504. KKO 2011:90: Tuomarin laiminlyönti prosessinjohdossa aiheutti jutun palauttamiseen

1. Korkeimman oikeuden 1.11. antamassa ennakkopäätöksessä KKO 2011:90 on kysymys ensinnäkin liikennevakuutuslain (LiikVakL) 11 §:n tulkinnasta. Mainitussa lainkohdassa sanotaan, että liikennevakuutuslakiin perustuva korvauskanne on pantava vireille asianomaista vakuutusyhtiötä vastaan kolmen vuoden kuluessa siitä ajankohdasta, jolloin vahingonkärsinyt sai tiedon vahingosta ja siitä, mikä vakuutusyhtiö on vahingosta vastuussa. Pykälän 2 momentin mukaan se, joka ei ole pannut kannettaan vireille 1 momentissa säädetyssä ajassa, menettää oikeutensa sanotun lain mukaiseen korvaukseen.

2. Ratkaisussa KKO 2011:90 selostetussa tapauksessa liikennevahinko sattui 14.2.1997. A:n kuljettama auto oli suistunut tieltä, minkä seurauksena A:n niska-hartiasetu kipeytyi ja hänen päänsä oli tuntunut oudolta. Vähän myöhemmin A oli pyörtynyt ja hän oli kärsinyt erityyppisistä säryistä. Tarkempiin tutkimuksiin A oli mennyt vasta vuonna 2007. Seuraavana vuonna erikoislääkärin oli todennut A:n saaneen niskan retkahdusvamman ja traumaattisen aivovamman mainitussa vuonna 1997 tapahtuneessa onnettomuudessa.

3. A oli tehnyt vasta 3.3.2008 vakuutusyhtiölle mainittua liikenneonnettomuutta koskevan vahinkoilmoituksen. Vakuutusyhtiö vetosi LiikVakL 11 §:ään ja katsoi, että A:n oikeus korvaukseen oli vanhentunut ja hän oli menettänyt oikeutensa korvaukseen. Tämän jälkeen A nosti vakuutusyhtiötä vastaan kanteen käräjäoikeudessa ja vaati vahvistettavaksi, että hänellä oli oikeus saada mainituista vammoistaan LiikVakL:n mukaiset korvaukset.

4. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen, koska A oli LiikVakL 11 §:n mukaan menettänyt oikeutensa korvaukseen. Helsingin hovioikeus sen sijaan katsoi, että kanne oli nostettu ajoissa ja vahvisti A:lla olevan oikeus korvaukseen aivovamman osalta.

5. Korkein oikeus puolestaan totesi että LiikVakL 11 §:ssä tarkoitettu kolmen vuoden määräaika ilmoituksen tekemiseen liikennevahingosta vakuutusyhtiölle luetaan siitä, kun vahingonkärsinyt sai riittävän tiedon sellaisesta vahinkoon liittyvistä merkityksellisistä seikoista, jotka ovat olennaisia vahingonkärsineen korvausvelvollisuuden arvioinnin kannalta. mukainen kolmen vuodensamasta vahinkotapahtumasta johtuvien vammojen ja korvausaiheiden osalta. Lisäksi korkein oikeus katsoi, että vanhentumista tulee arvioida kunkin vahinkoseuraamuksen osalta erikseen. Näin ollen LiikVakL 11 §:n mukainen vanhentumisaika voi alkaa samasta vahinkotapahtumasta johtuvien vammojen ja korvausaiheiden osalta eri ajankohdista.

6. Korkeimman oikeuden tulkinta vaikuttaa järkevältä ja henkilövahingon kärsineen kannalta kohtuulliselta, vaikka näyttövaikeuksia voi käytännössä syntyä. Voitaisiinko LiikVakl 11 §:ssä säädettyä kolmen vuoden määräaikaa pidentää vaikkapa kahdella vuodella?

7. Ennen oikeudenkäyntiä jutussa mainitussa asiassa pyydettiin liikennevahinkolautakunnan lausuntoa. Tämä seikka ei ilmene KKO:n ratkaisuselosteesta, mutta asia on varmaankin ollut juttua käsitelleiden tuomioistuinten tiedossa. Vuonna 2008 antamassaan lausunnossa (LV 08/1115) liikennevahinkolautakunta yksimielisesti katsoi, että A oli jo helmikuussa 1997 saanut LiikVakL 11 §:n edellyttämällä tavalla tiedon liikevahingosta saamastaan henkilövahingosta ja siitä, mikä vakuutusyhtiö oli vahingosta vastuussa. Näin ollen A:n oikeus korvaukseen oli lautakunnan mukaan vanhentunut. Lautakunnan lausunnon perustelut ovat minimaaliset.

8. Liikennevahinkolautakunta on Valtioneuvoston kolmeksi vuodeksi kerrallaan asettama elin, jonka tehtävänä on antaa lausuntoja ja suosituksia liikenteessä aiheutuneiden henkilö- ja esinevahinkojen vakuutuskorvauksia koskevissa asioissa sekä liikenneonnettomuuksia koskevissa syyllisyys- ja vastuunjakokysymyksissä. Liikennevahinkolautakunnan puheenjohtajana toimii nykyisin varatuomari Kyösti Vihermaa, joka on entinen Vakuutusyhtiö Pohjolan osastopäällikkö. Katso kohta PS. Varapuheenjohtajina ovat käräjätuomari Sinikka Kurkinen, lainsäädäntöjohtaja Antti T. Leinonen ja hallitusneuvos Anna-Liisa Tarvainen.

9. Tämän jälkeen päästään itse pääasiaan eli tapauksessa ilmeneviin prosessuaalisiin kysymyksiin. Kuten ratkaisuselosteesta ilmenee, korkein oikeus ei ottanut asiaa lopullisesti ratkaistavakseen, vaan palautti sen takaisin käräjäoikeuteen. Näin tehtiin ja oli minusta aivan oikein tehdäkin, koska alemmat oikeudet olivat niin sanotusti "töpänneet" asian käsittelyssä. Kysymyksessä on siis jutun palauttaminen oikeudenkäyntivirheen perusteella.

10. Otetaanpa ensin ruodittavaksi se, mikä meni pieleen hovioikeuden käsittelyssä. Tämä ilmenee KKO:n päätöksen kappaleesta 10. Hovioikeus on vahvistanut, että kantaja A:lla oli oikeus korvaukseen liikennevahingossa saamansa aivovamman johdosta. Näin tehdessään hovioikeus on mennyt kanteen ulkopuolelle, sillä kanteessa vaadittiin vain sen vahvistamista, ettei kantaja A:n oikeus LiikVakL:n mukaisiin korvauksin ollut vanhentunut. A ei ollut vaatinut liikennevahingossa saamikseen väittämien vammojen tai niiden ja liikennevahingon välisen syy-yhteyden vahvistamista. Hovioikeuden menettely on vaatimistaakkaa tarkoittavan OK 24 luvun 3 §:n 1 momentin vastaista, sillä se on tuominnut kantajalle "muuta" kuin mitä kanteessa oli vaadittu. Vaatimistaakka oli esillä myös kolmisen viikkoa aiemmin annetussa ennakkopäätöksessä KKO 2011:77, jota olen kommentoinut blogissa 490/10.10.2011. Minusta korkein oikeus olisi voinut puuttua perusteluissaan hieman terävämmin hovioikeuden virheeseen.

11. Käräjäoikeus puolestaan on laiminlyönyt asian valmistelussa asianmukaisen prosessinjohdon. Lain mukaan valmistelua johtavan tuomarin tulee valvoa, että kanne on asianmukaisesti yksilöity ja että jo kantajan haastehakemuksen sisältö täyttää OK 5 luvun 2:n 1 momentin vaatimukset. Prosessinjohdosta riita-asian valmistelussa säädetään mun muassa OK 5 luvun 19 §:ssä ja 21 §:n, joihin korkeimman oikeuden perustelujen kappaleessa 12 on viitattu. Kun A oli saanut liikenneonnettomuudessa erilaisia vammoja, olisi hänen tullut yksilöidä vammat, joita hänen vahvistusvaatimuksensa tarkoitti. Valmistelua johtavan tuomarin olisi tullut valvoa, että kantaja täytti mainitun velvollisuutensa. Kanteessa viitattiin vain "liikennevakuutuslain mukaisin korvauksiin", mikä ei riitä. Olen edellä mainitussa blogissa 490/10.10.2011 käsitellyt myös tuomarin prosessinjohtoa. Tässä nyt esillä olevassa tapauksessa jo hovioikeuden olisi tullut puuttua siihen, että kanne oli jäänyt alioikeudessa asianmukaisesti yksilöimättä.

12. Korkein oikeus on ollut minusta liian kiltti, kun se perustelujen kappaleessa 12 ikään kuin vain kautta rantain hienotunteisesti viittaa "OK 5 luvun 19 §:ssä ja 21§:ssä käräjäoikeuden prosessinjohtovelvollisuudesta lausuttuun." Kun tuomioistuinten prosessinjohdossa näyttää ilmenevän puutteita vähän jutussa kuin jutussa, olisi korkeimman oikeuden ollut syytä nostaa kissa pöydälle ja lausua selkokielellä, mistä asiassa on kysymys ja minkä asian käräjäoikeus oli laiminlyönyt. Tällöin sanoma olisi mennyt perille eikä se olisi hukkunut epämääräiseen lausahdukseen ennakkopäätöksen otsikossa "Kysymys myös hovioikeuden ja käräjäoikeuden menettelystä." Tuollainen "vieno" lausahdus ei kyllä kerro lukijalle yhtään mitään.

13. Korkein oikeus olisi voinut perustella päätöstään prosessinjohdon osalta tähän tapaan:

Käräjäoikeudessa esitetty kanne ei täytä haastehakemuksen ja kanteen yksilöinnille OK 5 luvun 2 §:ssä ja 19 §:ssä säädettyjä vaatimuksia. Kanteessa on vaadittu vahvistettavaksi, että kantajalla on oikeus saada kanteessa mainituista vammoistaan liikennevakuutuslain mukaiset korvaukset. Mainittuja vammoja tai niiden vaikeusasteita ja ilmenemisajankohtia ei ole kuitenkaan tarkemmin yksilöity. Kanteessa ei ole ilmoitettu myöskään sitä, mitä korvausaiheita (esimerkiksi pysyvä haitta, kipu ja särky ja ansionmenetys) liikennevakuutuslain mukaisilla korvauksilla tarkoitetaan. Valmistelua johtaneen tuomarin olisi tullut OK 5 luvun 5 §:n, 19 §:n ja 21 §:n 1 momentin nojalla kehottaa kantajaa määräajassa korjaamaan puute ja täydentämään kannettaan. Tämä prosessinjohto on kuitenkin laiminlyöty, mikä on oikeudenkäyntivirhe. Tämän vuoksi ja koska vaadittu oikeus korvauksiin voi edellä kerrotuin tavoin vanhentua eri vammojen ja korvausaiheiden osalta eri ajankohdista lukien, eikä asia ole ratkaistavissa käsillä olevan aineiston perusteella ilman vahvistusvaatimuksen asianmukaista yksilöimistä, käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomiot kumotaan ja juttu palautetaan käräjäoikeuteen uutta ja lainmukaista käsittelyä varten.

14.Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksinä julkaistuista ratkaisuista saa tätä nykyä varsin lohduttoman kuvan käräjä- ja hovioikeustuomareiden prosessioikeudellisesta osaamisesta. Melkein joka toisessa tapauksessa ilmenee puutteita ja virheitä, joita ammattituomareiden ei luulisi mitenkään tekevän. Milloin on kysymys vaatimis- tai väittämistaakan sivuuttamisesta, milloin prosessinjohdon laiminlyönneistä tai tuomion puutteellisesta ja epäselvästä perustelemisesta ja milloin taas joistakin muista oikeudenkäyntivirheitä. Kun korkein oikeus julkaisee vuosittain ainoastaan noin sata ratkaisua ennakkopäätöksinä, on selvää, että näissä ratkaisuissa on kyse vain jäävuoren huipusta, mitä oikeudenkäyntivirheiden määrään tulee.

15. Onhan se perin kummallista, jos (ja kun) oikeusjuttua on ensin käsitelty kahdessa oikeusasteessa, mutta sen jälkeen vasta korkeimmassa oikeudessa havaitaan, että alioikeudessa esitetty kanne onkin ollut niin puutteellinen, ettei ole tietoa edes siitä, mitä kantaja on itse asiassa kanteellaan tarkoittanut! Kun juttu prosessinjohdon laiminlyönnin takia palautetaan takaisin alioikeuteen, alkaa uusi käsittelykierros, mistä aiheutuu tuplakustannukset sekä asianosaisille että oikeuslaitosta ylläpitävälle valtiolle.

16. Miten tällaiseen tilanteeseen on jouduttu ja kuka on siitä vastuussa? Tuomareiden täydennyskoulutuksen määrää on tiettävästi jatkuvasti lisätty ja hovioikeudet kertovat rehvakkaasti toimintakertomuksissaan, miten hyvää ja onnistunutta niiden omalle henkilökunnalleen ja käräjäoikeuksille järjestämä "laatukoulutus" on. Miten laadukas koulutus johtaa oikeudessa lopputuotteeseen, jonka laatu on aliarvoista?

PS./8.11.-11

a) Liikennevahinkolautakunnan puheenjohtaja, varatuomari Kyösti Vihermaa on lähestynyt minua ja pyytänyt oikaisemaan kirjoituksessani olevia virheitä.

b) Kirjoitin blogin kommenttiosiossa, että liikennevahinkolautakunta on aiemmin toimineen liikenneasiain korvauslautakunnan seuraaja. Kyösti Vihermaa haluaa huomauttaa, että liikennevahinkolautakunta ei ole mainitun korvauslautakunnan seuraaja. Liikennevahinkolautakunta perustettiin 1.1.1960. Sen toiminta ja organisaatio uudistettiin lailla 441/2002 ja asetuksella 551/2002. Vihermaa sanoo, että vaikka hän arvostaakin korvauslautakunnan ja sen puheenjohtajien työtä, hänen on todettava, että lautakuntamme ei ole sen seuraaja. Tätä seikkaa ei Vihermaan mukaan muuta muuksi edes se, korvauslautakunnan toiminnan loputtua sen käsittelemättä jääneet asiat siirtyivät liikennevahinkolautakunnalle.

c) No, juridisesti aivan millimetrin tarkasti ottaen kyse ei ole "seuraajasta". Kun kuitenkin korvauslautakunta on lakkautettu samassa "rytäkässä" jolloin liikennevahinkolautakunta perustettiin, ja kun korvauslautakunnassa vireillä olleet asiat siirtyivät, kuten Vihermaa itse kertoo, uudelle lautakunnalle, ei minusta ole kovin suuri virhe puhua "seuraajasta."

d) Kirjoitin blogin kappaleessa 8, että Kyösti Vihermaa on "Vakuutusyhtiö Pohjolan johtaja." Vihermaa on ilmoittanut, että hän ei ole Pohjolan eikä minkään muunkaan vakuutusyhtiön palveluksessa.

e) Tässä kohtaa minulle on kyllä tapahtunut virhe. Muistelin, että Vihermaa on ollut ja olisi edelleen Pohjolan palveluksessa. Tarkistin nyt asian vastikään ilmestyneestä uudesta Lakimiesmatrikkelista, ja siellähän se seisoo: Kyösti Vihermaa on ollut Vahinkovakuutusyhtiö Pohjolan palveluksessa vuosina 1981-2002, tästä ajasta vuodet 1986-2002 osastopäällikkönä. Hän ei siis ole enää Pohjolan palveluksessa eikä ole ollut sitä koko sinä aikana, jolloin hän on ollut vuodesta 2003 alusta lähtien liikennevahinkolautakunnan puheenjohtajana.

f) Pahoittelen virhettä! Olen oikaissut asian myös edellä kappaleessa 8. Olen ollut sinä käsityksessä, että liikennevahinkolautakunnan puheenjohtajuus olisi sivutoimi, mutta nyt vasta minulle selvisi, että puheenjohtajan tehtävä onkin päätoimi.

g) Ei voida myöskään perustellusti väittää, että Vihermaa olisi tässä tai jossakin muussa vastaavassa lautakunnassa "vahtimassa vakuutusyhtiöiden etua", kuten olen sanonut kommenttiosiossa. Toisaalta on syytä muistaa Vihermaa pitkäaikainen kokemus suuren vakuutusyhtiön palveluksessa. Häntä tuskin on valittu vaativiin tehtäviinsä vain siksi, että hän on koulutukseltaan juristi ja arvoltaan varatuomari.

h) Vihermaa toteaa edelleen, että kukaan lautakunnan jäsenistä ei edusta mitään määrättyä "tahoa", vaan tehtävää hoidetaan virkavastuulla. Näin toki on. Jos ja kun olen puhunut eri "tahoista", olen vain tarkoittanut tuoda esiin sen, mikä on kunkin jäsenen päätoimen mukainen tausta. Esimerkiksi lautakunnan varapuheenjohtajista joku "edustaa" tässä katsannossa tuomioistuinlaitosta, joku toinen taas OM:n lainsäädäntöosastoa jne. Tuskinpa näitä varapuheenjohtajia olisi valittu tehtäväänsä vain siksi, että he ovat koulutukseltaan varatuomareita. Lautakunnan jäsenen tehtävässä henkilön taustasta ja sen myötä hankitusta kokemuksesta on varmaankin katsottu olevan hyötyä lautakunnan työssä, vaikka toki jokainen jäsen toimii virkavastuulla ja siinä mielessä taustayhteisöstään riippumattomasti.

i) Kyösti Vihermaa haluaa tuoda esiin vielä sen, että blogissa mainitusta yksittäisestä tapauksesta voidaan olla useaakin mieltä. Vihermaan mukaan sillä selvityksellä, mikä aikoinaan oli lautakunnan käytettävissä, olisi ollut vaikea päätyä lautakunnan omaksumasta lausunnosta poikkeavaan kantaan.

j) Erilaisia mielipiteitä ja kantoja toki voidaan esittää, kuten myös alempien tuomioistuinten tuomioista ilmenee. Tässäkin katsannossa on erinomainen asia, että ko. asiassa saatiin vastaista oikeuskäytäntöä, ehkä myös vakuutuskäytäntöä, ohjaava hyvin perusteltu korkeimman oikeuden ennakkopäätös.

k) Wikipedian mukaan liikennevahinkolautakunnan päätökset ovat suosituksia, mutta käytännössä sekä vakuutusyhtiöt että tuomioistuimet noudattavat lautakunnan suosituksia "lähes poikkeuksetta." Olipa hyvä, että tässä nyt esillä olevassa tapauksessa vahingon kärsijä ei kuitenkaan tyytynyt lautakunnan suositukseen.

PS 2/10.11.

Tiedustelin tänään, missä kokoonpanossa liikennevahinkolautakunta on antanut suositusta koskevan lausuntonsa ko. asiassa. Lautakunnasta kerrottiin, että asia oli käsitelty lautakunnan täysistunnossa ja lausunto on annettu elokuussa 2008. Lausunto on julkaistu liikevahinkolautakunnan kotivisuilla ja löytyy kohdasta "vanhemmat lausunnot". Kyösti Vihermaa on toiminut ko. lausuntoasiassa täysistunnon puheenjohtajana.

Lautakunta on pitänyt ko. asiaa merkittävänä, muuten sitä ei olisi käsitelty täysistunnossa. Näyttää siltä, että lautakunnan käsittelyssä on ollut esillä sama aineisto, mikä oli sitten esitetty myös käräjäoikeudessa.

Liikennevahinkolautakunnalle voisi esittää toivomuksen, että lausuntotiedotteissa olisi pakallaan mainita myös lausunnon antamisen päivämäärä ja lautakunnan kokoonpano kussakin asiassa.

490. KKO 2011:77: Asianosaisen vaatimistaakka ja tuomarin prosessinjohto

Ei nämä nyt aina niin selviä asioita ole...tässä ongelmana väittämistaakka

1. Korkein oikeus antoi tänään, Aleksis Kiven päivänä muuten, mielenkiintoisen ennakkopäätöksen (KKO 2011:77) sopimusehtojen sääntelyä koskevassa asiassa. Ennakkopäätöksen sisältämä oikeusohje voidaan tiivistä näin: Automaattisesti jatkunut kännykkäsopimus ei ollut kuluttajalle kohtuuton. Korkein ratkaisi kuluttaja-asiamiehen ja TeliaSoneran välisen kiistan puhelinoperaattorin eduksi.

2. Ennakkopäätöksestä julkaistu ratkaisuseloste löytyy tästä.

3. Tapauksessa TeliaSonera oli tarjonnut matkapuhelinasiakkailleen Kestoetu-nimistä lisäetua, jonka mukaan sunnuntaisin sai soittaa kännykällä mielin määrin tosi edullisesti. Sopimus piti tehdä vähintään vuodeksi ja ehdolla, jonka mukaan sopimus jatkui automaattisesti uudelle määräaikaiskaudelle, ellei asiakas irtisanonut sitä viimeistään kaksi viikkoa ennen vuoden mittaisen sopimuskauden päättymistä.

4. Kuluttaja-asiamies piti tällaista ehtoa kuluttajasuojalaissa (KSL 3:1) tarkoitetulla tavalla kuluttajan kannalta kohtuuttomana. Hän vei asian vuonna 2008 markkinaoikeuteen ja vaati, että oikeus kieltää yhtiötä 100 000 euron sakon uhalla käyttämästä sanottua ehtoa katsoen, ettei uuden määräaikaisen sopimuksen synty saisi perustua kuluttajan passiivisuuteen.

5. Markkinaoikeus katsoi äänestyksen jälkeen vuonna 2010 antamassaan päätöksessä, että määräaikaisen sopimuksen jatkuminen kuluttajan pysyessä passiivisena ei sinänsä ollut KSL:ssa tarkoitetulla tavalla kohtuutonta. Määräaikainen sopimus oli jo kertaalleen tehty ja siinä oli sovittu uusien määräaikaisten sopimusten tulemisesta voimaan ilman eri toimenpiteitä. Markkinaoikeus piti kuluttajan edun mukaisena, että sopimus jatkui automaattisesti katkeamatta sopimuksien välillä kuluttajan asiaa mahdollisesti huomaamatta. Markkinaoikeus hylkäsi sanotun vaatimuksen.

6. Markkinaoikeus ei kuitenkaan tyytynyt tähän, vaan päätti kieltää TeliaSoneraa 1.7.2010 lukien 100 000 euron sakon uhalla käyttämästä kuluttajien kanssa tehtävissä matkapuhelinliittymiä koskevissa sopimuksissa sopimusehtoa,

1. joka on epäselvä ja harhaanjohtava liittymän irtisanomisen ja puhelinnumeron siirrettävyyden osalta,

2. joka estää puhelinnumeron siirtämisen toiselle teleyritykselle viestintämarkkinalain 51 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla viipymättä, ja

3. jonka mukaan vanhan määräaikaisen sopimuskauden päättymisestä ja uuden määräaikaisen sopimuskauden alkamisesta ilman eri toimenpiteitä ilmoitetaan ainoastaan teksti- tai multimediaviestin välityksellä.

7. Kuluttaja-asiamies ja TeliaSonera eivät tyytyneet markkinaoikeuden päätökseen, vaan valittivat korkeimpaan oikeuteen. Itse pääasian eli kuluttaja-asiamiehen nimenomaisesti esittämän kieltovaatimuksen osalta korkein oikeus äänestyksen 3-2 jälkeen pysytti markkinaoikeuden päätöksen, jolla kuluttaja-asiamiehen vaatimus oli siis hylätty. Tältä osin KKO:n perustelut löytyvät perustelujen kappaleesta 6 alkaen. En puutu tältä osin enemmälti asiaan, vaan viittaan KKO:n enemmistön ja toisaalta eri mieltä olleiden kahden jäsenen lausuntoihin. Perustelujen kappaleesta 16 ilmenee, että lakia on puheena olevilta osin muutettu jo ennen KKO:n päätöksen antamista.

8. Prosessuaalisesti tapauksessa on mielenkiintoista ennakkopäätöksen otsikon jälkimmäisessä osassa mainittu kysymys, joka on kirjoitettu otsikossa seuraavaan muotoon:

- Kysymys myös siitä, millä tavoin kuluttaja-asiamiehen kieltovaatimus rajoitti elinkeinonharjoittajalle määrättävissä olevan kiellon sisältöä.

9. Korkein oikeus on pohtinut tätä kysymystä perustelujen kappaleissa 2 ja 3 sekä väliotsikon "Markkinaoikeuden määräämä kielto" alla kappaleissa 4 ja 5; katso myös kappale 14. Korkein oikeus päätyi siihen, ettei markkinaoikeus olisi saanut ottaa asiaa tältä osin tutkittaviksi eikä siten määrätä päätöslauselmansa kohdissa 1-3 mainittuja kieltoja (ks. edellä kappale 6) koska kuluttaja-asiamies ei ollut hakemuksessaan esittänyt näitä kieltoja koskevia nimenomaisia vaatimuksia. Korkein oikeus on ratkaissut tämän prosessuaalisin kysymyksin äänin 4-1. Oikeusneuvos Tulokas oli tältä osin eri mieltä perusteluilla, jotka vaikuttavat hieman kryptisiltä.

10. Kuluttaja-asiamiehen vaatimuksille kävi siis korkeimmassa oikeudessa jokseenkin köpelösti. Päävaatimus hylättiin ja kuluttaja-asiamiehen hakemusta tulkittiin korkeimmassa oikeudessa siten, ettei siinä ollut edes vaadittu niiden kieltojen antamista, jotka markkinaoikeus oli sitten kuitenkin tavallaan viran puolesta määrännyt. TeliaSoneran voidaan siis, jos niin halutaan, sanoa "peitonneen" kuluttaja-asiamiehen kyseisessä sopimuskiistassa. Vaatimusten tutkimatta jättämisen osalta yhtiö näyttäisi tosin saaneen tiettyä apua KKO:lta.

11. Korkein oikeus oli vaatimusten muotoilun ja sisällön osalta siis tiukalla linjalla. Näin pitääkin olla, sillä jolleivät hakijan tai kantajan riita-asiassa esittämät vaatimukset sitoisi tuomioistuinta, tulisi ratkaisun lopputulos, jossa poiketaan vaatimuksista hakijan tai kantajan eduksi, vastaajalle yllätyksenä. Kuulemisperiaatteen jäisi tällöin toteutumatta, koska vastaaja ei ole saanut tietoa siitä, mitä asiassa voidaan hänen "kontolleen" lukea ja mistä kaikesta hänet voidaan tuomita esimerkiksi maksu- tai korvausvelvolliseksi.

12. Sovellettava normi löytyy OK 24 luvun 3 §:n 1 momentista. Sen mukaan tuomioistuin ei saa tuomita muuta tai enempää kuin asianosainen on vaatinut. Tätä normia kuvataan oikeuskirjallisuudessa lauseella "ne eat judex ultra petita partium;" tuomari ei saa mennä tuomiossa asianosaisen vaatimusten ulkopuolelle.

13. Riita-asiassa asianosaisen vaatimukset siis sitovat tuomioistunta. Tämä koskee kantajan lisäsi myös myös vastaajan vaatimusta. Jos kantaja on vaatinut vahingonkorvausta 10 000 euroa, ei tuomari saa tuomita korvausta enempää eli yli vaaditun määrän. Jos vastaaja on myöntänyt sanotun vaatimuksen 5 000 euron osalta, on tuomarin tuomittava vähintään tuo summa vastaajan maksettavaksi, koska vastaajan vaatimus eli tässä tapauksessa myöntäminen on sitova. Jos kanteessa on vaadittu irtaimen kaupan purkua, ei tuomari saa tuomita kaupan purun sijasta "muuta" eli hinnanalennusta, koska sitä ei ole vaadittu.

14. OK 24:3.1:n normista käytetään oikeuskirjallisuudessa nykyisin termiä vaatimistakka. Olen ottanut tämän nimikkeen käyttöön vuonna 1988, ensimmäisenä Suomessa (Materiaalinen prosessinjohto 1988 s. 170). Vaatimuksen sitovuus merkitsee asianosaisen kannalta sitä, että hänellä hän kantaa haitallisen seurauksen siitä, että asiassa ei ole esitetty oikealaatuista tai riittävää korkeaa vaatimusta.

15. Vaatimistaakalle läheisiä ilmiöitä tai normeja ovat väittämistaakka (tai vetoamistaakka) ja todistustaakka. Väittämistaakan mukaan tuomari on sidottu asianosaisen vaatimuksensa tueksi välittömästi vetoamiin perusteisiin eli oikeustosiseikkoihin. Väittämistaakka ilmenee OK 24 luvun 3 §:n 2 momentista. Asianosaisen kannalta väittämistaakka merkitsee sitä, että hänen on esitettävä vaatimuksensa tueksi oikeat perusteet, sillä muussa tapauksessa hän häviää jutun, koska tuomioistuin ei saa hyväksyä hänen vaatimustaan sellaisella perusteella, johon asianosainen ei ole itse vedonnut (vaikka peruste olisi näytetty prosessissa toteen). Todistustaakassa ja sen jakaantumisessa asianosaisten kesken puolestaan on kysymys siitä, kumman riidan osapuolen on näytettävä toteen vaatimuksen peruste eli siis oikeustosiseikkaa koskevan väitteen paikkansapitävyys.

16. Nämä kolme käsitettä eli taakkaa ovat siviiliprosessin keskeisimpiä asioita tai periaatteita, jos niin halutaan sanoa. Niitä opetetaan jo opintojen alkuvaiheissa ja niihin palataan uudelleen prosessioikeuden opetuksen edetessä. Sen vuoksi on yllättävää, että nämä opit näyttävät käytännössä aika usein unohtuvan; tätä tapahtuu myös tuomioistuimissa aina hovioikeutta ja joskus jopa korkeinta oikeutta myöten (ks. esim. KKO 2008:77, mistä olen kirjoittanut blogijutuissa 1 ja 2). Oikean vaatimuksen esittämättä jättäminen johtuu useimmiten asianajajan huomaamattomuudesta, advokaatti saattaa esimerkiksi unohtaa tehdä korkovaatimuksen.

17. Väittämistaakan osalta näyttää valitsevan usein epätietoisuutta siitä, mitä tarkoitetaan tosiseikkaan vetoamisella tai oikeustosiseikalla, jota väittämistaakka koskee taikka mitkä ovat kulloisessakin oikeusriidassa oikeustosiseikan asemassa olevat faktat, joihin asianosaisen eli käytännössä advokaatin tulee vedota voittaakseen jutun. Todistustaakan osalta voi olla epäselvää esimerkiksi se, kummalla osapuolella on todistustaakka tietystä tosiseikasta tai miten vahvaa näyttöä asiassa on esitettävä.

18. Käytännössä esiintyy epäkohtia esimerkiksi siinä, että vaatimukset tai niiden tueksi esitetyt perusteet eli tosiseikat yksilöidään epäselvästi tai puutteellisesti. Asianosaisen vastapuoli samoin kuin tuomioistuin joutuu silloin tulkitsemaan, mitä asianosaisella on ollut tarkoitus vaatia tai millä perusteilla.

19. Tuomarin tulisi yrittää tuolloin selvittää kyselyjen ja keskustelun avulla vaatimusta tai sen perustetta rasittava puute, epäselvyys tai tulkinnanvaraisuus. Tämä tepsii usein niin, että puute tai epäselvyys saadaan korjatuksi tai asianosaisen oikea tarkoitus selvitetyksi, jolloin prosessissa päästään taas oikeille raiteille. Tuomarin ei siis pitäisi ryhtyä tulkitsemaan epäselvää vaatimusta tai sen perustetta, vaan hänen tulisi puuttua selvittämistarkoituksessa asiaan välittömästi.

20. Palataanpa takaisin tapaukseen KKO 2011:77. Näyttää siltä, että kuluttaja-asiamiehen vaatimusta on rasittanut juuri tietty epämääräisyys ja tulkinnanvaraisuus, jolloin on jäänyt epäselväksi, mitä kuluttaja-asiamies on oikeastaan tarkoittanut ja tahtonut eli mitkä ovat olleet ne sopimusehdot, joista kuluttaja-asiamies halusi saada markkinaoikeuden kieltomääräyksen. Hakemuksessa oli esitetty vain yhtä sopimusehtoa koskeva nimenomainen vaatimus, jolloin korkein oikeus katsonut, että ainoastaan tältä osin asia saatiin ottaa tutkittavaksi. Korkeimman oikeuden perustelujen kappaleessa 14 viitataan siihen, että kuluttaja-asiamies ei ole edes toissijaisesti vaatinut muiden ehtojen eli edellä kappaleessa 6 mainitun kolmen ehdon kieltämistä.

21. Jos kuluttaja-asiamiestä on syytä hieman "tukistaa" epäselvästi muotoillun ja tulkinnanvaraisen vaatimuksen johdosta, niin samanlaista arvostelua voidaan minusta kohdistaa myös markkinaoikeuteen menettelyyn. Kuten KKO:n perustelujen kappaleessa 14 hienovaraisesti todetaan, "markkinaoikeus ei ole myöskään asia valmistellessaan ottanut esille ja asianosaiskeskustelun kohteeksi mahdollisuutta rajoittaa vaadittua kieltoa tällä tavoin".

22. Selkokielellä sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että markkinaoikeuden olisi tullut puuttua epäselvästi muotoiltuun vaatimukseen ja tiedustella kuluttaja-asiamieheltä, mitä kaikkia sopimusehtoja hakemus tarkoitti, mitä asiamies oli tarkoittanut vaatia ja millä perustella, oliko hakemuksessa esille tuotuja ehtoja käsiteltävä yhdessä vai voitiinko niistä jostakin antaa erillinen kieltomääräys ja mikä oli kysymyksen tulevien ehtojen keskinäinen esittämisjärjestys eli mitä hakemuksessa oli tarkoitettu vaatia ensisijaisesti ja mitä mahdollisesti vain toissijaisesti. Jos nämä kysymykset oli selvitetty prosessinjohtokeinojen avulla, olisi asia saatu vaatimusten ja niiden perusteiden osalta asianmukaisesti selvitetyksi eikä yhtiön ja markkinaoikeuden olisi tarvinnut lähteä arvailemaan, mistä asiassa itse asiassa oli kysymys. - Tuomarin materiaalisesta eli aineellisesta prosessinjohdosta löytyy lainkohtia OK 5 luvun 21 §:stä ja 6 luvun 2a §:stä.

23. Mutta kun näin ei tehty, niin tässä sitä nyt sitten ollaan "puhtaan kaulan kanssa" - vai miten se tähän tilanteeseen sopiva sanonta taas menikään! Vaikka kyse on prosessioikeuden perusasioista, niin jälleen kerran ilmenee, etteivät asiat käytännössä olekaan niin helppoja miltä näyttää tai sitten näitä perusasioita ei oteta riittävän vakavasti. Kannattaisi olla tarkempi!

24. Mutta ovat myös muut ja jopa korkeasti oppinet asianajat ja tuomaritkin näissä peruskysymyksissä toisinaan haksahtaneet. Mieleen tulee kaksi tapausta, joissa jouduin (pyynnöstä) laatimaan asiantuntijalausunnon.

25. Ensimmäisessä tapauksessa niin sanotun huippuasianajan maineessa ollut vastaajan advokaatti ei ollut hoksannut kannetta vastustaessaan vedota osakkeen lunastushinnan kohtuullistamista koskevassa jutussa tiettyyn oikeustosiseikkaan. Korkein oikeus, jossa juttu vuonna 1992 ratkaistiin kantajan hyväksi - alemmat oikeudet olivat hylänneet kanteen - velvoitti sen vuoksi vastaajayhtiön maksamaan omien osakkeiden lunastamisesta jo tallettamansa lähes 19 miljoonan markan lisäksi 17 miljoonaa markkaa. Sanotulle summalle määrättiin viivästyskorkoa 16 %:n mukaan niin, että yhtiölle kertyi osakkeista lisää maksettavaa yhteensä 30,5 miljoonaan markkaa.

26. Vastaajayhtiö haki myöhemmin kaksi kertaa KKO:lta purkua sillä perustella, että KKO:n olisi tullut tuomiossa 1992 hylätä kanne tietyn osakeyhtiön säännöksen nojalla. KKO hylkäsi molemmat purkuhakemukset toteamalla, ettei yhtiö ollut alemmissa oikeuksissa kiistänyt kantajan sovittelukannetta kyseisellä seikalla (vapaan pääoman riittämättömyyden perusteella). Yhtiön tilinpäätöstiedot oli saatettu KKO:n nähtäville, ei vastaajayhtiön, vaan kantajayhtiön toimesta. Mutta kun vastaaja ei ollut nimenomaan vedonnut mainittuun seikkaan, ei sitä voi väittämistaakka huomion ottaen panna tuomion perustaksi. Korkein oikeus hylkäsi molemmat purkuhakemukset. Yhtiö kanteli vielä eduskunnan oikeusasiamiehelle, mutta tämä ei ottanut kantaa riippumattoman tuomioistuimen tekemän ratkaisun sisältöön.

27. Toisessa tapauksessa oli kysymys konkurssipesän eri tahoja vastaan nostamasta laajasta vahingonkorvausjutusta. Siinä pesänhoitajana ollut asianajaja oli ilmeisesti torkahtanut laatiessaan valituskirjelmää hovioikeudelle ja jättänyt epähuomiossa esittämättä viivästyskorkoa (16 % 10.10.1990 lukien) koskevan vaatimuksen, joka oli esitetty käräjäoikeudessa. Kanne hyväksyttiin kaikkia vastaajia vastaan ajettuna lopulta korkeimmassa oikeudessa, mutta eräiden vastaajien oalta korvaus, 20 mmk, tuomittiin hovioikeudessa ja KKO:ssa (vuonna 2001) toteamuksella "ilman korkoa." Korkein oikeus totesi, että konkurssipesän valituksessaan hovioikeudelle esittämät vaatimukset, joissa siis korkovaatimusta ei ollut mukana, olivat niin yksiselitteisiä, ettei hovioikeudella ollut ollut syytä varata konkurssipesälle tilaisuutta valituksensa selventämiseen (korj. 11.10.)

28. Jos korkovaatimus olisi unohdettu jättää tekemättä jo haastehakemuksessa, olisi puute olisi korjaantunut luultavasti siten, että tuomari olisi valmistelussa huomauttanut kantajan asianajajalle ikään kuin ohimennen, että "jahas, kantaja ei siis esitä lainkaan korkovaatimusta." Silloin asiamies olisi hoksannut puutteen ja todennut, että "peijooni, olinpa kokonaan unohtaa, toki kantaja vaatii myös korkoa." Tällainen prosessinjohto ei minusta vaaranna tuomarin puolueettomuutta.

29. Mutta ei hätiä mitiä. Tätä nykyä molemmat advokaatit istuvat tukevasti korkeassa tuomarinvirassa.

30. Tapauksessa KKO 2011:77 korkein oikeus olisi voinut ottaa perusteluissaan yksityiskohtaisemmin esille vaatimistaakkaa ja tuomarin materiaalista prosessinjohtoa koskevat kysymykset. Tällä olisi ollut merkitystä alempien oikeuksien käytännön ohjaamisessa. Nyt kysymykset on sivuutettu perusteluissa ikään kuin ohimennen, samoin on tehty päätöksen otsikossa ikään kuin hieman vähättelevään sävyyn "kysymys myös." Puuteena täytyy pitää myös sitä, ettei ennakkopäätöksen hakusanoina mainita nimikkeitä vaatimistaakka tai prosessinjohto, vaan ainoastaan mitään sanomaton termi "oikeudenkäyntimenettely."

31. Vielä yksi asia. Päätöksessä puhutaan kuluttaja-asiamiehestä, muttei mainita kyseisen virkamiehen nimeä. Kuluttaja-asiamies on esiintynyt toki asiassa vain virkansa puolesta, mutta tästä huolimatta nykyisin voitaisiin kyllä edellyttää, että myös asianomaisen virkamiehen nimi mainitaan päätöksessä. Kun näin ei ole tehty, joutuu päätöksen lukija kaivelemaan muistinaan tai hakemaan netistä kyseisen tiedon.