746. Keskeneräisiä asioita

1. Eduskunnan istuntokausi tältä keväältä päättyy huomenna keskiviikkona. Perustuslakivaliokunta pakersi tänään vihdon ja viimein suuren kohun saattelemana valmiiksi lausuntonsa kuntajakouudistusta koskevasta hallituksen esityksestä. (Valiokunnan puheenjohtaja Johannes Koskinen, joka oli - jostakin tuntemattomasta syystä - kutsuttu Niinistön Kultaranta-seminaariin - näytti tosin istuskelevan muina miehinä Kultarannan teltassa maanantaina, vaikka lausunnon piti olla valmiina tänään aamupäivällä.)  Valiokunnan lausunto on sangen ristiriitainen, sillä siihen jätettiin kolme eriävää mielipidettä siitä, voidaanko lakiesitys käsitellä normaalissa järjestyksessä vai pitääkö se käsitellä perustuslain säätämisjärjestyksessä. Enemmistön mukaan vaikeutettua käsittelyjärjestystä ei tarvita, jos lakiesitykseen tehdän kolme valiokunnan edellyttämää muutosta. Nämä muutokset siunattiin myöhemmin tänään hallintovaliokunnassa ja huomenna eduskunnan täysistunto hyväksyy lait. Ne tulevat voimaan jo 1.7., joten kiirusta on todella pitänyt.

2. Itse seurasin, ehtiikö, haluaako tai rohkeneeko perustuslakivalikunta antaa lausuntonsa hallituksen esityksestä HE 79/2012 vp., joka koskee pysäköinninvalvonnasta annetun lain muuttamista ja lakia pysäköinnninvalvontalautakunnasta ja valvonta-avustajista. Vaikka asiaa ei edes mainita lakiesitysten nimissä, sanotulla lainsäädännöllä olisi vaivihkaa tarkoitus kuopata nykyisin pysäköinninvalvontaa yksityisten maanomistajan kiinteistöillä harjoittavien pysäköintifirmojen toiminta.

3. Olen käsitellyt sanottua lakiesitystä viimeksi blogissa numero 713/25.3.-13 otsikolla "Lakiesitys yksityisestä pysäköinninvalvonnasta kangertelee eduskunnassa". Kyllä kangertelee ja tosi pahasti kangerteleekin, sillä lakiesitys annettiin eduskunnalle jo viime vuoden syyskuussa. Hallituksen esityksessä luvattiin, että uusi laki tulisi voimaan jo 1.3.2013; toisaalta kerrotitin, että lain voimaan saattamiseen kuluu aikaa vähintään neljä kuukautta siitä, kun eduskunta on lakiesityksen hyväksynyt.  Nyt ollaan jo kesäkuun lopussa, mutta perustuslakivaliokunta ei ole saanut vieläkään lausuntoaan aikaiseksi! Onpa todella kuuma peruna!

4. Kuten olen jo aiemmin mielipiteenäni kertonut, lakiesitys on monessa suhteessa täysi  torso ja tämä koskee ennen muuta suhtautumista nykyiseen yksityiseen pysäköinninvalvontaan. Lakiesitykseen ei sisälly pykälän pykälää tai momentin momenttia siitä, että laki johtaisi nykyisen yksityisen valvonnan päättymiseen, mikä tietäisi lähes automaattisesti pysäköinfirmojen toiminnan päättymistä. Mutta niin vain lakiesityksen perusteluissa kerrotaan ikään kuin itsestään selvyytenä ja ohimenneen muutamalla rivillä, että esityksen tavoitteena on sulkea pois yksityisten "muunlainen toiminta" pysäköinninvalvonnassa. Toisin sanoa parkkifirmat eivät voisi enää vaatia tai määrätä valvontamaksuja, vaikka kyseinen toiminta on todettu täysin  lailliseksi korkeimman oikeuden asiasta antamalla ennakkopäätöksellä. - Voiko härskimpää ja räikeämpää yritystä perusteluilla säätämisestä enää edes kuvitella! 

5. Perustuslakivaliokunta on ollut parin viimeisen kuukauden aikana kiireinen, kun valiokuntaa ovat työllistäneet mm. kunta- ja sote -uudistukset sekä ns. Himas-gate, jossa valiokuntaa tutkii pitkään ja hartaasti pääministeri Jyrki Kataisen toimintaa Pekka Himaselta tilatun selvityksen tiimoilta. Aikaisemmin valiokunnalla olisi kuitenkin ollut erinomaisen hyvää aikaa ottaa kantaa pysäköinninvalvontaa koskevaan lakiesitykseen, jos se olisi vain halunnut ja rohjennut niin tehdä.

6. Kyseinen lakiesitys tulla tupsahti eduskuntaan jo 7.9. viime vuoden syyskuun alussa, jolloin pidettiin lähetekeskustelu ja esitys lähetettin mietinnön laatimista varten lakivaliokuntaan sekä lausunnon antamisen tarkoituksessa perustuslakivaliokuntaan ja hallintovaliokuntaan. Nämä kolme valiokuntaa ovat kuulleet lakiesityksen johdosta lukuisia asiantuntijoita. Merkille pantavaa on, että valiokunnissa on kuultu samoja valtiosääntöoppineita, joiden lausuntojen mukaisesti perustuslakivaliokunta maaliskuussa 2011 torppasi hallituksen asiasta antaman edellisen lakiesityksen yksityisestä pysäköinninvalvonnasta. 

7. Hallintovaliokunta antoi lakiesityksestä lausuntonsa normaaliajassa eli 23.11.2012 (HaVL 18/2012 vp),  lausunto on luonteeltaan sangen teknisluontoinen. Lakivaliokunta odottaa mietintöään varten perustuslakivaliokunnan lausuntoa, mutta juuri viimeksi mainittuun valiokuntaan lakiesitys näyttääkin jumiutuneen. Syytä tähän ei ole kovin vaikea arvata. Keskeinen kysymys on se, onko lakiesityksen, oikeusministerin ja koko hallituksen tarkoituksena ollut  todella "sosialisoida" nykyinen yksityinen pysäköinninvalvonta, vai saavatko yksityiset pysäköintifirmat jatkaa myös vastaisuudessa toimintaansa. Lakiesityksen pykälät vaikenevat kysymyksestä, mutta perusteluissa on muutaman rivin maininta asiasta.

8. Muodollisesti lakiesitys ei itse asiassa edes koske yksityistä pysäköinninvalvontaa, vaan kuten jo ehdotettujen lakien nimistäkin ilmenee, julkista pysäköinninvalvontaa avustavaa valvontaa, johon yksityisten toivotaan osallistuvan avustajina. Mutta toisin kuin lainvalmistelijat, oikeusministeri ja ehkä koko hallitus kenties kuvittelevat, yksityistä pysäköinninvalvontaa ei voida kieltää yksinomaan lakiesitykseen perusteluihin sisältyvällä parilla lyhyellä toteamuksella. Perusteluilla säätäminen ei ole mahdollista, sillä ainoastaan kirjoitetun lain pykälillä on lainkäytössä sitova vaikutus. Laillisena elinkeinona harjoitetun yksityisen pysäköinninvalvonnan lakkauttaminen vaatisi lakiin nimenomaisia säännöksiä ja  ilmeisesti lain hyväksymistä perustuslain säätämisjärjestyksessä. Jollei näin tapahdu, lailla ei voida kieltää nykyistä pysäköinninvalvontaa ja valvontamaksun vaatimista. Parkkifirmojen harjoittama toiminta voisi siis edelleen jatkua nykyisenlaisena.

9. Lakiesityksen kohtalo on siis perustuslakivaliokunnan käsissä. Asia näyttää polttelevan pahasti valiokuntaa, sillä lakiesityksen käsittelyä on siirretty monta kertaa. Lakiesitys tuli perustuslakivaliokuntaan jo 13.9.2012, minkä jälkeen asiantuntijoita on kuultu useissa kokouksissa. Tunnettujen valtiosääntöoppineiden lisäksi perustuslakivaliokunta on kuullut asiantuntijana myös KKO:n presidentti Pauliine Koskeloa. Ilmeisesti hänen esittämistään näkökohdista ja huomautuksista juuri johtuu, että asia on pantu valiokunnassa niin sanotusti jäihin. 

10. Perustuslakivaliokunta sai asiantuntijakuulemisensa valmiiksi jo 19.10.2012, mutta tämän jälkeen valiokuntaan saapui presidentti Koskelon kirjallinen lausunto ja asian käsittelyä ja asiantuntijoiden kuulemista päätettiin jatkaa. Perustuslakivaliokunta palasi asian pariin uudelleen vasta puolén vuoden kuluttua eli 12.3.2013, jolloin valiokunnassa lienee käyty jonkinlainen  kaksinkamppailu Koskelon ja professori Olli Mäenpään välillä. Tämän jälkeen valiokunta totesi - jälleen kerran - asiantuntijakuulemisen päättyneeksi, minka jälkeen asiassa siirryttiin "jatkettuun valmistavaan keskusteluun". Mutta heti tämän jälkeen eli jo mainitussa 12.3. pidetyssä kokouksessa valiokunta totesi, että asian käsittely keskeytetään! Tämän jälkeen eli kolmen kuukauden aikana asiassa ei ole tapahtunut yhtikäs mitään. 

11. Taloussanomat kertoi lakiestyksen käsittelystä tänään jutussa "Parkkifirmat sakottavat kuin viimeistä kesää". Jutusta näkyy selvästi, ettei toimittaja ole perehtynyt aiheeseen kovinkaan hyvin, kuten jo puhe "sakotuksesta" osoittaa. Jonkinlaisena asiantuntijana toimittaja oli haastatellut vantaalaista kaupunginvaltuutettua ja lakimiestä Johannes Hirvaskoskea, joka näkee KKO:n "teoriassa" aukkoja. Hirvaskosken esittämät väiteet  ovat kuitenkin varsin alkeellisia, ja ne on osoitettu jo useaan kertaan paikkansa pitämättömiksi.

12. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan eduskunnan syysistuntokautta ja sitä, josko perustuslakivaliokunta rohkenisi vihdoinkin ottaa lakiesitykseen kantaa. Yksityinen pysäköinninvalvonta jatkuu kaikessa rauhassa ja hyvin se tuntuu toimivankin. On käsittämätöntä, että tällainen kaikkia hyödyttävä toiminta halutaan lopettaa vain sen takia, että jotkut radikaalit oikeusoppineet ovat saaneet päähänsä kummallisen ajatuksen pitää sitä merkittävän julkisen vallan käyttämisenä. Mutta siitä yksityisillä alueilla tapahtuvassa ja yksityisoikeudelliseen sopimukseen perustuvassa valvonnassa ei toki ole kyse. 

13. Myös lainkäytössä on vireillä asioita, jotka tuntuvat takkuavan pahasti. Yksi sellainen on Kauhajoen koulusurmien uhrien omaisten tekemä kantelu oikeusneuvos Pekka Koposen jääviydestä, josta olen kertonut blogijutussa 611/18.6.2012. Kantelu on ollut KKO:n käsittelyssä jo vuoden ja sitä on käsitelty ainakin kolmijäsenisessä jaostossa. Koposen jääviydestä on valitettu myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, mikä saattaa vaikuttaa käsittelyn viipymiseen KKO:ssa. Kantelun tekijät ovat ihmetelleet mm. Koposen vastineen samoin kuin kantelun johdosta kuullun apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalskeen lausunnon niukkasanaisuutta, sillä molemmat herrat ovat kuitanneet koko asian parilla kolmella rivillä. Tässä tapauksessa on kyllä voida sanoa, että oikeusneuvosta roikotettaisiin "löysässä hirressä", vaikka  asian ratkaisu on viivästynyt epätavallisen kauan. Mistähän asian ratkaisun viipyminen mahtaa oikein kiikastaa?

Näin Kalevan pilapiirtäjä Jari 12.12.2012.

745. Miten pukeutua oikeudessa?

1. Keskikesän suuren juhlan lähestyessä lienee itse kunkin syytä jo hieman höllätä kravattiaan ja siirtyä hieman kevyempien harrastusten ja aiheiden/aineiden pariin. Yksi sellainen pulpahti tänään pinnalle Yle Satakunnan uutisjutusta. Toimittaja hämmästeli Satakunnan käräjäoikeuden tuomaria, joka oli vaatinut oikeussaliin istuntoa seuraamaan saapunutta miestä ottamaan pipon pois päästään. Kehotus tuli miehelle yllätyksenä. Porilaismies oli näet vain seuraamassa istuntoa, eli hän ei ollut istunnossa käsitellyn asian osapuoli.

2. Noudattiko porilaismies tuomarin kehotusta? Tätä ei, ihme kyllä, jutussa kerrottu, mutta voimme olettaa, että kehotus on tepsinyt. Jos kehotusta ei olisi noudatettu, olisi puheenjohtaja voinut määrätä miehen poistumaan salista. Oikeuden puheenjohtajan velvollisuutena on ylläpitää istunnossa järjestystä ja valvoa hyvien tapojen ja vakiintuneen oikeussalietikeetin noudattamista.

3. Olisi odottanut, että toimittaja olisi kysynyt syytä kehotukseen asianomaiselta tuomarilta tai vaikkapa käräjäoikeuden päällikkötuomarina toimivalta laamannilta. Mutta näin ei tapahtunut, vaan toimittajapa otti yhteytty suoraan "pääkallon paikalle" eli oikeusministeriöön ja siellä hallitusneuvos Heikki Liljeroosiin.

4. Tämä samoin kuin se, että hallitusneuvos ylipäätään ryhtyi selostamaan asiaa toimittajalle, on minusta yllättävää - oikeastaan koko jutun isoin yllätys - sillä tapauksessa ei ollut kysymys hallinnosta, vaan lainkäytössä, jonka osalta oikeusministeriöllä ei ole mitään tekemistä, sillä tuomioistuimet eivät ole lainkäytössä oikeusministeriön alaisia. Vai olisiko oikeusministeriö antanut joskus tuomioistuimille ohjeita mainitunlaisissa asioissa? En oikein usko, että tällaiseen tuomioistuinten tontille menemiseen ministeriössä nykyisin sentään syyllistyttäisiin. Kun näin on asian laita, olisi hallitusneuvoksen tullut ohjata toimittaja kysymään asiaa suoraan Satakunnan käräjäoikeudesta. Tämä saattaa kuulostaa ehkä hieman tiukkapipoiselta kannanotolta, mutta tiettyä etikettiä olisi kuitenkin näissäkin asioissa syytä noudattaa.

5. Hallitusneuvos Heikki Liljeroos kertoi, että mitään lakiin perustuvia pukeutumiskoodeja tai - sääntöjä tässä asiassa ei ole olemassa. Pukeutumiseen liittyvät tavat perustuvat pitkälti olemassa olevaan kulttuuriin ja perinteeseen.

6. Liljeroosin mukaan Porin tapauksessa ei ole ollut kyse niinkään pukeutumisesta, vaan siitä, että oikeuden istunto etenee "mutkattomasti". Hm, mitenhän se, että yhdellä yleisön joukossa istuvalla henkilöllä on päässään pipo, voisi vaikuttaa kielteisesti käsittelyn mutkattomuuteen tai sujuvuuteen? Ehkäpä niin, että oikeuden puheenjohtajaa olisi "hatuttanut" koko käsittelyn ajan tämä takarivin taavi, joka siellä vain istuskelee muina miehinä rennosti pipo päässään!

7. Kyse on tietenkin hyvien tapojen noudattamisesta, tämän toimittajan olisi luullut ymmärtävän ilman kysymistäkin. Oikeuden istuntosali ei ole mikään hollitupa, jossa voitaisiin käyttäytyä tai pukeutuakaan miten tahansa. Kansanedustaja Pertti Veltto Viertanen tosin istuskelee eduskunnan täysistunnon eturivissä baskeri päässään, mutta eduskunta lienee tässäkin suhteessa aivan oma maailmansa. Kirkossa, saunassa ja oikeuden istunnossa miesten ei ole hyvien tapojen ja etiketin mukaista istua penkissä, lauteilla tai tuolilla pipo tai karva- taikka olkihattu päässään. Joutuisiko Veltto luopumaan baskeristaan, jos hän esiintyisi oikeudessa esimerkiksi todistajana? Mielenkiintoinen kysymys. 

8. Kuten Yle Satakunnan verkkojutussa todetiin, oikeussaleista näkee usein kuvia, joissa syytetyt ovat peittäneet kasvonsa esimerkiksi hupun tai vaikkapa sanomalehden sisään. Syytetyille on suotu tähän oikeus ennen varsinaisen käsittelyn alkua kuvaamisen ajaksi, jos he eivät halua tulla tunnistetuksi tai jos he ovat niin häpeissään, etteivät halua näyttää naamaansa. Kuvaamisen päätyttyä ja kameroiden poistuttua salista syytetyt joutuvat kuitenkin luopumaan hupustaan tai muista päähineistään. 

9. Huppujen sallimista oikeuden istunnossa on usein ihmetelty. Kyse on eräänlaisesta naamioitumisesta, jonka sallittavuudesta taitaa olla eduskunnan oikeusasiamiehen arvovaltainen kannanotto. Jotkut pitävät kuitenkin käytäntöä suoranaisena oikeuden halventamisena. Asiasta on - tietenkin - tehty myös ainakin yksi eduskuntakysely. Kansanedustaja Risto Kuisma (sd) nimittäin esitti vuonna 2010 oikeusministerin vastattavaksi seuraavan kirjallisen kysymyksen (KK 883/2010 vp.): 


Huppu päässä tai muuten kasvot peitettyinä esiintyminen oikeudessa on oikeuden halventamista. Oikeusistunnot ovat julkisia, ja on väärin, että siellä hyväksytään esiintyminen pää peitettynä. Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen: Mihin nykykäytäntö esiintymisestä oikeudenistunnoissa kasvot peitettyinä perustuu ja
mitä hallitus aikoo tehdä asiantilan korjaamiseksi?

10. Oikeusministeri Tuija Brax pyöritteli vastauksessaan - ettei se vain olisi ollut hallitusneuvos Liljeroosin kirjoittama - tuttuja näkökohtia kuvaamisen sallimisesta oikeudessa - vaikka tästä Kuisman kysymyksessä ei ollutkaan kysymys - ja totesi sen jälkeen ykskantaan, että asian varsinaisen käsittelyn aikana asianosainen ei voi esiintyä oikeudessa kasvot peitettyinä tai muuten naamioituneena. Braxin mukaan hallitus pitää nykyistä käytäntöä hyväksyttävänä eikä aio ryhtyä asiassa toimenpiteisiin. - Brax ei siis itse asiassa vastannut lainkaan siihen, mitä Kuisma kysyi, sillä hänen vastauksestaan ei ilmene, miksi syytettyjen sallitaan peittää kasvonsa kuvaamisen ajaksi. 

11. Onko huppupäisenä esiintyminen sallittua muiden maiden tuomioistuimissa kuvaamisen aikana ja onko istuntosalisssa kuvaaminen istuntosalissa ylipäätään mahdollista? Jos istuntosalissa ei saa kuvata, niin silloin ei ole myöskään syytä kasvojen peittämiseen. Tämä on globaalinen kysymys, joka pitäisi hetimiten selvittää. 

12. Kysymykseen ja ongelmaan on olemassa sangen yksinkertainen ratkaisu. Jos kerran syytettyjen ja heidän huppujensa kuvaamista pidetään oikeudenkäynnin julkisuuden kannalta tärkeänä, niin tapahtukoon kuvaaminen hupuissa tai hupuitta erityisessä kuvaustilassa tai -huonessa, siis oikeussalin ulkopuolella. Siellä kuvaajat saisivat räpsiä kuvia huppupäisistä syytetyistä niin maan penteleesti! Toisaalta kuvaajia ei laskettaisi kuvaamaan asianosaisia käsittelyn aikana, ei edes käsittelyn alussa. - No niin, nyt tämäkin ongelma on sitten ratkaistu!

13. Muualla maailmassa huomiota kiinnitetään, ei asianosaisten, vaan tuomareiden pukeutumiseen. Tässä suhteessa monissa maissa pyritään yhdenmukaisuuteen, mihin päästään siten, että kaikilla tuomareilla on yllään samanlainen kaapu tai viitta, peruukilla tai ilman. Tämä olisi kätevä ratkaisu varsinkin kesäisin, sillä kaavun alla voisi joko pitää kevyttä vaatetusta tai olla pitämättä kerrassaan mitään, jos siltä tuntuu. Omilta kaukaisilta tuomarinajoiltani muistelen houkutusta mennä kesäaikaan tuomaripöydän taakse T-paidassa ja shortseissa. Shortseissa oleminen onnistuisi, sillä istuvan tuomarin ei tarvitse välttämättä kohottautua niin ylös, että housutkin tulevat tuomaripöydän takaa näkyviin. 

744. Riita-asioiden pakkosovittelussa ei ole ideaa

1. Suomen Asianajajaliiton tuore eli viikko sitten tehtäväänsä valittu puheenjohtaja Risto Sipilä on esitellyt näkemyksiään medialle. Hän ei puuttunut asianajajakuntaa koskeviin asioihin, vaan käsitteli lähinnä tuomareita ja lainkäyttöä yleensä koskevia kysymyksiä.

2. Tämä näyttää olevan asianajajaliiton puheenjohtajien taktiikkana yleensäkin. Huomio suunnataan pois liiton ja asianajajien omista, kenties hieman kiusallisistakin asioista, ja medialle ja suurelle yleisölle osoitetuissa puheenvuoroissa käsitellään "muita asioita" ja ongelmia. Liiton edellinen puheenjohtaja Mika Ilveskero (puheenjohtajana 2010-13) noudatti omassa avauspuheenvuorossaan kolme vuotta sitten samanlaista taktiikkaa, minkä aikanaan panin blogissani (tietenkin) merkille. 

3. Risto Sipilä pohti avauksessaan kahta asiaa: a) riitajutuissa tulisi ottaa käyttöön pakkosovittelu, ja b)  tuomareille tulisi järjestää pakollista täydennyskoulutusta. Advokaattien uusi nokkamies tuntuu siis suosivan "pakkoa" hieman siellä ja täällä! Käsittelen tässä jutussa vain Sipilän ehdotusta riita-asioiden pakkosovittelusta.

4. Risto Sipilä kertoi pakkosovittelua koskevasta ideastaan Helsingin Sanomien haastattelussa  8.6.Toimittaja Irina Vähäsarja mainitsee jutussaan ikään kuin ohimennen, että "käräjäoikeudet ratkaisivat viime vuonna yli 420 000 riitaa". Toimittajan mukaan määrä on kasvanut nopeasti, sillä vielä viisi vuotta aiemmin riitoja ratkottiin yli puolet vähemmän.

5. Tässä on kuitenkin selvä virhe. Viimeisimmän eli vuodelta 2012 julkaistun tuomioistuinten työtilaston mukaan käräjäoikeuksiin saapui vuonna 2012 yhteensä 449 031 riita-asiaksi luokiteltua asiaa. Näistä asioista kuitenkin aivan valtaosa eli peräti 438 688 asiaa koski summaarisia riita-asioita eli asioita, joissa asianosaisten välillä ei edes ole minkäänlaista riitaa, mutta jotka on kuitenkin, koska laki niin edellyttää, kierrätettävä - täysin turhaan - käräjäoikeuden kautta ulosottoperusteen saamiseksi. Sanotuissa asioissa on kyse yksinomaan pikavippien yms. selvien saatavien perinnästä, ja ne päättyvät käräjäoikeudessa säännönmukaisesti yksipuoliseen tuomioon ilman, että vastaaja edes vaivautuisi vastaamaan kanteeseen. Nämä perintä- yms. selvät ja riidattomat asiat kuormittavat aivan turhaan käräjäoikeuksia, kuten olen usein huomauttanut. Varsinaisia eli todellisia riita-asioita, joissa siis voisi ylipäätään olla jotakin sovittelun tarvetta, saapui vuonna 2012 käräjäoikeuksiin vain 10 343 kappaletta, mikä taitaa olla vain kolmisen prosenttia kaikista "riita-asioiksi" tilastoissa luokitelluista asioista. Katso tuomioistuinten työtilastoista 2012 OM:n julkaisu 21/2013 (toiminta ja hallinto). 

6. HS:n jutussa väitetään, että merkittävä osa riitelevistä suomalaisista välttäisi raskaat ja kalliit käräjät, jos riita-asioihin olisi ensin pakko yrittää löytää sopu. Näin optimistinen käsitys perustuu edellä mainittuun virheelliseen tietoon todellisten riita-asioiden määrästä. Asianajaja Risto Sipilä haluaa kuitenkin lyödä lisää löylyä kiukaalle toteamalla, että esimerkiksi asuntokauppa- tai perintöriitoja ei pitäisi saada viedä käräjille ennen kuin niihin on edes yritetty löytää sopu. Sipilä esittääkin, että suurimpaan osaan tuomioistuinten käsittelemistä riidoista pitäisi säätää pakollinen sovintomenettely. Se tarkoittaisi, ettei riitaa voisi panna vireille oikeudessa ennen kuin sovintoa on yritetty. Esimerkiksi perinnönjaosta riitelevien sukulaisten pitäisi Sipilän mukaan ottaa ensin yhteyttä sovittelijaan ja kertoa, mistä riidassa on kyse.

7. Sovittelijana voisi toimia joko käräjätuomari tai sovitteluun koulutettu asianajaja.Sovittelija perehtyisi asiaan ja tutkisi, onko sovinnolle mahdollisuuksia. Vasta jos molempia osapuolia tyydyttävää ratkaisua ei syntyisi, asianosaiset saisivat viedä riidan tuomioistuimeen. Sipilä rajaisi pakkosovittelun sellaisiin riitoihin, joissa toinen tai molemmat osapuolet ovat yksityishenkilöitä.

8. Asianajajaliiton uusi puheenjohtaja toki tietää, että Suomessa on ollut jo lähes 10 vuotta voimassa lainsäädäntö, joka mahdollistaa juuri mainitunlaisissa asioissa riita-asian sovittelun tuomioistuimessa. Sovittelu on nykyään mahdollista lähes kaikissa riita-asioissa, eli myös esimerkiksi Sipilän mainitsemissa asuntokauppakiistoissa, tekijänoikeusasioissa tai työsuhteisiin liittyvissä erimielisyyksissä. Ulkopuolelle jäävät vain indispositiiviset riita- tai hakemusasiat, kuten avioerot, edunvalvonta-asiat ja isyysasiat.Tästä ns. tuomioistuinsovittelusta säädetään nykyisin laissa riita-asioiden sovittelusta ja sovinnon vahvistamisesta yleisissä tuomioistuimissa (354/2011, RiitaSovL). Lisäksi tuomarin johdolla tapahtuva sovinnon edistäminen riita-asian valmistelussa on ollut mahdollista jo 20 vuotta, siitä säädetään oikeudenkäymiskaaren (OK) 5 luvun 26 §:ssä.

9. Olen äskettäin selostanut ja osin myös vahvasti kritisoinut tuomioistuinsovittelua, katso blogeja numerot 705/10.3.2013 ja 706/11.3.2013. Kyseinen sovittelu ei ole ottanut käytännössä tulta alleen läheskään siinä määrin kuin lakia noin 10 vuotta sitten valmisteltaessa ja säädettäessä ennakoitiin ja toivottiin. Poikkeuksen tästä muodostavat ainoastaan huoltoriidat, joita on sovittelu vasta parin vuoden ajan kokeilumielessä muutamassa käräjäoikeudessa. Varsinaisissa riita-asioissa sovittelun saama nuiva vastaanotto johtuu lähinnä sovittelun byrokraattisesta luonteesta ja siitä, että sovittelu on paljolti oikeudenkäynnin kaltainen menettely, jossa asianosaisia edustaa asianajaja tai muu lakimies. Sovittelu on siten lähes yhtä kallista prosessia kuin oikeudenkäyntikin.

10.  Risto Sipilä vetoaa sihen, että vaikka sovittelu ja sovintoon pyrkiminen on jo nykyisin mahdollista, kukaan ei kuitenkaan velvoita osapuolia tunnustelemaan, onko sovinnolle edellytyksiä. Mutta olisiko pakko sitten oikea ratkaisu tähän pulmaan? Tuskinpa vain. Olisi epäjohdonmukaista, että sovittelumenettely, joka ei ole saanut käytännössä kannatusta edes vapaaehtoisuuden pohjalta, säädettäisiin pakolliseksi. 

11. Kuten kokenut imatralainen asianajaja Olli Ruokonen mielipidekirjoituksessaan "Ei pakkosovittelua oikeudenkäynteihin" (HS 13.6.-13) toteaa,  Sipilän ehdotus tulisi käytännössä vain vaikeuttamaan oikeuden saantia. Tapauksissa, joissa sovittelu ei johtaisi tulokseen - sellaisia tapauksia olisi pakkosovittelussa luultavasti runsaasti -  pitkittyisivät käräjäjutut Ruokosen arvion mukaan ainakin puolella vuodella.  Kun kansalaiset eivät uskalla lähteä, kuten asianajaja Olli Ruokonen kirjoittaa, edes nykyiseen sovittelumenettelyyn ilman lakimiesavustajaa, kasvaisivat heidän oikeudenkäyntikulunsa siis entisestään. 

12. Asiananajaliiton tuore puheenjohtaja näytäisi unohtavan haastatattelussaan tykkänään kaikista tehokkaimman tavan, jolla asianosaiset voisivat välttyä oikeusjutulta ja sen aiheuttamilta kustannuksilta. Tarkoitan riitapuolten asianajajien välityksellä tapahtuvaa vapaamuotoista sovintomenettelyä ja sovittelua. Tähän asianajajia velvoittaa Hyvä asianajajatapa, jossa todetaan, ettei advokaatti pääsäännön mukaan saada viedä riita-asiaa suoraan käräjille, vaan hänen tulee sitä ennen ottaa yhteyttä päämiehensä vastapuoleen ja tämän asianajajaan sovittelun ja mahdollisen sovinnon kartoittamisen ja löytämisen tarkoituksessa. Tämä näyttää olevan myös asianajaja Olli Ruokosen resepti Risto Sipilän esille ottamaan pulmaan. 

13. Kuten olen edellä mainituissa aiemmissa blogijutuissa todennut, ongelmana ei olekaan käytettävissä olevien sovittelumenettelyjen puute tai tuomioistuinsovittelun vähäinen hyödyntäminen, vaan se, että asianajajat eivät useinkaan välitä kartoittaa tosissaan sovinnon tekemisen mahdollisuuksia ja ponnistella sovun löytämiseksi. Muodollinen yhteydenotto toki tehdään, mutta sen jälkeen asia viedään useimmiten suoraan käräjille ja toivotaan, että asiaa valmisteleva tuomari olisi aktiivinen sovinnon edistämisessä, kuten OK 5.26:ssä säädetään. Ja katso, usein, yllättävän usein, tämä myös onnistuu, sillä todella riitaisista asioista reilu kolmannes sovitaan tuomarin johdolla tapahtuvassa valmistelussa, jolloin kallista pääkäsittelyä ei tarvitse pitää. Edellä kohdassa 5 mainitun tuomioistuinten työtilaston mukaan vuonna 2012 kaikista käräjäoikeuteen saapuneista riitaisista riita-asioista päättyi oikeuden vahvistamaan sovintoon 32 prosenttia ja tuomioon 34 prosenttia tapauksista. 

14. Olen varma siitä, että suurimmassa osassa edellä mainituista sovintoon päättyneistä tapauksista asianajajat ja heidän päämiehensä voisivat päästä sovintoratkaisuun ilman, että asiaa tarvitsisi viedä lainkaan käräjille.Tämä edellyttää, että Hyvää asianajajatapaa koskevien ohjeiden määräys sovinnon kartoittamisesta ja sovintoon pyrkimisestä otettaisiin asianajajakunnan keskuudessa vakavasti. Olisi toivottavaa, että asianajajaliiton uusi puheenjohtaja ottaisi sanotun kysymyksen jäsenistönsä kanssa vakavasti puheeksi eikä yrittäisi tyrkyttää ongelmaa yhteiskunnan ratkaistavaksi ja kustannettavaksi.

15. Toki on syytä muistaa, että Suomen Asianajajalitto on myös jäsenistönsä edunvalvonnasta ja hyvinvoinnista huolehtiva järjestö. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, ettei liiton johto ole halunnut eikä halua ilmeisesti edelleenkään patistella jäseniään nykyistä suurempaan aktiivisuuteen, jota riita-asioiden sovinnollinen ratkaiseminen ilman kallista oikeudenkäyntiä välttämättä edellyttäisi. Asianajossa käytössä oleva aikaveloitus johtaa siihen, että mitä enemmän ja pidemmälle asioista riidellään, sitä suuremmaksi muodostuu asianajajan palkkio ja kuuluisa "tilipussi".

15. Risto Sipilän ehdotus riita-asioiden pakkosovittelusta näyttäisi olevan kuolleena syntynyt ajatus. Asianajajakunta itsekään ei taida sille juuri lämmetä, mitä osoittaa se, ettei Sipilän ehdotusta ole noteerattu Asianajajaliiton kotisivuilla lainkaan; sen sijaan siellä on huomioitu Sipilän ehdotus tuomareiden pakollisesta täydennyskoulutuksesta, johon palaan erikseen myöhemmin. 

16. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson on jo ehtinyt tyrmätä Sipilän pakkosovitteluidean. Henrikssonin mukaan on parempi kannustaa ihmisiä tekemään sovintoja, missä asianajajaliitolla ja asianajajilla on iso rooli. Asioiden sovittelu on Henrikssonin mukaan jo nyt asianajajien tehtävä. - Kerrankin voin olla oikeusministerin kanssa samaa mieltä!

743. Uskottomuustestistä raiskaustuomio Ruotsissa

Ruotsin korkeimman oikeuden istuntosalista

1. Ruotsin raiskausta koskeva lainsäädäntö ja oikeuskäytäntö on tiukempaa ja ankarampaa kuin naapurimaassa Suomessa. Tämän sai tuta myös 28-vuotias suomalais-tunisialainen Rachid Zoghlami (jäljempänä X).

2. X sai syytteen raiskauksesta (våldtäkt) sillä perusteella, että hän oli päättänyt tehdä avovaimolleen uskottomuustestin työntämällä, syytteen mukaan väkivaltaa tai uhkausta käyttäen, sormensa tyttöystävänsä sukupuolielimeen mahdollisen vieraan miehen sperman löytämiseksi. Tyttöystävän mukaan kyse oli pakottamisesta ja raiskauksesta. X myönsi testin suorittamisen, mutta kiisti raiskaussyytteen, koska hänellä ei ollut ollut seksuaalista tarkoitusta.

3. Käräjäokeus tuomitsi X:n raiskauksesta (brottsbalken 6:1) kahdeksi vuodeksi kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen; minimirangaistus raiskauksesta Ruotsissa on kaksi vuotta vankeutta. Svean hoviokeus, jonne mies valitti, katsoi, ettei teossa ollut kyse raiskauksesta, koska miehellä ei ollut ollut seksuaalista tarkoitusta tai tahallisuutta. Hovioikeus tuomitsi X:n pakottamisesta vuodeksi ja kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen.

4. Valtakunnansyyttäjä - Ruotsissa "sikäläinen Nissinen" siis esiintyy itse korkeimmassa oikeudessa eikä pane valtionsyyttäjää asialle - pyysi korkeimmalta oikeudelta valituslupaa (prövningstillstånd) ja vaati valituksessaan, että X tuomitaan  raiskauksesta tai toissijaisesti seksuaalisesta pakottamisesta ja että tuomittua rangaistusta kovennetaan. Högsta domstolen myönsi valtakunnansyyttäjälle valitusluvan teon rubrisoinnin eli rikosnimikkeen määrittelyn osalta. 

5. Eilen antamassaan tuomiossa, itse asiassa eräänlaisessa välituomiossa, korkein oikeus katsoi, että mainitunlainen teko on raiskaus riippumatta siitä, missä tarkoituksessa se on tehty. 

HD:n tuomio B 1195-13

6. Faktojen osalta korkein oikeus tyytyi viittaamaan hovioikeuden perusteluihin siitä, miten teko oli tapahtunut, kas näin: 

"Hovrätten har, beträffande åtalspunkten 2, funnit styrkt att X har knuffat ner Y på sängen och dragit hennes ben åt sidan samt att han mot Y:s vilja fört upp sina fingrar i hennes underliv och i samband med denna händelse uttalat hot av innebörden att hon skulle skadas. X och Y var vid tidpunkten för händelsen ett par. De har samstämmigt uppgett att X syfte med handlingen var att kontrollera om Y hade varit otrogen."

7. Lainsoveltamisen eli teon rikosoikeudellisen kvalifioinnin osalta korkein oikeus totesi, että sillä tarkoituksella, missä teko on tehty, ei sinänsä ole merkitystä arvioitaessa, onko kysymyksessä seksuaalirikos vai ei. Ratkaisevaa on se, loukataanko sanotunlaisella teolla kohteen seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Korkein oikeus kirjoitti näin:

"Vissa handlingar ska alltid anses ha en påtaglig sexuell prägel. Exempel på sådana handlingar är vaginala, orala och anala samlag. Hit hör även handlingar som att föra in fingrar eller föremål i en kvinnas underliv. Avsikten med handlingen saknar betydelse. En handling av det aktuella slaget är alltid ägnad att kränka den sexuella integriteten, om den utförs utan ett giltigt samtycke."

8.  Korkeimman oikeuden mukaan X:n tekoon ei voida soveltavaa lievennettyä rangaistusasteikkoa, vaan rangaistus tulee mitata raiskauksesta (våldtäkt) säädetyn normaalin rangaistusasteikon mukaan: 

"X har fört in två fingrar i Y:s underliv och 'grävt runt', låt vara att handlingen var kortvarig. Handlingen har med våld och hot om våld utförts mot Y:s uttryckliga vilja. Det uttalade syftet har inneburit att situationen, utöver den kränkning som övergreppet i sig innebar, var förödmjukande för henne. Brottet kan därför inte anses vara ett sådant undantagsfall där den lindrigare straffskalan i tredje stycket ska tillämpas. Brottet ska således bedömas som våldtäkt enligt 6 kap. 1 § första stycket brottsbalken."

9. Högsta domstolenin ratkaisu oli yksimielinen. Oikeusneuvos  Agneta Bäcklund lisäsi perusteluihin vielä omia näkemyksiään parin sivun verran.

10. Högsta domstolen ei ottanut tapausta lopullisesti ratkaistavakseen eikä antanut siitä pääasiaratkaisua, vaan kumosi hovioikeuden tuomion rikosnimikkeen, tuomitun rangaistuksen ja vahingonkorvauksen osalta sekä palautti jutun näiltä osin hovioikeuteen.Tämä saattaa tuntua suomalaisesta lukijasta yllättävältä lopputulokselta, sillä Suomessa on totuttu siihen, että KKO voi tuomita rangaistuksen, vaikka syyte olisi hylätty sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa. 

11. Jos korkein oikeus hovioikeuden vapauttavan tuomion jälkeen tuomitsee syytetyn rangaistukseen, ei syytetyllä enää ole mahdollisuutta valittaa tuomiosta. Högsta domstolenin ratkaisu, jolla juttu palautettiin eräänlaisen "vahvistustuomion" jälkeen takaisin hovioikeuteen, antaa syytetylle, kuten myös rikoksen uhrille eli asianomistajalle,  mahdollisuuden valittaa hovioikeuden langettavasta tuomiosta korkeimpaan oikeuteen. Toisin kuin Suomessa, Ruotsissa siis huolehditaan ihmisten oikeusturvasta eli tässä tapauksessa valitusoikeuden toteutumisesta viimeisen päälle.

12. Kannattaa kiinnittää huomiota myös siihen ripeyteen, jolla X:n tapaus käsiteltiin kolmessa oikeusasteessa. Käräjäoikeus antoi tuomionsa joulukuussa 2012, Svean hovioikeus 8.2.-13 ja korkein oikeus eilen 13.6. Koko "homma" vedettiin läpi kolmessa oikeusasteessa siis puolessa vuodessa! Suomessa tällaisen jutun tutkintaan eri oikeusasteissa kuluu helposti vähintään 2-3 vuotta.

13. Oikeusturvassa on siis todella eroja!

742. Todistelua koskevan lainsäädännön uudistaminen

1. Oikeusministeriön asettama työryhmä (todistelutyöryhmä) luovutti 9.11.2012 mietintönsä todistelua yleisissä tuomioistuimissa koskevan lainsädäänön uudistamisesta, ks. OM:n mietintöjä ja lausuntoja 69/2012).

2. Esityksessä ehdotetaan todistelua koskevan oikeudenkäymiskaaren (OK) 17 luvun ja siihen liittyvien todistelua yleisissä tuomioistuimissa koskevien säännösten uudistamista. Säännökset tulisivat sovellettaviksi käräjä- ja hovioikeuksissa sekä korkeimmassa oikeudessa niiden käsitellessä riita- tai rikosasiaa. 

3. On todella merkillistä (hassua), että hallintotuomioistuimet on myös tältä osin eriytetty (omasta tahdostaan) muusta lainkäytöstä, sillä ehdotettu uusi lainsäädäntö ei koskisi lainkaan hallintotuomioistuimia ja niissä tapahtuvaa todistelua. Todettakoon, että myös oikeudenkäynnin julkisuudesta on annettu eri lait yleisten ja hallintotuomioistuinten osalta. Hallintotuomioistuimet haluavat ilmeisesti eriyttää, paitsi organisaationsa ja hallintonsa, myös menettelynsä mahdollisimman pitkälti yleisistä tuomioistuimista ilmeisesti siksi, että niiden integroituminen yleisiin tuomioistuimiin olisi myöhemmin mahdollisimman vaikea tehtävä.

4. OK:n 17 luvun nykyiset todistelusäännökset ovat olleet voimassa vuodesta 1948, vaikka niihin on toki tehty vuosien kuluessa lukuisia muutoksia. Esityksen mukaaan luku sisältäisi myös jatkossa  perussäännökset vapaasta todistelusta ja todistusharkinnasta (OK 17:1) ja siihen liittyen tunnustuksen ja asianosaisen käyttäytymisen merkityksestä todisteena. Todistustaakasta ja näyttökynnyksestä riita- ja rikosasioista otettaisiin lakiin yleissäännökset (17:2 ja 3). Luvussa säädettäisiin myös selvityksen esittämisestä lainsoveltamista koskevasta kysymyksestä (17:4) sekä siitä, kenen tehtävä on hankkia todisteet (17:7) ja millä edellytyksillä tuomioistuin voi evätä tarjotun näytön (17:8).

5. OK 17 lukuun keskitettäisiin varsin yksityiskohtaiset säännökset velvollisuudesta tai oikeudesta kieltäytyä todistamista (17:10-23). Luvussa säädettäisiin valtion turvallisuuteen, tuomioistuimiin ja sovittelijoihin ja virkaan liittyvistä salassapitovelvollisuuksista tuomioistuimessa. Oikeudellinen avustaja, terveydenhuollon ammattihenkilö ja rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan pappi olisivat yleensä salassapitovelvollisia tässä asemassaan saamistaan tiedoista. Asianosaisen lähimmillä sukulaisilla sekä puolisolla tai avopuolisolla taikka muutoin erityisen läheisellä henkilöllä olisi oikeus kieltäytyä todistamasta. Jos läheinen olisi kuitenkin todistajana kuultava rikoksen asianomistaja, hänellä ei olisi kieltäytymisoikeutta käsiteltäessä syyttäjän ajamaa syytettä virallisen syytteen alaisesta rikoksesta. Tämä olisi myös poikkeus siitä, että jokaisella on oikeus olla myötävaikuttamatta läheisensä syyllisyyden selvittämiseen. Jokaisella on kuitenkin oikeus olla todistamatta itseään vastaan. Vaitiolooikeus koskisi myös liike- ja ammattisalaisuuksia sekä lähdesuojan alaisia tietoja. Raiskaus-, pakottamis- tai hyväksikäyttörikoksen asianomistajan esitutkinnassa videoitua kertomusta voitaisiin käyttää todisteena, jos syytetyn vastakuulusteluoikeudesta esitutkinnassa on huolehdittu.

6. Kiduttamalla saadun todisteen hyödyntäminen kiellettäisiin nimenomaisesti. Muuten lainvastaisesti hankittu todiste olisi jätettävä hyödyntämättä, jos siihen olisi painavat syyt ottaen huomioon asian laatu, todisteen hankkimistapa, todisteen merkitys asian rat- kaisemiseksi ja muut olosuhteet (OK 17:25, yleinen hyödyntämiskielto).  Muussa viranomaismenettelyssä kuin rikosasiassa rangaistuksen tai pakkokeinon käyttämisen uhalla annettu lausuma tai luovutettu esinetodiste olisi jätettävä hyödyntämättä rikosasiassa, jos menettelyillä olisi asiallinen ja ajallinen yhteys.

7. Nykyiseen tapaan  OK 17 luvussa säädettäisiin eri todistuskeinoista (17:29-40), joita ovat asian- osaisen kuulustelu, todistaja, asiantuntija, asiakirja ja katselmus. Mahdollisuudesta kuulla asianosaista totuusvakuutuksen nojalla luovuttaisiin. Todistajanvalasta ("Jumalan kautta") luovuttaisiin, joten jatkossa kaikki todistajat ja asiantuntijat antaisivat vakuutuksen kunnian ja omantunnon kautta. Nyt käytössä olevasta kuultavien ryhmästä luovuttaisiin, jolloin todistajan esteellisyys koskisi jatkossa vain asianosaisia; kaikkia muita voitaisiin kuulla todistajana.

8. Paljon keskustelua ja väittelyä herättänyt anonyymi todistaminen säädettäisiin mahdolliseksi. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetussa laissa säädettäisiin, että tuomioistuin voi erillisessä menettelyssä myöntää todistajalle anonymiteetin, jos rikoksesta säädetty enimmäisrangaistus on vähintään kahdeksan vuotta vankeutta ja jos menettely on välttämätön todistajan tai hänen läheisensä suojaamiseksi henkeen tai terveyteen kohdistuvalta vakavalta uhalta. Anonymiteetti voitaisiin tuomioistuimen päätöksellä poistaa, jos todistaja on syyllistynyt kertomusta anta- essaan rikokseen.

9. OK 17 luvussa säädettäisiin myös kutsuista, todistelumenettelystä pääkäsittelyssä ja sen ulkopuolella, todistelusta vastaisuuden varalta, todisteluun liittyvistä pakkokeinoista, korvauksista ja palkkioista sekä muutoksenhausta todistelua koskevaan ratkaisuun.

10. Esityksessä ehdotetaan, että asianomistajan ensisijaisesta syyteoikeudesta väärästä il- miannosta luovuttaisiin, jolloin asianomistajalla olisi kaikkien rikosten osalta toissijainen syyteoikeus. Lisäksi esitykseen sisältyvät ehdotukset 30 muun lain muuttamisesta. Ehdotetut lait ovat tarkoitetut tulemaan voimaan 1 päivänä lokakuuta 2014.

11. Mietinnöstä pyydettiin lausunnot 65 taholta, minkä lisäksi korkeimmalle oikeudelle varattiin tilaisuus lausua. Lausuntoja saatiin yhteensä 56. Oikeusministeriössä laadittu lausuntokooste  julkaistiin eilen 12.6.: OM:n mietintöjä ja lausuntoja 30/2013.

12. Yleisest ottaen lausunnonantajat pitivät hanketta tarpeellisena ja suhtautuivat myönteisesti siinä esitettyihin tavoitteisiin ja ehdotusten pääperiaatteisiin.  Lausunnoissa pääasiassa kannatettiin ehdotusta siitä, että lähiomaisen oikeus kieltäytyä todistamasta laajennettaisiin koskemaan avopuolisoa. Seksuaalirikoksen asianomistajan esitutkinnassa videoidun kertomuksen käyttämistä todisteena ilman kuulemista oikeudenkäynnissä kannatti noin yksi kolmasosa ja vastusti noin yksi kolmasosa kysymyksestä lausuneista.

13. Todisteen hyödyntämiskieltoa koskevan säännöksen ottamista lakiin kannatettiin lausunnoissa laajalti. Useissa lausunnoissa toivottiin kuitenkin tarkempia pykälämuotoiluja ja perusteluja. Anonyymin todistamisen mahdollistamista kannatti hiukan yli puolet kaikista lausunnonantajista. Näistä osa kannatti anonyymin todistamisen edellytyksenä olevan enimmäisrangaistuksen rajan laskemista ja osa edellytyksen sitomista enimmäisrangaistuksen asemesta rikostyyppiin. Anonyymin todistamisen mahdollistamista vastusti noin yksi viidesosa kaikista lausunnonantajista. Useat lausunnonantajat katsoivat, että anonyymin todistajan henkilöllisyyden tulisi olla syytettä käsittelevän tuomioistuimen tiedossa.

14. Lainsäädäntöhanke käsittelee pääasiassa useita rikosprosessia koskevia erityiskysmyksiä, kuten juuri anonyymiä todistelua, todisteiden hyödyntämiskieltoja ja varsin monimutkaisiksi muodostuneita kysymyksiä todistajan vaitiolosta ja salassapidettävistä asioista.Todistusoikeuden "suuret kysymykset", kuten esimerkiksi todistustaakkaa ja näyttökynnystä riita-asioissa koskevat kysymykset uhkaavat hukkkua lukuisten erityiskysymysten alle. Näiden ja monien muiden kysymysten osalta säännösten tulkinta ja oikeuden kehittyminen jää (edelleen) paljolti tuomioistuinkäytännön varaan.

15. Omassa lausunnossani käsittelin muun muassa sitä, tulisiko rikosasioita koskevat todistelusäännökset sisällyttää kokonaan eri lakiin eli rikosasian oikeudenkäyntilakiin (ROL), jolloin OK 17 lukuun jäisivät ainoastaan todistelua riita-asioissa koskevat säännökset. Tämä systemaattinen muutos parantaisi sääntelyn selkeyttä ja säännösten ymmärrettävyyttä. Työryhmän esityksen mukaisesta OK 17 luvusta tulisi koko lain eli oikeudenkäymiskaaren laajin luku, todellinen "mammutti", jonka hallitseminen saattaisi tuottaa vaikeuksia paitsi asianosaisille myös tuomareille.

741. Ne bis in idem -kielto; Ruotsin korkeimmassa oikeudessa merkittävä linjanmuutos

1. Blogijutussa 673/26.11.2012 olen selostanut ne bis in idem -periaatteen eli tuomion oikeusvoimavaikutusta koskevan normin tulkintaa veropetosta koskevissa rikosjutuissa, katso tästä. Kerroin ko. jutussa, että korkeimman oikeuden ja eduskunnan perustuslakivaliokunnan välille oli syntymässä kiista tai epäselvyys mainitun kiellon soveltamisalasta ja tulkinnasta. 

2. Nyt tähän asiaan on saatu uusi merkittävä lisä, kun Ruotsin korkein oikeus antoi tänään täysistunnossa asiaa koskevan ennakkopäätöksen, jolla muutetaan Ruotsissa aiemmin omaksuttua tulkintaa. Högsta domstolenin ratkaisu (B 4946-12), joka on yksimielinen, löytyy tästä. HD:n ratkaisu näyttäisi tukevan perustuslakivaliokunnan kysymyksessä omaksumaa kantaa (PeVL 9/2012). Mielenkiintoista nähdä, tuleeko jatkossa myös Suomen korkein oikeus muuttamaan linjaansa ne bis in idem -kiellon soveltamisen suhteen.

3. Ne bis in idem -kiellosta on määräys Euroopan ihmisoikeussopimuksen seitsemännen lisäpöytäkirjan 4. artiklassa: Ketään ei saa saman valtion tuomiovallan nojalla tutkia uudelleen tai rangaista uudelleen oikeudenkäynnissä rikoksesta, josta hänet on jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi kyseisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti. - On syytä huomata, että kiellossa ei ole kyse pelkästään kahdesti rankaisemisen (kaksoisrangaistavuus), vaan myös kahdesti syyttämisen eli syytteiden tutkimisen (kaksoismenettelyn) kiellosta.

4. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisukäytännössä ne bis in idem -kiellon soveltamisala ei rajoitu ainoastaan varsinaisiin rikosoikeudellista rangaistusta koskeviin tuomioihin, vaan sen katsotaan koskevan myös erilaisia rangaistuksenluonteisia hallinnollisia seuraamuksia; näin esimerkiksi ratkaisuissa Jussila v. Suomi 23.11.2006 ja Ruotsalainen v. Suomi 16.6.2009. Tämä on Suomen kannalta merkittävä asia, sillä Suomi on hallinnollisten sanktioiden luvattu maa eli valtio, jonka lainsäädäntö sisältää runsaasti erilaisia veronkorotuksia ja monia muita rangaistuksenluonteisia hallinnollisia sanktioita.

5. EIT:n omaksuman kannan mukaan esimerkiksi veronkorotuksen määräämisessä on siis kysymys EIS:n 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklassa tarkoitetusta rikosasiasta, lisäksi siinä ja veropetosasiassa on kyse olennaisesti samasta asiasta. Näin esimerkiksi ratkaisussa Zolotukhin v. Venäjä (10.2.2009). Tämän mukaisesti korkein oikeus on katsonut ennakkopäätöksessään KKO 2010:45, että koska veronkorotuspäätös oli tullut lopulliseksi (lainvoimaiseksi) jo ennen kyseistä verovelvollista vastaan veropetoksesta nostetun syytteen vireillepanoa, ne bis in idem -kielto esti veropetossyytteen tutkimisen.

6. Sitä vastoin ennakkopäätöksissä KKO  2010:46 ja KKO 2010:82 veronkorotusten ei katsottu muodostavan estettä veropetosta koskevien syytteiden käsittelylle, koska veronkorotukset eivät olleet tulleet lopulliseksi ennen syytteiden nostamista. Verotuspäätöstä koskevan oikaisuvaatimuksen tekemiselle varattu viiden vuoden määräaika ei ollut kulunut vielä umpeen, joten KKO antoi molemmissa tapauksissa vastaajalle langettavan tuomion veropetoksesta. Tapauksesssa KKO 2010:46 veronkorotukset eivät olleet lopullisia vielä siinäkään vaiheessa, kun korkein oikeus antoi asiassa oman tuomionsa. Tapauksessa KKO 2010:82 veronkorotukset taas tulivat lopullisiksi rikosprosessin kuluessa.

7. Korkeimman oikeuden linjavedon mukaan siis ainoastaan veronkorotusta koskeva lopullinen päätös voi estää veropetossyytteen käsittelyn, mutta sitä vastoin ne bis in idem -kielto (kaksoisrangaistavuuden/kaksoismenettelyn kielto) ei sovellu tilanteeseen, jossa ensin aloitetussa prosessissa (tässä siis veroprosessissa) annettu sanktio tulee lopulliseksi vasta jälkimmäisen prosessin (rikosprosessin) kuluessa tai sen jälkeen. Näissä tilanteissa on korkeimman oikeuden mukaan edelleen mahdollista rangaista kahdesti, vaikka EIS 7. lisäpöytäkirjan mainittu märäys näyttääkin sanamuotonsa mukaisesti tämän kieltävän. Miksi näin? Korkein oikeus lukee eli tulkitsee lakia omalla tavallaan (varovaisesti ja verottajalle edullisesti) ja katsoo, että EIS:n ko. artikla sisältää vain oikeusvoimavaikutuksen, ei sen sijaan ns. lis pendens -vaikutusta. Käsitelainopillisesti päätöksen oikeusvoimasta erotetaan asian vireilläolovaikutus eli mainittu lis pendens -vaikutus, joka tarkoittaa sitä, että oikeudenkäynnissä jo vireillä olevasta asiasta (jota ei siis vielä ole ratkaistu lainvoimaisella tuomiolla) ei voida nostaa uutta kannetta tai syytettä.

8. Kuten olen alussa mainitussa blogijutussa 26.11.2012 todennut, korkeimman oikeuden omaksuma kanta ei ole sopusoinnussa ihmisoikeussopimuksen seitsemännen lisäpöytäkirjan 4. artiklan ja ne bis in idem -kiellon ration kanssa. Ei ole perusteltua tulkita kaksoisrangaistavuuden kieltoa  - oikeastaan siis kaksoismenettelyn kieltoa - ahtaasti siten, että  se koskisi vain puhtaasti peräkkäisiä menettelyjä, vaan kieltoa on järkevä soveltaa myös samanaikaisesti vireillä oleviin menettelyihin. EIT:n ratkaiseman tapauksen Tomasovic v. Kroatia 18.10.2011 tuomiossa on lausuttu aika selkeästi, että myös osittain samanaikaiset prosessit voivat loukata ne bis in idem -kieltoa. Kiellon soveltamisalaa on siten tulkittava sanotunlaisissa tilanteissa vastaajan/verovelvollisen eduksi (in dubio contra fiscus), ei siis Suomen korkeimman oikeuden omaksumalla tavalla verottajan kannalta ystävällisesti (in dubio pro fiscus). 

9. Suomen korkein oikeus on katsonut, että jälkimmäinen verorikosprosessi voidaan viedä loppuun asti, jos se on käynnistynyt ennenkuin aiempi hallinnollinen veronkorotusmenettely on tullut lopulliseksi. Eduskunnan perustuslakivaliokunta on sen sijaan pitänyt perusteltuna (PeVL 9/2012 vp), että lainvoimaisen, lopulliseksi jääneen seuraamusmaksun tulee estää samaa tekoa koskevan rikossyytteen käynnistyminen tai keskeyttää se.

10. Ruotsin korkein oikeus on alussa mainitulla plenum-tuomiollaan (B 4946-12) yksimielisesti muuttanut ne bis in idem -kieltoon nähden aikaisemmin eli vuosina 2004 ja 2010 omaksumaansa kantaa ja linjannut, että henkilöä ei voida syyttää tuomioistuimessa verorikoksesta, jos verottaja on aikaisemmin määrännyt samasta teosta eli samojen väärien tietojen antamisesta hänelle veronkorotuksen. Högsta domstolen on tukeutunut päätöksessään EU-tuomioistuimen aiemmin tänä vuonna (26.2.2013) antamaan tuomioon Åkerberg Fransson -tapauksessa (C-617/10, syyttäjä v. Hans Åkerberg Fransson). Mainittu tuomio koski arvonlisäveroa. Högsta domstolen toteaa, että kaksoismenettelyn kielto koskee myös muita veroja, kuten esimerkiksi tuloveroa.

11. Vuonna 2004 antamassaan ennakkopäätöksessään Högsta domstolen vielä katsoi (NJA 2004 s. 510), että verottajan veronkorotuspäätös estää veropetossyytteen tutkimisen ainoastaan siinä tapauksessa, että päätös on tullut lopulliseksi ennen syyteen nostamista. Tälllä kannalla on ollut myös Suomen korkein oikeus esimerkiksi ennakkopäätöksissään KKO 2010:46 ja KKO 2010:82. Tänään annetun ratkaisun mukaan sitä vastoin jo verottajan tekemällä veronkorotuspäätöksellä on oikeusvoimaan (ne bis in idem) rinnastettava lis pendens -vaikutus, joka siis estää veropetossyytteen tutkimisen, vaikkei veronkorotusta koskevan valituksen määräaika ole vielä päättynyt. 

12. Högsta domstolen on nojautunut kantansa tueksi näkyvästi kiinteään systemaattiseen ja funktionaaliseen yhteyteen, joka ko. kahden prosessiperiaatteen eli oikeusvoiman (res judicata) ja toisaalta vireilläolovaikutuksen (lis pendens) välillä on vanhastaan katsottu ruotsalaisessa prosessioikeudessa vallitsevan.Tässä kohdin korkein oikeus on viitannut tunnettujen prosessualistien Lars Welamsonin ja Per Olof Ekelöfin oikeusvoimaa ja lis pendens -vaikutusta koskeviin esityksiin; Lars Welamsonin väitöskirja Om brottmålsdomens rättskraft, johon HD on viitannut, on muuten kirjoitettu vuonna 1949. 

13. Högsta domstolenin tuomion laajat perustelut päättyvät seuravaan yhteenvetoon (perustelujen kohta 72):

Sammanfattningsvis innebär det sagda i huvuddrag följande. Rätten att inte bli lagförd eller straffad två gånger för samma brott (gärning) omfattar systemet med skattetillägg och påföljd för brott mot skattebrottslagen. Rätten omfattar såväl mervärdesskatt som andra skatter och avgifter. Den gäller när skattetillägg och påföljd för skattebrott aktualiseras för en och samma fysiska person, också när en juridisk person är primärt ansvarig för skattetillägget. Det föreligger hinder (lis pendens) mot åtal för skattebrott även om beslutet om skattetillägg inte har vunnit laga kraft.

14. Tulee olemaan tosiaan mielenkiintoista nähdä, miten Suomen korkein oikeus reagoi naapurimaan oikeuskäytännön muutokseen, joka on saanut kannatusta myös eduskunnan perustuslakivaliokunnan kannanotossa (PevL 9/2012 vp.). Jos korkein oikeus muuttaa linjaansa - itse pidän tätä lähes tulkoon varmana asiana - on seurauksena, että useiden, kenties jopa satojen vireillä olevien veropetos- ja mahdollisesti eräiden muidenkin talousrikosjuttujen tutkinta on pakko lopettaa.

15. Ruotsisssa verottaja on jo ehtinyt arvella (Aftonbladet 11.6.), että HD:n linjanmuutos tulee johtamaan lukuisiin, kenties satoihin tai jopa tuhansiin purkuhakemuksiin. Henkilöt, joille on määrätty veronkorotus ja jotka sen jälkeen tuomittu antamiensa samojen väärien tietojen johdosta myös veropetoksesta, voivat hakea purkua eikä purkuhakemukselle tässä tapauksessa, kun purkua haetaan syytetyn tai tuomitun eduksi, ole säädetty määräaikaa. Purkuhakemuksia tehtäneen perusteella "ilmeisesti väärä lainsoveltaminen". Koska tilanne kaksoisrangaistavuuden tai -menettelyn suhteen on ollut epäselvä - EIT:n ratkaisukäytäntökin on ollut horjuva - voidaan väittää, ettei edellytyksiä purulle olisi olemassa. Ne bis in idem -sääntö samoin kuin kansalaisten tasapuolisen kohtelun periaate ovat kuitenkin niin painavia perusteita, että vaaka kallistunee purkuhakemusten hyväksymisen puolelle. Kaksinkertaisen rangaistuksen kohteeksi joutuneilla on myös oikeus vaatia vahingonkorvausta valtiolta.

740. Rikosasianajajan käsikirja

1. Professori Matti Ylöstalon kirjoittaman Asianajajan käsikirja -nimisen teoksen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1963. Tuolloin oli kulunut viisi vuotta siitä, kun Suomessa (vasta) annettiin laki asianajajista. Mainitun teoksen kuudes painos ilmestyi vuonna 2001 asianajajaliiton silloisen pääsihteerin Olli Tarkan toimittamana.

2. Ylöstalon teos sisältää keskeiset asianajotoimintaa koskevat säännökset ja ohjeet selityksineen. Teoksessa on käyty läpi asianajajalaki perusteluineen ja muutoksineen, Suomen Asianajajaliiton säännöt, ja Suomessa noudatettavat hyvää asianajajatapaa koskevat ohjeet. Teos sisältää myös ohjeet asianajajille mm. asiakasvarojen hoidosta, palkkioiden määräytymisestä, tehtävien markkinoinnista ja vastuuvakuutuksesta. Asianajoa tuomioistuimessa tai esitutkinnassa teoksessa ei kuitenkaan käsitellä.

3. Pari kolme viikkoa sitten, jolloin on kulunut 50 vuotta Matti Ylöstalon käsikirjan ensimmäisen painoksen ilmestymisestä, julkistettiin asianajaja, OTL Markku Fredmanin kirjoittama laaja eli reilut 900 sivua käsittävä opus "Rikosasianajajan käsikirja" (Talentum). Fredmanin kirjasta ilmenee, miten nopeasti ja perusteellisesti asianajoa rikosprosessissa koskevat säännökset ovat viimeisten 10-15 vuoden aikana muuttuneet. Sama havainto pätee myös asianajajaoikeuteen, sillä esimerkiksi Hyvää asianajajatapaa koskevat liiton ohjeet on uudistettu muutama vuosi sitten.

4. Markku Fredman on toiminut rikosjuttujen hoitamiseen erikoistuneena advokaattina jo 25 vuotta, joten hän jos kukaan tietää, mistä rikosjutun ajamisessa ja rikoksesta epäillyn ja syytetyn puolustamisesta on kysymys ja mitä vaatimuksia asianajo esitutkinnassa ja oikeudenkäynnissä asianajajalle asettaa. 

5. Fredman on ollut mukana useissa asianajajaoikeutta sekä rikosprosessia ja yleensä oikeudenkäyntiä koskevissa kehityshankkeissa ja lainvalmistelutyössä, kuten esimerkiksi uuden esitutkinta- ja pakkokeinolainsäädännön valmistelussa ja äskettäin mietintönsä jättäneen todistelutoimikunnan jäsenenä. Fredman edusti asianajajakuntaa myös Markku Arposen puheenjohdolla toimineessa tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomiteassa (KM 2003:3), jossa olin itsekin mukana. Taitava ja aikaansaava tyyppi, joka luonnosteli, nyt sen voinee jo paljastaa, käytännössä yksin mietinnön avustamista oikeudenkäynnissä koskevan VII luvun. Tämä selvitys johti sitten oikeudenkäyntiavustajia koskevan sääntelyn jatkovalmisteluun ja lopulta vuoden 2013 alussa voimaan tulleeseen laajaan lainsäädäntöuudistukseen.

6. Markku Fredmanin kirja on rikosadvokaatin todellinen "raamattu", jossa avustajan ja puolustajan mitä moninaisimmat tehtävät käydään läpi koko laajuudessaan. Kirjassa selostetaan muun muassa asianajajan työtä koskeva lainsäädäntö, hyvä asiananajatapa ja sen valvonta sekä julkinen oikeusapu ja luvan saaneiden oikeudenkäyntiavustajien toimilupajärjestelmä. Huomioon on otettu myös EU:n uudet rikosprosessia koskevat direktiivit ja niiden vaikutukset. Kirja antaa perusteellisen ja varsin käytännönläheisen kuvan rikosasianajajan roolista sekä ohjeet tyypillisimpiin asianajajan työssä esille tuleviin ongelmatilanteisiin.

7. Asianajajan toimintaa rikosprosessissa ajatellaan usein vain rikoksesta epäillyn ja syytetyn puolustuksen kannalta; tästä nimike puolustusasianajaja. Suomessa edes kaikkein pätevimmät advokaatit eivät ole kuitenkaan voineet erikoistua vain syytetyn puolustamiseen, vaan asianajaja joutuu avustamaan usein myös rikoksen uhria eli asianomistajaa. Fredmanin kirjan nimi ei olekaan "Puolustusasianajajan käsikirja" eikä hän keskity esityksessään yksinomaan epäillyn tai syytetyn avustamiseen/puolustamiseen, vaan kirjassa selostetaan laajasti myös asianomistajan avustamista koskevia säännöksiä ja käytäntöä. Yhtenä esimerkkinä tästä voidaan viitata asianomistajan korvausvaatimusten laatimista ja esittämistä koskevaan seikkaperäiseen jaksoon (s. 551-582).

8. Rikosprosessi asianajajan näkökulmasta kuvataan ja analysoidaan kirjassa tutkintapyynnön tekemisestä aina tuomion täytäntöönpanoon ja armahdusesitykseen asti. Kirja on hyödyllinen myös muille rikosprosessin toimijoille samoin kuin tutkijoille ja oikeustieteen opiskelijoille, sillä aikaisemmin rikoksen esitutkinnasta ja oikeudenkäynnistä on kirjoitettu oppi- tai käsikirjoja lähinnä vain poliisin (rikostutkijan), syyttäjän tai tuomarin näkökulmasta katsottuna; esimerkiksi professori Matti Tolvanen on entinen syyttäjä ja professori Antti Jokela ja allekirjoittanut entisiä tuomareita.

9. Esitutkinnan, pakkokeinojen ja oikeusprosessin lisäksi kirjassa selostetaan myös esimerkiksi lähestymiskielto, oikeusturvavakuutus ja rikosvahinkojärjestelmä sekä rikoksen johdosta tapahtuva luovuttaminen ja rikosperusteinen karkottaminen. Käytännössä usein ongelmallisia tilanteita aiheuttavat epäillyn tunnistamismenettely, itsekriminointisuoja, todisteiden hyödyntämiskiellot, asianosaisten tiedonsaantia koskevat kysymykset sekä mitä moninaisimmat oikeudenkäynnin ja oikeudenkäyntiasiakirjojen julkisuutta ja salassapitoa koskevat säännökset on käsitelty kirjassa seikkaperäisesti.

10. Fredmanin teoksen näkökulma on normatiivinen, sillä esitys perustuu, kuten käsikirjan luonteeseen kuuluukin, tiukasti säännösten ja oikeuskäytännön selostamiseen, analysointiin ja tulkintaan. Taktisia näkökohtia tai suoranaisia asianajollisia neuvoja taikka "vinkkejä" on vähemmän, mutta niitäkin toki kirjasta löytyy. Lukijaa opastetaan muun muassa erilaisten korvausvaatimusten, valitusten ja muiden kirjelmien laatimisessa. Kirjan viimeiseen lukuun on koottu eräitä malliasiakirjoja, jotka helpottavat tyypillisimpien kirjelmien laatimista.

11. Esitys perustuu kauttaaltaan runsaaseen oikeustapausaineistoon kotimaasta, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta ja Euroopan unionin tuomioistuimesta. KKO:n ratkaisuja, joita kirjassa selostetaan tai joihin ainakin lyhyesti viitataan, on lähes 400, EIT:n ratkaisuja noin parisataa ja hovioikeusratkaisujakin on muutama kymmen. Kirjassa käydään läpi myös rikosjuttujen hoitamiseen liittyvä asianajajien valvontalautakunnan käytäntö. Pienenä puutteena - sellaisten esiin kaivaminen kuuluu tunnetusti kirja-arvostelijan toimenkuvaan - voidaan mainita, että valvontalautakunnan ratkaisuja ei ole koottu oikeustapaushakemistoon, ei myöskään kirjassa selostettuja oikeusasiamiehen ja oikeuskanslerin ratkaisuja. Asiahakemisto vaikuttaa kyllä sinänsä melko kattavalta, mutta kirjaa lukiessa huomaa, että se olisi voinut olla vielä yksityiskohtaisempi.

12. Kirjoittajan kielenkäyttö on sujuvaa, helppolukuista ja mukaansa tempaavaa, kuten rutinoidulta rikosadvokaatilta ja kokeneelta ammattikirjoittajalta saattaa odottaakin. Markku Fredman on mukana yhtenä kirjoittajana viime vuonna ilmestyneessä n. 1 200 sivua käsittävässä teoksessa "Esitutkinta ja pakkokeinot", josta lienee otettu nyt jo kolmas tai neljäs painos, vaikka kyseinen uusi lainsäädäntö tulee voimaa vasta ensi vuoden alussa.

13. Markku Fredmanin Rikosasianajajan käsikirja on merkkiteos ja todellinen kulttuuriteko, ja kirja tulleekin sananmukaisesti kulumaan lukijoidensa käsissä. Kirja käsittelee itse asiassa neljää eri oikeudenalaa: asianajajaoikeutta, rikosprosessioiketta, todistusoikeutta ja ihmis- ja perusoikeuksia. Teos on välttämätön kaikille asianajajille ja "luvan saaneille oikeudenkäyntiavustajille", samoin tuomareille, syyttäjille ja rikostutkijoille. Kirjalle on helppo ennustaa pitkää ikää uusien painosten muodossa. Tärkeintä olisi, että kirjassa selostettujen oppien ja tulkintojen mukaan toimittaisiin myös käytännössä.

739. Ulvilan murhajutussa turha valmisteluistunto

1. Ulvilan murhajutun uusintakäsittely alkoi tänään Porissa Satakunnan käräjäoikeuden määräämällä valmisteluistunnolla. Käsittelyssä kartoitettiin 20.8. alkavan pääkäsittelyn aikataulua sekä oikeudenkäynnin ja sen aineiston julkisuutta. Jutun takia jo kolmisen vuotta vangittuna ollut syytetty Anneli Auer oli saapuvilla istunnossa henkilökohtaisesti.

2. Voidaan kysyä, miksi käräjäoikeus piti valmisteluistuntoa jutussa tarpeellisena? Lain mukaan rikosasian käsittelyyn kuuluu toki ennen pääkäsittelyä tapahtuva asian valmistelu, mutta suullinen valmisteluistunto, jolloin asianosaiset ovat oikeudessa saapuvilla, ei lain mukaan ole pakollinen. Yleensä riittää, että asiaa valmistellaan kirjallisessa menettelyssä. 

3. ROL 5 luvun 10 §:n 1 momentin mukaan rikosasiassa on toimitettava suullinen valmistelu, jos pääkäsittelyn keskittämisen turvaaminen sitä erityisestä syystä edellyttää. Valmisteluistunnon toimittamisesta päätää tuomioistuin. Millä perustella Satakunnan käräjäoikeus on katsonut, että valmisteluistunto edistäisi pääkäsittelyn keskittämisen turvaamista? Tästä ei ole tietoa, luultavasti käräjäoikeus ei ole perustellut valmisteluistunnon tarpeellisuutta pääkäsittelyn keskittämisen kannalta.

4. Pääkäsittelyn aikataulusta eli istuntopäivistä olisi toki voitu sopia ja päättää asianosaisten ja käräjäoikeuden puheenjohtajan kesken aivan hyvin myös kirjallisessa valmistelussa. Pääkäsittelyssä esitettävä kirjallinen todistusaineisto on toimitettu käräjäoikeudelle, mutta myöskään sen läpikäymistä varten valmisteluistuntoa ei olisi ollut tarpeen toimittaa. Kirjalliset todisteet samoin kuin se suullinen todistelu eli henkilötodistelu, joka on tarkoitus esittää pääkäsittelyssä, on jo nimetty ja ilmoitettu asianosaisten käräjäoikeudelle toimittamissa kirjelmissä. 

5. Valmisteluistunnon ja ylipäätään asian valmistelun tarkoituksena ei ole, että asianosaiset ja heidän avustajansa aloittaisivat jo siinä vaiheessa varsinaisen "riitelyn" eli asian puolin ja toisin tapahtuvan ajamisen. Valmistelun tarkoituksena on kartoittaa se aineisto, joka pääkäsittelyssä tullaan esittämään sekä sopia ja päättää pääkäsittelyn aikataulusta ja muista pääkäsittelyä koskevista käytännöllisistä toimenpiteistä. Nämä asiat eivät välttämättä edellytä valmisteluistunnon toimittamista.

6. Ulvila-jutun tämänpäiväisessä valmisteluistunnossa jutun pääsyyttäjänä edelleen jatkava  Jarmo Valkama ja puolustusasianajaja Juha Manner ovat kuitenkin lehtitietojen mukaan jo ottaneen joissakin kysymyksissä varsin tiukasti niin sanotusti "yhteen". Näin esimerkiksi syytteen teonkuvauksen ja oikeudenkäyntiaineiston julkisuutta koskevien kysymysten osalta.

7. Näyttää siltä, että käräjäoikeus, jonka puheenjohtajana toimii laamanni Martti Juntikka, on päättänyt toimittaa valmiteluistunnon lähinnä median palvelemiseksi, koska juttu on ehtinyt herättää jo "ensimmäisellä kierroksella" laajaa julkisuutta. Mutta median tai julkisuuden palveleminen ei ole valmisteluistunnon funktio tai tarkoitus. Oikeuden olisi ollut tullut valmistelusitunnon tarpeellisuutta harkitessaan pitää silmällä erityisesti sitä, voisiko valmisteluistunnolla ja sen myötä julkiseksi tulevalla oikeudenkäyntiaineistolla kenties olla pääkäsittelyn onnistumisen kannalta haitallisia seurauksia. Media ja sen välityksellä myös suuri yleisö pääsee kyllä aikanaan seuraamaan pääkäsittelyä, jossa oikeudenkäyntiaineisto vasta virallisesti esitetään ja otetaan vastaan.

8. Minusta valmisteluistunto saattaa tällaisissa suurta etukäteisjulkisuutta herättävässä rikosjutussa olla pääkäsittelyn ja erityisesti asianmukaisen todistelun onnistumisen kannalta suorastaan haitallinen. Lain mukaan oikeudenkäyntiaineisto, jota Ulvilan tapauksessa on tarkoitus esittää rutkasti lisää - syyttäjän ilmoituksen mukaan lähes 1 000 sivua - tulee nimittäin julkiseksi jo valmisteluistunnossa, ellei oikeus päädy aineiston salaamiseen joko kokonaan tai joltakin osin.  Siltä osin kuin aineistoa ei määrätä salaiseksi, se on yleisöjulkista, jolloin media pääsee selostamaan ja suorastaan "herkuttelemaan" murhajutun monilla yksityiskohdilla ja uusilla "käänteillä".  Tiedotusvälineet eivät kokemuksen mukaan tyydy vain viileästi selostamaan aineistoa, vaan ne ottavat myös hanakasti kantaa todistusaineistoon ja sitä myöten - erinäisiä "asiantuntijoita" hyödyntäen - todisteiden näyttöarvoon ja siten myös oikeudenkäynnin keskiössä olevaan syyllisyyskysymykseen.

9. Valmisteluistunto mahdollistaa siis kyseisessä murhajutussa niin sanottujen "mediakäräjien" käymisen jo pari kuukautta ennen pääkäsittelyn aloittamista. Mediajulkisuudella voi olla sangen haitallinen vaikutus pääkäsittelyssä aikanaan kuultavien todistajien ja muiden todistelutarkoituksessa kuultavien henkilöiden kertomuksiin.

10. Jo jutun ensimmäisellä kierroksella vuonna 2010 Satakunnan käräjäoikeus teki minusta virheen toimittaessaan asiassa valmisteluistunnon. Olen kertonut tämän ratkaisun  seurauksena syntyneistä mediakäräjistä ja sen onnettomista seurauksista blogissa nro 252/22.4.2010. Nyt tämä sama käräjäoikeus, jonka puheenjohtaja on toki vaihtunut, teki saman virheen uudelleen. Näyttää siis siltä, ettei mitään ole opittu!

11. Valmisteluistunto, jos sellainen oli siis ylipäätään tarpeellista pitää, olisi tullut toimittaa suljetuin ovin eli yleisön ja median edustajien läsnä olematta. Tällöin aineisto, siltä osin kuin sitä ei olisi julistettu kokonaan salaiseksi, olisi tullut julkiseksi vasta pääkäsittelyn alettua. Tämä mahdollisuus ei kuitenkaan näytä edes pälkähtäneen käräjäoikeuden päähän. Oikeus on rynnännyt palvelemaan julkisuutta oikeusvarmuuden kustannuksella. Eikä tässä vielä kaikki, sillä valmisteluistunto tai osa siitä on lähetetty internetissä suorana lähetyksenä MTV3:n verkossa! 

12. Lehtitietojen mukaan syyttäjä ja puolustusasianajaja kiistelivät valmisteluistunnossa siis lähinnä siitä, pidetäänkö pääkäsittely julkisesti vai salaisesti ja miltä osin. Tästä käräjäoikeus ei, vastoin median ennakko-odotuksia, saanut tänään päätöstä aikaiseksi, vaan päätös annetaan vasta ensi viikon perjantaina pidettävässä jatkokäsittelyssä. Tätäkin voidaan pitää osoituksena valmisteluistunnon tarpeettomuudesta. Kun syyttäjä ja puolustus ovat eri mieltä oikeudenkäynnin julkisuudesta, on selvää, etteivät he ole voineet  käsittelyn julkisuuden takia käsitellä istunnossa tarkemmin niitä syitä, joiden perusteella käsittelyä on vaadittu salaiseksi tai julkiseksi. Tältä kannalta nähtynä valmisteluistunnon pitäminen on ollut hölmö ratkaisu.

13. Syyttäjä vaati oikeudessa pääkäsittelyn ja todistusaineiston laajaa salaamista. Syyttäjän mukaan "nyt heillä on motiivi", mutta juuri motiivia koskevan näytön syyttäjä haluaa salata ja esittää sen pääkäsittelyssä yleisöltä suljetuin ovin. Syyttäjä vetosi vaatimuksensa tueksi siihen, että "asia on hyvin poikkeuksellinen". Uudessa materiaalissa tulee kuulemma esiin uusia seikkoja Anneli Auerin väitetystä saatanananpalvonnasta ja Auerin lasten kertomuksia. Ilmeisesti kysymys on siitä, että Auerin väitetään suunnitelleen miehensä surmaamista jo aikaisemmin sekä pahoinpidelleen lapsiaan. Tämä perustelu ei kuitenkaan ainakaan sellaisenaan riittäne aineiston ja pääkäsittelyn laajamittaiseen salaamiseen. Osa väitetystä saatananpalvontaa koskevasta todistusineistosta julkistettiin jo viime vuonna, jolloin juttu käväisi korkeimmassa oikeudessa asti. Oudoksuntaa on ehtinyt herättää myös syyttäjän vaatimus, jonka mukaan salaisiksi tulee julistaa myös todisteita koskevat todistusteemat eli ne seikat, joita kullakin todisteella on tarkoitus näyttää toteen.

14. Anneli Auerin puolustusasianajaja Juha Manner puolestaan vaatii valtaosaa uudesta aineistosta julkiseksi. Hänen mukaansa tietojen vain osittainen julkaiseminen sotii Auerin oikeusturvaa vastaan. Puolustusasianajajan näkemys, jonka mukaan todistusaineiston osittainen julkisuus olisi Auerin kannalta pahin vaihtoehto, on ymmärrettävä. Mannerin mukaan tapauksesta mediassa tähän mennessä annettu kuva on vääristynyt pitkälti juuri sen vuoksi, että ainoastaan osa asioista on päätynyt julkisuuteen ja osa ei. 

15. Minusta tämänkaltaisessa henkirikosjutussa todistusaineistoa ei ole syytä salata. Pääkäsittelyä ei tulisi julistaa salaiseksi muutoin kuin aivan välttämättömiltä osin eli esimerkiksi alaikäisten lasten kuulemisen osalta. Aineiston ja pääkäsittelyn salaaminen ei ole murhajutussa kenenkään etu. Aineisto olisi kuitenkin syytä pitää salassa pääkäsittelyyn asti. Tänään alkanut ja ensi viikolla jatkuva valmisteluistunto ja sen myötä todistusaineiston osittainen julkisuus ja laaja käsittely mediassa jo pari kuukautta ennen pääkäsittelyn aloittamista uhkaavat vaarantaa todistelun luotettavuuden.

16. Lehtitietojen mukaan käräjäoikeus kuulee ensi viikon istunnossa "julkisuusasiantuntijaa" eräiden jutussa esitettävien uusien videotallenteiden osalta. Mitähän mainitulla  asiantuntemuksella oikeastaan tarkoitetaan, lainopillista asiantuntemusta vai jonkin muun alan erityisasiantuntemusta?

17. Mutta hetkinen! Tästähän professorikopla Tuori, Mäenpää ja Ojanen saisi uuden aiheen herättää keskustelua "julkisen vallankäytön ulkoistamisesta". Onko nyt siis tuomioistuinkin ulkoistamassa tuomiovaltaansa asiantuntuntijoille ja vielä murhajutussa? Jos on on kyse lain soveltamisesta tai tulkinnasta, niin vallalla on  - ainakin pitäisi olla - periaate jura novit curia eli oikeuden tulee tuntea laki ja kyetä soveltamaan sitä viran puolesta ja omasta aloitteestaan. 

18. Näyttää siltä, että tämän uuden "Ulvila-kierroksen aikana" saamme tottua vielä vaikka minkälaisiin yllätyksiin! Onhan tässä todella aikoihin eletty, kun murhajutun käsittely aloitetaan internetissä suorana lähetetyllä valmisteluistunnolla, joka mahdollistaa todistelun uskottavuuden kannalta haitallisten mediakäräjien pitämisen paria kuukautta ennen pääkäsittelyn aloittamista. Lisäksi oikeudenkäyntiaineiston julkisuuden osalta oikeus on päättänyt kuulla asiantuntijaa, mikä on myös ennenkuulumatonta.  Mitähän sitten jatkossa seuraakaan? Ehkä oikeus päättää kuulla myös "todisteluasiantuntijaa",  kun se ryhtyy arvioimaan jutusssa puolin ja toisin esitettyä näyttöä? 

738. Ulkoistiko VM perustuslain vastaisesti julkista valtaa?

1. Helsingin Sanomat väitti tänään, että valtiovarainministeriön runsas vuosi sitten tekemä päätös Suomen kreikkalaisten liikepankkien vakuusjärjestelyn yksityiskohtien salaamisesta on kirjoitettu ainakin osittain asianajotoimisto Hannes Snellmanissa. HS sanoo saaneensa ministeriöstä viime viikon lopulla asiakirjan, joka lehden mukaan on asianajotoimiston 15.4. 2012 laatima luonnos ministeriön päätökseksi ko. asiakirjojen ei-julkisuudesta. Ministeriön 27.4.-12 tekemän hallintopäätöksen perustelut sisältävät lehden mukaan runsaasti asianajotoimiston luonnoksessaan kirjoittamaa tekstiä.

2. Lehden haastattelemat oikeustieteilijät arvostelevat ministeriötä julkisen vallankäytön ulkoistamisesta. Ministeriö kiistää arvostelun ja kertoo, että sopimusluonnos toimitettiin Snellmanin asianajotoimistolle - samoin kuin oikeusminsteriölle - ainoastaan kommentoitavaksi. HS:n mukaan kärjistäen ja yksinkertaistaen asetelmaa voi verrata siihen, että tuomioistuin ulkoistaisi tuomion kirjoittamisen asianajotoimistolle.

3. HS:n siteeraamat oikeustieteilijät ovat tunnettuja valtiosääntöoppineita, joiden lausuntoihin kyseinen lehti muissakin vastaavanlaisissa tapauksissa vetoaa väitteidensä tueksi.Tänäänkin lausuntojaan ovat auliisti HS:lle tarjoilleet professorit Kaarlo Tuori, Olli Mäenpää ja Tuomas Ojanen. 

4. Professoreiden väitteet julkisen vallan ulkoistamisesta tai delegoimisesta eivät ole yllätys sinänsä, sillä ovathan nämä "oikeinoppineet" ja eräänlaisina valtiosääntöfundamentalisteina tunnetuksi tulleet lakimiehet puuttuneet aikaisemminkin herkästi asiaan, jos on olemassa epäilyjä, vaikka kuinka vähäisiä tahansa, perustuslain 124 §:ssä tarkoitetun julkisen vallankäytön piiriin kuuluvien toimintojen yksityistämisestä. Tapa, jolla mainitut oikeusoppineet ja heidän kannattajansa haluavat ulottaa käsitteen julkinen valta ikään kuin väkipakolla alueille, joissa järkevästi ajatellen ei voi olla kyse minkäänlaisesta julkisen vallan käytöstä, vaikuttaa kuitenkin oudolta.

5.  Akatemiaprofessori Kaarlo Tuorin mukaan "asiakirjojen perusteella kyse ei ole pelkästään yleisluonteisesta oikeudellisesta konsultaatiosta, vaan viranomaisen päätösluonnoksen laatimisesta". Hänen mielestään kyse olisi niin sanotusta konsulttidemokratiasta, jossa viranomaisten perustehtäviäkin siirretään ulkopuolisille. Olli Mäenpää ja Tuomas Ojanen säestävät parhaansa mukaan "ykkosprofeetta" Tuorin ajatuksia. Mäenpään lausahdus, jonka mukaan VM olisi "uhmannut perustuslakia", on päässyt HS:n jutun otsikkoon. Professori Mäenpää on kaikkein kiihkein ja pikkutarkin fundamentalisti mitä tulee käsitteen julkinen valta määrittelyyn. Mäenpään mukaan VM ei ole uhmannut ainoastaan perustuslakia, vaan sen menettely "päätöksenteon ulkoistamisessa asianajotoimistolle" on "ilmeisessä ristiriidassa oikeusvaltion ja hallinnon lainalaisuuden kanssa". Huh, huh, miten rajua tekstiä professorimme taas päästeleekin!

6. Mutta ehkä osasyynä professorien kiihkeyteen on tämä äkillinen ja suorastaan tukahduttava helleaalto, joka on voinut saada myös aiemmin järkevinä pidetyt ihmiset ja juristit  hieman pyörälle päästään. Viileintä ajattelua HS:n jutussa edustaa Tuomas Ojanen, joka sentään huomaa muistuttaa HS:lle, että  muodolliseti asiakirjojen salaamispäätöksen on kuitenkin tehnyt ministeriö, ei siis konsulttina toiminut asianajotoimisto. Ojasen mukaan ei kuitenkaan voida hyväksyä sitä, että ministeriön päätöksen perusteluissa "näkyy keskeisiltä osin asianajotoimiston kädenjälki".

7. Minusta ministeriöllä ei ole ollut lakiin perustuvaa estettä hankkia julkisuuslain tulkinnasta asiantuntijalausunto tai hyödyntää toimiston asiantuntemusta tekemänsä hallintopäätöksen luonnostelemisessa. Olennaista asiassa on toki se, että ministeriö on tehnyt kyseisen hallintopäätöksen itse ja vastaa myös yksin siitä. Eri asia on, onko ministeriö käyttänyt ko. asiassa kaikkein parhainta saatavissa olevaa asiantuntemusta, eli olisiko VM:n tullut hankkia asiasta asianajotoimiston lausunnon lisäksi myös nimenomaan julkisuuslain soveltamiseen ja tulkintaan perehtyneen asiantuntijan lausunto. Ministeriö olisi voinut pyytää asiasta lausunnon myös valtioneuvoston oikeuskanslerilta, kuten olen aiemmin kertonut.

8. Mutta pääasia tässä yhteydeyssä on, että lausunnon tai konsultaation hankkiminen asianajotoimistolta ei toki ole minkäänlaista julkisen vallan ulkoistamista, kuten professorit HS:ssa kilvan väittävät. Myös ministeriön tai valtioneuvoston linnan ulkopuolelta saatavissa olevaa tietoa ja asiantuntemusta voidaan hallintopäätöstä valmisteltaessa ja tehtäessä hyödyntää. Tässä tapauksessa oikeudellista neuvoa tai lausuntoa lienee pyydetty liikejuridiikkaan erikoistuneelta asianajotoimistolta siksi, että VM teki kyseiset sopimukset kreikkalaisten liikepankkien kanssa. Julkisuuden osalta asiassa oli kysymys lähinnä siitä, mitä rajoituksia pankki- tai liikesalaisuudet voivat asettaa sopimusasiakirjojen julkisuudelle. Tältä kannalta ajatellen lausunnon tai neuvon pyytämisessä juuri liikejuridiikan asiantuntijalta ei ole mitään ihmeellistä ja outoa. On syytä muistaa, että sopimusta neuvoteltaessa ja sopimusasiakirjojen sisältöä koskevissa kysymyksissä VM turvautui vastaavanlaisiin sopimusjärjestelyihin erikoistuneen lontoolaisen asianajotoimiston apuun eikä tässä ole nähty minkäänlaista julkisen vallan ulkoistamista. Jopa professori Olli Mäenpää on pitänyt lontoolaisen asianajotoimiston palveluiden käyttämistä hyödyllisenä ja sallittuna toimena.

9. Miksi professorit ovat siis nyt pillastuneet niin hirveästi, kun on ilmennyt, että asiakirjojen julkisuusasiassa neuvoa kysyttiin suomalaiselta asianajotoimistolta? Ilmeisesti siksi, että VM ohitti asiassa julkisuuslain "todelliset asiantuntijat". Professoreiden mielestä VM:n olisi kaiketi pitänyt pyytää neuvoa ja lausuntoa, ei suinkaan helsinkiläiseltä advokaattitoimistolta, vaan nimenomaan heiltä, valtiosääntö- ja hallinto-oikeusoppineilta. Professori Olli Mäenpäätä pidetään hallinnon julkisuuden ykkösasiantuntijana, joten ei ole mikään ihme, että professoreista juuri hän tuntuu polttaneen päreensä kaikista pahiten. 

10. Jos siis VM olisi pyytänyt ko. julkisuusasiassa lausunnon professoreilta Tuori, Mäenpää tai Ojanen - tai vaikkapa jokaiselta - olisi asia professoreiden mielestä täysin kunnossa. Mutta kun lausuntoa pyydetiinkin "yksityiseltä" asianajotoimistolta, asiassa on professoreiden mielestä kyse ministeriölle kuuluvan julkisen vallan ulkoistamisesta! Näin pienestä se on siis kiinni tämä "vallankäytön ulkoistaminen".

11. Kun professorit syyttävät VM:ä julkisen vallan ulkoistamisesta ja vertaavat sitä tilanteeseen, jossa tuomioistuin ulkoistaisi päätöksenteon asianajotoimistolle - vertailu on toki tolkuton (täysin "posketon") - on syytä muistaa, että kyseisiä professoreita kuullaan säännönmukaisesti eduskunnan perustuslakivaliokunnassa asiantuntijoina. Jotkut pitävät perustuslakivaliokuntaa jopa jonkinlaisena perustuslakituomioistuimena tai sen (laihana) korvikkeena. Jos perehtyy asiantuntijaprofessoreiden perustuslakivaliokunnalle antamiin lausuntoihin ja vertaa niitä valiokunnan nimissä annettavien mietintöjen ja lausuntojen perusteluihin, huomaa helposti, että valiokunnan perustelut perustuvat enemmän tai vähemmän juuri ko. asiantuntijoiden lausuntoihin, toisinaan jopa sanamuotoja myöten. Joten kyllä myös tämä meidän "perustuslakituomioistuimemme" hyödyntää asiantuntijoiden mielipiteitä ja siten tavallaan ulkoistaa valtaansa yksityishenkilöille. Olisiko tässä kyse jonkinlaisesta "professoridemokratiasta"?

12. Hallituksen lakiesitys yksityisen pysäköinninvalvontaa koskevan lainsäädännön uudistamisesta tuntuu juuttuneen perustuslakivaliokuntaan, kuten olen blogikirjoituksessa nro   713/25.3.-13 ("Lakiesitys pysäköinninvalvonnasta kangertelee eduskunnassa") kertonut. Aiemmin samasta asiasta annettu hallituksen esitys kaatui tunnetulla tavalla juuri ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja perustuslakivaliokunnan lausuntoon, jonka mukaan yksityisoikeudelliseen sopimukseen perustuvassa pysäköinninvalvonnassa olisi kyse merkittävän julkisen vallan käyttämisestä. Tämäkin lausunto perustuu melko sanatarkasti  valiokunnan asiantuntijoina kuulemien valtiosääntöoppineiden lausuntoihin. 

13. Uudella lakiesityksellä pyritään lopettamaan yksitysten parkkifirmojen oikeus valvontamaksujen määräämiseen tai maksukehotuksen antamiseen. Lakiesitys on tältä osin paitsi järjetön, myös perustuslain vastainen. Ehkä tämä on alkanut hieman mietityttää perustuslakivaliokunnan jäseniä, vaikka se onkin tiettävästi saanut lausunnonantajina jälleen olevien em. oikeusoppineiden hyväksynnän. Hallituksen esityksessä kaavailtiin, että uusi pysäköinninvalvontaa koskeva laki olisi saatu voimaan jo maaliskuun alussa, mutta toisin on käynyt. Siunaako perustuslakivaliokunta vielä ennen juhannusta hallituksen lakiesityksen - valiokunnan viimeiset kokoukset ovat ensi viikolla - vai raukeaako tämäkin lakiesitys kokonaan?