850. Asianajajien palaute tuomareiden työstä

1. Suomen Asianajajaliiton valtuuskunta piti viime viikonvaihteessa  kokouksen Rovaniemellä. Samana päivänä eri tiedotusvälineissä julkaistiin liiton puheenjohtajan Risto Sipilän antamia haastattelulausuntoja ns. palautteen antamisasiasta. Kyse on siitä, että asianajajien mukaan myös tuomareita pitäisi saada arvioida ja heille tulisi voida antaa palautetta työstään. Liiton mukaan tuomareita ei ole enää syytä pitää erehtymättöminä, vaan myös tätä ammattikuntaa pitäisi voida arvioida kriittisesti.

2. Tuomareiden ammattitaito ja palautteen antaminen nousivat esille myös Ylen uutisten toukokuussa uutisoimassa kyselyssä. Vastanneista asianajajista tai luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista 57 prosenttia oli sitä mieltä, että palautteen antoon pitäisi kehittää nykyistä parempia mahdollisuuksia. Tuomarit saivat kyselyssä sapiskaa huonosti perustelluista tuomioista ja ammattitaidon riittämättömyydestä. Kyselyyn vastasi vain 460 asiamiestä, vaikka kysymykset oli lähetetty 3000 henkilölle. Olen aiemmin blogissani kritisoinut Yle Uutisten kyselyä ja sen julkistamistapaa ikään kuin "suurena uutisena".

3. Asianajajat toivovat erityisen sähköisen palautejärjestelmän perustamista, joka mahdollistaisi palautteen antamisen tuomioistuinten työskentelystä. Asianajat katsovat, kuten liiton puheenjohtaja Risto Sipilä väitti tv-uutisissa, että nykyisin "tuomareille ei voi antaa minkäänlaista palautetta", koska asianajajien antama palaute voidaan tulkita tuomareiden riippumattomuuden loukkaamiseksi. Asianajajia velvoittavien eettisten normien mukaan asianajajien on osoitettava tuomioistuimelle ja tuomareille arvonantoa eivätkä he saa esittää tuomareita kohtaan asiatonta arvostelua

4. Asianajajat ehdottavat, että tuomioistuimet alkaisivat systemaattisesti kerätä palautetta esimerkiksi vuosittain toteuttavilla sähköisillä kyselyillä. Ne suunnattaisiin oikeudenkäyntiavustajille. Palautteessa ei otettaisi kantaa yksittäisiin ratkaisuihin, vaan toiminnan yleiseen laatuun kussakin tuomioistuimessa. Kyselyt toteutettaisiin kattavasti ympäri maata. Risto Sipilän mukaan asianajajat kokevat sekä myönteisen että kielteisen palautteen antamisen nykyisin vaikeaksi tai liki mahdottomaksi.

5. Liiton puheenjohtajan mukaan palautteessa keskityttäisiin tuomioiden laatuun ja tuomareiden taitoon johtaa oikeusprosessia. Aito palaute ei tarkoittaisi itselle epämieluisan ratkaisun "haukkumista", sanoo Sipilä. Hänen mielestään nykyajalle on vieras ajatus, että jokin ammattikunta, tässä tapauksessa siis tuomarit, ovat palautteenannon ulottumattomissa.

6. Mutta tarvitaanko tässä asiassa "uuden järjestemän" luomista? Itse suhtaudun tällaisiin erityisiin järjestelmiin yleensä varauksellisesti. Ne voivat pahimmillaan johtaa koko asian vesittymiseen ja tuomareiden ammattitaidon arvioinnin ympäripyöreisiin yleistyksiin. Kun yhteiskunnassa vallitsee sananvapaus, voivat asianajat toki luoda Sipilän kaavaileman palautteen antamista tarkoittavan järjestelmän itse, jos sellaista ylipäätään tarvitaan. Asianajajien ei siis tarvitse kinuta tuomioistuimilta aktiiviisuutta, koska he voivat itse olla asiassa aloitteellisia.

7. Miksi aloitteen uuden järjestelmän käyttöön ottamisesta pitäisi tulla tuomareilta ja tuomioistuimilta?  Miksi asianajat ja heidän liittonsa eivät voisi tehdä aloitetta ja kehittää  tuomareiden arvioimisessa ja palautteen kokoamisessa käytettäviä menetelmiä? Tuomareiden ja tuomioistuinten riippumattomuus ei edellytä, että aloitteen sanotun järjestelmän kehittämiseksi pitäisi tulla tuomioistuimita tai että asianajajat eivät voisi jo nyt antaaa palautetta ja arvioida tuomareiden ammattitaitoa ja toimintaa. En ymmärrä asianajajaliiton puheenjohtajan näkemystä, jonka mukaan asianajajien kehittelemä palautejärjestelmä voisi jotenkin loukata tuomioistuinten riippumattomuutta.

8. Tuomioistuimilla ja tuomareilla ei ole perusteltua syytä evätä kyseisen palautteen antamista. Asianajajajakunnalla on jo nykyisin käytettävissään tarvittavat keinot palautteen antamiseksi. Tehokkaan tavan palautteen antamiseen tarjoaa muutoksenhakumenettely. Juttunsa hävinneiden asianosaisten asianajajat ja luvan saaneet oikeudenkäyntiavustajat esittävät valituskirjelmissään usein kriittisiä näkökohtia tuomion perustelujen, prosessinjohdon tai yleensä tuomareiden toimintatapojen osalta. Valituskirjelmät ovat tehokas tapa arvioida tuomareiden ammattitaitoa ja menettelytapoja. Asiallista krittiikiä tuomareita kohtaan voidaan voidaan esittää ilman, että asianajat ryhtyisivät suorastaan "haukkumaan" tuomareita. Liiton puheenjohtajan tältä osin esiintuoma pelko on siis aiheetonta.

9. Käräjäoikeuden ratkaisuista hovioikeuteen tehtävät valituskirjelmät ja vastineet toimitetaan käräjäoikeuden kansliaan, josta ne lähetetään hovioikeuteen. Jokaisella tuomarilla on siis mainio tilaisuus tutustua siihen, mitä valittajien ja näiden vastapuolten asiamiehet ovat kirjoittaneet hovioikeudelle ja millaista palautetta ja kritiikkiä he ovat ovat esittävät jutun ratkaissutta tuomareita kohtaan. Tähän nähden asianajajaliiton puheenjohtajan väite, jonka mukaan asianajajien on nykyisin mahdotonta antaa palautetta tuomareille, on kyllä virheellinen.

10. Tuomareiden olisi syytä lukea valituskirjelmät ja vastineet, jotta he olisivat tietoisia siitä, millaisen palautteeseen tuomio ja prosessinjohto ovat antaneet aihetta. Valitettavasti näin ei kuitenkaan juuri tapahdu. Itse tuomarina ollessani luin alioikeuden kansliassa ratkaisemistani jutuista tehdyt valituskirjelmät ja niihin annetut vastineet. Jos valituksissa esitettiin virheellisiä väitteitä tai asiatonta kritiikkiä esimerkiksi ratkaisun perustelujen tai prosessinjohdon osalta, kirjoitin omat kommenttini paperille ja liitin sen hovioikeuteen lähetettäviin asiakirjoihin. Joskus hovioikeus totesi ratkaisussaan, että kommenttini oli jätetty huomiotta. Mutta mitä väliä, sillä olin varma, että todellisuudessa hovioikeuden jäsenet lukivat kommenttini tarkasti.

11. Asianajajaliiton puheenjohtajan näkemys, jonka mukaan tuomareilla ei olisi tilaisuutta antaa palautetta asianajajille, ei siten tarkkaan ottaen pidä paikkaansa. Tilaisuuksia ja mahdollisuuksia kyllä on, jos vain tuomareilla on halua antaa palautetta ja käydä keskustelua. Tuomareilla ja asiananajajat voisivat keskustella, ottaa kantaa sekä antaa puolin ja toisin palauttetta lainkäyttöön ja oikeusjuttuihin liittyvistä kysymyksistä myös oikeustieteellisissä aikakauslehdissä ja netissä julkaistavissa artikkeleissa ja oikeustapauskommenteissa. Valitetttavasti on todettava, että tuomareiden ja asianajajien kiinnostus tällaiseen keskusteluun ja vuoropuheluun on meillä kuitenkin melko vähäistä.

12. Olen havainnut, että asianajajaliiton eri elinten kokouksissa on tullut tavaksi kiinnittää usein tai lähes aina huomiota tuomioistuinten ja tuomareiden toimintaan. Paljon vähemmälle huomiolle näyttävät sitä vastoin jäävän asianajajien eettisten sääntöjen noudattamiseen ja oikeudessa tapahtuvaan asianajoon liittyvät kysymykset eli liiton jäsenten oma toiminta oikeudenkäynnissä.

744. Riita-asioiden pakkosovittelussa ei ole ideaa

1. Suomen Asianajajaliiton tuore eli viikko sitten tehtäväänsä valittu puheenjohtaja Risto Sipilä on esitellyt näkemyksiään medialle. Hän ei puuttunut asianajajakuntaa koskeviin asioihin, vaan käsitteli lähinnä tuomareita ja lainkäyttöä yleensä koskevia kysymyksiä.

2. Tämä näyttää olevan asianajajaliiton puheenjohtajien taktiikkana yleensäkin. Huomio suunnataan pois liiton ja asianajajien omista, kenties hieman kiusallisistakin asioista, ja medialle ja suurelle yleisölle osoitetuissa puheenvuoroissa käsitellään "muita asioita" ja ongelmia. Liiton edellinen puheenjohtaja Mika Ilveskero (puheenjohtajana 2010-13) noudatti omassa avauspuheenvuorossaan kolme vuotta sitten samanlaista taktiikkaa, minkä aikanaan panin blogissani (tietenkin) merkille. 

3. Risto Sipilä pohti avauksessaan kahta asiaa: a) riitajutuissa tulisi ottaa käyttöön pakkosovittelu, ja b)  tuomareille tulisi järjestää pakollista täydennyskoulutusta. Advokaattien uusi nokkamies tuntuu siis suosivan "pakkoa" hieman siellä ja täällä! Käsittelen tässä jutussa vain Sipilän ehdotusta riita-asioiden pakkosovittelusta.

4. Risto Sipilä kertoi pakkosovittelua koskevasta ideastaan Helsingin Sanomien haastattelussa  8.6.Toimittaja Irina Vähäsarja mainitsee jutussaan ikään kuin ohimennen, että "käräjäoikeudet ratkaisivat viime vuonna yli 420 000 riitaa". Toimittajan mukaan määrä on kasvanut nopeasti, sillä vielä viisi vuotta aiemmin riitoja ratkottiin yli puolet vähemmän.

5. Tässä on kuitenkin selvä virhe. Viimeisimmän eli vuodelta 2012 julkaistun tuomioistuinten työtilaston mukaan käräjäoikeuksiin saapui vuonna 2012 yhteensä 449 031 riita-asiaksi luokiteltua asiaa. Näistä asioista kuitenkin aivan valtaosa eli peräti 438 688 asiaa koski summaarisia riita-asioita eli asioita, joissa asianosaisten välillä ei edes ole minkäänlaista riitaa, mutta jotka on kuitenkin, koska laki niin edellyttää, kierrätettävä - täysin turhaan - käräjäoikeuden kautta ulosottoperusteen saamiseksi. Sanotuissa asioissa on kyse yksinomaan pikavippien yms. selvien saatavien perinnästä, ja ne päättyvät käräjäoikeudessa säännönmukaisesti yksipuoliseen tuomioon ilman, että vastaaja edes vaivautuisi vastaamaan kanteeseen. Nämä perintä- yms. selvät ja riidattomat asiat kuormittavat aivan turhaan käräjäoikeuksia, kuten olen usein huomauttanut. Varsinaisia eli todellisia riita-asioita, joissa siis voisi ylipäätään olla jotakin sovittelun tarvetta, saapui vuonna 2012 käräjäoikeuksiin vain 10 343 kappaletta, mikä taitaa olla vain kolmisen prosenttia kaikista "riita-asioiksi" tilastoissa luokitelluista asioista. Katso tuomioistuinten työtilastoista 2012 OM:n julkaisu 21/2013 (toiminta ja hallinto). 

6. HS:n jutussa väitetään, että merkittävä osa riitelevistä suomalaisista välttäisi raskaat ja kalliit käräjät, jos riita-asioihin olisi ensin pakko yrittää löytää sopu. Näin optimistinen käsitys perustuu edellä mainittuun virheelliseen tietoon todellisten riita-asioiden määrästä. Asianajaja Risto Sipilä haluaa kuitenkin lyödä lisää löylyä kiukaalle toteamalla, että esimerkiksi asuntokauppa- tai perintöriitoja ei pitäisi saada viedä käräjille ennen kuin niihin on edes yritetty löytää sopu. Sipilä esittääkin, että suurimpaan osaan tuomioistuinten käsittelemistä riidoista pitäisi säätää pakollinen sovintomenettely. Se tarkoittaisi, ettei riitaa voisi panna vireille oikeudessa ennen kuin sovintoa on yritetty. Esimerkiksi perinnönjaosta riitelevien sukulaisten pitäisi Sipilän mukaan ottaa ensin yhteyttä sovittelijaan ja kertoa, mistä riidassa on kyse.

7. Sovittelijana voisi toimia joko käräjätuomari tai sovitteluun koulutettu asianajaja.Sovittelija perehtyisi asiaan ja tutkisi, onko sovinnolle mahdollisuuksia. Vasta jos molempia osapuolia tyydyttävää ratkaisua ei syntyisi, asianosaiset saisivat viedä riidan tuomioistuimeen. Sipilä rajaisi pakkosovittelun sellaisiin riitoihin, joissa toinen tai molemmat osapuolet ovat yksityishenkilöitä.

8. Asianajajaliiton uusi puheenjohtaja toki tietää, että Suomessa on ollut jo lähes 10 vuotta voimassa lainsäädäntö, joka mahdollistaa juuri mainitunlaisissa asioissa riita-asian sovittelun tuomioistuimessa. Sovittelu on nykyään mahdollista lähes kaikissa riita-asioissa, eli myös esimerkiksi Sipilän mainitsemissa asuntokauppakiistoissa, tekijänoikeusasioissa tai työsuhteisiin liittyvissä erimielisyyksissä. Ulkopuolelle jäävät vain indispositiiviset riita- tai hakemusasiat, kuten avioerot, edunvalvonta-asiat ja isyysasiat.Tästä ns. tuomioistuinsovittelusta säädetään nykyisin laissa riita-asioiden sovittelusta ja sovinnon vahvistamisesta yleisissä tuomioistuimissa (354/2011, RiitaSovL). Lisäksi tuomarin johdolla tapahtuva sovinnon edistäminen riita-asian valmistelussa on ollut mahdollista jo 20 vuotta, siitä säädetään oikeudenkäymiskaaren (OK) 5 luvun 26 §:ssä.

9. Olen äskettäin selostanut ja osin myös vahvasti kritisoinut tuomioistuinsovittelua, katso blogeja numerot 705/10.3.2013 ja 706/11.3.2013. Kyseinen sovittelu ei ole ottanut käytännössä tulta alleen läheskään siinä määrin kuin lakia noin 10 vuotta sitten valmisteltaessa ja säädettäessä ennakoitiin ja toivottiin. Poikkeuksen tästä muodostavat ainoastaan huoltoriidat, joita on sovittelu vasta parin vuoden ajan kokeilumielessä muutamassa käräjäoikeudessa. Varsinaisissa riita-asioissa sovittelun saama nuiva vastaanotto johtuu lähinnä sovittelun byrokraattisesta luonteesta ja siitä, että sovittelu on paljolti oikeudenkäynnin kaltainen menettely, jossa asianosaisia edustaa asianajaja tai muu lakimies. Sovittelu on siten lähes yhtä kallista prosessia kuin oikeudenkäyntikin.

10.  Risto Sipilä vetoaa sihen, että vaikka sovittelu ja sovintoon pyrkiminen on jo nykyisin mahdollista, kukaan ei kuitenkaan velvoita osapuolia tunnustelemaan, onko sovinnolle edellytyksiä. Mutta olisiko pakko sitten oikea ratkaisu tähän pulmaan? Tuskinpa vain. Olisi epäjohdonmukaista, että sovittelumenettely, joka ei ole saanut käytännössä kannatusta edes vapaaehtoisuuden pohjalta, säädettäisiin pakolliseksi. 

11. Kuten kokenut imatralainen asianajaja Olli Ruokonen mielipidekirjoituksessaan "Ei pakkosovittelua oikeudenkäynteihin" (HS 13.6.-13) toteaa,  Sipilän ehdotus tulisi käytännössä vain vaikeuttamaan oikeuden saantia. Tapauksissa, joissa sovittelu ei johtaisi tulokseen - sellaisia tapauksia olisi pakkosovittelussa luultavasti runsaasti -  pitkittyisivät käräjäjutut Ruokosen arvion mukaan ainakin puolella vuodella.  Kun kansalaiset eivät uskalla lähteä, kuten asianajaja Olli Ruokonen kirjoittaa, edes nykyiseen sovittelumenettelyyn ilman lakimiesavustajaa, kasvaisivat heidän oikeudenkäyntikulunsa siis entisestään. 

12. Asiananajaliiton tuore puheenjohtaja näytäisi unohtavan haastatattelussaan tykkänään kaikista tehokkaimman tavan, jolla asianosaiset voisivat välttyä oikeusjutulta ja sen aiheuttamilta kustannuksilta. Tarkoitan riitapuolten asianajajien välityksellä tapahtuvaa vapaamuotoista sovintomenettelyä ja sovittelua. Tähän asianajajia velvoittaa Hyvä asianajajatapa, jossa todetaan, ettei advokaatti pääsäännön mukaan saada viedä riita-asiaa suoraan käräjille, vaan hänen tulee sitä ennen ottaa yhteyttä päämiehensä vastapuoleen ja tämän asianajajaan sovittelun ja mahdollisen sovinnon kartoittamisen ja löytämisen tarkoituksessa. Tämä näyttää olevan myös asianajaja Olli Ruokosen resepti Risto Sipilän esille ottamaan pulmaan. 

13. Kuten olen edellä mainituissa aiemmissa blogijutuissa todennut, ongelmana ei olekaan käytettävissä olevien sovittelumenettelyjen puute tai tuomioistuinsovittelun vähäinen hyödyntäminen, vaan se, että asianajajat eivät useinkaan välitä kartoittaa tosissaan sovinnon tekemisen mahdollisuuksia ja ponnistella sovun löytämiseksi. Muodollinen yhteydenotto toki tehdään, mutta sen jälkeen asia viedään useimmiten suoraan käräjille ja toivotaan, että asiaa valmisteleva tuomari olisi aktiivinen sovinnon edistämisessä, kuten OK 5.26:ssä säädetään. Ja katso, usein, yllättävän usein, tämä myös onnistuu, sillä todella riitaisista asioista reilu kolmannes sovitaan tuomarin johdolla tapahtuvassa valmistelussa, jolloin kallista pääkäsittelyä ei tarvitse pitää. Edellä kohdassa 5 mainitun tuomioistuinten työtilaston mukaan vuonna 2012 kaikista käräjäoikeuteen saapuneista riitaisista riita-asioista päättyi oikeuden vahvistamaan sovintoon 32 prosenttia ja tuomioon 34 prosenttia tapauksista. 

14. Olen varma siitä, että suurimmassa osassa edellä mainituista sovintoon päättyneistä tapauksista asianajajat ja heidän päämiehensä voisivat päästä sovintoratkaisuun ilman, että asiaa tarvitsisi viedä lainkaan käräjille.Tämä edellyttää, että Hyvää asianajajatapaa koskevien ohjeiden määräys sovinnon kartoittamisesta ja sovintoon pyrkimisestä otettaisiin asianajajakunnan keskuudessa vakavasti. Olisi toivottavaa, että asianajajaliiton uusi puheenjohtaja ottaisi sanotun kysymyksen jäsenistönsä kanssa vakavasti puheeksi eikä yrittäisi tyrkyttää ongelmaa yhteiskunnan ratkaistavaksi ja kustannettavaksi.

15. Toki on syytä muistaa, että Suomen Asianajajalitto on myös jäsenistönsä edunvalvonnasta ja hyvinvoinnista huolehtiva järjestö. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, ettei liiton johto ole halunnut eikä halua ilmeisesti edelleenkään patistella jäseniään nykyistä suurempaan aktiivisuuteen, jota riita-asioiden sovinnollinen ratkaiseminen ilman kallista oikeudenkäyntiä välttämättä edellyttäisi. Asianajossa käytössä oleva aikaveloitus johtaa siihen, että mitä enemmän ja pidemmälle asioista riidellään, sitä suuremmaksi muodostuu asianajajan palkkio ja kuuluisa "tilipussi".

15. Risto Sipilän ehdotus riita-asioiden pakkosovittelusta näyttäisi olevan kuolleena syntynyt ajatus. Asianajajakunta itsekään ei taida sille juuri lämmetä, mitä osoittaa se, ettei Sipilän ehdotusta ole noteerattu Asianajajaliiton kotisivuilla lainkaan; sen sijaan siellä on huomioitu Sipilän ehdotus tuomareiden pakollisesta täydennyskoulutuksesta, johon palaan erikseen myöhemmin. 

16. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson on jo ehtinyt tyrmätä Sipilän pakkosovitteluidean. Henrikssonin mukaan on parempi kannustaa ihmisiä tekemään sovintoja, missä asianajajaliitolla ja asianajajilla on iso rooli. Asioiden sovittelu on Henrikssonin mukaan jo nyt asianajajien tehtävä. - Kerrankin voin olla oikeusministerin kanssa samaa mieltä!

529. Asianajajapäivien oikeuspoliittinen foorumi; oikeudenhoidon visiot vähissä

Njuoska bittut (märät säpikkäät)

1. Jokavuotiset asianajajapäivät, jotka kestävät nykyisin vain yhden päivän, ovat taas kerran ohitse. Tänään pidetyillä päivillä kuultiin, näin olemme voineet muun muassa asianajajaliiton sivuilta lukea, oikeudenhoidon eri sektoreita edustavien päällikkövirkailijoiden eli ohjelman mukaan oikeuselämän vaikuttajien katsaukset, jälleen kerran. Tänä vuonna päivien oikeuspolitiikan foorumin teemaksi oli valittu otsikko "Näennäisistä uudistuksista kokonaisuudistukseen - onko oikeudenhoidolla visiota?"

2. Asianajajapäivien järjestävät tuntuvat katsovan, että oikeuselämämme vaikutusvalta on kasautunut tai kanavoitunut yksinomaan ylimpiin tuomioistuimiin ja muihin ylimpiin lainkäyttö tai -valvontaviranomaisiin. Joka ikinen vuosi nimittäin näillä päivillä "luovat katsauksen", "esittävät näkemyksensä," "kertovat tervehdyksensä" tai lausuvat muuten vain mielipiteensä yhdet ja samat "vaikuttajat" eli tuomarit ja virkamiehet ja vieläpä aina samassa ennalta määrätyssä ja varsin yksitoikkoiselta vaikuttavassa järjestyksessä: 1) KKO:n presidentti, 2) KHO:n presidentti, 3) oikeuskansleri, 4) oikeusasiamies, 5) oikeusministeri tai joku ministeriön koreahko virkamies, 6) valtakunnansyyttäjä ja 7) valtakunnanvouti. Forumin antiin, jos niin voisi sanoa, on laskettava lisäksi (8) päivillä alkutervehdyksensä esittäneen Suomen Asianajajaliiton puheenjohtajan puhe.

3. Samaa järjestystä ja kaavaa noudatetaan myös muilla vastaavanlaisilla päivillä, joita ovat lakimiespäivä, tuomaripäivä ja syyttäjäpäivä; voudeilla ei taida vielä olla omia päiviään. Näiden päivien oikeuspoliittisessa foorumeilla ei ole juuri koskaan päästetty ääneen henkilöitä, joilla voisi kenties olla hieman poikkipuolista eli kriittistä sanottavaa oikeuspolitiikasta. Voisi sanoa, että näissä foorumeissa esiintyvät virkamiehet ja poliitikot käyttävät kukin sekä asianomistajan ja syyttäjän että vastaajan ja todistajan puhevaltaa.

4. Tämänvuotisten asianajajapäivien oikeuspoliittisen foorumissa oli siis määrä tarkastella, josko oikeudenhoidolla on visioita. Ainahan noin arvovaltaisella joukolla toki visioita löytyy. Eri asia sitten on, miten selkeästi nuo visiot tuodaan esiin ja miten niitä perustellaan sekä ovatko visiot järkeviä ja toteuttamiskelpoisia. Jos esitelmöitsijän visio jää pelkästään vienon ja ikään kuin ohimennen lausutun toteamuksen tai vielä vienomman kysymyksen muotoon, lienee selvää, ettei sanoma mene perille eikä kukaan itse asiassa edes huomaa tai jälkeenpäin muista kyseisen vision esiin tuomista. Pelkään, että valtaosalle asianajajapäivien foorumissa tänään esitetyillä visioilla tulee olemaan mainittu kohtalo. Muutaman päivän tai viikon kuluttua näitä hurskaita toivomuksia tai vienoja kysymyksiä ei enää muisteta. Mutta voihan ne toki esittää sitten seuraavilla päivillä ja foorumeissa taas uudelleen!

5. Olen itse vuosien mittaan esittänyt monenlaisia visioita siitä, mihin suuntaan ja millä tavoin oikeudenhoitoa eli tarkemmin sanottuna tuomioistuin- ja syyttäjälaitosta sekä oikeudenkäyntimenettelyä eri oikeusasteissa olisi syytä kehittää. En ole jättänyt visioitani pelkän maininnan tai vienon kysymyksen asteelle, vaan olen perustellut näkemyksiäni ja esittänyt samalla melko yksityiskohtaisesti ne keinot ja menettelytavat, joilla visiot voitaisiin toteuttaa.

6. Muutaman esimerkin mainitakseni olen esittänyt muun muassa seuraavanlaisia visioita ja ideoita:

- Suomessa tultaisiin toimeen yhdellä yhtenäisellä tuomioistuinorganisaatiolla. Siten hallintotuomioistuimet voitaisiin yhdistää yleisiin tuomioistuimiin integroimalla ensin hallinto-oikeudet muutamiin suurimpiin käräjäoikeuksiin, jolloin myös käräjäoikeuden hallintoasioissa antamista päätöksistä valitettaisiin hovioikeuteen. Hallinto-oikeuksia ei siis yhdistettäisi, niin kuin jotkut ovat kaavailleet, hovioikeuksiin.

- Tuomioistuimien keskushallinto olisi siirrettävä oikeusministeriöstä ja valtioneuvostosta erillisille keskushallintoyksikölle, jonka johtokunnan jäsenten enemmistö koostuisi tuomareista.

- Esitutkinnan johtaminen tulisi siirtää vakavampien rikosasioiden osalta tietyssä tutkintavaiheessa poliisilta syyttäjälle.

- Riidattomien velkomusasioiden eli perintäasioiden kierrättäminen käräjäoikeuden kautta on täysin tarpeetonta, joten siitä olisi luovuttava ja perintää olisi haettava suoraan ulosottoviranomaiselta.

- Tuomareiden koulutusta ja rekrytointia voitaisiin kehittää eri tavoin niin, että tuomioistuimiin saataisiin nykyistä monipuolisemman kokemuksen omaavia päteviä lakimiehiä.

- Hovioikeuksien esittelijäjärjestelmästä olisi joko luovuttava kokonaan tai kehitettävä sitä koulutukselliseen suuntaan. Tuomioistuinharjoittelua voitaisiin kehittää monin eri tavoin.

7. Kaikki mainitut visiot eivät toki ole minun yksin esittämiäni. Jotkut niistä tuotiin esiin myös tänään oikeuspoliittisessa foorumissa.

8. Asianajajaliiton puheenjohtaja Mika Ilveskero katsoi tervehdyspuheessaan, että "hovi- ja hallinto-oikeudet voitaisiin ehkä tulevaisuudessa yhdistää." Tämä lausuma, joka on STT:n välittämänä uutisena ylittänyt uutiskynnyksen, on hyvä esimerkki edellä mainitusta kevyen luokan "vienosta" visiosta, joka unohtuu nopeasti. Sanat "voitaisiin ehkä" tulevaisuudessa yhdistää, kertoo kaiken eli sen, ettei liiton puheenjohtaja ole uudistuksen suhteen tosiasiallisesti kovin vakavissaan, vaan hän on vain heittänyt sen ilmaan kevyenä koepallona. Tämä sama idea tuotiin jokin aika sitten yhtä kevyesti esiin korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelon puheessa, josta Ilveskero on ilmeisesti poiminut ja heittänyt nyt asian uudelleen ilmaan. Huomaan, ettei Mika Ilveskero ole miettinyt asiaa tarkemmin, sillä kuten edellä totesin, hallinto-oikeuksia ei ole syytä yhdistää hovioikeuksiin, vaan käräjäoikeuksiin.

9. Asianajajaliitto on asianajajapäivien johdosta julkaissut tiedotteen, jossa valitetaan sitä, että oikeudenhoidon uudistukset ovat jääneet Suomessa torsoiksi. Tiedotteen mukaan oikeudenhoitoa ei kehitetä Suomessa riittävän järjestelmällisesti. Uudistukset eivät tuota kestäviä ratkaisuja eikä uudistuksilla saada kohdennettua vähiä resursseja tehokkaasti. Esimerkeiksi tiedotteessa mainitaan alati muuttuva hovioikeusmenettely ja lautamiesjärjestelmän uudistamisen.

10. Tässä asiassa liitto on toki aivan oikeassa samoin kuin siinä, että Suomessa lukuisat oikeuslaitosta koskevat uudistukset tehdään ensisijaisesti kustannussäästöjen saavuttamiseksi, vaikka lähtökohtana pitäisi olla oikeusturvan kehittäminen. Nykyistä paremmalla suunnittelulla saavutettaisiin sekä säästöjä että tehokuutta, todetaan liiton tiedotteessa. Suomesta puuttuvat kuitenkin oikeudenhoidon pitkän linjan tavoitteet. Uudistuksia tehtäessä tulisi pitää silmällä, mitä oikeuslaitokselta odotetaan kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua.

11. Vuonna 2003 mietintönsä (KM 2003:3) jättänyt tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea ehdotti lukuisia visioita ja konkreettisia esityksiä tuomioistuinlaitoksen ja koko oikeuslaitoksen kehittämiseksi. Valitettavaa on, että mietintö on jäänyt pölyttymään oikeusministeriön hyllyille. Silloinen oikeusministeri Johannes Koskinen ja ministeriön virkamiehet eivät pitäneet komitean ideoista, joilla ministeriön vaikutusvaltaa oikeudenhoidon lalla olisi kavennettu ja tuomioistuinten keskushallinto olisi siirretty pois oikeusministeriöltä.

12. Korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelon näyttäisi puheensa perusteella tulleen Kalastajatorpalle kitkerissä tunnelmissa. Hän ei edes halunnut esittää minkäänlaista visiota, ellei visiona pidetä sitä, että se, mitä suomalaisesta oikeudenhoidosta puuttuu, on "toimeenpanon visio"; visioita meillä siis kyllä riittää, mutta kun valtiovalta ei halua ottaa näitä visioita vakavasti, niin turha mitään visioita on edes esittää! Koskelo on aina joka kerta aiemminkin korkeassa virassa ollessaan puhunut tuomioistuinlaitoksen, ainakin yleisten tuomioistuinten, vähäisistä resursseista, joita uhataan aina vain edelleen leikata juustohöyläperiaatteella. Nyt hän näyttää olevan erityisen suivaantunut ja hänen puheeseensa sisältyy itse asiassa selvää vit-----, siis vinoilua oikeusministeriötä ja yleensä valtiovaltaa kohtaan.

13. Koskelon sanoma oli siis se, että oikeudenhoidosta ei puutu visiota, vaan rahaa. Meiltä puuttuu toimeenpanon visio, sanoi Koskelo. Perusoikeuksia ei tuoteta hyvillä aikomuksilla. Suomalainen perusoikeusjärjestelmä on K:n mukaan alun perin pystytty "hyllyvien aikomusten hyllyvälle pohjalle eikä vahvan toimeenpanotahdon varaan." K:n mukaan oikeudenhoidon uudistaminen ei voi onnistua näpertelyllä, vaan tarvitaan linjakasta remonttia. Tämä taas edellyttäisi huomattavaa lisärahoitusta. K:n mukaan "oikeuslaitoksen jatkuvien rahoitusongelmien myötä suhde totuuteen on hämärtynyt". Tämän vuoden budjetissa oikeuslaitokseen kohdennettu 1,4 miljoonan euron lisärahoitus harmaan talouden torjumiseksi on K:n mukaan itse asiassa fiktiivistä, sillä budjetin tuomioistuinmomentille oli jo ennestään syntynyt n. 3 miljoonan euron suuruinen vaje. K:n mukaan "fiktiivinen lisärahoitus muuttuu fiktiiviseksi lisähenkilöstöksi," mikä ei tosiasiassa tehosta harmaan talouden torjuntaa. Kun oikeita lisävoimia ei saada, vaikuttavuus ei toteudu, vaan sen sijasta toteutuu itsepetos, sanoi Koskelo.

14. Ankarantuntuista tekstiä oli presidentin sanoma! Siihen sisältyi myös jonkinlainen uhkaus tai uhkakuva: jos oikeusturvan kokonaislaskua halutaan pienentää, on tilaustakin pienenettävä! Koskelon mukaan "kuormaa" on kevennettävä mahdollisuuksien mukaan oikeusketjun kaikissa kohdissa. Sitä, mitä tämä käytännössä tarkoittaa, Koskelo ei tarkemmin yksilöinyt. Koskelon mukaan nyt pitäisi avoimesti miettiä, mitä oikeuslaitokselta halutaan. Meillä on ollut tapana torjua muiden maiden systeemiä sillä perusteella, ettei se sovi meidän järjestelmäämme. Jos ideaali on realismin ulkopuolella, ollaan vaarallisella tiellä. "Paras on hyvän pahin vihollinen", Koskelo sanoi. Presidentin mukaan suomalainen oikeuspolitiikka on ankkuroitava siihen mikä on toteuttamiskelpoista.

15. Koskelon mukaan ympäri maata sijoitettujen oikeuksien saaristo ei ole hyvä visio, vaan pitäisi avoimesti miettiä mikä on järkevää. - Heh, heh, vai että "oikeuksien saaristo", vaikka meillä on juuri kaksi vuotta sitten karsittu käräjäoikeuksien lukumäärää noin 70:stä 27:ään! - Koskelo viittasi myös KKO:n lausuntoon, jonka mukaan hovi- ja hallinto-oikeusverkostoa tulisi uudistaa todella pitkällä tähtäyksen suunnitelmalla, eli 10 vuoden sijasta pitäisi katsoa monta kymmentä vuotta eteenpäin. Samalla pitäisi kuitenkin olla valmiutta investoida lyhyellä aikavälillä, jotta järjestelmä saadaan pitkän aikavälin kannalta kunnolliseen ja kestävään toimintakuntoon.

16. Koskelo vaati, ei siis vain visioinut, että eri instanssien eli lähinnä käräjäoikeuden ja hovioikeuden tehtävät ja tosiasialliset roolit tulee saada jatkossa erottumaan selkeästi toisistaan. Asianajajien tulisi Koskelon mukaan olla omassa roolissaan ammatillisesti entistä vahvempia. No, tässä siis tuli hieman vaatimuksia myös päivien isäntäväkeä kohtaan, mutta vain puolen lauseen verran ja ympäripyöreällä tavalla!

17. Yksi konkreettinenkin asia tuli sentään Koskelon puheessa jotenkuten esiin. Hän nimittäin viittasi Ruotsissa 2-3 vuotta sitten voimaan tulleeseen hovioikeusprosessin uudistukseen. Keskeisintä siinä on tapa, jolla hovioikeudessa nojaudutaan käräjäoikeudessa vastaanotetun todistelun taltiointiin ja sen hyödyntämiseen muutoksenhakuvaiheessa. Kuten Koskelokin huomautti, tämä on yksi tärkeä keino tukea prosessin painopisteen siirtymistä käräjäoikeuteen ja toisaalta auttaa etäisyyksien voittamisessa. Tekniikan potentiaalit pitäisi hyödyntää, sanoi Koskelo.

18. Näin toki pitäisi tehdä! Mutta kun meillä Suomessa uudistettiin äskettäin hovioikeusmenettelyä, jätettiin uudistuksesta kokonaan pois tuo Koskelon mainitsema Ruotsin uudistuksen keskeisin asia eli todistelutarkoituksessa käräjäoikeudessa kuultujen asianosaisten ja todistajien kertomusten taltiointi ja sen hyödyntäminen hovioikeudessa, mikä korvaa osittain eräin edellytyksin täysimittaisen pääkäsittelyn toimittamisen hovioikeudessa. Oikeusministeriön asettama toimikunta itse asiassa salasi suomalaisilta päättäjiltä eli hallitukselta ja eduskunnalta mainitun Ruotsin mallin ja hallituksen esityksestä se jätettiin kokonaan pois, jotteivät vain kansanedustajat olisi saaneet asianmukaista tietoa siitä, miten tekniikan potentiaaleja olisi voitu uudistuksessa hyödyntää.

19. Itse kannatin kovasti tuon ruotsalaisen uudistuksen omaksumista myös meillä tai ainakin sen pohtimista hovioikeusmenettelyn uudistamisen yhteydessä. Lausunnonantajista olin ainoa, joka kiinnitti asiaan huomiota; olen kertonut tästä blogissani pariin kolmeen kertaan. Mutta mitä sen sijaan teki korkein oikeus? Se ei omassa lausunnossaan tuolloin, siis pari vuotta sitten, kiinnittänyt mainittuun asiaan minkäänlaista huomiota, vaikka siihen olisi ollut otollinen tilaisuus! Eikä tässä kaikki. Oikeusministeriön hovioikeusuudistusta pohtineen toimikunnan puheenjohtajana toimi presidentti Pauliine Koskelon ja korkeimman oikeuden "oma mies" eli oikeusneuvos Kari Kitunen. Hänellä olisi ollut tuossa ominaisuudessa erinomaiset mahdollisuudet tuoda toimikunnan työn kuluessa ja mietinnössä esiin käräjäoikeusprosessin taltioinnin merkitys hovioikeusmenettelyn uudistamisessa, mutta myös hän vaikeni tyystin!

20. Parempi myöhään kun ei milloinkaan. On toki hyvä, että presidentti Koskelo ja kenties korkein oikeus kokonaisuudessaan - oikeusneuvos Kitusta myöten (!) - on nyt, vihdoin ja viimein, herännyt huomaamaan ko. asian eli käräjäoikeusmenettelyn taltioinnin merkityksen hovioikeusprosessissa. Uudistusten osalta pitäisi kuitenkin olla "haukkana" paikalla silloin, kun uudistuksiin on käytännössä mahdollisuus ja tilaisuus vielä vaikuttaa. Sinä vaiheessa, kun laki on säädetty ja se on tullut voimaan, on enää turha "rypistää" eli haikailla menetettyjen mahdollisuuksien perään.

408. Parkkimaksukiista menee yhä vain hullummaksi: Kuluttaja-asiamiestä vaaditaan KKO:n ja perustuslakivaliokunnan välisen kiistan ratkaisijaksi!

1. Parkkimaksukiista on edennyt jälleen uuteen vaiheeseen. Asialla on jälleen, kuinkas muuten, YLE-uutisten toimittaja Ari Mölsä avustajanaan Itä-Suomen ihme, professori Matti Tolvanen.

2. Herrojen uudesta kampanjasta tai vanhan jatkamisesta saimme lukea tänään YLE-uutisten nettisivulta seuraavia asioita; palsturin välihuomautukset ilmenevät asianomaisista kohdista.

3. Toimittaja Mölsän laatiman jutun mukaan Kuluttaja-asiamies Marita Wilskaa arvostellaan jahkailusta parkkisakkokiistassa (JV: arvostelijana vain kaksi juristia ja toimittaja Mölsä itse). Kuluttaja-asiamieheltä vaaditaan, sanoo toimittaja Mölsä, nyt selkeää kantaa siihen, onko autoilijoiden pakko maksaa kiistanalaiset yksityiset parkkisakot vai ei. - Tästä on kyllä jo olemassa KKO:n lainvoimainen tuomio (KKO 2010:23), mutta tämän Mölsä ja kumppanit tietenkin "jostakin syystä" sivuuttavat kokonaan.

4. Toimittaja Ari Mölsä maalailee tutun lennokkaaseen tapaansa, että keskustelu yksityisten parkkisakkojen ympärillä polveilee sekavana. Mölsän mukaan kiistan ydinkysymykset ovat yhä vastausta vailla. Mikä on yksityisten parkkisakkojen laillinen pohja, kyselee Mölsä? Pitääkö yksityiset parkkisakot maksaa vai ei, jatkaa Mälsä?

5. Jatkoa piisaa toimija Ari Mölsältä:

- Katseet ovat kääntyneet kuluttaja-asiamiehen konttoriin. Kuluttaja-asiamies Marita Wilska kuitenkin kieltäytyy haastatteluista. Hän viestittää sanomansa vain Kuluttajaviraston nettisivujen tiedotteella:

"Yksityistä pysäköinninvalvontaa koskevan lakiesityksen kaaduttua valvonnan oikeudellinen asema on poikkeuksellisen epäselvä. Siksi kuluttajille ei voida tällä hetkellä antaa ohjeita siitä, pitääkö yksityisen yhtiön määräämä valvontamaksu maksaa vai ei."

6. Yksityistä pysäköinninvalvontaa koskeva lakiesitys kaatui eduskunnassa viikko sitten, kertoo Mölsä. Toimittaja Mölsän mukaan "lailla oli tarkoitus siunata korkeimman oikeuden vuosi sitten luoma parkkisakkolinjaus". - Ei tietenkään näin, vaan esityksen tarkoituksena oli säätää laki yksityisestä pysäköinninvalvonnasta. Lakiesityksessä ei puhuta mitään KKKO:n ennakkopäätöksen 2010:23 "siunaamisesta." Termi "siunaamainen" on tässä yhteydessä käytettynä verbaalilahjakkuuttaan jo aiemmin osoittamaan pyrkineen toimittaja Mölsän ikioma luomus.

7. Perustuslakivaliokunta tyrmäsi lakiesityksen siksi, että se oli perustuslain vastainen, selittää toimittaja Ari Mölsä. Yksityisoikeudellisen valvontamaksun, eli parkkisakon, määräämisessä kun on pohjimmiltaan kysymys merkittävästä julkisen vallan käytöstä - ei jokamiehenoikeudesta, veistelee toimittaja Mölsä. - Toimittaja Mölsä jättää sanomatta, että häiriköinti ja huliganismi yksityisillä parkkipaikoilla ei liioin ole jokamiehen oikeus, ei edes jokapojan.

8. Mölsä on löytänyt asialleen uuden yhteistyökumppanin, sillä hän on kääntynyt Asianajajaliiton pääsihteeri Markku Ylösen puoleen. Mölsän mukaan Ylönen kummastelee Kuluttajaviraston kuurupiiloa ja vaatii kuluttaja-asiamies Wilskalta virkamiesryhtiä.

- Yksityisen kansalaisen kannalta tilanne on mahdoton. Olisi erittäin toivottavaa, että joku viranomaistaho pystyisi sanomaan meille, miten meidän tulee toimia, sanoo Ylönen toimittaja Ari Mölsän jutun mukaan.

9. Kun toimittaja Mölsä on edennyt näin pitkälle ja saanut, ainakin omasta mielestään, Kuluttaja-asiamiehen hieman omituiseen valoon, hänen onkin aika palata professori Tolvasen pakeille, jonka on määrä antaa lopullinen "isku" Kuluttaja-asiamiehelle.

10. Tandem parivaljakko Mölsä & Tolvanen: Kuluttajavirasto parkkifirmojen asialla:

- Lakihanketta jo sen valmistelusta asti seurannut professori Matti Tolvanen puolestaan (eikös Mölsäkin sitä jo edellä kerinnyt ihmettelemään) ihmettelee sitä, miksi Kuluttajavirasto seisoo tumput suorana.

11. Ihmettelen Kuluttajaviraston roolia tässä hankkeessa ihan ylipäätään, kertoo Mölsä Tolvasen kertoneen, ja Tolvanen jatkaa:

- Sen kannanottojen valossa näyttää siltä, että se on ajanut pikemminkin näiden parkkifirmojen asiaa kuin kuluttajien asiaa - mikä olisi käsittääkseni kuitenkin se Kuluttajaviraston ensisijainen tehtävä.

12. Tolvanen- Mölsä -kaksikko näyttä unohtaneen, että Kuluttaja-asiamieskin on viranomainen, jonka velvollisuutena on ensisijaisesti "ajaa" ja puolustaa oikeusjärjestyksen mukaista linjaa, ei vääristellä asioita eikä ryhtyä ajamaan minkään ryhmän asioita vastoin KKO:n lainvoimaista tuomiota.

13. Tällä kertaa toimittaja Mölsä on parantanut hieman tapojaan antamalla puheenvuoron myös "vihollispuolelle" eli parkkifirmoille.

14. Mölsä: Parkkifirmat laputtavat (heh, heh, kas kun ei sanota, että "sakottavat") entiseen tapaan. Parkkisakko- ja perintäyritykset ovat täydessä iskussa, maalailee toimittaja Mölsä.

- Korkeimman oikeuden päätös on edelleen voimassa. Toimimme sen mukaisesti. Jos asiassa joskus astuu voimaan joku uusi laki, arvioimme tilanteen tietysti uudelleen, kertoo toimitusjohtaja Juha Sirelius Q-Park Services Oy:stä toimittaja Mölsälle.

15. Mölsä: Jos ihmiset joukolla kieltäytyisivät maksamasta näitä valvontamaksuja, olisiko se teille katastrofi? - Katastrofi, kaaos, häslinki, jumi, sekasotku, soppa jne. ovatkin kaikki niin usein toimittaja Ari Mölsältä tässä yhteydessä kuultuja sanoja. Mölsä ilmiselvästi halajaa yhteiskuntaan kaaosta, katastrofia, epäjärjestystä, ristiriitoja. Hän on onnellinen saadessaan olla mukana tässä häslingissä.

16. Sirelius: Ei se katastrofi olisi. Mutta eihän sekään pitkälle kantaisi, jos ihmiset eivät maksaisi. Ja kyllä siinä kohtaa perintätoimisto tietysti omansa saa aina haettua pois.

17. Tämän jälkeen Mölsä alkaa päästä loppuhuipennukseen väliotsikollaan "Edessä uusi oikeudenkäynti?"

- Tilanne on nyt pahasti jumissa, uhkailee ja värjäilee toimittaja Ari Mölsä tuttuun tapaansa. Korkeimmalta oikeudelta ei ole odotettavissa tuomionpurkua, eikä kelvollisesta parkkisakkolaista ole edes luonnosta, valittelee Mölsä.

18. Niin viikko sittenhän Mölsän taistelutoveri sodassa pahamaineisia parkkifirmoja vastaan Tolvanen vaati KKO:lta tuomionpurkua. KKO:n olisi siis tullut riita-asiassa purkaa oman tuomionsa omasta aloitteestaan, kun Ylen toimittaja ja pari professoria sitä vaativat! Toissijaisesti Tolvanen kertoi viikko sitten, että kyllä jutussa KKO 2010:23 maksuvelvolliseksi tuomitun kahdeksankertaisen väärinpysäköijänkin purkuhakemus tepsisi, toki ilman muuta!

19. Mölsä pääsee nyt mieliteemaansa "useista oikeusoppineista" ilmoittaessaan paatoksellisesti:

- Useat oikeusoppineet arvelevat, että ainoaksi tavaksi saada kiistaan ratkaisu on jäämässä uusi oikeudenkäynti. Nyt - perustuslakivaliokunnan kannanoton jälkeen - myös korkein oikeus saattaisi tarkastella asiaa uusin silmin, uumoilee toimittaja Ari Mölsä. - Vain oikein "uusin silmin", mihinkä ne vanhat silmät siten pannaan, joutavatko jo kenties eläkkeelle?

20. Mölsän mukaan Asianajajaliiton pääsihteeri Markku Ylönen on sanonut, että yksi mahdollinen etenemistapa olisi kimppakäräjöinti. Tuolloin yksittäisen parkkisakon saaneen kuluriski ei nousisi kohtuuttomaksi (JV: Näin vain siinä tapauksessa, että asialla ei ole joku "huippuasianajaja.")

- Joku aktiivinen (JV: siis parkkiaktivisti!) valvontamaksun saanut voisi kerätä ympärilleen porukan ihmisiä, jotka ovat kokeneet saman kohtalon. Porukka sopisi sitten keskenään, että se ottaa kulut vastatakseen ja ajaa yhden tapauksen läpi oikeuskoneiston. Näin oikeudenkäynnin kuluriski jakautuisi usealle ihmiselle. Harva varmaankaan viitsii ja uskaltaa lähteä käräjille yksin ja yksittäisen 40 euron parkkisakon takia.

21. Näin tulisesti laukoo pääsihteeri Ylönen toimittaja Mölsän mukaan. Onpa tällä hieman harmaaksi tunnetulla pääsihteerillä takataskussaan värikkäitä sanontoja - melkein kuin toimittaja Mölsän suusta! "Porukka"; "saman kohtalon kokeet" (minkä ihmeen kohtalon; hehän ovat sentään pysäköineet väärin eli sopimusehtojen vastaisesti!); "ajaisi läpi oikeuskoneiston;" "viitsisi lähteä käräjille" jne.

22. Mölsä päättää raporttinsa näihin pääsihteeri Ylösen ikimuistoisiin sanoihin:

- Tässäkin mielessä nyt kaivattaisiin kipeästi kuluttaja-asiamiehen kannanottoa tilanteeseen.

23. Siis missä mielessä? Kyllä kai nämä parkkiaktivistit voivat toki riitauttaa valvontamaksut ilman Kuluttaja-asiamiehen kannanottoakin. Eihän parkkiaktivistien edes tarvitse olla jutussa kantajana, vaan parkkifirman asiana on nostaa kanne, jos valvontamaksua ei makseta; aivan kuten tapauksessa KKO 2010:23. Tämä näyttää jääneen pääsihteeriltä huomaamatta.

24. Jaa-a! Kyllä tässä asiassa alkaa olla jo ihan riittävästi mälsää ja Mölsää, siltä ainakin alkaa tuntua.

25. On se sitkeä itärajan sissi, tämä professori Tolvanen. Ensin hän masinoi mielipiteillään rikostutkinnan ja syyteharkinnan parkkifirmojen toiminnasta väittäen julkisesti "parkkisakotuksessa", oikeastaan siis valvontamaksuissa, olevan kyse virkavallan anastamisesta. Ellen väärin muista, asia oli esitutkinnassa ja syyteharkinnassa kahdesti.

26. Lopulta valtiosyyttäjä Maarit Loimukoski reilu vuosi sitten totesi selväsanaisesti, että valvontamaksuissa ei ole kyse julkisen vallan käyttämisestä tai sakotuksesta eivätkä parkkifirmoja siten ole syytä epäillä virkavallan anastamisesta.

27. Sitten vuosi sitten saatiin ennakkopäätös KKO 2010:23, minkä johdosta itärajalta ei kuulunut vähään aikaan mitään. Uuteen iskuun käytiin kuitenkin, kun oikeusministeriössä valmisteltiin nyt kaatunutta lakiesitystä. Varmaankin professorimme vastusti lakiesitystä, jos häneltä lausuntoa OM:n työryhmän mietinnön johdosta on kysytty.

28. Kuin taivaan lahjana Mölsä ja Tolvanen saivat 2-3 viikkoa sitten tukea perustuslakivaliokunnan lausunnosta. Kuten blogissani 402 kerroin, Mölsä teki näyttävän uutisjutun, jossa haasteltiin Tolvasen lisäksi 10 minuutin ajan myös professori Kaarlo Tuoria, tätä Suomen etevintä oikeusoppinutta ja -teoreetikkoa. Tuori, joka paljasti, ettei ole itse koskaan ajanut autoa pätkääkään, vaati KKO:n tuomion purkamista. Tolvanen säesti teoreetikkoa parhaan kykynsä mukaan. Tolvanen nousi parrasvoihin ja kaikkien parkkiaktivistien suureksi idoliksi viestittäessään, että ihmisten ei pidä maksaa valvontamaksuja, hän itse ei ainakaan niitä maksa! Kukkona tunkiolla/jutussa hääri toimittaja Mölsä tyhjentäen koko häikäisevän sanavarastonsa, jossa KKO:n ennakkopäätös sätittiin maan rakoon ja ihmisiä yllytettiin rivien välissä parkkikapinaan eli jättämään saamansa lailliset valvontamaksut maksamatta.

29. Tuori ja Tolvanen sekä Mölsä palautettiin kuitenkin varsin nopeasti maanpinnalle haaveilemasta KKO:n tuomion purkua. KKO:n presidentti Koskelo "tyrmäsi" herrojen ajatuksen tuomionpurusta. Mutta ei tässä vielä kaikki. Perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Kimmo Sasikin joutui myöntämän, että ehei, eihän valiokunta ollut ottanut lainkaan kantaa KKO:n tuomioon vaan ainoastaan hallituksen lakiesitykseen! - Olipa harmillista, on kolmikon täytynyt Sasin lausunnon johdosta mietiskellä. Tolvanenkin kun oli mennyt vannomaan julkisesti, ettei valvontamaksuja tarvitse maksaa.

30. Kimmo Sasi selitti, ensin hieman venkoiltuaan, että juu, totta kai valvontamaksut pitää maksaa valiokunnan lausunnon jälkeen aivan samalla tavalla kuin ennenkin, koska KKO on niin päättänyt ja pitäähän KKO: tuomiota toki noudattaa.

31. Kun tämäkin "haara" parkkisodassa meni niin sanotusti munille tai persiilleen, oli taas pari päivää hiljaista. Mutta nyt siis parivaljakko Mölsä-Tolvanen on nyt päättänyt ryhtyä rähisemään Kuluttajavirastolle ja Kuluttaja-asiamiehelle syyttäen Kuluttaja-asiamiestä selväsanaisesti parkkifirmojen asialla olemisesta ja suosimisesta kuluttajien kustannuksella! Pojat sanovat, että Kuluttajavirasto sen kun vain "seisoo tumput suorina."

32. Minun muistamani mukaan Kuluttajavirasto on tosin jo aiemmin ottanut kantaa valvontamaksuihin ja niiden perimiseen. Tämä taisi tapahtua, jollen värin muista, jo ennen KKO:n ennakkopäätöstä. Tästä kannasta parkkiaktivistit ovat palstoillaan rähisseet jo aiemmin.

33. Onko sen jälkeen tapahtunut jotakin sellaista, jonka perusteella Kuluttajaviraston tulisi jotenkin tarkistaa kantaansa?

34. Ei kerrassaan mitään, jos minulta kysytään. Pitää nimittäin muistaa, että perustuslakivaliokunta, jonka lausuntoon varmaan vedotaan, ei ole mikään tuomioistuin, vaan lainsäädäntöelin, joka antaa lausuntoja, ei suinkaan tuomioistuimille, vaan eduskunnan muille valiokunnille ja eduskunnan täysistunnolle.

35. Perustuslakivaliokunnan tehtävänä on kontrolloida lainsäätämisvaiheessa lakiesitysten perustuslainmukaisuutta, mutta valiokunnan lausunnot eivät sido sellaisenaan tuomioistuimia, niitä sitoo ehdottomasti vain laki. Perustuslakivaliokunta ei ole mikään ennakkopäätöstuomioistuin tai ennakkotietoinstanssi. Tämä olisi myös Mölsän edustamien oikeusoppineiden syytä pitää mielessä. Suomessa ennakkopäätöksiä tuomioistuimille antavat vain korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus.

36. Parkkimaksuasiassa on olemassa alemmille tuomioistuimille ja muille lainkäyttäjille oikeusohjeeksi annettu KKO:n ennakkopäätös 2010:23. Tuota prejudikaattia perustuslakivaliokunnalla ei ole ollut edes aikomus "kumota" tai arvostella. Valiokunnan lausunnon perusteluista ei löydy mainintaa, jossa KKO:n ennakkopäätöstä olisi kritisoitu.

37. Asiassa on siis edettävä laillisessa järjestyksessä eli elettävä ja toimittava sen mukaan, mitä KKO on päättänyt. Jos myöhemmin kenties säädettävässä ja voimaan tulevassa parkkimaksulaissa säädetään toisin, niin sitten noudatetaan sanottua lakia.

38. Kun näin on asian laita, ei Kuluttaja-asiamies tai Kuluttajavirasto voi tietenkään ryhtyä joidenkin professorien ja toimittajien vaatimuksesta tekemään asiassa mitään uusia "linjauksia".

39. Asianajajaliiton pääsihteerin puuttuminen asiaan ja ilmoittautuminen parkkiaktivistien asianajajaksi ihmetyttää hänen vaatiessaan, että "kansalaisten on saatava Kuluttaja-asiamiehen kanta." Eikö pääsihteeri tosiaankaan tiedä, että asiasta on jo olemassa KKO:n lainvoimainen tuomio, jota perustuslakivaliokunta ei ole "muuttanut" ja jota myöskään Kuluttaja-asiamies ei voi muuksi muuttaa?

40. Jos Kuluttaja-asiamies jotakin asiasta myöhemmin lausuu, niin hän ei voi muuta kuin todeta edellä mainitut tosiasiat ja sen, että kun lakiesitys on rauennut, asiassa eletään KKO:n ennakkopäätöksen mukaisesti.

41. Minusta Kuluttaja-asiamiehen tiedote, jonka mukaan hän ei tietäisi, pitääkö valvontamaksut maksaa vai ei, on kyllä sinänsä huolestuttava. Kyllä hänen toki pitäisi tietää ja rohjeta myös sanoa, että muuta vaihtoehtoa kuin maksu ei ole.

42. Parkkimaksukiista näyttää menevän entistä hullummaksi. Kun toimittaja ja YLE ja professorit eivät näköjään enää itse uskalla yllyttää ihmisiä parkkikapinaan ja jättämään maksut suorittamatta, ne vaativat nyt yllyttäjän rooliin hieman pelokkaalta vaikuttavaa Kuluttaja-asiamiestä. Tämän virkamiehen pitäisi kapinan puuhamiesten mukaan nyt ratkaista kahden "isoisen" eli KKO:n ja perustuslakivaliokunnan välinen kiista! Tarkemmin sanottuna tekaistu kiista, sillä mitään todellista kiistaahan KKO:n ja valiokunnan kannanottojen välillä ei itse asiassa ole.

350. Laajaa esitutkinta- pakkokeino- ja poliisilakipakettia yritetään runnoa kiireellä läpi eduskunnan loppuruuhkassa

Käynnissä jätevesiasetuksen mukainen haistelu- ja maistelutilaisuus?

Hallitus on antanut eduskunnalle esityksen esitutkinta- ja pakkokeinolainsäädännön uudistamiseksi (HE 222/2010). Esityksessä ehdotetaan säädettäväksi nykyiset lait korvaavat esitutkintalaki ja pakkokeinolaki. Esityksessä ehdotetaan tehtäväksi näihin lakeihin liittyviin lakeihin runsaasti lähinnä teknisluonteisia muutoksia. Esitys liittyy samanaikaisesti annettavaan hallituksen esitykseen, jossa ehdotetaan säädettäväksi uusi poliisilaki (HE 224/2010).

Uusissa laeissa viranomaisten toimivaltuuksia säänneltäisiin nykyistä täsmällisemmin ja kattavammin, toisaalta perus- ja ihmisoikeuksien suoja ja toisaalta rikostorjunnan tarpeet huomioon ottaen. Yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteita koskevaa sääntelyä nostettaisiin asetuksesta lakeihin.

Uudessa esitutkintalaissa säädettäisiin esitutkintaperiaatteista pitkälti voimassa olevan lain mukaisesti. Lakiin otettaisiin kuitenkin säännökset epäillyn oikeudesta olla myötävaikuttamatta rikoksensa selvittämiseen, suhteellisuusperiaatteesta ja edunvalvojan määräämisestä lapselle. Oikeutta käyttää avustajaa esitutkinnassa ja esitutkinnassa käytettävää kieltä koskevia säännöksiä muutettaisiin ja täydennettäisiin.

Esitutkintaviranomaiset ja virallinen syyttäjä velvoitettaisiin laadultaan tai laajuudeltaan sitä vaativissa asioissa tiiviiseen yhteistyöhön. Esitutkintaviranomaisen tulisi ilmoittaa syyttäjälle esitutkinnan toimittamiseen ja esitutkintatoimenpiteisiin liittyvistä seikoista sekä tutkinnan edistymisestä muuten. Syyttäjän olisi "tarvittavassa määrin" osallistuttava esitutkintaan asian riittävän selvittämisen varmistamiseksi. Yhteistoimintasäännökset ovat kuitenkin aivan liian väljät eivätkä velvoittaisi konkreettisessa tapauksessa syyttäjää yhteistoimintaan eikä poliisia pyytämään sitä.

Paha puute lakiesityksessä on se, että syyttäjä ei edelleenkään johtaisi esitutkintaa, vaan esitutkinnan johdossa olisi edelleen poliisi. Tällainen systeemi on täysin poikkeuksellista Euroopassa, sillä se on Suomen lisäksi voimassa vain Latviassa. Käytännössä poliisi ja syyttäjän välinen esitutkintayhteistyö ei toimi kunnolla. Syyttäjät ovat käytännössä esitutkintavaiheessa hyvin passiivisia. He eivät esimerkiksi juuri koskaan hae tutkinnan aikana tuomioistuimelta lupia mihinkään pakkokeinoihin eivätkä itse päätä niistä; kaikki hommat tekee poliisi.

Kuulustelutilaisuuden tallentaminen ääni- ja kuvatallenteeseen voisi korvata kuulustelutodistajan käytön. Muutenkin kuulustelutilaisuuden tallentamisen merkitystä korostettaisiin tarkoituksessa lisätä sen käyttöä. Asianosaisten oikeusturvan sekä asian riittävän selvittämisen ja käsittelyn sujuvuuden kannalta tärkeää loppulausuntomenettelyä säänneltäisiin nykyistä tarkemmin niin sen käyttöedellytysten kuin kohteenkin osalta.

Uuden pakkokeinolain yleisissä säännöksissä säädettäisiin eräistä keskeisimmistä pakkokeinojen käytössä sovellettavista periaatteista (suhteellisuusperiaate, vähimmän haitan periaate ja hienotunteisuusperiaate). Kiinniottamista, pidättämistä ja vangitsemista koskevat säännökset säilyisivät pääosin ennallaan.

Uuden pakkokeinolain mukaan pidättämiseen oikeutettu virkamies saisi kannella päätöksestä, jolla vangitsemisvaatimus on hylätty tai vangittu määrätty päästettäväksi vapaaksi. Vangittu saisi vangittavaksi määräämisen tai vangittuna pitämisen lisäksi kannella syytteen nostamiselle asetetusta määräajasta.

Vapautensa menettäneen epäillyn oikeusturvaa parannettaisiin uudessa pakkokeinolaissa täydentämällä omaan lukuunsa sijoitettavia yhteydenpidon rajoittamista koskevia säännöksiä. Tutkintavanki voisi saattaa pelkästään yhteydenpidon rajoittamista koskevan asian tuomioistuimen käsiteltäväksi. Matkustuskiellon käyttöä vapaudenmenetyksen vaihtoehtona pyrittäisiin lisäämään.

Uudessa pakkokeinolaissa etsintää koskeviin säännöksiin tulisi muutoksia, joiden tarkoituksena on tiukentaa etsinnän edellytyksiä erityisesti silloin, kun etsintä kohdistuu sellaiseen kohteeseen, jossa on syytä olettaa olevan salassapitovelvollisuuden tai -oikeuden piiriin kuuluvaa tietoa. Asuntona käytettävän kodin asemaa etsintäkohteena korostettaisiin edelleen.

Paikkaan kohdistuva etsintä jakautuisi yleiseen kotietsintään, erityiseen kotietsintään (kohteeksi on syytä olettaa joutuvan salassapitovelvollisuuden tai -oikeuden piiriin kuuluvaa tietoa) ja paikanetsintään. Läsnäoloa ja etsintämenettelyä koskevia säännöksiä tarkennettaisiin ja täydennettäisiin. Ennen erityisen kotietsinnän suorittamista olisi määrättävä asiantunteva etsintävaltuutettu huolehtimaan siitä, että takavarikko tai asiakirjan jäljentäminen ei kohdistu tietoon, jota koskee salassapitovelvollisuus tai -oikeus. Erityisestä kotietsinnästä ja etsintävaltuutetun määräämisestä päättäisi pääsääntöisesti tuomioistuin. Uuden pakkokeinolain etsintää koskevissa säännöksissä säädettäisiin myös uudesta etsintätyyppistä eli laite-etsinnästä, jossa olisi kysymys tietokoneessa, telepäätelaitteessa tai muussa vastaavassa teknisessä laitteessa tai tietojärjestelmässä etsinnän toimittamishetkellä olevaan tietosisältöön kohdistettavasta etsinnästä. Henkilöön kohdistuvaa etsintää koskeviin säännöksiin tehtäisiin joitakin täsmennyksiä.

Paha puute olisi edelleen se, että tavallisissa kotietsintään poliisi ei edelleenkään kotietsintälupaa; tämäkin tilanne on eurooppalaisittain täysin poikkeuksellinen. Tätä on kritisoinut muun muassa Suomen asianajajaliitto.

Uuden pakkokeinolain mukaisia salaisia pakkokeinoja olisivat telekuuntelu, tietojen hankkiminen telekuuntelun sijasta, televalvonta, tukiasematietojen hankkiminen, suunnitelmallinen tarkkailu, peitelty tiedonhankinta, tekninen tarkkailu (tekninen kuuntelu, tekninen katselu, tekninen seuranta ja tekninen laitetarkkailu), teleosoitteen tai telepäätelaitteen yksilöintitietojen hankkiminen, peitetoiminta, valeosto, tietolähdetoiminta ja valvottu läpilasku. Osa näistä keinoista olisi uusia. Nykyisin käytössä olevien salaisten pakkokeinojen määritelmiä ja käyttöedellytyksiä muutettaisiin.

Peitetoiminnasta säädettäisiin nykyistä tarkemmin. Lähtökohtana olisi, että peitetoimintaa suorittava poliisimies ei saa tehdä rikosta eikä aloitetta rikoksen tekemiseen. Peitepoliisi voisi kuitenkin vapautua rangaistusvastuusta, vaikka hän olisi tehtävässään syyllistynyt vähäiseen rikkomukseen. Rikollisryhmän toimintaan osallistuessaan peitetoimintatehtävässä oleva poliisimies voisi erittäin tiukoin ehdoin ja rajoitetusti vaikuttaa ryhmän toimintaan esimerkiksi hankkimalla ryhmälle kulkuvälineitä. Edellytyksenä olisi, että toimenpide tehtäisiin muutenkin, että se ei tule aiheuttamaan tiettyä vaaraa tai vahinkoa ja että se merkittävästi edistää peitetoiminnan tavoitteen saavuttamista. Myös tällaisessa tapauksessa peitetoimintamies voisi vapautua rangaistusvastuusta.

Tuomioistuin ratkaisisi sen, onko tutkittavana oleva rikollisuus sellaista, jonka tutkinnassa peitetoimintaa voidaan käyttää; päätöksenteko keskitettäisiin Helsingin käräjäoikeuteen. Nykyisin peitetoiminnan käytöstä päättää KRP:n tai Supon päällikkö.

Tuomioistuin harkitsisi kuitenkin vain, onko peitetoiminta tarpeellista tai jopa välttämätöntä rikoksen estämiseksi tai selvittämiseksi, mutta tuomari ei saisi edes tietää suunnitteilla olevan operaation yksityiskohdista. Käytetystä peitetoiminnasta ei tarvitse ilmoittaa koskaan kohteelle eikä tässä suhteessa lakiin esitetä muutoksia, jos peitetoiminnalla saatuja tietoja ei käytetä näyttönä tai sen perusteella ei aloiteta esitutkintaa. Peitetoimintaa on käytetty vuodesta 2002 lähtien kymmenissä tapauksissa. Saatuja tietoja ei ole eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen taannoisen päätöksen mukaan tiettävästi koskaan käytetty suorana todisteena oikeudessa.

On ehdotettu, että peitetoimintaan pitäisi kytkeä julkisasiamies, joka valvoisi kohteen etuja samalla tavalla kuin teknisessä kuuntelussa. Tällaista julkisasiamiestä ei kuitenkaan ole lakiesityksen mukaan tulossa.

Peitepoliisi saisi myös osallistua esityksen mukaan järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan. Osallistuessaan toimintaan poliisi voisi esimerkiksi hankkia rikollisille toimitiloja, toimia pakoauton kuljettajana, kuljettaa tavaroita tai hoitaa taloudellisia asioita. Lisäksi rikoksenteko-oikeuteen kuuluisi, että peitetoimintaa suorittava poliisi voisi tehdä liikenne- tai järjestysrikkomuksia tai muita lieviin rikkomuksiin rinnastettavia rikoksia. Vastaisuudessa peitetoimintaa ei enää saisi pääsääntöisesti käyttää yksittäisten henkirikosten selvittämisessä.

-----

Lakiesitys on herättänyt eri tahoilla ansaittua kritiikkiä.

Suomen Asianajajaliitto ilmoittaa kotisivuillaan olevansa tyytyväinen siitä, että hallitus antaa lopultakin esitykset uusiksi esitutkinta- ja pakkokeinolaeiksi sekä poliisilaiksi. Liiton mukaan on valitettavaa, että OM:n toimikunnan (KM 2009:2) toimikunnan valmistelema ehdotus on jaettu kahdeksi eri esitykseksi, jotka käsitellään kahdessa eri valiokunnassa vaikeuttaen näin asian käsittelyä eduskunnassa. Liiton mielestä olisi ollut tärkeää käsitellä poliisin toimivaltuuksia ennen rikoksen esitutkintaa ja sen aikana yhdessä ja samassa paikassa, jolloin ne olisivat säilyneet loogisessa suhteessa toisiinsa.

Asianajajaliitto pitää valitettavana, että esityksestä on jätetty pois pakkokeinojen käytöstä aiheutuvien vahinkojen korvaaminen. Jo vuonna 1987 säädetyssä pakkokeinolaissa edellytettiin erillisiä säännöksiä muidenkin kuin vapaudenmenetysvahinkojen korvaamisesta. Tällaisia säännöksiä ei ole koskaan säädetty eikä niitä nytkään esitetä, vaikka asiaa valmistellut toimikunta niitä ehdotti. Näin ollen esimerkiksi aiheettomaksi osoittautuneesta kotietsinnästä ei voi saada korvausta.

- Rikoksen uhri ei voi saada korvausta, jos hän joutuu rikospaikkatutkinnan vuoksi majoittumaan hotelliin. Poliisilla on valta eristää esimerkiksi kodin tai liikeyrityksen alue jopa neljäksi kuukaudeksi, Asianajajaliittoa työryhmässä edustanut asianajaja Markku Fredman huomauttaa.

Huolestuttavana liitto pitää myös sitä, että poliisi ei jatkossakaan tarvitsisi keneltäkään kotietsintälupaa.

- Tilanne on eurooppalaisittain täysin poikkeuksellinen. Useimmissa maissa kotietsintään on kytketty tuomioistuimen valvonta vähintäänkin jälkikäteen, Fredman toteaa.

Asianajajaliiton käsityksen mukaan hallituksen esitys ei tältä osin noudata Euroopan ihmisoikeussopimusta. Jo nyt moni maa on tuomittu ihmisoikeusloukkauksesta, kun viranomaisilla on ollut liian suuri toimivalta kotietsintöihin ilman tuomarin tai muun riippumattoman tahon valvontaa, esim. tuomio Varga v. Romania (1.4.2008).

Asianajajaliiton mielestä selkeä epäkohta on myös se, ettei hallituksen esityksessä puututa siihen, että rikoksesta epäillyllä ei ole riittävää oikeutta saada käyttöönsä kaikkea esitutkinnassa hankittua aineistoa. KHO on katsonut, ettei asianosaisella ole oikeutta sellaiseen materiaaliin, jonka poliisi on hankkinut erilaisia pakkokeinoja käyttäen. Näin ollen poliisi voi jatkossakin yksin päättää siitä, mitä tietoa asianosaisille annettavaan esitutkintapöytäkirjaan liitetään. Poliisilta on ollut hankalaa saada mm. telekuuntelulla ja takavarikolla hankittua aineistoa. Myös tältä osin Suomi on jo saanut langettavia tuomioita ihmisoikeustuomioistuimesta, esim. tuomio Natunen v. Suomi (31.3.2009).

Suomen Asianajajaliiton kaksi edustajaa osallistuivat näiden lakien valmisteluun toimikunnassa. He jättivät keväällä 2009 valmistuneeseen mietintöön 21-sivuisen eriävän mielipiteen, joka löytyy täältä.

Asianajajat kritisoivat voimakkaasti mm. sitä, että oikeusneuvos Ilkka Raution johtamassa toimikunnassa ei keskusteltu lainkaan siitä, tulisiko myös Suomessa siirtyä maailmanlaajuisesti noudatettuun menettelyyn, jossa syytäjä, ei siis poliisi, johtaa esitutkintaa.

Näin siitä huolimatta, että kaksi toimikunnan kuulemista professoriasiantuntijoista totesivat, että yksi syy Suomen ongelmaksi mm. ihmisoikeustuomioistuimessa tulleisiin liian pitkiin rikosoikeudenkäynteihin on siinä, ettei syyttäjä johda esitutkintaa.

---

Esitutkinta-, pakkokeino- ja poliisilakipaketti on hirmuisen laaja, muta se on kuitenkin tarkoitus runnoa budjetti- ym. kiireiden lomassa ikään kuin vaivihkaa läpi vielä ennen ensi kevään eduskuntavaaleja. Oikeusministeri Tuija Brax ja monissa asioissa ja kysymyksissä vielä Braxiakin pahemmin kompuroinut sisä- ja poliisiministeri Anne (Annie Mestarilaukoja) Holmlund haluavat selvästikin saada edes jonkinlaisen sulan kovin paljaiksi valahtaneisiin hattuihinsa, siitä tuntuu olevan näin vaalien lähestyessä lähinnä kysymys.

Oma käsitykseni on, ettei lakipakettia ehditä millään valmistella sillä tarkkuudella ja kriittisyydellä, mitä sen lähes tuhanteen sivuun ja useisiin satoihin monimutkaisiin pykäliin kätkeytyvät monimutkaiset ongelmat edellyttäisivät. Jos laki runnotaan nyt kiireessä läpi, siihen jää pakostakin sutta ja sekundaa. Näitä sitten seuraavan eduskunta, jossa Brax lienee opposition riveissä, kilvan ihmetellään ja paikkaillaan.

-----

Lakipaketin- tai pakettien lähetekeskusteleu eduskunnassa aloitettiin 10.11., jolloin asia jouduttiin kuitenkin panemaan viikoksi pöydälle, kun kansanedustajat olivat alkaneet luikkia pois täysistuntosalista kohta televisiousun kyselytunnin jälkeen ja salia oli lähes tyhjä, kun keskustelun oli määrä alkaa.

Eilen tiistaina keskustelua sitten jatkettiin ja nyt käytettiin jo useita kymmeniä puheenvuoroja. Niiden lukeminen pöytäkirjasta on mielenkiintoista, jopa hupaisaa puuhaa. Äänessä ovat olleet lähes kaikki eduskunnan poliisikansanedustajat - of course - ja monet muut juristiedustajat samoin. Poliisiedustajat painavat päälle ja kannattavat kaikessa oleellisessa hallituksen esitystä. Lukiessa törmää mitä erilaisimpiin ja osin täysin virheellisiin väitteisiin, jopa suoranaisen pupun puhumiseen.

Yhtenä esimerkkinä vaikkapa kokoomuksen kansanedustajan Juha Hakolan - tämän kerjäläisaloitteen tekijän - puheenvuoro, jossa hän voimakkaasti korostaa, että nykysysteemi, jossa poliisi johtaa aina esitutkintaa, on ylivoimaisesti paras järjestelmä. No, ei tässä vielä mitään, mutta sitten Hakola yltyy ihmettelemään edustaja Krista Kiurun (sd) täysin toisensuuntaista näkemystä ja lausuu:

- Tämä on ollut kautta aikojen se malli, jolla esitutkintaa on tehty. Kukaan ei ole missään kohtaa esittänyt, että tätä arvioita pitäisi toisella tavalla muuttaa, tehdä jonkin näköinen uusi tutkinnanjohtajuusarvio.

Voi hyvät hyssykät! Tässä nyt nähdään, miten huonosti kansanedustajat ovat perehtyneet hallituksen esitystä edeltäneeseen toimikunnan mietintöön, jossa juuri on Asianajajaliiton edustajien toimesta esitetty "suomalaisen mallin" muuttamista. Toinen selitys on se, että kansanedustaja ei pidä keitään muita asiantuntijoita rikosjutuissa kuin "rosvoa ja poliisia." Tulee elävästi mieleen kuva, jossa eräs poliisikansanedustaja istuu torikahveilla sulassa sovussa erään tunnetun rikoksesta epäillyn kanssa.

Myös oikeusministeri Tuija Brax antoi eilisessä istunnossa väärän todistuksen samasta asiasta.

Braxin mukaan lakipakettia valmistellut oikeusneuvos Ilkka Raution työryhmä pohti kysymystä esitutkinnan johtamisesta "syvällisesti" ja päätyi nykykäytännön jatkamiseen; tämä oikeusministerin "todistus" on kirjattu eduskunnan pöytäkirjan ohella myös tämän päivän Helsingin Sanomiin.

Mikäli kuitenkin on yhtään luottaminen Asianajajaliiton kahden toimikunnan jäsenen toimikunnan mietintöön kirjaamaan eriävään mielipiteeseen, niin Raution toimikunnassa ei esitutkinnan johtamisasiasta käyty keskustelua lainkaan! Kumpi nyt on oikeassa, ministeri vai kaksi asianajajaa? Minä luotan kyllä täysin näihin kahteen advokaattiin ja heidän lausumaansa. He osallistuivat toimikunnan työhön ja olivat mukana sen kokouksissa. Ministeri Brax ei ollut.

Ex oikeusministeri Johannes Koskinen, joka lupasi tehdä ministerinä ollessaan Suomesta "maailman parhaan oikeusvaltion," mutta joutui itse henkilökohtaisesti sanotussa suhteessa noloon tilanteeseen Alpo Rusi -prosessin yhteydessä, tuntuu olevan menneisyyden miehiä ainakin näissä kysymyksissä. Koskinen sanoi HS:n mukaan, että tilanne, jonka mukaan syyttäjä ei johda Suomessa esitutkintaa, johtuu siitä, että Suomi on harvaan asuttu maa, jossa kentällä ei ole tarpeeksi juristikoulutuksen saaneita ja poliisi on sitä kautta saanut johtovastuun.

Jos tällä Koskisen mainitsemalla perusteella joskus on ollut jotakin merkitystä, niin se oli 1970- ja -80 -luvuilla, jolloin nyt voimassa olevaa lainsäädäntöä valmisteltiin. Tuolloin Suomessa ei vielä edes ollut itsenäistä syyttäjälaitosta. Nyt sellainen on ollut jo reilut 10 vuotta, joten puheet harvaan asutusta maasta ovat todella omituista höpötystä.

Lakiesitys lähetettiin lakivaliokuntaan, jolle perustuslakivaliokunnan ja hallintovaliokunnan on annettava lausuntonsa. Poliisilakiesitys sen sijaan lähetettiin hallintovaliokuntaan, jolle lausunnon antavat perustuslakivaliokunta ja lakivaliokunta.

194. Oikeudenkäyntiavustajien toiminta luvanvaraiseksi

1. Asianajajajia ja julkisia oikeusavustajia - jälkimmäiset ovat valtion virkamiehiä mutta asianajotehtäviä suorittaessaan itsenäisiä ja riippumattomia - on Suomessa noin 2 100. Asianajajien lukumäärä on noin 1 850 ja oikeusavustajien noin 220. Asianajajat vastaavat toimistoissaan työskentelevien, oikeudenkäyntiasioita hoitavien, yhteensä noin 400 avustavan lakimiesten valvonnasta. Asianajaja on ammattinimike, jota saa käyttää vain Suomen Asianajaliiton jäsenekseen hyväksymä, tietyt kelpoisuusvaatimukset ja kokemuksen omaava lakimies. Asianajajatoimintaa sääntelee vuodelta 1958 peräisin oleva laki asianajajista. Asianajajien ja julkisten oikeusavustajien tulee noudattaa lain ohella Asianajajaliiton vahvistamia ammattieettisiä normeja eli hyvää asianajatapaa. Asianajajat ja julkiset oikeusavustajat ovat liittonsa ja oikeuskanslerin ammatillisen valvonnan alaisia.

2. Olen blogissani 15.8.2009 kertonut, että Suomessa ei ole asianajajapakkoa eikä asianajajamonopolia. Tämä tarkoittaa sitä, että oikeudenkäynnissä avustajina ja asiamiehinä voivat toimia myös muut lakimiehet kuin asianajajat. Asianosaisen ei ole pakko käyttää asiamiestä tai avustajaa lainkaan, vaan hänellä on oikeus ajaa itse omaa asiaansa; asiamiehen tai avustajan käyttämiseen asianosaisella on oikeus, ei velvollisuutta.

3. Sellaisia tuomioistuimissa asioita ajavia lakimiehiä, jotka eivät saa käyttää asianajajan ammattinimikettä, on noin 700. Heitä eivät koske hyvää asianajajatapaa koskevat määräykset eivätkä he ole Suomen Asianajajaliiton tai oikeuskanslerin valvonnan piirissä. Heillä ei ole myöskään velvollisuutta ottaa vastuuvakuutusta heidän asiakkailleen mahdollisesti aiheutuneiden vahinkojen varalta. Lakiasiaintoimiston voi perustaa periaatteessa kuka tahansa ja lakiasiaintoimiston nimissä voidaan harjoittaa muutakin liiketoimintaa. Tätä ei voida pitää asianajon laadun ja ihmisten oikeusturvan kannalta hyvänä. Koko järjestelmä on sekava ja harhaanjohtava: maassa on asianajajien lisäksi myös muita lakimiehiä, jotka saavat harjoittaa asianajoa, mutta jotka eivät kuitenkaan ole asianajajia. Suomi ja Ruotsi ovat ainoat EU-maat, joissa oikeudellisia palveluja voivat tarjota muutkin ammatillisesti valvotut lakimiehet.

4. Olen selostanut aiemmassa blogissani myös vireillä olleita suunnitelmia ja lainvalmisteluhankkeita, joiden mukaan oikeudenkäyntiavustajana toimiminen tehtäisiin luvanvaraiseksi ja asianajoa harjoittavien lakimiesten kelpoisuusvaatimuksia ja valvontaa tiukennettaisiin. Nyt tässä suhteessa on otettu aimo askel eteenpäin, sillä viikko sitten eli 25.11. oikeusministerille luovutti mietintönsä oikeusneuvos Hannu Rajalahden puheenjohdolla toiminut oikeudenkäyntiavustajien kelpoisuutta ja valvontaa pohtinut työryhmä (OMTR 2009:17). Oikeusneuvos Rajalahti tuntee asianajajalaitoksen organisaation ja asianajajien valvonnan hyvin, sillä hän on toiminut sivutoimisesti monta vuotta Asianajajaliiton valvontalautakunnan jäsenenä (ks. blogi 9.2.2009).

5. Työryhmä ehdottaa, että oikeudenkäyntiasiamiehenä tai -avustajana saisi toimia vain asianajaja, julkinen oikeusavustaja tai erityisen luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja. Kaikkia rikos- ja riita-asioita yleisissä tuomioistuimissa hoitavia lakimiehiä koskisivat samanlaiset ammattieettiset velvoitteet ja heidän toimintansa myös valvottaisiin nykyistä tehokkaammin. Velvollisuuksiensa vastaisesti toimivan avustajan toiminta voitaisiin vakavimmissa tapauksissa päättää peruuttamalla hänen lisenssinsä. Samalla perusteella asianajaja voidaan erottaa liiton jäsenyydestä.

6. Muille oikeudenkäyntiasiamiehille ja -avustajille kuin asianajajille ja julkisille oikeusavustajille perustettaisiin mietinnön mukaan uusi lupajärjestelmä, joka muistuttaa useissa kohdin Asianajajaliiton jäseniksi pääsyn edellytyksiä ja asianajajien valvontaa. Asianajajamonopolia ei siis esitetä perustettavaksi, vaan maassa toimisi kaksi rinnakkaista järjestelmää, toinen asianajajia ja julkisia oikeusavustajia ja toinen "muita" oikeudenkäyntiasiamiehiä ja -avustajia varten. Jälkimmäisessä, joka siis koski tällä hetkellä noin 700 lakimiestä, lisenssin toimia oikeudenkäyntiavustajana myöntäisi asianajajaliiton sijasta erillinen elin nimeltään oikeudenkäyntiavustajalautakunta - taas uusi juridinen nimihirviö!

7. Minusta tällaiseen kahden rinnakkaisen järjestelmän luomisessa ei ole juuri järkeä. Ehdotinkin vuonna 2003 tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean mietinnössä (KM 2003:3 s. 276), että oikeudenkäyntiasiamiehiä ja -avustajia varten perustettaisiin lupajärjestelmä, joka perustuisi Suomen Asianajajaliiton organisaation varaan rakentuvaan asianajajamonopoliin. Tämä edellyttäisi Asianajajaliiton voimakasta kehittämistä. Ilmeisesti Asianajajaliitto ei ole halunnut tällaiseen ruljanssiin ryhtyä, vaan on pitänyt parempana vaihtoehtona nyt ehdotettua "kahden kerroksen väkeä" -periaatteella toimivaa järjestelmää. Jos tällaiseen rinnakkaisjärjestelmään mennään, niin julkiset oikeusavustajat kuuluisivat minusta pikemminkin tuon "toisen järjestelmän" piiriin, eivät asianajajaliittoon. Mutta samapa tuo, mihin he nyt kuuluvat, oikeudenkäyntiavustajan velvollisuudet kun ovat molemmissa systeemeissä suurin piirtein samanlaiset. Vaikuttaa siltä, että kun Ruotsi ei ole siirtynyt asianajajamonopoliin, sitä ei rohjeta tehdä myöskään Suomessa.

8. Sanottuja muita oikeudenkäyntiasiamiehiä ja -avustajia varten perustettaisiin siis kokonaan uusi lupajärjestelmä, josta säädettäisiin laissa nimeltä Laki luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista; jonkinlainen "saanko luvan" -laki siis. Luvan myöntämisen edellytykset ovat pitkälti samanlaiset mitä asianajajiltakin edellytetään. Luvan myöntäminen edellyttää muun muassa riittävää perehtyneisyyttä tehtävään, mutta riittäväksi katsottaisiin ehdotuksen mukaan asianajajatutkinnon suorittaminen, yhden vuoden pituinen tuomioistuinharjoittelu ja yhden vuoden pituinen työskentely apulaissyyttäjänä tai vaihtoehtoisesti yhden vuoden pituinen toiminta muussa tehtävässä, joka "olennaisesti perehdyttää oikeudenkäyntiasiamiehen tai -avustajan toimeen." Aika heppoisin perustein, varsinkin tuon kokemuksen osalta, pääsisi ihmisten asioita oikeudessa siis jatkossakin ajamaan. - Mietinnössä ei ole ehdotettu erityistä nimikettä lakimiehelle, jolle on myönnetty lupa toimia asiamiehenä tai avustajana. Pitänee siis puhua vain "luvan saaneesta avustajasta."

9. Minusta on hieman outoa, että mainittu lupajärjestelmä koskisi hallinto-oikeuksissa ja KHO:ssa käsiteltävistä asioista vain lastensuojeluasioita, joissa mietinnön mukaan "oikeusturvavaatimukset ovat korostuneita." Mutta tässäkin asiassa noudatetaan tietysti kiltisti KHO:n presidentti Pekka Hallbergin tahtoa, joka on yksinkertaisesti se, että ihmisen tulee saada ajaa asiaansa hallintoasioissa itse ja ilman avustajaa. Lähinnä vain lastensuojeluasioissa hallintotuomioistuimet järjestävät suullisia käsittelyjä, mikä sekin on tietysti outoa. Hallintoasioissa on totoki monia muitakin asiaryhmiä, joissa oikeusturvavaatimukset edellyttäisivät oikeudenkäyntiavustajan lupajärjestelmän soveltamista samalla tavalla kuin yleisissäkin tuomioistuimissa. Eihän lupajärjestelmä edellytä yleisissäkään tuomioistuimissa avustajapakkoon siirtymistä, vaan asianosaiset voivat edelleen pääsäännön mukaan hoitaa itse asioitaan myös käräjäoikeudessa ja ylemmissäkin oikeusasteissa.

10. Lupaa ei kuitenkaan tarvittaisi, jos asiamies tai avustaja on työ- tai virkasuhteessa asianosaiseen. Siten esimerkiksi yritysten tai pankkien palveluksessa olevat lakimiehet voisivat ajaa työnantajiensa juttuja asiamiehinä tai avustajina. Tällaisia asiamiehiä koskisivat samat kelpoisuusehdot kuin nykyisinkin (OK 15:2). Riidattomissa hakemusasioissa ja riidattomissa velkomisasioissa, jotka siis edelleen jostakin kumman käsittämättömästä syystä pitää "kierrättää" käräjäoikeuden kautta (ks. blogi 152/19.9.-09), voisivat asiamiehinä toimia edelleen muutkin kuin lakimiehet, sama koskisi maaoikeusasioita. Sen sijaan lähisukulaiset, edes lakimiehet, eivät enää saisi ilman lupaa toimia asiamiehinä tai avustajina oikeudenkäynnissä.

11. Asianosaiset saisivat siis edelleen itse ajaa asioitaan tuomioistuimissa. Tähän olisi mietinnön mukaan tulossa kuitenkin yksi merkittävä ja outo poikkeus. KKO:n jäsenen Hannu Rajalahden puheenjohdolla toiminut työryhmä nimittäin ehdottaa, että lainoppineen avustajan käyttäminen olisi pakollista, kun KKO:lta haetaan tuomioistuimen lainvoiman saaneen tuomion purkamista tai poistamista tuomiovirhekantelun perusteella; menetetyn määräajan palauttamisasiaa ehdotus ei sitä vastoin koske. On huomattava, että purku- tai kanteluasiassa asiamieheksi ei kelpaisi kuka tahansa lakimies, esimerkiksi oikeustieteen professori, vaan asiamiehen tulisi ehdotuksen mukaan olla asianajaja, julkinen oikeusavustaja tai luvan saanut lakimies. Oikeustieteen professori tai tohtori ei voisi hakea KKO:lta edes itseään koskevan lainvoimaisen tuomion purkamista tai poistamista, vaan hänen tulisi valtuuttaa tehtävään oikeudenkäyntiasiamiehen tehtävään luvan saanut lakimies.

12. Työryhmä perustelee yllättävää ehdotustaan sillä, että käytännössä purku- ja kanteluhakemukset menestyvät KKO:ssa harvoin ja että "ne edellyttävät erityistä juridista asiantuntemusta." Useimmat juristit kuitenkin ymmärtävät, että mainitut perustelut ovat silkkaa näennäisperustelua. Juridisesti paljon vaikeampia asioita ovat esimerkiksi valituksen tekeminen hovioikeudelle ja valituslupahakemuksen ja valituksen laatiminen KKO:lle. Niiden osalta ei kuitenkaan ehdoteta sanotunlaista asianajajapakkoa, ei liioin asiassa, joka koskee käräjäoikeuden lainvoimaisesta tuomiosta hovioikeudelle tehtävää kanteluhakemusta. Kuten sanottu, myös menetetyn määräajan palauttamista koskevat asiat jäisivät ehdotetun sääntelyn ulkopuolelle.

13. Kyse on siis jostakin muusta kuin "erityisestä juridisesta asiantuntemuksesta." Työryhmä toteaa perusteluissaan (s. 75), että KKO:lle purku- ja kanteluasioita koskeviin tehtäviin asioihin "sitoutuu runsaasti voimavaroja korkeimmassa oikeudessa." On ymmärrettävää, että erinäisten "oikeustaistelijoiden" ja muiden vastaavanlaisten henkilöiden tekemät toistuvat kantelut ja purkuhakemukset ovat omiaan ottamaan KKO:n jäseniä ja esittelijöitä niin sanotusti "kupoliin;" hieman värikkäämpääkin terminologiaa voisi tässä yhteydessä käyttää, mutta tämähän on asiapitoinen blogi. Mutta kyseinen perustelu ei voi tietenkään olla asianmukainen tai hyväksyttävä peruste poiketa muutoin vallitsevasta ja jokaiselle kuuluvasta oikeudenkäyntiperiaatteesta ja perinteestä eli oikeudesta ajaa itse asiaansa. Minusta tuntuu, että purku- tai kanteluhakemuksia KKO:lle tekevät ihmiset ovat usein aika onnettomia ihmisiä, jotka kokevat viimeiseksi mahdollisuudekseen - ennen armonanomustaan - saattaa asiansa vielä kerran ylimmän oikeuden tutkittavaksi. Se, että he eivät käytä asiamiestä, johtunee usein siitä, ettei heillä ole varaa siihen. Olisi peräti kolkkoa, jos ihmiseltä vietäisiin tämän vuoksi mahdollisuus hakea lainvoiman saaneen tuomion purkamista tai poistamista.

14. Muistuupa mieleen, että aivan äskettäin sattui tapaus, jossa KKO joutui purkamaan ja poistamaan oman lainvoimaisen tuomionsa asiassa, jossa purkuhakemuksen teki rikosjutun tuomittu itse (KKO 2009:80). Nyt lakiin ehdotettavan säännöksen mukaan tämä ei siis olisi enää jatkossa mahdollista. Tästäkö vai mistä KKO on nyt hermostunut, kun sen yhden jäsenen johdolla toimiva työryhmä ehdottaa "pokkana" moista muutosta keskeiseen oikeusperiaatteeseen? Kaikki toki ymmärtävät, että työryhmän puheenjohtaja oikeusneuvos Rajalahti on joutunut toimimaan tässä kysymyksessä KKO:n muiden jäsenten käsikassarana. Tämä on selvä ja paha kauneusvirhe muutoin aika seikkaperäiseltä vaikuttavassa ja hyvin laaditussa työryhmän mietinnössä. - Työryhmän kyseinen ehdotus tulee ilman muuta hylätä toteuttamiskelvottomana.

15. Luvan toimia "muuna" asiamiehenä tai avustajana myöntäisi ehdotuksen mukaan riippumaton oikeudenkäyntiavustajalautakunta, jossa olisi neljä jäsentä: yksi tuomari hovioikeuksista, yksi hallinto-oikeuksista (vaikka siis hallinto-oikeuksissa lupa tarvittaisiin vain lastensuojeluasioissa), yksi käräjäoikeuksista ja yksi oikeustieteellisistä tiedekunnista. Kun kyseiset lupa-asiat ovat, luvalla sanoen, luultavasti aika ikävystyttäviä, ei KKO ole halunnut tunkea omaa jäsentään mukaan porukkaan. Lautakunta asetettaisiin viideksi vuodeksi ja se toimisi tuomarinvalintalautakunnan yhteydessä. Lautakunnan ratkaisuun saisi hakea muutosta Helsingin hovioikeudelta. Ehdotuksen mukaan lupaa olisi haettava kahden vuoden kuluessa lain voimaantulosta.

16. Myös luvan saaneiden asiamiesten ja avustajien olisi noudatettava hyvän asianajajatavan keskeisiä velvoitteita. Heidän toimintaansa valvoisi oikeuskanslerin lisäksi Asianajajaliiton yhteydessä toimiva valvontalautakunta, joka valvoo myös asianajajia. Valvontalautakuntaan tulisi myös "luvan saaneiden" oikeudenkäyntiavustajien edustus. Toiminta rahoitettaisiin valvottavilta perittäviltä maksuilta. Valvontalautakunnan kokoonpanoa ja työnjakoa koskevat asianajajalakia koskevat säännösehdotukset ovat aika sekavia (7a-7i §:t).

17. Valvonta perustuisi pääasiassa tehtyihin kanteluihin, mutta jatkossa myös tuomioistuimet voisivat tehdä ilmoituksen avustajan velvollisuuksien vastaisesta menettelystä. Nykyisin tuomioistuin voi puuttua vain räikeimpiin tapauksiin määräämällä avustajan esiintymiskieltoon; käytännössä tuomioistuimet puuttuvat räikeimpiinkin tapauksin vain ani harvoin. Valvontalautakunta voisi määrätä kurinpidollisina seuraamuksina huomautuksen, varoituksen tai enintään 15 000 euron seuraamusmaksun. Vakavimmista rikkeistä voisi seurata luvan peruuttaminen, mutta siitä päättäisi luvan saaneiden avustajien osalta oikeudenkäyntiavustajalautakunta. Kurinpitoratkaisusta voisi hakea muutosta valittamalla Helsingin hovioikeudelta. Asianajajaliitosta erotetulle tai lupansa menettäneelle voitaisiin myöntää uusi lupa aikaisintaan kolmen vuoden kuluttua. Nykyisin Asianajajaliitosta erotettu lakimies voi jatkaa oikeudenkäyntiavustajana, kunhan vain ei enää käytä asianajajan ammattinimikettä. Liittoon kuulumattomia varten taas ei ole nykyisin järjestetty ammatillista valvontaa lainkaan.

18. On hyvä asia, että kaikki oikeudenkäynnissä esiintyvät asiamiehet ja avustajat saatetaan mietinnössä ehdotetulla tavalla ammatillisen valvonnan piiriin. Ehdotettu lisenssijärjestelmä on kuitenkin raskas ja aiheuttaa käytännössä vain lisää sekaannusta ja turhaa kaksinkertaista byrokratiaa. Paljon tehokkaampi ja selkeämpi vaihtoehto olisi asianajajamonopoli, jollainen on käytössä lähes kaikissa muissa Euroopan maissa Ruotsia lukuun ottamatta. Kun myös niin sanottuja luvan saaneita lakimiehiä valvoisi Asianajajaliiton valvontalautakunta ja lupa voitaisiin myöntää suunnilleen samoilla edellytyksillä kuin asianajajan ammattinimikekin, ja kun myös luvan saneet lakimiehet olisivat ehdotuksen mukaan velvollisia noudattamaan oikeudenkäyntiasioissa hyvää asianajajatapaa, en todellakaan näe mitään syytä ehdotetun rinnakkaisjärjestelmän luomiseen.

19. Työryhmä on yrittänyt perustella, miksi asianajajamonopoli ei voisi tulla meille kysymykseen (s. 82), mutta sanotut perustelut eivät vakuuta, sillä eihän noita perusteluja ole nähty asianajajamonopolin esteeksi muissakaan maissa. Kyse tuntuu olevan vain siitä, että Asianajajaliitto ei ole tässä vaiheessa halunnut ottaa kantaakseen sellaista liiton kehittämisvastuuta, jota puolen tuhannen uuden jäsenen hyväksyminen liiton jäseneksi edellyttäisi. Liitossa luultavasti toivotaan, että ehdotetun lain mukaan luvan saavat lakimiehet tulevat myöhemmin vähitellen hakeutumaan liiton jäseniksi.

184. Oikeudenkäyntien viipyminen

Selvityksen antamista tässäkin

1. Oikeudenkäyntien ja oikeusjuttujen viipyminen, hitaus, pitkittyminen, kohtuuton kesto tai jutturuuhkat, mitä nimeä ilmiöstä kulloinkin käytetäänkin, on jokasyksyinen, jokatalvinen ja jokakeväinen puheenaihe mediassa, kesälomien aikanakin sitä saatetaan sivuta. Siitä lukeminen lehdistä on aika masentavaa; samanlainen inhon tunne syntyy, kun lehdissä vatvotaan päiväkausia viime vuoden verotustietoja.

2. Törmäsin kyseiseen ilmiöön ensimmäisen kerran kauan, kauan sitten, kun olin aloittelemassa oikeustieteen opintojani. Lehdessä oli kuva jonkin ylioikeuden - olisiko ollut Vesiylioikeus - presidentistä tai ylituomarista, joka oli ahtautunut komeroon, jossa oli paksuja asiakirjanippuja lattiasta kattoon, kaikki hyllyt täpösen täynnä. Näytti siltä, että asiakirjapinot - tuomioistuimen asiakirjavihkoa nimitetään juridisessa kielenkäytössä aktiksi (mitähän mielleyhtymiä tämä voisi aiheuttaa) - olisivat juuri romahtamaisillaan kuvassa poseeraavan naisparan niskaan. Näin ei kuitenkaan onneksi käynyt.

3. Yhtä onnellisesti ei liene käynyt kuvassa olleille akteille, sillä ne saivat todennäköisesti maata komerossa koskemattomina vielä kauan ennen kuin joku viskaali ryhtyi niitä penkomaan. Tuolloin puhuttiin ylioikeuksien jutturuuhkista. Jutturuuhkan seurauksina oikeusjutut venyivät kohtuuttoman pitkään ja ratkaisuja saatiin odotella vuositolkulla. Kun inflaatio laukkasi tuohon maailman aikaan nopeasti, saattoi jutun voittanut, mutta hovioikeuden tai KKO:n tuomion vasta 4-5 vuoden kuluttua prosessin aloittamisesta käteensä saanut asianosainen todeta tuomitun summan pienentyneen rahanarvon alenemisen johdosta puoleen tai jopa kolmannekseen vaaditusta.

4. Asia on edelleen ajankohtainen. Missä vain kaksi tuomioistuinjuristia tapaa toisensa, puhe kääntyy oitis juttumääriin ja käsittelyaikoihin. Saman asian nostavat usein juhlapuheissaan tai muissa puheenvuoroissaan esille myös ylioikeuksien presidentit, samoin suurempien käräjäoikeuksien laamannit. Joskus tuntuu, ettei näillä päällikkötuomareilla edes olisi muita ongelmia kuin oikeuksien juttumäärät, vähäiset resurssit ja käsittelyajat. Tuomioistuinlaitoksen vuosikertomuksissa paneudutaan aina ensimmäiseksi ja suurella hartaudella juuri kyseisiin asioihin. Oikeusturvasta ei puhuta yleensä koskaan mitään.

5. Nyt asiaan on puuttunut myös Eduskunta. Perustuslakivaliokunta (PeV) päätti nimittäin 10.6.2009 pyytää selvitystä oikeudenkäyntien viivästymisestä ulkoministeriöltä (UM), oikeusministeriöltä (OM), korkeimmalta oikeudelta (KKO), Valtakunnansyyttäjänvirastolta (VKSV) ja Suomen Asianajajaliitolta (AA-liitto). Tähän melko harvinaislaatuiseen selvityspyyntöön PeV päätyi käsitellessään hallituksen toimenpidekertomusta vuodelta 2008 (K 1/2009 vp). Hienoista ihmetystä herättää, että valiokunta ei pyytänyt selvitystä korkeimmalta hallinto-oikeudelta (KHO). KKO:n puolesta selvityksen antoi presidentti, kauppatieteiden tohtori (hc) Pauliine Koskelo yksin, VKSV:n puolesta taas valtakunnansyyttäjä, professori (hc) Matti Kuusimäki. Selvitykset löytyvät osoitteesta http://www.eduskunta.fi/pev.

6. Syynä selvityspyyntöön on se, että Suomi on saanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta (EIT) kasapäin langettavia tuomioita, joissa valtion on todettu rikkoneen oikeudenkäynnin kestoa koskevaa määräystä. Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 6 artiklan 1 kappaleen mukaan jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin. Käsittelyn kohtuullinen kesto on siten tärkeä osa oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Sama asia ilmenee myös Suomen perustuslain (PerL) 21 §:n 1 momentista, jonka mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi tuomioistuimessa asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä.

7. PerL 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvatta perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Valtio on siis velvollinen huolehtimaan siitä, että oikeusjutut tulevat käsitellyiksi kohtuullisessa ajassa ja ilman aiheetonta viivytystä. Eräissä prosessilaeissa, esimerkiksi esitutkintalaissa (ETL) ja oikeudenkäymiskaaressa (OK), on nimenomaisia säännöksiä menettelyn joutuisuudesta ja niistä keinoista, joilla siihen voidaan päästä.

8. Onko valtio onnistunut turvaamaan esitutkinnan, syyteharkinnan, rikosoikeudenkäynnin, riita-asioiden käsittelyn, muutoksenhakumenettelyn ja hallintolainkäytön joutuisuuden kohtuullisessa ajassa ja ilman aiheetonta viivytystä? Jos asiaa tarkastellaan EIT:n ratkaisujen valossa, on vastaus yksiselitteisesti kielteinen. Suomen valtio ei ole onnistunut kyseisessä tavoitteessa, vaan on päin vastoin epäonnistunut siinä surkeasti.

9. UM:n selvityksestä ilmenee, että EIT on 21.10.-09 mennessä todennut Suomen rikkoneen oikeudenkäynnin kestoa koskevaa määräystä yhteensä 41 tapauksessa. Selvityksen jälkeen EIT on 3.11. antanut Suomelle samasta syystä vielä kolme uutta langettavaa tuomiota, eli langettavia tuomioita on nyt kaikkiaan 44. Vähän yli puolet tuomioista on koskenut rikosjuttuja, vajaa 30 prosenttia riita-asioita ja noin viidennes hallintolainkäytössä ratkaistuja asioita. Langettavien tuomioiden määrä näyttää yhä vain kiihtyvän. Kun 2000-luvun alkupuolella Suomi sai mainitulla perustella vuodessa vain 1-2 langettavaa tuomiota, nousi sanotunlaisten tuomioiden määrä vuonna 2007 jo yhdeksään. Tänä vuonna Suomi on saanut EIT:ltä tähän mennessä jo 16 langettavaa tuomiota.

10. Eikä tässä vielä kaikki, sillä osassa Suomesta EIT:lle tehdyissä valitustapauksissa valtio ja valittaja ovat päässeet valtiota velvoittavaan ja mitä ilmeisimmin korvauksen suorittamiseen perustuvaan sovintoon, jonka EIT on vahvistanut. Tällaisia sovintoratkaisuja, joissa siis myös valtion mielestä oikeudenkäynnin kesto on ollut kohtuuttoman pitkä, on tähän mennessä vahvistettu EIT:ssa 31. Myös tällaisten "langettavien sovintojen" määrä on kasvussa, sillä vuonna 2007 niitä kuusi, 2008 kahdeksan, mutta tänä vuonna tähän mennessä jo 13. Lisäksi tähän mennessä on ilmennyt 11 selvää rikkomustapausta, joissa valtio on antanut EIT:lle tehdyn valituksen johdosta yksipuolisen julistuksen, jonka perusteella EIT on todennut prosessin kestoa koskevan ihmisoikeusloukkauksen. Tämä on uusi tapa päättää asian käsittely EIT:ssä, sillä mainituista 11 tapauksesta on tänä vuonna annettu 10 valtion sanotunlaista yksipuolista julistusta.

11. Siis lähes sadassa tapauksessa valtio on joko tuomittu tai se on tunnustanut rikkoneensa oikeudenkäynnin kohtuullista kestoa koskevaa sopimusmääräystä. Välttääkseen EIT:n langettavan tuomion aiheuttaman kiusallisen julkisuuden valtio on nykyisin entistä halukkaampi sopimaan asian "rahalla". Kätevää! Mutta uusia ratkaisuja on tulossa koko ajan lisää, sillä UM:n selvityksen mukaan EIT:n käsittelyssä odottaa ratkaisuaan Suomen osalta 30 sellaista oikeudenkäynnin pituutta koskevaa tapausta, joista EIT on pyytänyt vastauksen Suomen hallitukselta.

12. Langettavia tuomioita koskevissa tapauksissa oikeudenkäynnin kokonaiskesto on ollut Suomen osalta pisimmillään lähes 16 vuotta, lyhyimmillään 4 vuotta 2 kuukautta. Pisimmät käsittelyajat rasittavat yleensä talousrikosjuttujen oikeudenkäyntejä. EIT:n ratkaisuissa rikosjutun kokonaiskestoon sisältyvän ajan lasketaan alkavan jo siitä, kun henkilöä todennäköisin syin epäillään rikoksesta. Varsinaisen oikeudenkäynnin ja muutoksenhakumenettelyn ohella kokonaiskestoaikaan lasketaan siis mukaan myös rikoksen esitutkintaan ja syyteharkintaan kulunut aika.

13. EIT:n langettavien tuomioiden perusteluissa on yleensä mainittu, missä prosessin vaiheessa, esitutkinnassa, syyteharkinnassa, alioikeuskäsittelyssä vai muutoksenhaussa, käsittelyn viivästymisen syy piilee. Syy on siten käytännössä yleensä aina lainkäyttäjissä, siis poliisissa, syyttäjistössä tai jossakin oikeusasteessa. Toisin kuin suomalaiset syyttäjä- ja poliisiviranomaiset ja tuomioistuimet, jotka tahtovat vierittää yleensä aina kaikki hitaan käsittelyn syyt lainsäätäjän harteille ja vedota resurssien puutteeseen, EIT ei tätä tee eikä hyväksy mainitunlaisia selityksiä. Päin vastoin EIT on todennut selväsanaisesti, että valtio ei voi vastuusta vapautuakseen vedota valtiontalouden huonoon tilaan ja siitä johtuvaan oikeuslaitoksen resurssipulaan. Valtion pitää huolehtia oikeuslaitoksen tilasta ja tehdä kunnon satsauksia oikeudenkäyntimenettelyn kehittämiseen. Valtioneuvoston ja tuomioistuinlaitoksen keskushallinnossa huolehtivan viranomaisen pitää huolehtia siitä, että lainkäyttövirkoihin valitaan ammattitaitoista ja pätevää väkeä, joka on saanut hyvän koulutuksen ja joka myös täyttää eettisesti korkeat vaatimukset.

14. Oikeusministeriö, jonka selvityksen ovat allekirjoittaneet oikeusministeri Tuija Brax ja kansliapäällikkö Tiina Astola, vähättelee selvityksessään tuttuun tapaansa EIT:n langettavien tuomioiden määrää, joka siis, kuten edellä totesin, näyttäisi tilastolukujen perustella olevan vain kiihtymässä."On syytä huomata, että ihmisoikeustuomioistuimen langettavat tuomiot eivät kuvaa tämänhetkistä tilannetta tuomioistuimissamme, koska tuomioissa on ollut kyse jo vuosia sitten käydyistä, yleensä jo 1990-luvulla alkaneista oikeudenkäynneistä," sanotaan OM:n selvityksessä. Näinhän ministeriö on ennenkin sanonut, mutta kuten tilastot osoittavat, Suomen EIT:ltä saamien langettavien tuomioiden määrät ovat juuri parina viime vuonna kasvaneet rajusti. Mitä syytä OM:llä on syytä uskoa, että tilanne vuoden parin sisällä paranisi?

15. OM, kuten tuomioistuimetkin, vetoavat yleensä aina keskimääräisiin käsittelyaikoihin, joita pidetään siedettäviä. Totta kai ne ovat siedettäviä, koska lukumääräisesti alioikeuksiin tulevat jutut ja asiat ovat luonteeltaan ja vaikeusasteeltaan suurimmaksi osaksi simppeleitä, lähinnä rutiiniasioita. Niinpä OM:n nyt PeV:lle jättämässä tuomioistuimiin saapuneiden asioiden määrää koskevassa tilastossa on otettu riita-asioina mukaan selvät ja riidattomat velkomus- eli perintäasiat, joiden osuus kaikista käräjäoikeuksien käsittelemistä asioista on varmaan 95 % ja kaikista asioista, rikosasiat siis mukaan luettuna, jotain 60-70 prosenttia. Kuten ole blogissani jo useamman kerran selvittänyt, perintäasiat eivät tosiasiassa edes kuuluisi käräjäoikeuksiin, sillä eihän niissä ole edes mitään riitaa velkojan ja velallisen kesken. Mutta ilmeisesti niitä roikotetaan edelleen käräjäoikeuksissa osaksi siksi, että niiden avulla tuomioistuinten asiamäärät saadaan näyttämään suurilta ja vastaavasti asioiden keskimääräiset käsittelyajat lyhyiltä. Sama koskee nykyisin käräjäoikeuden kansliassa kirjallisessa menettelyssä ilman syyttäjää ratkaistavia rikosasioita, joiden osuus kaikista rikosasioista on noussut noin 40 prosenttiin.

16. Oikeudenkäynnin viipymistä tulisi tarkastella vain sellaisten asioiden osalta, jotka ovat riitaisia, laajoja ja juridisesti vaikeita, silloin päästäisiin aivan toisenlaisiin lukemiin, mitä oikeudenkäynnin kokonaiskestoon tulee. Tuomioistuimissa ratkaistujen asioiden kokonaismääriin ja niistä laskettuihin keskimääräisiin käsittelyaikoihin tuijottaminen on pään panemista pensaaseen, sillä niihin perustuvat tiedot eivät anna oikeata kuvaa oikeudenkäynnin joutuisuudesta ja kestosta. Oikeusministeriön vähättely vaikuttaa todella oudolta, sillä toiselle kymmenelle vuosittain nousevien EIT:n langettavien tuomioiden samoin kuin sovittujen asioiden määrä antaa huolestuttavan ja melko lohduttoman kuvan suomalaisesta ihmisoikeuspolitiikasta ja oikeusprosessien tasosta.

17. Olen kirjoittanut monta kertaa oikeusjuttujen viipymisen syistä. Viittaan esimerkiksi Defensor Legis -lehdessä vuonna 2006 julkaistuun artikkeliin Prosessin pitkittymisen syistä, seurauksista ja ehkäisykeinoista (s. 567-587) sekä WSOYpro:n julkaisusarjassa Oikeuden perusteokset julkaistussa Juha Lappalaisen ym. kirjoittamassa kokoomateoksessa Prosessioikeus (2007) olevaan artikkeliini Johdatus prosessioikeuteen (s. 39-210), jossa olen käsitellyt myös oikeudenkäynnin viivytyksettömyyttä juuri EIT:n ratkaisukäytännön valossa (s. 197-200).

18. Oikeudenkäynnin kestoa pohdittiin myös Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean mietinnössä vuonna 2003 (KM 2003:3, s. 192-202, katso myös omaa eriävää lausuntoani tältä osin s. 514-515). Lapin yliopistossa tarkastettiin ja hyväksyttiin vuonna 2007 Mari Spolanderin väitöskirja Menettelyn joutuisuus oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin osatekijänä; olin Spolanderin tutkimuksen työnohjaajana. Spolanderin väitöskirja on ensimmäinen tuosta teemasta pohjoismaissa kirjoitettu. Olen kirjoittanut oikeudenkäyntien viipymisestä myös tässä blogissani jo tätä ennen muutaman kerran. Viittaan esimerkiksi blogeihin 29.1. ja 12.5.-09; minä voin näköjään kohta alkaa viitata aina blogissa siihen, mitä olen samasta aiemmin blogissani kirjoittanut!

19. Mainitsen seuraavassa lyhyesti vain muutamia keinoja, joilla oikeudenkäynnin kestoa voitaisiin lyhentää (monia muitakin keinoja löytyisi).

19. Käräjäoikeuksista tulisi karsia sellaiset jutturyhmät, jotka eivät sinne kuulu. Tällöin tulee ilman muuta mieleen summaaristen velkomusasioiden eli perintäasioiden siirtäminen käräjäoikeuksilta ulosottoviranomaisille; katso tästä blogiani 152/19.9.-09 ja siinä esitetyt viittaukset aiempiin blogikirjoituksiini. Tämä vähentäisi merkittävästi käräjäoikeuksien työmäärää ja vapauttaisi myös niiden henkilökuntaa vaativampien asioiden käsittelyyn. Mutta yksikään em. selvityksen antajista ei ole edes maininnut po. asiaa! Tämä ei ole mikään ihme, sillä OM ja KKO ovat nimenomaan puoltaneet säilyttämistä käräjäoikeuksissa.

20. Sitä vastoin OM, KKO, VKSV ja AA-liitto puoltavat muutoksenhakuoikeuden rajoitusta käräjäoikeuksista hovioikeuteen. Sehän onkin helppo ja yksinkertainen keino simsalabim: kun kielletään tai rajoitetaan muutoksenhakua, lyhenevät käsittelyajat kuin itsestään. Sitä, mitä tämä vaikuttaa ihmisten oikeusturvaan, joka sentään pitäisi olla edelleen ensisijaisena tavoitteena, yksikään selvityksenantajista ei ole sen sijaan ole välittänyt pohtia. Oikeusturva tietenkin kaventuisi, siinä selitys vaikenemiselle.

21. Toisena keinona mainitsen rikosjuttujen osalta esitutkinnan tutkinnanjohtajuuden siirtämisen poliisilta syyttäjille. Näinhän tämä asia on järjestetty yleensä kaikissa muissa Euroopan valtioissa. Tämä tehostaisi ja nopeuttaisi huomattavasti paitsi esitutkintaa, myös erityisesti syyteharkintaa sekä sen myötä rikosprosessin kokonaiskestoa; muutos edellyttäisi toki syyttäjien lukumäärän melko tuntuvaa lisäämistä, mutta se kannattaisi. Tätä muutosta olen ehdottanut jo kirjassani Lainkäyttö vuodelta 1995 ja edelleen kirjassani Rikosprosessioikeus I 1998. Kuten sanottu, uudistus edellyttäisi syyttäjien lukumäärän lisäämistä, mutta sitenhän tälle lisäämiselle, josta Matti Kuusimäki on puhunut ja vaatinut 10 vuotta, olisi jokin perusteltu syy.

22. Nyt myös AA-liitto on asettunut tälle kannalle, kuten liiton selvityksessä PeV:lle ilmenee, Liiton selvityksessä on selkeästi esitetty, miksi esitutkinnan johtajuuden siirtäminen poliisilta syyttäjälle olisi tarpeen ja mitä se käytännössä merkitsisi. OM samoin kuin KKO/Koskelo vaikenevat koko asiasta. Myöskään Matti Kuusimäki/VKSV ei mainitse asiaa nimeltä, mutta Kuusimäen tiukka vastustava kanta kysymykseen tulee selvästi esiini, kun hän selostaa selvityksessään poliisien ja syyttäjien välisessä esitutkintayhteistyössä ilmeneviä ongelmia. Kuusimäki esittää ongelmaan tuttua keinoa: työryhmän perustamista. Tähän keinoon on kuitenkin turvauduttu jo aiemmin monen monituista kertaa, mutta mitään "valmista" ei vaan ole syntynyt.

23. Kolmantena keinona on syytä tuoda esiin mahdollisuus tehdä kantelu asian käsittelyn aikana ilmenevästä viivästymisestä. Esitutkinnan ja syyteharkinnan viivästymisestä pitäisi olla mahdollisuus kannalle käräjäoikeudelle. Tämä tehostaisi esitutkintaa ja syyteharkintaa merkittävästi ja estäisi ennakolta tutkinnan ja syyteharkinnanaiheetonta viivytystä. Tämä kantelumahdollisuus tulisi koskea myös myös hallintoviranomaisen viivyttelyä erityisesti silloin, kun asiassa on kyse henkilönperusoikeuksista; kantelu tehtäisiin silloin hallinto-oikeudelle.

24. Nykyisin tällainen kantelu on mahdollista tehdä vasta jälkikäteen oikeuskanslerille, oikeusasiamiehelle tai VKSV:lle, mutta tämä keino on osoittautunut käytännössä merkityksettömäksi ja tehottomaksi. Kun esimerkiksi oikeuskansleri toteaa joskus vuoden tai parin kuluttua, että poliisi tai syyttäjä oli viivytellyt aiheettomaksi, ei päätöksellä ole kyseisessä asiassa enää merkitystä. Sitä paitsi myös selvät ja karkeat viivästykset johtavat yleensä vain huomautuksen antamiseen asianomaiselle virkamiehelle ja tapauksista kerrotaan laillisuusvalvojien tai VKSV:n tiedotteissa ja vuosikertomuksissa aina anonyymisti eli asianomaisen virkamiehen nimeä mainitsematta.

25. Käräjäoikeusprosessin viivästymisestä pitäisi puolestaan olla samanlainen mahdollisuus kannella hovioikeudelle ja hovioikeusmenettelyn viivästymisestä KKO:lle sekä hallinto-oikeusmenettelyn viivästymisestä KHO:lle. Kanteluinstanssi voisi määrätä päätöksessään saattamaan asian päätökseen tietyssä määräajassa. Lakiin voitaisiin tietyissä asioissa ottaa määräyksiä ajasta, jonka kuluessa tietyntyyppiset asiat on pääsäännön mukaan viimeistään käsiteltävän ja ratkaistava.

26. Tällainen tuomioistuinkäsittelystä tehtävän viivästyskantelu on voimassa monissa Euroopan maassa ja ihmisoikeustuomioistuin on suositellut sen käyttöön ottamista. samantyyppistä viivästyskantelua ehdotettiin otettavaksi käyttöön myös Suomessa vuonna 2006 julkaistussa OM:n työryhmän mietinnössä (OM 2006:21). Kerrankin tarpeellinen ja hyvin perusteltu ehdotus oikeudenkäyntien viivästymisen ehkäisemiseksi. Mutta kuten hyville ehdotuksille niin monasti aiemminkin on käynyt, tätäkään ehdotusta ei lausuntopalautteessa hyväksytty eikä siitä annettu lakiesitystä eduskunnalle. Arvatkaapa, mitkä tahot vastustivat ehdotusta? Aivan oikein: KKO ja kaikki hovioikeudet lukuun ottamatta Markku Arposen tuolloin johtamaa Itä-Suomen hovioikeutta. Vastustuksen syy oli vanha tuttu: pelko (ja pelottelu) KKO:n ja hovioikeuksien työmäärän kasvamisesta. Aivan kuin KKO ja hovioikeudet eivät olisi lainkaan ymmärtäneet viivästyskantelun oikeusjuttujen viipymistä ennalta estävää vaikutusta.

27. KKO:n presidentti ja hovioikeuksien presidentit kyllä muistavat lähes jokaisessa juhlapuheessaan ja muissa julkisissa esiintymisissään korostaa oikeudenkäyntien joutuisuuden merkitystä, mutta kun niille sitten tarjotaan keinoa, jolla voitaisiin tehokkaasti estää juttujen viipymistä, he ovat joukolla torppaamassa kyseisen uudistuksen suoralta kädeltä. Tämä ei ole enää vain outoa, vaan perin kummallista! Taustalla lienee tyypillinen virkamiesmentaliteetti, johon kuuluu halu pitää kynsin hampain kiinni siitä, että mikään uudistus ei saa aiheuttaa asianomaisen viraston työmäärän kasvua vähäisimmässäkään - ihmisten oikeusturvasta viis!

28. Viivästyskantelun sijasta eduskunta hyväksyi oikeusministeriön ja hallituksen laihaksi korvikkeeksi tarjoaman keinona asian kiireelliseksi määräämistä koskevan säännöstön (OK 19 luku), joka tulee voimaan vuoden 2010 alusta. Se koskee vain käräjäoikeuksia ja tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan sitä, että käräjäoikeus voi yhden tuomarin kokoonpanossa asianosaisen vaatimuksesta päättää, että asia määrätään kiireelliseksi, jos asian käsittelemiselle ennen uita asioita on erityisen painava syy. Jokainen tuomioistuimissa joskus työskennellyt tai asioinut juristi ymmärtää, ettei tällaisella "uudistuksella" ole juurin minkäänlaista käytännön merkitystä. Tällaisia kiirehtimispyyntöjähän on tehty ennenkin tuhkatiheään, mutta eihän niillä ja niiden epävirallisilla hyväksymisillä ole ollut minkään valtakunnan merkitystä käräjäoikeuden käsittelyaikoihin ja samoin tullee käymään, vaikka asiasta on nyt otettu pykälät lakiin. Sillä, että juttu on määrätty kiireelliseksi, ei ole merkitystä itse asian käsittelyn kestoon, joka voi olla yhtä hidasta kuin aiemminkin. Lakiin olisi pitänyt ottaa määräykset siitä, minkä ajan kuluessa tietty kiireelliseksi julistettu asia on viimeistään ratkaistava, mutta sellaista säännöstä ei lakia valmisteltaessa ja säädettäessä edes harkittu. Kyseessä oleva laki on vain kosmeettinen näennäisuudistus, jolla oikeusministeriö ja hallitus pyrkivät vain näyttämään, että ne ovat sentään olleet tekevinään jotakin.

29. Toisena keinona eduskunta on hallituksen esityksestä (HE 233/2008 vp) säätänyt erityisen lain "oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämisestä" (362/2009). Laki, jota sovelletaan yleisessä tuomioistuimessa käsiteltävässä riita-, hakemus- ja rikosasiassa, tulee voimaan niin ikään 1.1.2010. Lain mukaan yksityisellä asianosaisella on oikeus saada valtiolta kohtuullinen hyvitys, jos oikeudenkäynti viivästyy siten, että se loukkaa asianosaisen oikeutta oikeudenkäyntiin kohtuullisen ajan kuluessa. Kohtuullisen hyvityksen perustaksa on 1 500 euroa vuodessa kultakin vuodelta, jona oikeudenkäynti on valtion vastuulla olevasta syystä viivästynyt. Erityisistä syistä hyvityksen määrää voidaan korottaa enintään 2 000 eurolla, hyvityksen enimmäismäärä on kuitenkin aina 10 000 euroa. Hyvitystä on vaadittava pääasiaa käsittelevältä tuomioistuimelta.

30. Hyvitysmaksulain idea on selvä: saada prosessin viivästymisen johdosta ihmisoikeusloukkauksen kärsinyt ihminen luopumaan valituksestaan EIT:lle. Valituksen tekemistä suunnitteleva asianosainen saa korvauksen nopeammin, jos hän vaatii sitä Suomessa kuin jos hän hakisi hyvitystä EIT:ltä. Samalla valtio välttyy sen mainetta rasittavilta EIT:n langettavilta päätöksiltä. Mutta tärkeintä on havaita, että hyvitysmaksulailla ei ole välttämättä minkäänlaista oikeusjuttujen viipymistä estävää vaikutusta. Seurauksena voi päin vastoin olla se, että oikeudenkäynnit viipyvät entistä enemmän. Tuomari voi ajatella, että mikäpä kiire tässä nyt oikeastaan on, asianosainen pyytäköön hyvitystä, jos katsoo käsittelyn tai päätöksen viipyneen kohtuuttomasti.

31. Annettujen selvitysten johdosta olisi paljon muutakin kommentoivaa ja kritisoitavaa. Mieleen tulevat muun muassa sellaiset kysymykset kuin esimerkiksi tuomareiden nimitysmenettely ja rekrytointi, tuomioistuinlaitoksen keskushallinnon uudistaminen, prosessinjohto, syytteestä sopiminen (plea bargaining), hovioikeusprosessin uudistaminen, tulosohjaus, tuomioistuinyksikön johtaminen, tuomareiden täydennyskoulutus, tuomioistuinharjoittelun uudistaminen jne. Niihin tai ainakin joihinkin niistä voidaan palata myöhemmin.

32. Pidemmällä tähtäyksellä tärkeä vaikutuskeino olisi hallinto-oikeuksien lakkauttaminen itsenäisinä tuomioistuimina ja niiden integroituminen yleisiin tuomioistuimiin siten kuin olen blogin 180/28.10 kommenttipuheenvuorossani esittänyt. Siinä olisi uudistus, jossa säästettäisiin todella hallinnollisia kustannuksia, sen rinnalla nykyiset oikeushallinnon säästöohjelmat ovat vain näpertelyä. Tällainen integroitu malli on muuten jo pienoiskoossa olemassa: Ahvenanmaan käräjäoikeus.

33. Perustuslakivaliokunnan nyt saamista selvityksistä vakuuttavimman vaikutuksen tekee KKO:n presidentin Pauliine Koskelon paperi, jos otetaan huomioon vain se, mitä paperissa esitetään eikä edellä mainitsemiani kriittisiä huomioita. Koskelo ryöpyttää 18 sivun pituisessa selvityksessään oikeusministeriötä ja hallitusta oikein kunnolla monesta asiasta ja syystä. Tämä on ilahduttavaa! Koskelo antaa ministeriölle sapiskaa erityisesti oikeuslaitoksen tietojärjestelmistä. Jos KK:n presidenttiä on uskominen, niin sanotut tietojärjestelmät ovat täysin puutteellisia eivätkä yksinkertaisesti edes enää toimi ollenkaan! (Kukas se taas onkaan sitä OM:n tietojärjestelmäyksikköä kaikki nämä vuodet johtanut?).

34. Myös puutteellisesti organisoitu tuomareiden täydennyskoulutusjärjestelmä saa ansaitusti Koskelon tuomion. Koskelo mainitsee, että esimerkiksi Ruotsissa, Ranskassa ja Saksassa on tuomareiden koulutuksen järjestämistä varten erityiset tuomariakatemiat, joita johtavat päätoimisesti tuomaritaustaiset juristit. Mainittakoon, että Ruotsissa sanottua tuomariakatemiaa johtaa prosessioikeudesta tohtoriksi väitellyt ja monta oppikirjaa kirjoittanut hovioikeustuomari Robert Nordh. Suomessa tuomareiden täydennyskoulutuksesta vastaa OM:n koulutusyksikkö, jota johtaa valtiotieteen maisterin koulutuksen saanut virkamies. Koulutussysteemi ei vaikuttanut kovin tehokkaalta 15 vuotta sitten, jolloin itse vielä olin satunnaisesti koulutuksessa mukana, eivätkä koulutusmetodit taida olla noista ajoista kovin paljon kehittyneet.

35. Pahoin pelkään, että perustuslakivaliokunnan käynnistämä selvitystyö ei johda juuri mihinkään. Valiokunta kuullee joitakin "pysyviä" asiantuntijoitaan ja laatii sen jälkeen totuttuun tapaan rutikuivan lausunnon, minkä jälkeen asia hautautunee arkistojen kätköihin. Mutta pääasia on, että Kimmo Sasin (kok) johtama valiokunta voi pestä kätensä ja todeta, että onhan tässä nyt ainakin yritetty jotakin selvittää.