1005. KKO 2016:10. Pankin koronnostoja ei hyväksytty

1. Handelsbanken on hävinnyt korkeimmassa oikeudessa kuntalainojen yksipuolista koronnostoa koskeneen riidan. Korkein oikeus katsoi,  ettei pankilla ollut oikeutta korottaa sairaanhoitopiirin kuntayhtymän ja eräiden kuntien lainamarginaaleja.

2. Korkein oikeus vahvisti eilen antamallaan tuomiolla (KKO 2016:10), että Svenska Handelsbankenilla ei ole ollut oikeutta korottaa Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin kuntayhtymän, Lappeenrannan seudun opiskelija-asuntosäätiön ja eräiden muiden kunnallisten toimijoiden lainojen marginaalia yksipuolisella ilmoituksella vuosina 2009–2010. Luotonsaajat olivat nostaneet pankkia vastaan yhteisen kanteen vuonna 2011.

3. Korkein oikeus kumosi Helsingin hovioikeuden vuonna 2013 antaman tuomion, jolla kuntayhtymän ja sen myötäpuolten pankkia vastaan ajama kanne oli hylätty, ja vahvisti, että pankki on velvollinen palauttamaan perusteetta saamansa summat korkoineen. Hovioikeus oli ratkaissut asian jostossa, jonka puheenjohtajana toimi presidentti Mikko Könkkölä. Myös Helsingin käräjäoikeus oli vuonna 2012 hylännyt kanteen.

KKO 2016:10

4. Kuntayhtymä, säätiö ja sen myötäpuolet olivat nostaneet vuosina 1998–2007 Handelsbankenilta lainoja, joiden yhteismäärä oli noin 120 miljoonaa euroa. Lainojen korko koostui vaihtuvasta viitekorosta ja sopimuksen mukaisesta marginaalista. Luotonsaajien kaikkiin luottojen velkakirjoihin oli  liitetty pankin yleiset yritys- ja yhteisöluottojen sopimusehdot. Ehtojen 5. kohta koski pankin oikeutta korottaa velasta perittävää marginaalia: "Pankilla on oikeus korottaa velasta perittävää marginaalia, jos se on perusteltua pankin lisääntyneiden varainhankinnan kustannusten tai muiden lisääntyneiden kustannusten takia, joita pankki ei kohtuudella voinut ennakoida velkakirjaa allekirjoitettaessa, kuitenkin enintään viisi (5) prosenttiyksikköä laina-aikana".

5. Vuonna 2009, jolloin ko. lainojen yhteismäärä oli runsaat 46 miljoonaa euroa, pankki ilmoitti korottavansa korkomarginaalia 0,45–0,60 prosenttiyksiköllä. Pankki vetosi korotuksen perusteena yleisiin sopimusehtoihinsa ja katsoi, että sen varainhankinnan kustannukset olivat kansainvälisen finanssikriisin seurauksena nousseet sopimusehdon tarkoittamalla tavalla. Kuntayhtymä ja sen myötäpuolet katsoivat, ettei pankilla ollut oikeutta mainittuihin korotuksiin.

6. Korkein oikeus totesi, että pankilla oli asiassa todistustaakka eli sen oli osoitettava, että korotukselle oli ollut sopimusehdoissa tarkoitetut edellytykset. Pankin oli siten näytettävä, että sen edellä mainitussa sopimusehdossa tarkoitetut varainhankinnan kustannukset olivat lisääntyneet lainojen nostoajankohdasta 1999-2007 lukien marginaalin korotusajankohtaan vuodenvaihteeseen 2009 ja 2010 mennessä ja että kustannusten nousu oli ollut merkittävää ja luonteeltaan pysyvää.

7. Korkein oikeus on ruotinut mainittua kysymystä perusteluissaan hyvin seikkaperäisesti, suorastaan "juurta jaksaen". Perusteluissa todetaan, että sopimusehdoissa varainhankinnan kustannuksilla on tarkoitettu kaikkia pankin antolainaustoiminnan varainhankinnan kustannuksiin vaikuttavia eriä, ei siis vain vaihtuvakorkoisen antolainauksen kustannuksia ja niihin vaikuttavia seikkoja, kuten hovioikeuden tuomiossa oli katsottu. Marginaalin korotuksen tuli olla perusteltua näiden kustannusten nousun johdosta. Korkein oikeus totesi pankin esittäneen näyttöä etupäässä vaihtuvakorkoisen antolainaustoiminnan viitekorkoon suhteutetuista kustannuksista. Pankin selvitys antoi vain osittaisen kuvan pankin kokonaiskustannusten kehityksestä, mutta se ei ollut esittänyt "riittävää selvitystä" todistelun kohteena olevasta teemasta. Korkein oikeus katsoi jääneen näyttämättä, että pankin varainhankinnan kustannukset olisivat lisääntyneet ehdon tarkoittamalla tavalla ja että pankilla olisi ollut oikeus yksipuolisesti korottaa lainojen marginaalia.

8. Jutussa on ollut useita kantajia, jotka nostivat pankkia vastaan yhteisen vahvistuskanteen. Tämä on ymmärrettävää, sillä kantajien kesken on vallinnut "prosessinyhteys", jossa kaikkien vaatimukset ovat nojautuneet samaan perusteeseen ja kohdistuneet samaa pankkia vastaan. Ryhmäkanteesta, jossa kannetta ajetaan ryhmän jäsenten puolesta, tapauksessa ei ole kyse. Vuodelta 2007 peräisin oleva ryhmäkannelaki on mm. sikäli omituinen, että se tuntee ja sallii vain kuluttaja-asiamiehen kuluttajien puolesta ajaman ryhmäkanteen. Ryhmäkannelaki onkin jäänyt täysin kuolleeksi kirjaimeksi, sillä Suomessa ei ole nostettu vielä yhtään ryhmäkannetta; oikea "tyhmäkannelaki" siis.

9. Tapauksessa oli kyse sopimuksen tulkinnasta, todistustaakan jaosta ja näytön riittävyyden arvioinnista. Ratkaisu romuttaa osaltaan jopa eräiden professorien usein esittämän väitteen, jonka mukaan korkein oikeus ei muka tutkisi lainkaan näyttökysymyksiä; kyllä niitä tutkitaan varsin usein. Korkein oikeus on toimittanut asiassa suullisen käsittelyn, jossa on kuultu useita todistajia. Korkein oikeus ei ole perusteluissaan nojautunut kirjoitettuun lakiin tai lakien esitöihin, mikä on poikkeuksellista. Sopimuksen tulkinnassa on vedottu oikeuslähteenä (normina) "sopimusoikeudellisiin tulkintaperiaatteisiin" (esim. kappale 34) kertomatta, mistä nämä nämä periaatteet on saatu tai ilmenevät. Kun mainittuja periaatteita on kehitelty etenkin oikeuskirjallisuudessa, olisi perustelujen informaatioarvo tietenkin nousut, jos niissä olisi viitattu sopimusoikeudelliseen kirjallisuuteen. Näin tehdään vastaavanlaisessa tapauksessa aika usein Ruotsin ja Norjan ylimpien oikeusasteiden perusteluissa. Suomen korkeimmassa oikeudessa oikeuskirjallisuuden merkitystä oikeuslähteenä sen sijaan vähätellään ja siihen viittaamiseen suhtaudutaan yleensä torjuvasti. 

10. Perusteluissa viitataan asiassa todistajana kuullun rahoituksen professorin ym. tutkimukseen "Pohjoismaisten pankkien varainhankinnan kustannukset: Svenska Handelsbanken esimerkkitapauksena". Ko. tutkimus ei ole kuitenkaan oikeuslähde, sillä siinä ei ole käsitelty juridiikkaa tai sopimuksen tulkintaa, vaan lähinnä todiste, jolla selvitettiin pankkien ja erityisesti vastaajapankin varainhankinnan kustannuskehitykseen vaikuttaneita seikkoja.  

11. Kuten jo edellä mainitsin, KKO:n perustelut ovat varsin seikkaperäiset. Tämä on sinänsä hyvä asia, sillä tällä tavalla laaditut perustelut täyttävät  laissa (OK 24:4) ilmaistun vaatimuksen tuomarin oikeudellisen päättelyn ilmoittamisesta. Toisaalta voidaan kysyä, olisiko vähempikin perustelemisinto riittänyt. KKO:n perustelut tuntuvat junnaavan useissa kohdin paikoillaan, samaan asiaan ja sen "jankkaamiseen"  palataan yhä uudelleen ja uudelleen jne. Pro et contra -metodin mukaisiksi perusteluja tuskin voidaan sanoa, sillä perusteluissa on keskitytty lähinnä vain lopputulosta tukevien perustelujen esittämiseen ja painottamiseen, contra -perustelut ovat jääneet paljon vähemmälle huomiolle. Olen melko varma, että Ruotsin korkein oikeus olisi selvinnyt asiasta paljon lyhyemmillä perusteluilla ilman että perustelujen ymmärrettävyys tai painoarvo olisi mitenkään kärsinyt; perustelujen luettavuus ja ymmärrettävyys olisi päin vastoin lisääntynyt.

12. Tältä osin voidaan viitata esim. Ruotsin korkeimman oikeuden (HD) viime vuonna sopimuksen tulkinnasta antamaan ennakkopäätökseen, jossa on 18 kappaletta perusteluja; Suomen KKO ratkaisussa perustelukukohtia on 59.

HD:n tuomio 6.11.2015 T 980-14

13. Mitä KKO:n ratkaisusta seuraa tai voisi seurata?  Korkeimmassa oikeudessa on parhaillaan vireillä samanlainen kanne, jota on ajettu Nordeaa vastaan. Myös siinä kantajina olevat kunnat ovat riitauttaneet pankin yksipuolisesti tekemät lainamarginaalien korotukset. Ko. jutussa valituslupaa on pydetty jo vuonna 2014, mutta kantajien asiamiehen mukaan KKO:sta ei ole kuulunut vielä mitään. Nyt ratkaistun jutun käsittely kesti KKO:ssa lähes kolme vuotta, joten vanha sanonta, jonka mukaan "oikeuden myllyt jauhavat hitaasti", näyttää pitävän edelleen paikkansa. 

14. Korkeimman oikeuden antama tuomio koskee julkisyhteisöjen ja yritysten lainoitusta, joten siitä ei voida tehdä suoranaisia johtopäätöksiä tapauksissa, joissa on kysymys asuntolainojen tai kulutusluottojen korkomarginaalien korotuksista. Pankit tutkinevat ratkaisua kuitenkin tarkasti, sillä varmaa on, että myös yksityishenkilöt tulisivat vetoamaan KKO:n päätökseen, jos heidän korkomarginaalejaan aiotaan nostaa.

929. KKO 2015:24. Kuluttajakaupan purku, todistelu

1. Ennakkopäätöksessä KKO 2015:24 selostetussa tapauksessa on kysymys irtaimen tavaran kuluttajankaupasta eli kaupasta, jossa myyjänä on elinkeinonharjoittaja ja ostajana kuluttaja. Tällaiseen kauppaan sovelletaan kuluttajansuojalain (KSL), ei kauppalain säännöksiä. Ratkaisussa on kysymys lähinnä näytön riittävyydestä ja todistustaakasta.

KKO 2015:24

2. A  oli ostanut yhtiö B:ltä verkkokaupasta ilma-vesilämpöpumpun ja energiavaraajan omakotitalonsa lämmitysjärjestelmäksi. Järjestelmän tuote-esitteessä oli annettu tietoja laitteen soveltuvuudesta päälämmönlähteeksi erilaisiin rakennuksiin. Ennen tilauksen tekemistä A oli sähköpostitse ilmoittanut B:lle tiedot talonsa pinta-alasta, lattialämmityksestä ja vedenkulutuksesta, minkä jälkeen B oli suositellut A:lle tämän valitsemaa laitetta.

3. A vaati kanteessaan kaupan purkamista, koska laite ei ilman varajärjestelmäksi asennettua sähkövastusta riittänyt kaikissa olosuhteissa lämmittämään rakennusta ja käyttövettä tuote-esitteessä ilmoitetulla tavalla. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen, koska A ei ollut esittänyt riittävää näyttöä laitteen toimattomuudesta eikä vähäistä suuremman virheen olemassaolosta. Turun hovioikeus, jonne A valitti, sen sijaan hyväksyi A:n purkuvaatimuksen.

5. Korkein oikeus myönsi B:lle valitusluvan, tutki valituksen ja vahvisti hovioikeuden ratkaisun kaupan purun osalta. Korkein oikeus katsoi, että lämmitysjärjestelmä ei ole olennaisilta osin vastannut niitä tietoja, joita B oli ennen kaupantekoa antanut. Laitteistossa oli siten ollut KSL 5 luvun 13 §:ssä tarkoitettu virhe, jota ei voitu pitää vähäisenä.

6. Ratkaisun oikeellisuutta ei ole syytä epäillä, mutta todistusharkinnan osalta tuomion peusteluissa on hieman toivomisen varaa. Perusteluissa tosin selostetaan yksityiskohtaisesti laitteen virheestä esitettyä näyttöä (7-11) ja myös arvioidaan sitä (kohdat 12-19). Kun ratkaisu on julkaistu ennakkopäätöksenä eli oikeusohjeeksi muissa samanlaisissa tapauksissa, olisi odottanut, että tuomion perusteluissa olisi otettu yleisellä tasolla kantaa näytön riittävyyttä (näyttökynnystä) samoin kuin todistustaakan jakautumista koskeviin kysymyksiin kuluttajankaupan purkuasioissa 

7. Näin ei ole tapahtunut, vaan korkein oikeus toteaan vasta todistusharkintaa koskevassa johtopäätöksessään (kohta 22) lakonisesti, että A:n oli katsottava esittäneen riittävän selvityksen siitä, ettei hänen ostamansa laitteisto vastannut  olennaisilta osin sitä, mitä yhtiö oli tuote-esitteessään luvannut. Yhtiö B puolestaan ei ollut perustelujen mukaan esittänyt kanteen kiistämiseksi esittämiensä väitteiden - esimerkiksi laitteiston asennusvirheistä - tueksi "mitään näyttöä".

8. Todistustaakka tavaran virheestä on ostajalla, mutta näyttökynnys on ko. tapauksessa, perusteluja mainitsematta, asetettu varsin matalalle. Kantajalta ei ole edellytetty esimerkiksi päivittäisiin lämpötilamittauksiin perustuvaa selvitystä lämmitysjärjestelmän tuottamasta lämmöstä. Kantajan näyttö perustuu lähinnä vain hänen ja hänen talonsa peruskorjaukseen osallistuneen C:n kertomuksiin. 

9. Ratkaisun perusteluissa olisi voitu mainita, miten vahvaa näyttöä laitteen virheestä pidetään riittävänä silloin, kun kaupan purkua koskeva vaatimus ei perustu KSL:n vaan kauppalain säännöksiin, sekä selostaa, miksi kuluttajankauppa voidaan purkaa vähäisemmän näytön perusteella. Ratkaisun perusteluissa ei ole viitattu KSL:n esitöihin. Tämä on sangen harvinaista, sillä yleensä korkein oikeus tukeutuu perusteluissaan aina vahvasti nimenomaan sovellettavaa lakia koskevaan hallituksen esitykseen ja muihin lainvalmistelutöihin. Se, ettei perusteluissa mainita mitään oikeuskirjallisuuden kannanotoista, ei sitä vastoin ole lainkaan epätavallista, sillä kuten tiedämme, oikeuskirjallisuuteen viitataan korkeimman oikeuden ratkaisuissa äärimmäisen harvoin. 

10. Ruotsin korkein oikeus perustelee ratkaisujaan hieman toisenlaisella metodilla ja minusta yleensä myös paremmin kuin Suomen korkein oikeus. Högsta domstolen antoi 13.6.2013 kuluttajakaupan purkua koskevan ennakkopäätöksen hieman samanlaisessa tapauksessa, jollaisesta myös ratkaisussa KKO 2015:24 selostetussa tapauksessa on kysymys. Myös ruotsalaisessa tapauksessa nousi esiin näyttökynnystä ja todistustaakkaa koskevia kysymyksiä.

http://www.hogstadomstolen.se/Domstolar/hogstadomstolen/Avgoranden/2013/2013-06-13%20T%201030-12%20Dom.pdf


11. HD:n ratkaisussa selostetaan tapahtumatietojen jälkeen kuluttajakauppalain tapaukseen sovellettavia säännöksiä, jolloin perusteluissa viitataan lyhyesti myös lain estiöihin ja oikeuskirjallisuuteen (kohta 6), Tämän jälkeen perusteluissa pohditaan kahta todistustaakkakysymystä, jolloin myös viitataan mm. todistustaakkaa koskevaan oikeuskirjallisuuteen (kohdat 10 ja 21). Vasta tämän jälkeen perusteluissa siirrytään käsittelemään mainittujen "yleisten oppien" soveltamista esillä olevaan konkreettiseen tapaukseen (kohdat 25-29). 

12. Suomen korkein oikeus on käyttänyt ratkaisussaan näytön selostamiseen ja arviointiin yhteensä 14 perustelukappaletta, kun taas Ruotsin korkein oikeus selviytyy kyseistä osiosta viidellä kappaleella. Tärkeintä kuitenkin on, että Ruotsin korkein oikeus pohtii tapaukseen soveltuvia yleisiä oppeja eli näyttökynnystä ja todistustaakkaa koskevia kysymyksiä 14 perustelukappaleen verran, kun taas Suomen korkein oikeus ohittaa nämä kysymykset kokonaan. Minusta ruotsalaisen ratkaisun prejudikaattiarvo on perustelutavan erilaisuudesta johtuen oikeuskäytännön ohjaamisen kannalta kotimaista ratkaisua suurempi.

13. Eri maiden oikeuskulttuureissa ja ylimpien tuomioistuinten perustelutavoissa voi siten olla merkittäviä eroja. Yksi ehkä sinänsä vähäinen oikeuskultturia koskeva ero Suomen ja Ruotsin korkeimpien oikeuksien, samoin kuin hovioikeuksien, välillä on siinä, että Ruotsin korkeimman oikeuden ennakkopäätöksissä ilmoitetaan, kuka ratkaisukokoonpanossa mukana olleista jäsenistä on toiminut asiassa referenttinä (alustajana, tapauksen selostajana), joka lausuu päätösneuvottelussa mielipiteensä ensimmäisenä. Suomen korkein oikeus ei sitä vastoin ilmoita, kuka sen jäsenistä on toiminut referenttinä, eivätkä suomalaiset hovioikeudet  puolestaan ilmoita tarkastavan jäsenen tai valmistelusta vastaavan jäsenen (VVJ) nimeä.

14. Edellä mainitussa HD:n ratkaisemassa jutussa referenttinä oli oikeusneuvos Johnny Herre, joka toimi ennen tuomariksi siirtymistään kauppaoikeuden professorina. (Ilmankos Herre on perustelujen kohdassa 7 viitannut omaan kuluttajankauppalakia koskevaan kommentaarikirjaansa.) Suomalaisissa ylioikeuksissa asian valmistelu ja päätöksenteko on esittelijävetoisempaa kuin Ruotsissa. Tapauksen KKO 2015:24 esitteli korkeimmassa oikeudessa esittelijäneuvos, OTT Juha Mäkelä, joka on väitellyt sopimusoikeudesta. 

894. KHO 2014:164. Vastuu pysäköintivirhemaksusta

1. Korkein hallinto-oikeus (KHO) antoi eilen pysäköintivirhemaksua käsittelevän ennakkopäätöksen (KKO 2014:164). Ratkaisu koskee ajoneuvon omistajan näyttövelvollisuutta, kun hän väittää, ettei ole itse pysäköinyt ajoneuvoa väärin. 

2. Järvenpään pysäköinninvalvoja oli määrännyt A:lle pysäköintivirhemaksun tämän omistaman auton oltua pysäköitynä ilman lupaa pysäköintipaikalla, jolle sai pysäköidä ainoastaan luvan perusteella. A valitti päätöksestä hallinto-oikeuteen ja ilmoitti, että  ko. autoa käytti myös hänen kolmesta henkilöstä koostuva lähipiirinsä, johon kuuluvat henkilöt eivät asuneet samassa osoitteessa hänen kanssaan, eikä hän tiennyt, kenen käytössä auto oli ollut silloin, kun se  28.1.2013 oli pysäköity mainitulle alueelle. A esitti valituksessaan selvitystä myös siitä, että hän oli työpaikallaan Helsingissä ajankohtana (23.1.-13  klo 9.07), jona pysäköinninvalvoja oli todennut pysäköintivirheen.

3. Helsingin hallinto-oikeus käsitteli A:n valituksen yhden tuomarin kokoonpanossa. Ratkaisun mukaan A oli esittämällään työpaikkansa kulunvalvontaraportilla selvittänyt, että hän oli ollut 28.1.-13 kello 8.18 ja kello 10.15 työpaikallaan Helsingissä. Hallinto-oikeus katsoi A:n näin saattaneen todennäköiseksi, ettei hän ollut tehnyt tuona päivänä kello 9.07 todettua  pysäköintivirhettä Järvenpäässä. A ei siten ollut auton omistajana vastuussa saamastaan pysäköintivirhemaksusta. 

4. Pysäköinninvalvoja valitti hallinto-oikeuden päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen ja vaati hallinto-oikeuden päätöksen kumoamista.

5. Korkein hallinto-oikeus hyväksyi valituksen ja kumosi hallinto-oikeuden päätöksen, jolloin pysäköinninvalvojan päätös jäi voimaan. KHO:n päätöksessä selostetaan tarkasti kysymykseen tulevia säännöksiä, pysäköinninvalvonnasta annettua lakia koskevan hallituksen esityksen (HE 223/2010 vp) asianomaista kohtaa sekä perustuslakivaliokunnan lakiesityksen johdosta antamaa lausuntoa (PeVL 57/2010 vp).

KHO 2014:164

6. Pysäköintivirhemaksusta vastaa lain mukaan ensisijaisesti pysäköintivirheen tehnyt ajoneuvon kuljettaja (9.1 §). Pysäköintivirheestä vastaa myös ajoneuvon rekisteriin merkitty omistaja tai haltija. Tämä on kuitenkin vastuusta vapaa, jos hän saattaa todennäköiseksi, että hän ei ole tehnyt pysäköintivirhettä tai että pysäköinvirhemaksun määräämiselle ei ollut edellytyksiä (9.2 §).

7. Ko. tapauksessa virhemaksua ei ollut määrätty tietyn pysäköintiajan ylittämisestä, vaan pysäköintipaikan luvattomasta käyttämisestä. Asiassa ei ollut esitetty selvitystä siitä, milloin auto oli pysäköity ko. paikalle. Näin ollen se, että A oli pysäköintivirheen tultua todetuksi ollut toisella paikkakunnalla, ei osoittanut, että hän ei ollut ollut pysäköintivirheen tekijänä. Myöskään A:n viittaus  hänen lähipiirillään olleeseen auton käyttöoikeuteen ei riittänyt saattamaan todennäköiseksi, että A ei olisi tehnyt pysäköintivirhettä. KHO:n mukaan A:n esittämät seikat eivät erikseen tai yhdessäkään olleet sellaisia, että niiden perusteella olisi voitu pitää todennäköisenä, että A auton omistajana ei ole tehnyt ko. pysäköintivirhettä.

8. Pysäköintivirhemaksu ei ole sakko tai parkkisakko, vaikka esimerkiksi KHO:n päätöksestä kertoneen Helsingin Sanomien uutisjutun otsikossa eilen niin mainittiin, vaan hallinnollinen seuraamus. Perustuslakivaliokunnan kannan mukaisesti auton omistajalle voidaan kuitenkin asettaa todistustaakka siitä, että hän ei ole tehnyt pysäköintivirhettä. Todennäköisyysnäyttö ko. seikasta riittää. Todistustaakkaa  pysäköintivirheen tekijästä ei voida asettaa pysäköinninvalvojalle, koska  pysäköintivirhemaksun määräämismenettely on massaluonteista ja ko. valvonnalle on tyypillistä, ettei ajoneuvon pysäköinyttä henkilöä tavata "itse teosta" tai hänen henkilöllisyyttään ole muutoinkaan mahdollista kohtuullisin keinoin selvittää.

9. KHO:n ratkaisu, jonka mukaan A ei ollut esittänyt vaadittavaa näyttöä, on epäilyksittä oikea. Auton omistajan asiana olisi selvittää väitettyyn lähipiirinsä kuuluvien henkilöiden kanssa, kuka heistä heistä oli autoa kuljettanut ja  pysäköinyt sen väärin, jos omistaja ei itse ollut sanottua virhettä tehnyt. Tämä on yleensä helppo selvittää. Ko. tapauksessa omistaja ei ollut esittänyt todennäköistä selvitystä asiasta. Ainostaan väite, jonka mukaan myös omistajan lähipiirillä oli oikeus käyttää autoa, ei riitä poistamaan omistajan pysäköintivirhemaksua koskevaa vastuuta.

10. Miten olisi arvioitava tapausta, jossa auto on pysäköity luvatta yksityisen omistamalle maalle ja auton omistaja saa pysäköinninvalvontaa harjoittavalta parkkiyhtiöltä valvontamaksukehotuksen? Kuluttajariitalautakunnan 6.10.2011 antaman suositúksen mukaan parkkiyhtiöllä on todistustaakka, jos ajoneuvon rekisteriin merkitty omistaja tai haltija kiistää kuljettaneensa autoa ja pysäköineensä sen ko. alueelle. Lautakunnan päätöksessä on nojauduttu, minusta liian yksioikoisesti ja todistustaakan jakoa koskevat reaaliset näkökohdat kokonaan sivuuttaen, yleiseen sopimusoikeudelliseen todistustaakkanormiin, jonka mukaan velkojan on näytettävä toteen saatavansa peruste. Tällä perusteella parkkiyhtiön olisi siis näytettävä, että vastoin omistajan tai haltijan kiistämistä hän olisi pysäköinyt auton ja näin sopimuksin sitoutunut maksamaan valvontamaksun.

11. Olen kritisoinut lautakunnan kyseistä suositusta blogijutussa nro 489/6.10.2011. Katso myös kirjoitustani "Todistustaakkaoppia parkkimaksuasioissa", blogi nro 316/15.9.2010. Viittaan tässä mainituissa kirjoituksissa esittämiini perusteluihin. Kuten pysäköintivirhemaksusta, ajoneuvon rekisteriin merkitty omistaja tai haltija on vastuussa myös yksityisoikeudellisesta valvontamaksusta. Omistajan tai haltijan on vastuusta vapautuakseen esitettävä selvitys, josta voidaan todennäköisin syin päätellä, että hän ei ole pysäköinyt ajoneuvoa tai että valvontamaksun perimiselle ei ole edellytyksiä. Myös yksityiselle pysäköinninvalvonnalle ja siihen perustuvalle valvontamaksun määräämiselle tai vaatimiselle on ominaista massaluonteisuus ja asian summaarinen selvittely. Pysäköinninvalvonnalle, julkiselle tai yksityiselle, on tyypillistä, ettei ajoneuvon pysäköinyttä henkilöä tavata eikä hänen henkilöllisyyttään ole mahdollista muullakaan tavalla kohtuullisin ponnistuksin selvittää. Ajoneuvon omistajan tai haltijan on sitä vastoin helppo näyttää, kenen käyttöön hän on ajoneuvonsa luovuttanut ja ettei hän siis ole tehnyt pysäköintivirhettä itse.

805. Käräjäoikeus nolon huijauksen kohteena

Puhutaan mitä puhutaan, mutta onhan meillä vielä koko joukko lahjomattomiakin poliiseja...

1. Turun suunnasta kuuluu jälleen kummia, sieltähän niitä outoja juttuja usein putkahtaa päivänvaloon. Nyt tapahtui niin, että oikeutta eli tarkemmin sanottuna Turussa istuvaa Varsinais-Suomen käräjäoikeutta huijattiin varsin ikävällä ja nololla tavalla. Olisiko huijaus ollut vältettävissä, jos syyttäjä ja tuomari - käräjäoikeus toimi yhden tuomarin kokoonopanossa - olisivat olleet valppaampia? Pohtikaamme hieman tätä kysymystä.

2. Turun Sanomissa kerrottiin eilen, että Turun, oikeastaan siis Varsinais-Suomen, käräjäoikeus teki marraskuun alussa erittäin harvinaisen päätöksen, kun se kumosi peltipoliisin antaman eli virallisesti ilmaistuna nopeusvalvontakameran kuvan perusteella määrätyn rikesakon. Käräjäoikeus katsoi, ettei syyttäjä ollut esittänyt riittävää näyttöä kyseisen kameran toimintakunnosta. Käräjäoikeuden päätöksestä ei saa valittaa. Turun Sanomien uutisjuttu löytyy tästä.

3. Kuten TS mainitsee, käräjäoikeuden ratkaisu oli todennäköisesti ainoalaatuinen Suomessa.  Näin kertoo poliisihallituksen poliisitarkastaja Heikki Ihalainen. Hän vetoaa eduskunnan oikeusasiamiehen kannanottoon, jonka mukaan peltipoliisin mittauslaitteet ovat luotettavia.

4. Poliisi antoi ko. tapauksessa rikesakon turkulaiselle ammattikuljettajalle, joka valvontakameran mukaan ajoi lievää ylinopeutta toukokuussa Loimaalla. Autoilija vastusti rikesakkoa, joten syyttäjä vei asian normaalina rikosjuttuna käräjille. Autoilija vetosi oikeudessa autonsa GPS-tietoihin. Niiden mukaan hän ajoi 82 kilometriä tunnissa eikä 91 kilometriä tunnissa, kuten rikesakkovaatimuksessa on mainittu. Poliisi oli määrännyt hänelle 70 euron rikesakon 11 kilometrin ylinopeudesta 80 km/t rajoitusalueella.

5. Rikesakkoasiat käsitellään oikeudessa normaalien rikosprosessuaalisten säännösten mukaisesti, eli todistustaakka syyllisyydestä on myös näissä asioissa syyttäjällä. Vastaajan ei tarvitse myötävaikuttaa asian selvittämiseen eikä hänellä ole totuusvelvollisuutta.

6. Käräjäoikeuden puheenjohtajana toimi käräjätuomari Pekka Määttä. Hän on kokenut tuomari, joka väitteli kuukausi pari sitten Turun yliopistossa oikeustieteen tohtoriksi tuomarin (muodollista) prosessinjohtoa koskevalla tutkimuksellaan, jonka nimenä on "Rikosasian joutuisa käsittely, perusoikeus ja tuomarin velvollisuus". Määtän tutkimuksessa pohditaan siis sitä, miten oikeuskäynnin joutuisuutta voitaisiin tehostaa ja mikä on tuomarin panos tähän tavoitteeseen pääsemiseksi. Mainittakoon, että toimin Määtän väitöstutkimuksen toisena esitarkastajana.

7. Miksi käräjäoikeus - käytännössä siis tuomari Pekka Määttä - hylkäsi syyttäjän rangaistusvaatimuksen? En ole nähnyt käräjäoikeuden ratkaisua, mutta Turun Sanomille Määttä perustelee ratkaisuaan näin:

- Normaalisti syyttäjä esittää poliisin selvityksen, että laitteen kunto on asianmukaisesti tarkastettu. Nyt niin ei tapahtunut. Jäi epäily, joten syyte oli hylättävä.

8. Mihin epäily syytetyn syyllisyydestä (tai syyttömyydestä) sitten perustui? Ilmeisesti vain vastaajan väitteeseen siitä, että hänen autossaan oli gps-laite, josta hän oli käyttämänsä ajonopeuden todennut.

9. Syyttäjä puolestaan ilmoitti oikeudessa, ettei kameran luotettavuutta tarvitsisi erikseen perustella, vaan kameran kuva riittää. Näillä varsin laihoilla "eväillä" tapaus jäi oikeuden päätettäväksi ja oikeus siis hylkäsi syytteen, koska asiassa jäi varteenotettava epäily vastaajan syyllisyydestä.

10. Onnellinen vastaaja mainitsi jo eilen Turun Sanomien uutisjutussa, ettei hän ollut itsekään varma, ajoiko hän ylinopeutta vai ei. Hän oli kertomansa mukaan vain lähtenyt kokeilemaan niin sanotusti kepillä jäätä ja yllättyneensä, että oikeus kallistui hänen puolelleen.  

11. Tänään sitten saatiin uutta tietoa tapauksessa. Iltalehdelle antamassaan haastattelussa autoilija oikein ylvästelee "kepposellaan" ja sanoo, että "totta kai olin ajanut ylinopeutta". Katso IL:n uutisjuttua tästä.

12. Todellisuudessa autoiijalla ei ollut ollut autossaan mitään gps-laitetta, vaikka hän oli oikeudessa niin väittänyt. Hän oli siis puijannut oikeutta ja väittänyt, että peltipoliisin kameralaite olisi ollut jollakin tavalla viallinen. Tähän vastaajan virittämään lankaan tuomari oli sitten mennyt ja todennut perusteluissaan, että poliisin kameran kalibrointivirhettä ei ole voitu sulkea täysin pois. Autolija (ylvästellen) "Käsittääkseni tämä on ensimmäinen kerta, kun joku on saanut kumottua peltipoliisilta tulleen rikesakon"!

13. Miten nyt suu pannaan, arvoisa käräjäoikeus? Nolo tapaus, mutta olisiko se voitu jotenkin estää? Käräjäoikeuden rikesakkoasiassa antamasta päätöksestä ei saa valittaa hovioikeuteen, tilannetta koskee siis melko harvinainen valituskielto. Tuomion purkamisen edellytyksiä ei ole tapauksessa myöskään olemassa eikä asiassa voida antaa uutta rikesakkoa.

14. Kuten jo sanottu, vastaajalla ei ole todistustaakkaa eikä totuusvelvollisuutta, koska kysymyksessä on rikosasia (itsekriminointisuoja). Vastaaja ei ollut syyllistynyt perättömällä väitteellään viranomaisen erehdyttämiseen tms. rikolliseen tekoon. 

15. Syyttäjän olisi pitänyt näyttää syyte toteen eikä tyytyä ainoastaan toteamaan, että "peltipoliisi on aina oikeasssa" tai jotakin muuta vastaavaa. Autoilijan väitehän oli syyttäjän tiedossa jo ennen oikeuden istuntoa, joten syyttäjällä oli ollut mahdollisuus ja tilaisuus esittää näyttöä eli asianmukaista asiantuntijaselvitystä ko. laitteista ja niiden toimintakunnosta, jolla autoilijan väite olisi voitu saada kumotuksi. Aivan ensimmäiseksi olisi tietenkin tullut tarkistaa, oliko vastaajan autossa todella jokin gps-laite ja oliko se toimintakunnossa! Tätä syyttäjä ei ollut välittänyt tehdä eikä hankkia asiantuntijaselvitystä, vaan marssi oikeuteen pelkän vastaväitteen varassa. Aika outoa!

16. Olisiko käräjäoikeus eli tuomari voinut prosessinjohtonsa avulla selvityttää asiaa perusteellisemmin? Pääperiaatteena kyllä on, että tuomarin ei pitäisi puuttua asian selvittämiseen, jos selvitys koituisi ilmeisesti syytetyn/vastaajan vahingoksi eli johtaisi siihen, että syyte tai rangaistusvaatimus, joka olisi muuten hylättävä puutteellisen näytön takia, voitaisiin lisäselvityksen perusteella hyväksyä. 

17. Toisaalta tuomarin pitää ottaa huomioon myös käytännön elämän realiteetit eikä perustaa menettelyään tai ratkaisujaan yksinomaan "hienojen" periaatteiden varaan. Vaikka syytetyllä ei ole todistustaakkaa, hänellä on kuitenkin selitystaakka, eli hänen on aiheellista perustella väitteitään. Tässä tapauksessa näin on tapahtunut eli autoilija on esittänyt selityksen vetoamalla siihen, mitä lukemia autossa ollut gps-laite oli näyttänyt ajonopeudeksi.

18. Mitä tuomarin olisi tässä tilanteessa pitänyt tehdä, jos syyttäjällä ei ole ollut esittää mitään selvitystä, vaan tämä on vain väittänyt, että peltipoliisi ei voi erehtyä? Itse en olisi tuomarina jättänyt asiaa tähän eli puutteellisen selvityksen varaan, vaan olisi todennäköisesti pyytänyt syyttäjää harkitsemaan, olisiko hänellä mahdollisuutta hankkia asiantuntevaa lisäselvitystä - kirjallista tai henkilötodistelua - ko. kameralaitteiden toimivuudesta yms. seikoista. Tuomarin samoin kuin syyttäjän on pitänyt tietää, että peltipoliisin kameralaitteet ovat osoittautuneet käytännössä varsin luotettaviksi eikä niiden perusteella annettuja rikesakkoja ole aiemmin valtakunnassa jouduttu kumoamaan laitteiden epäluotettavuuden takia. Jos nyt väitettiin muuta, asia olisi kannattanut ehdottomasti selvittää tarkemmin. Jos autolijan väite menisi sellaisenaan läpi, tulisivat vastaavanlaiset väitteet lisääntymään roimasti. 

19. Tuomarin olisi pitänyt ottaa huomioon, että vaikka hänen mainitulla tavalla menetellessään voitiin kenties väittää "auttavan" syyttäjää asian selvittämisessä - minusta prosessinjohdosta ei ko. tapauksessa olisi ollut kysymys toisen osapuolen auttamisesta tai tuomarin puolueettomuuden vaarantumisesta - kyse oli toisaalta sikäli hyvin harvinaisesta tapauksesta, että käräjäoikeuden päätöksestä ei saa valittaa hovioikeuteen. Asia ja totuuden selvittäminen oli ko. tilanteessa siis yksinomaan käräjäoikeusprosessin varassa. Tuomari olisi siis voinut lykätä asian käsittelyä ja varata syyttäjälle tilaisuuden esittää jutussa lisäselvitystä - oletan, että tuomarin edellä mainitun asiaan puuttumisen jälkeen syyttäjä olisi ymmärtänyt pyytää lykkäystä. Tuomari olisi voinut lisäksi pyytää vastaajaa esittämään tarkempaa selvitystä mainitsemastaan gps-laitteesta ja tarkistuttamaan sen toimintakunnon. Vastaajalla on selvitystaakka väitteestään, jos väite vaikuttaa alan yleisen kokemuksen ja käytännön perusteella epäuskottavalta.

20. Näin menetellen asissa olisi voitu päästä oikeaan lopputulokseen, jolloin myös  tuomioistuinlaitoksen kannalta varsin nololta tapaukselta olisi vältytty. Mutta luultavasti tuomari on pitänyt tapauksessa silmällä yksinomaan prosessin joutuisuutta, mistä hän oli hiljattain väitellyt oikeustieteen tohtoriksi. Loimaan peltipoliisitapaus osoittaa kuitenkin konkreettisella ja kouriintuntuvalla tavalla, että prosessissa tulee nopeuden ja joutuisuuden ohella pitää silmällä myös ja ennen kaikkea oikeudenkäynnin varmuutta eli sitä, että asia tulee selvitetyksi riittävän perusteellisesti ja asianmukaisella tavalla. Selvittämisen perusteellisuus ja asianmukaisuus eivät ole ristiriidassa keskenään. Vain tällä edellytyksellä voidaan turvata, että asiassa päästään oikeaan lopputulokseen.

799. Todistustaakasta kunnianloukkausrikoksissa

1. Helsingin käräjäoikeudessa meneillään olevilla ATK:n "kiusaamiskäräjillä", jotka kulminoituvat Hilkka Ahteen ja Timo Rädyn väliseen mutapainiin, koettiin eilen hienoinen yllätys, kun syytteessä oleva Räty väitti Hilkka Ahteen ehdottaneen hänelle seksisuhdetta vuonna 2005. AKT:n entistä puheenjohtajaa Rätyä syytetään jutussa työturvallisuusrikoksista ja pahoinpitelyistä, syytteessä on myös kaksi muuta ATK:n johtohenkilöä.  Syyttäjän ja asianomistajien mukaan Räty kohteli AKT:ssa viestintäpäällikön vakanssilla ollutta Hilkka Ahdetta ja entistä sihteeriään epäasiallisesti.

2. Timo Rädyn mukaan Hilkka Ahde oli ehdottanut hänelle jo melko pian taloon eli ATK:n palvelukseen tultuaan, että "meillä pitäisi olla seksisuhde". Räty väitti Hilkan kertoneen, että hänellä oli aviomiehensä Matin lupa olla seksuaalisessa suhteessa muiden kanssa.  Räty, joka oli kieltäyytnyt moisesta ehdotuksesta,  sanoi kokeneensa tilanteen hyvin ahdistavaksi muun muassa siksi, että ATK oli tukenut Matti Ahteen eduskuntavaalikampanjaa. Räty kertoi, että jo tämän tapahtuman jälkeen hän oli alkanut ottaa Hilkkaan "etäisyyttä".

3. Hilkka Ahde tyrmistyi Rädyn väitettä, joka on hänen mukaansa törkeä vale.  Syyttäjäkin ihmetteli Rädyn väitettä ja kysyi, miksi Räty ei ollut tuonut väitettä esiin jo silloin, kun häntä kuultiin esitutkinnassa. Rädyn mukaan häneltä ei ollut esitutkinnassa edes kysytty asiasta. Räty selitti hurskaasti olleensa siinä uskossa, ettei kaikkia asioita tarvitse lähteä tässä maailmassa penkomaan. 

4. Ahteen avustaja näki Rädyn logiikassa ristiriitaisuuksia. Tällä oli ilmeisesti tarkoitus viitata Rädyn aiempaan kertomukseen, jonka mukaan hänen käyttäytymisessään Hilkka Ahdetta kohtaan ei ollut tapahtunut merkittäviä muutoksia ennen vuotta 2009. Oikeudenkäynnin ensimmäisenä istuntopäivänä Hilkka Ahde oli kysyttäessä kertonut, että Räty ei ollut ahdistellut häntä sekusaalisesti; tätä asiaa kysyi Räydyn avustaja Heikki Lampela. 

5. Myöhemmin eilen tiedotettiin, että Hilkka Ahde on tehnyt rikosilmoituksen, jonka tarkoituksena on selvittää, syyllistyikö Timo Räty sanotulla väitteellään törkeään kunnianloukkausrikokseen. Ahteen mukaan väite on törkeä ottaen huomioon asian saama julkisuus.

6. Mikä nyt "neuvoksi"? No, lehdistö, varsinkin iltapäiväsellainen, on tottunut selvittämään tällaiset pikku oikeudelliset ongelmat ottamalla yhteyttä Itä-Suomen yliopiston Joensuun osastossa työskentelevään rikos- ja prosessioikeuden professori Matti Tolvaseen. Tämä joskus "Joensuun oraakkeliksi" mainittu oikeustietelijä vastailee sangen mielellään median esittämiin oikeudellisia ongelmia koskeviin kysymyksiin. Tällä kertaa asiaa lähti Tolvaselta kyselemään Helsingin Sanomat.

7. Vastaus tuli nytkin kuin apteekin hyllyltä. Hesari kertoi siitä tänään aamupäivällä verkossaan otsikolla "Oikeusprofessori ei usko Hilkka Ahteen rikosilmoituksen johtavan mihinkään". Tolvasen mukaan Hilkka Ahteen tuleva rikosilmoitus Timo Rädyn puheista ei todennäköisesti johda ainakaan langettavaan tuomioon. Rikosilmoitus voi johtaa kyllä poliisitutkintaan mutta ei välttämättä syyteharkintaan saati oikeudenkäyntiin asti, arvioi Tolvanen. "Rädyllä on syytetyn asemansa vuoksi tavallista suurempi vapaus tuoda toisesta ihmisestä epäedullisia asioita ilmi. On olemassa oikeuskäytäntöä, jonka mukaan itseään oikeudessa puolustaessa saa puhua tuhmempia kuin muuten", perusteli Tolvanen.

8. Totta tietenkin on, ettei syytetyllä ole rikosasiassa totuusvelvollisuutta, vaan hän voi vaieta tai kertoa myös ns. muunneltua totuutta. Kunnianloukkaukseen syytetyllä ei ole kuitenkaan itseään puolustaessaan lupa syyllistyä.

9. Matti Tolvasen mukaan mahdollisen oikeusprosessin kannalta on ratkaisevaa, pystyykö syyttäjä osoittamaan Rädyn väitteet perättömiksi. Tällöin syyttäjällä pitäisi olla näyttöä, ettei Hilkka Ahde ehdotellut Timo Rädylle seksisuhdetta vuonna 2005. "Menneisyydessä mahdollisesti loukkaavan väitteen esittäjän velvollisuus oli näyttää väitteensä toteen. Nykyisen lain mukaan näyttötaakka on syyttäjällä. Hänen pitää pystyä näyttämään väite perättömäksi", Tolvanen tykittää. Tolvasen mielestä Timo Rädyn asianajaja Heikki Lampela oli oikeassa medialle eilen antamassaan lausunnossa, että Hilkka Ahteen "kannattaa rauhoittua ja harkita uudemman kerran, onko rikosilmoituksen tekemisessä järkeä".

10. Hilkka Ahteen ilmoitus rikosilmoituksen tekemisestä on toki taktinen veto Timo Rädyn inhottavalta tuntuvan väitteen johdosta - mitä muuta Hilkka Ahde itse asiassa olisi voinut tehdäkään. Voi olla, että ajatus rikosilmoituksen tekemisestä raukeaa, jos Hilkka Ahde voittaa nyt meneillään olevan jutun ja Timo Räty tuomitaan syytteen mukaisesti.

11. Mutta kummalla osapuolella, syyttäjällä vai rikoksesta epäillyllä, mahtaa "ihan oikeesti" olla todistustaakka sanotunlaisesta väitteestä?  Pitääkö syyttäjän tai, jos syytettä lähtee ajamaan vain asianomistaja, tämän näyttää sanotunlainen väite perättömäksi, vai onko kunnianloukkausrikosjutun vastaajan näytettävä, että väite pitää paikkansa? 

12. Syyttömyysolettamaan kuuluu keskeisenä elementtinä syyttäjän todistustaakka (OK 17:1.2). Syyttäjän on näytettävä toteen rangaistavuuden edellytykset, eli positiiivisten edellytysten lisäksi myös negatiiviset rangaistavuuden edellytykset, esimerkiksi se, että henki- tai pahoinpitelyjutussa ei ole ollut  käsillä hätävarjelutilanne. 

13. Tästä pääsäännöstä saattaa kuitenkin olla joitakin poikkeuksia. Vanhastaan on esimerkiksi katsottu, että kunnianloukkauksesta syytetyllä voi olla esitettyjen tosiseikkojen totuuussisältöä koskeva todistustaakka. Tähän viittaa myös professori Matti Tolvanen todetessaan, että "menneisyydessä" mahdollisesti loukkaavan väitteen esittäjällä oli velvollisuus näyttää väitteensä toteaan. Tolvasen mainitsema "menneisyys" ei kuitenkaan ole kovin kaukana takanapäin, sillä vuoteen 2000 asti Suomessa voimassa olleen rikoslain asianomaisen säännöksen mukaan kunnianloukkauksesta syytetyllä oli oikeus ja velvollisuus esittää todennäköisiä syitä herjauksensa tueksi.

14. Nykyisin voimassa olevassa kunnianloukkausta koskevassa rangaistussäännöksessä (RL 24:9) ei ole vastaavaa syytetylle asetettua todistustaakkaa. Mutta toisin kuin Matti Tolvanen antaa ymmärtää, kunnianloukkausrikosta koskevaa todistustaakkaa ei ole ollut vuoden 2000 lainmuutoksen yhteydessä tarkoitus muuttaa ainakaan oleellisesti. 

15. Kunnianloukkausrikossyytteen oikeuskäsittelyssä on minusta edelleen perusteltua lähteä siitä, että syytetty joutuu esittämään näyttöä väitteidensä todenperäisyyden tueksi ennen kuin todistustaakka väitteiden perättömyydestä kääntyy syyttäjälle ja/tai asianomistajalle. Muutoinhan kunniansa menettäneen asianomistajan voi olla täysin mahdotonta osoittaa, että väitteet ovat perättömiä. Negatiivisten seikkojen toteen näyttäminen on yleensäkin vaikeampaa kuin seikan vastakohdan näyttäminen. Riita-asioissa tämä näkökohta on yksi varteenotettava todistustaakan jakoa koskeva koskeva seikka. Kun kunnianloukkausteoissa on kysymys asianosaisten välisestä konfliktista, jossa yleisellä edulla ei ole merkittävää roolia, voidaan todistustaakka kunniaa loukkaavien väitteiden todenperäisyydestä myös tällä perusteella asettaa vastaajalle.

16. Syyttömyysolettama, jonka mukaan jokaista on pidettävä syyttömänä, kunnes syyttäjä (tai asianomistaja) on osoittanut vastaajan syyllisyyden toteen, on tietenkin selkeä pääsääntö. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on kuitenkin joissakin tapauksissa hyväksynyt käännetyn todistustaakan myös rikosasioissa. Kunnianloukkausrikokset ovat sellainen asiaryhmä, jossa käännetyn todistustaakan omaksumiselle voidaan esittää varteenotettavia reaalisia perusteita. Ihmisoikeustuomioistuin on edellyttänyt, että syytetyn todistustaakka pysyy kohtuullisissa puitteissa ja että syytetyn oikeusturvasta huolehditaan riittävästi. Tämä merkitsee sitä, että syytetyn todistustaakalle ei voida asettaa kovin korkeaa näyttökynnystä. Kuitenkin on edellytettävä, että syytetty saattaa väitteensä todenperäisyyden uskottavaksi. Tämän jälkeen todistustaakka väitteen perättömyydestä siirtyy syyttäjälle tai syytettä yksin ajavalle asianomistajalle. Vrt. myös KKO 2010:88. 

17. Väite siitä, että firman tai järjestön palveluksessa oleva naimisissa oleva nainen ehdottaa kohta palvelukseen astuttuaan firman pomolle seksisuhdetta, vaikuttaa yleisen elämänkokemuksen mukaan sen verran epätavalliselta, että todistustaakka olisi myös tällä perustella järkevää asettaa väitteen esittäjälle. Yleisempää lienee päinvastainen tilanne eli se, mainitunlaisen ehdotuksen tekee miesjohtaja naispuoliselle alaiselleen. 

18. Matti Tolvasen esittämä näkemys todistustaakasta on liian kategorinen. Monet näkökohdat perustelevat todistustaakan asettamista väitteen esittäjälle. Lakia sovellettaessa ei voida lähteä yksinomaan teorioista ja pääsäännöistä, vaan huomioon tulee ottaa myös reaaliset näkökohdat ja käytännön tarpeet.

554. Jatkokäsittelyluvasta neljä KKO:n ennakkopäätöstä (KKO 2012:25-28)

1. Muutoksenhaku käräjäoikeudesta hovioikeuteen ja hovioikeusmenettely uudistuivat reilu vuosi sitten eli 1.1.2011, kun muutoksenhakujärjestelmää koskeva oikeudenkäymiskaaren (OK) muutos tuli voimaan.

2. Merkittävä muutos on se, että aikaisempi seulontajärjestelmä on korvattu uudella jatkokäsittelylupajärjestelmällä. Toiseksi hovioikeuden pääkäsittelyn ja todistelun vastaanottamisen edellytykset ovat tiukentuneet aikaisemmasta. Tarkoituksena on ollut karsia pääkäsittelyjen määrää, vaikka nuo määrät ovat olleet meillä selvästi pienempi kuin esimerkiksi Ruotsin hovioikeuksissa. Pääkäsittely toimitetaan nyt lähtökohtaisesti vain asianosaisen vaatimuksesta. Käräjäoikeuden suorittaman näytön arvioinnin riitauttaminen ei enää automaattisesti johda siihen, että suullinen todistelu otettaisiin hovioikeudessa uudelleen vastaan, vaan valituksia voidaan aikaisempaa enemmän ratkaista ilman todistelun uudelleen vastaanottamista.

3. Uudistuksen tavoitteena on, että hovioikeuksien voimavarat voitaisiin kohdentaa aikaisempaa tarkoituksenmukaisemmin laajojen ja vaikeiden asioiden ratkaisemiseen. Uuden lupajärjestelmän myötä hovioikeus voi jo menettelyn alkuvaiheessa evätä selvästi perusteettomia valituksia samoin kuin sellaisia valituksia, joissa aiemmin on jouduttu järjestämään suullinen pääkäsittely. Uudistuksilla pyritään hovioikeuksien käsittelyaikojen lyhentämiseen.

4. Itse pidän pääkäsittelyjen karsimista merkittävämpänä muutoksena kuin siirtymistä jatkokäsittelylupaan. Hovioikeuteen tehdyistä valituksista lupamenettelyn piiriin joutuu ehkä vain neljännes hovioikeuteen saapuvista valituksista, kun taas pääkäsittelyn edellytysten tiukentaminen koskee kaikkia juttuja. Uudistukset eivät minusta juurikaan lisää oikeusturvaa. Vaikka valitusoikeutta hovioikeuteen ei ole sinänsä rajoitettu, merkitsevät uudistukset tosiasiallisen oikeusturvan kaventumista, koska osaa jutuista ei oteta enää varsinaiseen tutkintaan ja kirjallisen menettelyn käyttöala laajenee. Muissa pohjoismaissa ja useimmissa muissakin maissa hovioikeutta vastaavan toisen oikeusasteen menettely on pääsäännön mukaan suullista. Suomen hovioikeusmenettely sitä vastoin on selkeän pääsäännön mukaan kirjallista, suullinen käsittely on hovioikeuksissa selkeä poikkeus. - Mutta ei auta, näiden hölmöiltä vaikuttavien uudistusten kanssa on nyt vain tultava toimeen!

5. Jatkokäsittelyluvasta säädetään OK 25 a luvussa. Riita-asioissa jatkokäsittelylupa tarvitaan, jos käräjäoikeuden ratkaisu on asianosaiselle vastainen vain rahasaamisen osalta ja asianosaisen vaatimuksen ja käräjäoikeuden ratkaisun välinen ero (häviöarvo) on alle 10 000 euroa (OK 25 a:5). Rikosasioissa syytetty tarvitsee jatkokäsittelyluvan, jos häntä ei ole tuomittu ankarampaan rangaistukseen kuin neljä kuukautta vankeutta (OK 25 a:6). Syyttäjä ja asianomistaja tarvitsevat jatkokäsittelyluvan, jos rikoksesta ei ole säädetty ankarampaa rangaistusta kuin sakko tai enintään kaksi vuotta vankeutta (OK 25 a:7).

6. Jatkokäsittelyluvan myöntämisperusteista säädetään OK 25 a luvun 11 §:ssä. Sen 1 momentin mukaan hovioikeuden on myönnettävä jatkokäsittelylupa, jos:

1) ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste);

2) käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei ole mahdollista arvioida jatkokäsittelylupaa myöntämättä (tarkistusperuste);

3) lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa (ennakkopäätösperuste); tai

4) luvan myöntämiseen on muu painava syy (painavan syyn peruste).

7. Jatkokäsittelylupa on siis myönnettävä, jos jokin mainituista perusteita on olemassa. Lupaperusteet ovat samat kuin Ruotsin laissakin (RB). Poikkeuksena tästä on kuitenkin OK 25 a luv. 11 §:n 2 momentin säännös, jonka mukaan jatkokäsittelylupaa ei kuitenkaan tarvitse myöntää edellä mainitulla muutosperusteella yksinomaan näytön uudelleen arvioimista varten, ellei käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ole perusteltua aihetta epäillä valituksessa esitettyjen seikkojen perusteella. Tällaista rajoitusta ei ole Ruotsin laissa. Mainittu OK:n säännös perustuu hovioikeuksien suullisia käsittelyjä koskevaan kammoon ja siitä johtuvaan taipumuksen välttää pääkäsittelyjä kaikin mahdollisin keinoin aina kun se vain suinkin on mahdollista.

8. Uudistus on ollut nyt voimassa jo pitkälti toista vuotta. Tuntuu sen vuoksi hieman oudolta, että oikeusministeriö ei ole halunnut vieläkään julkistaa virallisia tietoja siitä, miten jatkokäsittelylupajärjestelmä toimii käytännössä, eli miten lupasäännöksiä on eri hovioikeuksissa sovellettu. Ideaalitilanne olisi sellainen, että kaikissa kuudessa hovioikeudessa päästäisiin jatkokäsittelyluvan myöntämisen suhteen yhdenmukaiseen käytäntöön. Tässä näyttäisi kuitenkin julkisuuteen tihkuneiden epävirallisten tietojen mukaan olevan paljon toivomisen varaa, kuten jo lakiesitystä valmisteltaessa ja eduskunnassa käsiteltäessä ennustin tapahtuvan.

9. Blogissa 493/14.10.2011 kerroin hieman siitä, että eri hovioikeuksien lupakäytännössä on isoja eroja. Helsingin hovioikeudessa valituslupa-asioista jopa kaksi kolmasosaa (n. 66 %) jää ilman lupaa ja siis jatkokäsittelyä; näissä tapauksissa valitus hylätään niin sanotusti kättelyssä ilman varsinaista asian tutkimista. Kouvolan hovioikeudessa sitä vastoin valituslupien hylkäysprosentti on vain 20. Näiden lukujen perusteella ehdittiin jo arvailla, että valituslupien suuri hylkäysprosentti Helsingissä johtuu siitä, että hovioikeus olisi keksinyt lupamenettelystä hyvän konstin purkaa jutturuuhkiaan. Helsingin hovioikeuden presidentti Mikko Könkkölä tietenkin kiisti moiset arvelut ja selitti syyksi sen, että jotkut hovioikeudet ovat vain varovaisempia kuin toiset. Könkkölän mukaan heille ei tulisi edes mieleen purkaa jutturuuhkia tällä tavoin. Jasså, Könkkölä ei kuitenkaan päätä yksin valitusluvista, ja sikäli kuin entisenä hovioikeudenneuvoksena vähänkään tunnen entisiä kollegoja, niin voisin olettaa, että monelle hovioikeuden jäsenelle ajatus jutturuuhkien purkamisesta tiukan valituslupakäytännön avulla voisi kyllä tulla mieleen.

10. Mutta mennäänpä sitten otsikossa mainittuihin neljään ennakkopäätökseen. Niiden avulla korkein oikeus on selvästikin halunnut ohjata hovioikeuksien lupakäytäntöä, mikä on aivan oikea tavoite. Kaikki neljä ratkaisua on perusteltu varsin seikkaperäisesti ja ymmärrettävällä tavalla. Katso

KKO 2012:25, KKO 2012:26, KKO 2012:27 ja KKO 2012:28.

11. Hovioikeudet saisivat kernaasti ottaa mallia näiden päätösten perusteluista. Tästä päästäänkin sopivasti ensimmäiseen ihmettelyn aiheeseen. Tapaukset ovat eri hovioikeuksista, mutta kaikissa ilmenee minusta hyvin huolestuttava piirre. Nimittäin se, että hovioikeudet itse eivät välitä perustella kielteisiä luparatkaisujaan millään tavalla! Jokaisessa neljässä tapauksessa hovioikeus on jättänyt perustelut ilmoittamatta. Päätöksissä todetaan vain lakonisesti, että hovioikeus on tutkinut lupaedellytykset ja katsoo, ettei sanottuja edellytyksiä ole. Tuollainen perustelutapa, jos sitä voi edes miksikään perustelemiseksi kutsua, on mitäänsanomaton ja arvoton.

12. Valittajilla on toki ollut perusteltu syy ja tarve odottaa, että hovioikeus ilmoittaa, miksi laissa mainittuja edellytyksiä luvan myöntämiseen ei ole kyseissä tapauksissa katsottu olevan olemassa. Mitään syitä ja perusteita luvan epäämiseen ei kuitenkaan yhdessäkään tapauksessa mainita. Aivan ilmeisesti tämä on vakiintunut käytäntö kaikissa hovioikeuksissa. Jos siis valittaja haluaa saada selvyyden ja tiedon siitä, miksi valituslupaa ei ole myönnetty, hänen on pakko valittaa korkeimpaan oikeuteen, joka sitten "kiltisti" kertoo - ainakin näissä neljässä tapauksessa on kertonut - miksi lupaa ei ole myönnetty ja miksi hovioikeuden olisi tullut lupa myöntää. Onko tämä todellakaan laitaa: jos haluat perustelut hovioikeuden päätökseen, sinun on vietävä asia korkeimpaan oikeuteen! Korkein oikeus "palvelee" hovioikeuksia päätöksen perustelemisessa. Jo on aikoihin eletty!

13. Minusta korkeimman oikeuden olisi tullut puuttua mainittuun epäkohtaan ja kiinnittää päätöksissään huomiota myös siihen, että hovioikeuden velvollisuutena on perustella luparatkaisut asianmukaisella tavalla, mikä tietenkin samalla vähentäisi muutoksenhaun tarvetta korkeimpaan oikeuteen. Tätä korkein oikeus ei ole hoksannut tehdä. Ollaanko korkeimmassa oikeudessa siis tyytyväisiä siihen, että hovioikeudet eivät täytä perustelemisvelvollisuuttaan ja että kielteisen luparatkaisun saaneet asianosaiset ryntäävät sankoin joukoin valituslupahakemuksineen korkeimpaan oikeuteen?

14. Ratkaisussa KKO 2012:25 selostetussa tapauksessa A oli käräjäoikeudessa tuomittu aikaisemman ehdollisen vankeusrangaistuksen koeaikana tehdystä törkeästä rattijuopumuksesta ehdottomaan vankeusrangaistukseen, jonka sijasta oli määrätty yhdyskuntapalvelua. A valitti hovioikeuteen ja vaati rangaistuksen määräämistä ehdolliseksi. Korkein oikeus katsoi perusteluissaan mainituilla syillä, että hovioikeus oli voinut jättää jatkokäsittelyluvan myöntämättä. - Hovioikeuden on lain esitöiden mukaan tutkittava kaikkien lupaperusteiden mahdollisuus, vaikka valittaja olisi vedonnut valituksessaan neljästä mahdollisesta lupaperusteesta vain yhteen perusteeseen. Korkein oikeus on tulkinnut A:n valitusta niin, että hän on vaatinut valituslupaa ensi sijassa muutosperusteella ja ennakkopäätösperusteella. Kyseinen ratkaisu on puheena olevasta neljän ratkaisun ryppäästä selvin tapaus, jossa lupa on voitu evätä. Toisaalta luvan myöntämisestä ei olisi aiheutunut hovioikeudelle kovinkaan suurta lisätyötä, sillä A:n valitus olisi ilmeisesti hylätty luvan myöntämisen jälkeen melko suppeilla perusteilla.

15. Ratkaisussa KKO 2010:26 selostetussa tapauksessa P oli tallettanut pankin konttorissa tililleen käteistä rahaa. Pankki oli myöhemmin nostanut osan tilille kirjatuista varoista katsottuaan, että kirjaus oli ollut laskuvirheen vuoksi määrältään liian suuri. Käräjäoikeus hylkäsi P:n kanteen nostettujen varojen palauttamiseksi pidettyään pankin kirjallista ja suullista näyttöä laskuvirheestä johdonmukaisena ja uskottavana. Valituksessaan hovioikeudelle P vaati jatkokäsittelyluvan myöntämistä ja pyysi näytön uudelleen arviointia. Korkein oikeus totesi käräjäoikeuden perustelleen näytöstä tekemänsä johtopäätökset seikkaperäisesti. P:n valituksen perusteella ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei ollut perusteltua aihetta epäillä. Hovioikeus oli voinut jättää jatkokäsittelyluvan myöntämättä.

16. Tapauksesta 2012:26 ilmenee hyvin, miten jatkokäsittelylupaa ei tarvitse myöntää muutosperusteella yksinomaan näytön uudelleen arvioimista varten, ellei käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ole perusteltua aihetta epäillä valituksessa esitettyjen seikkojen perusteella. Silloin, kun valitus perustuu näytön arvioinnin virheellisyyttä koskevaan väitteeseen, kynnys jatkokäsittelyluvan myöntämiseksi muutosperusteella on siten korkeampi kuin muulloin. Tämä on Suomen lain "erikoisuus" verrattuna esimerkiksi Ruotsin lakiin. Ko. tapauksessa hovioikeuden olisi tullut ilmeisesti toimittaa suullinen käsittely, jos lupa olisi myönnetty. Valittaja P ei ollut ilmeisesti itse pyytänyt pääkäsittelyn järjestämistä hovioikeudessa, mikä minusta hieman heikentää hänen valituksensa uskottavuutta. Tapausselosteesta ilmenee, mikä merkitys jatkokäsittelyluvan myöntämistä harkittaessa on sillä, miten käräjäoikeus on perustellut ratkaisuaan, samoin kuin se, että valittajan ei kannata hovioikeudessa tyytyä ainoastaan ylimalkaisiin väitteisiin käräjäoikeuden näytön arvioinnin virheellisyyksistä. Jatkokäsittelylupa asettaa käräjäoikeuksille ja asianosaisten asiamiehille "uusia haasteita", jos näin muodikasta sanontaa sallitaan käyttää. - Tässä tapauksessa hovioikeus on sentään edes jollakin tavalla yrittänyt perustella ratkaisuaan, mutta eivät nuo perustelut toki ole riittäviä.

17. Ratkaisu KKO 2012:27 ja siinä selostettu tapaus on minusta näistä neljästä ratkaisusta kaikkein mielenkiintoisin. Käräjäoikeus oli tuominnut A:n rangaistukseen muun muassa törkeästä liikenteen vaarantamisesta, vaikka A oli kiistänyt ajaneensa omistamaansa autoa. Käräjäoikeus katsoi A:n olleen kuljettaja sillä perusteella, että todistaja oli kertonut A:n ikäisen ja samaa sukupuolta olleen henkilön toimineen auton kuljettajana ja että A:n kertomus ei ollut uskottava. KKO:n mukaan kysymys siitä, millaista selitysvelvollisuutta A:lta voitiin asiassa syyttömyysolettamaa rikkomatta edellyttää, ei ollut selvä. Tämä vaikutti myös A:n kertomuksen uskottavuuden arviointiin näyttönä. Sen vuoksi A:lle myönnettiin jatkokäsittelylupa muutosperusteella.

18. Mainitussa tapauksessa KKO 2012:27 jatkokäsittelylupa on evätty Helsingin hovioikeudessa presidentti Mikko Könkkölän johtaman jaoston päätöksellä, ratkaisuselosteen mukaan ilman minkäänlaisia perusteluja! Tapauksessa on ollut kyse rikoksesta epäillyn ja syytetyn oikeudesta vaieta ja siitä, että syytetyllä ei ole, paitsi todistustaakkaa, myöskään selitystaakkaa. Jos syytetyltä vaadittaisiin oikeudenkäynnissä (tai esitutkinnassa) selitystä kiistämisensä perusteista tilanteessa, jossa häntä vastaan ei ole esitetty vakuuttavaa näyttöä, merkitsisi menettely helposti todistustaakan siirtämiseksi syytetylle. Tapauksessa tätä ei hovioikeus ei tätä bonjannut (tai noteerannut), mutta onneksi korkein oikeus ymmärsi, mistä oli kyse. Korkein oikeus katsoi, ettei kysymystä jatkoluvasta voitu ratkaista tässä tapauksessa yksinomaan OK 25a luvun 11 §:n 2 momentin nojalla, vaan huomioon tuli ottaa myös ja ensi sijassa saman pykälän 1 momentin muutosperuste, jossa luvan myöntämisen kynnys matalalla on matala, eli pelkkä epäily siitä, ettei ratkaisu ole oikea riittää. Ko. tapauksessa käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta oli aihetta epäillä jo siksi, että käräjäoikeus oli asettanut syytetylle selitystaakan kiistämisensä perusteesta. Jatkokäsittelyluvan myöntäminen oli ko. tapauksessa välttämätöntä.

19. Ratkaisussa KKO 2012:28 selostettu tapaus on myös hyvin mielenkiintoinen ja minusta aivan selvä tapaus, jossa jatkokäsittelylupa olisi tullut, kuten myös korkein oikeus on päätöksessään todennut, myöntää useammalla eri perusteella.

20. Mainitussa tapauksessa A:ta oli käräjäoikeudessa syytetty vammantuottamuksesta sillä perusteella, että hän oli suljetulla piha-alueella jättänyt pitämättä kahta koiraansa valvonnassaan siten, etteivät koirat päässeet pois piha-alueelta. Toinen koirista oli purrut A:n asuintalon kohdalla tiellä kävellyttä asianomistajaa vammoja aiheuttaen. Käräjäoikeuden perustelujen mukaan koirat olivat olleet sisällä A:n asunnossa, jossa olivat olleet myös A ja tämän tuttava. Koirat olivat päässeet ulos asunnosta, kun tuttava ei ollut ulos mennessään sulkenut ulko-ovea kunnolla. Käräjäoikeus oli katsonut A:n huolimattomuudellaan aiheuttaneen asianomistajan vammat, koska hän ei ollut ollut paikalla tuttavan poistuessa asunnosta eikä ollut siten riittävän huolellisesti varmistautunut siitä, ettei vahinkoa päässyt tapahtumaan, ja koska hän oli laiminlyönyt velvollisuuden ohjeistaa vieraitaan riittävästi asunnon ulko-oven sulkemisesta. Korkeimman oikeuden ratkaisussa lausutuilla perusteilla A:lle myönnettiin jatkokäsittelylupa sekä tarkistusperusteella sen selvittämiseksi, oliko A tuomittu muusta teosta kuin mistä rangaistusta oli vaadittu (siis oliko syytesidonnaisuusnormia rikottu), että muutosperusteella ja ennakkoratkaisuperusteella.

21. Korkeimman oikeus päätös on hyvin analysoitu ja perusteltu enkä puutu siihen tässä yhteydessä tarkemmin. On aika merkillistä, miten tällaisessa monessa kohtaa juridisesti epäselvässä ja tulkinnanvaraisessa jutussa hovioikeus on lakonisesti - ja ilman perusteluja - todennut, että jatkokäsittelylupaa ei myönnetä! Hovioikeus on ummistanut silmänsä tapauksessa ilmeneviltä monilta oikeuskysymykseltä ja päättänyt haudata ne kielteisen lupapäätöksen avulla. Hovioikeuden ratkaisu lienee kuitenkin vain jäävuoren huippu hovioikeuskäytännössä, sillä tällaisia tapauksia jätetään näet usein armotta vaille jatkokäsittelylupaa. Kaikki kielteisen lupapäätöksen saaneet eivät enää jaksa valittaa edelleen KKO:een eikä KKO tulle myöntämään uusia valituslupia asian tiimoilta pitkään aikaan. Joudutaan siis kysymän, lisääntyykö oikeusturva, kuten hovioikeusuudistusta niin kuin konsanaan käärmettä pyssyyn ajaneet hovioikeuksien presidentit sekä oikeusministerit ja ministeriön korkeat virkamiehet ovat vakuuttaneet? Kattia kanssa, voidaan ratkaisujen KKO 2012:27 ja 28 valossa väittää.

22. Oikeusneuvos Mikko Tulokkaan eri mieltä oleva lausunto ratkaisussa KKO 2012:28 on oikea kyynisyyden kukkanen! Mutta Tulokas ei ole mielipiteineen suinkaan yksin, vaan hänen laillaan ajattelevia hovioikeustuomareita lienee valtakunnan hovioikeudet puollollaan. Votumillaan Tulokas tulee rohkaisseeksi näiden tuomareiden itsetuntoa olla vähät välittämättä KKO:n ko. ennakkopäätöksistä ja evätä myös jatkossa jatkokäsittelylupia summan mutikassa ja mutu-tuntumalla - ja tietenkin ilman minkäänlaisia perusteluja.

23. Tulokas tuntuu ajattelevan, että jatkokäsittelylupa-asioissa etusija tulee antaa hovioikeuksien "niukoille voimavaroille", eli lupa on evättävä, jos siihen vain on pienikin mahdollisuus olemassa. Tulokkaan ajattelussa pienen ihmisen vähäpätöisillä asioilla ja oikeusturvalla ei tunnu olevan minkäänlaista sijaa. "Mitä hittoa ne kaiken maailman kverulantit tunkevat tänne typerillä valituksillaan meidän tuomareiden oikeusrauhaa häiritsemään." Kansalaisnäkökulman huomioon ottaminen ja oikeudenkäyntimenettelyn koetun oikeudenmukaisuuden lisääminen ovat tätä ajatussuuntaa edustaville tuomareille vieras asia.

24. Palaan vielä lyhyesti edellä mainittuun epäkohtaan eli siihen, että hovioikeudet eivät näytä perustelevan millään lailla kielteisiä lupapäätöksiään. Kuitenkin perusteluvelvollisuus on korotettu perusteluissa yhdeksi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin peruspilariksi. Ei vain lopulliset pääasiaratkaisut eli tuomiot, vaan myös käsittelyn aikana annetut päätökset on perusteltava, sanoo laki. Kielteinen lupapäätös on lopullinen päätös, jolla

asian enempi tutkinta lopetetaan. Sellainen ratkaisu on perusteltava eikä siihen riitä vain lainsäännöksessä eli tässä tapauksessa OK 25 a luvun 11 §:ssä olevien fraasien toistaminen.

25. OK 25 a luvun 17 §:ssä säädetään sitä, mitä asioita päätöksestä on käytävä ilmi. On syytä korostaa, että mainittu pykälä koskee yksinomaan päätöksen johtopäätösosaa eli päätöslauselmaa. Säännöksessä ei lausuta mitään ratkaisun perustelemisesta, mutta tämä ei suinkaan tarkoita eikä voi tarkoittaa sitä, ettei päätöstä saisi tai tarvitsisi perustella. Päätöksen perustelemisesta säädetään eri pykälissä (OK 24:14-16), eikä niissä jatkokäsittelylupaa koskevaa kielteistä päätöksiä ole asetettu mihinkään erityisasemaan.

26. Hovioikeuksien ei toki tarvitse perustella lupapäätöksiä yhtä seikkaperäisesti kuin korkein oikeus on tehnyt nyt selostetuissa ennakkopäätöksissä. Mutta perustelujen tulisi olla kyllä paljon yksityiskohtaisempia kuin ratkaisussa KKO 2012:26 selostetussa ja edellä kohdassa 16 mainitussa Vaasan hovioikeuden päätöksessä, joka on mainitusta neljästä tapauksesta ainoa, jossa hovioikeus on lausunut perusteluissaan edes jotakin.

489. Todistustaakka parkkimaksuasiassa. Kuluttajariitalautakunnalta virheellinen suositus

Tältä niitä pitäisi löytyä...

1. Kuluttajariitalautakunta on kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan riita-asioissa ratkaisusuosituksia antava oikeussuojaelin, joka toimii oikeusministeriön hallinnonalalla ja joka lain mukaan on puolueeton ja riippumaton. Vuoteen 2007 saakka lautakunnan nimi oli kuluttajavalituslautakunta.

2. Lautakunnassa on päätoiminen puheenjohtaja ja päätoiminen varapuheenjohtaja sekä vähintään 10 sivutoimista lakimiesjäsentä ja sivutoimisia asiaintuntijajäseniä. Puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan nimittään valtioneuvosto ja jäsenet ja heidän varamiehensä oikeusministeriö viideksi vuodeksi kerrallaan.

3. Yritin etsiä netistä lautakunnan nykyistä kokoonpanoa, mutta en löytänyt tätä koskevia tietoja. Ilmeni, että lautakunta on valittu viimeksi vuonna 2007, mutta ainoastaan lautakunnan puheenjohtajan henkilöllisyys ilmeni netistä. Puheenjohtajana on oikeustieteen tohtori Pauli Ståhlberg (51), joka on toiminut jo pitkään kuluttajavalituslautakunnan puheenjohtajana. Pauli S:n isä on OTT Kaarlo Ståhlberg, joka on toiminut asianajajana, eduskunnan oikeusasiamiehenä ja kahden hovioikeuden presidenttinä.

4. Kuluttajariitalautakunnan toiminnan idea on siinä, että kun oikeudenkäynti tuomioistuimessa saattaa olla riita-asioiden hoidossa usein liian kallis ja hankala tapa, riidan osapuoli voi saattaa asian kuluttajariitalautakunnalle. Lautakunnan päätökset ovat kuitenkin vain suosituksia, eivät siis osapuolia sitovia ratkaisuja. Lautakunnan suositukset eivät sido myöskään tuomioistuinta, jossa suosituksessa mainittu riita-asia mahdollisesti myöhemmin käsitellään.

5. Kuluttajariitalautakunta julkaisee tiedotteita merkittäviksi katsotuista asioista. Tänään 6.10. lautakunta on julkaissut tiedotteen otsikolla "Parkkiyhtiöllä näyttövelvollisuus." Tiedotteesta ilmenevä asia on käsitelty lautakunnan täysistunnossa. Lain mukaan lautakunnan täysistunnossa eli plenumissa ratkaistaan "periaatteellisesti tärkeät asiat." Täysistunnon puheenjohtajana toimii lautakunnan puheenjohtaja tai varapuheenjohtaja sekä kahdeksan jäsentä, jotka oikeusministeriö määrää.

6. Kuluttajariitalautakunnan tiedote löytyy tästä.

7. Lautakunnan tiedotteessa todetaan, että ko. asiassa ei ole ollut kyse pysäköintivirhemaksusta annetussa laissa tarkoitetusta maksusta, josta vastaa kuljettajan ohella myös ajoneuvon omistaja tai haltija. Yksityinen valvontamaksu ei perustunut kyseiseen lakiin, eli siis ilmeisesti pysäköintivirhemaksusta annettuun lakiin, vaan väitettyyn sopimukseen. Lautakunnan mukaan velkojan eli tässä tapauksessa siis parkkiyhtiön on näytettävä toteen saatavansa peruste. Asiassa ei ollut näytetty, että vastoin kuluttajan kiistämistä hän olisi pysäköinyt auton ja näin sopimuksin sitoutunut maksamaan valvontamaksun. Tämän vuoksi lautakunta päätyi suosittamaan, että parkkiyhtiö luopui vaatimasta 35 euron valvontamaksua ja syntyneitä perintäkuluja.

8. Tiedotteessa todistustaakkakantaa ei ole tarkemmin perusteltu, tarkemmat perustelut löytynevät itse päätöksestä. Tiedotteessa todetaan, että lautakunnan jo aiemmin esittämän lausuman mukaan valvontamaksua ei voida periä ilman, että se, joka siihen vetoaa, osoittaa sopimussuhteen syntyneeksi tai kuluttaja myöntää sen. Toisin kuin pysäköintivirhemaksun kohdalla, valvontamaksua koskeva maksuvelvollisuus ei synny automaattisesti vielä sillä perusteella, että pysäköinninvalvoja vaatii maksua. Yksityistä valvontamaksua ei voida määrätä yksipuolisesti, mikä on tunnusomaista julkisen valan käytölle.

9. Lautakunnan lausutuista perusteluista ilmenee ensinnäkin, että lautakunta on sillä kannalla, että valvontamaksun perimisessä ei ole kyse julkisen vallan käytöstä, vaan sopimukseen perustuvasta maksuvelvollisuudesta. Hyvä näin, sillä tämä onkin täysin perusteltu kannanotto, jonka myös korkein oikeus ennakkopäätöksessään KKO 2010:23, tämän blogikirjoittajan tavoin, on omaksunut.

10. Mutta itse pääasian osalta eli siitä, kenellä on todistustaakka edellä mainitusta kysymyksestä, en sen sijaan voi hyväksyä kuluttajariitalautakunnan suositusta. Suosituksen perustelut vaikuttavat kovin suppeilta ja perusteluissa on ainakin tiedotteen mukaan sivuutettu kokonaan todistustaakassa tärkeä reaalisiin asiaperusteisiin perustuva pohdinta pro et contra. Pahin puute on siinä, että perusteluissa on ohitettu näkökohdat, joihin Suomen prosessi- ja todistusoikeudessa nykyisin vallitseva näkemys todistustaakan jaosta riita-asioissa perustuu.

11. Kuluttajariitalautakunta näyttää lähteneen yksioikoisesti siitä periaatteesta, että maksua vaativan velkojan on näytettävä toteen saatavansa peruste. Tämä pitää toki paikkansa, mutta tästä ei vielä välttämättä seuraa, että parkkiyhtiöllä olisi todistustaakka sopimussuhteen kaikista yksityiskohdista ja, mikä on tärkeintä, myös sellaisesta yksityiskohdasta, jota yhtiö kerta kaikkiaan ei voi näyttää toteen, mutta jonka auton omistajalla tai haltijalla olisi helppo näyttää toteen.

12. Lautakunnan tiedotteessa todetaan, että yksityistä pysäköintiä ja valvontamaksua koskeva sopimus syntyy, jos autoilija on saanut sopimuksen syntymisestä riittävän tiedon ennen pysäköintiä. Tämä pitää paikkansa. Ajoneuvon kuljettaja saa tiedon mainituista sopimusehdoista yksityiselle parkkipaikalle asetetusta, pysäköintiä ja sen ehtoja koskevasta opaste- tai ilmoitustaulusta.

13. Tarkemmin sanottuna sopimus syntyy, kun ajoneuvo pysäköidään kyseiselle alueelle. Sopimuksen perustuva valvontamaksuvelvollisuus syntyy silloin, kun autoilija ei noudata mainituista tauluista ilmeneviä ehtoja. Tähän nähden lautakunnan tiedotteessa mainittu lause, jonka mukaan "maksuvelvollisuus ei synny automaattisesti vielä sillä perusteella, että pysäköinninvalvoja vaatii maksua," vaikuttaa oudolta. Sopimuksen ja maksuvelvollisuuden syntyminen ei riipu siitä, milloin parkkiyhtiö tai sen edustaja vaatii maksua.

14. Kun lukee tiedotteen tarkasti, niin siitä ei löydy tarkempia perusteluja suositukselle, jonka mukaan parkkiyhtiön pitäisi auton omistajan tai haltijan kiistäessä auton kuljettamisen näyttää, kuka (toinen mahdollisesti) autoa olisi kuljettanut. Sanotulle toteamukselle ei esitetä tiedotteessa itse asiassa asiassa muuta perustetta kuin se, että "velkoja on näytettävä toteen satavansa peruste" ja tällä perusteella siis myös se, että vastoin "kuluttajan" kiistämistä hän olisi pysäköinyt auton ja näin sopimuksin sitoutunut maksamaan valvontamaksun. Sana "kuluttaja" on tässä yhteydessä aika epämääräinen ilmaisu, sillä siitä ei ilmene, oliko tämä salaperäinen kuluttaja auton omistaja vai haltija tai kenties joku muu.

15. Lautakunnan todistustaakkakäsitys vaikuttaa konstruktiiviselta ja käsitelainopilliselta. Lautakunnan kanta perustunee relevanttien tosiseikkojen ryhmittelyyn nojautuvaan todistustaakkateoriaan. Lähtökohtana pidetään vanhastaan omaksuttua ryhmittelyä, jonka mukaan on olemassa oikeuden syntymistä ja oikeuden lakkaamista koskevia tosiseikkoja.

16. Mainitun teorian mukaan katsotaan, että että sillä asianosaisella, joka nojautuu tietynlaisen oikeussuhteen - kuten juuri sopimussuhteen - olemassaoloon, siis yleensä riitajutun kantajalla, on todistustaakka oikeuden syntymisen edellytyksenä oleviin tosiseikkoihin nähden, kun taas hänen vastapuolensa, yleensä vastaajan, on puolestaan todennettava sellaiset seikat, jotka ovat aiheuttaneet kerran syntyneen oikeuden lakkaamisen.

17. Mutta kuten Suomen siviiliprosessioikeuden ja todistusoikeuden "viimeiset suuret nimet" eli Tauno Tirkkonen ja Jouko Halila ovat todenneet, suuria erimielisyyksiä on kuitenkin mainitun tosiseikkojen kolmijakoon perustuvan todistustaakkanormin soveltamisessa aiheuttanut kysymys siitä, missä määrin kantajapuolen olisi näytettävä toteen kaikki ne tosiseikat, jotka ovat oikeuden syntymisen edellytyksiä. Kuten Tirkkonen ja Halila ja myöhemmin myös Juha Lappalainen ovat todenneet, oikeuden syntymisen perustana olevaa tosiseikkojen ryhmää on pidetty liian suurena ja siihen perustuvaa kantajan todistustaakkaa liian raskaana. Sen vuosi oikeuskirjallisuudessa on pyritty löytämään kriteereitä, joita käyttäen ns. oikeutta synnyttävien tosiseikkojen näyttövelvollisuus voitaisiin joiltakin osin siirtää vastaajalle.

18. En lähde tässä erittelemän erilaisia todistustaakkateorioita tämän pidemmälle, vaan totean, että po.parkkimaksuasiassa on kyse juuri siitä, että sopimussuhteen syntymiseen vetoavan osapuolen eli tässä tilanteessa parkkiyhtiön todistustaakka kävisi liian raskaaksi, jos yhtiön pitäisi näyttää toteen kaikki sopimussuhteen syntymisen edellytyksenä olevat tosiseikat, eli vastoin ajoneuvon omistajan tai haltijan taikka valvontamaksun saneen henkilön kiistämistä myös se, että juuri tuo henkilö oli pysäköinyt ajoneuvon kyseiselle parkkipaikalle.

19. Parkkiyhtiön on yleensä hyvin vaikea ja useimmiten suorastaan mahdotonta näyttää sanottua seikkaa. Sen sijaan auton omistajalla ja haltijalla on aina helppo tehtävä näyttää toteen, ettei hän ollut autoa kuljettanut osoittamalla henkilön, jolle hän oli ko. tilanteessa luovuttanut autonsa kuljetettavaksi tai esittämällä rikosilmoituksen siitä, että auto oli otettu hänen hallustaan luvattomasti.

20. Todistustaakkanormi tulisi yleensä ja siten myös tässä tilanteessa asettaa järkevästi siten, että se palvelee yleisesti hyväksyttäviä intressejä eikä johda esimerkiksi elinkeinoharjoittajan kohdalla tilanteeseen, jossa hänen toimintansa häiriintyisi tai jopa kenties estyisi kokonaan. Todistustaakkaa ei pidä asettaa niin, että se palvelee lähinnä vain rettelöitsijöitä tai niitä, jotka haluavat kaikin keinoin välttää sopimuksiin perustuvia vastuitaan ja velvoitteitaan tai saattaa sopimuskumppaninsa ahdinkoon.

21. Kuluttajariitalautakunta on täysistunnossaan sivuuttanut kuitenkin ne opit, mitä Tauno Tirkkonen, Jouko Halila ja Juha Lappalainen ovat todistustaakan jaosta tunnetuissa oppikirjoissaan lausuneet. Vakavin puute on se, että lautakunta on sivuuttanut kokonaan todistustaakan jaossa aina riita-asiassa merkittävässä asemassa olevat, alkuperäistodennäköisyyteen ja kokemusperäiseen todennäköisyyteen perustuvat reaaliset näkökohdat. Minusta pahin puute on siinä, että lautakunta ei ole pannut minkäänlaista painoa näyttömahdollisuuksille eli sille, kumman osapuolen, siis parkkiyhtiön vai "kuluttajan," on helpompi näyttää toteen asianomainen riitainen seikka. Tässä on minusta ilman muuta päädyttävä siihen, että valvontamaksuvaatimuksen saaneen on helppo näyttää toteen, ettei hän ole ajoneuvoa kuljettanut ja pysäköinyt, koska hän tietää, hänen on itse asiassa syytä tietä, kenelle muulle hän on luovuttanut autonsa kuljetettavaksi.

22. Viittaan myös OTT Timo Saranpään vuonna 2010 Lapin yliopistossa tarkastettuun väitöskirjaan "Näyttöenemmyysperiaate riita-asiassa." Kirjassa puolletaan sitä, että tuomioistuimen tulisi, ei vain poikkeustapauksissa, vaan yleensä aina lähtökohtaisesti perustaa riitaisessa tapauksessa tuomio seikkaan, joka todisteiden valossa on todennäköisemmin totta. Saranpää puoltaa näyttöenemmyysperiaatetta muun muassa sillä perusteella, että sitä sovellettaessa kumpaakaan asianosaista ei aseteta toista parempaan asemaan, vaan näyttöenemmyyttä ankarampi näyttövaatimus edellyttää erityisiä perusteita. Saranpää ei ole ottanut väitöskirjassa nimenomaisesti kantaa nyt esillä olevaan parkkimaksuasiaan.

23. Olen jo aiemmin kirjoittanut kysymyksestä olevasta todistustaakkaongelmasta. Katso blogia 316/15.9.2010 "Todistustaakkaoppia parkkimaksuasioissa." Kirjoitus löytyy tästä.

24. Otan tähän pätkän mainitusta blogikirjoituksestani:

- Suomessa prosessioikeudelliseen kirjallisuuteen ja vakiintuneeseen oikeuskäytäntöön perustuvan käsityskannan mukaan kysymys todistustaakan jaosta ratkaistaan yleensä ja ennen muuta kahden kriteerin eli a) kokemusperäisen todennäköisyyden ja b) näyttömahdollisuuden perusteella. Kokemusperäisen todennäköisyyden mukaan todistustaakka tietystä seikasta on sillä osapuolella, jonka esittämä väite merkitsee poikkeamista elämän säännönmukaisuuksista eli siitä, miten asiat yleensä ovat. Näyttömahdollisuus todistustaakan jakokriteerinä puolestaan merkitsee näyttövelvollisuuden asettamista sille riitapuolelle, jolle on katsottava olevan helpompaa esittää selvitystä edukseen verrattuna hänen vastapuolensa mahdollisuuksiin näytön esittämiseen omaksi edukseen.

Puheena olevaan tilanteeseen sovellettuna mainitut vakiintuneeseen oikeuskäytäntöön nojautuvat todistustaakkasäännöt merkitsevät sitä, että todistustaakka on auton omistajalla tai haltijalla, joka väittää, ettei hän ollut itse kuljettanut autoa eikä pysäköinyt ajoneuvoaan "laputuspaikalle." Kokemusperäisen todennäköisyyden mukaan nimittäin kuljettaja on yleensä ajoneuvon omistaja tai haltija. Jos muuta väitetään, on väitteen esittäjän näytettävä väite toteen. Yleensä omistaja tai haltija tietää, kenen käytössä ajoneuvo on ollut, jollei hän ole itse kuljettanut sitä. Hänen on helpompaa esittää siitä näyttöä kuin valvontafirmalla, jonka on, kuten Iltalehtikin toteaa, lähes mahdotonta osoittaa, kuka auton pysäköi. Tämäkin näkökohtaa kallistaa todistustaakan auton omistajalle tai haltijalle. Omistajan/haltijan on näytettävä eli saatettava ainakin todennäköiseksi, ettei itse hän kuljettanut autoa ja pysäköinyt sitä.

Oikeusministeriössä on viime talvena valmistunut ehdotus laiksi yksityisestä pysäköinninvalvonnasta. Lakiehdotuksen mukaan valvontamaksu on ajoneuvon luvattomasti pysäköineen kuljettajan suoritettava, mutta maksusta vastaa myös ajoneuvon rekisteriin merkitty omistaja tai haltija. Omistaja tai haltija on kuitenkin vastuusta vapaa, jos hän saattaa todennäköiseksi, että ajoneuvo oli tuolloin luvattomasti kuljettajan käytössä. Maksuvaatimus annetaan henkilökohtaisesti ajoneuvon kuljettajalle tai, jos kuljettajaa ei tavata, kiinnitetään ajoneuvoon näkyvälle paikalle. Jollei maksua suoriteta määräajassa, valvontamaksua koskeva vaatimus lähetetään ajoneuvon omistajalle tai haltijalle.

25. Näin siis kirjoitin vuosi sitten. Minulla ei ole syytä muuttaa käsitystäni riitalautakunnan tämänpäiväisen suosituksen jälkeen.

26. Yleisesti hyväksytyistä todistustaakkanormeista on vain harvoja säännöksiä laissa. Miksi pysäköintivirhemaksulakiin on otettu säännökset siitä, että pysäköintivirhemaksusta vastuussa on myös auton omistaja tai haltija? Luonnollisesti siksi, että auton omistajalla tai haltijalla on epäselvässä tilanteessa käytännössä mahdollisuus näyttää, ettei hän ole autoa kuljettanut. Asianomainen säännös on siis nimenomaan todistustaakan jakoa koskeva normi ja tämän vuoksi se on lakiin otettu. Samassa tarkoituksessa myös yksityistä pysäköinninvalvonta koskevassa hallituksen lakiesityksessä ehdotettiin vastaavanlaisen säännöksen ottamista lakiin. Tuollaisen säännöksen puuttuminen yksityisen parkkivalvonnan osalta laista ei merkitse, kuten kuluttajariitalautakunta näyttää ajattelevan, ettei todistustaakkanormia, joka asettaa mainitussa tilanteessa näyttövelvollisuuden auton omistajalle tai haltijalle, voitaisi hyväksyä.

27. Vanhoissa tuomarinohjeissa opastetaan tuomaria, että "kaikkea lakia on älyllä käytettävä" ja että "mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei saata olla lakikaan" sekä "yhteisen kansan hyöty on paras laki, ja sen tähden mikä havaitaan yhteiselle kansalle hyödyksi se pidettäköön lakina, vaikka säädetyn lain sanat näyttäisivät toisin käskevän."

28. Yksityisestä pysäköinninvalvonnasta ei ole toistaiseksi lakia, vaan asiassa toimitaan sopimuspohjalla ja yleisesti hyväksyttyjen periaatteiden mukaan. Todistustaakasta puheena olevassa tilanteessa ei ole myöskään lainsäännöstä, mutta todistustaakkanormi on asetettava niin, että normi ja sen soveltaminen koituu "yhteisen kansan hyödyksi." Minusta kuluttajariitalautakunnan asettama normisuositus ei koituisi yhteisen kansa hyödyksi, vaan suosii lähinnä vain rettelöijiä, jotka haluavat kaikin keinoin asettaa kapuloita yksityisen pysäköinninvalvonnan rattaisiin ja haitata tai estää yhteiskunnan kannalta hyödyllisen toiminnan jatkumisen. Sellaista todistustaakkanormia ei voida hyväksyä.

29. Minusta parkkiyhtiön tai -yhtiöiden ei kannattaisi tyytyä kuluttajariitalautakunnan suositukseen, vaan asia pitäisi saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi, jolloin saadaan oikeuden ratkaisu. Tosin yksityisestä pysäköinninvalvonnasta annettaneen kohtapuolin uusi lakiesitys eduskunnalle ja siihen otetaan varmuudella samanlainen säännös omistajan ja haltijan vastuusta kuin eduskunnassa rauenneeseenkin lakiesitykseen. Lakiesityksen valmistelu ja sen käsittely hallituksessa ja eduskunnassa voi kuitenkin kestää parikin vuotta.

31. Parkkiaktivistien ja heidän hengenheimolaistensa sivustolla on jatkuvasti intetty - vailla asianmukaisia perusteluja - että korkein oikeus olisi ratkaisussaan KKO 2010:23 hyväksynyt kannan, jonka mukaan parkkiyhtiöllä olisi todistustaakka auton kuljettajasta, jos omistaja väittää, ettei hän kuljettanut. Väite on väärä. Puheena olevassa tapauksessa tapauksessa KKO 2010:23 ei nimittäin koko kysymys todistustaakasta aktualisoinut, ei alioikeudessa, ei hovioikeudessa eikä korkeimmassa oikeudessa. sanotussa tapauksessa oli nimittäin esitetty täysi eli riittävä näyttö siitä, kuka autoa oli kuljettanut. Tämän näytön esitti, auton omistajan myötävaikutuksella, parkkiyhtiö. Tällöin sillä, kumpi osapuolista tuon näytän esitti, ei ole merkitystä. On tärkeää huomata ja muistaa, että todistustaakka ja sen jakautuminen asianosaisten kesken tulee kysymykseen eli aktualisoituu vasta sitten, jos näyttö asiassa on epäselvä tai puutteellinen. Vasta tällöin joudutaan kysymään, kumpi asianosaista eli riidanosapuolista kantaa haitan tästä. Ratkaisussa KKO 2010:23 selostetussa niin sanotussa ParkComin tapauksessa todistustaakka ei lainkaan aktualisoitunut. Nimittäin siksi, että ko. asiasta eli siitä, kuka oli kuljettanut autoa, oli esitetty täysi näyttö. Sillä seikalla, kumpi osapuoli tuon näytön esitti, ei ole todistustaakan kannalta merkitystä, oli se kumpia tahansa, näyttö kelpaa (kirjoitettu 14.10).

30. PS.

Kun sain edellä olevan tekstin kirjoitetuksi, sain sähköpostitse kuluttajariitalautakunnan päätöksen. Sen perusteluissa ei sanota todistustaakkakysymyksestä juuri sen enempää kuin julkaistussa tiedotteessakaan. Lautakunnan päätös on minusta asian merkittävyyden kannalta puutteellisesti ja yksipuolisesti perusteltu.

Päätöksestä ilmenee, että lautakunnan tiedotteessa mainittu "kuluttaja," joka saattoi asian lautakunnassa vireille, on (Kuopiossa 15.4.2009) pysäköidyn auton omistaja. Hän kiisti pysäköineensä omistamaansa autoa parkkiyhtiön valvomalle alueelle ja totesi, että hänellä ei ole velvollisuutta osoittaa, kuka auton oli pysäköinyt. Parkkiyhtiö totesi vastauksessaan, että sen on mahdotonta selvittää auton kuljettajan tietoja, minkä vuoksi valvontamaksu osoitetaan aina auton omistajalle. Auton omistajalla on mahdollisuus ilmoittaa yhtiölle, kuka ajoneuvoa on ajanut, jolloin yhtiö perii saatavan kyseiseltä henkilöltä. Omistaja ei ollut po. tapauksessa suostunut ilmoittamaan, kuka autoa ajoi. Omistaja oli kuitenkin itse ajanut autoa tai ollut autossa sitä pysäköitäessä, koska oli nähnyt valvontamaksulapun.

Suositusta koskevan päätöksen tekemiseen osallistuivat kuluttajariitalautakunnan täysistunnossa puheenjohtaja Pauli Ståhlberg ja ylitarkastaja Annaliisa Ahlroth sekä seuraavat lautakunnan muut jäsenet: Harri Isokoski, Helena Laine, Janne Makkula, Mirja-Leena Nurmi, Tiina Oksala, Heikki Saipio ja Helena Ålgars.