813. Tuomioistuimissa tietotekniikkaongelmia

1. Valtiontalouden tarkastusvirasto (VTV) on suominut tähän mennessä jo useaan kertaan valtionhallinnon eri sektoreiden it-ogelmia moittien muun muassa ministeriöiden tai virastojen ohjelmisto- ja järjestelmähankintoja ja hankkeita tuloksettomuudesta. Kaikkien tuntemat terveydenhuollon it-ongelmat ovat johtuneet it-alan ja terveydenhuollon joustamattomista ja puutteellisista käytännöistä. Niiden yhteensovittaminen on vaikuttanut usein ylivoimaiselta. Ongelmat ovat aiheutuneet esimerkiksi alan rakenteellisista vinoutumista eli siitä, että ohjelmistotuottajilla on liian vahva asema ja asiakkailla liian heikko. Valtionhallinnon tietetotekniikan kehittäminen on niellyt kymmeniä miljoonia euroja, mutta monet uudistushankkeet ovat edelleen kesken eikä jo käyttöön otettuihin uudistuksiin ole oltu aina tyytyväisiä.

http://www.tietoviikko.fi/cio/valtion+ithankkeet+karsivat+kroonisesta+myohastelysta/a908800

2. Myöskään oikeuslaitos ja tuomioistuimet eivät ole säästyneet tietotekniikkaongelmilta. Ongelmia on ilmennyt esimerkiksi puolisen vuotta sitten käyttöön otetun rikostuomiosovelluksen kehittämishankkeen eli ns. Ritu-järjestelmän tiimoilta. Ritun tavoitteena on ollut tukea ja helpottaa rikosjutuissa annettavien tuomioiden tuottamista ja arkistointia. Ongelmista uutisoitiin tänään Yle Uutisten verkkosivulla sekä TV1:n pääuutislähetyksen (klo 20.30) oikein ykkösuutisena. Uutisjuttuun pääsee käsiksi tästä.

3. Täytyy aluksi todeta, että ko. uutisjuttu on suoraan sanottuna tehty kuin "juosten kustu". Jutusta ei kunnolla selviä, mikä tuo Ritu oikeastaan on ja millaisia ongelmia sen käytössä on ilmenyt ja mistä ongelmat tarkkaan ottaen. Toimittaja, joka ei ole  - syystäkin - laittanut nimeään verkkosivulla julkaistun jutun alle, ei näytä olevan oikein jyvällä asiasta tai tuomioistuinasioista ylipäätään. Hän käyttää jutussaan katupoikamaisia sanontoja, jollaisia julkisin varoin ylläpidetyssä tiedotusvälineessä ei olisi vakavasta asiasta puhuttaessa sopivaa käyttää. Toimittaja puhuu esimerkiksi "linnareissuista", "rötöstelijöistä", rikoksentekijöiden "livahtamisesta kuin koira veräjästä", siitä, ettei uudistus ole mennyt oikein "putkeen" jne. Toimittaja ei tunnu tietävän alioikeuden virallista nimeä, vaan sanoo, että ongelmia on esiintynyt muissakin "raastuvissa" Rovaniemenä myöten.

4. Myöskään toimittajan juttua varten suorittamista haastatteluista ongelmat ja niiden syyt eivät selviä, haastateltujen henkilöiden lausumat ovat varsin sekavantuntuisia.  Helsingin käräjäoikeuden rikosasioiden osastojohtajana toimiva tuomari Jaana Helander kertoo välitosakkeen "Pahimmassa tapauksessa vaarallista rikollista ei saada vankilaan" alla, että pahin skenaario on se, että "vaarallista rikollista ei saada vankilaan suorittamaan rangaistusta, vaan hän on vapaana ja aiheuttaa kenties lisää ongelmia yhteiskunnalle". Helanderin lausuma, jonka mukaan "se on ankaroittava seikka, että aikaisemmat tuomiot eivät näy rikosrekisterissä", vaikuttaa käsittämättömätlä, ainakaan minulle tuon lausahduksen merkitys ei avautunut. Mutta oli asian käsittelyjärjestelmä sitten millainen tahansa, niin todella "vaarallista rikoksentekijää" ei toki saisi laskea vapaalle jalalle odottamaan tuomion antamista, itse asiassa hänet olisi syytä määrätä vangittavaksi jo ennen käräjäoikeuden pääkäsittelyä. Haastattelusta  ilmeni, että oikeastaan käräjätuomari ei ole edes vakavissaan, vaan hän myönsi toimittajalle maalailevansa vain uhkakuvia, sillä hänen kertomistaan "moisista tapauksista ei ole toistaiseksi tietoa"! Voidaanko näin "värikkään lennokkaisiin" lausumiin ylipäätään suhtautua vakavasti?

5. Ritu-järjestelmää vaivaavien ongelmien sisältö ja syyt eivät selviä myöskään laamanni Eero Takkusen lyhyestä lausunnosta. Takkunen valittelee vain, että "tuomion laatiminen on niin vaikeata ja hankalaa, menee monta monta kertaa uusiksi ja tuomion antaminen viivästyy". Laamannin lausunnosta saa käsityksen, jonka mukaan hänen johtamassaan käräjäoikeudessa rikosjutut päättyvät lähes säännönmukaisesti kansliatuomion antamiseen - tuomion antamista lykätään vähintään kuukaudella - vaikka lain mukaan pääsääntönä on tuomion antaminen heti pääkäsittelyn päättyessä. "Aikaisemmin tiedettiin, että tuomio annetaan kuukauden kuluttua, ja se annettiin kuukauden kuluttua", sanoo Takkunen. Nyt sen sijaan voi Takkusen mukaan käydä niin, että "tuomion laatimiseen menee pari-kolme kuukautta". Se, miten tämä johtuisi uudesta "Ritusta", ei lausunnosta selviä.

6. Ota tästä sitten selvää! Ulkopuolisen on toimittajan jutun tai laamannin jokseenkin epämäräisen lausunnon perusteella vaikea päätellä, mistä epäkohdat ja viivästykset oikeastaan johtuvat, tuomion antajista eli tuomareista vai uudesta järjestemästä eli siitä peijakkaan "Ritusta". Ehkäpä joku käräjätuomari tai muu asiaa todella tunteva voisi valaista asiaa hieman tarkemmin?

7. Helsingin käräjäoikeuden laamanni ja sen osastonjohtajat näyttävät haluavan vierittää syyn "linareissujen lykkäytymisiin" eli tuomioiden antamisessa ilmeneviin viivästyksiin yksinomaan Ritu-järjestelmän kehittäjälle ja ylläpitäjälle eli oikeusministeriölle.  Ritu-kehittämishanketta varten pantiin vuonna 2012 pystyyn laaja organisaatio, jonka ohjaustyhmä jaettiin kahtia eli johtoryhmään ja toisaalta sisältö- ja muutoshallintaryhmään. Näissä ryhmissä on ollut OM:n virkamiehiä, tuomareita ja muuta virkamieskuntaa rutosti, koko hankkeen napamiehenä on toiminut oikeusministeriön hallitusneuvos Heikki Liljeroos. Kehittämishankkeen tavoitteet ja tehtävät ilmenevät tästä.

8. Hallitusneuvos Liljeroos ei kuitenkaan halunnut ottaa ongelmia täysin oikeusministeriön piikkiin, sillä hänen mukaansa itse järjestelmässä olisi ainoastaan "pieniä viilauksen tarpeita". Ongelmat johtuvat Liljeroosin mukaan suurimmaksi osaksi järjestelmää käyttävästä henkilöstöstä, joka ei ole kaikissa käräjäoikeuksissa valmistautunut riittävän hyvin uuden järjestelmän käyttöönottoon. Tästä taas kantavat vastuun käräjäoikeuksien päällikkötuomarit, Helsingissä siis laamanni Takkunen. Kun Ritun kehittämiseen on osallistunut tuomareita myös käräjäoikeuksista samoin kuin käräjäsihteereitä, vaikuttaa hieman oudolta, ettei järjestelmän käyttämisessä nyt havaittuja puutteita ole sunnitteluvaiheessa osattu ottaa huomioon.

9. Tässä sitä siis ollaan! Jo kauan sitten aikansa eläneen asiankäsittelyjärjestelmän (Sakari 1980-luvulta) uudistusta on odoteltu vuosikausia. Sitten kun Sakari vihdoin ja viimein saadaan korvatuksi Ritulla, niin ilmenee, että eihän tämä Ritukaan toimi kunnolla! Tämä on kovin tuttua valtionhallinnon tietoteknikkauudistuksista puhuttaessa. Ritun kehittäminen on maksanut tähän mennessä jo kuusi miljoonaa euroa, mitta "pientä laittoa" se tuntuu edelleen vaativan. Järjestelmää on kuulemma tarkoitus "kehittää edelleen" ensi vuonna. Sillä välin ministeriö ja käräjäoikeuden tuomarit kiistelevät keskenään siitä, mistä Ritun ongelmat oikein johtuvat.

10. Itse en oikein jaksa uskoa, että Ritu-järjestelmä yksin voisi viivästyttää rikostuomioiden antamista niin merkittävällä tavalla kuin Ylen uutisjutussa annetaan ymmärtää. Pohjois-Suomen käräjäoikeuksissa on valitettu lähinnä sitä, että Ritu pakottaisi tuomareita kirjoittamaan kaikki tuomiot kaavamaisesti,  joka ei aina ole käsillä olevan jutun kannalta tarkoituksenmukaisin tapa, sen sijaan järjestelmästä ei ole väitetty aihautuvan viivästymistä tuomioiden antamisessa. Aiheutuisiko järjestelmästä ongelmia lähinnä vain sellaisissa tapauksissa, joissa tuomion antamista lykätään päääsittelyn päättymisen jälkeen viikko- tai jopa kuukausikaupalla eli kansliatuomio-tapauksissa? Tuollainen käytäntöhän meille on valitettavasti päässyt vallalle lähestulkoon kaikissa hiemankin laajemmissa asioissa ja riita-asioiden lisäksi myös rikosjutuissa. Selvää joka tapauksessa on, että Ritu-järjestelmä ei estä hyvin perusteltujen ratkaisujen laatimista.

806. Asfalttikartellijutussa kansliatuomio

Käräjäoikeuden tiedotustilaisuus tänään, kuva Petteri Paalosmaa/Uusi Suomi

1. Olen arvostellut jo pidemmän aikaa suomalaisten tuomioistuinten käytäntöä kansliatuomioiden antamisessa. Yksi epäkohta on se, että huolimatta laissa olevista määräajoista, joiden kuluessa kansliatuomio on annettava, sanottuja aikoja ei käytännössä noudateta, vaan ne yleensä ylitetään ja useimmiten vieläpä reippaasti.  Vaikka syytetty olisi vangittuna, kuten esimerkiksi Ulvila-jutussa on asian laita, tuomion antamista saatetaan lykätä kuukausikaupalla. 

2. Toinen epäkohta, josta nyt on tarkoitus puhua, liittyy kansliatuomioiden antamiseen. Kansliatuomiota ei Suomessa julisteta,  eli tuomion laatineet tuomarit eivät vaivaudu tulemaan henkilökohtaisesti oikeuteen antamaan tuomiota eli kertomaan tuomion pääsisältöä. Menettely on yksinkertaisesti sellainen, että esimerkiksi oikeuden kanslistit määrätään jakelemaan valmiiksi printattuja paksuja tuomionippuja niitä "saalistaville" median edustajille. Tuomareita, jotka vastaavat tuomion sisällöstä, ei näy tuomioita näin annettaessa mailla eikä halmeilla. He ovat yleensä poistuneet varmuuden vuoksi oikeustalolta kokonaan ja pysyttelevät visusti puhelimen ja median ulottumattomissa, elleivät pakene raskaan uurastuksen jälkeen Kanarian saarille tai kaukomaihin. On selvää, että tällainen käytäntö ei ole oikeudenkäynnin julkisuuden kannalta asianmukaista. Tuomareiden on kannettava vastuu tuomioistaan ja tämän tulee myös näkyä käytännössä. Tuomituilla ja asianosaisilla yleensä on oikeus nähdä tuomarinsa ja kuulla heidän perustelunsa.

3. Olen kritisoinut suomalaista käytäntöä ja oikeuskulttuuria puheena olevassa suhteessa yhdessä Petri Martikaisen kanssa kirjoittamassamme kirjassa "Tuomion perusteleminen" (2010), ks. sivut 130-137. Olemme esittäneet kirjassa kansliatuomion antamismenettelyn järkevöittämistä tähän tapaan: 

Oikeudenkäynnin julkisuutta voitaisiin edistää, jos kansliassa valmiiksi laadittu tuomio julistettaisiin eli sen sisältö selostettaisiin pääkohdittain oikeuden istunnossa, johon asianosaisilla ei olisi velvollisuutta, vaan ainoastaan tilaisuus tulla saapuville. Tilaisuus olisi julkinen myös yleisölle ja medialle. Valmiiksi kirjoitetut tuomiot jaettaisiin ko. istunnossa asianosasillille samoin kuin tiedotusvälineiden edustajille. Vastaavanlainen menettely voitaisiin ottaa käyttöön myös hovioikeuden ja korkeimman oikeuden tuomioiden julkistamistapana. Näin voitaisiin menetellä myös silloin, kun asia on ratkaistu ylioikeuden kirjallisessa menettelyssä. Ratkaisun julistamistilaisuudessa asianosaisille voitaisiin varata tilaisuus esittää tuomareille tuomion sisältöä koskevia selventäviä kysymyksiä.

Ehdotettu uudistus lisäisi merkittävästi oikeudenkäynnin avoimuutta ja vahvistaisi tuomitsemistoimintaa kohtaan tunnettavaa luottamusta. Useimmissa maissa samoin kuin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa ja EU-tuomioistuimessa noudatetaan sanotunlaista käytäntöä. Suomalainen käytäntö, jossa tuomarit heti pääkäsittelyn päättymisn jälkeen ikään kuin katoavat kulisseihin haluamatta tulla julkisesti kertomaan ratkaisustaan ja niiden perusteista, on kansainvälisessä vartailussa poikkeuksellinen.

4. Tästä asiasta ja uudistusehdotuksesta olen kirjoittanut muutaman kerran myös blogijutuissani. Voimassa oleva lainsäädäntö ei estä menettelyn uudistamista ehdotetulla tavalla, mutta käytännössä kansliatuomioiden antamisesssa ei ole kuitenkaan tapahtunut muutosta.

5. Tänään tapahtui kuitenkin "kummia", kun Helsingin käräjäoikeus piti erityisen tiedotustilaisuuden niin sanotussa asfalttikartellijutussa antamiensa tuomioiden johdosta. Käräjäoikeus tuomitsi Lemminkäisen ja jutuissa myös vastaajina olleet seitsemän muuta asfalttiyritystä maksamaan noin 37,4 miljoonan euron vahingonkorvaukset 40 kunnalle, ainoastaan Kemin kaupungin korvausvaatimukset hylättiin kokonaan. Suomen valtion ajama kanne sen sijaan hylättiin. Valtio velvoitettiin kuitenkin maksamaan korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista yhteensä noin 2,6 miljoonaa euroa viivästyskorkoineen asfalttiyrityksille. Kartellin suurin yritys eli Lemminkäinen joutuu maksamaan  vahingonkorvauksia yksin noin 15 miljoonaa euroa. Tämän lisäksi Lemminkäinen tuomittiin yhteisvastuullisiin vahingonkorvauksiin muiden asfalttifirmojen kanssa, mikä voi nostaa Lemminkäisen korvausvastuun jopa 34 miljoonaan euroon. Lemminkäinen antoikin heti tulosvaroituksen kartellikorvausten takia.

6.  Olin ensin siinä käsityksessä, että käräjäoikeuden tuomioiden sisältöä tänään esitellyt laamanni Eero Takkunen olisi toiminut jutuissa itse puheenjohtajana. Myöhemmin ilmeni, että Takkunen toimi tilaisuudessa ainoastaan eräänlaisena "spokesmanina" eli hän ei ole ollut itse mukana käräjäoikeuden kokoonpanossa. Minusta ratkaisun tehneiden tuomareiden olisi ilman muuta pitänyt astua esiin ja esitelllä ratkaisuja ja vastata esitettyihin kysymyksiin. On tässä kulttuurissa siis näköjään vielä paljon kehittämistä, mutta ei nyt kuitenkaan tyrmätä tämän kauneusvirheen takia käräjäoikeuden tiedotustilaisuutta kokonaan. 

7. Yle Uutiset seurasi tiedotustilaisuuutta hetki hetkeltä. Ylen raportti tilaisuuden kulusta löytyy tästä.

7. Vaikka oikeus ja oikeudenkäyntimenettely muuttuu, jos ylipäätään muuttuu,  vain hyvin hitaasti, niin tämä tapaus osoittaa, että aina kannattaa kuitenkin yrittää aikaansaada muutoksia ja kritisoida tuomioistuinten ja muiden lainkäyttöelinten usein luutuneita ja aikansa eläneitä käytäntöjä ja tehdä samalla rakentavia muutos- ja korjausesityksiä. Joskus se sinnikkyys sitten palkitaan! Oikeuskulttuuri voi pikku hiljaa muuttua ja sitä voidaan yrittää muuttaa.

8. Nyt kun pää on saatu auki, niin voimme jäädä odottelemaan, että muut tuomioistuimet - myös hovioikeudet ja korkein oikeus - seuraisivat maamme suurimman tuomioistuimen eli Helsingin käräjäoikeuden antamaa esimerkkiä ja ryhtyvät pitämään merkittävissä jutuissa tuomion sisältöä koskevia tiedotustilaisuuksia. 

9. Seuraavan kerran oikeuskulttuurin kyseiselle muutokselle tarjoutuu oiva tilaisuus esimerkiksi Porissa, jossa Satakunnan käräjäoikeus antaa 12.12. tuomionsa Ulvila-jutussa. On syytä toivoa ja suorastaan vaatia, etteivät käräjäoikeuden tuomarit "pakene" tai piiloudu, vaan tulevat reilusti asianosaisten ja yleisön eteen kertomaan tuomionsa pääkohdat ja niiden perustelut, joiden laatimiseen oikeus on varannut aikaa reilut kaksi kuukautta.

797. JSN:n päätös käräjäoikeuden laamannin kanteluun

1. Sanomalehti Kalevassa julkaistiin 9.8.2013 toimittajan kolumni, jossa kirjoitettiin kriittiseen sävyyn (Satakunnan) käräjäoikeuden laamannista. Tuomari kanteli kirjoituksesta Julkisen sanan neuvostolle (JSN).  Neuvosto katsoi 6.11.2013 lehdelle antamassaan vapauttavassa päätöksessä (äänestys 11-1), että merkittävänä tuomiovallan käyttäjänä tuomarin oli kestettävä ammattirooliinsa kohdistuva kovakin arvostelu. JSN:n mukaan kritiikki ei ollut niin kohtuutonta, etteikö siihen olisi voinut vastata omalla kannanotolla. Kolumnin kritiikki kantelijan ammattitaitoa kohtaan oli tosin ollut osin huonosti perusteltu. Tämä ei kuitenkaan neuvoston mielestä ollut niin kohtuutonta, etteikö siihen olisi voinut vastata kantelijan omalla kannanotolla. JSN:n mukaan Kaleva ei ollut rikkonut hyvää journalistista tapaa.

JSN:n päätös 5241/SL/13

2. Kantelija oli toiminut Oulun käräjäoikeuden puheenjohtajana Riihi-säätiön oikeudenkäynnissä. Nykyisin hän on Satakunnan käräjäoikeuden laamanni ja toimii käräjäoikeuden puheenjohtajana vireillä olevassa Ulvilan surmajutussa Porissa. Kantelu kohdistui Kalevassa 9.8.2013 julkaistuun kolumniin "Riihi-säätiön tuomari Ulvilan surman ratkojana". Kantelija piti kolumnia niin ilkeämielisenä, häpäisevänä ja loukkaavana, että virheiden korjaus tai vastine olivat hänen mielestään mahdottomia vaihtoehtoja.

Kalevan kiistanalainen kolumni löytyy tästä.

3. Olen itse kirjoittanut Oulun käräjäoikeuden tuomari Martti Juntikan puheenjohdolla Riihi-Säätiön jutussa antamasta tuomiosta blogijutussa nro 600/30.5.2012 "Riihi-Säätiön rikosjutun (KKO 2012:53) kummalliset vaiheet". Viittaan ko. kirjoituksessa esittämääni kritiikkiin, joka kohdistui lähinnä käräjäoikeuden käsittelyn pitkään kestoon ja erityisesti käräjäoikeuden tuomion perusteluihin; hovioikeuskaan ei säästynyt kokonaan kritiikiltäni.

4. Kantelija oli toki oikeassa siinä, että Oulun käräjäoikeuden Riihi-Säätiön jutussa antama tuomio "kelpasi" hovioikeuskäsittelyn pohjaksi, toisin sanoen juttua ei palautettu takaisin käräjäoikeuteen kuten yleensä tapahtuu, jos käräjäoikeuden havaitaan tehneen sellaisen karkean oikeudenkäyntivirheen (tuomiovirhe), jonka voidaan otaksua vaikuttaneen jutun lopputulokseen. Mutta kun lukee käräjäoikeuden tuomion perustelut ja syyttäjien niiden osalta hovioikeudelle esittämän kritiikin, niin eipä tuomion perusteluja voi toisaalta missään nimessä kehuakaan. Syyttäjien esittämä kritiikki oli minusta täysin perusteltu. 

5. Miksi sitten Rovaniemen hovioikeus ei puuttunut omassa tuomiossaan käräjäoikeuden perustelujen heikkoon laatuun? Hovioikeuden kokoonpanossa on nähtävästi istunut "herrasmiehiä" ja/tai lempeitä naistuomareita, jotka eivät kovin herkästi rupea moittimaan alituomareiden työn laatua, vaikka syytä ehkä olisikin; näin ajattelisin. Oikeuskäytännössä on kuitenkin aika usein katsottu, että jos alioikeuden tuomion perustelut havaitaan joko hovioikeudessa tai korkeimmassa oikeudessa puutteellisiksi tai epäselviksi, kysymyksessä on sellainen virhe, joka johtaa tuomion kumoamiseen ja jutun palauttamiseen käräjäoikeuteen. Toisinaan jopa lainvoimainen tuomio on voitu purkaa, jos oikeus on laiminlyönyt perusteluvelvollisuutensa tai ratkaisun perustelut ovat olennaisesti puutteelliset. Viittaan ratkaisuun KKO 1999:84, jossa korkein oikeus katsoi,  että alempien instanssien päätösten perustelut eivät  täyttäneet niiltä lain mukaan edellytettäviä vaatimuksia. Tätä puutetta korkein oikeus piti OK 31:1:n 4 kohdan mukaisena menettelyvirheenä, siis perusteena, jonka johdosta lainvoimainen tuomio voitiin kumota.

6. Ylemmän oikeuden on harkitttava kussakin tapauksessa erikseen, onko jutun palauttaminen perustelujen uudelleen laatimista varten tarkoituksenmukaista. Jos asia on laaja ja sitä on jo alemmassa oikeudessa käsitelty pitkään ja hartaasti ja oikeudenkäyntikulut ovat kasvaneet suuriksi, olisi jutun palauttaminen takaisin alempaan oikeuteen mainitusta syystä asianosaisten ja yleensä prosessiekonomian kannalta epätarkoituksenmukaista. Kun Riihi-Säätiön juttua oli käsitelty ensin esitutkinnassa ja sen jälkeen syyteharkinnassa ja sitten käräjäoikeudessa jo seitsemän vuoden ajan, ei jutun palauttaminen olisi tietenkään ollut Riihi-Säätiön tapauksessa järkevää. 

7. Tämä lienee se syy, minkä vuoksi hovioikeus "armahti" käräjäoikeuden eikä ryhtynyt moittimaan sen antaman tuomion perusteluja. Käräjäoikeus tai sen puheenjohtaja ei voi kuitenkaan kovin paljoa "elvistellä" sillä, että käräjäoikeuden tuomio "kelpasi" hovioikeuskäsittelyn pohjaksi. Hovioikeudessa oikeudenkäynti on uusittu tarpeellisilta osin ja hovioikeus on kirjoittanut ratkaisulle uudet perustelut. Myös ratkaisun lopputulos muuttui jo hovioikeudessa olennaisella tavalla. Lopullisen "niitin" käräjäoikeuden tuomio sai korkeimmassa oikeudessa: kun käräjäoikeus oli hylännyt kaikki pääsyytettyä vastaan ajetut syytteet, korkein oikeus puolestaan luki lähes kaikki syytekohdat hänen syykseen ja tuomitsi syytetyn yli kolmen vuoden pituiseen vankeusrangaistukseen. 

8. Kantelija vetosi JSN:lle tekemässään kantelussa siihen, että Kalevan kolumnissa oli haukuttu tavallaan "väärää puuta", sillä ko. tuomio ei ollut  "hänen tuomionsa", vaan tuomion oli antanut Oulun käräjäoikeus, jonka puheenjohtajana kantelija oli tosin toiminut. Kantelijan mukaan myös hovioikeus on antanut oman tuomionsa, ei käsittelyä johtaneen hovioikeudenneuvoksen tuomiota. Myös korkein oikeus on kantelijan mukaan antanut oman tuomionsa, ei siis kukaan yksittäinen oikeusneuvos. Kantelija katsoo, että hän on ainoastaan "johtanut" käräjäoikeuden käsittelyä samoin kuin hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa ko. asian käsittelyä ovat "johtaneet" tehtävään määrätyt tuomarit. Ratkaisujen henkilöittäminen johtaisi kantelijan mukaan "nopeasti tuomioistuimen rippumattomuuden murenemiseen".

9. Ihmettelen kyllä suuresti kantelijan mainittua käsitystä! Jokaisen oikeusjutun ratkaisevan tuomarin pitää toki ottaa henkilökohtainen vastuu omasta tuomiostaan ja menettelystään eikä vetäytyä ikään kuin anonyymina edustamansa tuomioistuimen eli tässä tapauksessa käräjäoikeuden suojaan tai selän taakse. Oulun käräjäoikeudessa lienee 20-30 tuomaria, mutta he eivät suinkaan osallistu yhdessä jokaisen jutun ratkaisemiseen, vaan jutut jaetaan tuomareille mahdollisimman tasapuolisesti. Käräjäoikeus virastona tai kollegiona ei ratkaise juttuja, vaan sen tekevät tietyt tuomarit, jotka allekirjoittavat tuomion ja kantavan tuomiosta myös henkilökohtaisen virkavastuun. On sen vuoksi jokseenkin naiivia väittää, että oikeuden puheenjohtajana toimiva tuomari vain "johtaisi" käsittelyä, mutta hänen johdollaan syntynyt tuomio ei olisikaan hänen, vaan täysin kasvottoman käräjäoikeuden tuomio. Käsittelyä johtanut tuomari kantaa vastuun ja vieläpä päävastuun myös tuomio perusteluista, ei siitä mihinkään pääse.

10. Kantelijan käsitys, jonka mukaan Oulun käräjäoikeuden nimissä annettu tuomio ei olisi ollut hänen oma tuomionsa, on yllättävä myös siihen nähden, että kyseinen juttu ratkaistiin käräjäoikeuden lautamieskokoonpanossa, jossa kantelija toimi puheenjohtajana ja jossa muina jäseninä olivat toinen käräjätuomari sekä kolme maallikkojäsentä eli lautamiestä. On selvää, etteivät lautamiehet maallikkoina osallistu käytännössä rikosjutun tuomion perustelujen kirjoittamiseen, vaan mainitun työn tekevät päätösneuvottelun pohjalta oikeuden lainoppineet jäsenet. Oikeuden puheenjohtaja kantaa käytännössä päävastuun, ei vain prosessin johtamisesta, vaan myös siitä, että tuomion perustelut täyttävät laissa edellytetyt minimivaatimukset ja ovat jutun laatu huomioon ottaen muutenkin  asianmukaiset.  

11. Väite, jonka mukaan ratkaisujen "henkilöittäminen" eli oikeuden kokoonpanoon kuuluneiden tuomareiden nimien julkaiseminen mediassa johtaisi tuomioistuimen riippumattomuuden murenemiseen, on minusta virheellinen. Tuomioistuimien ja tuomareiden riiippumattomuuteen kuuluu, että tuomarit toimivat itsenäisesti, he eivät siis voi muka tuomioistuimen riippumattomuutta varjellakseen vetäytyä kollegojensa selän taakse tai esiintyä anonyymeinä. Heidän tulee ottaa vastuu omista tuomioistaan myös mediassa ja yleensä julkisuudessa. 

12. Suomessa media tosin on tottunut, tarkoituksella tai tahtomattaan, ikään kuin "suojelemaan" tuomareita, sillä käytännössä tiedotusvälineet eivät juuri koskaan mainitse oikeuden kokoonpanoon jutussa kuuluvien tuomareiden nimiä. Tuomioistuimia ja tuomareina kohdellaan ja käsitelllään kollegiona.Tässä suhteessa oikeustoimittajilla olisi minusta toiminnan kehittämisen paikka. Syyttäjän nimi mainitaan nykyisin mediassa aika usein, ja tuomion antamisen jälkeen - tuomiothan annetaan meillä lähes aina valitettavasti kansliatuomioina - mediassa haastatellaankin juuri ao. rikosjutun syyttäjää, joka sitten yrittää toimittajille arvailla, millä perusteilla oikeus on kulloinkin asian ratkaissut; tuomarit piileskelevät, missä lie! Tuomareiden nimet tai edes oikeuden puheenjohtajan nimi olisi syytä mainita ainakin kaikissa vähänkin laajempaa julkista huomiota herättäneiden oikeusjuttujen selostuksissa.

13. JSN:n päätös on minusta oikea. Tuomioistuimet, käytännössä siis niiden jäseninä toimivat tuomarit, ovat merkittäviä vallankäyttäjiä, joiden tekemisiä ja ratkaisuja voidaan ja pitääkin tarkastella kriittisesti ja ratkaisijoiden nimet mainiten, ei hyssytellen, jos syytä kritiikkiin ilmenee. Jos tuomari katsoo, että hän on saanut mediassa osakseen kohtuuttoman kovaa arvostelua tai että kritiikki on virheellistä taikka huonosti perusteltua, asianomainen tiedotusväline on velvollinen julkaisemaan tuomarin vastineen.

14. Selvää on, ettei Kalevan kolumnilla ole ollut tarkoitus vaikuttaa Ulvilan surmajutun käsittelyyn, vaikka laamanni on tätä epäillyt. Eri asia on, että tiedotusvälineillä on ollut oikeus ja myös velvollisuus seurata mainitun jutun käsittelyä vähintään yhtä tarkasti kuin Riihi-Säätiön jutun käsittelyä ja tuomiota. Olen itse blogissani seurannut median avulla Ulvila-jutun käsittelyä ja olen myös havainnut siinä joiltakin osin kritisoitavaa. Satakunnan käräjäoikeudella on meneillään parhaillaan pitkä, yli kaksi kuukautta kestävä "harkinta-aika", sillä tuomio on määrä antaa tulevan joulukuuun 12. päivänä. Tuomio annetaan - kuinkas muuten - kirjalliseesti eli kansliatuomiona, vaikka Ulvila-juttu jos mikään on laadultaan sellainen, että ratkaisu olisi ollut syytä antaa eli, kuten laki sanoo, julistaa oikeuden suullisessa ja julkisessa istunnossa.

15. Oikeuden kokoonpanoon kuuluu Ulvila-jutussa puheenjohtajana toimivan laamannin lisäksi kaksi muuta ammattituomaria - kaikissa muissa pohjoismaissa ja yleensä Euroopan maissa mainitunlainen henkirikosjuttu olisi käsitelty ilman muuta kokoonpanossa, johon kuuluu myös maallikkojäseniä (sellainen kokoonpano olisi toki ollut myös Auerin jutussa mahdollinen, mutta Satakunnan käräjäoikeus päätti toisin, kritiikin paikka siis tässäkin)  - joten jutussa kohta annettavan tuomion perusteluille voidaan asettaa tavallista korkeampia  laatuvaatimuksia.

788. Ex-hiihtäjille lievä rangaistus väärästä valasta

1. Helsingin käräjäoikeus antoi eilen tuomionsa kolmea entistä huippuhiihtäjää eli Jari Isometsää, Janne Immosta ja Harri Kirvesniemeä koskevassa perätöntä lausumaa (väärää valaa) koskevassa rikosjutussa. Käräjäoikeus tuomitsi kaikki kolme syytettyä kuuden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen, koetusaika päättyy 15.5.2015. 

2. Käräjäoikeuden tuomio liittyy todistajanlausuntoihin, jotka hiihtäjät antoivat dopingoikeudenkäynnissä vuonna 2011. He vakuuttivat tuolloin tietämättömyyttään kiellettyjen aineiden käytöstä. Käräjäoikeuden tuomion mukaan Kirvesniemi, Isometsä ja Immonen ovat kuitenkin kaikki käyttäneet kiellettyjä aineita ja he olivat salanneet tämän tahallaan, kun heitä kuultiin oikeudessa todistajina. Vuoden 2011 oikeudenkäynnissä neljäs "karpaasi" eli Mika Myllylä myönsi todistajana kuultuna oman kiellettyjen aineiden käyttönsä. 

3. Väärän valan jutussa Kirvesniemi ja Isometsä kiistivät syytteet loppuun asti. Sen sijaan Janne Immonen myönsi 13.6.2013 oikeuden istunnossa syytteen osin oikeaksi tunnustamalla käyttäneensä uransa aikana epoa ja  kasvuhormonia. Vielä esitutkinnassa ja käräjäoikeuskäsittelyn alussa Immonen oli kiistänyt syytteen.

4. Käräjäoikeuden kansliatuomio - jälleen siis kansliatuomio eli kirjallinen tuomio merkittävässä oikeusjutussa (!) - on pitkä, sillä se käsittää kaikkiaan 51 sivua plus lisäksi tuomiolauselmat. Käräjäoikeus on käyttänyt paljon aikaa ja sivuja etenkin näyttökysymyksen selvittämiseen, kaikkiaan 35 sivua. Ensin käräjäoikeus selostaa kirjallista näyttöä ja henkilötodistelua peräti 27 sivun verran (sivut 8-35). Tämän jälkeen käräjäoikeus arvioi näyttöä erikseen sivuilla 35-43. Näytön riittävyys vaikuttaa kuitenkin lopulta melko selvältä asialta. Miksi siis näytön selostamiseen on käytetty perusteluissa mainitut 27 sivua? Palaan tähän kysymykseen kirjoitukseni loppupuolella.

5. En puutu näyttökysymyksen arviointiin tässä tarkemmin. Tuomion jälkeen Isometsä ja Kirvesnimi ovat ilmoittaneet pitävänsä käräjäoikeuden tuomiota vääränä. He siis kiistävät edelleen syyllisyytensä ja aikovat ilmeisesti valittaa käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen.

6. Katsotaanpa sitten tuomittuja rangaistuksia. Rikoslain 15 luvun 1 §:ssä säädetään perättömästä lausumasta tuomioistuimessa rangaistukseksi vankeutta enintään kolme (3) vuotta. Lain esitöissä (HE 6/1997 vp. s 26) esitettiin, että perättömästä lausumasta otuomioistuimessa voitaisiin tuomita vankeuden lisäksi vaihtoehtoisesti myös sakkoa. Eduskunnan lakivaliokunta totesi kuitenkin mietinnössään (LaVM 3/1998 vp s. 11), että perätön lausuma tuomioistuimessa on niin vakava rikos, ettei rangaistusasteikkoon ole syytä sisällyttää sakkorangaistusta.

7. Miten rangaistus on mitattava laissa säädetyn asteikon puitteissa? Tämä asia on jätetty tuomioistuimen harkintaan. Rikoslain 6 luvun 4 §:ssä säädetään ainoastaan, että rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

8. Tuomioistuimet eivät käytännössä juurikaan perustele rangaistuksen mittaamista kovinkaan tarkasti. Tässä jutussa käräjäoikeuden ansioksi voidaan lukea se, että tuomarit ovat nähneet vaivaa rangaistusseuraamuksen perustelemiseksi pro et contra. Oikeus totesi syytettyjen teossa sekä raskauttavia että lieventäviä seikkoja. Yhtäältä käräjäoikeus piti miesten toimintaa "erityisen häikäilemättömänä ja moitittavana", koska valehtelua oli tullut ilmi jo aiemmissa dopingoikeudenkäynneissä. Toisaalta oikeus otti kuitenkin huomioon lieventävänä seikkana sen, että totuuden puhuminen olisi aiheuttanut syytetyille "huomattavan suurta negatiivista ja häpeällistä julkisuutta".

9. Käräjäoikeuden perustelut kuuluvat ko. osin sanatarkasti nän:

Kirvesniemi, Immonen ja Isometsä ovat siten syyllistyneet vakavaan rikokseen, josta voidaan tuomita ainoastaan vankeutta. Kun arvioidaan heidän syyllisyyttään ja teon vahingollisuutta, on otettava huomioon, että he ovat antaneet perättömän lausuman oikeudenkäynnissä, jossa on käsitelty myös maastohiihdossa kiellettyjen aineiden käyttöön liittyneiden valmentajien ja urheilijan menettelyä, jossa nämä syytteiden mukaan ovat asianosaisina aiemmassa oikeudenkäynnissä erehdyttäneet Helsingin käräjäoikeutta, Helsingin hovioikeutta ja Korkeinta oikeutta ja näin aiheuttaneet asianomistajille taloudellisen vahingon tai sitä vastaavan välittömän taloudellisen vahingon vaaran. Kaksi tämän asian vastaajista on tuomittu syytteiden mukaan törkeistä petoksista. Käräjäoikeus katsoo, että Kirvesniemen, Immosen ja Isometsän menettely on aiemmat tapahtumat ja asian viitekehys huomioon ottaen ollut erityisen häikäilemätöntä ja moitittavaa, mikä puoltaisi sitä, ettei vankeusrangaistusta mitattaisi ainakaan rangaistusasteikon alapäästä vaan tällä perusteella kysymykseen tulisi yli yhden vuoden mittainen vankeusrangaistus.

Toisaalta lain esitöiden (HE 6/1997 vp. s 27) mukaan tavanomaista lievempää rangaistusta voivat puoltaa perättömän lausuman tekijän vaikuttimet. Vaikkei kysymys olisikaan rikoslain 13 §:n 2) kohdan rajoitussäännöksessä, jonka mukaan perätöntä lausumaa koskevia säännöksiä ei sovelleta, jos totuudessa pysyminen on ollut mahdotonta ilman vaaraa joutua vastuuseen omasta rikoksesta tai siihen rinnastettavasta lainvastaisesta teosta, mainituista tilanteista, tekijään on saattanut vaikuttaa niitä lähellä oleva ymmärrettävä vaikutin. Tällainen vaikutin on kyseessä muun muassa silloin, kun lausumalla tai salaamisella on tarkoitettu estää itselle tai lähiomaiselle häpeällisen tai huomattavaa vahinkoa aiheuttavan seikan ilmitulo. Tällaiset seikat voivat olla monenlaisia. Esimerkkeinä voidaan mainita pitkään lainkuuliaista elämää viettäneen henkilön menneisyydessä saama rangaistus rikoksesta, mielisairaalassa saatu hoito taikka terveydentilaan tai seksuaaliseen käyttäytymiseen liittyvät korostetusti henkilökohtaiset asiat.

Käräjäoikeus katsoo, että Kirvesniemelle, Immoselle ja Isometsälle rangaistusta mitattaessa tulee ottaa huomioon se, että he ovat antaneet perättömän lausumansa tilanteessa, jossa heillä on ollut edellä mainittu rajoitussäännöksessä mainittuja tilanteita lähellä oleva ymmärrettävä vaikutin. Heidät on kutsuttu todistamaan asiassa, jossa he ovat tienneet, että puhumalla totuudenmukaisesti asioista, he aiheuttavat entisinä huippuhiihtäjinä itselleen häpeällisen ja mandollisesti huomattavaa vahinkoa aiheuttavan seikan ilmitulon, joka olisi saanut huomattavan suurta negatiivista ja häpeällistä julkisuutta. Käräjäoikeus on ottanut tämän seikan huomioon rangaistusta mitatessaan rangaistusta lieventävänä seikkana.

Näillä perustein käräjäoikeus katsoo, että oikeudenmukainen seuraamus Kirvesniemelle, Immoselle ja Isometsälle, joita ei ole aiemmin rikoksista rangaistu, on kuuden kuukauden ehdollinen vankeusrangaistus.

10. Käräjäoikeuden perustelut syytettyjen toiminnan häikäilemättömyyden ja moitittavuuden osalta tuntuvat oikeilta. Sen sijaan olen epäileväinen sen suhteen, kelpaavatko käräjäoikeuden mainitsemat lieventävät seikat todella rangaistuksen lieventämisen perusteiksi. Minusta näyttää hieman siltä, että ne samat seikat, jotka ovat oikeuden mielestä osoittaneet teossa erityistä häikäilemättömyttä ja moitittavutta, ovat toisaalta päteneet rangaistuksen lieventämisperusteina. 

11. Voidaan kysyä, onko käräjäoikeus ymmärtänyt täysin oikein sen, mitä hallituksen esityksessä (HE 6/1997 vp s. 27) lausutaan tekijän vaikuttimista ja seikoista, jotka oikeuttavat tavanomaista lievemmän rangaistuksen tuomitsemiseen. Ymmärrettävällä vaikuttimella tarkoitetaan lakiesityksessä seikkaa, joka on olemassa muun muassa silloin, kun lausumalla tai salaamisella on tarkoitettu estää itselle tai lähiomaiselle häpeällisen tai huomattavaa vahinkoa aiheuttavan seikan ilmitulo. Mitä tässä yhteydessä oikeastaan tarkoitetaan "häpeällisellä seikalla"? Lakiesityksessä ei ole nähdäkseni tarkoitettu, oikeudenkäynnissä todistusteeman asemassa olevaa seikkaa, vaan sillä on tarkoitettu sellaista muuta seikkaa tai asiaa, joka ei liity varsinaisesti oikeudenkäynnin kohteena olevaan asiaan eli esimerkiksi rikolliseen tekoon, vaan tulee ilmi vasta todistajan kertomuksesta. Isometsä, Kirvesniemi ja Immonen, joita oli Lahden MM-kisoista 2001 lähtien epäilty julkisuudesta epon käytöstä, olivat kuitenkin vuoden 2011 oikeudenkäynnissä salanneet todistusteemana olevan seikan eli jutun keskiössä olleen oman ja muiden maajoukkuehiihtäjien dopingin käytön. Toki tämä on selitys ja motiivi sille, miksi miehet valehtelivat, kun heitä kuultiin todistajina. Kysymyksessä ei kuitenkaan ole sellainen hyväksyttävä ja em. lakiesityksen perusteluissa tarkoitettu vaikutin, joka oikeuttaisi perättömästä lausumasta tuomittavan rangaisuksen lieventämiseen. 

11a. Käräjäoikeus on ajatellut, että kertomalla totuuden vuoden 2011 oikeudenkäynnissä kolmikko olisi saanut osakseen merkittävää negatiivista julkisuutta. Näinköhän kuitenkaan on? Minusta voitaisiin ajatella, että jos miehet olisivat kertoneet viimeistään 2011 totuuden, kuten Mika Myllylä -vainaja teki, he olisivat päin vastoin saaneet osakseen kenties jopa myötätuntoa ja kiitokset rehellisyydestään! Nyt Isometsää ei taida juuri kukaan pitää "reiluna Lapin miehenä"!

12. Kun käräjäoikeuden jäseniä ei vakiintuneen käytännön mukaan saatu tuomion antamisen jälkeen haastateltaviksi - juuri tässä tarkoituksessa oikeus todellisuudessa luultavasti juuri antaa kansliatuomion, siis jotta tuomareiden ei tarvitsisi julistaa tuomiota yleisön läsnä ollessa eikä nähdä syytettyjä ja olla "tv-kameroiden ristitulessa" ja toimittajien haasteltavina - haastateltiin kaikilla kotimaisilla tv-kanavilla eilen jutussa syyttäjänä toiminutta viehättävää kihlakunnansyyttäjä Mari Valttia. Hän tuntui suorastaan säteilevän tyytyväisyyttään tuomion johdosta ja korosti korostamasta päästyään, miten oikeus on pitänyt perättömän lausuman antamista oikeudessa, kansankielellä siis "väärää valaa", moitittavana ja vakavana rikoksena. 

13. On selvää, että lain mukaan väärä vala on vakava rikos, mutta minusta olisi tärkeää, että tämä näkyisi nykykäytäntöä selvemmin myös tuomioistuinten tuomioista. Jos perättömästä lausumasta voidaan tuomita vankeutta aina kolmeen vuoteen asti, niin silloin kuuden kuukauden rangaistuksesta voitaisiin päin vastoin päätellä, että ko. konkreettinen teko ei ollut mitenkään "häikäilemätön ja moitittava", vaan päin vastoin jokseenkin tavanomainen tai jopa vähäinen. Uskooko syyttäjä todella, että suuri yleisö pitää käräjäoikeuden nyt tuomitsemaa 6 kuukauden ehdollista rangaistusta riittävän ankarana rangaistuksena ko. "vakavasta rikoksesta"? Miten syyttäjä ajattelee ns. "vanhojen asiakkaiden" tai tulevien potentiaalisten konnien ja heidän apuriensa suhtautuvan käräjäoikeuden rangaistuksen mittaamista koskevaan viestiin? Minusta vähän tuntuu, että nämä tyypit nauravat partaansa ja ajattelevat, että eihän tuollainen muutaman kuukauden ehdollinen vankeus ole oikein mikään rangaistus! Tästä seuraa, että perättömiä lausumia tultaneen antamaan vastaisuudessa etenkin rikosjutuissa entistä useammin. Jos niistä jää kiinni, ei rangaistuksista ole haittaa, koska teoista mitataan aina vain sitä "ehtoollista", ei kunnon kakkua.

14. Olisi voinut odottaa, että syyttäjä olisi vaatinut "hiihtokarpaasien" jutussa syytetyille vähintään yhden vuoden pituista vankeusrangaistusta ja sitäkin ehdottomana eikä ehdollisena tai ilmoittanut sitten jättävänsä rangaistuksen ehdollisuuden tai ehdottomuuden oikeuden harkintaan. Tästä olisi voitu päätellä, että syyttäjä todella pitää kyseistä rikosta vakavana ja moitittavana. Mutta mitä teki syyttäjä? Jutun aiemmista lehtijutuista ilmenee, että syyttäjä Mari Valtti ei pitänyt jutussa "valttikortteja käsissään", vaan tyytyi esittämään rangaistukseksi alun aika vaatimatonta 7 kuukauden ehdollista vankeusrangaisusta. Tästä käräjäoikeus siis vielä tiputti, kuten tapana yleensä on, vielä yhden kuukauden ja mittasi rangaistuksen pituudeksi siis kuusi kuukautta vankeutta. Syyttäjän esittämä rangaistus ei sido tuomioistuinta. Jos syyttäjä on esittänyt tai vaatinut ehdotonta vankeutta, oikeus voi siis tuomita rangaistuksen ehdollisena. Oikeus voi tuomita syytetyn myös syyttäjän esittämää rangaistusta ankarampaan rangaistukseen - siis esimerkiksi esitetyn ehdollisen rangaistuksen sijasta ehdotonta vankeutta. Käytännössä tämä on kuitenkin hyvin harvinaista, niin kuin myös tämän jutun tuomiosta näkyy. 

15. Katsotaanpa sitten vielä hieman käräjäoikeusmenettelyn prosessuaalisia piirteitä. Ensimmäiseksi voidaan ottaa kantaa käräjäoikeuden kokoonpanoon eli siihen, että käräjäoikeus on käsitellyt ja ratkaissut jutun kolmen lainoppineen tuomarin kokoonpanossa. Lain mukaan pääsäntönä on kuitenkin tällaisissa rikosjutuissa ns. lautamieskokoonpano, johon kuuluu lainoppinut puheenjohtaja ja kolme lautamiestä (OK 2:1.2). Kolmen ammatituomarin kokoonpano (juristikollegio) ilman lautamiesedustusta on lain mukaan poikkeus, joka tulee kysymykseen, jos sitä asian laadun tai muun erityisen syyn vuoksi on pidettävä perusteltuna. Ennen vuotta 2009 lautamieskokoonpano oli normaaleissa rikosasioissa ainoa vaihtoehto, mutta oikeusministeri Tuija Braxin aloitteesta ja valtiontalouden säästösyistä vaihtoehdoksi lakiin hyväksyttiin myös juristikollegio. Vaikka se on lain mukaan poikkeus pääsäännöstä eli lautamieskokoonpanosta, on käytäntö vain "mennyt" lähes kaikissa käräjäoikeuksissa ja kaikissa tapauksissa juristikollegion käyttämiseen. Lautamiesten merkitys lainkäytössä on nykyisn hyvin marginaalista laatua. Lainsäätäjän tarkoitusta eli pääsääntöä  ei käytännössä enää noudateta.

16. Entä sitten tuomion julkistamistapa? Tältä osin on voimassa pääsääntö, jonka mukaan käräjäoikeuden on annettava tuomio julkisesti eli julistettava ratkaisu pääkäsittelyn jälkeen tilaisuudessa, jossa asianosaiset ja yleisö saavat olla saapuvilla. Tästä säädetään rikosasioiden osalta ROL 11 luvun 7 §:n 1 momentissa. Tuomion antaminen kirjallisesti tuomioistuimen kansliassa ns. kansliatuomiona tulee mainitun pykälän 2 momentin mukaan kysymykseen ainoastaan poikkeustapauksissa ja edellyttää, että käsiteltävä asia on ollut laaja tai vaikea ja että tuomioistuimen jäsenten neuvottelu tai tuomion laatiminen sitä vaatii. 

17. Vaikka ko. väärän valan jutussa jutussa on kuultu useita todistajia ja esitetty runsaasti muutakin selvitystä, juttua tuskin voidaan pitää vm. lainkohdassa tarkoitettuna vaikeana tai laajana asiana. Tuomiosta on kyllä tullut laaja, kun siitä on haluttu sellainen "tehdä", mutta tämä johtuu sitä, että tuomioon on kirjattu esitetyn näytön selostusta aivan tarpeettomasti. Laki ei estä kansliassa annettavan tuomion julistamista julkisesti sen jälkeen, kun on tuomio on saatu "kasattua" valmiiksi. Olen yhdessä Petri Martikaisen kanssa kirjoittamassani kirjassa "Tuomion perusteleminen" (2010) suositellut käytäntöä, jonka mukaan kansliassa valmiiksi laaditun ja hyvin perustellun tuomion pääkohdat julistetaan julkisesti yleisön ja asianosaisten läsnä ollessa, minkä jälkeen asianosaisilla tai heidän avustajillaan on vielä tilaisuus esittää tuomareille tuomion perusteluja koskevia kysymyksiä. Tämä olisi todellista ja aitoa oikeudenkäynnin julkisuutta. 

18. Muiden maiden oikeudenkäytössä pidetään tärkeänä menettelyä, jossa syytetyillä ja tuomituilla on tilaisuus "nähdä tuomarinsa", eli tuomareiden on kyettävä julistamaan tuomionsa pääkohdat tavallaan "silmästä silmään" asianosaisten läsnä ollessa. Suomessa on sen sijaan tullut tavaksi ja pääsäännöksi kansliatuomion antaminen, vaikka se on lain mukaan poikkeus pääsäännöstä eli tuomion julkisesta antamisesta. Suomessa tuomarit  nähtävästi haluavat luikkia piiloon ja olla poissa julkisuudesta ja asianosaisten ja syytettyjen katseilta silloin, kun ratkaisu annetaan. Tämä on johtanut siihen, että oikeuden kansliahenkilökunta jakaa tuomareiden hengentuotteita kansliasta ja lähettelee niitä sähköpostitse toimittajille. Tällainen menettely ja käytäntö ei toteuta oikeudenkäytön aitoa julkisuutta. Toimittajakunta, myös Oikeustoimittajat ry., näyttää kuitenkin hyväksyneen kyseisen salamyhkäisen toimintatavan mukisematta, sillä säästäähän se toki myös toimittajien vaivannäköä, kun heidän ei tarvitse marssia oikeuteen kuulemaan tuomion julistamista. Tähän liittyy vielä se omituisuus, että mediassa ei juuri koskaan mainita sanallakaan tuomion antaneen oikeuden kokoonpanoa eli sitä, ketkä tuomarit ovat tuomion takana. Tuomareiden nimien mainitseminen mediassa näyttää olevan samanlainen tabu kuin rangaistukseen tuomittujen henkilöiden nimien ilmoittaminen/salaaminen tavallisissa rikosasioissa. 

19. Tulkoon nyt edes näin sosiaalisessa mediassa kerrotuksi, että ko. käräjäoikeuden tuomio on annettu kokoonpanossa, johon ovat kuuluneet käräjätuomarit Eero Nikkarinen (puheenjohtajana), Petri Voima ja Veera Snellman.

20. Kolmatena kohtana, jonka osalta käräjäoikeus ei ole myöskään noudattanut laissa säädettyä pääsääntöä, on pakko mainita pääkäsittelyn päättymisen jälkeen kulunut pitkä aika siihen, kun tuomio eilen annettiin. Pääkäsittely päättyi 20. kesäkuuta, mutta tuomio annettiin vasta noin neljä kuukautta myöhemmin. Mitä laki tästä asiasta sanoo? ROL 11 luvun 7 §:n 2 momentin mukaan pääsääntönä on, että käräjäoikeuden on annettava kansliatuomio 14 päivän kuluessa pääkäsittelyn päättymispäivästä. Poikkeuksena tästä  säädetään, että jos asia on niin hankala tai laaja, ettei mainittu 14 päivän määräaika riitä, kansliatuomio voidaan antaa myöhemminkin, mutta kuitenkin "niin pian kuin mahdollista".

21. Vaikka lähdettäisiin siitä, että ko. juttu on ollut sen verran laaja, ettei tuomiota ole voitu kohtuudella saada valmiiksi laissa säädetyssä 14 päivän määräajassa, on tuomion laatimiseen käytetty neljän kuukauden aika toisaalta aivan liian pitkä; tuomio olisi pitänyt kyllä saada valmiiksi kuukauden kuluessa pääkäsittelyn päättymisestä. Pääkäsittelyn päättyminen on ajoittunut - tai luultavasti tarkoituksellisesti ja sopivasti ajoitettu - juuri lomakauden alkuun (20.6.), mutta tuomareiden vuosilomat tai niiden päällekkäisyys ei voi olla sellainen pätevä syy, joka oikeuttaisi oikeusistuimen pidentämään määräaikaa  merkittävällä tavalla. Jutun käsittelyaikaulu tulisi laatia alun perin sellaiseksi, etteivät lomat tms. syyt aiheuttaisi juttujen käsittelyn kohtuutonta pidentymistä. Ko. asiassa esitutkinta valmistui ja asia lähetettiin syyttäjälle 20.12.2012, syytteet nostettiin 8.5.2013. Laissa mainittu pääsääntö eli 14 päivää on otettu lakiin turvaamaan oikeudenkäynnin välittömyyttä, millä erityisesti jutuissa, joissa otetaan vastaan laajaa henkilötodistelua, on tärkeä merkitys. Henkilötodisteiden arviointi on ollut prosessin keskiössä myös nyt esillä olevassa jutussa. Todistelun välittömyyden turvaaminen olisi siten edellyttänyt kansliatuomion antamista mahdollisimman joutuisasti.

22. Käräjäoikeuden kerrottu menettely ei ole kuitenkaan mitenkään harvinaista, vaan se näyttää muodostuneen esimerkiksi juuuri Helsingin käräjäoikeudessa pikemminkin säännöksi. Ts. kansliatuomioiden antamista lykätään tilannetta asianosaisten kannalta juurikaan ajattelematta kuukausikaupalla. Kaikkein räikeimmistä määräajan ylityksistä on kanneltu useita kertoja sekä oikeusasiamiehelle että oikeuskanslerille, mutta nämä ylimmät laillisuusvalvojat tuntuvat ymmärtävän, eivät kantelijoiden näkemyksiä, vaan käräjäoikeuksien ja käräjätuomareiden selityksiä jutturuuhkista yms. epäolennaisista seikosta niin hyvin, ettei minkäänlaista korjausta ko. epäkohtaan ole saatu. Oikeusasiamies ja oikeuskansleri voivat tosin lausua vienon käsityksensä, jonka mukaan tuomio olisi pitänyt saada aikaiseksi ja annetuksi hieman joutuisammin. Kuten kaikki tietävät, tällaisilla pelkillä käsityksillä ei ole saatu tätä kuten ei monia muitakaan tuomioistuimissa havaittuja epäkohtia kuriin ja pois kitketyiksi.

23. Summa summarum. Käräjäoikeus on siis  kolmessa eri kohdassa poikennut laissa mainitusta pääsäännöstä ja noudattanut sen sijaan poikkeussääntöä. Nämä kohdat ovat 1) käräjäoikeuden kokoonpano, 2) tuomion julkistamistapa ja 3) kansliatuomiolle laissa asetetun määräajan noudattaminen. Se, miksi näin on tehty, ei ilmene tuomiosta tai sen perusteluista. Selitys, jonka mukaan käytäntö vain on "yleensä" luisunut tai mennyt tällaiseksi, ei oikein kelpaa. Jos käytäntö on todella "mennyt tuollaiseksi", niin silloin käräjäoikeuksien laamannien ja hovioikeuden presidenttien pitäisi kyllä puuttua kiireen vilkkaan asiaan ja pyrkiä samaan epäkohtiin korjausta.

24. Tämän lisäksi käräjäoikeuden tuomioon sisältyy vielä yksi omituisuus, joka saattaa myös mukailla "vallitsevaa käytäntöä" (lähinnä Helsingin käräjäoikeudessa), mutta jossa ei kuitenkaan ole noudatettu lain kirjainta eikä lainsäätäjän tarkoitusta. Kuten jo edellä kappaleessa 4 ohimennen mainitsin, käräjäoikeus on panostanut tuomion laadinnassa paljon aikaa ja vaivaa näyttökymysten selostamiselle ja perustelemiselle. Näytön arviointi tuomion sivuilla 35-43 näyttää aivan asianmukaiselta pohdinnalta pro et contra, jossa on siis huomioitu ja arvioitu myös puolustuksen syytettä vastaan esittämää näyttöä. Mutta miksi näytön ja erityisesti todistajien ja syytettyjen kertomusten selostamiselle on uhrattu peräti 27 sivua (sivut 8-35)? Tätä on vaikea käsittää. 

25. Laki eli OK 21 luku lähtee siitä, että jutussa kuultujen todistajien ja asianosaisten todistelutarkoituksessa esittämiä kertomuksia ei merkitä pöytäkirjaan, kuten aikaisemmin eli ennen alioikeusuudistusta tapahtui. Todistajien, asiantuntijan sekä todistelutarkoituksessa kuullun tai muun henkilön kuulustelu on sen sijaan taltioitava äänittämällä kertomus (OK 21:6). Tällä uudistuksella on pyritty, paitsi järkevöittämään yleensä oikeudenkäyntiä, turvaamaan todistelun välittömyyttä, millä puolestaan on tärkeä merkitys todistelun arvioinnissa. Tarkoituksena on, että henkilötodistelun arviointi tapahtuu välittömästi oikeuden istunnossa suullisesti esitettyjen kertomusten perusteella, ei siis pöytäkirjaan kirjattujen ja tuomarin myöhemmin pöytäkirjasta lukemien kertomusten tai rikosasiassa esitutkintapöytäkirjaan merkittyjen kertomusten perusteella. Jos tuomiota tehtäessä on tarpeen palauttaa mieleen, mitä esimerkiksi todistaja on jostakin seikasta tai yksityiskohdasta kertonut, niin äänitetty kertomus voidaan kuunnella tarpeelliselta osin.

26. Kun todistajien tai asianosaisten kertomuksia ei enää kirjoiteta pöytäkirjaan, niin osa tuomareista on miettinyt asian tykönänsä ilmeisesti niin, että selostetaanpa todistajien ja syytettyjen kertomukset sitten tuomiossa mahdollisimman tarkasti!  Toisin sanoen tuomio on korvannut aiemmin käytössä olleen pöytäkirjan, eli se, mikä ennen kirjattiin pöytäkirjaan, merkitään nykyisin tuomioon. Tämä on tietenkin epätarkoituksenmukaista menettelyä ja turhaa työtä, eikä laki tai sen esityötkään tällaista menettelyä edellytä. Laki edellyttää näytön arviointia eli sitä, että tuomion perusteluissa kerrotaan (pro et contra -tyyliin), "millä perusteella riitainen seikka on tullut näytetyksi tai jäänyt näyttämättä" (ROK 11:4.1). Näytön selostaminen ei ole tuomion perustelemista eikä näytön arviointi edellytä näytön pöytäkirjamaista eli pikkutarkkaa selostamista tuomion perusteluissa. Perusteluissa on tarpeen vain poikkeustapauksissa selostaa yksityiskohtaisesti esimerkiksi sitä, mitä joku todistaja on jostakin yksityiskohdasta sanatarkasti kertonut. Selvää on, että tuomion laatiminen ja valmiiksi saattaminen kestää kauan - tässä tapauksessa siis neljä kuukautta -  jos tuomion kirjoitetaan jokaisen oikeudessa kuullun asianosaisen ja todistajan kertomukset mahdollisimman tarkasti.

27. Summa summarum: Tuomioistuinten lainkäytöstä löytyy paljon kehitettävää, jos oikeuden toimintapoja ja päätöksiä raaputtaa hieman pintaa syvemmältä!

491. KKO 2011:78. Hyvitys oikeudenkäynnin viivästymisestä

1. Oikeudenkäyntien kohtuuttoman pitkä kesto on tunnettu tosiasia ja yksi suomalaista lainkäyttöä rasittavista pahimmista epäkohdista. Siitä on puhuttu paljon, mutta ilman tulosta. Tässä blogissa on tehty ehdotuksia tilanteen korjaamiseksi, mutta oikeusministeriö ei ole näihin aloitteisiin tarttunut eikä lähtenyt viemään niitä eteen päin.

2. Suomi on saanut 2000-luvulla Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta lähes sata langettavaa tuomiota oikeudenkäyntien kohtuuttomasta pitkittymisestä. Tämä on saattanut Suomen noloon asemaan ja mustannut sen mainetta ihmisoikeuksia kunnioittavana oikeusvaltiona. Oikeusministeri Johannes Koskinen uhosi vielä vajaa kymmen vuotta sitten pitävänsä huolen siitä, että Suomesta tulee "maailman paras" oikeusvaltio. Mutta kuinkas sitten kävikään ja miten kävi tässä suhteessa, siis oikeusvaltioperiaatteen ja ihmisoikeuksien kunnioittamisessa oikeusministeri Koskiselle itselleen? Tästäkin olen blogissani kertonut.

3. Oikeusministeri Tuija Braxin johdolla oikeusministeriö keksi omasta mielestään oivan keinon, jolla Suomen maine saataisiin pelastetuksi ja Strasbourgiin tehtävät ihmisoikeusvalitukset vähenemään ja vähitellen kokonaan lakkaamaan: Maksetaan niille (raukoille ja ikuisille marisijoille, suorastaan kverulanteille) jokin aivan nimellinen korvaus tai hyvitys prosessin viivästymisestä valtion pussista, jolloin niiden (kurjien) ei tarvitse enää valitella Strasbourgiin ja pilata Suomen mainetta! Näin sitten tehtiin ja säädettiin niin sanottu hyvityslaki eli tarkemmin sanottuna laki oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämisestä (362/2009), joka tuli voimaan vuoden 2010 alusta.

4. Muuta ei sitten ole asiassa tehtykään, sillä niihin syihin, joiden takia oikeudenkäynnit viivästyvät, ei ole puututtu, eikä etsitty keinoja, joilla viivästyminen saataisiin kuriin oikeusturvaa ja oikeusvarmuutta silti vaarantamatta. Valitusoikeutta hovioikeuteen on tosin rajoitettu ottamalla käyttöön jatkokäsittelylupa ja karsimalla hovioikeuksien suullisia käsittelyjä. Jokainen kuitenkin ymmärtää, että nämä keinot kaventavat asianosaisten oikeusturvaa, sillä niiden takia osa käräjäoikeuden vääristä ratkaisuja jää pysyväksi. Viivästyskantelu, jota olen itse "markkinoinut" ja joka olisi tehokas tapa ehkäistä prosessin pitkittymisen syntymistä, ei aikanaan hyväksytty, vaan tuomioistuimet, korkein oikeus etunenässä, vastusti sitä.

5. Edellä mainittu hyvityslaki (362/2009) on eräiltä osin omalaatuinen. Kaikesta näkee, että valtio, jonka aikeet lainsäätäjä on hyväksynyt, on halunnut painaa määrättävät hyvitykset minimiin ja vaikuttaa siihen, ettei hyvitystä kannata aina edes vaadita, vaikka siihen olisi peruste olemassa. Viivästymisen käsitettä ei ole laissa ajallisesti tarkemmin määritelty, vaan siinä viitataan ympäripyöreästi vain sellaisiin kriteereihin kuin "asian laatua ja laajuus", "asian merkitys asianosaisille" ja "asianosaisten, viranomaisten ja tuomioistuimen toiminta oikeudenkäynnissä" (4 §); vm. kriteeri on täysin mitäänsanomaton.

6. Hyvityksen tarkoituksena on "korvata oikeudenkäynnin viivästymisestä asianosaiselle aiheuttanutta huolta, epävarmuutta ja muuta niihin rinnastettavaa haittaa" (6.1 §). Hyvityksen määrä on 1 500 euroa vuodessa kultakin vuodelta, jona oikeudenkäynti on valtion vastuulla olevasta syystä viivästynyt (6.2 §). Hyvityksen enimmäismäärää korotetaan enintään 2 000 eurolla, jos asia on erityisen merkittävä asianosaiselle. Maksettava hyvitys on enintään 10 000 euroa, määrä voidaan erityisestä syystä ylittää (6.3 §).

7. Säännös, jonka mukaan hyvitystä on vaadittava pääasiaa käsittelevältä tuomioistuimelta, jolle vaatimus on tehtävä jo ennen pääasian käsittelyn päättymistä puhevallan menettämisen uhalla (7 §), on erityisen arveluttava. Tuomioistuimen on ratkaistava hyvitysvaatimus pääasian ratkaisemisen yhteydessä. Vaatimusta ei voida tehdä enää korkeimmassa oikeudessa ilman pätevää syytä. Tuomioistuimelle on siis annettu valtuudet toimia ja tehdä päätös tavallaan omassa asiassa ja arvioida, onko asian käsittely viivästynyt sen omasta syystä. Rohkenisiko esimerkiksi syytetty pääkäsittelyn päätteeksi loppulausunnossa väittää, että jutun ratkaiseva käräjä- tai hovioikeus on viivytellyt kohtuuttomasti?

8. Eilen annettu korkeimman oikeuden ennakkopäätös KKO 2011:78 koski tavallaan vain yhtä yksityiskohtaa eli sitä, tuleeko asianosaisen esittää hyvitysvaatimus aina ennen pääkäsittelyn päättymistä, vai voidaanko hyvitysvaatimus tehdä vasta pääkäsittelyn päättymisen jälkeen, jos se on tehty ennen tuomion antamista. Nykyisin on nimittäin vallalla käytäntö, jonka mukaan käräjäoikeuden tuomiota ei julisteta tai anneta heti pääkäsittelyn päätyttyä, vaan vasta myöhemmin ns. kansliatuomiona.

9. Mainitun käytännön yleistymistä olen kritisoinut. Hovioikeus antaa tuomionsa säännönmukaisesti vasta pääkäsittelyn päättymisen jälkeen. Aikaa tuomion antamiseen kuluu pääkäsittelyn päättymisen jälkeen käytännössä usein kuukausikaupalla, vaikka pääsääntö lain mukaan on se, että tuomio on annettava käräjäoikeuden 14 päivän ja hovioikeudessa 30 päivän kuluttua pääkäsittelyn päättymisestä. Tätä(kin) lepsua käytäntöä olen kritisoinut tällä palstalla.

10. Lyhyesti sanottuna hovioikeus tulkitsi lakia eli hyvityslain 7 §:n 1 momenttia täysin kirjaimellisesti eli lain sanamuodon mukaan ja päätyi siihen, että syytettyjen hyvitysvaatimus oli tehty liian myöhään, kun se oli esitetty vasta hovioikeudessa toimitetun pääkäsittelyn päättymisen jälkeen. Pääkäsittely päätyi 11.11.2009 ja vaatimukset oli esitetty vasta 12.1. ja 15.1.2010. Pääasian tuomio, jossa myös hyvitysvaatimusten kohtalo ratkaistiin, annettiin 29.1.2010, siis noin 2,5 kuukautta pääkäsittelyn päättymisen jälkeen (pääsääntö on lain mukaan edellä mainitut 30 päivää).

11. Hovioikeus saattoi siten evätä hyvitysvaatimusten tutkimisen "kätevästi" huolimatta siitä, että vuoden 2010 alusta voimaan tullutta hyvityslakia on sovellettava myös asiaan, joka on vireillä lain tullessa voimaan. Kyseinen rikosjuttu oli vireillä hovioikeudessa vielä tammikuussa 2010, vaikka pääkäsittely oli päättynyt jo marraskuussa 2009.

12. Korkein oikeus tulkitsi lakia mainitun kysymyksen osalta hovioikeutta järkevämmin ja katsoi, että hyvitysvaatimus oi tehty ajoissa, kun se esitettiin hovioikeudelle ennen tuomion antamista. Kokein oikeus totesi, että hovioikeuden tulkinta on ristiriidassa oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämistä koskevan sääntelyn tarkoituksen kanssa. Korkein oikeus tulkitsi lakia ja ko. lainkohtaa yksinomaan sanamuodon mukaisesti, mutta korkein oikeus sitä vastoin, mitä ratio legis eli laintarkoitus edellyttää. Kyse on teleologisesta laintulkinnasta, jonka puolestapuhujiin olen itse kuulunut.

13. Hovioikeus liene lähtenyt omassa tulkinnassaan siitä, mikä tuntuu oikeuden omaa työtä ja sanoisinko sen "keveyttä" ajatelleen tarkoituksenmukaisinta. Tämänkaltaisessa asiassa tulee kuitenkin ottaa huomioon toki myös ja ennen muuta hyvitystä vaativan asianosaisen asema ja sovellettavan lain tarkoitus.

14. Korkeimman oikeuden tulkinta on itse asiassa hyvä keino lyhentää sitä aikaa, jonka hovioikeudet ja käräjäoikeudet nykyisin kuluttavat kansliatuomion antamiseen. Jos kansliatuomiota ei ala kuulua 14 päivän tai 30 päivän kuluttua pääkäsittelyn päättymisestä, pidentää tämä "extra-aika" luonnollisesti myös oikeudenkäynnin kokonaispituutta. Hyvitystä vaativa asianosainen voi silloin perustella vaatimustaan myös tämän lisäajan kulumisella. Kun tämä on tiedossa, käräjä- ja hovioikeuksien on pakko tehostaa toimintaansa ratkaisun laatimisessa ja ryhtyä antamaan kansliatuomionsa nykyistä kohtuullisemmassa ajassa.

15. Korkein oikeus katsoi, että nyt kysymyksessä olevan kaltaisessa tapauksessa, joka koski laajana pidettävää talousrikosasiaa, hyväksyttävänä kokonaisaikana oikeudenkäynnille voidaan pitää kuutta vuotta. Tämä on minusta aika rohkea arvio, joka ei näytä - perustelujen mukaan - perustuvan oikein mihinkään. Itse pidän sanottua kuuden vuoden aikaa liian pitkänä, jos asian laadusta tai laajuudesta ei ole tarkempaa selvitystä.

16. Niin tai näin, mutta poliisi-ja syyttäjäviranomaiset sekä käräjäoikeudet ja hovioikeudet voivat nyt kenties lähteä yleensä siitä, että sanottu 6 vuotta on ikään kuin "yleisesti hyväksytty" kokonaisaika "laajassa asiassa" tai talousrikosasioissa yleensä. Siis, jos esitutkinta ja syyteharkinta on saatu viedyksi loppuun kahdessa vuodessa, niin käräjäoikeus voi laskea, että ok, tässä on vielä aikaa ainakin kaksi vuotta asian käsittelylle, vaikka tuomiosta valitettaisiin hovioikeuteen, ja myöhemmin myös hovioikeus voi ajatella, että no niin, ei tässä nyt niin kovin kiirettä vielä olekaan, kun "KKO:n hyväksymää aikaa on jäljellä vielä kaksi vuotta." Juttu, joka voitaisiin saada kohtuudella valmiiksi 3-4 vuodessa, voikin nyt KKO:n tekemän tulkinnan ja "luvan" vuoksi venyä aina kuuteen vuoteen saakka. Toki jokainen tapaus ja sen vaikeusaste on arvioitava aina erikseen, mutta pitäisin kuitenkin KKO:n hyväksymää enimmäisaika hieman varomattomana lausumana.

17. Mistä tuo kuuden vuoden aika on tosiaan tempaistu? Mitään muita perusteita sille ei perusteluissa ilmoiteta kuin mitäänsanomaton kriteeri "asian laajuus." Olisiko käynyt niin, että pitkä käsittelyaika itse asiassa on se tekijä, joka on oikeuttanut sanomaan, että asian on täytynyt olla laaja? Hyvityslain 4 §:n 2 momentin mukaan oikeudenkäynnin viivästymistä arvioitaessa otetaan myös huomioon ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) oikeuskäytäntö. KKO:n ratkaisun perusteluissa ei kuitenkaan mainita tältä osin yhtään EIT:n ratkaisua puhumattakaan johtopäätöksiä kyseisen tuomioistuimen käytännöstä.

18. Perusteluissa kiinnittää huomiota tapa, jolla korkein oikeus näyttää löytäneen selvät vastaukset ja kannanottonsa suoraan lain esitöistä eli hyvityslakia koskevasta hallituksen esityksestä (HE 233/2008 vp) ja lakivaliokunnan mietinnöstä (LaVM 3/2009 vp). Näistä esitöistä löydettyjä lausumia korkein oikeus näyttää seuraavan perusteluissaan melko orjallisesti. Lain esityöt eivät kuitenkaan velvoita lainsäätäjästä ja maan hallituksesta riippumatonta tuomioistuinta, joka voi ja jonka myös tulisi käyttää ratkaisuissaan myös oma harkintakykyään. Ratkaisun perusteleminen suoraan lakien esitöillä on aika yleinen ilmiö Suomessa. Se on helpoin tapa tehdä ratkaisuja, mutta riippumattomalta tuomioistuimelta voidaan kyllä odottaa myös itsenäistä tulkintaa ja harkintavallan käyttöä. Tässä ratkaisussa korkein oikeus on toisaalta sivuuttanut EIT:n ratkaisukäytännön, mutta toisaalta huomioinut lain esityöt ja yhtynyt niissä esitettyihin tulkintoihin.

19. Pääasia tässä ratkaisussa on kuitenkin se, että korkein oikeus on tulkinnut lakia sen tarkoituksen mukaisesti ja päätynyt oikeaan ratkaisuun. Olisi mielenkiintoista tietää, ovatko kaikki hovioikeudet tulkinneet hyvityslakia samalla tavalla kuin Vaasan HO, vai onko jokin hovioikeus ollut jo tähän mennessä samalla kannalla kuin KKO nyt?

20. Aika metkaa, miten tuomioistuimet ovat yleensä aina valmiita tulkitsemaan kaikkia hieman epäselviä säännöksiä ja tilanteita niin, että tulkinta ja ratkaisu koituu yksityisen kansalaisen ja valittajan vahingoksi ja niin, että tulkinta helpottaa tuomioistuimen työtä. Tämä johtopäätös voidaan tehdä paitsi nyt kommentoitavasta ratkaisusta KKO 2011:78 alempien tuomioistuinten oalta, myös syyskuussa annetussa ratkaisussa KKO 2011:63 selostetusta tapauksesta. Siinä käräjäoikeuden sähköpostiosoitteeseen määräajassa lähettämä valitus jätettiin sekä Helsingin käräjäoikeudessa että Helsingin hovioikeudessa tutkimatta myöhään tehtynä, kun käräjäoikeuden sähköpostipalvelin tulkitsi viestin roskapotiksi. Näin siitä huolimatta, että valittaja toimitti hovioikeudelle selvitystä, joka viittasi siihen, että valitus oli lähetetty sähköpostitse ajoissa. Korkein oikeus kumosi käräjäoikeuden päätöksen ja palautti asian hovioikeuteen, joka määrättiin selvittämään ajankohta, jollin valitus oli saapunut käräjäoikeuden tietojärjestelmiin.

384. Hovioikeudet rikkovat toistuvasti lakia; tuomioita ei anneta säädetyssä määräajassa

1. Hovioikeuden ratkaisu julistetaan päätösneuvottelun päätyttyä tai annetaan hovioikeuden kansliassa. Julistettu ratkaisu päivätään julistamispäivälle ja kansliassa kirjallisena annettu ratkaisu (kansliatuomio) sille päivälle, jona se on asianosaisten saatavissa (OK, 24:17.1). Muutoksenhakuaika alkaa kulua ratkaisun julistamis- tai antamispäivästä.

2. Jos hovioikeus on toimittanut asiassa pääkäsittelyn eli istuntokäsittelyn, jossa asianosaisia samoin kuin todistajia kuullaan henkilökohtaisesti, tuomio on pääsäännön mukaan julistettava heti pääkäsittelyä seuranneen päätösneuvottelun jälkeen. Päätösneuvottelu taas on pidettävä heti pääkäsittelyn päätyttyä tai viimeistään seuraavana arkipäivänä. Jos ratkaisua ei voida julistaa pääkäsittelyä seuranneen päätösneuvottelun päätyttyä, se annetaan hovioikeuden kansliassa kansliatuomiona. Kansliassa ratkaisu annetaan myös silloin, kun asia on ratkaistu esittelystä kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella.

3. Käytännössä hovioikeudet antavat tuomiona yleensä aina kansliassa myös silloin, kun asia on käsitelty suullisessa käsittelyssä. Kansliatuomiosta on siis tullut pääsääntö ja tuomion julistaminen välittömästi päätösneuvottelun jälkeen harvinainen poikkeustapaus, vaikka lain sanamuoto viittaakin toisenlaiseen järjestykseen.

4. Hovioikeuden tuomio ja lopullinen päätös on annettava 30 päivän kuluessa pääkäsittelyn päättymispäivästä (OK 24:17.2). Siinä tapauksessa, että asia ratkaistaan esittelymenettelyssä kirjallisen aineiston perusteella, laissa ei ole määrätty mitään aikaa, jonka kuluessa tuomio tai päätös olisi annettava.

4a. Katsotaanpa, mikä on tilanne sanotun määräajan suhteen Ruotsissa. Rättegångsbalkin mukaan (RB 30:7.2) tuomio on annettava tai julistettava viimeistään kahden viikon kuluessa pääkäsittelyn päättymisestä. Tämä määräaika koskee sekä käräjäoikeutta että hovioikeutta. Jos rikosjutussa syytetty on vangittuna, on tuomio annettava tai julistettava viimeistään yhden viikon kuluessa pääkäsittelyn päättymisestä. Ruotsissa edellytetään tuomareilta siis paljon joutuisampaa käsittelyä kuin Suomessa.

5. Miksi hovioikeuden on annettava pääkäsittelyssä ratkaisemaa asia koskeva tuomio viimeistään 30 päivän kuluessa? Tämä perustuu, paitsi jo perustuslaissa (PL 21.1 §) edellytettyyn oikeudenkäynnin joutuisuuteen, oikeudenkäyntimenettelyn välittömyyteen, joka on etenkin todistelun ja todistusaineiston vastaanottamisen kannalta ensiarvoisen tärkeä tavoite. Laissa omaksuttu vapaa todistusteoria edellyttää todistelun ja todistusharkinnan välittömyyttä.

6. Välittömyysperiaate ilmenee siinä, että tuomiossa saadaan ottaa huomioon vain se oikeudenkäyntiaineisto, joka on esitetty pääkäsittelyssä. Tärkeää on, että tuomari perustaa etenkin todistusharkintansa pääkäsittelyssä vastaanotetuista todisteista välittömästi tekemiinsä havaintoihin. Tällä tavalla hänellä on mahdollisuudet punnita esimerkiksi asianosaisten todistelutarkoituksessa antamien ja usein keskenään ristiritaisten lausumien samoin kuin todistajien kertomusten uskottavuutta ja todistusarvoa. Välittömyys edistää todistelun luotettavuutta ja oikeusvarmuutta eli oikeaan ratkaisuun pääsemistä. Oikeudenkäynti ja todistusmenettely ei ole välitöntä, jos tuomari joutuu perustamaan todistusharkintansa ja näyttökysymystä koskevan ratkaisunsa välillisesti todistajien ja asianosaisten lausumista, kuten esimerkiksi pöytäkirjaan tai muistiinpanoihin tehtyihin merkintöihin, tai muistelemaan vasta pitkän ajan kuluttua, mitä pääkäsittelyssä oli kerrottu ja lausuttu.

7. Välittömyysperiaate edellyttää menettelyn suullisuutta ja keskitystä. Todistajia ja asianosaisia kuullaan oikeudenkäynnissä henkilökohtaisesti. Keskitys tarkoittaa menettelyn yhtäjaksoisuutta eli sitä, että pääkäsittely tapahtuu ilman lykkäyksiä. Keskitys edesauttaa menettelyn joutuisuutta ja toisaalta juuri menettelyn välittömyyttä ja oikeusvarmuutta.

8. Se, että hovioikeuden on annettava pääkäsittelyssä käsiteltyä asiaa koskeva ratkaisunsa 30 päivän kuluessa pääkäsittelyn päättymisestä, palvelee ennen muuta menettelyn ja todistelun välittömyyttä. Jos tuomio annettaisiin vasta parin kolmen kuukauden tai vielä pitemmän ajan kuluttua pääkäsittelyn päättymisestä, ei se, mitä asianosaiset ja todistajat ovat pääkäsittelyssä kertoneet ja millaisia havaintoja tuomarit ovat mainituista kertomuksista tehneet, olisi enää riittävän tarkoin ja yksityiskohtia myöten tuomareiden muistissa, vaikka päätösneuvottelu onkin pidetty välittömästi pääkäsittelyn jälkeen. Menettelyn välittömyys ei toteutuisi, koska tuomarit joutuisivat perustamaan ratkaisunsa asianosaisten, todistajien ja asiantuntijoiden kertomuksista tehtyihin kirjallisiin muistiinpanoihin, pöytäkirjoihin tms. tallenteisiin.

9. Lainsäätäjä on pitänyt juuri välittömyyden toteutumisen takia sanottua 30 päivän aikaa enimmäisaikana, jonka kuluessa hovioikeuden tuomio on annettava. Sanottu määräaika ei ole kuitenkaan ehdoton, sillä lain mukaan mainittu 30 päivän määräaika saadaan ylittää, jos siihen on erityinen syy; erityistä syytä ei ole laissa (OK 24:17.2) tarkemmin määritelty. Jos tuomiota ei voida "erityisestä syystä" antaa 30 päivän määräajassa, se on lain mukaan annettava "niin pian kuin mahdollista." Lainvalmistelutöiden mukaan tällainen erityinen syy on kysymyksessä silloin, kun tuomiota esimerkiksi asian laajuuden vuoksi voida laatia valmiiksi 30 päivän kuluessa (HE 33/1997 s. 47 ja KM 1992:20 s. 99-100). Hovioikeuden ei tarvitse käsittelyn päättyessä ilmoittaa asianosaisille, milloin tuomio asiassa annetaan.

10. Samoista syistä eli menettelyn joutuisuuden ja välittömyyden turvaamiseksi takia myös käräjäoikeuden on annettava kansliatuomion lyhyehkössä määräajassa pääkäsittelyn päättymisestä. Käräjäoikeuden on annettava tuomionsa puolta lyhyemmässä ajassa eli 14 päivän kuluessa käsittelyn päättymisestä (OK 24:8.2 ja ROL 11: 7.2). Jos tuomiota ei voida erityisestä syystä antaa sanotussa määräajassa, se on annettava niin pian kuin mahdollista. Käsittelyn päättyessä käräjäoikeuden on em. säännösten ilmoitettava saapuvilla oleville asianosaisille tuomion antamispäivä; tässäkin suhteessa menettely eroaa hovioikeusmenettelystä eli hovioikeuksien toiminta on po. suhteessa jostakin syystä helpotettu

11. Miksi hovioikeudelle on varattu laissa puolta eli kaksi viikkoa pidempi aika kansliatuomion antamiseen kuin käräjäoikeudelle? Hyvä kysymys, josta ei lain esitöistä saada vastausta. Itse asiassa hovioikeudella ei olisi useinkaan tarvetta saada kansliatuomion antamiseen pitempää aikaa kuin käräjäoikeudellakaan. Asiat tulevat käräjäoikeuden käsittelyyn raaempina, jos tilannetta vertaa hovioikeuden pääkäsittelyyn. Hovioikeudessa esille tuleva juttu on nimittäin jo käsitelty käräjäoikeudessa ja asiasta on olemassa käräjäoikeuden tuomio, josta valitetaan. Hovioikeus voi lisäksi hyödyntää käsittelyssä ja tuomiota tehdessään valituskirjelmää ja siihen annettua vastausta. Asia on siis selväpiirteisempi kuin käräjäoikeuden pääkäsittelyssä, jolloin siitä on myös helpompi antaa tuomio. Lisäksi hovioikeuteen tehtävä valitus ei kohdistu useinkaan koko asiaan ja käräjäoikeuden tuomioon, vaan valitus rajoitetaan yleensä vain osaan käräjäoikeuden tuomiota. Kaikki nämä seikat keventävät hovioikeuden työtä, jos sitä verrataan käräjäoikeuden työmäärään.

11a. Kuten edellä mainitsin (4a), Ruotsissa hovioikeuksia ja hovioikeustuomareita ei ole haluttu po. suhteessa millään lailla "paapoa", vaan siellä tuomion antamiselle säädetty määräaika on sama sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa. Mikä tärkeintä: kyseinen määräaika on Ruotsissa kaksi viikkoa (vangitun jutussa vieläpä yksi viikko), kun se on Suomessa hovioikeuden osalta venytetty 30 päivään.

12. Miten hovioikeudet ovat selviytyneet edellä mainitusta 30 päivän määräajasta? Lyhyesti sanottuna huonosti. Asianosaiset ja heidän asianajajansa tai muut asiamiehensä tietävät kokemuksesta, että tuomion antaminen laissa säädetyssä 30 päivän määräajasta, joka on siis selkeä pääsääntö, on käytännössä tullut poikkeus. Varsin yleistä on, että hovioikeudet antavat tuomionsa vasta sanotun määräajan jälkeen ja usein vasta kahden tai kolmen kuukauden tai jopa sitä pidemmän ajan kuluessa.

13. Hovioikeuksien on käytännössä vaivatonta ylittää sanottu määräaika, sillä a) hovioikeuden ei tarvitse käsittelyn päätyttyä ilmoittaa asianosaisille, milloin tuomio annettaan, ja b) määräajan ylittämiseen riittää mitäänsanomaton peruste eli laissa mainittu "erityinen syy", jota hovioikeudet eivät vaivaudu asianosaisille tarkemmin perustelemaan. Käytännössä on ilmennyt monia tapauksia, joissa hovioikeudet eivät välitä edes ilmoittaa asianosaisille, jos ne eivät ehdi antaa tuomiotaan 30 päivän määräajassa. Asianosaiset ja heidän asianajajansa joutuvat soittelemaan hovioikeuden kirjaamoon ja kyselemään, missä tuomio oikein viipyy.

14. Hovioikeudet siis vähät välittävät käsittelyn joutuisuuden vaatimuksesta tai edellä kappaleissa kerrotusta välittömyysperiaatteesta. Kun tätä on ihmetelty, hovioikeustuomarit tyytyvät yleensä vain toteamaan, että juttuja on niin paljon tai että ratkaisut asiat ovat niin vaikeita, ettei sanottua 30 päivän määräaikaa vain yksinkertaisesti voida noudattaa. Selittelyt eivät kuitenkaan vakuuta kun otetaan huomioon, että käräjäoikeudet joutuvat lain mukaan antamaan ratkaisunsa samoissa asioissa puolta lyhyemmässä ajassa. Kuten edellä kappaleessa 11 totesin, hovioikeuksien työ on itse asiassa helpompaa kuin käräjäoikeuden. Tähän voidaan lisätä vielä se, että ratkaisukokoonpanoon kuuluvan kolmen hovioikeustuomarin lisäksi hovioikeudessa on jokaisessa jutussa kokenut lakimiesesittelijä, joka valmistelee jutut pääkäsittelyä varten ja kirjoittaa myös luonnoksen hovioikeuden tuomioksi. Käräjäoikeudessa ei sen sijaan ole esittelijöitä.

15. Ylimmille laillisuusvalvojille eli oikeuskanslerille ja eduskunnan oikeusasiamiehelle on kanneltu hovioikeuksien sanotusta menettelystä. Kanteluihin annetuissa ratkaisuissa on todettu, että sanottu 30 päivän määräaika on ylitetty monessa tapauksessa huomattavasti ilman, että ylittämiseen olisi voitu esittää laissa mainittua erityistä syytä. Tämä ilmenee esimerkiksi eduskunnan oikeusasiamiehen 31.12.2009 antamasta ratkaisusta (1763/4/08), joka koski Itä-Suomen hovioikeuden tuomion viipymistä.

16. Viime vuoden lopulla oikeusasiamies Petri Jääskeläinen näyttää kyllästyneen asiasta tehtyihin kanteluihin. Hän on esittänyt oikeusministeriölle hovioikeuden ratkaisun antoajankohtaa koskevan oikeudenkäymiskaaren säännöksen (OK 24:17.2) "kehittämistä". Oikeusasiamiehen esitys, jossa viitataan edellä mainitun Itä-Suomen HO:n tapauksen ohella pariin muuhun tapaukseen, on päivätty 9.12.2010 ja asian diaarinumero on 4361/2/10.

17. Kuten ratkaisuista ilmenee, hovioikeuksilla näyttää olevan taipumus ylittää 30 päivän määräaika useilla kuukausilla. Oikeusasiamies ja oikeuskansleri ovat katsoneet, ettei määräajan ylittämistä voida perustella "tuomioistuimien työjärjestelyihin liittyvillä seikoilla," kuten esimerkiksi hovioikeuden jäsenten vuosilomilla, tai ratkaistujen asioiden vaikeudella tai laajuudella. - Tapauksia, joissa 30 päivänä määräaika on tullut ylitetyksi ilman erityistä syytä, ilmenee kaikissa kuudessa hovioikeudessa, ei siis ainoastaan ratkaisuissa mainituissa Helsingin ja Itä-Suomen hovioikeuksissa.

18. Mitä asiantilan korjaamiseksi olisi tehtävä? Minusta oikeusasiamiehen esitys on yllättävä, sillä hän tuntuu vain ikään kuin siirtävän ongelman ja sen myötä myös vastuun hovioikeuksien jatkuvista lainrikkomisista tai ainakin epätyydyttävästä käytännöstä oikeusministeriölle ja edelleen lainsäätäjälle. Ratkaisun antamisajankohta perustuu kuitenkin eduskunnan jo vahvistamaan lakin. Oikeusasiamiehen ja oikeuskanslerin tehtäviin kuuluu valvoa, että tuomioistuimet ja muut viranomaiset noudattavat lakia. Heidän käytössään on keinoja, jota käyttämällä lainrikkomukset saataisiin kuriin, niiden johdosta ei tarvitse välttämättä muuttaa lakia. Edellä mainituissa ratkaisuissa oikeusasiamies tai oikeuskansleri ovat ainoastaan tyytyneet toteamaan, että määräaika on ylitetty huomattavasti ja ettei tähän ole ollut laissa tarkoitettua erityistä syytä. Jääskeläisen toteamus ei ole johtanut siis edes huomautuksen antamiseen.

18. Järein oikeusasiamiehen ja oikeuskanslerin käytettävissä olevista keinoista puuttua lainrikkomuksiin on virkasyytteen nostaminen, mutta siihen ylimmät laillisuusvalvojat eivät juuri koskaan turvaudu. Esimerkiksi vuonna 2009 oikeusasiamies ei määrännyt nostettavaksi yhtään yhtään virkasyytettä; käsiteltyjä kanteluja ja muita tapauksia oli kyseisenä vuonna muutama tuhat.

19. Oikeusasiamies Jääskeläisen esitys oikeusministeriölle on yllättävä myös sen vuoksi, ettei siinä oteta kantaa siihen, onko sanottu lainkohta eli OK 24:17.2 nykymuodossaan "hyvä" vai ei, toisin sanoen, onko laissa asetetulle 30 päivän määräajalle olemassa järkevät ja hyväksyttävät perusteet. Oikeusasiamies viittaa kyllä perustuslaissa mainittuun viivytyksettömän oikeudenkäynnin vaatimukseen, muttei sitä vastoin lainkaan edellä kappaleissa 5-9 mainittuun välittömyysperiaatteeseen.

20. Oikeusasiamiehen esityksen pontimena näyttäisikin olevan yksinomaan halu päästä eroon sanotun 30 päivän määräajan rikkomisten johdosta tehdyistä kanteluista. Hovioikeudet ovat saaneet eräissä muissakin kysymyksissä oikeusministeriön ja lainsäätäjän muuttamaan lakia lähinnä vain työn keventämistarkoituksessa. Esimerkkinä tästä mainittakoon vaikkapa seulontamenettely ja sen korvannut ja tämän vuoden alussa voimaan tullut valituslupajärjestelmä sekä pääkäsittelyjen määrän vähentämiseen tähdänneet lainmuutokset. Luultavaa on, että Jääskeläisen esityksen johdosta hovioikeudet tulevat vaatimaan lainmuutosta eli OK 24:17.2:n muuttamista siten, että sanotusta 30 päivän määräajasta luovutaan kokonaan. Tämän seurauksena ratkaisun antoajat tulevat pitenemään vielä entisestään pitenemään, mikä pitkittää edelleen myös oikeudenkäynnin kokonaiskestoa. Määräajan poistaminen tai pidentäminen tulee vähentämään myös oikeusvarmuutta, koska oikeudenkäynnin ja ennen muuta todistelun välittömyys ei enää toteutuisi. Mutta tästä Jääskeläinen, hovioikeudet ja oikeusministeriö eivät tunnu kantavan lainkaan huolta.

21. Minusta oikeusasiamiehen olisi tullut ajatella myös hieman oikeudenkäynnin välittömyyttä ja oikeusvarmuutta. Mutta hänelle tuntuu riittävän, että lainmuutos on sellainen, hovioikeudet suostuvat noudattamaan lakia ja oikeusasiamiehelle tehtävien kantelujen määrä vähenee, olkoonpa tuo esityksen jälkeen tehtävä lainmuutos asiallisesti miten lepsu ja huono tahansa.

21a. Kun Suomen tilannetta verrataan Ruotsiin, näyttäytyy suomalainen käytäntö todella lepsulta ja suomalaiset hovioikeustuomarit suorastaan vetelyksiltä. Ruotsin hovioikeuksissa tuomio on annettava jo kahden viikon kuluessa - vangitun jutussa jo viikossa - eikä siellä ole tiettävästi esiintynyt po. suhteessa sellaisia räikeitä määräaikojen ylityksiä kuin Suomessa. Mainittakoon vielä myös se, että silloin, kun asia ratkaistaan Ruotsin hovioikeuksissa esittelystä eli kirjallisen aineiston perusteella, tuomio on annettava kuuden viikon kuluessa esittelypäivästä lukien. Suomen laissa ei sen sijaan ole tässä tapauksessa asetettu mitään määräaikaa. Joidenkin hovioikeuksien työjärjestysten mukaan tuomio on tässä tapauksessa annettava kahden kuukauden kuluessa.

22. Miten asiassa olisi pitänyt edetä? Jos itse olisin ollut oikeusasiamies Jääskeläisen asemassa, niin olisin ensiksi pyytänyt jokaiselta hovioikeudelta niiden kaikista esimerkiksi yhden vuoden aikana pääkäsittelyn jälkeen antamia tuomioita koskevan selvityksen, josta ilmenee kunkin ratkaisun antoajankohta ja selitys siitä, miksi sanottu 30 päivän määräaika on ylitetty. Tämän selvityksen pohjalta olisin tehnyt kaikkien hovioikeuksien presidenteille selväksi, ettei "tällainen peli" eli 30 päivän määräajan lähes säännönmukainen ylittäminen vetele. Olisin tässä "myllykirjeessäni" edellyttänyt, että hovioikeudet korjaavat toimintatapojaan ja ilmoittanut, että palaan asiaan uudelleen esimerkiksi puolen vuoden kuluttua katsoakseni, onko parannusta tapahtunut. Rivien välissä olisin antanut ymmärtää, että jollei asiassa tapahdu kohennusta, tulisin ottamaan käyttöön järeämpiä keinoja asiantilan kuntoon saattamiseksi.

23. Olisin myös perustellen kertonut, että oikeudenkäynnin joutuisuuden ja erityisesti välittömyysperiaatteen takia sanottua 30 päivän määräaikaa ei ole mitään syytä lainmuutoksella pidentää. Samalla olisin viitannut siihen, että käräjäoikeudet joutuvat lain mukaan antamaan tuomionsa 14 päivän kuluessa pääkäsittelyn päättymisestä. Olen varma siitä, että näillä toimenpiteillä hovioikeudet olisi saatu asiassa niin sanotusti "kuriin ja herran nuhteeseen."

24. Lain mukaan hovioikeuden presidentin tulee valvoa muun muassa asetettujen tulostavoitteiden toteutumista ja oikeusperiaatteiden soveltamista hovioikeuden ratkaisuissa. Menettelyn joutuisuus ja viivytyksettömyys samoin kuin välittömyysperiaate kuuluvat sanottuihin oikeusperiaatteisiin. Tämän vuoksi jokaisen hovioikeuden presidentin tulisi valvoa, että sanottua 30 päivän määräaikaa ratkaisuja annettaessa käytännössä noudatetaan. Jos ja kun hovioikeudet laiminlyövät jatkuvasti noudattaa sanottua määräaikaa, on ilmeistä, etteivät hovioikeuden presidentit ole välittäneet valvoa lain eli OK 24:17.2:n noudattamista.

25. Tiedetään, etteivät myöskään kaikki käräjäoikeudet, erityisesti kaikkein suurimmat niistä, läheskään aina noudata puheena olevassa suhteessa lakia ja anna tuomioitaan ja päätöksiään laissa määrätyssä 14 päivän määräajassa, vaikkei mitään erityistä syytä määräajan ylittämiseen olisi olemassa. Käräjäoikeudessa oikeuden päällikkötuomarin eli laamannin tulisi valvoa, että lakia tässä suhteessa noudatettaisiin. Lain mukaan myös hovioikeus valvoo alaistensa käräjäoikeuksien toimintaa. Hovioikeusasetuksen mukaan hovioikeuden presidentin tulee huolehtia siitä, että "hovioikeus asianmukaisesti valvoo alaisiaan tuomioistuimiaan."

26. Hovioikeuden presidentillä on siis kaksinkertainen valvontavelvollisuus, sillä hänen on valvottava sekä hovioikeuden että sen alaisten käräjäoikeuksien toimintaa ja siten myös sanottujen määräaikojen asianmukaista noudattamista. Mutta onko hovioikeuksilla edes "kanttia" valvoa ja huomauttaa käräjäoikeuksia lain noudattamisen laiminlyönneistä, jos hovioikeudet kerran näyttävät käräjäoikeuksille huonoa esimerkkiä eivätkä välität itsekään noudattaa lakia?

27. Olen lanseerannut termin "paaterointi", jolla tarkoitan poliisiylijohtajan tapaa alati puolustella alaistensa poliisimiesten toimintaa ja jopa puuttua epäasiallisella tavalla poliisien tekemiksi epäiltyjen virka-ja muiden rikosten esitutkintaan. Näin tehdessään poliisipäällikkö näyttää unohtavan, että häntä ei ole valittu virkaansa miksikään poliisien pääluottamusmiehesi, vaan että hänen tehtävänään on huolehtia kaikkien kansalaisten turvallisuuden ylläpitämisestä.

28. Samanlaista paaterointia näyttää esiintyvän myös tuomioistuimissa ja erityisesti hovioikeuksien päällikkötuomareiden toiminnassa. Hovioikeuksien presidentit esiintyvät julkisuudessa voivottelemassa hovioikeuksien juttumääriä ja "tarpeettomia" valituksia ja vaatimassa erilaisia lainmuutoksia, joilla hovioikeuksien työmäärä voitaisiin alentaa ja työtä muutenkin keventää. Tätä vuosikausia, itse asiassa vuosikymmeniä, jatkunutta narinaa ja valittelua kuunnellessani on tullut usein mieleen, että ovatkohan nämä päällikkötuomarit oikein tehtäviensä tasalla ja ajattelevatko he koskaan sitä, miksi hovioikeudet ja käräjäoikeudet ovat olemassa ja minkälaisia arvoja ja tavoitteita heidän tulisi tuomioistuinten johtavina tuomareina ensisijaisesti ajaa ja edustaa. Tuomioistuimet eivät ole tuomareita varten vaan ihmisten oikeusturvan takaamista ja toteuttamista varten.

29. Hovioikeuksien työtä ja tehtäviä on kevennetty viime aikoinakin monin eri tavoin. Tämän vuoden alussa hovioikeuksissa tuli voimaan jatkokäsittelylupajärjestelmä, jolla itse asiassa rajoitettiin valitusoikeutta niin sanotuissa vähäisissä asioissa. Vielä merkittävämpi uudistus oli itse asiassa pääkäsittelyn toimittamisvelvollisuutta koskeva muutos, jonka perusteella hovioikeuksien pääkäsittelyjä tullaan pitämään entistä harvemmin. Näillä muutoksilla on siis jälleen kerran kevennetty hovioikeuksien työtä, mutta samalla unohdettu se tosiasia, että kyseiset muutokset nakertavat oikeusturvaa niissä asioissa, joissa valituslupaa ei myönnetä tai joissa ei enää toimiteta suullista pääkäsittelyä.

30. Hovioikeuksien työtä on siis hovioikeuksien kannalta katsottuna kevennetty ja "mukavoitettu," mutta lainmuutos tuskin naurattaa hovioikeuksilta oikeusturvaa hakevia ihmisiä. Seuraavaksi ilmeisesti tullaan esittämään - tähän oikeusasiamies Petri Jääskeläisen edellä kerrottu esitys todennäköisesti tähtää - OK 24:17:n muuttamista siten, että laissa ei mainittaisi enää mitään tiettyä määräaika, jonka kuluessa hovioikeuden tuomio on annettava. Tilanne olisi silloin sama kuin korkeimmassa oikeudessa, jonka ratkaisujen osalta laissa ei ole määrätty mitään määräaikaa. Esimerkiksi Pääministerin morsian -jutun tuomiota saatiin odottaa puolisen vuotta KKO:ssa pidetyn suullisen käsittelyn jälkeen. Myös tapauksissa KKO 2011:1 ja 2011:5, joita olen blogissani kommentoinut, ratkaisu annettiin vasta 3-4 kuukautta suullisen istunnon jälkeen.

31. Miten helppoa ja miten mukavaa! Olisi kuitenkin syytä pitää mielessä, että oikeuslaitos ei ole mikään mukavuuslaitos.

268. Ulvilan surmajutun oikeudenkäynti osa IX: pääkäsittely on päättynyt

Käräjäoikeus ilmoitti antavansa tuomion 22.6.

1. Ulvilan surmajutun pääkäsittely päättyi eilen Satakunnan käräjäoikeudessa. Oikeus käsitteli juttua neljän viikon aikana 12 istuntopäivää. Eilen kuultiin syyttäjän ja puolustuksen loppulausunnot, joissa ei sinänsä ilmennyt mitään uutta. Lausunnoissa oli kyse syyttäjän ja puolustusasianajan yhteenveto asiasta ja samalla yritys saada oikeuden jäsenet vakuuttuneiksi omista kannanotoistaan. Viimeisen sanan sai syytetty, niin kuin asiaan kuuluu. Hän vakuutti syyttömyyttään ja sanoi, ettei häntä vastaan ole mitään (näyttöä).

2. Meillä syyttäjien ja asianajajien loppulausunnot eivät ole yleensä mitään retoriikan huippusuorituksia, koska lausumissa halutaan pysytellä tiukasti asialinjalla ja välttää pateettisia mielenilmauksia. Retorisia keinoja (logos, ethos ja pathos) voisi yrittää käyttää oikeuden maallikkojäsenten vakuuttamiseen, mutta Ulvilan jutussa lautamiehiä ei ollut kelpuutettu käräjäoikeuden kokoonpanoon. Lautamiesten sivuun jättäminen oikeuden kokoonpanosta vakavissa rikosjutuissa on ollut mahdollista vuoden 2009 alusta. Ulvilan jutussa olisi kyllä ollut mahdollista ottaa lautamiehet mukaan kokoonpanoon, mutta käräjäoikeus päätti käsitellä jutun kolmen lainoppineen jäsenen kokoonpanossa. Jutun laatu huomioon ottaen ratkaisu oli varmaankin oikea.

3. Käräjäoikeus ilmoitti, että se antaa eli julkistaa tuomionsa vasta 22.6. Tuomiota ei ole tarkoitus julistaa "Kaikelle kansalle" julkisessa istunnossa, vaan se annetaan kirjallisena käräjäoikeuden kansliasta. Pääsäännön mukaan käräjäoikeuden tulisi antaa kansliatuomio jo 14 päivän kuluessa pääkäsittelyn päättymispäivästä. Jos tuomiota ei kuitenkaan voida "erityisestä syystä" antaa sanotussa määräajassa, se on annetta lain mukaan "niin pian kuin mahdollista." (OK 24:8.2).

4. Ulvilan tapauksen kaltaisissa vaikeissa ja laajaa todistusaineistoa sisältävissä jutuissa on toki paikallaan, että oikeudella on riittävästi aikaa pohtia ratkaisuaan ja kirjoittaa tuomiolleen seikkaperäiset perustelut. Päätösneuvottelu, joka on lain mukaan aloitettava heti pääkäsittelyn päätyttyä tai viimeistään seuraavana päivänä, vie puheena olevassa tapauksessa runsaasti aikaa, samoin tuomionperustelujen laatiminen. Toisaalta syytetty joutuu odottamaan vangittuna tuomion antamista vielä kuusi viikkoa, mikä on aika pitkä aika.

5. Kansliatuomion antaminen näyttää viimeisten kymmenen vuoden aikana yleistyneen yleiseksi käytännöksi vähänkin vaikeammissa tai laajemmissa jutuissa, vaikka lain mukaan pääsääntönä on tuomion julistaminen välittömästi pääkäsittelyn päättymisen jälkeen. Minusta Ulvilan tapauksen kaltaisissa henkirikosasioissa samoin kuin muissakin vakavissa rikosjutuissa (pörssirikokset ym.) tuomio pitäisi kyllä julistaa suullisessa ja julkisessa istunnossa, jossa asianosaiset tai ainakin syytetyt olisivat paikalla ja johon myös yleisöllä olisi vapaa pääsy. Mielestäni oikeudenkäynnin julkisuus, jolle Satakunnan käräjäoikeus on Ulvilan tapauksessa muutoin antanut jopa ehkä liikaakin huomiota, edellyttäisi nimenomaan tuomion julkisesti tapahtuvaa julkistamista.

5a. Vertailun vuoksi todettakoon, että Pietarsaaren vauvansurmajuttu, jota olen myös blogissani seurannut, oli julkisuuden osalta täysin erilainen kuin Ulvilan surmajutun oikeuskäsittely. Mustasaaren käräjäoikeus näet määräsi pääkäsittelyn kokonaisuudessaan suljetuksi. Tätä ei voida pitää oikeaan osuneena ratkaisuna, vaikka oikeudella onkin laaja harkintavalta käsittelyjulkisuuden suhteen. Vaasan hovioikeus, jonne käräjäoikeuden syytteen kokonaan hylänneestä tuomiosta valitettiin, piti asiassa julkisen pääkäsittelyn.

6. Tiedotusvälineet olisivat kyllä kiinnostuneita myös tuomion julistamisesta. Nykyisinhän tv:ssä näytetään aika usein, miten esimerkiksi joissakin pörssirikosjutuissa syytettyjen avustajat, syyttäjät ja lehtimiehet noutavat kansliatuomioita käräjä- tai hovioikeuden kansliasta. Saamme nähdä, miten jotkut jarkkosipilät, pekkalehtiset, arimölsät, heikkilampelat, aarnoarvelat ym. ryhtyvät tv-kameroiden seuratessa jännittyneinä selailemaan tuomion sivuja alkaen samalla soitella kännyköillään päämiehilleen tai lehtiensä toimituksille kertoakseen, miten jutussa oli käynyt. Mutta tuomareita ei näy mailla eikä halmeilla, he ovat ja pysyttelevät visusti poissa. Tuomarit ovat sanoneet sanottavansa tuomiossa, mutta jotenkin saa vaikutelman, että he eivät rohkenisi tulla kertomaan ratkaisuistaan ja sen perusteista asianosaisille ja muille asiasta kiinnostuneille julkisesti.

7. Jos kysymyksessä on laaja tuomio, ei oikeuden puheenjohtajan toki tarvitsisi lukea julistamistilaisuudessa tuomiota sanasta sanaan. Riittävää olisi, että tuomari lukisi tai pikemminkin kertoisi ainoastaan tuomion lopputuloksen pääasian osalta, tapaukseen sovelletut lainkohdat sekä mahdollisesti lyhyesti tuomion pääperusteet. Tämä riittäisi edellä mainitun julkisuusintressin toteutumiseksi. Tuomio olisi kyllä kokonaisuudessaan valmiiksi kirjoitettuna ja julistamistilaisuuden jälkeen asianosaiset ja heidän avustajansa/asiamiehenä sekä lehdistön edustajat saisivat nykyiseen tapaan omat kappaleensa tuomiosta käräjäoikeuden kansliasta.

8. Rikosjutuissa, joissa syytetty on vangittuna, ja muissakin törkeämmissä rikosjutuissa syytetyn tulisi minusta olla henkilökohtaisesti saapuvilla tuomiota edellä mainitulla tavalla julistettaessa. Tämä tuntuisi asianmukaiselta, jos kerran tuomareidenkin on oltava paikalla tuomiota julistamassa. En pitäisi poissuljettuna käytäntöä, jossa oikeuden puheenjohtaja vastaisi tuomion julistamisen jälkeen asianosaisten kenties esittämiin kysymyksiin. - Oikeutta voidaan "jakaa" monella eri tavalla myös muodollisessa suhteessa, eikä mielikuvituksen käyttäminen ole oikeudenkäynnissäkään kiellettyä.

9. Asianosaiset eivät halunneet syytetyn mielentilan selvittämistä. Saattoi tuntua hieman oudolta, kun käräjäoikeuden puheenjohtaja tiedusteli syytetyltä, mitä mieltä tämä on mahdollisesta mielentilatutkimuksesta. Syytetyn mielentilatutkimus voidaan oikeuden päätöksellä määrätä tehtäväksi ainoastaan silloin, kun tuomioistuin on välituomiossaan todennut syytetyn menetelleen syytteessä kuvatulla rangaistavaksi säädetyllä tavalla (OK 17:45). Mielentilatutkimus siis edellyttää, että oikeus on antanut syyllisyyskysymyksestä langettavan tuomion; mielentilatutkimus voi vaikuttaa vain tuomittavaan rangaistukseen. Jos henkirikoksesta syytetty vastaaja on vangittuna, tuomioistuin voi määrätä syytetyn mielentilan tutkittavaksi myös ilman syytetyn suostumusta. Jotta kuulemisperiaate toteutuisi, oikeuden on kuitenkin pääkäsittelyn päättyessä informoitava syytettyä mielentilatutkimuksen mahdollisuudesta ja tiedusteltava, miten hän suhtautuu asiaan. Siitä, että käräjäoikeus päätti antaa tuomionsa vasta kuuden viikon kuluttua, voidaan päätellä, että oikeus ei tule määräämään syytettyä mielentilatutkimukseen, vaan antaa asiassa kaikilta osin lopullisen tuomion.

10. Millainen sitten voisi olla tuomion sisältö? Rikostuomio voi olla syyllisyyskysymyksen osalta joko langettava tai vapauttava. Tässä tapauksessa langettava tuomio tulisi joko murhasta tai taposta. Mutta ylittyykö näyttö- eli tuomitsemiskynnys ja miten vahvaa näyttöä siihen tarvittaisiin? Mitä relevantteja seikkoja jutussa on todistusaineiston perusteella näytetty ja mitä ei? Kiistanalaisia tai avoimia kysymyksiä näyttäisi olevan runsaasti. Itse olen yrittänyt välttää ottamasta kirjoituksissani kantaa syyllisyyskysymyksen tai näyttökysymysten arviointiin.

11. Meillä on jutussa surmattu mies ja tiedämme, missä ja miten hänet on tapettu. Kuolinaika lienee aika tarkasti selvitetty samoin kuolinsyy ja rikoksen tekotapa. Toisena rikoksentekovälineenä käytetty veitsi on löydetty tekopaikalta. Rikospaikalta on löydetty aika vähän jälkiä eikä toista surma-asetta (vasara, kirves tms. astalo) ole löydetty. Ulko-oven kolmikertainen lasi on rikottu. Syytetty on tavattu rikospaikalta ja hänen hätäkeskukseen soittamansa puhelun aika ja sisältö on ainakin pääosin tiedossa.

12. Kaikesta muusta syyttäjä ja puolustus ovatkin sitten eri mieltä. Syytetty on kiistänyt syytteen ja kertoo taloon takaoven lasin rikkomalla tunkeutuneen tuntemattoman tekijän surmanneen miehensä ja haavoittaneen häntä itseään. Syyttäjä on väittänyt syytetyn lavastaneen rikospaikan saadakseen teon näyttämään ulkopuolisen suorittamaksi. Puolustus on pitänyt syyttäjän lavastusteoriaa ajallisesti mahdottomana. Jutussa on esitetty indisioita, joista jotkut näyttäisivät tukevan lavastusväitettä, jotkut taas puhuvan väitettä vastaan. Hätäpuhelunauhan sisällöstä on esitetty erilaisia tulkintoja, samoin syytetylle tehdyn muistijäljen tulkinnasta ja paikalta löydettyjen kuitujen alkuperästä. Psykologien tulkinnat syytetyn käyttäytymisestä menevät ristiin, jne. jne.

13. Syyttäjä on vedonnut ensi sijassa syytetyn tunnustukseen esitutkinnassa, jossa tämä kertoi pitäneensä itseään todennäköisenä tekijänä, hätäpuheluun, josta kuullut äänet eivät viittaa siihen, että talossa oli ulkopuolisia ja motiivina surmatun ja syytetyn välillä ennen tekoa olleeseen riitaan, joka oli johtanut fyysiseen kamppailuun. - Puolustus on kiistänyt syytetyn tunnustaneen ja väittänyt, että poliisi oli painostanut syytettyä tunnustamaan ja esittänyt tälle johtopäätöksiä sisältäneitä kysymyksiä. Poliisi oli tiedottanut julkisuuteen virheellisesti syytetyn tunnustaneen teon. Sanottua kuulustelua ei ollut videoitu eikä syytetyn puolustusasianajajalle ollut varattu tilaisuutta olla läsnä kuulustelussa. Hätäkeskuspuhelusta on useita litterointeja ja siitä on esitetty erilaisia tulkintoja. Syytetyn ja hänen miehensä välillä ei ollut ollut riitaa. - Puolustus on vedonnut eri kohdissa esitutkinnan yksipuolisuuteen ja siihen, ettei puolustuksen käyttöön ollut annettu kaikkea esitutkinta-aineistoa. Syyttäjä on puolestaan ihmettelyt, että puolustukselle on vuodettu esitutkinnasta salaisia tietoja.

14. Käräjäoikeudelta odotetaan näytön arvioinnin osalta seikkaperäisesti, avoimesti ja ymmärrettävästi perusteltua tuomiota olipa lopputulos mikä tahansa. Perusteluistaan tuomio tunnetaan, sanotaan. Oikeuskirjallisuudessa tunnetaan monia toisistaan hieman poikkeavia metodeja, malleja tai teorioita, joita käyttäen todistusharkintaa voidaan jäsentää ja todisteiden todistusvoimaa arvioida. Jotkut metodit johtavat toisia malleja jonkin verran korkeamman näyttökynnyksen omaksumiseen, mutta kovin suuria eroja eri metodien välillä ei ole havaittu käytännössä olevan. Tuomioistuimella on mahdollisuus perusteluja laatiessaan testata näyttöharkintaansa eri metodeja käyttäen. Pääasia on, että tuomarit tuntevat erilaiset metodit ja niiden väliset erot ja hallitsevat niiden käyttötavat. Luulen, että tässä suhteessa tilanne tuomioistuimissa ei kuitenkaan ole erityisen hyvä. Toisaalta tuomioistuin ei ole todistusharkinnassa sidottu mihinkään teoreettiseen malliin tai metodiin.

15. Yksi vaihtoehto olisi valita Ulvilan jutun kaltaisessa tapauksessa todistusharkinnan metodiksi ja argumentaatiotavaksi rakenteellisen selitystavan malli, jossa yksinkertaisesti kysytään, mikä on paras selitys jutussa esiin tulleille tosiseikoille. Vaikka kyseinen metodi edustaa kokonaisvaltaisen selitystavan mallia, edellyttää syytetyn oikeusturva toisaalta, että syytteen tueksi esitettyjen todisteiden näyttöarvoa harkitaan ensin erikseen ja vasta sen jälkeen niitä punnitaan yhdessä ottamalla huomioon myös puolustuksen kustakin seikasta esittämä vastatodistelu. Lisäksi tuomioistuimen on arvioitava syyttäjän esittämille tapahtumainkuluille ja kysymyksille vaihtoehtoisia selityksiä siinä tarkoituksessa, jääkö syytetyn syyllisyydestä varteenotettava epäily.

16. Todistusharkinta on Ulvilan tapauksen kaltaisissa jutuissa ei ole mikään helppo tehtävä. On tietenkin helppoa enemmittä pohdinnoitta "lätkäistä" perustelujen loppuun tuttu fraasi "syytetyn syyllisyydestä ei jää järkevää/varteenotettavaa epäilyä" tai vaihtoehtoisesti "epäselvässä tapauksessa asia on ratkaistava syytetyn eduksi." Tällaiset tokaisut eivät kuitenkaan vakuuta lukijaa, jollei todistusharkinta ole analyyttisesti ja huolellisesti suoritettu. Perustelujen tehtävänä on antaa antaa informaatiota, tarjota mahdollisuus todistusharkinnan kontrolloimiseksi sekä vakuuttaa asianosaiset, muutoksenhakutuomioistuin ja kenties yleisökin ratkaisun oikeellisuudesta. Tuomioistuimen ei tulisi perusteluissaan kuitenkaan turvautua liioitteluun tai jonkinlaisiin ylisanoihin ja yrittää sillä tavoin vakuuttaa lukijat siitä, että lopputulos on ehdottomasti ainoa oikea vaihtoehto. Päin vastoin perusteluissa olisi myönnettävä ratkaisunteon vaikeusaste ja tuotava avoimesti esiin myös ne seikat ja todisteet, joihin jutun hävinnyt osapuoli on vedonnut. - Bodomin murhajutun tuomiossa vuonna 2005 oli näiltä osin toivomisen varaa.

17. Todistusharkinnassa joudutaan kuitenkin aina turvautumaan enemmän tai vähemmän myös intuitioon. Todistusharkinnan jäsentämisen ja perustelujen avulla tuomari voi kuitenkin kontrolloida, onko hänen intuitionsa oikeassa. Jos syyttäjän syytetyn tueksi esittämä näyttö ei ole riittävä tai jos varteenotettavaa epäilyä syyllisyydestä ei voida sulkea pois, on tuomarin hylättävä syyte, vaikka hän itse olisi vakuuttunut syyllisyydestä. Toisaalta tuomarin on hylättävä syyte, jollei hän ole itse vakuuttunut syyllisyydestä, vaikka todistusaineiston perusteella varteenotettavan epäilyn poissulkeminen onnistuu.