889. KKO 2014:77. Asiamiespakko

1. Oikeudenkäynnin asianosainen, jota ei ole määrätty saapumaan henkilökohtaisesti tuomioistuimeen, saa käyttää asiamiestä (OK 15:1.1). Tuomioistuimessa läsnä oleva asianosainen saa käyttää oikeudenkäyntiavustajaa (OK 15:1.3). Oikeutta turvautua avustajaan ei voida missään tilanteessa evätä. Asianosaisella on oikeus itse valita avustajansa ja asiamiehensä. Tätä valintaoikeutta rajoittaa vain se, että valinnan tulee kohdistua henkilöön, joka täyttää laissa määrätyt asiamiehen ja avustajan kelpoisuusehdot (OK 15:2 ja 3).

2. Toisaalta Suomen laki, toisin kuin yleensä muiden maiden lainsäädäntö, ei sisällä yleistä asianajaja- tai juristipakkoa. Laki ei siis velvoita asianosaista turvautumaan tuomioistuimessa asiamieheen tai avustajaan, vaan asianosainen voi halutessaan prosessata yksin ja omin avuin. Rikosjutun syytetylle on tosin eräissä tapauksissa määrättävä julkinen puolustaja viran puolesta, jos syytetty ei ole itse hankkinut avustajaa eikä hän pyydä julkisen puolustajan määräämistä (ROL 2:1.3). Eri asia on, että asianosaisen on käytännössä yleensä välttämätöntä turvautua oikeudenkäynnissä pätevän lakimiehen apuun.

3. Vuoden 2013 alusta edellä mainittuun pääsääntöön eli asianosaisen oikeuteen ajaa itse asiaansa on tehty yksi poikkeus. Sen mukaan muun hakijan kuin viranomaisen on käytettävä asianomaiset kelpoisuusehdot täyttävää oikeudenkäyntiasiamiestä tai -avustajaa OK 31 luvussa tarkoitetuissa tuomiovirhekantelu- tai tuomionpurkuasiassa korkeimmassa oikeudessa (OK 15:1.4). Säännöksellä, jota korkein oikeus lienee esittänyt, on lain esitöiden mukaan pyritty hillitsemään selvästi aiheettomien kantelu- ja purkuhakemusten tekemistä, joita korkeimpaan oikeuteen on aiemmin tehty varsin runsasti (HE 318/2010 vp s. 20-21).  Tämän on katsottu vaikeuttavan korkeimman oikeuden resurssien kohdentamista tuomioistuimen tärkeimpään tehtävän eli ennakkopäätösten antamiseen. Säännös ei koske  ylimääräistä muutoksenhakua muissa tuomioistuimissa (esimerkiksi hovioikeudessa tai KHO:ssa) eikä korkeimmassa oikeudessakaan menetetyn määräajan palauttamisasioita (OK 31:17-18). Kantelu- ja purkuasioissakin asiamies/avustajapakko koskee vain hakijaa, joka ei ole viranomainen, ei sen sijaan viranomaishakijoita (esimerkiksi syyttäjiä) eikä myöskään hakijan vastapuolta tai muuta henkilöä, jota kuullaan hakemuksen johdosta.

4. Korkein oikeus on antanut tänään OK 15 luvun 1 §:n 4 momentin tulkintaa koskevan ennakkopäätöksen. Tapauksessa oli kysymys kanteluasiasta. Varatuomari P vaati korkeimmalle oikeudelle toimittamallaan hakemuksella, että hovioikeuden tuomio asiassa, jossa hän itse oli ollut asianosaisena, poistetaan OK 31 luvun 1 §:n 1 momentin 4 kohdan nojalla ja asia palautetaan hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

5. Varatuomari P täytti oikeudenkäyntiasiamiehelle- ja avustajalle OK 15 luvun 2 §:n 1 momentissa säädetyt kelpoisuusvaatimukset, sillä hän oli luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetussa laissa (715/2011) tarkoitettu luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja. Asiassa oli kysymys siitä, olisiko P:n tästä huolimatta tullut käyttää OK 15:1.4:n mukaisesti hakemuksen laatimisessa oikeudenkäyntiasiamiestä. Ts. koskeeko sanotussa lainkohdassa säädetty asiamiespakko myös tilannetta, jossa kantelun tekijällä itsellään on asiamieheltä OK 15:2.1:ssa vaadittava kelpoisuus, vai onko hän kelpoinen laatimaan ylimääräistä muutoksenhakua koskevan hakemuksen, paitsi toisen puolesta, myös omassa  asiassaan.

6. Ennen asian ratkaisemista korkein oikeus varasi P:lle tilaisuuden hankkia OK 15:2.1:n mukaiset kelpoisuusvaatimukset täyttävän asiamiehen. Asianajaja M toimitti korkeimmalle oikeudelle hakemuksen, jossa hän ilmoitti P:n asiamiehenä toistavansa P:n hakemuksen perusteluineen.

KKO 2014:77

7. Korkein oikeus totesi, ettei lain esitöissä ole otettu kantaa edellä kohdassa 5 mainittuun tilanteeseen, josta tapauksesssa oli kysymys. Enemmistö ratkaisi asian tiukasti sanamuotoon pitäytyen, siis sillä perusteella, että ko. säännöksessä (OK 15:1.4) ei ole säädetty muista kuin viranomaisia koskevista poikkeuksista asiamiespakkoon. Asiamiespakkoa on enemmistön mukaan siten sovellettava ylimääräisessä muutoksenhaussa myös henkilöihin, joilla on itsellään asiamieheltä edellytettävä kelpoisuus. P:n olisi tullut hankkia itselleen kelpoisuusehdot täyttävä asiamies eikä hänen itsensä laatimaa hakemusta voitu enemmistön mukaan tutkia. Enemmistö jätti tutkimatta myös asianajaja M:n P:n asiamiehenä  oikeuteen toimittaman hakemuksen, koska M oli vain uudistanut sellaisenaan P:n tekemän hakemuksen eikä ollut edes väittänyt, että hän olisi laatinut hakemuksen ja vastannut sen asiallisesta sisällöstä.

8. Korkeimman oikeuden vähemmistöön jääneet kaksi oikeusneuvosta sen sijaan tutkivat P:n hakemuksen. He viittasivat lain esitöistä ilmenevään poikkeussäännöksen tarkoitukseen eli siihen, että  OK 15:1.4:n säännöksellä on ollut tarkoitus estää vailla oikeudellista koulutusta ja kokemusta tuomioistuinmenettelystä olevia hakijoita tekemästä itse ylimääräistä muutoksenhakua koskevia hakemuksia, joilla ei ole mahdollisuutta menestyä. Vähemmistö katsoi, että ko. säännös ei estä oikeudenkäyntiasiamiehen kelpoisuusehdot täyttävää asianosaista laatimasta itse kantelu- tai purkuhakemustaan korkeimmassa oikeudessa. Varatuomari P:llä oli kelpoisuus toimia asiamiehenä ja hänelle oli vuonna 2013 myönnetty lupa toimia oikeudenkäyntiavustajana.

9. Korkeimman oikeuden enemmistön varsin tiukasti lain kirjainta noudattava tulkintatapa tuppaa jopa hieman hymyilyttämään. Vähemmistön mielipidettä sitä vastoin on pidettävä perusteltuna. Tapaukseen sovellettavaa säännöstä (OK 15:1.4) ei ole syytä tulkita enemmistön tavoin tiukasti sanamuodon pitäytyen, vaan tulkinnassa on otettava huomioon myös säännöksen tarkoitus.  Kyse on teleologisesta tulkintametodista, jonka mukaan tulkintaa ohjaa tavoite, jota lailla tai yksittäisellä säännöksellä on tarkoitus edistää.  

10. Suomen lainsäädäntö ei tunne yleistä asiamiespakkoa. OK 15:1.4:n säännös on poikkeus selkeästä pääsäännöstä. Jos henkilöllä on oikeudenkäyntiasiamieheltä vaadittava kelpoisuus laatia toisen puolesta hakemus ylimääräistä muutoksenhakua koskevassa asiassa, on johdonmukaista katsoa, että hän on oikeutettu laatimaan sanotunlaisen hakemuksen myös omassa asiassaan. Ei ole järkevää syytä vaatia, että ko. henkilö hankkisi asiamiehekseen mainitut kelpoisuusehdot täyttävän lakimiehen.

786. KHO 2013:161. Vääryyttä oikeuden valekaavussa?

1. Korkein hallinto-oikeus (KHO) antoi 9.10. 2013 kiistanalaisen äänestyspäätöksen ajokiellon edellytyksiä koskevassa asiassa

KHO 2013:61

2. Tapaus on katsottu KHO:ssa periaatteellisesti merkittäväksi. Ilmeisesti eri hallinto-oikeuksissa on päädytty vastaavanlaisissa tapauksissa erilaisiin ratkaisuihin. Lainkäytön yhtenäistämiseksi presidentti Pekka Vihervuori on määrännyt tapauksen käsiteltäväksi KHO:n laajennetussa kokoonpanossa, jossa on kahdeksan jäsentä.  Normaalisti asiat ratkaistaan KHO:ssa viiden tuomarin jaostossa.

3. Toimittaja Jarkko Sipilä on kritisoinut  KHO:n ratkaisua Elinkautinen -blogissaan poikeuksellisen suorasanaisella tavalla. Katso Sipilän blogikirjoituksesta tästä. Sipilän mukaan KHO:n päätös on suorastaan pelottava. Kun yleensä rauhallisena miehenä tunnettu Jarkko Sipilä on ottanut ratkaisuun näin vahvasti kantaa, päätin ottaa tapauksen lähempään tarkasteluun. En toista tässä yksityiskohtaisesti tapauksen faktoja tai KHO:n päätöksessä viitattuja säännöksiä, vaan menen suoraan asiaan.

4. Ajokorttilain mukaan poliisin on määrättävä ajo-oikeuden haltija ajokieltoon, jos on vähintään kolmesti vuoden kuluessa syyllistynyt ajoneuvoa kuljettaessaan esimerkiksi ylinopeuteen tai ajoneuvorikkomukseen. Täsä tapauksessa A:lle oli määrätty 9.4. ja 15.4.2011 tapahtuneista ylinopeuksista kummastakin rikesakko sekä 5.11.2011 tapahtuneesta ajoneuvorikkomuksesta kahdeksan päiväsakkoa. Ylinopeudet oli selvitetty automaattisen liikennevalvonnan avulla.

5. Rikesakkomenettelystä annetun lain mukaan automaattisessa liikennevalvonnassa havaitun rikkomuksen tekijää ei selvitetä, vaan menettely käynnistetään lähettämällä rikesakkomääräys henkilölle, joka on auton rekisteriin merkitty omistaja, haltija tai tilapäinen käyttäjä. Määräyksestä ilmenee muun muassa se, että rikkomuksesta voi aiheutua myös ajokielto. Lisäksi määräyksestä ilmenee, miten rikesakkoa voi vastustaa. Vastustaminen tapahtuu siten, että rikesakkomääräyksen saaja ilmoittaa viikon kuluessa käräjäoikeuden kansliaan kiistävänsä syyllisyytensä. Tämän jälkeen asiassa käynnistyy normaali esitutkinta, syyteharkinta ja oikeuskäsittely. Jos määräyksen saanut osoittaa oikean syyllisen, rikesakko voidaan kohdentaa tälle henkilölle, jos hän tunnustaa teon, eikä tunnustusta ole syytä epäillä.

6. Ko. tapauksessa A ei ollut vastustanut 9.4.2011 tapahtuneen ylinopeuden johdosta saamaansa rikesakkoa, vaan oli maksanut sakon. Poliisilaitos määräsi 22.3.2012 A:n määräaikaiseen ajokieltoon 22.3.–22.4.2012.

7. A valitti päätöksestä Varsinais-Suomen hallinto-oikeuteen, koska hän ei ollut syyllistynyt ylinopeusrikkomukseen 9.4.2011. A:n autoa oli tuolloin ajanut toinen henkilö (B). A oli kuitenkin maksanut ylinopeudesta aiheutuneen sakon, koska B oli ollut hoitamassa A:lle kuulunutta kuljetustehtävää. Poliisilaitoksen A:n valituksen johdosta antamassa lausunnossa todettiin, että tapauksessa oli noudatettu Poliisihallituksen linjausta. Sen mukaan lainvoimainen rikesakko otetaan ajo-oikeuskäsittelyssä huomioon, vaikka asiakas pystyisi näyttämään toteen, ettei ole tehnyt kyseistä tekoa. 

8. Hallinto-oikeus kumosi päätöksellään poliilaitoksen pätöksen. Perusteluissa todetaan, että A on kiistänyt syyllistyneensä ylinopeuteen 9.4.2011 ja antanut hallinto-oikeudelle kirjallisen todistuksen, jossa B vahvistaa A:n kertomuksen ja ilmoittaa olevansa kameravalvontakuvassa näkyvä henkilö. Asiakirjoihin on liitetty A:n ja B:n valokuvat sekä kameravalvontakuva. Hallinto-oikeuden mukaan ajokieltoon määräämisen edellytyksenä on syyllistyminen liikennerikkomuksiin, ja lainvoimainen rikesakko on lähtökohtaisesti riittävä selvitys henkilön syyllistymisestä rikkomukseen. Hallinto-oikeus katsoi kuitenkin, että koska ajokielto määrätään erillisessä menettelyssä hallinnollisena seuraamuksena ja rikesakkomenettelyssä ei todellisuudessa ole selvitetty A:n syyllistymistä ylinopeuteen 9.4.2011, rikesakon lainvoimaisuus ei estänyt hänen syyllisyytensä selvittämistä vielä tässä vaiheessa. Esitettyjen valokuvien ja muun selvityksen perusteella hallinto-oikeus piti A:n kertomusta uskottavana ja katsoi, ettei hän ollut syyllistynyt liikennerikkomukseen 9.4.2011. Näin ollen hän ei myöskään ollut syyllistynyt liikennerikkomukseen kolmesti vuoden kuluessa, eikä häntä siis ole voitu määrätä ajokieltoon toistuvien liikennerikkomusten perusteella.

9. Poliisilaitos ei tyytynyt kuitenkaan tähän, vaan valitti hallinto-oikeuden päätöksestä KHO:een. KHO:ssa tutkittiin ensin kysymys siitä, oliko poliisilaitoksella asiassa valitusoikeus. KHO katsoi 5-3 -äänestyksen jälkeen, että poliisilaitoksella on asiassa valitusoikeus. En ryhdy tässä pohtimaan valitusoikeutta koskevaa kysymystä, vaan totean vain, että asiasta voidaan olla perustellusti myös vähemmistön perusteluissa esitetyllä kannalla.

10. Pääasian osalta KHO:n enemmistö (äänestys 6-2) oli toisella kannalla kuin Varsinais-Suomen hallinto-okeus. KHO:n päätöksen perustelut on ladittu tuttuun tyyliin siten, että ensin perusteluihin on kirjoitettu auki peräti kahdeksassa eri kappaleessa suuri joukko ajokorttilain ja -asetuksen sekä rikesakkolain pykäliä. Tällä halutaan antaa vaikutelma, että tulossa oleva ratkaisu perustuu tarkasti lakiin. -  Muuten, KHO saisi alkaa KKO:n tavoin numeroimaan perustelujen kappaleet, jolloin niihin olisi myöhemmin ratkaisua kommentoitaessa helpompaa viitata.

11. KHO:n päätöksen varsinaiset perustelut sisältyvät seuraavan lyhyeen kappaleeseen:

Poliisi tekee rikesakkojen perusteella määrättävästä ajokiellosta päättäessään hallintopäätöksen, joka perustuu lainvoimaisista rikesakkopäätöksistä ajoneuvoliikennerekisteriin tehtyihin merkintöihin. Ajokiellosta päätettäessä ei näin ollen ole enää kysymys rikesakkojen määräämiseen johtaneiden tapahtumien tai ajokieltoon määrätyn ajo-oikeuden haltijan syyllisyyden selvittämisestä. Hallintomenettelyssä tai hallintolainkäytön järjestyksessä ei voida tutkia rikosoikeudellista syyllisyyttä, vaan asia on tältä osin mahdollista saattaa muualla laissa säädetyllä tavalla erikseen tutkittavaksi.

12. Näillä perusteilla KHO katsoi että poliisilaitoksen olisi tullut, sillä oli ratkaisun mukaan  suoranainen pakko, määrätä A ajokieltoon. A ei ollut vastustanut 9.4.201 saamaansa rikesakkoa, mikä hänen olsi tullut tehdä käräjäoikeuden kansliaan. Rikesakkomääräys oli siten saanut lainvoiman eikä sitä vastaan saanut siis enää "pullikoida" hallintomenettelyssä (siis poliisilaitokselle) tai hallintolainkäytössä, mistä nyt oli kysymys. KHO kumosi hallinto-oikeuden päätöksen ja palautti asian poliisilaitokselle (uuden) ajokieltoajan määräämistä varten.

13. KHO:n päätöksessä ei ole sinänsä mitään kummallista tai virheellistä, jos asiaa tarkastellaan puhtaasti legalistiselta kannalta eli pitämällä silmällä yksinomaan lain muotomääräysten tiukkaa ja sanamuodon mukaista tulkintaa. Kokonaan eri ri asia sen sijaan on, onko ratkaisu aineellisoikeudellisesti oikea ja tyydyttääkö KHO:n päätös oikeudenmukaisuuden vaatimuksia. Näyttää selvältä, ettei A:ta olisi voitu määrätä ajokieltoon, koska hän ei ollut itse kuljettanut 9.4.2011 autoa eikä siis syyllistynyt ylinopeuskiellon rikkomiseen. Kun A ei ollut kuitenkaan vastustanut rikesakkkoa asianmukaisessa järjestyksessä, vaan oli maksanut sen B:n puolesta, hän sai kärsiä tietämättömyytensä, hyvänahkaisuutensa tai kenties hölmöytensä seuraukset ajokiellon muodossa.

14. Olisiko A.n syylliystyminen ylinopeuteen 9.4.2011 voitu ottaa vireille tulleessa hallintomenetelyssä ja hallintolainkäytössä tutkittavaksi? Turun hallinto-oikeus ja KHO:n vähemmistöön jääneet kaksi hallintoneuvosta - Ruotsissa muuten myös korkeimman hallinto-oikeuden jäsenten virkanimike on oikeusneuvos (justitieråd) eli sama kuin korkeimman oikeuden jäsenilläkin - eivät nähneet tähän estettä. Olen itse samalla kannalla. 

15. Se, että rikesakkomääräystä on lain mukaan vastustetettava tietyssä määräajassa, ei estä syyllisyyskysymyksen tutkimista silloin, kun mainittu asia tulee esikysymyksenä esille hallintomenettelyssä tai hallintolainkäytössä vireillä olevassa rikesakkomääräykseen perustuvaa ajokiellon määräämistä koskevassa asiassa. KHO:n enemmistö toteaa kategorisesti, että "hallintomenttelyssä tai hallintolainkäytön järjestyksessä ei voida tutkia rikosoikeudellista syyllisyyttä", mutta se ei mainitse lainkohtaa, johon sanottu johtopäätös perustuu. Tämä johtunee siitä, ettei laissa ole sellaista säännöstä, johon KHO:n enemmistön kyseinen kanta voitaisiin perustaa. On kyllä selvää, että hallintolainkäytössä ei voida panna vireille syyllisyyskysymystä koskevaa asiaa, mutta siitä tästä tapauksessa ei ole ollut kyse.

16. Jos ajokorttilain 65 §:n 1 momentissa, johon KHO:n perusteluissaan viitttaa, säädettäisiin, että poliisin on määrättävä ajo-oikeuden haltija ajokieltoon, jos haltija on vähintään kolmesti vuoden aikana tuomittu oikeudessa tai rangaistus- tai rikesakkomääräysmenettelyssä annetulla päätöksellä nopeusrajoituksen rikkomisesta, olisi asia selvä, eli tuolloin ajokieltoa koskevassa asiassa syyllisyyskysymystä ei voitaisi enää ottaa tutkittavaksi. Mainitussa lainkohdassa ei kuitenkaan säädetä näin, vaan siinä todetaan, että ajokiellon määräämisen edellytyksenä on nimenomaan ajo-oikeuden haltijan syyllistyminen nopeusrajoituksen rikkomiseen. Silloin lakia voidaan tulkita siten, että syyllisyyskysymys on mahdollista ottaa hallintoasiassa tutkittavaksi, jos ajo-oikeuden haltija kiistää syyllisyytensä ja esittää näyttöä, jonka mukaan hän ei ole syyllistynyt ko. rikkomukseen.  Ajokorttilain 65 §:n 1 momentin mainittuun sanamuotoon ("on...syyllistynyt", ei siis "on tuomittu") KHO:n enemmistö eikä myöskään Turun hallinto-oikeus tai KHO:n vähemmistö ole kiinnittänyt huomiota.

17. Syyllisyyskysymyksen tutkimista silloin, kun ajo-oikeuden haltija esittää itse näyttöä syyttömyydestään, puoltavat tietenkin reaaliset argumentit eli asiaperusteet, ennen muuta se, että automaattisen liikennenvalvonnan yhteydessä ja sen perusteella vireille pannussa rikesakkomenettelyssä ei ole faktisesti edes tutkittu A:n syyllistymistä ylinopeuteen. KHO:n enemmistö on kuitenkin muodollisilla perusteilla päätynyt hyväksymään Poliisihallituksen ohjeen, jonka mukaan ajokielto on määrättävä, vaikka autoilija näyttäisi itse oman syyttömyytensä toteen. 

18. Poliisihallitus ja sen ohjeita myötäilevä korkein hallinto-oikeus viis veisaavat oikeutta hakevien valittajien oikeusturvasta tai totuudesta, sillä niille on tärkeintä, että järjestelmä toimii ja muotomääräyksiä noudatetaan prikulleen. Järjestelmän toimivuus, tehokkuus ja  ennakoitavuus eli tässä mielessä oikeusvarmuus on KHO:n mukaan tärkeämpi tavoite kuin yksityisen ihmisen oikeusturva ja oikeuksiin pääseminen.

19. KHO:n päätös on hyvä esimerkki siitä, miten legalismi eli lakiuskollisuus edelleen hallitsee suomalaista lainkäyttöä ja lain tulkintaa. Oikeudellisessa päätöksenteossa ja argumentaatiossa legalismi johtaa, kuten KHO:n päätöksen perusteluista ilmenee, muodollisten seikkojen ja formaalisten näkökohtien painottamiseen sisällöllisten näkökohtien ja asia-argumenttien kustannuksella. Tässä suhteessa legalismi muistuttaa lakipositivismiksi kutsuttua suuntaa. Legalistisessa laintulkinnassa tärkeintä ei ole niinkään oikea lopputulos, vaan se, että lain sanamuotoa ja kirjainta sekä muotomääräyksiä noudatetaan mahdollisimman tarkasti. KHO:n ratkaisua voitaisiin luonnehtia otsikoilla 

- muoto selätti substanssin 
- muotomääräykset syrjäyttivät totuuden 
- legalismi vei voiton moraalista tai 
- legalismi kukisti terveen järjen

20. Olen valinnut mainittujen vaihtoehtojen sijasta blogikirjoituksen otsikoksi lauseen "Vääryyttä oikeuden valekaavussa". Sen nimisen kirjan kirjoitti vuonna 1953 lakitieteen tohtori Ensio Hiitonen (1900-1970). Hiitonen käsiteli kirjassaan muun muassa Suomessa 1920- ja 1930-luvuilla käytyjä poliittisia oikeudenkäyntejä sekä ns. kuutosten vangitsemista jatkosodan alussa. KHO:ssa nyt ratkaistu asia ei ole toki ollut millään muotoa poliittinen, mutta tapaus osoittaa, miten jopa aivan tavallisissa "pikkujutuissakin" voidaan päätyä  tulkintametodin valinnasta ja tulkitsijoiden asenteesta johtuen ratkaisuun, joka on ilmeisen väärä. KHO:n jäseniä ei voida toki epäillä virkavirheestä, ei edes tutottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta. He ovat tehneet omasta mielestään ja varmaan kaikkien legalismin kannattajien mielestä aivan oikean päätöksen. Syytön henkilö joutui kyllä ajokieltoon, mutta eiväthän KHO:n jäsenet edes tutkineet koko syyllisyyskysymystä! He olisivat kuitenkin voineet ottaa syyllisyyden tutkittavakseen ja minusta heidän olisi myös pitänyt niin tehdä. 

21. Tapauksessa oli kysymys ensi sijassa menettelytapoja eli prosessuaalisten normien tulkintatavasta. Vertailun vuoksi todettakoon, että korkein oikeus on eräissä ratkaisuissaan todennut, että prosessuaalisten normien tulkinnassa on syytä välttää tarpeettoman muodollista ja lain sanamuotoon tiukasti nojautuvaa tulkintaa, koska sellainen tulkintatapa voi johtaa oikeudenmenetyksiin (esim. KKO 1995:95 ja KKO 1999:84).

22. Voisiko tapauksen A päästä vielä jollakin konstilla oikeuksiinsa ja saada ajokiellon kumotuksi? A:lla näyttäisi olevan mahdollisuus hakea vuonna 2011 saamansa rikesakkomääräyksen purkamista. Vaikka rikesakkomääräyksestä ei voida valittaa, ovat OK 31 luvun luvun mukaiset ylimääräiset muutoksenhakukeinot kuitenkin käytettävissä, tässä tapauksessa siis korkeimmalle oikeudelle tehtävä tuomionpurku (OK 31:8 ja 16). Jos rikesakkomääräys puretaan, A voi sen jälkeen hakea nyt annetun KHO:n päätöksen poistamista. Kovin vaikeaaa ja hankalaa on siis Suomessa saada pikkuasiassa oikeutta. Jos lakia olisi jo hallintoprosessissa tulkittu järkevästi, olisi A välttynyt ajokiellolta.

23. Suomessa on dualistinen tuomoistuinorganisaatio, eli meillä on yleisiä tuomioistuimia ja hallintotuomioistuimia. Tästä aiheutuu monenlaista sekaannusta eivätkä ihmiset useinkaan tiedä, kumpi mainituista vaihtoehdoista on hiedän asioissaan oikea linja. Samasta tapahtumasta saattaa aiheutua yhtäältä hallinnollisia sanktioita ja toisaalta rikosoikeudellisia tai/ja yksityisoikeudellisia seuraamuksia. Esimerkkinä voidaan mainita viime aikoina usein esillä olleet tapaukset, joissa on henkilölle on ensin määrätty hallintomenettelyssä veronkorotus, josta saa valittaa hallintotuomioistuimeen.Tämän jälkeen henkilö saa samasta asiasta yleisessä tuomioistuimessa syytteen veropetoksesta. Myös ajokieltoasioita käsitellään sekä hallintomenettelyssä ja -lainkäytössä että yleisissä tuomioistuimissa. Olisi  järkevää, että kaikki ajokieltoasiat keskitettäisiin yleisille tuomioistuimille. Siten myös poliisin antamasta ajokiellosta valitettaisiin käräjäoikeuteen. Järkeviä lainuudistuksia on Suomessa kuitenkin aika vaikea saada toteutetuksi. Koko kaksilinjainen ja - napainen tuomioistuinorganisaatio olisi aikaa myöten syytä lakkauttaa ja integroida hallintotuomioistuimet yleisiin tuomioistuimiin.

24. Tämänkin tapauksen yhteydessä mieleen hiipii epäily ja kysymys, jota olen joutunut KHO:n ratkaisujen kommentoinnin yhteydessä jo usein toistamaan: Onko hallintolainkäyttö ja erityisesti KHO:n lainkäyttö vain hallinnon jatketta? Tässä tapauksessa siis poliisihallinnon. Näkymä on pelottava, jos asiaa ajatellaan oikeussuojaa viranomaisen menettelyä tai päätöstä vastaan hakevan ihmisen kannalta.

749. KKO 2013:59: veropetossyytteen tutkintaa koskeva merkittävä linjanmuutos

1. Blogijutussa nro 741/11.6.2013 kerroin, miten Ruotsin korkein oikeus muutti tuomiollaan (B 4946-12) ne bis in idem -kiellon ("ei kahdesti samassa asiassa", oikeusvoima) soveltamisen osalta veropetosjutuissa. Katso blogista  tästä.

2. Aiemmin Ruotsissa, samoin kuin Suomessa, on katsottu, että verottajan veronkorotuspäätös estää samaa verotusta koskevan veropetossyytteen tutkimisen ainoastaan siinä tapauksessa, että päätös on tullut lopulliseksi ennen syytteen nostamista. Tuomiollaan Ruotsin korkein oikeus (HD) linjasi, että henkilöä ei voida syyttää oikeudessa verorikoksesta, jos verottaja on aikaisemmin määrännyt samasta teosta eli samojen virheellisten verotustietojen perusteella hänelle veronkorotuksen. Uuden tulkinnan mukaan verottajan veronkorotuspäätöksellä on siten oikeusvoimaan (ne bis in idem) rinnastettava lis pendens -vaikutus, joka estää veropetossyytteen tutkimisen, vaikkei veronkorotusta koskevan valituksen määräaika ole vielä pääättynyt.

3. Tänään antamallaan ennakkopäätöksellään myös Suomen korkein oikeus on muuttanut sanottua kysymystä koskevaa aiempaa tulkintalinjaansa samalla tavalla kuin Ruotsisa 3-4 viikkoa sitten tehtiin. Katso ennakkopäätösseloste KKO 2013:59 ja ratkaisusta julkaistu tiedote 5.7.2013.  

4. Koska kysymyksessä on selvä linjanmuutos, tapaus on ratkaistu korkeimman oikeuden vahvennetussa eli 11 jäsenen kokoonpanossa. Kysymyksessä on melkoisen täpärä äänestysratkaisu, sillä enemmistöön kuului vain kuusi jäsentä ja eri mieltä olleista viidestä jäsenestä neljä katsoi, ettei linjanmuutokseen ole aihetta.

5. Korkeimman oikeuden ratkaisua samoin kuin eri mieltä olevien jäsenten lausuntoja on perusteltu laajasti, laajemmin kuin Ruotsin HD ratkaisuaa. Selvää on, että Ruotsin HD:n ratkaisulla on ollut merkittävä tosiasiallinen vaikutus korkeimman oikeuden nyt omaksuman tulkinnan muuttumiselle. Tavoilleen uskollisena korkein oikeus ei kuitenkaan perusteluissaan selosta tarkemmin Ruotsin HD:n ennakkopäätöstä, vaikka argumentoinnin ja perustelujen avoimuus toki edellyttäisi, että perusteluissa kerrottaisiin naapurimaan ylimmän oikeuden vain kolmisen viikkoa aiemmin tekemästä vastaavasta linjanmuutoksesta. Perustelujen kappaleen 31 lopussa kuitenkin lyhyesti mainitaan HD:n 11.6.-13 antama tuomio. Tiettävästi KKO varta vasten "panttasi" omaa ratkaisuaan - asia on esitelty 18.6.-13 - ja jäi odottelemaan HD:n 11.6. antamaa tuomiota, josta HD tiedotti jo viikkoa ennen ratkaisun antamista.

6. Korkein oikeus on perustanut ratkaisunsa (muodollisesti) lähinnä eduskunnan perustuslakivaliokunnan kahteen jokin aika sitten antamaan lausuntoon (PeVL 9/2012 vp ja PeVL 17/2013 vp), joissa on otettu kantaa ne bis in idem -kiellon soveltamiseen perustuslain kannalta. (Ks. edellisen lausunnon johdosta blogijuttua nro 673/26.11.2012.) Näihin lausuntoihin sisältyvän selkeä kannanoton mukaan ne bis in idem -kieltoa on sovellettava, ei vain peräkkäisissä, vaan myös rinnakkaisissa samaa asiaa koskevissa prosesseissa.

7. Korkeimman oikeuden uusi tulkinta ja linja on siis nyt se, että jos hallinnollisessa verotusmenettelyssä veronkorotusta koskevaa päätösvaltaa on käytetty joko määräämällä veronkorotus tai jättämällä se määräämättä, syytettä samaan tekoon perustuvasta veropetosrikoksesta ei enää voida nostaa tai sen käsittelyä tuomioistuimessa jatkaa.

8. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytäntö muuttui puheena olevan kysymyksen suhteen viimeistään tapauksessa Tomasovic v. Kroatia 18.10.2011 - sitä on selostettu KKO:n perustelujen kohdassa 15.  Perustuslakivaliokunta nojautui edellä mainituissa  lausunnoissan nimenomaan EIT:n ratkaisuihin Zolotukhin v. Venäjä 10.2.2009 ja Tomasovic v. Kroatia. Oikeuskirjallisuudessa oli jo tätä ennen edellytetty myös KKO:n linjanmuutosta, mutta vielä vuonna 2012 antamissaan ennakkopäätöksissä korkein oikeus piti tulkintansa entisellään. Keskustelua karttamaan pyrkivän oikeuskulttuurimme omituisuuksiin kuuluu, ettei KKO:n perusteluissa viitata sanallakaan oikeuskirjallisuuden kannanottoihin oikeuslähteenä. 

9. Korkeimman oikeuden aiemman tulkintalinjan, joka ilmenee KKO:n vuosina 2010-2012 antamista useista ne bi in idem -ratkaisuista, pääarkkitehtinä voitaneen pitää oikeusneuvos Pekka Koposta, joka on 2004 ilmestyneessä artikkeliväitöskirjassaan käsittelyt jonkin verran myös rikostuomion oikeusvoimakysymyksiä. Kyseinen tulkinta perustui jonkinlaiseen kompromissinäkemykseen, mutta pieleenhän tämä muodollis-teknistä näpertelylinjaa edustava ajattelutapa sitten kuitenkin meni, kuten tänään annetusta uudesta ennakkopäätöksestä ilmenee. Tästä huolimatta oikeusneuvos Koponen ja neljä muuta oikeusneuvosta (Pynnä, Rudanko, Mansikkamäki ja Jokela) halusivat edelleen sitkeästi pitää kiinni aiemmasta tulkinnastaan, kuten heidän äänestysratkaisustaan ilmenee.

10. Aiempi virheellinen tulkinta nyt aiheuttaa sen, että KKO:een tulvii lähiaikoina kymmeniä, jollei satoja, hakemuksia, joissa vaaditaan KKO:n aiemman linjauksen mukaisten tuomioiden, joukossa myös KKO:n omien tuomioiden, purkamista. Suomessa linjaa olisi voitu ja pitänyt tarkistaa jo vuosia sitten, sillä onhan EIT antanut ainakin jo viimeisten kymmenen vuoden aikana lukuisia ratkaisuja, joiden mukaan monia hallinnollisia seuraamuksia - siis muitakin kuin veronkorotuksia - on pidettävä ne bis in idem -periaatetta sovellettaessa rangaistuksena. Suomi on ollut tunnetusti erilaisten hallinnollisten seuraamusten luvattu maa, mutta  eurooppalaiset hälytyskellot eivät vain alkaneet soida tai niitä ei kuunneltu, vaan täällä vain kuorsattiin prinsessan unta ja kuviteltiin, että meillä lintukodossa asiat olisivat kunnossa.

637. Oikeuskansleri, koulukiusaaminen ja terve järki

                                          Smart doggy?

1. Oikeuskansleri, tarkemmin ja kunnioitusta osoittaen ilmaistuna Valtioneuvoston Herra Oikeuskansleri, on tunnetusti maamme ylin laillisuusvalvontaa harjoittava viranomainen ja virkamies - yhdessä Eduskunnan Herra Oikeusasiamiehen kanssa.

2. Suomalainen järjestelmä on omituinen sikäli, että meillä on kaksi ylintä laillisuusvalvojaa, eli siis oikeuskansleri ja oikeusasiamies, kun sitä vastoin muissa maissa, Ruotsia lukuun ottamatta, on tyydytty yhteen ylimpään laillisuusvalvojaan eli oikeusasiamiestä vastaavaan ombudsman-instituuttiin. Olisiko meikäläinen tuplajärjestelmä siis ko. suhteessa tehokkaampi kuin "yksikamarinen" systeemi? Tuskinpa vain, jos kysymystä tarkastelee käytännön valossa, mutta tämä on jo toinen juttu, mihin ei nyt tässä yheydessä enmpää kajota. 

3. Se on kuitenkin vielä sanottava, että suomalainen järjestelmä on myös sikäli omituinen, että toinen ylimmistä laillisuusvalvojistamme eli oikeuskansleri toimii samalla eräiden korkeassa asemassa olevien valvottaviensa eli valtioneuvoston ja sen ministereiden neuvonantajana eli ns. kruununjuristina laillisuutta koskevissa kysymyksissä. Tämä kaksinapaisuus tai -naamaisuus on tietenkin varsin outoa, mutta tätä eivät  meidän korkeasti oppineet valtiosääntöasiantuntijat ole vielä(kään) jostakin syystä hoksanneet. Oikeuskanslerille tehty kantelu esimerkiksi jonkin ministeriön korkean virkamiehen nimityspäätöksen laillisuudesta on siten täysin turha toimenpide, sillä se on tuomittu jo etukäteen epäonnistumaan, koska oikeuskansleri on jo etukäteen hallituksen ja nimitysesityksen tehneen ministerin neuvonantajana antanut siunauksensa kiistanalaisen nimityspäätöksen tekemiseen. Tämä nähtiin viimeksi sisäministeriön kansliapäällikön kummallisen nimitysjupakan yhetydessä. Sanotunlaista kantelua ratkaistessaan oikeuskansleri toimii ikään kuin omassa asiassaan, sillä  kohdistuuhan kantelu tosiasiallisesti myös häneen itseensä.

4. Tämän esipuheen jälkeen voimmekin mennä päivän epistolatekstiin. Sysäyksen siihen antoi Helsingin Sanomien mielipidesivulla tänään julkaistu Erkki Havansin kirjoitus otsikolla "Lainvalvojat ei ole erehtymättömiä". Havansi ilmoittaa kirjoituksessaan, samoin kuin kotisivuillaan, olevansa "oikeustieteen professori" (emeritus). Mutta kuten me juristit hyvin tiedämme, Havansi on nimenomaan prosessioikeuden täysinpalvellut eli - lusinut professori; mitä vikaa prosessioikeudessa muka olisi, ei sitten mitään! 

5. Erkki Havansi on nykyisin aktiivinen perussuomalainen poliitikko, joka tuli (tai jäi, miten vaan) vuoden 2011 eduskuntavaaleissa persujen ensimmäiseksi varakansanedustajaksi Uudellamaalla. Hän on toiminut 1.9.2011 alkaen perussuomalaisten eduskuntaryhmän oikeudellisena asiantuntijana ja ilmoittaa blogissaan toimivansa mainitussa hommassa "hallituksen kaatumiseen ja uusiin eduskuntavaaleihin saakka". Tämä osoittaa  emerituksessa sarkasmin lisäksi tiettyä optimismia oppositiossa olevien persujen kannalta. Lieneekö Erkki ensi kuun kunnallisvaaleissa persujen ehdokkaana Keravalla? Tätä ennakoisi se, että hän on alkanut jälleen kirjoitella US-blogiaan, viimeksi teemasta "Kylläpäs vaan eurokriisi on yksi tärkeä kuntavaaliteema".

6. Havansin HS-kirjoitus käsittelee apulaisoikeuskanslerin 16.8. antamaa päätöstä kanteluun, jossa oli kyse - hieman puisevan otsikkonsa mukaan - "peruskoulun valvonta- ja kurinpitovallan ulottovuudesta ja sisällöstä". Apulaisoikeuskanslerin mainitusta ratkaisu on laadittu OKa-viraston ratkaisutietokantaan otettu seloste (diaarinumero OKV/427/1/2011). Tuossa ratkaisussa apulaisoikeuslansleri antoi Sastamalassa toimivan Sylvään koulun rehtorille vastaisen varalle huomautuksen hänen virheellisestä menettelystään. Huomautuksen apulaisoikeuskanslerilta sai myös Sastamalan kunnanhallitus, joka oli päätöksen mukaan vastuussa  siitä, ettei se nähnyt rehtorin menettelyssä tai koulun virheellisissä järjestyssäännöissä huomautettavaa tai moitittavaa.

7. Havansi viittaa kirjoituksessaan  Nuorisotutkimusverkoston tutkijan Tomi Kiilakosken HS:ssa edellisenä päivänä eli 23.9. julkaistuuun vieraskynäkirjoitukseen "Koulumatkalla kiusaamiseen pitää puuttua". Sekä Kiilakoski että Havansi "oudoksuvat" apulaisoikeuskanslerin kyseistä päätöstä. Kumpikaan herroista ei tohdi mainita kantelupäätöksen tehneen apulaisoikeuskanslerin nimeä, mikä saattaa johtua (liian) hyvästä kotikasvatuksesta tai/ja tietynlaisesta esivallan kunnioittamisen halusta ("Äla turhaan lausu Herran nimeä"). Mutta eihän se mikään salaisuus ole eikä saa olla, että nykyisen apulaisoikeuskanslerin nimi on Mikko Puumalainen.

8. Mitä pahaa Sylvään koulun rehtori oli sitten oikeastaan tehnyt, kun apulaisoikeuskansleri katsoi asiakseen nuhdella häntä noin julmetulla tavalla? Päätöksen mukaan rehtori oli rikkonut peräti viittä perustuslain, neljää perustusopetuslain sekä kahta tupakkalain säännöstä vastaan! Vaikka rikkomuksista annettu sanktio on vain huomautus, on tämä oikeuskanslerin ratkaisukäytännössä jo aikamoisen merkittävä seuraamus, sillä kuten tiedetään, yleensä oikeuskanslerit - samoin kuin oikeusasiamiehet - toimivat niin sanotusti "silkkihansikas-periaatteella" ja tyytyvät lausumaan yleensä virkamiehen tai viranomaisen lainrikkomustapauksissa ainoastaan oman "käsityksensä"; sitäkin pidetään jo sanktiona. Pikkuvirkamiehiä nämä korkeat laillisuusvalvojamme kyllä höykyttävät silloin tällöin, mutta mitä ylemmäs virkahierarkian portaikossa edetään, sitä lievemmiksi tuppaavat oikeuskanslerin ja oikeusasiamiehen kannanotot ja langettamat sanktiot yleensä aina käymään.

9. Julkisuudessa herätti ensin huomiota Mikko Puumalaisen tiukka kannanotto tupakkalain säännösten noudattamisen suhteen. Koulun rehtori oli nimittäin määrännyt tupakoinnista kiinni jääneet oppilaat kirjoittamaan - luultavasti jälki-istunnon aikana - jonkilaisia aineita tupakoinnin vaarallisuudesta. Apulaisoikeuskansleri Puumalaisen mukaan "tupakkatutkielmien kirjoittaminen on lakiin perustumaton kurinpitoseuraamus". Puumalainen piti perusopetuslain 16 §:n 1 momentin vastaisena myös koulussa käytössä ollutta tukiopetuksen järjestämistä seurauksena koulualueella tupakoinnista. Vielä Puumalainen totesi, ettei rehtorilla ollut lakiin perustuvaa oikeutta vaatia oppilasta allekirjoittamaan koulussa laadittua lomaketta, joka sisälsi asiallisesti oppilaan lupauksen noudattaa tupakkalaissa (12 §:n 1 momentin 2 kohta) säädettyä tupakointikieltoa.

10. Koulun järjestyssääntöihin oli otettu kohdat, joiden mukaan "tupakkalain ja opetushallituksen määräysten mukaan tupakointi on oppilailta kouluaikana ja koulumatkoilla kielletty" ja "koulussa ei saa pitää toisia loukkaavia vaatteita". Näitä määräyksiä apulaisoikeuskansleri Puumalainen piti harhaanjohtavina ja virheellisinä, koska tupakkalain säännösten noudattamisen valvonnasta ja ohjauksesta vastaa Valvira, ei opetushallitus, eikä koululla ollut valvontavaltaa oppilaisiin nähden heidän koulumatkoillaan. Päätöksessä huomautetaan, että tupakkalaki kieltää tupakoinnin ainoastaan oppilaitosten sisätiloissa ja niiden käytössä olevilla ulkoilualuiella, muttei kouluaikoina ja -matkoilla. Mainittua vaatekieltoa Puumalainen piti yksilöimättömänä ja oppilaiden sananvapauden kannalta ongelmallisena.

11. Päätöksensä perusteluissa Mikko Puumalainen puuttuu myös kiusaamiseen koulumatkoilla, vaikka tästä ei Sylvaan tapauksessa ilmeisesti ole ollutkaan nimenomaisesti kyse. Päätöksen perustelujen mukaan rehtorin tiedotteessa oleva maininta koulumatkoilla tapahtuvan ilkivallan ja kiusaamisen hoitamisesta aina koulussa antoi kuitenkin väärän kuvan koulun toimivallasta.

12. Apulaisoikeuskansleri Puumalaisen tiukkaa päätöstä on ihmetelty julkisuudessa jo ennen Kiilakosken ja Havansin kirjoituksia aina eduskuntaa myöten. Eduskunnan käsitellessä 14.9. täysistunnosaan oikeuskanslerin kertomusta vuodelta 2011 (täysistunnon pöytäkirja PTK 80/2012 vp.)  kansanedustaja Ben Zyskowicz (kok) otti esille Puumalaisen sanotun päätöksen, vaikka se on annettu vasta tämän vuoden puolella eli siis 16.8.

13. Ben Z. totesi mm. että apulaisoikeuskanslerin päätöstä eli oikeuskanslerinviraston näkökulmaa on tulkittava niin, että kun laissa ei erikseen ole annettu opettajille oikeutta panna oppilaita sanktiona kirjoittamaan aineita tupakoinnin vaarallisuudesta, niin opettajalla ei myöskään tällaista oikeutta voi olla. Zyskowicz jatkoi: "Ymmärtääkseni tähän liittyy myös keskustelu siitä, että kun laissa ei erikseen ole säädetty, että koululla on velvollisuus ja oikeus puuttua koulumatkalla tapahtuvaan kiusaamiseen, niin koululla ei tähän oikeutta olisi. Siis kun laissa ei erikseen ole sanottu, että koulumatkalla tapahtuvaan kiusaamiseen tai muihin vastaaviin tekoihin voi koulu puuttua, kun tätä ei erikseen ole laissa säädetty, niin tällaista oikeutta ei ole".

14. Ben Z. esitti hallituksen aitiossa istuneelle oikeuskansleri Jaakko Jonkalle seuraavan kysymyksen:

"Herra oikeuskansleri, kysyn: milloin Suomesta on tullut maa, jossa terveen järjen käyttö on kielletty ja joka asiasta pitää erikseen säätää lailla? Tiedän, että me juristit - itsekin entinen perustuslakivaliokunnan jäsen ja puheenjohtaja - olemme olleet varmasti tätä ajattelua edistämässä ja tehdyt perusoikeusuudistukset ja muut ovat tätä lailla säätämisen vaatimusta korostaneet ja viranomaisten harkintavallan rajoja korostaneet, mutta kysyn silti: Ollaanko nyt menossa yli, toiseen suuntaan? Milloin terveen järjen käyttö on kielletty tässä maassa ja on erikseen vaadittu, että kaikesta pitää säätää lailla"?

15. Zyskowicz pohjusti mainitusssa puheenvuorossaan oikeuskanslerille esittämäänsä kysymystä toteamalla, että  hänen havaintojensa mukaan eduskunnan perustuslakivaliokunnan ja sen kuulemien valtiosääntöasiaintuntijoiden perus- ja ihmisoikeuksien korostaminen tai jopa ylikorostaminen on käytännössä johtanut tulkintoihin, jotka ovat merkinneet henkilökohtaisen vapauden tai yksityisyyden suojan  korostumista ja samalla joidenkin toisten tärkeiden perusoikeuksien, kuten ihmisten turvallisuuden, joutumista vähemmälle huomiolle.

16. Oikeuskansleri Jaakko Jonkka vastasi Zyskowiczin kysymykseen näin:

"Edustaja Zyskowicz kiinnitti huomiota erääseen yksittäistapaukseen elikkä tähän Sastamalan koulun tupakkajupakkaan. Totean sen, että oikeuskansleri ja apulaisoikeuskansleri tekevät ratkaisunsa toisistaan riippumatta enkä voi tässä tätä yksittäistapausta lähteä arvioimaan enkä kommentoimaan. Perusoikeuksien soveltaminen erityisesti silloin, jos on useita perusoikeuksia tavallaan vastakkain, niiden keskinäinen punninta ja arviointi, on varsin vaativa tehtävä, joka joudutaan kussakin tapauksessa erikseen aina arvioimaan, joskin yleistettävissä olevien kriteerien mukaan. Itse ymmärrän, että myös terveen järjen käyttö tässä punninnassa tulee sitä kautta mukaan kuvaan, että näiden punnintaperiaatteiden arvioinnissa ja arvottamisessa voidaan ottaa myös niin sanottu seurausharkinta huomioon".

17. Näin. Kannattaa huomata, että oikeuskansleri Jonkka kutsui ko. yksittäistapausta nimikkeellä "Sastamalan koulun tupakkajupakka". Nyttemmin tuosta "jupakasta" on framille nostettu nimenomaan kysymys siitä, voiko koulu toimivaltansa puitteissa puuttua koulumatkoilla tapahtuvaan kiusaamiseen. Tätä Ben Z:n kysymyksessä esille nostamaa asiaa Jonkka ei kuitenkaan halunnut vastauksessaan mainita, vaikka asia on niin, että koulumatkoilla tapahtuva kiusaaminen on vakavampi ilmiö kuin oppilaiden tupakointi eli "pieni kessuttelu" koulumatkoilla.

18. Jotkut tämän blogin lukijoista ja kommentaatoreista ovat ehtineet jo ihmetellä, että eikö oikeuskanslerinvirastolla ole esimerkiksi mainittujen kysymysten osalta minkäänlaista yhtenäistä linjaa ja eikö oikeuskansleri voisi puuttua apulaisoikeuskanslerin päätöksiin. Tämä asia on kuitenkin siten kuin Jonkka vastauksessaan mainitsi. Apulaisoikeuskansleri on itsenäinen päätöksentekijä, joten oikeuskansleri ei voi puuttua "apulaisensa" tekemiin päätöksiin eikä vaikuttaa tämän kannanottoihin. Jonkalla ja Puumalaisella on omat tehtävänsä ja toimialansa, jotka on määritelty viraston työjärjestyksessä.

19. Mutta kun eduskunta käsittelee vuosittain oikeuskanslerin edelliseltä vuodelta antamaa toimintakertomusta, niin miksi ihmeessä eduskunnan kuultavaksi ei voida kutsua oikeuskanslerin ohella myös apulaisoikeuskansleria, joka sentään tekee lukumääräisesti ilmeisesti enemmän kantelulupäätöksiä kuin oikeuskansleri? Se, ettei näin tapahdu, osoittaa vain, miten ikivanhoja useita vuosikymmeniä syntyneitä traditioita ja käytäntöjä ei hoksata muuttaa nykyoloja vastaaviksi. Jos eduskunta esittää oikeuskanslerin toimintakertomuksen johdosta kyysmyksen, jota koskevan päätöksen on tehnyt apulaisoikeuskansleri, voi oikeuskansleri vastata vain, että hän ei vastaa päätöksistä, joita apukansleri on tehnyt! Kätevää, vai mitä? Tervettä järkeä voisi kuitenkin käyttää tässäkin tilanteessa ja kutsua myös apukansleri eduskunnan kuultavaksi.

20. Mitä itse asiaan tulee, niin toki apuaisoikeuskanslerin päätös tuntuu vahvasti jonkinlaiselta pilkunviilaukselta ja on selvä osoitus siitä, miten ahtaasti laillisuusvalvojamme edustavat ikivanhaa legalistista oikeusajattelua ja laintulkintatraditiota. Toki oikeuskanslerit valvovat laillisuuden noudattamista, mutta eihän tämä voi tarkoittaa nykyoloissa niin ahdasta laintulkintaa, että terveen järjen käytöltä pitäisi ummistaa silmät kokonaan. Kuten Jaakko Jonkkakin totesi, perusoikeuksien kollisiotilanteissa pitäisi osata kiinnittää ennen muuta huomiota - teleologisen laintulkintametodin mukaisesti - ennen muutta seuraamusharkintaan eli niihin vaikutuksiin, joita eri tulkintavaihtoehtojen omaksumisesta käytännössä todennäköisesti olisi seurauksena.

21. Jos tältä kannalta harkitaan Sylvään koulun tapausta, niin koulun puuttumista myös koulumatkoilla - eikä siis vain koulun alueella - tapahtuvaan kiusaamiseen ei voida pitää virheellisenä ja huomautukseen johtavana menettelynä. Apulaisoikeuskanslerin päätös toimivallan puuttumisesta muistuttaa hiukan prosessilaissa säädettyjen oikeuspaikka- eli forumkyysmysten sääntelyä.

22. Kuten Tomi Kiilakoski sanoo em. kirjoituksessaan, olennaista kiusaamisen hoidossa olisi välitön ja kaikkia osapuolia kunnioittava puuttuminen asiaan. Kiilakosken mukaan Sylvään koulussa on tähän asti kuultu kiusaamistapauksen ilmettyä kaikkia osapuolia jo saman päivän aikana, jolloin asiaa on selvitetty  oppilaiden ja huoltajien sekä opettajien yhteisessa palaverissa. Useimmissa tapauksissa kiusaaminen on loppunut yhteen tapaukseen ja ilmoitukseen, että tilannetta seurataan.

23. Tomi Kiilakoski ja Erkki Havansi toivovat koulurauhan ja koululaisten turvallisuuden vuoksi lainsäätäjän pikaista puuttumista asiaan, jotta asianomaisia lakeja voitaisiin tarkistaa ja selventää.  Havansi varoittelee virkamiehiä ja päätöksentekijöitä uhmaamasta "mahtijuristin" eli apauaisoikeuskanslerin laintulkintaa, vaikkei se mahdukaan terveeseen talonpoikaisjärkeen. Havansin mukaan päätöksen haastaminen vaatisi aivan liikaa siviilirohkeutta.

24. Tuossa nyt taitaa kyllä puhua poliitikko, joka uskoo lainsäätäjän kaikkivopaisuuteen ja mahtiin. Koulurauhan ja oppilaiden turvallisuuden takaaminen ovat kuitenkin niin tärkeitä asioita, ettei lainsäätäjän joskus hamassa tulevaisuudessa tapahtuvia toimenpiteitä tarvitse jäädä odottelemaan eikä laillisuusvalvojan terveen järjen vastainen päätös tässä tarkoituksessa saa estää siviilirohkeuden käyttämistä.

587. KKO 2012:43: Hovioikeus laiminlöi toimittaa pääkäsittelyn


1. Tampereen käräjäoikeus (nykyisin Pirkanmaan käräjäoikeus) oli marraskuussa 2009 antanut lainvoimaiseksi jääneen päätöksen, jonka mukaan vuonna 2002 syntyneen L:n huolto oli uskottu molemmille vanhemmille A:lle ja B:lle yhteisesti ja jossa L oli määrätty asumaan äitinsä A:n luona. L:llä oli ollut oikeus pitää yhteyttä ja tavata isäänsä joka toisen viikon ajan, joten hän oli päätöksen perusteella voinut asua vuoroviikoin kummankin vanhempansa luona.

2. B oli huhtikuussa 2010 vireille tulleella hakemuksella vaatinut mainitun päätöksen muuttamista, koska A:n sairastuminen päätöksen antamisen jälkeen oli heikentänyt hänen mahdollisuuksiaan suoriutua huoltajan tehtävästä ja koska yhteishuollon toteuttaminen ja vuoroviikkoasuminen ei ollut onnistunut. Pirkanmaan käräjäoikeus päätöksellään 19.1.2011 hyväksyi B:n hakemuksen ja määräsi L:n yksin B:n huoltoon ja asumaan tämän luona sekä vahvisti L:n oikeuden tavata A:ta päätöksestä  ilmenevin tavoin.

3. A valitti Turun hovioikeudelle ja vaati valituksessaan, että käräjäoikeuden päätös kumotaan ja B:n vaatimukset hylätään tai että ainakin L:n ja A:n välistä tapaamisoikeutta laajennetaan. Alkuperäisen päätöksen muuttamiseen ei valituksen mukaan ollut lapsen etuun perustuvaa syytä. A vaati edelleen, että hovioikeus toimittaa asiassa pääkäsittelyn, jossa häntä ja eräitä todistajia kuultaisiin hänen kyvystään toimia lapsen huoltajana sekä huollon, asumisen ja tapaamisoikeuden järjestämisestä lapsen edun mukaisesti.

4. Turun hovioikeus totesi käsittelyratkaisussaan 7.6.2011 käräjäoikeuden ratkaisun perustuneen riidattomiin seikkoihin ja olosuhdeselvitykseen sekä lisäksi käräjäoikeuden päätökseen kirjattuihin todistajankertomuksiin. Näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voinut jäädä oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 12 §:ssä tarkoitetun oikeudenkäyntiaineiston perusteella kokonaisuutena arvioitaessa mitään varteenotettavaa epäilystä eikä asiassa siten tarvinnut luvun 15 §:n 1 momentin mukaan ottaa vastaan suullista todistelua. Pääkäsittelyn toimittaminen oli muutoinkin luvun 14 §:n 2 momentissa tarkoitetuin tavoin selvästi tarpeetonta. Mainituilla perusteilla käräjäoikeus hylkäsi A:n pääkäsittelyn toimittamista koskevan pyynnön. Tämän jälkeen hovioikeus tutki käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuuden kirjallisessa menettelyssä. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.

5. A pyysi valituslupaa korkeimmalta oikeudelta ja valitti hovioikeuden päätöksestä. Korkein oikeus myönsi A:lle valitusluvan. Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja että asia palautetaan hovioikeuden pääkäsittelyn toimittamista varten tai ratkaistaan korkeimmassa oikeudessa suullisen käsittelyn jälkeen A:n jo hovioikeudessa vaatimin tavoin.

6. Korkeimmassa oikeudessa oli ensisijaisesti ollut kysymys siitä, oliko hovioikeus menetellyt virheellisesti jättäessään pääkäsittelyn toimittamatta. Päätöksessään, josta on annettu ennakkopäätösseloste KKO 2012:43, korkein oikeus päätyi siihen, että hovioikeuden olisi tullut toimittaa pääkäsittely. Kun hovioikeus oli siten menetellyt virheellisesti jättäessään A:n vaatiman pääkäsittelyn toimittamatta, korkein oikeus kumosi hovioikeuden päätöksen ja palautti asian takaisin Turun hovioikeuteen pääkäsittelyn toimittamista varten.

7. Korkeimman oikeuden ratkaisu kokonaisuudessaan löytyy tästä.

8. Pari sana terminologiasta. Korkeimman oikeuden päätöksessä puhutaan pääkäsittelystä. Sillä tarkoitetaan kirjallisen käsittelyn vastakohtaa eli siis suullista käsittelyä. Hovioikeudenpääkäsittelyyn kutsutaan saapuville jutun asianosaiset ja heidän avustajansa, jotka esittävät lausumansa suullisesti hovioikeuden tuomareille. Pääkäsittelyssä voidaan kuulla ja yleensä myös lähes aina kuullaan todistajia, yleensä jo käräjäoikeudessa kuultuja, mutta tietyin edellytyksin myös uusia todistajia. Hovioikeuden pääkäsittely on tavallaan käräjäoikeudessa toimitetun pääkäsittelyn toisinto, mutta toisin kuin yleensä luullaan ja esitetään, käräjäoikeuden käsittelyä ei tarvitse toistaa uudelleen koko laajuudessaan, vaan käsittelyä voidaan rajoittaa tiettyyn osaan tapausta ja ottaa vastaan vain osa käräjäoikeudessa vastaanotetusta todistusaineistosta.

9. Pääkäsittely on kirjallista menettelyä selvästi parempi ja tehokkaampi keino selvittää asiaa sekä tosiasiapuolta eli näyttökysymystä että oikeus- eli lainsoveltamista koskevien kysymysten osalta. Kun todistajia samoin kuin asianosaisia kuullaan todistelutarkoituksessa henkilökohtaisesti, saa hovioikeus kirjallista menettelyä paljon luotettavamman käsityksen todistajien ja asianosaisten kertomusten näyttöarvosta ja kertomusten uskottavuudesta. Pääkäsittelyssä hovioikeuden jäsenillä on tilaisuus esittää asianosaisille ja todistajille tarkentavia kysymyksiä, millä on erittäin suurin merkitys asian selvittämisen kannalta. Kirjallisessa menettelyssä, joka siis perustuu käräjäoikeudessa taltioituun aineistoon ja hovioikeudelle esitettyihin valitus- ja vastinekirjelmiin, tuomareilla ei sitä vastoin ole tilaisuutta  tarvittavien kysymysten tekemiseen eikä lioin mahdollisuutta arvioida todistajien ja asianosaisten kertomusten näyttöarvoa ja uskottavuutta.

10. Jostakin syystä, ilmeisesti vanhoista, jo Ruotsin ja Venäjän vallan aikaisista menneen maailman traditioista johtuen, suomalaiset hovioikeustuomarit ovat aina suhtautuneet erittäin nihkeästi pääkäsittelyjen eli suullisten käsittelyjen toimittamiseen. He ovat aina vastustaneet kaikkia lakiuudistuksia, joiden tarkoituksena on ollut vähäisessä määrin lisätä hovioikeuksien velvollisuutta pääkäsittelyn toimittamiseen. He ovat onnistuneet pyrkimyksissään, sillä meillä hovioikeusmenettely on lain mukaan lähtökohtaisesti ja pääsääntöisesti kirjallista. Esimerkiksi Ruotsin hovioikeuksissa samoin kuin useimpien muiden maiden toisen asteen tuomioistuimissa käsittely sen sijaan on pääsäännön mukaan suullista. Suomessa hovioikeudet ovat toimittaneet pääkäsittelyn ainoastaan noin 30 prosentissa riita- ja rikosasioissa, Ruotsin hovioikeuksissa pääkäsittelyjen osuus sen sijaan on ollut noin 60-70 prosentin luokkaa.

11. Vuoden 2011 voimaan tulleen lainmuutoksen yhteydessä (OK 26 luku) hovioikeuden velvollisuutta pääkäsittelyn toimittamiseen on jälleen eräiltä osin kevennetty. Toisaalta  pääkäsittelyn toimittamisvelvollisuutta, joka perustuu asianosaisen eli siis joko valittajan tai tämän vastapuolen vaatimukseen, on jonkin verran tiukennettu. Pääsääntönä on, että hovioikeuden on toimitettava pääkäsittely, jos asianosainen sitä vaatii (OK 26:14.1). Tästä on säädetty eräitä poikkeuksia, joita on selostettu melko yksityiskohtaisesti KKO:n nyt kommentoitavan ratkaisun perusteluissa. Niissä viitataan useassa kohdin lain esitöihin eli hallituksen esitykseen 105/2009 vp.

12. Näyttää siltä, että hovioikeudet, kuten tässä tapauksessa Turun hovioikeus, ovat ryhtyneet soveltamaan pääkäsittelyn toimittamisvelvollisuutta - jälleen kerran - supistavasti eli niin, että hovioikeuden ei tarvitsisi toimittaa pääkäsittelyä, ei vaikka 1) asianosainen sitä perustellusta syystä pyytää, tai 2) kun pääkäsittelyn toimittaminen on tarpeen henkilötodistelun uskottavuuden arvioimiseksi. Kuten korkeimman oikeuden perusteluista ilmenee, hovioikeuden/hovioikeuksien tulkinta ei ole sopusoinnussa lainsäätäjän tarkoituksen kanssa.

13. Korkeimman oikeuden ennakkopäätös asiantilan selventämiseksi ja hovioikeuskäytännön korjaamiseksi on siten erittäin tarpeellinen.  Mutta se, ottavatko hovioikeudet todella opikseen KKO:n ratkaisusta, on jo toinen kysymys. Turun hovioikeuden ko. ratkaisu on vain jäävuoren huippu, sillä hyvin monissa tapauksissa hovioikeudet torjuvat härskisti ja lainvastaisesti asianosaisten pääkäsittelyn toimittamista koskevia perusteltuja vaatimuksia.

14. Hovioikeuksien perustelut, joilla pääkäsittelypyyntöjä evätään, ovat usein vain näennäisiä ja fraasinomaisia. Tästä Turun hovioikeuden ko. tapauksessa esittämät perustelut ovat oivallinen esimerkki. Minua ihmetyttää suuresti, miten hovioikeus voi perustella päätöstään noin luokattomalla tavalla. Lakia eli OK 26 luvun säännöksiä on todella tulkittu ja luettu kuin se kuuluisa piru raamattua, jotta valittajan pääkäsittelypyyntö saataisiin näennäisperusteluilla torjutuksi. Perusteluissa ei ole viitsitty mainita sanaakaan lain esitöistä, vaikka vasta niistä tarkemmin ilmenee, mitä viitatuissa pykälissä on tarkoitettu. Luultavasti lain esityöt on sivuutettu päätöksenteossa kokonaan.

15. Korkeimman oikeuden ei olisi minusta kannattanut perusteluissaan tyytyä vain selostamaan, mitä lain esiöissä eli hallituksen esitöissä on kerrottu. Perusteluissa olisi voitu opetusmielessä kertoa Turun hovioikeudelle ja kaikille muillekin hovioikeuksille, mitkä ovat ne reaaliset argumentit, joiden vuoksi pääkäsittelyn toimittaminen on po. tilanteissa tarpeen toimittaa. Näitä syitä, jotka liittyvät vapaaseen todistusharkintaan ja todistelun välittömyyteen sekä yleensä asian perusteellisen selvittämisen merkitykseen, on selostettu prosessioikeuden oppikirjoissa ja niihin olen viitannut lyhyesti edellä kohdassa 9. Vihjeeksi KKO:lle: Kaikki tieto ei löydy suinkaan lain esitöistä eli hallituksen esityksestä, vaikka KKO:n perusteluista voisi niin päätellä. Oikeuslähteitä on muitakin, kuten esimerkiksi oikeuskirjallisuus.

16. Korkein oikeus ei ole perusteluissaan viitannut yksilöidysti Europan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuihin, vaikka niitä on annettu lähes "pilvin pimein" nimenomaan ko. tapauksessa eli kun on kysymys toisen oikeusasteen velvollisuudesta toimittaa suullinen käsittely. Suomikin on saanut EIT:ltä  mainittua tilannetta koskevia langettavia tuomioita. Viime vuosilta voidaan mainita esimerkiksi EIT:n ratkaisut Muttilainen vs. Suomi 22.5.2007 ja R.H. vs. Suomi 2.6.2009.

17. Myös korkein oikeus (muodollisesti Suomen valtio) on saanut EIT:ltä sapiskaa ("pyyhkeitä"), kun korkein oikeus on jättänyt suullisen käsittelyn toimittamatta niin, että menettely rikkoo EIS 6.1 artiklan määräystä oikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä. Viittaan esimerkiksi  EIT:n ratkaisuun Suuripää v. Suomi 12.1.2010, jossa ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että EIS 6 artiklan 1 kohtaa oli rikottu, kun KKO:ssa ei ollut pidetty suullista käsittelyä virkamiehen lahjusrikkomusta koskeneessa jutussa. KKO antoi Suuripään tapauksessa ennakkopäätöksen KKO 2002:51; KKO:n jaoston puheenjohtajana oli oikeusneuvos Kari Raulos ja ratkaisukokoonpanoon kuului nuorimpana jäsenenä oikeusneuvos Pauliine Koskelo.

18. Otetaanpa tähän ihmisoikeustuomioistuimen Suuripää-tapausta koskevasta tuomiosta pätkä, joka koskee  edellä mainittua kysymystä:

EIT pani merkille, että valitusaste, käsillä olevassa tapauksessa korkein oikeus, sai tutkia paitsi oikeus- myös tosiasiakysymyksiä. Korkein oikeus ei ollut, kuten se oli päätöksessään todennut, harkinnut uudelleen näyttöä vaan arvioinut oikeudellisesti eri tavoin hovioikeuden selvitetyiksi katsomia tosiseikkoja, mikä oli johtanut toiseen lopputulokseen. Kysymys ei ollut ollut todistajien kertomusten uskottavuudesta vaan siitä, miten niitä oli oikeudellisesti arvioitava. EIT katsoi kuitenkin, että käsillä olevan kaltaisissa tapauksissa tosiasia- ja oikeuskysymykset saattoivat liittyä toisiinsa siinä määrin, että niitä oli vaikea erottaa toisistaan. Korkeimman oikeuden oli tullut jossakin määrin tehdä omaa harkintaa päättääkseen siitä, olivatko tosiseikat riittävä peruste valittajan tuomitsemiselle. Sanottu koski erityisesti tahallisuutta, jonka olemassaoloa oli tutkittu nimenomaisesti vain korkeimmassa oikeudessa. Rangaistuksen korkein oikeus oli joutunut määräämään ilman valittajaa henkilökohtaisesti kuulleen alemman asteen toimittamaa seuraamusharkintaa. EIT viittasi myös rikoksen laatuun ja totesi, että jutun lopputuloksella oli välttämättä ollut haitallinen vaikutus valittajan ammattiuralle ja maineelle. Lahjusrikkomus oli vakava asia jokaiselle virkamiehelle. Vielä EIT huomautti siitä, että valittaja ja hänen asianajajansa eivät olleet saaneet tilaisuutta vastata edes kirjallisesti korkeimman oikeuden aikomukseen tuomita hänet rangaistukseen. Ottaen huomioon jutun merkityksen valittajan kannalta EIT katsoi, että korkein oikeus ei ollut voinut päättää jutusta asianmukaisesti arvioimatta välittömästi valittajan henkilökohtaisesti antamaa kertomusta ja pitämättä suullista käsittelyä. EIS 6 artiklan 1 kohtaa oli rikottu.
19. Kuten EIT:n  ratkaisun perusteluista ilmenee, esimerkiksi kysymys syytetyn väitetystä tahallisuudesta on asia, jonka selvittäminen edellyttää yleensä syytetyn henkilökohtaista kuulemista myös muutoksenhakuasteessa, jos syyte on alemmassa oikeudessa hylätty. Sama kanta ilmenee myös EIT:n Espanjaa koskevan Serrano Contreras-tapauksen tuomiosta 20.3.2012. Myös siinä pidettiin virheenä, ettei ylin oikeusaste ollut kuullut syytettyä henkilökohtaisesti, kun oli kyse rikoksen subjektiivisen tunnusmerkistöön kuuluvan tahallisuuden selvittämisestä.

537. KKO 2012:11. Merkittävä ennakkopäätös perustuslain etusijasta isyyden vahvistamisasiassa

1. Korkein oikeus on antanut tänään merkittävän ennakkopäätöksen isyyslain tulkintaa koskevassa asiassa, jossa korostuu perustuslain etusija tavalliseen lakiin nähden. Kyse ei ole ainoastaan perustuslaillisesta tai perusoikeusmyönteisestä laintulkinnasta, vaan perustuslain 106 §:ssä tarkoitusta tapauksesta, jossa perustuslaille on annettu etusija ja tuomioistuin on jättänyt soveltamatta perustuslain kanssa ilmeisesti ristiriidassa olevan isyyslain kanneaikaa koskevan säännöksen.

Ratkaisusta on annettu erillinen tiedote ja ratkaisu kokonaisuudessaan löytyy tästä.

2. Korkein oikeus ratkaisi asian täysistunnossa, johon siis osallistuivat kaikki jäsenet. Päätös syntyi äänestyksen jälkeen. Ainoastaan yksi jäsenen (Raulos) näyttäisi ollen ratkaisun lopputuloksesta eri mieltä. Presidentti Koskelon perustelut ovat laajat ja monipuoliset ja niissä on keskitytty erityisesti PL 106 §:n tulkintaan.

3. Yleisesti ottaen on sanottava, että Suomessa tuomioistuimet ovat hyvin varovaisia ja liian varovaisia PL 106 §:n soveltamisessa. Kyse on laajemmin ottaen tuomioistuimen oikeutta kehittävästä tai muotoilevasta funktiosta ja tarkoituksesta, joka on monien muiden maiden ylimmissä oikeuksissa paljon yleisempää kuin meillä. Itse olen kannattanut tuomioistuimille ko. suhteessa annettavia vapaampaa liikkumavaraa. Pidän tuomioistuinten ja erityisesti maan ylimpien oikeuksien oikeutta kehittävää roolia täysin luonnollisena asiana. Tämän kannan olen omaksunut jo vuonna 1995 kirjassani Lainkäyttö.

4. Suomessa on kuitenkin perinteisesti oltu ja ollaan mainitussa kysymyksessä edelleen hyvin lakiuskollisia, legalistisia Albert Edelfeltin tauluun vuonna 1899 ikuistetun maaherra Wibeliuksen tutun hokeman "laki, ennen mua syntynyt, myös jälkeheni jää" mukaisesti. Tämä legalistinen perinne on muovannut ja kahlinnut tuomioistuinten roolia ja perustelutapaa, täysin turhaan. Tämän seurauksena oikeudenkäyttö on jäänyt meillä monessa suhteessa jälkeen yleiseurooppalaisesta kehityksestä, mikä tulee ilmi tuon tuostakin eri yhteyksissä.

4a. Suomalaisten tuomareiden enemmistö on sielultaan yhä edelleen legalisteja. Tämän huomaa ratkaisujen perusteluista. Niissä etusija annetaan edelleen pikkutarkalle lain sanamuotoon tiukasti pitäytyvälle tulkinnalle. Perusteluissa asia-argumentit eli reaaliset ja teleologiset näkökohdat sivuutetaan eikä vastakkaista ratkaisuvaihtoehtoa puoltavista seikoista ja argumenteista mainita halaistua sanaa.

5. Vasta 15-20 vuotta sitten korkeimman oikeuden perustelutyyli alkoi vähitellen päästä irti vanhoista malleista, joissa ratkaisua ei itse asiassa lainkaan perusteltu. Perustelut ovat nyt usein avoimia ja seikkaperäisiä ja jopa pro et contra -metodin mukaisia. Poikkeuksia toki löytyy aina viime ajoilta asti. Viittaan esimerkiksi ennakkopäätöksiin KKO 2011:1 ja KKO 2012:1, joita olen kommentoinut.

6. Kuten korkeimman oikeuden ratkaisun perusteluista ilmenee, nyt omaksuttu tulkinta ja etusijan antaminen lain sijasta perustuslaille ei itse asiassa ole isyysjutuissa uusi. Sama näkemys on ilmennyt ainakin kolmessa aiemmin annetussa ratkaisuissa, ensimmäisen kerran vuonna 1984 ratkaisuissa KKO 1984 II 95, jonka tekemiseen itsekin osallistuin. Tuossa ratkaisussa korkein oikeus, viitaten tuolloin voimassa olleen hallitusmuodon 5 §:n kansalaisten yhdenvertaisuutta koskevaan säännökseen, tulkitsi isyyden kumoamista koskevaa isyyslain 42 §:n 1 momenttia sen sanamuodosta poikkeavalla tavalla.

7. Tuolloin 1984 oli siis vielä voimassa vanha perustuslaki eli vuoden 1918 hallitusmuoto, jossa ei ollut nyt PL 106 §:ssä olevaa säännöstä ja jolloin valtiosääntöoppineet pitivät suorastaan pyhäinhäväistyksenä, jos tuomioistuin tavallaan astui lainsäätäjän reviirille ja sivuutti ratkaisussaan perustuslakiin vedoten eduskunnan säätämän lain. Vielä Olavi Heinosen presidenttikaudella, joka päättyi kymmenisen vuotta sitten, oikeusneuvoksia varoiteltiin edes viittaamasta perusteluissaan HM:n tai perustuslain säännöksiin. Presidentti Heinonen itse ei "syyllistynyt" moiseen menettelyyn yhdessäkään ratkaisuissa.

8. Tästä pääsee mainittuun ratkaisuun KKO 1984 II 95, joka syntyi presidentti Curt Olssonin johtamalla jaostolla. Perusteluista eri mieltä ollut Ole Roos päätyi enemmistön kanssa samaan lopputulokseen peruslaillisen laintulkinnan avulla. Kuten näkyy, tuohon aikaan korkein oikeus ei perustellut ratkaisuaan kovinkaan laajasti. Ratkaisussa on nojauduttu yksinomaan HM:n yhdenvertaisuusperiaatteeseen, Euroopan ihmisoikeussopimus ratifioitiin Suomessa vasta myöhemmin. Monet valtiosääntöoppineet, professori Antero Jyränki etunenässä, nostivat ratkaisusta äläkän ja väittivät, että KKO oli tunkeutunut lainsäätäjän reviirille.

9. Korkeimman oikeuden ratkaisu on jälleen yksi uusi sulka jutussa kantajan asiamiehenä toimineen asianajaja Markku Fredmanin hattuun. Fredmanilla on ihmis- ja perusoikeusasioissa useita merkittäviä voittoja sekä ihmisoikeustuomioistuimesta että kotimaan tuomioistuimista.

498. Oikeusavustajan palkkiosta ennakkopäätös (KKO 2011:82)

1. Ei kahta kolmannetta. Tämä sanonta näyttää pitävän paikkansa myös tässä kommentoivan oikeustapauksen suhteen. Olen tällä viikolla kommentoinut kahdessa jokseenkin selvässä tapauksessa annettua prejudikaattia (KKO 2011:81 ja KKO 2011:83). Mainittuja tapauksia ei ehkä voitane sanoa rutiinitapauksiksi, mutta kuitenkin sellaisiksi, joissa ei näyttäisi olevan kysymys erityisen vaikeasta laintulkinnasta tai juridisesti muutoinkaan kiperästä tapauksesta (hard case).

2. Ratkaisussa KKO 2011:82 selostettu tapaus kuuluu minusta samaan kategoriaan. Jos KKO:n prejudikaatit luokiteltaisiin merkittävyyteensä tai/ja vaikeusasteensa perusteella kolmeen tai vaikkapa viiteen luokkaan, niin minusta oikeusapua, avustajan palkkiota, matkakulujen korvausta yms. asioita koskevat ratkaisut kuuluisivat kyllä kaikkein alimpaan ryhmään. Niissä ei juuri milloinkaan kosketella "juridiikan maailmoja syleileviä" tai edes "suuren luokan" oikeuskysymyksiä eivätkä kyseiset ratkaisut herätä juuri mielenkiintoa asianajaja- ja oikeusapulaitoksen ja tuomioistuinten ulkopuolella. Toisaalta mainittujen ratkaisujen käytännöllinen merkitys tuomareiden, asianajajien ja oikeusavustajien työn kannalta on suuri, koska ratkaisuissa käsitellyt kysymykset nousevat lainkäytössä usein esiin. Joten mikäpäs siinä, kyllähän nämäkin ennakkopäätökset tältä kannalta puolustavat paikkaansa.

3. Korkeimmassa oikeudessa oli asiassa äänestys 3-2. Oikeusneuvokset ovat näköjään paneutuneet tähän sinänsä melko helppoon asiaan kiitettävällä huolella, mikä ilmenee kannanottojen seikkaperäisinä perusteluina. Tällaista ilmiötä on aina syytä tervehtiä tyydytyksellä! Olen itse korostanut sitä, että tuomarin tulisi uhrata vaivannäköä ja hyödyntää ammattitaitoaan erityisesti näytöllisesti tai laintulkinnallisesti vaikeiden ja kiperien tapausten (hard cases) perustelemiseen. Sen sijaan rutiinitapauksissa tai muuten suhteellisen selvissä tapauksissa laajojen perustelujen kirjoittamisella ei useinkaan ole merkitystä. Näin erityisesti sillon, kun tuomiosta ei valiteta ylempään oikeusasteeseen.

4. Ratkaisussa KKO 2011.83 sekä KKO:n enemmistö että vähemmistö ovat perustelleet mielipiteitään pro et contra -metodilla tuomalla perusteluissaan esiin myös valittua johtopäätöstä vastaan puhuvia seikkoja. Tämäkin on toki erinomainen asia. Toivokaamme kaikki, että oikeusneuvoksilta löytyisi samanlaista innostusta ja tarmoa pro et contra -metodin käyttämiseen myös todella vaikeita ja kiperiä oikeuskysymyksiä sisältäviä ratkaisuja perusteltaessa. Tässä suhteessa on usein ollut havaittavissa puutteita.

5. Mitä itse ratkaisun asiasisältöön ja lopputulokseen tulee, niin olisin itse kyllä epäilyksettä korkeimman oikeuden vähemmistön kannalla. On toki vaikea, minusta oikeastaan mahdotonta, sanoa, mikä tässä asiassa on "oikea" ratkaisu; kyse on tilanteesta, jossa voidaan hyvin puolta molempia ratkaisuvaihtoehtoja. Sekä enemmistö että vähemmistö tuovat perusteluissaan esiin sovellettavana olleen lainkohdan eli oikeusapulain 17 §:n 1 momentin tarkoituksen. Mainitun säännöksen tarkoituksena on pyrkiä siihen, että valtion varoista suoritetaan korvausta yleensä vain sellaisista kuluista, joita kyseisessä tuomioistuimessa normaalisti toimivalle avustajalle aiheutuu. Säännöksen tarkoituksena on suitsia käytäntöä, jossa heppoisin perustein määrätään avustajaksi tuomioistuinpaikkakunnan ulkopuolinen avustaja.

6. Tämä on ideaalitilanne ja lainsäätäjän tarkoitus, mistä ei olisi syytä poiketa kovin heppoisin perustein ja selityksin ja tämän tulisi ratkaista se, kumpaan suuntaa vaaka tässä tapauksessa kallistuu. Oikeusapulain 17 §:n 1 momentissa sanotaan, että kysymyksessä olevat lisäkulut ja ajanhukka voidaan korvata valtion varoista, jos tuomioistuinpaikkakunnan ulkopuolelta tulevan avustajan käyttäminen on perusteltua. Sana "perusteltu" vaikuttaa tässä yhteydessä hieman liian heppoiselta. Laissa voitaisiin säätää, että kyseiset lisäkulut korvataan valtion varoista vain, jos mainitunlaisen avustajan käyttämiseen on ollut "erityinen syy." Asianosaisella on oikeus käyttää "omaa" tuomioistuinpaikkakunnan ulkopuolelta tulevaa avustajaansa, mutta siinä tapauksessa avustajalle ei suoriteta korvausta matkustamisesta aiheutuneista lisäkuluista.

7. Korkeimmalla oikeudella olisi ollut nyt selostetussa tapauksessa mahdollisuus, itse asiassa "tuhannen taalan paikka", ohjata ennakkopäätöksellään oikeustilaa nykyistä järkevämpään ja lainsäätäjän tarkoitusta paremmin vastaavaan suuntaan. Siis siihen, että tuomioistuinpaikkakunnan ulkopuolisen avustajan käyttäminen tulisi jatkossa vähenemään. Käräjäoikeudet, joissa tällaisen avustajan käyttäminen lyödään myös hovioikeutta ja korkeinta oikeutta tosiasiallisesti sitovalla tavalla lukkoon - kuten tässäkin tapauksessa näyttää tapahtuneen - näyttävät hyväksyvän avustajiksi aika kevyin perustein ulkopuolisia avustajia ja hyväksyvän useimmiten myös heidän lisäkululaskunsa mukisematta sellaisenaan. Näin tapahtui myös tässä tapauksessa Vantaan käräjäoikeudessa. Tähän pitäisi puuttua ja siihen olisi ollut sopiva tilaisuus juuri tässä tapauksessa.

8. Korkeimman oikeuden enemmistö ei kuitenkaan käyttänyt tilaisuutta oikeuskäytännön järkeväksi ohjaamiseksi hyväkseen, vaan päätyi ratkaisuun, jonka seurauksena edellä kuvattu epätyydyttävä oikeustila tulee jatkumaan ja luultavasti entisestään vain vahvistumaan. Teleologinen laintulkintametodi, jossa huomioidaan ja punnitaan keskenään eri ratkaisuvaihtoehtojen tosiasiallisia seurauksia, näyttää tulleen KKO:n laintulkinnassa sivuutetuksi. Perin valitettavaa, sanoisin!

491. KKO 2011:78. Hyvitys oikeudenkäynnin viivästymisestä

1. Oikeudenkäyntien kohtuuttoman pitkä kesto on tunnettu tosiasia ja yksi suomalaista lainkäyttöä rasittavista pahimmista epäkohdista. Siitä on puhuttu paljon, mutta ilman tulosta. Tässä blogissa on tehty ehdotuksia tilanteen korjaamiseksi, mutta oikeusministeriö ei ole näihin aloitteisiin tarttunut eikä lähtenyt viemään niitä eteen päin.

2. Suomi on saanut 2000-luvulla Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta lähes sata langettavaa tuomiota oikeudenkäyntien kohtuuttomasta pitkittymisestä. Tämä on saattanut Suomen noloon asemaan ja mustannut sen mainetta ihmisoikeuksia kunnioittavana oikeusvaltiona. Oikeusministeri Johannes Koskinen uhosi vielä vajaa kymmen vuotta sitten pitävänsä huolen siitä, että Suomesta tulee "maailman paras" oikeusvaltio. Mutta kuinkas sitten kävikään ja miten kävi tässä suhteessa, siis oikeusvaltioperiaatteen ja ihmisoikeuksien kunnioittamisessa oikeusministeri Koskiselle itselleen? Tästäkin olen blogissani kertonut.

3. Oikeusministeri Tuija Braxin johdolla oikeusministeriö keksi omasta mielestään oivan keinon, jolla Suomen maine saataisiin pelastetuksi ja Strasbourgiin tehtävät ihmisoikeusvalitukset vähenemään ja vähitellen kokonaan lakkaamaan: Maksetaan niille (raukoille ja ikuisille marisijoille, suorastaan kverulanteille) jokin aivan nimellinen korvaus tai hyvitys prosessin viivästymisestä valtion pussista, jolloin niiden (kurjien) ei tarvitse enää valitella Strasbourgiin ja pilata Suomen mainetta! Näin sitten tehtiin ja säädettiin niin sanottu hyvityslaki eli tarkemmin sanottuna laki oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämisestä (362/2009), joka tuli voimaan vuoden 2010 alusta.

4. Muuta ei sitten ole asiassa tehtykään, sillä niihin syihin, joiden takia oikeudenkäynnit viivästyvät, ei ole puututtu, eikä etsitty keinoja, joilla viivästyminen saataisiin kuriin oikeusturvaa ja oikeusvarmuutta silti vaarantamatta. Valitusoikeutta hovioikeuteen on tosin rajoitettu ottamalla käyttöön jatkokäsittelylupa ja karsimalla hovioikeuksien suullisia käsittelyjä. Jokainen kuitenkin ymmärtää, että nämä keinot kaventavat asianosaisten oikeusturvaa, sillä niiden takia osa käräjäoikeuden vääristä ratkaisuja jää pysyväksi. Viivästyskantelu, jota olen itse "markkinoinut" ja joka olisi tehokas tapa ehkäistä prosessin pitkittymisen syntymistä, ei aikanaan hyväksytty, vaan tuomioistuimet, korkein oikeus etunenässä, vastusti sitä.

5. Edellä mainittu hyvityslaki (362/2009) on eräiltä osin omalaatuinen. Kaikesta näkee, että valtio, jonka aikeet lainsäätäjä on hyväksynyt, on halunnut painaa määrättävät hyvitykset minimiin ja vaikuttaa siihen, ettei hyvitystä kannata aina edes vaadita, vaikka siihen olisi peruste olemassa. Viivästymisen käsitettä ei ole laissa ajallisesti tarkemmin määritelty, vaan siinä viitataan ympäripyöreästi vain sellaisiin kriteereihin kuin "asian laatua ja laajuus", "asian merkitys asianosaisille" ja "asianosaisten, viranomaisten ja tuomioistuimen toiminta oikeudenkäynnissä" (4 §); vm. kriteeri on täysin mitäänsanomaton.

6. Hyvityksen tarkoituksena on "korvata oikeudenkäynnin viivästymisestä asianosaiselle aiheuttanutta huolta, epävarmuutta ja muuta niihin rinnastettavaa haittaa" (6.1 §). Hyvityksen määrä on 1 500 euroa vuodessa kultakin vuodelta, jona oikeudenkäynti on valtion vastuulla olevasta syystä viivästynyt (6.2 §). Hyvityksen enimmäismäärää korotetaan enintään 2 000 eurolla, jos asia on erityisen merkittävä asianosaiselle. Maksettava hyvitys on enintään 10 000 euroa, määrä voidaan erityisestä syystä ylittää (6.3 §).

7. Säännös, jonka mukaan hyvitystä on vaadittava pääasiaa käsittelevältä tuomioistuimelta, jolle vaatimus on tehtävä jo ennen pääasian käsittelyn päättymistä puhevallan menettämisen uhalla (7 §), on erityisen arveluttava. Tuomioistuimen on ratkaistava hyvitysvaatimus pääasian ratkaisemisen yhteydessä. Vaatimusta ei voida tehdä enää korkeimmassa oikeudessa ilman pätevää syytä. Tuomioistuimelle on siis annettu valtuudet toimia ja tehdä päätös tavallaan omassa asiassa ja arvioida, onko asian käsittely viivästynyt sen omasta syystä. Rohkenisiko esimerkiksi syytetty pääkäsittelyn päätteeksi loppulausunnossa väittää, että jutun ratkaiseva käräjä- tai hovioikeus on viivytellyt kohtuuttomasti?

8. Eilen annettu korkeimman oikeuden ennakkopäätös KKO 2011:78 koski tavallaan vain yhtä yksityiskohtaa eli sitä, tuleeko asianosaisen esittää hyvitysvaatimus aina ennen pääkäsittelyn päättymistä, vai voidaanko hyvitysvaatimus tehdä vasta pääkäsittelyn päättymisen jälkeen, jos se on tehty ennen tuomion antamista. Nykyisin on nimittäin vallalla käytäntö, jonka mukaan käräjäoikeuden tuomiota ei julisteta tai anneta heti pääkäsittelyn päätyttyä, vaan vasta myöhemmin ns. kansliatuomiona.

9. Mainitun käytännön yleistymistä olen kritisoinut. Hovioikeus antaa tuomionsa säännönmukaisesti vasta pääkäsittelyn päättymisen jälkeen. Aikaa tuomion antamiseen kuluu pääkäsittelyn päättymisen jälkeen käytännössä usein kuukausikaupalla, vaikka pääsääntö lain mukaan on se, että tuomio on annettava käräjäoikeuden 14 päivän ja hovioikeudessa 30 päivän kuluttua pääkäsittelyn päättymisestä. Tätä(kin) lepsua käytäntöä olen kritisoinut tällä palstalla.

10. Lyhyesti sanottuna hovioikeus tulkitsi lakia eli hyvityslain 7 §:n 1 momenttia täysin kirjaimellisesti eli lain sanamuodon mukaan ja päätyi siihen, että syytettyjen hyvitysvaatimus oli tehty liian myöhään, kun se oli esitetty vasta hovioikeudessa toimitetun pääkäsittelyn päättymisen jälkeen. Pääkäsittely päätyi 11.11.2009 ja vaatimukset oli esitetty vasta 12.1. ja 15.1.2010. Pääasian tuomio, jossa myös hyvitysvaatimusten kohtalo ratkaistiin, annettiin 29.1.2010, siis noin 2,5 kuukautta pääkäsittelyn päättymisen jälkeen (pääsääntö on lain mukaan edellä mainitut 30 päivää).

11. Hovioikeus saattoi siten evätä hyvitysvaatimusten tutkimisen "kätevästi" huolimatta siitä, että vuoden 2010 alusta voimaan tullutta hyvityslakia on sovellettava myös asiaan, joka on vireillä lain tullessa voimaan. Kyseinen rikosjuttu oli vireillä hovioikeudessa vielä tammikuussa 2010, vaikka pääkäsittely oli päättynyt jo marraskuussa 2009.

12. Korkein oikeus tulkitsi lakia mainitun kysymyksen osalta hovioikeutta järkevämmin ja katsoi, että hyvitysvaatimus oi tehty ajoissa, kun se esitettiin hovioikeudelle ennen tuomion antamista. Kokein oikeus totesi, että hovioikeuden tulkinta on ristiriidassa oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämistä koskevan sääntelyn tarkoituksen kanssa. Korkein oikeus tulkitsi lakia ja ko. lainkohtaa yksinomaan sanamuodon mukaisesti, mutta korkein oikeus sitä vastoin, mitä ratio legis eli laintarkoitus edellyttää. Kyse on teleologisesta laintulkinnasta, jonka puolestapuhujiin olen itse kuulunut.

13. Hovioikeus liene lähtenyt omassa tulkinnassaan siitä, mikä tuntuu oikeuden omaa työtä ja sanoisinko sen "keveyttä" ajatelleen tarkoituksenmukaisinta. Tämänkaltaisessa asiassa tulee kuitenkin ottaa huomioon toki myös ja ennen muuta hyvitystä vaativan asianosaisen asema ja sovellettavan lain tarkoitus.

14. Korkeimman oikeuden tulkinta on itse asiassa hyvä keino lyhentää sitä aikaa, jonka hovioikeudet ja käräjäoikeudet nykyisin kuluttavat kansliatuomion antamiseen. Jos kansliatuomiota ei ala kuulua 14 päivän tai 30 päivän kuluttua pääkäsittelyn päättymisestä, pidentää tämä "extra-aika" luonnollisesti myös oikeudenkäynnin kokonaispituutta. Hyvitystä vaativa asianosainen voi silloin perustella vaatimustaan myös tämän lisäajan kulumisella. Kun tämä on tiedossa, käräjä- ja hovioikeuksien on pakko tehostaa toimintaansa ratkaisun laatimisessa ja ryhtyä antamaan kansliatuomionsa nykyistä kohtuullisemmassa ajassa.

15. Korkein oikeus katsoi, että nyt kysymyksessä olevan kaltaisessa tapauksessa, joka koski laajana pidettävää talousrikosasiaa, hyväksyttävänä kokonaisaikana oikeudenkäynnille voidaan pitää kuutta vuotta. Tämä on minusta aika rohkea arvio, joka ei näytä - perustelujen mukaan - perustuvan oikein mihinkään. Itse pidän sanottua kuuden vuoden aikaa liian pitkänä, jos asian laadusta tai laajuudesta ei ole tarkempaa selvitystä.

16. Niin tai näin, mutta poliisi-ja syyttäjäviranomaiset sekä käräjäoikeudet ja hovioikeudet voivat nyt kenties lähteä yleensä siitä, että sanottu 6 vuotta on ikään kuin "yleisesti hyväksytty" kokonaisaika "laajassa asiassa" tai talousrikosasioissa yleensä. Siis, jos esitutkinta ja syyteharkinta on saatu viedyksi loppuun kahdessa vuodessa, niin käräjäoikeus voi laskea, että ok, tässä on vielä aikaa ainakin kaksi vuotta asian käsittelylle, vaikka tuomiosta valitettaisiin hovioikeuteen, ja myöhemmin myös hovioikeus voi ajatella, että no niin, ei tässä nyt niin kovin kiirettä vielä olekaan, kun "KKO:n hyväksymää aikaa on jäljellä vielä kaksi vuotta." Juttu, joka voitaisiin saada kohtuudella valmiiksi 3-4 vuodessa, voikin nyt KKO:n tekemän tulkinnan ja "luvan" vuoksi venyä aina kuuteen vuoteen saakka. Toki jokainen tapaus ja sen vaikeusaste on arvioitava aina erikseen, mutta pitäisin kuitenkin KKO:n hyväksymää enimmäisaika hieman varomattomana lausumana.

17. Mistä tuo kuuden vuoden aika on tosiaan tempaistu? Mitään muita perusteita sille ei perusteluissa ilmoiteta kuin mitäänsanomaton kriteeri "asian laajuus." Olisiko käynyt niin, että pitkä käsittelyaika itse asiassa on se tekijä, joka on oikeuttanut sanomaan, että asian on täytynyt olla laaja? Hyvityslain 4 §:n 2 momentin mukaan oikeudenkäynnin viivästymistä arvioitaessa otetaan myös huomioon ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) oikeuskäytäntö. KKO:n ratkaisun perusteluissa ei kuitenkaan mainita tältä osin yhtään EIT:n ratkaisua puhumattakaan johtopäätöksiä kyseisen tuomioistuimen käytännöstä.

18. Perusteluissa kiinnittää huomiota tapa, jolla korkein oikeus näyttää löytäneen selvät vastaukset ja kannanottonsa suoraan lain esitöistä eli hyvityslakia koskevasta hallituksen esityksestä (HE 233/2008 vp) ja lakivaliokunnan mietinnöstä (LaVM 3/2009 vp). Näistä esitöistä löydettyjä lausumia korkein oikeus näyttää seuraavan perusteluissaan melko orjallisesti. Lain esityöt eivät kuitenkaan velvoita lainsäätäjästä ja maan hallituksesta riippumatonta tuomioistuinta, joka voi ja jonka myös tulisi käyttää ratkaisuissaan myös oma harkintakykyään. Ratkaisun perusteleminen suoraan lakien esitöillä on aika yleinen ilmiö Suomessa. Se on helpoin tapa tehdä ratkaisuja, mutta riippumattomalta tuomioistuimelta voidaan kyllä odottaa myös itsenäistä tulkintaa ja harkintavallan käyttöä. Tässä ratkaisussa korkein oikeus on toisaalta sivuuttanut EIT:n ratkaisukäytännön, mutta toisaalta huomioinut lain esityöt ja yhtynyt niissä esitettyihin tulkintoihin.

19. Pääasia tässä ratkaisussa on kuitenkin se, että korkein oikeus on tulkinnut lakia sen tarkoituksen mukaisesti ja päätynyt oikeaan ratkaisuun. Olisi mielenkiintoista tietää, ovatko kaikki hovioikeudet tulkinneet hyvityslakia samalla tavalla kuin Vaasan HO, vai onko jokin hovioikeus ollut jo tähän mennessä samalla kannalla kuin KKO nyt?

20. Aika metkaa, miten tuomioistuimet ovat yleensä aina valmiita tulkitsemaan kaikkia hieman epäselviä säännöksiä ja tilanteita niin, että tulkinta ja ratkaisu koituu yksityisen kansalaisen ja valittajan vahingoksi ja niin, että tulkinta helpottaa tuomioistuimen työtä. Tämä johtopäätös voidaan tehdä paitsi nyt kommentoitavasta ratkaisusta KKO 2011:78 alempien tuomioistuinten oalta, myös syyskuussa annetussa ratkaisussa KKO 2011:63 selostetusta tapauksesta. Siinä käräjäoikeuden sähköpostiosoitteeseen määräajassa lähettämä valitus jätettiin sekä Helsingin käräjäoikeudessa että Helsingin hovioikeudessa tutkimatta myöhään tehtynä, kun käräjäoikeuden sähköpostipalvelin tulkitsi viestin roskapotiksi. Näin siitä huolimatta, että valittaja toimitti hovioikeudelle selvitystä, joka viittasi siihen, että valitus oli lähetetty sähköpostitse ajoissa. Korkein oikeus kumosi käräjäoikeuden päätöksen ja palautti asian hovioikeuteen, joka määrättiin selvittämään ajankohta, jollin valitus oli saapunut käräjäoikeuden tietojärjestelmiin.

486. Eurooppalaista sananvapautta kohti - selkeä linjamuutos korkeimmassa oikeudessa (KKO 2011:71)

1. Sanomalehti Pohjalaisen pakolaiskeskusuutisointiin liittyvä kunnianloukkaussyyte kaatui viime viikolla korkeimmassa oikeudessa. Aiemmin myös Vaasan hovioikeus oli hylännyt jutussa ajetut syytteet. Käräjäoikeus sen sijaan oli tuominnut syytetyt sakkorangaistukseen.

2. Vaasassa ilmestyvässä Pohjalaisessa julkaistiin 26.8.2006 julkaistu pakolaisten vastaanottokeskuksen lopettamiseen liittynyt kirjoitus ja sen yhteydessä erillinen A:n haastattelu. Siinä kerrottiin A:n sanoneen muun muassa seuraavan: ”Oravaisten vastaanottokeskuksen työntekijät ovat täysin leipääntyneitä ja heidän asenteensa on suorastaan rasistinen. -Alue, missä turvapaikanhakijat asuvat, on ghetto! Ympäriltä puuttuu vain piikkilanka ja kyltti ’Arbeit macht frei’.” A puolusti Vaasan vastaanottokeskusta ja perusti mainitut väitteensä keskusteluihin vastaanottokeskukseen sijoitettujen kanssa.

3. Virallinen syyttäjä ja Oravaisten pakolaisten vastaanottokeskuksen 36 työntekijästä 31 vaati Vaasan käräjäoikeudessa A:lle, lehtijutun laatineelle toimittajalle B:lle ja lehden päätoimittajalle C:lle rangaistusta kunnianloukkauksesta. Työntekijöillä katsottiin olevan asianomistajan asema vaatia rangaistusta kunnianloukkausrikoksesta, vaikka heistä kenenkään nimeä ei mainittu lehtijutussa.

4. Vaasan käräjäoikeus totesi 18.1.2008 antamansa tuomion perusteluissaan, että lehdessä haastatellun A:n esittämille mielipiteille tai väitteille ei ollut löytynyt tosiasiapohjaa. Tällä ei ollut käräjäoikeuden mukaan edes merkitystä, koska haastattelun sisältö oli mielipiteenä tai väitteenä yhtä loukkaava. Haastattelun sisältämät ja paikkaansa pitämättömät ilmaisut olivat loukanneet asianomistajien kunniaa. Lehtijutun kirjoittaneen toimittaja B:n ja päätoimittaja C:n moitittavan menettelyn seurauksena A:n loukkaavat mielipiteet tai väitteet olivat saaneet julkisuutta. Lehdistöllä oli vastuunsa tietojen julkistamisessa ja yksilön oikeuksia oli tässä tapauksessa loukattu. Käräjäoikeus tuomitsi A:n, B:n ja C:n kunnianloukkauksesta sakkorangaistukseen.

5. Vaasan hovioikeus, jonne tuomitut valittivat, katsoi 30.10.2009 antamassaan tuomiossa, että A:n haastattelussa esittämät ilmaisut olivat olleet vahvoja ja kärjekkäitä. Arvostelun olisi voinut tehdä myös käyttämättä tällaisia ilmaisuja. Kysymys oli kuitenkin ollut A:n mielipiteistä, jotka olivat osittain pohjautuneet hänen omiin kokemuksiinsa laitoksen toiminnasta ja sen ulkoisista puitteista. Haastattelussa ei ollut mainittu ketään yksittäistä laitoksen työntekijää, vaan arvostelu oli kohdistunut julkisin varoin ylläpidetyn laitoksen ulkoisiin puitteisiin ja toimintaan kokonaisuudessaan. Tähän nähden ja kun otettiin lisäksi huomioon se laajempi asiayhteys ja taustakeskustelu, johon A:n haastattelu oli liittynyt, hovioikeus katsoi, ettei A ollut syytteessä mainittuja ilmaisuja käyttämällä syyllistynyt kunnianloukkaukseen. Hovioikeus hylkäsi kaikkia kolmea syytettyä vastaan ajetut syytteet.

6. Korkein oikeus myönsi asianomistajille valitusluvan ja tutkissaan valituksen totesi, että A:n pakolaiskeskuksen työntekijöihin kohdistama arvostelu oli sinänsä ollut halventava. Toisaalta oli otettava huomioon, että arvostelu oli kohdistunut vastaanottokeskuksen työntekijöihin yleisesti ja esitetty julkisessa keskustelussa vastaanottokeskuksen tulevasta sijaintipaikkakunnasta.

7. Korkein oikeus katsoi, että kyseinen halventava lausuma oli luonteeltaan arvoarvostelma ja sen taustalla oli ainakin osittain A:n käymiensä keskustelujen pohjalta muodostama käsitys. Tämän vuoksi ja tuomion perusteluissa selostettu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytäntö huomioon ottaen korkein oikeus katsoi, ettei A:n lausuma tällaisessa yhteydessä esitettynä täytä sitä, mitä voidaan pitää rikoslain 24 luvun 9 §:n mukaan rangaistavana. Näin ollen A, jutun kirjoittanut toimittaja B ja lehden päätoimittaja C eivät olleet syyllistyneet pakolaisten vastaanottokeskuksen työntekijöihin kohdistuneeseen kunnianloukkaukseen.

8. Korkeimman oikeuden ratkaisuseloste kokonaisuudessaan löytyy tästä.

9. KKO:n ennakkopäätöksestä on kyse selkeästä linjamuutoksesta, sillä aiemmin suomalaiset tuomioistuimet korkeinta oikeutta myöten ovat katsoneet Pohjalainen-lehdessä julkaistun jutun kaltaisen tapauksen täyttävän kunnianloukkauksen tunnusmerkistön. Katso lähemmin blogia 257/27.4.2010 "KKO sananvapautta kaventamassa" ja siinä selostetut tapaukset. Tähän lopputulokseen päädyttiin vielä käräjäoikeuden tässä jutussa antamassa tuomiossa. Ylemmissä oikeusasteissa kirjaimellinen eli lain sanamuotoon perustuvan laintulkinta sai antaa tilaa asia-argumentteihin perustuvalle tulkinnalle, jossa pantiin painoa sille, missä yhteydessä ja tarkoituksessa kiistanalaiset väitteet oli esitetty.

10. Suomalaiset tuomioistuimetkin havahtuvat siis pikkuhiljaa huomaamaan, että maailma muuttuu ja sen myötä muuttuvat myös tulkinnat sananvapaudesta, joka on yksi vapaan ja demokraattisen yhteiskunnan peruspilareita. Eurooppalainen suuntaus on kulkenut jo pitkään väljempään ja sananvapautta suosivampaan suuntaan. Korkein oikeus on saanut jo niin monta kertaa "lunta tupaan" ihmisoikeustuomioistuimelta sananvapausjutuissa, että sen oli nyt ilmeisesti suoranainen pakko muuttaa aiempaa tulkintakäytäntöään.

11. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen jo vuosia sitten omaksuman linjan mukaisesti toisistaan pitää erottaa selkeät tosiasiat ja toisaalta kannanotot, jotka ovat mielipiteen kaltaisia arvoarvostelmia. Jos kyseessä on arvoarvostelmana, ei väitettä tarvitse perustella yhtä tarkasti kuin tosiasiaväitettä. Ihmisoikeustuomioistuin ei ole edellyttänyt kovin suurta näyttöä arvoarvostelmien osalta. Näin siksi, että muutoin oikeus mielipiteiden esittämiseen ja argumentointiin saattaisi kaventua huomattavasti.

12. Korkein oikeus pohti nyt ensimmäistä kertaa selkeällä tavalla, oliko tapauksessa kyseessä tosiasiaväite vai arvoarvostelma. Tässä jutussa korkein oikeus piti sallittavina arvoarvostelmina haastateltava A:n mielipiteitä Oravaisten vastaanottokeskuksesta. Hänen tuntemustensa mukaan tuolloin keskuksen henkilökunta oli leipiintynyttä ja asenteiltaan rasistista. Turvapaikanhakijoille tarkoitettua aluetta hän luonnehti lehdessä ghettomaiseksi.

13. Asiassa oli toki merkitystä myös sillä, että A:n arvostelu kohdistui laajaan joukkoon ja asianomistajia oli 31, joiden nimiä ei lehtijutussa mainittu. Yhdestä tai parista kolmesta vastaanottokeskuksen työntekijästä, jotka olisi voitu lehtijutusta tunnistaa, ei sen sijaan olisi ollut sallittua esittää yhtä kärjekästä arvostelua.

14. Korkeimman ratkaisuselosteesta ei käy lähemmin ilmi A:n asema. Pohjalaisen mukaan A:lla on pitkä ja laaja kokemus tämän kaltaisissa kysymyksissä. Hänet tunnetaan muun muassa European Mothers-järjestön perustajana ja vuosikymmenet erilaista vapaaehtoistyötä tehneenä aktiivisena kansalaisena.

15. Tärkeistä yhteiskunnallisista asioista täytyy voida puhua julkisuudessa myös kärjekkäästi ja provosoivasti. Pohjalaisen haastattelussa käsitellyt pakolaisasiat kuuluvat sellaisiin asioihin ja niistä on käyty julkisuudessa vilkasta keskustelua jo vuosikausia ja keskustelu jatkuu edelleen. Kuten korkein oikeus sanoo, kansalaisilla on oikeus tietää myös kriittisistä kannanotoista.

16. Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksessään omaksuma tulkinta on oikea myös sikäli, sillä suomalaiset ovat joutuneet hakemaan jo liian monta kertaa vapauttavia sananvapausratkaisuja Strassbourgin ihmisoikeustuomioistuimesta saakka. Kerran tämän joutui tekemään myös yksi Pohjalaisen toimittaja.

17. Tuolloin oli kyse tapauksesta EIT Selistö vs. Suomi 16.11.2004 selostetusta asiasta, jossa ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että EIS 10 artiklaa oli rikottu, kun lehden toimittaja oli tuomittu lehtijuttunsa johdosta kunnianloukkauksesta sakkorangaistukseen. Korkein oikeus, jossa tuomittu toimittaja haki EIT:n ratkaisun jälkeen hovioikeudesta saamansa sakkotuomionsa purkua, ei kuitenkaan suostunut purkuun. Ks. lähemmin blogia 257/27.4.2010. Korkeimman oikeuden kyseisen ratkaisun (KKO 2008:24) perustelut tuntuvat toimittajan saaman rangaistuksen vähättelyn ja kotimaisten tuomioistuinten (virheellisten) ratkaisujen - myös sittemmin virheellisiksi todettujen ratkaisujen - merkityksen ylikorostamisen vuoksi suorastaan häpeällisiltä.

445. Vaasan hovioikeuden tuomio 15.4.2011 Kauhajoen koulusurmajutussa, osa II; asianomistajien syyteoikeus

1. Syyttäjän - laissa ei käytetä enää nimikettä "virallinen syyttäjä" - Kauhajoen komisarioon (H) käräjäoikeudessa kohdistama syyte, joka on toistettu ("uudistettu") hovioikeudessa, tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta 22.9.2008 perustui siihen, että H oli laiminlyönyt ampuma-aselain 92 §:n 1 momentissa mukaisen velvollisuutensa ottaa Matti Saaren hallussa ollut pienoispistooli poliisin haltuun. Syytteen mukaan H:n olisi pitänyt ottaa ase väliaikaisesti poliisin haltuun, koska oli ollut perusteltu syy epäillä, että asetta käytettiin väärin.

2. Jutun asianomistajat eli Matti Saaren 23.9.2008 ampumalla surmaaman kymmenen henkilön 21 perheenjäsentä vaativat käräjäoikeudessa ja edelleen hovioikeudessa, että H tuomitaan rangaistukseen tahallisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta tai toissijaisesti tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta sekä kymmenestä törkeästä kuolemantuottamuksesta tai toissijaisesti kymmenestä kuolemantuottamuksesta.

3. Hovioikeus otti jo ennen pääkäsittelyn alkamista omasta aloitteestaan esille kysymyksen siitä, onko mainituilla surmansa saaneiden henkilöiden lähiomaisilla jutussa asianomistajan puhevalta eli oikeus vaatia rangaistusta virkavelvollisuuden tahallisen tai tuottamuksellisen rikkomisen osalta. Päätöksellään 19.1.2011, jonka perustelut on toistettu 15.4.2011 annetussa tuomiossa, hovioikeus epäsi asianomistajalta puhevallan sanotulta osin.

4. Asianomistajan käsitettä ei ole laissa määritelty. Oikeuskäytännössä on noudatettu vakiintuneesti ns. Granfeltin nimellä kulkevaa eli prosessioikeuden professori O.Hj. Granfeltin 1920-luvulla lanseeraamaa asianomistajakäsitettä. Sen mukaan asianomistaja-asema edellyttää, että rangaistavaksi väitetty menettely on loukannut tai vaarantanut välittömästi sellaisen henkilön oikeutta tai etua, jonka suojelemiseksi rangaistussäännös on säädetty, tai että henkilölle on välittömästi rikoksen johdosta aiheutunut vahingonkorvaus- tai muu yksityisoikeudellinen vaade.

5. Hovioikeus on päätöksensä perusteluissa nojautunut sanottuun määritelmään sekä sen perustella aiemmin annettuihin korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiin. Perustelujen mukaan virkarikosta koskevilla säännöksillä, joiden rikkomisesta syytteessä on siis sanotuilta osin kysymys, suojellaan ensisijaisesti yleistä etua, eikä tunnusmerkistön täyttyminen edellytä virkamiehen toiminnasta aiheutunutta seurausta, vaan rangaistavaa on virkavelvollisuuden vastainen menettely sinänsä. Asianomistajat olivat katsoneet H:n rikkoneen virkavelvollisuuksiaan menettelemällä ampuma-ase-, hallinto-, poliisi- ja esitutkintalain säännösten vastaisesti. Hovioikeuden mukaan myös näiden lakien säännöksillä suojellaan kuitenkin ensisijaisesti yleistä etua. Lisäksi perusteluissa todetaan, että H:n väitetty menettely ei myöskään sellaisenaan sisällä Matti Saaren surmaamiin asianomistajien perheenjäseniin kohdistunutta oikeudenloukkausta eikä siitä ole voinut välittömästi aiheutua heille vahinkoa.

6. Näillä perusteilla hovioikeus jätti asianomistajien virkavelvollisuuden rikkomista koskevat rangaistusvaatimukset syyteoikeuden puuttumisen vuoksi tutkimatta. Oikeudenkäynnissä ei siis voitu tutkia sitä, oliko H syyllistynyt tahalliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen, sillä kuten edellä kappaleessa 1 totesin, syyttäjä rajoittui VKSV:n syytemääräyksen mukaisesti vaatimaan H:lle rangaistusta ainoastaan tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta.

7. Hovioikeuden kyseinen ratkaisu näyttäisi olevan voimassa olevan oikeuden mukainen. Mutta mitä sanoo perustuslaki yksityisen kansalaisen syyteoikeudesta mainitunlaisessa tilanteessa?

8. Perustuslain 118 §:n 3 momentin mukaan jokaisella, joka on kärsinyt oikeudenloukkauksen tai vahinkoa virkamiehen tai muun julkista tehtävää hoitavan henkilön lainvastaisen toimenpiteen tai laiminlyönnin vuoksi, on oikeus vaatia tämän tuomitsemista rangaistukseen sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään. Vaasan hovioikeus on havainnut mainitun säännöksen. Hovioikeus ei kuitenkaan ryhtynyt puntaroimaan säännöksen merkitystä enemmälti, vaan tukeutui perusteluissaan muitta mutkitta ennakkopäätöksen KKO 2004:75 perusteluihin. Niissä sanotaan, että perustuslain 118 §:n 3 momentin säännös ei merkitse, että oikeus siinä tarkoitetussa tilanteessakaan vaatia rangaistusta olisi muilla kuin rikoksen asianomistajalla.

9. Mutta onko KKO:n sanottu kanta oikea tai ainakaan sellaisenaan, siis ilman pohdintaa ja pureksintaa, "nieltävissä" ja hyväksyttävissä? KKO:n tai KHO:n ennakkopäätökset eli prejudikaatit eivät ole oikeudellisesti ehdottomasti tuomioistuimia sitovia, vaan prejudikaattien sisältämistä oikeusohjeista on lupa poiketa, jos siihen on hyviä perusteita.

10. Perustuslain 118 §:n 3 momentissa viitataan kyseisen syyteoikeuden osalta siihen mitä "lailla tarkemmin säädetään." Mutta niin kuin jo edellä totesin, Suomen lakiin ei sisälly säännöstä asianomistajakäsitteestä eli siis siitä, kenellä on yleensä oikeus vaatia rikoksen johdosta rangaistusta. Erityissäännöksiäkään ei ole, ei ainakaan virkarikosten osalta.

Virkarikoslainsäädännön koskevissa esitöissä eli tässä tapauksessa hallituksen esityksessä 58/1988 vp s. 5, johon hovioikeus on perusteluissaan viitannut, tosin mainitaan, että virkarikoksilla ei yleensä ole asianomistajaa lainkaan. Asianomistaja-asema saattaa esitöiden mukaan perustua virkamiehen menettelyyn ja säännöksiin, joita virkamies on menettelyllään rikkonut.

11. Hallituksen esitykset ovat kuitenkin "vain hallituksen esityksiä," eli niillä ei ole kirjoitettuun lakiin rinnastettavaa ehdottomasti velvoittavan oikeuslähteen statusta. Esitöillä ei ole vahvasti velvoittavan, vaan ainoastaan sallitun tai korkeintaan "heikosti velvoittavan" oikeuslähteen asema. Tuomioistuin ei ole sidottu siihen käsitykseen, joka jonkin säännöksen tulkinnasta on hallituksen esityksessä tai eduskunnan valiokunnan mietinnössä omaksuttu. Riippumaton tuomioistuin ei ole velvollinen noudattamaan toimeenpanovallan edustajan lausumaa lain sisältöä tai tulkintaa koskevaa käsitystä, tuomioistuinta sitoo ainoastaan laki. Tämän vuoksi olisi voinut edellyttää, että hovioikeus olisi käyttänyt asianomistajakysymystä arvioidessaan myös omaa harkinta- ja päättelykykyään eikä tyytynyt ainoastaan toteamaan, mitä lain esitöissä tai KKO:n ratkaisun perusteluissa on asiasta lausuttu.

12. Korkein oikeus totesi siis ratkaisun KKO 2004:75 perusteluissa, että PL 118.3 §:n säännös ei merkitse, että oikeus siinä tarkoitetussa tilanteessakaan vaatia rangaistusta olisi muilla kuin rikoksen asianomistajalla. Perustuslain kyseisessä säännöksessä kuitenkin edellytetään, että siitä, kenellä on asianomistajan puhevalta, säädetään tarkemmin lailla. Kun laissa ei asiasta ei ole tarkemmin säädetty, olisi minusta perusteltua lähteä siitä, etteivät ne tulkinta- tai perustelulausumat, joita lakien esitöissä tai tuomioistuinten päätöksissä on lausuttu, ratkaise virkarikosten asianomistajakysymystä, vaan perustuslain 118 §;n 3 momentti on ainoa laki, jossa asiasta säädetään.

13. Sama asia voidaan ilmaista niin, että harkittaessa, kenellä on asianomistajan puhevalta virkarikosten osalta, on syytä noudattaa perustuslain 118 §:n 3 momenttiin perustuvaa perusoikeusmyönteistä tulkintaa. Asianomistajan puhevalta tulisi siis myöntää henkilölle, joka väittää, että hän on kärsinyt virkamiehen lainvastaisen toimenpiteen tai laiminlyönnin vuoksi oikeudenloukkauksen tai vahinkoa. Vahingonkorvausvaatimuksen osalta ei ole perustetta edellyttää, että vahinko olisi aiheutunut välittömästi virkamiehen väitetyn rikoksen johdosta.

14. Tulkinta, johon olen edellä päätynyt, on myös asiaperusteilla johdonmukainen ja järkevä. Jos kuolemantuottamusrikosta koskevan syytteen nostanut henkilö väittää, että hänen perheenjäsenensä kuolema on aiheutunut virkamiehen laiminlyönnin vuoksi, olisi toki johdonmukaista ja järkevää, että syyteoikeus ulottuisi myös kyseisen virkamiehen virkavelvollisuuden vastaiseen laiminlyöntiin, jonka seurauksena kuoleman väitetään juuri aiheutuneen. Virkamiehen menettelyä olisi siten myös rikosoikeudellisen vastuun kannalta johdonmukaista tarkastella kokonaisuutena.

15. Asianomistajan on vaikeaa, kenties jopa mahdotonta, näyttää kerrotunlaisessa tilanteessa syytettään kuolemantuottamuksesta toteen, jos häneltä evätään muodollisilla ja teoreettisilla perusteilla syyteoikeus sen virkavelvollisuuden rikkomisen eli virkamiehen huolimattomuuden tai tahallisuuden osalta, jolla kuolema juuri väitetään aiheutetun. Perustuslain 118 §:n 3 momentin säännös olisi varassa menettää lähes tulkoon kokonaan merkityksensä, jos katsotaan, että virkarikoksilla ei ole lähtökohtaisesti asianomistajaa lainkaan tai että asianomistajan puhevalta syntyisi vain silloin, kun virkamiehen virkavelvollisuuden vastainen menettely tai laiminlyönti on kohdistunut välittömästi ja suoraan syytteen nostamista suunnittelevaan henkilöön.

16. Syyteoikeuden pilkkomiseen sanotussa tilanteessa ei siis näyttäisi olevan reaalisia syitä. Syyteoikeuden pilkkominen ja sen perusteleminen "oikeushyvän haltija" -käsitteen tai rikoksen "suojeluobjektien" edellyttämällä tavalla on teoriaa, joka voidaan asiaperusteilla kyseenalaistaa. Tuomioistuimien pitäisi pitäisi pyrkiä kehittämään oikeutta ja edistämään ratkaisuillaan ihmisten pääsyä oikeuksiinsa, ei jarruttamaan oikeuden kehittymistä tai kansalaisten oikeuteen pääsyä ikivanhoihin käsitemääritelmiin tukeutuen. Järjen käyttö ei ole tuomioistuimissakaan kiellettyä.

17. En päässyt vielä tässäkään blogissa itse pääasiaan, mutta ehkäpä jo seuraavassa.