "Suomi sähläsi puheenvuoronsa Obama -huippukokouksessa." Yhdysvaltojen uusi presidentti Barack Obama osallistui ensimmäisen kerran sanotunlaiseen huippukokoukseen. Ehkä tämä oli syynä siihen, että sekä Halonen että Vanhanen pitivät itsepintaisesti kiinni siitä, että kummankin tulee saada käyttää Suomen puheenvuoro.

Suomalaisten reaktioita sählingin johdosta ei ole vaikea arvata ja niistä voi lukea HS:n verkkojulkaisun keskustelupalstalta. Keskusteluun oli ennen vuorokauden vaihtumista osallistunut jo 300 lukijaa, joista 99 % oli todella tuntenut lautaskammoa ja useimpien reaktiot olivat hyvin voimakkaita. "Tollo ja tositollo" on lievemmästä päästä oleva ilmaus, jota Halosesta ja Vanhasesta on lukijapalastalla tänään käytetty. Jotkut kirjoittajat epäilivät, että Vanhenen olisi saanut lounaspöydässä sanomansa Michelle Obamalle perille 69 -tyyppisellä tekstiviestillä.

Yhteiseen valokuvaan muiden kokoukseen osallistuneiden valtion johtajien kanssa Halonen ja Vanhanen sentään kumpikin laskettiin. Takarivissä hieman orvon näköisenä seisseellä Vanhasella näytti olleen päällä leveä kestohymy vielä sen jälkeen, kun muut olivat jo poistumassa kuvassa.

Suomen TV:lle Halonen sanoi, että jos hän olisi päässyt ääneen, hän olisi puhunut Afganistanin tilanteesta ja etenkin siellä käytävän sodan vaikutuksesta maan naisten asemaan. Vanhanen puolestaan totesi, että hän olisi puhunut talouskriisistä. Kumpikin oli kuulema saanut ilmaista lyhyesti Obamalle kantojaan kahdenkeskisessä rupattelussa Barck Obaman kanssa.

Vanhanen oli keskustellut Obaman kanssa talouskriisin hoidosta ja Suomen 1990-luvun laman opetuksista - toivottavasti Obama ymmärsi! Halonen puolestaan kertoi informoineensa Obamaa siitä, että Suomeen kannattaa tulla mieluummin kesällä kuin talvella, sillä talvella Suomessa on kylmää. Tällaisessa small talk -juttelussa oli siis Suomen valtiojohdon anti Yhdysvaltojen uudelle presidentille: kesällä meillä on lämpimämpää kuin talvella!

Ehkä tässä olisi ideaa jatkossakin: miksi yleensä mennä lainkaan paikan päälle huippukokouksiin, kun sekä presidentti että pääministeri voisivat kertoa suomalaisille Suomen TV:n välityksellä, mistä he olisivat puhuneet ja keskustelleet, jos he olisivat menneet kokoukseen ja päässeet ääneen. Paikan päällä puhumisen ja keskustelun voisi Suomen puolesta hoitaa ulkoministeri Alex Stubb, jolta tuo homma tuntuu käyvän sujuvasti ja vieläpä usealla eri kielellä.

Yksi vaihtoehto olisi, että Halonen ja Vanhanen esittäisivät huippukokouksessa saman puheen yhdessä duettona. Se vaatisi kirjoitettua puhetta, mutta paperistahan nuo näyttävät puhuvan aina muutenkin kansainvälisissä kokouksissa.

Olisiko tässä kenties lievennystä kansalaisia vaivaamaan ulkopoliittiseen lautaskammoon, joka tuntuu reaktioista päätellen vain pahenevan?

81. Uutisia Suomesta

Rantaelamaa...
Paikallisten joenrantaelamaa...

Lomareissu sujunut toistaiseksi hyvin, lamminta on vahan liikaakin meikalaiselle. Lento Helsinki-Bangkok oli ok, vaikka en saanutkaan bisnesluokan paikkaa. Kysyin tietenkin - piruuttani- lahtoselvityksessa tata asiaa, mutta Finnairin virkalija ei ollut kuulevinaankaan kysymystani. Han kuitenkin kertoi iloisena, etta koneessa on lahes 200 tyhjaa paikkaa ja etta han voi sijoittaa minut ihan hyvalle paikalle riville 28. Kun sitten esitin lippuni ja passini ja sain paikkakortin kateeni huomasin, etta paikkani oli melko takana rivilla 49! Se siita, mutta kun kone oli tosiaan puolityhja, mahduin nukkumaan pitkin pituuttani viiden hengen tyhjalla penkkirivistolla oikein hyvin.

Lomalle kuulee joitain uutisia myos Suomesta. Tassa muutama pikakommentti joistakin niista.

Paaministeri Matti Vanhanen ja hallitus joutuivat sitten vetamaan Matin Rukan hangilla kekkaamaan keppia merkitsevan tiukan elakeuudistuksen takaisin ay-liikkeen ja opposition vastustuksen vuoksi. Tatahan mina jo edellisessa blogissani vahan ennakoin. Kuulemma Vanhanen nayttelee Suomessa nyt elakekiistan voittajaa, mutta totuus on kylla se, etta Vanhasen hallituksen puolivaliriihen taysin yllttaen tuoman elakeuudistuksen ja kahden vuoden pakollisen elakeian pidennyksen takaisinveto oli Vanhaselle noyryyttava arvovaltatappio. Vanhanen vakuutti julkisuudessa ja eduskunnassa useaan otteeseen, etta hallitus ei peruuta yksimielista paatostaan, mutta ei mennyt kuin vajaa viikko, ja Vanhansen oli syotava sanansa. Vanhanen ei todellakaan ole mikaan Kekonen, ja tama episodi osoittaa, miten huono pelisilma Vanhasella on (myos) politiikassa.

Perussuomalaiset ovat nimenneet kaksi uutta eu:n parlamenttivaalien ehdokastaan. Toinen on maisteri Sampo Terho - en tunne - ja toinen prosessioikeuden professori Erkki Havansi, jonka tunnen. Jussi Halla-ahoa ei ainakaan viela nimetty ehdokkaaksi.

Professori Havansilla voisi ajatella olla hyvatkin mahdollisuudet tulla vaaleissa valituksi. Asiakysymyksissa osaamista varmasti riittaa vaikka muille jakaa, vaikka Erkki ei olekaan aiemmin poliitikassa esiintynyt. Miehella on ikaa jo 67 vuotta ja han jaa elokuun alussa elakkeelle. Havansi avasi vajaa kuukausi sitten netissa oman blogin, jossa han on jo ehtinyt kirjoittaa muutaman jutun. Havansi on suomalaisuusmiehia, joten han sopii senkin vuoksi hyvin persujen ehdokkaaksi.

Persut voivat saada vaaleissa lapi jopa kaksi ehdokastaan varsnkin jos Jussi Hallla-aho lahtee mukaan vaaleihin. Mutta olisiko Havansin kuitenkin pitanyt alkaa kampanjansa jo hieman aikaisemmin, voi olla. Havansi puolusti aikanaan - oliko se nyt 80-luvulla - yliopistossa suomenkielisten opiskelijoiden asemaa, kun ruotsinkielisille oltiin myontamassa sisaanpaasyssa helpotuksia. Vastalauseena Havansi erosi valintakoelautakunnan puheenjohtajan paikalta.

Jo 1970-luvun alussa muistetaan Havansin nakyva toiminta, kun han vastusti kirjoituksissaan vasemmistoradikaalien - naiden joukossa olivat mm. oikeusneuvos ja sittemin KKO:n presidentiksi kohonnut Olavi Heinonen ja professori Aulis Aarnio - yrityksia kansanvaltaistaa tuomioistuinlaitosta erilaisilla tempuilla, jotka olisivat merkinneet todellista vaaraa suomalaiselle demokratialle. Havansi osoitti purevan analyyttisilla artikkeleillaan, miten Olavi Heinosen ja kumppanien suunnitelmat olisivat romuttaneet kaytannossa tuomioistuinten riipumattomuuden.

KKO:n uuden oikeusneuvoksen nimitysasiassa ei ole kuulunut vielakaan mitaan virallista paatosta, vaikka nimitysasia on ollut vireilla jo parisen kuukautta. Olen pohtinut asiaa eri puolilta jo 3-4 blogikirjoituksessani taman alkuvuoden aikana.

Nyt kuulin, etta KKO olisi tehnyt - asiasta ei ole tietenkaan tiedotettu KKO:sta mitaan - jo 4.3. virkaesityksensa asiassa. Naiden tietojen mukaan KKO on esittanyt uudeksi jasenekseen hovioikeudenneuvos Jorma Rudankoa Vaasan hovioikeudesta. Rudanko on syntynyt v. 1953 ja on siis jo 55-vuotias. Nain ne ajat kuluvat, silla eihan siita ole kuin vasta 30 vuotta kun Jorma Rudanko oli auskultoimassa Kauhajoen tuomiokunnassa, jossa itse toimin tuolloin ukkotuomarina. Minulla ei ole tietenkaan entisesta auskultantista pahaa sanaa sanottavana - varovainen ja tarkka juristi, joka suoritti OTL-tutkinnon mutta ei ole muistaakseni julkaissut mitaan - henkilokohtaisesti, mutta kylla yleisemmalla tasolla on pakko arvostella KKO:n outoa nimityspolitiikkaa jalleen kerran.

Valinta kohdistui siis nyt ns. hovioikeuskiintioon. Tama merkitsi sita, etta monet muut patevat - Rudankoa varmaan paljon patevammat viranhakijat - saivat jaada ns. soittelemaan lehdella, kun valittavina oli reilusti yli 20 viranhakijasta vain 4-5 hovioikeustuomaria. Jos olisi tiedetty, etta nyt ollaan valitsemaan nimenomaan hovioikeustuomaria KKO:een, olisi eri hovioikeuksista varmaan ilmoittaunut virkaan ehka 10-15 Rudankoa tasoista tuomaria.

Eihan tallainen salaperainen- ja myhkainen rekrytointitapa ole tietenkaan mistaan kotoisin eika sovi KKO:n arvovallalle! Jos ei etukateen kerrota, mista kiintiosta valinta tullaan suorittamaan, pitaisi pyrkia valitsemaan todella patevin viranhakija vaikka eri hakijoiden keskinaisen patevyyden punninta onkin hyvin vaikeaa. Tassa rankingissa Rudanko tuskin olisi sijoittunut 7-8 patevimman hakijan joukkoon, johon minun kasitykseni mukaan olisivat kuuluneet esim. Frande, Fredman, Huovila, Koponen, Valimaa ja peri muuta, joiden nimet eivat nyt tassa kuumuudessa juolahda mieleen.

Tahan se KKO:n jasenten omituinen ja sisaanlampiava valintatapa sitten johtaa: KKO alkaa olla kohta taynna keskinkertaisia juristeja.Pitaisi ymmartaa, etta keskinkertaiset juristit valitsevat usemmiten aina omantasoisiaan uusia juristeja tuomioistuimeen, liian alykkaat ja itsenaiset lakimiehet jaavat tallaisessa systeemissa armotta ulkopuolelle. Esimerkiksi tohtorin tutkinnon suorittaneita viranhakijoita ei noteerata, jos ja kun edes tuomioistuimen paallikkotuomari on vain kandidaatin tutkinnon suorittanut. KKO:ssa alkaa olla paljon entisia yliopiston amanuensseja ja asssitentteeja, mutta professorit puuttuvat liki kokonaan. Taman sitten nakee valitettavasti KKO:n ratkaisuista ja niiden perusteluista; ratkaisujen taso riippuu tietenkin tuomareiden patevyydesta.

Mita virkaa on jollakin OTL-tutkinnolla, jos tutkinnon suorittaja ei ole julkaissut tutkimusalaltaan yhtaan ainoata artikkelia ammattilehdissa. Ei tietenkaan mitaan, mutta KKO:ssapa juuri nailla julkaisemattomilla tutkimuksilla tuntuu olevan erityisen suuri painoarvo!

Taytyy nyt viela kotomaahan palaamisen jalkeen tilta OM:sta KKO:n sanottu virkaesitys ja palata ehka sen pohjalta asian viela tarkemmin.

Kuulemma Helsingin HO:n presidentti Lauri Melander jaa joskus syksylla elakkeelle. Mutta ei huolta, silla seuraaja on jo kuulemma katsottu valmiiksi, tietenkin vain epavirallisesti. Melanderin tilalle Helsinkiin tulee Vaasan HO:n presidentti Mikko Konkkola. Kun Konkkola muutama vuosi sitten nimitettiin KKO:n jasenen virasta Vaasaan, ihmeteltiin asiaa yleisesti, silla Konkkolahan ei ollut toiminut aiemmin paivaakaan missaan hovioikeudessa eika myoskaan karajaoikeudessa. Hanen tuomarinuransa rajoittui 2-3 vuoden mittaiseen aikaan KKO:n oikeusneuvoksena.

Mutta Konkkola kuuluukin -Pauliine Koskelon tavoin - siihen valittuun kastiin, joka patevoityy korkeisiin tuomarin tehtaviin toimimalla kokonaan tuomioistuinlaitoksen ulkopuolella eli missapa muualla kuin OM:n lainvalmisteluosastolla. Siella Konkkolakin palveli muistaakseni lahes parikymmenta vuotta, suunnilleen yhta kauan ja samaan aikanaa kuin Pauliine Koskelokin. OM:n lainvalomisteluosastolta KKO:een tuli myos KKO:n ex-presidentti Leif Sevon.
Nykyisin Koskelo ja Konkkola - kuulemma - paattavat yhteistuumin suvereenisti, miten tuomioistuimia kehitetaan ja mita tuomioistuimista saa sanoa ja mita ei.

Tietenkin Konkkola oli myos Jorma Rudangon nimityksen takana, toisena takapiruna lienee toimnut oikeusneuvos Hannu Rajalahti. Ja jos Pauliine Koskelo sanoo, etta Mikko Konkkolasta tehdaan sitten Hgin HO:n uusi presidentti, ei muilla, ei edes maan hallituksella ja tasavallan presidentilla ole siihen kaytannossa nokan koputtamista. Nain se vain menee.

Eihan nailla puhtailla hallintovirkamiehilla ja ns. kirjoituspoytatuomareina lyhyen aikaa toimineilla juristeilla ole tietenkaan kovin paljon annettavanaan hovioikeuden presidentteina, tama on nahty niin momen monistuista kertaa aikaisemminkin. HO:n presidentiksi nimitettavalla pitaisi olla kokemusta paitsi hovioikeuden tyosta myos alioikeuden tuomarin tehtavista.

NO, jos Konkkola saa siirron Helsinkiin, niin Vaasan HO:n uudeksi pressaksi olisi tarjolla kokenut karaja- ja hovioikeustuomari, oikeusneuvos Hannu Rajalahti, joka on toinut aiemmin juuri Vaasan HO:ssa neuvoksena. Vaasan HO:ssa olisi hyva osata tarpeeksi hyvin ruotsia, ja se saattaa Rajalahtea vahan pelottaa. Jos Rajalahti ei hakisi Vaasaan, niin silloin ykkosehdokas Vaasan HO:n uudeksi pressaksi olisi hovioikeudenlaamanni Robert Liljenfeldt, todella taitava tuomari hankin.

Minullakin oli ilo toimia 1970-luvun lopulla Vasan HO:n jasenena jonkin aikaa. Vaasan hovioikeustalohan on ulkoisilta olosuhteiltaan selva ykkonen Suomessa. Presidentti Erkki Rintala nosti Vaasan HO:n uuteen kukoistukseen seka fyysisesti etta henkisesti 1980- ja 1990-luvulla.

Lautaskammo

Suomen kansallispeli on pesäpallo, jota pelataan kilpailumielessä ainoastaan Suomessa. Suomen mestaruudesta pesäpallossa on pelattu vuodesta 1922 lähtien. Pesäpallon kehitti Lauri "Tahko" Pihkala 1910-luvun lopulla lähinnä suojeluskuntien tarpeisiin. Pesäpallon katsottiin kehittävän monipuolisesti sotatantereilla tarvittavia taitoja, esimerkiksi pallon heittäminen muistuttaa käsikranaatin heittämistä. Monet pesäpallon pelaamiseen kuuluvat termit ovat saaneet nimensä sodankäynnistä: kuolema, palo, haavoittuminen, polttolinja, polttaminen, tappoheitto jne.

    

Pesäpallossa tunnetaan myös termi lautaskammo. Lautasella tarkoitetaan ympyränmuotoista alustaa, jonka kohdalle lukkarin (syöttäjän) heittämän tai oikeastaan nostaman heiton eli syötön on osuttava, jotta syöttö voidaan hyväksyä. Lukkari voi antaa pelissä useita vääriä syöttöjä ilman, että tässä olisi vielä kyse mistään lautaskammosta. Lautaskammosta voidaan puhua vasta sitten, kun lukkari antaa jatkuvasti vääriä syöttöjä ja hän pelkää jo etukäteen tätä. Lautaskammo muistuttaa hieman korkeus- tai seiväshyppääjän rimakauhua, mutta lautaskammon syynä ovat lähes aina psykologiset tekijät ja se voi osoittautua kauan jatkuvaksi tai jopa pysyväksi ilmiöksi. Tunnetaan tapauksia, joissa aiemmin  erinomaisesti pelannut huipputason lukkari on ollut lautaskammon takia kykenemätön jatkamaan lukkarina ja hänet on jouduttu siirtämään muille pelipaikoille.

    

Myös suomalainen ulkopolitiikka on monessa suhteessa omalaatuinen ilmiö, vaikka ulkopolitiikkaa, toisin kuin pesäpalloa, harjoitetaan toki muissakin maissa. Tässä yhteydessä käsittelen ulkopolitiikastamme kuitenkin vain yhtä outoa ilmiötä, joka sekin liittyy lautaseen tai oikeammin sanottuna lautasiin. Kyse on ns. kahden lautasen politiikasta tai käytännöstä, jota Suomi harjoittaa ulkopolitiikassaan ja EU-politiikassaan.

   

Suomen perustuslain mukaan ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. EU:n päätöksenteon osalta perustuslaissa sen sijaan sanotaan, että valtioneuvosto vastaa Euroopan unionissa tehtävien päätösten kansallisesta valmistelusta ja päättää niihin liittyvistä Suomen toimenpiteistä, jollei päätös vaadi eduskunnan hyväksymistä. EU-politiikkaa johtaa Suomessa siis pääministeri, ei presidentti.

   

Nämä säännökset ovat heijastuneet Suomen edustukseen Eurooppa-neuvostossa pidetyissä huippukokouksissa, joissa kullakin jäsenmaalla on oikeus kahteen osallistujaan. Useimmilla mailla on kokoussalissa pääministeri tai presidentti ja ulkoministeri. Suomen presidentti Halosella on kuitenkin ollut tapana osallistua huippukokouksiin silloinkin, kun niissä on käsitelty vain EU-politiikkaan kuuluvia asioita, joissa hänellä ei siis ole toimivaltaa. Silloin hänen vierellään salissa istuu pääministeri, joka on Suomen valtuuskunnan puheenjohtaja. Valtuuskunnan mukana matkustava ulkoministeri joutuu siis odottelemaan kokoussalin ulkopuolella. Huippukokousten illallisille Suomelle on jouduttu kattamaan kaksi paikkaa eli lautasta, siis sekä presidentille että pääministerille. Useimmat muut maat tyytyvät illallisilla yleensä vain yhteen lautaseen.

  

Tänään Brysselissä pidettävään EU:n huippukokoukseen ovat em. doktriinin mukaan matkustaneet Suomesta jälleen presidentti, pääministeri ja ulkoministeri. Asialistalla on vain yksi asia, joka koskee tasavallan presidentin toimivallan ulkopuolelle rajattua asiaa eli EU:n suhtautumista Georgian kriisiin ja Venäjän ja EU:n suhteita. Kokouksen jälkeen ei pidetä illallisia, joten kolmen lautasen ongelma ei nouse nyt konkreettisesti esille.

   

Georgia-kokouksessa voidaan sen sijaan puhua tuoliongelmasta tai -leikistä. Kyseessä on kiusallinen tilanne, sillä EU:sta ei ole ainakaan etukäteen luvattu Suomelle salissa kolmea tuolia. Tämä voi johtaa siihen, että kolmesta suomalaisesta osanottajasta voi päättäjien pöydästä joutua pysyttelemän poissa ulkoministeri Alexander Stubb. Ulkoministerimme on kuitenkin osallistunut Eyjin puheenjohtajana suomalaisista kaikkein keskeisimmin Georgian sodan lopettaneen tulitaukosopimuksen valmisteluun ja yleensä Georgian kriisin ratkaisuyrityksiin.

    

Nolo tilanne ei tunnu lainkaan harmittavan presidentti Halosta, joka halunnee omalle paikalleen myös kokouksen jälkeen otettavassa perinteissä EU-maiden johtajien ryhmäkuvassa. Halonen ei siis näytä tuntevan minkäänlaista lautaskammoa. Huippukokouksen edustamiskiista muistuttaa sisäministeriön kansliapäällikön nimityksestä syntynyttä kiistaa, jossa presidentti Halonen käveli hallituksen yksimielisen nimitysesityksen ylitse ja nimitti oman ehdokkaansa virkaan, vaikka hän ei joudukaan työskentelemään yhdessä kansliapäällikön kanssa. 

      

Presidentti Halosta ei tunnu tippaakaan huolestuttavan, että hänen halunsa pitää itsepäisesti kiinni perustuslaillisista valtaoikeuksistaan ja ulkopolitiikan johtamisesta jopa vastoin perustuslain kirjainta tulee aivan ilmeisesti johtamaan hänen toimikautensa päätyttyä tasavallan presidentin toimivaltuuksien merkittävään supistamiseen. Presidentiltä edellytettävään arvojohtajuuteen Halonen ei ole kyennyt.

   

Zusammenfassung. - Sekä pesäpallossa että suomalaisen ulkopolitiikan johtamisessa tunnetaan ilmiö lautaskammo. Ero on siinä, että pesäpallossa lautaskammo vaivaa yhtä avainpelaajaa, mikä herättää yleisössä yleensä lähinnä vain myötätuntoa. Ulkopolitiikassa sen sijaan lautaskammoa tuntee suuri yleisö yhden avainpelaajan kansainvälisissä huippukokouksissa omaksuman lautastoiminnan takia; avainpelaaja itse ei näytä lainkaan huomioivan yleisön kammoksuvia reaktioita.