537. KKO 2012:11. Merkittävä ennakkopäätös perustuslain etusijasta isyyden vahvistamisasiassa

1. Korkein oikeus on antanut tänään merkittävän ennakkopäätöksen isyyslain tulkintaa koskevassa asiassa, jossa korostuu perustuslain etusija tavalliseen lakiin nähden. Kyse ei ole ainoastaan perustuslaillisesta tai perusoikeusmyönteisestä laintulkinnasta, vaan perustuslain 106 §:ssä tarkoitusta tapauksesta, jossa perustuslaille on annettu etusija ja tuomioistuin on jättänyt soveltamatta perustuslain kanssa ilmeisesti ristiriidassa olevan isyyslain kanneaikaa koskevan säännöksen.

Ratkaisusta on annettu erillinen tiedote ja ratkaisu kokonaisuudessaan löytyy tästä.

2. Korkein oikeus ratkaisi asian täysistunnossa, johon siis osallistuivat kaikki jäsenet. Päätös syntyi äänestyksen jälkeen. Ainoastaan yksi jäsenen (Raulos) näyttäisi ollen ratkaisun lopputuloksesta eri mieltä. Presidentti Koskelon perustelut ovat laajat ja monipuoliset ja niissä on keskitytty erityisesti PL 106 §:n tulkintaan.

3. Yleisesti ottaen on sanottava, että Suomessa tuomioistuimet ovat hyvin varovaisia ja liian varovaisia PL 106 §:n soveltamisessa. Kyse on laajemmin ottaen tuomioistuimen oikeutta kehittävästä tai muotoilevasta funktiosta ja tarkoituksesta, joka on monien muiden maiden ylimmissä oikeuksissa paljon yleisempää kuin meillä. Itse olen kannattanut tuomioistuimille ko. suhteessa annettavia vapaampaa liikkumavaraa. Pidän tuomioistuinten ja erityisesti maan ylimpien oikeuksien oikeutta kehittävää roolia täysin luonnollisena asiana. Tämän kannan olen omaksunut jo vuonna 1995 kirjassani Lainkäyttö.

4. Suomessa on kuitenkin perinteisesti oltu ja ollaan mainitussa kysymyksessä edelleen hyvin lakiuskollisia, legalistisia Albert Edelfeltin tauluun vuonna 1899 ikuistetun maaherra Wibeliuksen tutun hokeman "laki, ennen mua syntynyt, myös jälkeheni jää" mukaisesti. Tämä legalistinen perinne on muovannut ja kahlinnut tuomioistuinten roolia ja perustelutapaa, täysin turhaan. Tämän seurauksena oikeudenkäyttö on jäänyt meillä monessa suhteessa jälkeen yleiseurooppalaisesta kehityksestä, mikä tulee ilmi tuon tuostakin eri yhteyksissä.

4a. Suomalaisten tuomareiden enemmistö on sielultaan yhä edelleen legalisteja. Tämän huomaa ratkaisujen perusteluista. Niissä etusija annetaan edelleen pikkutarkalle lain sanamuotoon tiukasti pitäytyvälle tulkinnalle. Perusteluissa asia-argumentit eli reaaliset ja teleologiset näkökohdat sivuutetaan eikä vastakkaista ratkaisuvaihtoehtoa puoltavista seikoista ja argumenteista mainita halaistua sanaa.

5. Vasta 15-20 vuotta sitten korkeimman oikeuden perustelutyyli alkoi vähitellen päästä irti vanhoista malleista, joissa ratkaisua ei itse asiassa lainkaan perusteltu. Perustelut ovat nyt usein avoimia ja seikkaperäisiä ja jopa pro et contra -metodin mukaisia. Poikkeuksia toki löytyy aina viime ajoilta asti. Viittaan esimerkiksi ennakkopäätöksiin KKO 2011:1 ja KKO 2012:1, joita olen kommentoinut.

6. Kuten korkeimman oikeuden ratkaisun perusteluista ilmenee, nyt omaksuttu tulkinta ja etusijan antaminen lain sijasta perustuslaille ei itse asiassa ole isyysjutuissa uusi. Sama näkemys on ilmennyt ainakin kolmessa aiemmin annetussa ratkaisuissa, ensimmäisen kerran vuonna 1984 ratkaisuissa KKO 1984 II 95, jonka tekemiseen itsekin osallistuin. Tuossa ratkaisussa korkein oikeus, viitaten tuolloin voimassa olleen hallitusmuodon 5 §:n kansalaisten yhdenvertaisuutta koskevaan säännökseen, tulkitsi isyyden kumoamista koskevaa isyyslain 42 §:n 1 momenttia sen sanamuodosta poikkeavalla tavalla.

7. Tuolloin 1984 oli siis vielä voimassa vanha perustuslaki eli vuoden 1918 hallitusmuoto, jossa ei ollut nyt PL 106 §:ssä olevaa säännöstä ja jolloin valtiosääntöoppineet pitivät suorastaan pyhäinhäväistyksenä, jos tuomioistuin tavallaan astui lainsäätäjän reviirille ja sivuutti ratkaisussaan perustuslakiin vedoten eduskunnan säätämän lain. Vielä Olavi Heinosen presidenttikaudella, joka päättyi kymmenisen vuotta sitten, oikeusneuvoksia varoiteltiin edes viittaamasta perusteluissaan HM:n tai perustuslain säännöksiin. Presidentti Heinonen itse ei "syyllistynyt" moiseen menettelyyn yhdessäkään ratkaisuissa.

8. Tästä pääsee mainittuun ratkaisuun KKO 1984 II 95, joka syntyi presidentti Curt Olssonin johtamalla jaostolla. Perusteluista eri mieltä ollut Ole Roos päätyi enemmistön kanssa samaan lopputulokseen peruslaillisen laintulkinnan avulla. Kuten näkyy, tuohon aikaan korkein oikeus ei perustellut ratkaisuaan kovinkaan laajasti. Ratkaisussa on nojauduttu yksinomaan HM:n yhdenvertaisuusperiaatteeseen, Euroopan ihmisoikeussopimus ratifioitiin Suomessa vasta myöhemmin. Monet valtiosääntöoppineet, professori Antero Jyränki etunenässä, nostivat ratkaisusta äläkän ja väittivät, että KKO oli tunkeutunut lainsäätäjän reviirille.

9. Korkeimman oikeuden ratkaisu on jälleen yksi uusi sulka jutussa kantajan asiamiehenä toimineen asianajaja Markku Fredmanin hattuun. Fredmanilla on ihmis- ja perusoikeusasioissa useita merkittäviä voittoja sekä ihmisoikeustuomioistuimesta että kotimaan tuomioistuimista.

505. Todistajanpalkkiot puntarissa

1. Oikeudenkäyntiin kutsutulla todistajalla on lain mukaan oikeus saada kohtuullinen korvaus tarpeellisista matka- ja toimeentulokustannuksista sekä taloudellisesta menetyksestä (OK 17:40.1). Jos todistajan on nimennyt ja kutsunut oikeuteen yksityinen asianosainen, jolle ei ole myönnetty oikeusapua, hän on myös velvollinen maksamaan todistajalle tulevan palkkion. Todistaja esittää oikeudessa oman palkkiovaatimuksensa ja oikeus päättää palkkion suuruuden kuultuaan sitä ennen asianosaisia.

2. OK 17 luv. 40 §:n 3 momentin mukaan valtion varoista todistajalle maksettavasta korvauksesta säädetään erikseen. Jos todistajan on nimennyt syyttäjä tai asianosainen, jolle on myönnetty oikeusapua, todistajalle maksetaan valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista annetun lain (TodKorvL) mukaan korvausta a) matkakuluista halvimman kulkuneuvon (linja-auto, juna) matkalipun hinnan mukaan; b) taloudellisesta menetyksestä (esimerkiksi saamatta jäänyt työpalkka, ylimääräiset lastenhoitokulut) nettomääräisenä, koska valtion maksama todistajanpalkkio on saajalleen verosta vapaata tuloa; c) päivärahana, jonka suuruus riippuu oikeudessa olemiseen ja matkoihin kuluneesta ajasta;ja d) yöpymisestä aiheutuneista kustannuksista, jos todistaja on niin kaukaa, että hän joutuu matkalla yöpymään.

3. TodKorvL 7 §:n mukaan taloudellisesta menetyksestä todistajalle suoritetaan korvauksena enintään määrä, minkä siihen oikeutettu osoittaa uskottavasti menettävänsä. Kyseisen lain 9 §:n mukaan, jos todistaja vaatii muun muassa taloudellisesta menetyksestä korvausta enemmän kuin valtion varoista saadaan myöntää, voidaan se asianosainen, joka tämän lain nojalla tuomitaan korvaamaan todistelukustannuksia valtiolle, samalla velvoittaa maksamaan kohtuulliseksi harkittu lisäkorvaus. Lain 19 §:n mukaan tarkemmat määräykset lain täytäntöönpanosta annetaan asetuksella.

4. TodKorvA 8 §:n mukaan taloudellisena menetyksenä korvataan ansio- tai muun tulon menettäminen, aiheellisesti sijaiselle tai kodin- tai lastenhoitajalle suoritettu palkka tai muu aineellinen menetys, joka korvaukseen oikeutetulle on aiheutunut tuomioistuimeen saapumisesta. Taloudellisesta menetyksestä suoritettavan korvauksen enimmäismäärä on kuitenkin 350 markkaa vuorokaudelta, mikä määrä on euroiksi muunnettuna 58,87 euroa. Sanottua asetuksen 8 §:ää on muutettu ja valtion varoista korvattavan ansionmenetyksen suuruutta on tarkistettu viimeksi 5.10.2000 annetulla asetuksella (839/2000).

5. Todistajalle asetuksen mukaan valtion varoista taloudellisesta menetyksestä maksettavan enimmäiskorvauksen määrä on herättänyt kentällä närkästystä, koska sitä pidetään yleisesti kustannus- ja palkkatason nousuun nähden liian pienenä. Jyrki Kataisen hallituksen hallitusohjelmassa luvataan totuttuun tapaan myös oikeushallinnon osalta vaikka mitä uudistuksia ja parannuksia, mutta todistajanpalkkioita ohjelmassa ei ole luvata korottaa.

6. Kesällä Lakimiesliitto vaati valtion varoista todistajalle ansionmenetyksestä maksettavan korvauksen korottamista katsoen, että vuonna 2000 asetuksessa määritelty korvaussumma on jäänyt palkkatason kehityksestä jälkeen. Lakimiesliiton mukaan tämä ei aina riitä kattamaan ansionmenetyksiä, sillä liiton laskelmien mukaan kokopäivätyössä olevien suomalaisten keskimääräinen nettopalkka on noin 100 euroa päivältä.

7. Elokuun alussa oikeusministeriön hallitusneuvos Ahti Penttinen kertoi ESS:lle, että myös ministeriössä sanottu korotuksen tarve on huomattu ja asia oli valmistelussa. Penttisen mukaan korotus saattaa tulla voimaan jo syksyllä, mutta viimeistään vuoden vaihteessa. Penttinen kuitenkin arvioi, että korotus jää Lakimiesliiton sadan euron arviota pienemmäksi.

8. Syksy alkaa olla kohta jo lopuillaan ja vuodenvaihdekin lähestyy uhkaavasti, mutta Penttisen lupailemasta korotuksesta ei vain ole kuulunut mitään virallista. Kello siis käy, mutta Mäntyrantaa ei vain näy! Todettakoon, että oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (rkp), joka muutoin esittelee mediassa innolla tulossa olevia lakiuudistuksia, ei ole puhunut eikä pukahtanut todistajanpalkkioiden korotuksesta yhtikäs mitään.

9. Taloudellista menetystä koskevan korvauksen jälkeenjääneisyys on huomattu myös tuomioistuimissa, jotka päättävät todistajanpalkkioista yksittäisissä jutuissa. Lokakuussa Itä-Suomen hovioikeus jätti yhdessä tapauksessa perustuslain 107 §:n nojalla TodKorvA 8 §:n soveltamatta ja määräsi maksettavaksi syyttäjän nimeämälle todistajalle tämän taloudellisesta menetyksestä vaatimat 120 euroa eli 61,13 euroa enemmän, mikä asetuksen mukaan oli mahdollista. Hovioikeus katsoi että asetuksen 8 § oli ristiriidassa TodKorvL 7 §:n kanssa, jossa edellytetään, että todistaja on oikeutettu kohtuulliseen korvaukseen. Hovioikeus ei pitänyt asetuksessa mainittua enimmäismäärää 58,87 euroa riittävänä ja kohtuullisena.

Itä-Suomen HO:n päätös 21.10. 2011 (I-SHO 2011:9)

10. Hovioikeudella oli minusta perustuslain 107 §:n nojalla oikeus jättää asetuksen säännös soveltamatta. Hovioikeuden enemmistön ratkaisu on muuten perusteltu, mutta yhden muutoksen olisin itse siihen tehnyt. Hovioikeus velvoitti jutussa syytetyn ja ilmeisesti myös tuomitun B:n korvaamaan valtiolle sen varoista A:lle maksetut yhteensä 120 euroa. Minusta olisi ollut kohtuullista, että B olisi velvoitettu korvaamaan valtiolle vain se summa, joka asetuksessa on asetettu sanotun korvauksen enimmäismääräksi, eli ainoastaan 58,87 euroa. En siis olisi pannut asetuksen jälkeenjääneisyyttä B:n piikkiin tai kontolle. A ei itse vaatinut asetuksen mukaisen taksan ylittävää ns. lisäkorvausta B:ltä (TodKorvL 9 §). Hovioikeus näyttää ajatelleen, että täytyyhän valtion fiskaalisista intresseistä toki huolehtia (sentilleen) vaikka sitten viran puolesta.

11. Onko B:tä kuultu asianmukaisella tavalla hovioikeudessa siitä, että hänet voitiin velvoittaa korvaamaan valtiolle enemmän kuin mitä asetuksen mukaan on mahdollista? Hovioikeuden 14.6.2011 päättyneessä pääkäsittelyssä, jossa B ilmeisesti oli saapuvilla henkilökohtaisesti, hovioikeus määräsi maksettavaksi A:lle valtion varoista mainitut 58,67 euroa. Tämä summa B ilmeisesti velvoitettiin tuolloin korvamaan valtiolle. Jatkokäsittelyssä, joka tapahtui vahvennetussa jaostossa kirjallisena, hovioikeus määräsi 21.10. maksettavaksi valtion varoista A:lle loput hänen vaatimistaan 120 eurosta eli 61,13 euroa. Tämän summan hovioikeus määräsi B:n korvaamaan valtiolle. Se, onko B:lle varattu tilaisuus tulla kuulluksi 61,13 euroa koskevan korvausvelvollisuuden osalta, ei ilmene hovioikeuden päätöksestä.

12. Jotkut kollegat ovat jo ehtineet luonnehtia hovioikeuden päätöstä rohkeaksi. Hovioikeuden päätöksellä toki suuri käytännöllinen merkitys tuomioistuimien rutiinien kannalta, joihin kysymys todistajanpalkkioiden määräämisestä kuuluu. Myös periaatteelliselta kannalta ratkaisu on merkittävä, sillä ei toki ole aivan jokapäiväistä, että tuomioistuin tietoisesti syrjäyttää asetuksen "lain tieltä". Kovin suurta rohkeutta päätöksen tekeminen ei liene kuitenkaan ole vaatinut, sillä kuten edellä kerroin, muun muassa Lakimiesliitto on vaatinut korjausta asetukseen ja oikeusministeriössä uudistukselle on jo ehditty näyttää - ainakin periaatteessa - vihreää valoa lupailemalla uudistusta täksi syksyksi. Jäämme odottamaan, viekö syyttäjä kenties Itä-Suomen tapauksen vielä korkeimpaan oikeuteen ja alkavatko muut tuomioistuimet noudattaa hovioikeuden antamaa esimerkkiä.

13. Asetuksen sivuuttaminen on vielä pikkujuttu, jos sitä verrataan perustuslain 106 §:ssä mainittuun tapaukseen, jossa tuomioistuimelle on annettu mahdollisuus syrjäyttää laki ja jättää se soveltamatta, jos tapaukseen muutoin soveltuvan lain säännöksen soveltaminen olisi ristiriidassa perustuslain kanssa. Sanotussa pykälässä tuomioistuimen valtuuksia perustuslaillisuuden kontrolloinnissa on kuitenkin suitsittu - minusta aivan turhaan ja perusteettomasti - säätämällä, että näin voidaan tehdä vain sillä edellytyksellä, että lain säännöksen soveltaminen oli ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa. Tämä säännös "ilmeisestä ristiriidasta" on johtanut siihen, etteivät tuomioistuimet juuri koskaan rohkene jättää lakia soveltamatta, vaikka se olisikin ristiriidassa perustuslain kanssa.

14. Tässä yhteydessä saan taas kerran aiheen muistella "vanhoja hyviä aikoja." Aikaa, jolloin lain säännös voitiin jättää käytännössä soveltamatta, vaikka silloisessa perustuslaissa eli hallitusmuodossa ei ollut lainkaan perustuslain 106 §:n kaltaista säännöstä niin sanotusta jälkikontrollista. Ennakkopäätöksessä KKO 1984 II 95, jossa olin itsekin mukana, korkein oikeus jätti soveltamatta sellaisen tavallisen lain (isyyslain tuolloin voimassa olleen 42.1 §:n viiden vuoden kanneaikaa koskevan) säännöksen, jota säännöksen sanamuodon mukaan oli sovellettava kyseiseen tapaukseen, mutta jonka soveltaminen olisi ollut ristiriidassa HM 5 §:ssä säädetyn yhdenvertaisuusperiaatteen kanssa. Muistan, miten valtiosääntöoppineet nostivat Antero Jyrängin johdolla epäortodoksisena pitämänsä ratkaisun johdosta mekkalan, mutta mitäpä he järkevälle ratkaisulle mahtoivat.