maanantai 27. lokakuuta 2014

890. Riidattomat velkomisasiat käräjäoikeuksista ulosottoviranomaiselle

1. Oikeusministeriön selvitysmiehet ehdottavat viime viikon lopulla julkaistussa selvityksessään summaaristen riita-asioiden siirtämistä käräjäoikeuksista ulosottoviranomaisen käsiteltäväksi. Summaarisiksi asioiksi kutsutaan lähinnä sellaisia riidattomia velkomisasioita, jotka käräjäoikeus voi ratkaista ja käytännössä myös ratkaisee kirjallisessa kansliamenettelyssä. Näiden asioiden käsittelytapaa tulisi selvitysmiesten mukaan samalla kehittää nykyistä yksinkertaisemmaksi sekä lisätä sähköistä asiointia. 

2. Olen itse kirjoittanut kyseisen uudistuksen tarpeellisuudesta jo 10-15 vuotta. Blogissa olen käsitellyt asiaa toistakymmentä kertaa, katso esimerkiksi kirjoituksia 488/5.10.2011 ja 581/11.4.2012. Näissä kirjoituksissa olen vaatinut myös riidattomissa velkomisjutuissa vahvistettujen kohtuuttoman korkeiden kulutaksojen alentamista. Vm. uudistus saatiin toteutetuksi vasta kesällä 2012.  

3. Nyt myös "huutooni" siirtää riidattomat velkomisasiat ulosottoviranomaiselle ollaan vihdoin ja viimein vastaamassa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sillä selvitysmiesten tekemä esitys on todella kannatettava ja tarpeellinen uudistus. Sen viipyminen vuosikausia oikeusministeriössä osoittaa jälleen kerran todeksi, miten hitaasti oikeus ja asioiden käsittelytavat käytännössä muuttuvat.

4. Oikeusministeriön asettamina selvitysmiehinä toimivat Helsingin ulosottoviraston johtava kihlakunnanvouti Timo Heikkinen ja Kemi-Tornion käräjäoikeuden laamanni Antti Savela. Vm. toimi tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean toisena päätoimisena sihteerinä 2001-2003. Komitea ehdotti mietinnössään (KM 2003:3 s. 141-150) summaaristen asioiden siirtämistä ulosottoviranomaiselle. Mutta vasta nyt eli yli 10 vuotta komitean mietinnön jättämisen jälkeen uudistuksen toteutumiseksi ollaan tekemässä todella jotakin konkreettista.

Selvitysmiesten ehdotus (OM:n selvityksiä ja ohjeita 52/2014) löytyy tästä.

5. Summaaristen asioiden käsittelyn uudistaminen on osa oikeudenhoidon uudistamis- ja tehostamisohjelmaa. Ohjelman tavoitteena on löytää parhaiten sopiva käsittelyketju kullekin asialle. Tässä tarkoituksessa on tärkeää kohdistaa käräjäoikeuksien työpanos aidosti eli todella riitaisiin asioihin, joihin tarvitaan tuomioistuimen ratkaisu. Selvissä ja riidattomissa velkomusasoissa on kyse lähinnä vain velallisen maksuhaluttomuuteen tai -kyvyttömyyteen perustuvasta saatavien perinnästä, ei tuomioistuinkäsittelyä edellyttävästä lainkäytöstä.

6. Riidattomat velkomukset koskevat pääasiassa pienlainoja ja maksamattomia laskusaatavia. Viime vuosina varsinkin ns. pikavippien perintä on kuormittanut - täysin tarpeettomasti - käräjäoikeuksien työtä ja aiheuttanut turhia lisäkustannuksia. Summaaristen velkomisasioiden määrä on kasvanut viime vuosina reippaasti, esimerkiksi vuonna 2013 niitä tuli käräjäoikeuksissa vireille yli 400 000 kappaletta. Noin 80 prosentissa riidattomista velkomisasioista velkojana on perimisalalla toimiva yritys. 

7. Nykyisin käytössä oleva ns. kahden luukun periaate, eli selvien ja riidattomien velkomisasioiden käsittely ensin käräjäoikeuksissa ja sen jälkeen ulosottossa, hyödyttää ainoastaan perimisyrityksiä ja nimenomaan muutamaa suurinta perintäyhtiötä. Velallisten oikeusturva ei vaadi "käräjäoikeuskierrosta" eli saatavan vahvistamista käräjäoikeudessa, sillä kuten jo edellä totesin, riidattomissa asioissa on kyse ainoastaan saatavien perinnästä, ei kahden osapuolen välisestä aidosta oikeusriidasta. Nykyinen menettely ei edistä oikeusturvaa, vaan siitä aiheutuu vain päällekkäistä työtä ja tarpeettomia lisäkustannuksia

8. Käräjäoikeuksissa summaarisia asioita eivät käytännössä käsittele ja ratkaise tuomarit tai edes käräjänotaarit, vaan lainopillista koulutusta vailla olevat käräjäsihteerit. Ratkaisu perustuu velallisen passiivisuuteen eli siihen, että velallinen ei riitauta velkojan vaatimusta. Tällöin asiassa ei anneta asiaratkaisua eli tuomiota, vaan yksipuolinen tuomio. Ainoastaan niissä käytännössä todella harvinaisissa tapauksissa, jolloin velallinen kiistää saatavan, asia siirtyy tuomarin tai notaarin ratkaistavaksi.

9. Selvitysmiesten ehdotuksen mukaan velkojan ei tarvitsisi hakea enää käräjäoikeudelta ratkaisua riidattomasta saatavasta, vaan hakemus tehtäisiin suoraan ulosottoviranomaiselle, joka myös hoitaisi asian käsittelyn alusta loppuun saakka. Ulosottoviranomainen antaisi velkojan vaatimuksen tiedoksi velalliselle ja vahvistaisi saatavan sekä koron ja kustannusten määrän. Ulosottoviranomainen toteaisi myös asian täytäntöönpanokelpoisuuden. Ennen täytäntöönpanoa velallisella olisi mahdollisuus maksaa saatava vapaaehtoisesti. Ruotsissa summaaristen asioiden käsittely on ollut tällainen vuodesta 1990 lähtien.

10. Menettelyä uudistamalla ja päällekkäistä työtä poistamalla voitaisiin selvitysmiesten mukaan tehostaa summaaristen asioiden käsittelyä ja saavuttaa kustannussäästöjä. Ehdotettu menettely olisi nopea ja halpa sekä velkojalle että velalliselle. Velallisen oikeusturva ei uudistuksessa vaarantuisi, sillä hän voisi nykyiseen tapaan kiistää saatavan tai hakea takaisinsaantia. Näissä tapauksissa, joita käytännössä olisi hyvin vähän, asian käsittely siirtyisi käräjäoikeuteen.

11. Velkojien olisi myös jatkossa mahdollista hakea saatavaansa, lähinnä kansainvälisen täytäntöönpanon turvaamista silmällä pitäen, vaihtoehtoisesti käräjäoikeudelta. Selvitysmiesten mukaan ulosottoviranomaisen käsittelymaksun summaarisissa asioissa tulisi olla merkittävästi alhaisempi kuin käräjäoikeuden käsittelymaksu. Tämä ohjaisi velkojat käyttämään ulosottoviranomaisen vahvistusmenettelyä. 

12. Selvitysmiehet ehdottavat myös tiedoksiannon helpottamista riidattomissa velkomisasioissa. Velalliselle toimitettaisiin haaste tai muu tiedoksianto ensisijaisesti tavallisena kirjeenä, jos saatavan pääoma on enintään 1 000 euroa. Myös kansalaisen asiointitiliä voitaisiin hyödyntää tiedoksiannossa.Vasta toissijaisesti käytettäisiin nykyisiä tiedoksiantotapoja eli tiedoksiannon toimittamista puhelimitse, haastemiehen viemänä tai postitse vastaanottotodistusta vastaan.

13. Tiedoksiantotoimintaan riidattomissa velkomisasioissa kuluu käräjäoikeuksien haastemiehiltä nykyisin noin 100 henkilötyövuotta. Selvitysmiesten arvion mukaan tavallisen postitiedoksiannon mahdollistaminen vähentäisi haastemiestyötä puoleen nykyisestä. Tiedoksiannon keventämisen vaikutuksia velallisen oikeusturvan kannalta lievennettäisiin pidentämällä velallisen takaisinsaantiaikaa kolmeen kuukauteen, kun nykyisin takaisinsaantia on haettava kuukauden kuluessa. Myös maksuhäiriömerkinnän syntymistä myöhennettäisiin.

14. Uudistuksen vaatimat lainsäädäntö- ja tietojärjestelmämuutokset olisi selvitysmiesten mukaan mahdollista toteuttaa niin, että summaariset asiat siirrettäisiin ulosottolaitokselle vuonna 2017. Ulosottolaitos päättäisi summaaristen asioiden käsittelyn tarkemmasta organisoinnista. Uudistuksen toteuttamisen yhteydessä osa summaarisia asioita hoitavista käräjäoikeuksien kansliahenkilöistä siirtyisi ulosottoviranomaisen palvelukseen. Haastemiehet jäisivät käräjäoikeuksiin hoitamaan tiedoksiantotehtäviä rikos- ja riita-asioissa.

15. Ulosottoviranomaisen vahvistamien saatavien kansainvälinen täytäntöönpano turvattaisiin siirtymävaiheessa säätämällä velkojalle mahdollisuus saattaa asia lisäksi käräjäoikeuden käsiteltäväksi. Kaksinkertaisesta käsittelystä aiheutuvat ylimääräiset kulut jäisivät velkojan vahingoksi.

torstai 23. lokakuuta 2014

889. KKO 2014:77. Asiamiespakko

1. Oikeudenkäynnin asianosainen, jota ei ole määrätty saapumaan henkilökohtaisesti tuomioistuimeen, saa käyttää asiamiestä (OK 15:1.1). Tuomioistuimessa läsnä oleva asianosainen saa käyttää oikeudenkäyntiavustajaa (OK 15:1.3). Oikeutta turvautua avustajaan ei voida missään tilanteessa evätä. Asianosaisella on oikeus itse valita avustajansa ja asiamiehensä. Tätä valintaoikeutta rajoittaa vain se, että valinnan tulee kohdistua henkilöön, joka täyttää laissa määrätyt asiamiehen ja avustajan kelpoisuusehdot (OK 15:2 ja 3).

2. Toisaalta Suomen laki, toisin kuin yleensä muiden maiden lainsäädäntö, ei sisällä yleistä asianajaja- tai juristipakkoa. Laki ei siis velvoita asianosaista turvautumaan tuomioistuimessa asiamieheen tai avustajaan, vaan asianosainen voi halutessaan prosessata yksin ja omin avuin. Rikosjutun syytetylle on tosin eräissä tapauksissa määrättävä julkinen puolustaja viran puolesta, jos syytetty ei ole itse hankkinut avustajaa eikä hän pyydä julkisen puolustajan määräämistä (ROL 2:1.3). Eri asia on, että asianosaisen on käytännössä yleensä välttämätöntä turvautua oikeudenkäynnissä pätevän lakimiehen apuun.

3. Vuoden 2013 alusta edellä mainittuun pääsääntöön eli asianosaisen oikeuteen ajaa itse asiaansa on tehty yksi poikkeus. Sen mukaan muun hakijan kuin viranomaisen on käytettävä asianomaiset kelpoisuusehdot täyttävää oikeudenkäyntiasiamiestä tai -avustajaa OK 31 luvussa tarkoitetuissa tuomiovirhekantelu- tai tuomionpurkuasiassa korkeimmassa oikeudessa (OK 15:1.4). Säännöksellä, jota korkein oikeus lienee esittänyt, on lain esitöiden mukaan pyritty hillitsemään selvästi aiheettomien kantelu- ja purkuhakemusten tekemistä, joita korkeimpaan oikeuteen on aiemmin tehty varsin runsasti (HE 318/2010 vp s. 20-21).  Tämän on katsottu vaikeuttavan korkeimman oikeuden resurssien kohdentamista tuomioistuimen tärkeimpään tehtävän eli ennakkopäätösten antamiseen. Säännös ei koske  ylimääräistä muutoksenhakua muissa tuomioistuimissa (esimerkiksi hovioikeudessa tai KHO:ssa) eikä korkeimmassa oikeudessakaan menetetyn määräajan palauttamisasioita (OK 31:17-18). Kantelu- ja purkuasioissakin asiamies/avustajapakko koskee vain hakijaa, joka ei ole viranomainen, ei sen sijaan viranomaishakijoita (esimerkiksi syyttäjiä) eikä myöskään hakijan vastapuolta tai muuta henkilöä, jota kuullaan hakemuksen johdosta.

4. Korkein oikeus on antanut tänään OK 15 luvun 1 §:n 4 momentin tulkintaa koskevan ennakkopäätöksen. Tapauksessa oli kysymys kanteluasiasta. Varatuomari P vaati korkeimmalle oikeudelle toimittamallaan hakemuksella, että hovioikeuden tuomio asiassa, jossa hän itse oli ollut asianosaisena, poistetaan OK 31 luvun 1 §:n 1 momentin 4 kohdan nojalla ja asia palautetaan hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

5. Varatuomari P täytti oikeudenkäyntiasiamiehelle- ja avustajalle OK 15 luvun 2 §:n 1 momentissa säädetyt kelpoisuusvaatimukset, sillä hän oli luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetussa laissa (715/2011) tarkoitettu luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja. Asiassa oli kysymys siitä, olisiko P:n tästä huolimatta tullut käyttää OK 15:1.4:n mukaisesti hakemuksen laatimisessa oikeudenkäyntiasiamiestä. Ts. koskeeko sanotussa lainkohdassa säädetty asiamiespakko myös tilannetta, jossa kantelun tekijällä itsellään on asiamieheltä OK 15:2.1:ssa vaadittava kelpoisuus, vai onko hän kelpoinen laatimaan ylimääräistä muutoksenhakua koskevan hakemuksen, paitsi toisen puolesta, myös omassa  asiassaan.

6. Ennen asian ratkaisemista korkein oikeus varasi P:lle tilaisuuden hankkia OK 15:2.1:n mukaiset kelpoisuusvaatimukset täyttävän asiamiehen. Asianajaja M toimitti korkeimmalle oikeudelle hakemuksen, jossa hän ilmoitti P:n asiamiehenä toistavansa P:n hakemuksen perusteluineen.

KKO 2014:77

7. Korkein oikeus totesi, ettei lain esitöissä ole otettu kantaa edellä kohdassa 5 mainittuun tilanteeseen, josta tapauksesssa oli kysymys. Enemmistö ratkaisi asian tiukasti sanamuotoon pitäytyen, siis sillä perusteella, että ko. säännöksessä (OK 15:1.4) ei ole säädetty muista kuin viranomaisia koskevista poikkeuksista asiamiespakkoon. Asiamiespakkoa on enemmistön mukaan siten sovellettava ylimääräisessä muutoksenhaussa myös henkilöihin, joilla on itsellään asiamieheltä edellytettävä kelpoisuus. P:n olisi tullut hankkia itselleen kelpoisuusehdot täyttävä asiamies eikä hänen itsensä laatimaa hakemusta voitu enemmistön mukaan tutkia. Enemmistö jätti tutkimatta myös asianajaja M:n P:n asiamiehenä  oikeuteen toimittaman hakemuksen, koska M oli vain uudistanut sellaisenaan P:n tekemän hakemuksen eikä ollut edes väittänyt, että hän olisi laatinut hakemuksen ja vastannut sen asiallisesta sisällöstä.

8. Korkeimman oikeuden vähemmistöön jääneet kaksi oikeusneuvosta sen sijaan tutkivat P:n hakemuksen. He viittasivat lain esitöistä ilmenevään poikkeussäännöksen tarkoitukseen eli siihen, että  OK 15:1.4:n säännöksellä on ollut tarkoitus estää vailla oikeudellista koulutusta ja kokemusta tuomioistuinmenettelystä olevia hakijoita tekemästä itse ylimääräistä muutoksenhakua koskevia hakemuksia, joilla ei ole mahdollisuutta menestyä. Vähemmistö katsoi, että ko. säännös ei estä oikeudenkäyntiasiamiehen kelpoisuusehdot täyttävää asianosaista laatimasta itse kantelu- tai purkuhakemustaan korkeimmassa oikeudessa. Varatuomari P:llä oli kelpoisuus toimia asiamiehenä ja hänelle oli vuonna 2013 myönnetty lupa toimia oikeudenkäyntiavustajana.

9. Korkeimman oikeuden enemmistön varsin tiukasti lain kirjainta noudattava tulkintatapa tuppaa jopa hieman hymyilyttämään. Vähemmistön mielipidettä sitä vastoin on pidettävä perusteltuna. Tapaukseen sovellettavaa säännöstä (OK 15:1.4) ei ole syytä tulkita enemmistön tavoin tiukasti sanamuodon pitäytyen, vaan tulkinnassa on otettava huomioon myös säännöksen tarkoitus.  Kyse on teleologisesta tulkintametodista, jonka mukaan tulkintaa ohjaa tavoite, jota lailla tai yksittäisellä säännöksellä on tarkoitus edistää.  

10. Suomen lainsäädäntö ei tunne yleistä asiamiespakkoa. OK 15:1.4:n säännös on poikkeus selkeästä pääsäännöstä. Jos henkilöllä on oikeudenkäyntiasiamieheltä vaadittava kelpoisuus laatia toisen puolesta hakemus ylimääräistä muutoksenhakua koskevassa asiassa, on johdonmukaista katsoa, että hän on oikeutettu laatimaan sanotunlaisen hakemuksen myös omassa asiassaan. Ei ole järkevää syytä vaatia, että ko. henkilö hankkisi asiamiehekseen mainitut kelpoisuusehdot täyttävän lakimiehen.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

888. Kokoomus laskussa, keskusta nousussa

1. Viimeaikaisten mielipidemittausten suunta on selvä. Kokoomuksen kannatus on hiipumassa ja keskustan kannatus puolestaan vinhassa nousussa. Helsingin Sanomien tänään julkaiseman kyselyn mukaan Juha Sipilän johtamaa keskustaa kannattaa 22,3, mutta Alexander Stubbin johtamaa kokoomusta vain 19,4 prosenttia vastaajista. Viikko sitten Iltalehti julkaisi oman mielipidemittauksensa tuloksen, jonka mukaan keskustaa kannattaa peräti 23,5 prosenttia vastaajista.

2. Keskusta on johtava oppositiopuolue, jota vuoden 2011 eduskuntavaaleissa äänesti vain noin 15 prosenttia äänensä antaneista ihmisistä. Vaaleissa jytkyvoiton saanut perussuomalaiset on puolestaan hiipunut neljänneksi suurimmaksi puolueeksi 16,1 prosentin kannatuksellaan. Jopa surullisen hahmon ritarin eli Antti Rinteen johtama sosialidemokraattinen puolue ohitti Hesarin kyselyssä niukasti Timo Soinin johtaman PS:n 16,2 prosentin kannatuksellaan.

3. Pienemmistä puolueista tuskin kannattaa sanoa tässä yhteydessä edes sitä kuuluisaa halaistua sanaa. Niiden kannatusluvut nimittäin junnaavat lähes paikoillaan vaaleista ja gallupkyselyistä toiseen. Vasemmistoliiton pienoinen kannatuksen nousu hallituksesta eroamisen myötä on sulanut ja samaa voidaan sanoa vihreiden kannatuksesta puolueen noin kuukausi sitten tapahtuneen hallituksesta lähdön jälkeen.

4. Mielipidemittausten perustella poliittiset puolueet sijoittuvat 4-5 eri sarjaan. Raskaassa sarjassa porskuttaa Keskusta, keskisarjassa jyllää Kokoomus, välisarjassa Demarit ja Perussuomalaiset,  kevyessä sarjassa taas Vasemmistoliitto ja Vihreät sekä kärpässarjasa puolestaan Rkp ja Päivi Räsäsen Kd.

5. Perussuomalaisten kannatusta syö Timo Soinin yli-innokkuus saada puolueensa näyttämään hallituskelpoiselta. Soini haluaa saada ulkoministerin salkun ja siinä toivossa hän on jo vuosi sitten alkanut nuoleskella Sauli Niinistön ja jopa Erkki Tuomiojan saappaita. Antti Rinteen ongelmana on saada suohon vajoneen demaripuolueen kannatus nousuun keinolla millä hyvänsä, eli vastustamalla hallituksessa lähes kaikissa asioissa kokoomusta. Rinne ei kuitenkaan näytä ponnisteluissaan ja kapuloiden rattaisiin heittelyssään onnistuvan, ei sitten millään. Vuoden 2011 vaaleissa demareita äänesti 19.05 prosenttia ja persuja 19,1 prosenttia kaikista uurnilla käyneistä.

6. Kokoomuksen kannatus ei ole aivan dramaattisessa laskussa, jos sitä verrataan puolueen vuoden 2011 vaaleissa saamaan ääniosuuteen, joka oli 20,3 prosenttia. Jyrki Kataisen hallituksen alkuaikoina kokoomuksen kannatus käväisi tosin 21-22 prosentissa. Keskusta romahti vuonna 2011 Mari Kiviniemen puheenjohdolla 15,7 ja sen jälkeen suoritetuissa gallupkyselyissä jopa 14 prosentin kannatukseen, mutta on kivunnut montun pohjalta pikkuhiljaa ylöspäin. Mutta eihän keskustan ole oppositiossa tarvinnut tehdä juuri muuta kuin nostaa Juha Sipilä puolueen puheenjohtajaksi.

6. Talouden ja työllisyyden jyrkkä alamäki ja monet vuositolkulla viivästyneet rakenneuudistukset, joissa hallitus on tunaroinut perusteellisesti, ovat syöneet kokoomuksen ja demareiden kannatusta. Kuntauudistus ja sote-uudistus eivät näytä onnistuvan vieläkään ja eläkeuudistuksessa, jonka hallitus ja eduskunta ovat antaneet työmarkkinajärjestöjen päätettäväksi, saatiin jonkinlainen tulos vasta äskettäin vuosien hieromisen ja loputtomilta tuntuneiden neuvottelujen jälkeen. 

7. Kokoomuslainen tasavallan presidentti johtaa ulkopolitiikkaa - EU-asiat kuuluvat sisämarkkinapolitiikan piirin - mutta tulokset ovat myös tältä osin olleet vaisuja ja rajoittuneet lähinnä Sauli Niinistön kummalliseen Sotshin matkaan. Salelle kun tuli niin ikävä Vladimir Putinia, että hänen piti EU:n ja länsimaiden johtajien varoitteluista huolimatta rynnätä Sotshiin tapaamaan rakasta kollegaansa.

8. Alex Stubbin tulo pääministeriksi nosti kuukauden ajaksi hieman kokoomuksen kannatusta, mutta sen jälkeen alkoi puolueen alamäki. Kannatus on huvennut poliittisiin virkanimityksiin, puoleen edustajien outoihin möläytyksiin asioista kuin asioista ja älyttömän typeriltä tuntuviin ministerivalintoihin. 

9. Kokoomus ja Alex Stubb ovat pitäneet  - jostakin kumman syystä - Laura Rätyä jonkinlaisena puolueen uudistajana tai jopa pelastajana. Lauraa ei valittu vuonna 2011 eduskuntaan, joten hänet päätettiin nostaa puoluepoliittisilla perusteilla korkeaan virkaan eli Helsingin apulaiskaupunginjohtajan pallille. Sivutoimena Rädylle lätkäistiin vielä Kevan hallituksen puheenjohtajan nuija. Ensi töikseen Räty halusi nostaa profiliian ja alkoi savustaa Merja Ailusta ulos Kevan toimitusjohtajan paikalta. Tämä onnistui nippa nappa, minkä jälkeen operaatio jatkui siten, että Ailuksen tilalle Kevaan nostettiin Laura Rädyn hyvän ystävän eli Lasse Männistön isäukko Jukka Männistö (60). Kun isukki ei täyttänyt Kevan toimitusjohtajalta vaadittavia pätevyysedellytyksiä, niin ei hätää, sillä ko. vaatimuksia muutettiin Männistölle sopiviksi.  Kevan lähinnä pikku- tai kunnallispoliitikoista koostuva hallitus siunasi muitta mutkitta nämä poliittiset ja henkilökohtaiset manööverit. Sitten alkoi Lauran ja Lassen tuolileikki. Kansanedustaja Lasse halusikin - muka täysin yllättäen - Lauran sijaiseksi Helsingin kaupunginjohtajistoon ja Laura puolestaan halusi saada loppukaudeksi Lassen paikan eduskunnassa. Helsingin valtuusto ehtikin jo valita Lassen sijaiseksi. Hanke kuitenkin meni metsään, sillä liika on liikaa (lue: "ahneella on paskainen loppu"), kuten mm. tässä blogissa heti tuoreeltaan paljastettiin. Alexander Stubb, jolla ei aluksi ollut mitään ko. tuolileikkiä vastaan, muutti parin päivän kuluttua kantaansa ja piti operaatiota tuomittavana. Lasse ymmärsi luopua sijaisuutta koskevista haaveistaan. Mutta tässäkään ei ollut vielä kaikki, sillä kokoomus junaili, kenties Laura Rädyn "aloitteesta", että Rädyn sijaiseksi valitiin hänen toinen hyvä ystävänsä - tällä kertaa naispuolinen sellainen - eli Pia Sutinen (kok).

10. Kummallisia lausuntoja, "avauksia" ja ehdotuksia on kuultu viime kuukausina monien kokoomuslaisten poliittikkojen suusta. Puolueen eduskuntaryhmän uudeksi puheenjohtajaksi valittu Arto Satonen, tukeva kaveri Sastamalasta, möläytti kesäkuun lopulla, että työaikoja tulisi pidentää. Käsittämätön aloite aikana, jolloin seuraaviin eduskuntavaaleihin on aikaa vajaa vuosi. Laura Räty puolestaan laukoi ministeriksi päästyään ylimielisesti ja pienituloisia väheksyvällä tavalla lapsilisäasiassa ja kansanedustaja Pia Kauma puolestaan sosiaalitukien varassa elävien maahanmuuttajien lastenvaunuista.

11. Alexander Stubbin tekemät ja kokoomuksen siunaamat ministerivalinnat ovat olleet suorastaan surkeita. Edellä olevasta jo yksiselittisesti ilmenee, minkä vuoksi Laura Rätyä ei olisi pitänyt valita uudeksi sosiaali- ja terveysministeriksi. Räty poimittiin ministeriksi eduskunnan ulkopuolelta, vaikka kokoomuksen eduskuntaryhmässä olisi ollut päteviä kansanedustajia mainittuun tehtävään. 

12. Petteri Orpon valinta maatalousministeriksi oli myös outo teko, sillä Petteri on tuskin maaseutua edes nähnyt. Jos ministeriksi piti valita joku turkulainen, niin ilman muuta paras vaihtoehto olisi ollut  Ilkka Kanerva. Hänkään ei toki tiedä maataloudesta juuri mitään, vaikka on syntynyt maanviljelijän perheeseen Lokalahdella. Mutta ei se mitään, sillä toimihan Ilkka parikymmentä vuotta Varsinais-Suomen kaavoituasioista vastaavan maakuntahallituksen puheenjohtajanakin, vaikkei oman kertomuksensa mukaan ymmärrä kaavoituksesta tuon taivaallista. Lenita Toivakan poiminta EU-ministeriksi meni myös metsään, sillä siihen hommaan ei lentoemäntänä toimiminen tai KTM-tutkinto riitä. Jos ministeriksi piti saada joku näyttävä nainen, jolla on nimi "Lenita", niin olisihan meillä ja kokoomuksella ollut mahdollisuus valita ministeriksi vaikkapa Lenita Airisto! Hänellä on myös takanaan kauppatieteellinen koulutus ja hänen mukanaolonsa hallituksen aitiossa eduskunnan kyselytunnilla olisi taatusti saanut aikaan sen, että kaikki räyhäkkäät edustajat Timo Soinista ja Mauri Pekkarisesta aina Teukka Hakkaraiseen olisivat osoittaneet kysymyksensä juuri LA:lle.

13.Kaikkein epäonnistuneimpana ministerinimityksenä voidaan kuitenkin pitää Sanni Grahn-Laasosen (31) valintaa uudeksi ympäristöministeriksi. Hän on ensimmäisen kauden kansanedustaja, jonka ihmiset äänestivät 2011 eduskuntaan siksi, että Sanni oli toiminut Alexander Stubbin avustajana. Nyt Alex sortui valitsemaan Sannin samalla perusteella hallituksensa ministeriksi. Käsittämätöntä! Sannia kiusataan nykyisin eduskunnan kyselytunnilla milloin mistäkin asiasta. Viikko pari sitten Sanni sortui yllättävään kömmähdykseen ilmoittaessaan, että hänpä keskeyttää ex-ympäristöministeri Ville Niinistön käynnistämän soidensuojeluohjelman, koska juuri vihreät ovat keljuilleet hänelle kaikista eniten. Kokomuksen gallupkannatus ropisi jälleen pari piirua alemmaksi.

14. Kokoomuksen ei olisi pitänyt juuri ennen vaaleja sortua noin onnettomiin ministerivalintoihin. Poliittisiin kehiin ja hallitukseen olisi päin vastoin pitänyt saada lisää kokemusta ja vanhoja politiikkoja.  Ensimmäisenä uudeksi ministeriksi olisi pitänyt poimia eduskunnan rikkain mies eli Eero Lehti (70); hänet olisi voitu istuttaa vaikkapa ympäristöministeriksi. Maatalousminsteriksi olisi, kuten edellä jo mainitsin, olisi tullut valita Ilkka Kanerva (66) ja  EU- ym. ministeriksi Lenita Airisto; naisten ikää ei voida tässäkään yhteydessä paljastaa. Ben Zyskowcz (60) olisi myös - vihdoin ja viimein - tullut vetää pois salista huutelemasta tuhmia ja siirtää ministeriaitioon, samoin Pertti Salolainen (74). Näillä ministerivalinnoilla kokoomuksen kannatus olisi lähtenyt huimaan nousukiitoon!

15. Keskustan kannatus voi vielä ennen vaaleja toki notkahtaa, mutta nyt näyttää kyllä selvältä, että Juha Sipilästä tulee seuraavan hallituksen pääministeri. Kokonaan eri asia on, mitä Suomi ja suomalaiset oikeastaan tekevät puolueella, jonka nimi on keskusta. Olisiko ko. puolueella jokin ihmeässä hihassaan, jonka avulla maan asiat pantaisiin kertaheitolla kuntoon? Kyllä ei ole.  Suomalaisten yritysten kannattavuus laskee myös vaalien jälkeen ja julkisella sektorilla ja taloudella on edessä huomattavan suuria kiristysohjelmia. Hallituksessa ei ole jatkossakaan lysti olla varsinkin, jos hallitus muodostuu keskustan, persujen ja demareiden ympärille. Voimme vain pelolla odottaa, mitä tuollaiselta hallitukselta tuleman pitää.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

887. KKO 2014:74. Pääkäsittely hovioikeudessa

1. Hovioikeus ratkaisee valitusasiat pääsäännön mukaan esittelystä yksinomaan kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston eli lähinnä valituksen ja käräjäoikeuden tuomion perusteella (OK 26:12.1). Hovioikeuden suullinen pääkäsittely, jossa kuullaan asianosaisia, todistajia ja asiantuntijoita, on poikkeuksellinen käsittelytapa, jonka toimittamiseen hovioikeudella on velvollisuus ainoastaan tietyissä tapauksissa (OK 25:13-16). 

2. Hovioikeuden pääkäsittelyä koskevat säännökset ovat osin tulkinnanvaraisia ja vaikeaselkoisia. Tietyissä tapauksissa pääkäsittelyä ei nimittäin tarvitse toimittaa, vaikka siihen lähtökohtaisesti olisi velvollisuus. Sääntelyn sekavuutta lisäävät säännökset siitä, milloin käräjäoikeudessa vastaanotettua todistelua ei tarvitse ottaa hovioikeuden istunnossa uudelleen vastaan. 

3. Säännösten tulkinnanvaraisuus ja hovioikeudelle annettu laaja harkintavalta niiden soveltamisessa on johtanut epäyhtenäiseen käytäntöön. Hovioikeudet suhtautuvat asianosaisten pääkäsittelyn toimittamista koskeviin pyyntöhin usein kielteisesti. Korkein oikeus on joutunut kymmenillä ennakkopäätöksillään puuttumaan pääkäsittelyn toimittamisessa esiintyviin virheellisiin tulkintoihin tai suoranaisiin laiminlyönteihin. 

4. Pohjoismaista esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa samoin kuin monissa muissakin maissa toisen oikeusasteessa menettely on pääsääntöisesti suullista ja kirjallinen menettely poikkeus. Suomessa hovioikeudet ovat tottuneet yli 200 vuoden aikana kirjalliseen prosessiin, niin hyvin, että hovioikeustuomarit suhtautuvat pääkäsittelyn toimittamiseen edelleen torjuvasti. 

5. Hovioikeudet tulkitsevat pääkäsittelyn toimittamista koskevia säännöksiä mielellään niin, ettei pääkäsittelyä tarvitsisi pitää eikä asianosaisia ja näiden avustajia sekä todistajia kutsua hovioikeuteen kuultavaksi. Kirjallinen menettely, joka ei ole julkista ja jossa oikeuden jäsenet puuhastelevat keskenään, on tuomareista ilmeisesti mukavampi ja helpompi tapa kuin asianosaisten ja näiden asianajajien läsnä ollessa tapahtuva julkinen istunto.  Euroopan ihmisoikeussopimuksen hyväksymisen myötä hovioikeudet ovat joutuneet ottamaan lusikan kauniiseen käteensä ja toimittamaan, usein pitkin hampain, pääkäsittelyjä lähes kolmanneksessa tutkittaviksi otetuista valitusasioista. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hovioikeudet pitävät edelleen pääkäsittelyä pidetään lähinnä ikävänä tai tarpeettomana velvollisuutena. Hovioikeuksien tuomarit pyrkivät hylkäämään asianosaisten pääkäsittelyn toimittamista koskevia pyyntöjä silloinkin, kun pääkäsittelyn toimittamista voitaisiin perustellusti pitää asian selvittämisen kannalta tarpeellisena.

6. Tämä käy ilmi nyt tarkasteltavasta korkeimman oikeuden 5.10. 2014 antamasta ennakkopäätöksestä KKO 2014:74. Käräjäoikeus oli tuominnut syytetty A:n törkeästä pahoinpitelystä ynnä muusta 1 vuoden 2 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. A valitti tuomiosta hovioikeuteen ja vaati ensisijaisesti, että syytteet hylätään ja toisissijaisesti, että vankeusrangaistusta alennetaan. A pyysi lisäksi, että hovioikeus toimittaa pääkäsittelyn näytön uudelleen vastaanottamista varten. Syyttäjä vaati valituksesssaan, että A:lle tuomittua rangaistusta korotetaan.

KKO 2014:74

7. Turun hovioikeus hylkäsi A:n pyynnön pääkäsittelyn toimittamisesta tarpeettomana, koska käräjäoikeudessa vastaanotetun suullisen todistelun uudelleen vastaanottamista ei voitu pitää tarpeellisena eikä pääkäsittelyn toimittamiseen ollut muutakaan aihetta.Syyttäjän valituksen johdosta hoviokeus korotti A.lle tuomitun rangaistuksen kahdeksi vuodeksi vankeutta.

8. Korkein oikeus myönsi A.lle valitusluvan. Valituksessaan A vaati, etä hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan hovioikeuteen pääkäsittelyn toimittamista varten.

9. Korkein oikeus paneutui perusteluissaan aluksi huolella ja hovioikeutta paljon yksityiskohtaisemmin ja paremmin, paitsi pääkäsittelyn toimittamista koskeviin säännöksiin, myös hallituksen esityksessä asiasta esitettyihin tulkintoihin (kohdat 14-17). Tämän jälkeen perusteluissa pohditaan erikseen pääkäsittelyn tarpeellisuutta a) näytön vastaanottamiseksi ja b) A:n itsensä kuulemiseksi. Korkein oikeus päätyi (kohdat 18-20) siihen, että hovioikeus oli voinut hylätä näytön vastaanottamisen tarkoituksessa tapahtuvan pääkäsittelypyynnön.

10. Korkein oikeus useissa aiemmin antamissaan ennakopäätöksissä katsonut, että hovioikeuden olisi tullut toimittaa näytön vastaanottamiseksi pääkäsittely.  Esimerkiksi ratkaisussa KKO 2014:45 korkein katsoi, että hovioikeus oli valtion vahingonkorvausvastuuta koskevassa asiassa menetellyt virheellisesti, kun se oli hylännyt valittajien pyynnön pääkäsittelyn järjestämisestä näytön uudelleen arvioimista varten. Samaan lopputulokseen korkein oikeus päätyi myös ratkaisussa KKO 2014:56 selostetussa huumausainerikosta koskevassa tapauksessa, jossa korkeimman oikeuden perustelujen mukaan oli jäänyt epäselväksi, oliko käräjäoikeuden näytön arvio ollut oikea. Hovioikeus oli menetellyt virheellisesti jättäessään pääkäsittelyn toimittamatta. Molemmissa tapauksissa juttu on palautettu takaisin hovioikeuteen.

11. Palatkaamme nyt ratkaisuun KKO 2014:74. Päätöksen perustelujen kohdissa 21- 29 korkein oikeus on pohtinut laajasti yksinomaan A:n kuulemiseksi toimitettavaa pääkäsittelyä. Sen sijaan Turun hovioikeus oli ohittanut mainitun kysymykseen kokonaan. A ei ollut itse pyytänyt pääkäsittelyn toimittamista ainoastaan omaa kuulemistaan varten, mutta hovioikeus voi silti toimittaa pääkäsittelyn; tällaista pääkäsittelyä kutsutaan pienimuotoiseksi pääkäsittelyksi (pikkupääkäsittely).  

12. Korkeimman oikeuden mukaan (perustelujen kohta 24) hovioikeus voi tiedustella valittajan kantaa pääkäsittelyyn toimittamiseen rangaistuksen määräämiseen liittyvien seikkojen johdosta. Hovioikeuden tulisi mainitun kysymyksen selvittämiseksi käyttää kyselyoikeuttaan, joka on yksi tuomioistuimen käytettävissä oleva keino harjoittaa asian selvittämiseksi tarpeellista materiaalista prosessinjohtoa. Esillä olevassa tapauksessa hovioikeus ei kuitenkaan tiedustellut A:n ko. mielipidettä, vaan ohitti pikkupääkäsittelyä koskevan kysymyksen kokonaan. Korkein oikeus arvostelee perusteluissaan hovioikeuden sanoyyua passiivisuutta eli prosessinjohtovelvoitteen laiminlyöntiä.

13. Korkein oikeus totesi perustelujen kohdissa 28-29, että hovioikeuden olisi tullut toimittaa pääkäsittely, jossa A:ta olisi kuultu rangaistuskysymyksen osalta. Kun näin ei ollut tapahtunut, korkein oikeus kumosi hovioikeuden tuomion A:lle tuomitun rangaistuksen osalta ja palautti asian tältä osin takaisin hovioikeuteen.

14. Hovioikeuden pääkäsittelyä, jossa käräjäoikeudessa esitettyä suullista näyttöä ei oteta uudelleen vastaan, vaan jossa kuullaan vain asianosaisia tai joitakuita heistä, kutsutaan siis pienimuotoiseksi pääkäsittelyksi tai pikkupääkäsittelyksi. OK 26 luvun pääkäsittelyä koskevat säännökset ovat puutteellisia sikäli, että niissä ei mainita erikseen mahdollisuutta toimittaa pääkäsittely pienimuotoisena; välillisesti tämä kuitenkin ilmenee ko. säännöksistä. 

15. Hovioikeudet eivät näytä aina edes tuntevan pienimuotoista pääkäsittelyä, vaan ne tarkastelevat päätöksissään ainoastaan näytön vastaanottamiseksi ja arvioimiseksi toimitettavaa pääkäsittelyä.Tämä on selvä puute ja yksi osoitus hovioikeuksien omaksumasta kannasta välttää pääkäsittelyn toimittamista mahdollisimman usein. 

16. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisuissaan korostanut nimenomaan syytetyn oikeutta tulla myös muutoksenhaussa henkilökohtaiseksi kuulluksi ja nähdä tai kohdata tuomarinsa. Samoin on tehty pääkäsittelyn toimittamisvelvollisuutta koskevassa hallituksen esityksessä (HE 105/2009 vp s. 16-19 ja 67-68). Lakiesityksen mukaan asianosaisen henkilökohtaisen kuulematta jättämisen perusteiden tulee olla painavia. OK 26 luvun 14 §:n 2 momentin mukaan asianosaisen pyyntö voidaan tällöin hylätä vain, jos pääkäsittelyn toimittaminen on selvästi tarpeetonta huomioon ottaen erityisesti asian laatu ja merkitys asianosaisille.

17. Pienimuotoisten pääkäsittelyjen toimittaminen hovioikeuksissa on jokseenkin harvinaista. Tästä voidaan päätellä, etteivät hovioikeudet joko tunne kyseistä mahdollisuutta tai suhtautuvat sellaiseen pääkäsittelyyn torjuvasti. Yksinomaan asianoaisten kuulemiseksi toimitettava pääkäsittely ei yleensä vie aikaa kovin paljon. Ratkaisussa 2014:74 mainitussa tapauksessa valittaja A:n henkilökohtainen kuuleminen rangaistusseuraamuksen osalta olisi voitu toimittaa luultavasti parissakymmenessä minuutissa. Hovioikeus voi yleensä asettaa tietyn lyhyehkön määräajan, jonka kuluessa asianosaisten on esitettävä lausumansa.

18. Korkein oikeus on jo aiemmin kiinnittänyt hovioikeuksien huomiota pienimuotoisen pääkäsittelyn toimittamiseen. Tällainen pääkäsittely voidaan toimittaa asianosaisen pyynnöstä, mutta tarvittaessa, kuten ratkaisussa KKO 2014:74 selostetusta tapauksesta ilmenee, myös tuomioistuimen omasta aloitteesta. Pääkäsittelyn keskiössä voi olla asianosaisen kuulustelu todistelutarkoituksessa tai käräjäoikeuden jutussa tuomitsema rangaistus tai vahingonkorvaus. Edellä mainitussa ratkaisussa KKO 2014:56 on katsottu, että käräjäoikeudessa tuomitun rangaistuksen ankaruus  on yksi huomioon otettava tekijä arvioitaessa asian merkitystä asianosaiselle.

19. Ratkaisussa KKO 2012:99 selostetussa tapauksessa tavanomaisesta pahoinpitelystä 60 päivän ehdolliseen vankeusrangaistukseen tuomittu syytetty, jota ei ollut aiemmin rikoksista tuomittu, valitti hovioikeuteen ja vaati rangaistuksen lieventämistä sakoksi sekä pääkäsittelyn tomittamista suullisen todistelun uudelleen vastaanottamiseksi ja tullakseen henkilökohtaisesti kuulluksi rangaistuksen mittaamiseen vaikuttavista henkilökohtaista olosuhteistaan. Rovaniemen hovioikeus hylkäsi pääkäsittelyn toimittamista koskevan pyynnön eikä muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. Korkein oikeus katsoi, ettei pääkäsittely ollut tarpeellista näytön uudelleen arvioimiseksi. Sitä vastoin A:n itsensä kuulemiseksi hovioikeuden pääkäsittelyä ei korkeimman oikeuden mukaan voitu pitää tarpeettomana. Asia ei ollut rangaistuksen määräämisen osalta niin selväpiirteinen eikä  A:n kannalta myöskään niin vähämerkityksellinen, että pääkäsittelyä olisi voitu pitää selvästi tarpeettomana. Korkein oikeus kumosi hovioikeuden tuomion A:lle tuomitun rangaistuksen osalta ja palautti asian hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

20. Lain esitöissä (HE 105/2009 vp) on korostettu, että hovioikeuden on toimitettava pääkäsittely, jos asianosainen sitä vaatii ja näin tulee menetellä myös silloin, kun kysymys ei ole suullisen todistelun uskottavuuden arvionnista. Pääkäsittely voidaan toimittaa esimerkiksi vain valittajan kuulemiseksi, jolloin kysymys ei ole käräjäoikeusmenettelyn toistamisesta, vaan asianosaisen oikeudesta ajaa asiaansa ja kohdata tuomarinsa hänelle tärkeässä asiassa.

21. Vaikuttaa siltä, että hovoikeudet eivät joko tunne tai hyväksy lain esitöistä ilmenevää lainsäätäjän tavoitetta, ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä tai edes korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiä. Hovioikeuksien tapa ohittaa mainitut oikeusläheet ja siteerata perusteluissaan yksinomaan lakitekstiä, jossa ei ole säännöksiä pienimuotoisen pääkäsittelyn toimittamisesta, on vääränlaista säästämistä ja asianosaisten oikeusturvan unohtamista.

22. Finlexistä löytyy vuosilta 2010-2104 ainoastaan yksi varsinaista tai pienimuotoista pääkäsittelyä koskeva hovioikeusratkaisu (VaaHO 2013:4). Tapauksessa on kysymys riita-asiasta, jossa hovioikeus hylkäsi toisen vastaajan näytön vastaanottamiseksi ja uudelleen arvioimiseksi tai vaihtoehtoisesti ainoastaan hänen itsensä kuulemiseksi esittämän pyynnön pääkäsittelyn toimittamisesta. Ratkaisusta ei ole jostakin syystä otettu mainintaa Vaasan hovioikeuden kotisivulle.

23. Korkein oikeus on puolestaan antanut 20 viimeisen vuoden aikana kymmeniä ennakkopäätöksiä, jotka koskevat hovioikeuden velvollisuutta toimittaa pääkäsittely. Vuosilta 2010-2104 mainittuja ennakkopäätöksiä on annettu 10 kappaletta. Pääkäsittelyt eivät tunnu oikein kiinnostavan hovioikeuksia eikä korkeimman oikeuden asiasta antamilla ennakopäätöksillä näytä olleen riittävää oikeuskäytäntöä ohjaavaa vaikutusta. 

tiistai 14. lokakuuta 2014

886. EIT: Valituksen seulontapäätös on perusteltava

1. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) antoi 2.10.2014 Norjalle langettavan tuomion, joka koskee hovioikeutta vastaavan tuomioistuimen eli lagmannsrettin velvollisuutta perustella päätöstään, jolla valitus seulotaan varsinaisesta tutkinnasta (täystutkinnasta). EIT katsoi tapauksessa (Hansen v. Norway, application no. 15319/09) antamassaan ratkaisussa, että valittaja ei ollut saanut Euroopan ihmisoikeussopimuksen EIS) 6 artiklan 1 kappaleessa tarkoitettua oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä, kun Borgartingin lagmannsrett (toimipaikka Oslo) ei ollut perustellut seulontaa (siling) koskevaa päätöstään asianmukaisella tavalla.

2. EIT:n ratkaisusta on laadittu tuomioistuimen verkkosivuilta löytyvä lehdistötiedote. EIT:n tuomio kokonaisuudessaan löytyy tästä.

3. Hroar Anton Hansenin Ekheim Invest AS -nimistä yhtiötä vastaan käräjäoikeudessa (tingrett) nostama vahvistuskanne koski parempaa oikeutta kiinteistöön, jonka yhtiö oli ostanut Hansenin entiseltä vaimolta. Hansen väitti, että hän oli omistanut puolet kiinteistöstä. Alioikeuskäsittelyn erityispiirteisiin kuului, että tingrett lyhensi alun perin kolmipäiväiseksi suunnitellun pääkäsittelyn viiteen tuntiin. Alioikeus hylkäsi Hansenin kanteen 21.1.2008 antamallaan tuomiolla. 

4. Hansen valitti lagmannsrettiin ja vetosi valituksessaan pääkäsittelyn yllättävään lyhentämiseen, minkä vuoksi hän ei ollut voinut  kuulustuttaa oikeudessa kaikkia todistajiaan tai esittää asiakirjanäyttöä omistusoikeudestaan. Lagmannsrett epäsi 12.6.2008 valitusasian pääsyn täystutkintaiseen käsittelyyn toteamalla päätöksessään lyhyesti, että oli selvää, ettei valituksella ollut mahdollisuutta menestyä. 

5. Ihmisoikeustuomioistuin totesi ensiksi, ettei alioikeuskäsittely ollut loukannut Hansenin oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, vaikka pääkäsittelyn aikaa oli lyhennetty. Asiassa oli kuitenkin pidetty pääkäsittely, jossa kumpikin osapuoli oli ollut saapuvilla ja esittänyt selvitystä. 

6. EIT:n mukaan tapauksessa oli kysymys siitä, oliko lagmannsrett laiminlyönyt perustella päätöstään, jolla se oli kieltäytynyt ottamasta Hansenin valitusta asiallisesti tutkittavakseen. EIT:n mukaan lagmannsrett oli vain toistanut siviiliprosessilain asianomaisen säännöksen sanamuotoa, kun se oli todennut olevan selvää, ettei valituksella ollut menestymisen mahdollisuutta. Tämän jälkeen Hansen teki vielä valituksen ylimmälle oikeudelle, mutta Høysterettin ankeutvalg -niminen jaosto ei 19.9.2008 myöntänyt hänelle muutoksenhakulupaa.

7. EIT totesi, että lagmannsrettin toimivalta ei rajoittunut ainoastaan lainsoveltamis- eli oikeuskysymysten tutkintaan, vaan tuomioistuimeen voitiin valittaa myös näytön eli tosiasiakysymysten osalta. Hansenin valituksessa oli kysymys lain soveltamisesta sekä alioikeuden käsittelyä koskevasta päätöksestä, jolla se oli lyhentänyt pääkäsittelyn keston kolmesta päivästä viiteen tuntiin. Hansenin valitus koski siten myös tosiseikkoja, joiden osalta hän ei valituksensa mukaan ollut saanut alioikeudessa tilaisuutta todistajien kuulemiseen ja kirjallisten todisteiden esittämiseen.

8. EIT lausui, ettei se voi tapauksesta ilmenevien olosuhteiden perusteella olla vakuuttunut siitä, että lagmannsrettin päätöksen 12.6.2008 perusteluja voitaisiin pitää riittävinä, kun otettiin huomioon lagmannsrettin laaja toimivaltaa sekä valittaja Hansenin intressit. EIT otti myös huomioon, että lagmannsrettin päätös ei ollut lopullinen, vaan siitä voitiin valittaa Norjan korkeimpaan oikeuteen (Høyesterett), jos mainitun tuomioistuimen valituskokoonpano (ankevalg) antoi siihen luvan. EIT:n mukaan lagmannsrettin niukat perustelut eivät antaneet Hansenille mahdollisuutta hyödyntää sanottua valitusoikeuttaan tehokkaalla tavalla. 

9. Näissä olosuhteissa EIT katsoi, että koska lagmannrett ei siis ollut perustellut seulontapäätöstään asianmukaisella tavalla, Hansenin tapauksessa oli rikottu oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan EIS 6 artiklan 1 kappaleen määräyksiä.

10. Ratkaisunsa loppupuolella EIT totesi, että Norjassa on vuonna 2010 muutettu lakia siten, että lagmannsrettin tulee perustella seulontaa koskeva päätöksensä. Lainmuutoksen johdosta myös lagmannsrettin käytäntö on muuttunut. Tämä ei kuitenkaan estänyt EIT:ta ottamasta kantaa aiemmin voimassa olleen lain aikana annetun seulontapäätöksen puutteellisiin perusteluihin.

11. Kuten EIT:n perusteluista ilmenee, Norjan lainsäädännön ja oikeuskäytännön muutokset perustuvat YK:n ihmisoikeuskomitean Abushanif -tapauksessa (rikosjuttu) Norjalle vuonna 2008 antamaan langettavaan ratkaisuun. Ihmisoikeuskomitea katsoi Norjan rikkoneen KP-sopimuksen oikeudenmukaisen oikeudenkäyntiä koskevia velvoitteita, kun lagmannsrett ei ollut perustellut päätöstään olla ottamatta A:n tekemää valitusta enempään tutkintaan, vaan oli vain todennut lain sanamuotoa siteeraten olevan selvää, ettei valitus voi menestyä ("klart at anken ikke ville føre frem"). Tämän jälkeen Høyesterett katsoi kolmessa vuonna 2009 vahvennetussa kokoonpanossa antamassaan ratkaisussa, että lagmannsrettenin perustelemattomat seulontapäätökset rikkoivat KP-sopimuksen 14 artiklan 5 kohtaa, jossa taataan jokaiselle rikoksesta tuomitulle oikeus muutoksenhakuun. Ks. näistä ratkaisuista myös Virolainen - Martikainen, Tuomion perusteleminen (2010) s. 166.

12. EIT:n ratkaisu annettiin äänestyksen (6-1) jälkeen. Huomionarvoista on, että eriävän mielipiteen tuomioon jätti nimenomaan norjalainen tuomari Erik Møse, joka on toiminut EIT:ssa vuodesta 2013. Aikaisemmin Møse on ollut lyhyen aikaa Høysterettenin jäsenenä ja sitä ennen lagmannsrettin tuomari ja  - yllätys yllätys - juuri Borgartingin lagmannsrettenissä. Tämä on mielenkiintoista, sillä EIT:n ko. ratkaisu koski nimenomaan kyseisen tuomioistuimen siling-päätöstä.

13. Voisiko EIT:n ratkaisulla olla vaikutusta suomalaisten hovioikeuksien jatkokäsittelylupa- asioissa tekemien päätösten perustelemiseen? Suomen lainsäädäntöön kopioitiin vuonna 2003 nimenomaan Norjan siling -menettelyä vastaava seulontamenettely. Hovioikeudet eivät, kun laki ei niitä siihen nimenomaan velvoittanut, perustelleet asiallisesti päätöksiään, jolla valitus seulottiin varsinaisesta jatkokäsittelyssä, vaan päätöksissä siteerattiin ainoastaan laissa olevia yleisiä sanontoja (fraaseja), joilla valitus saatiin seuloa. Olen kritisoinut mainittua käytäntöä ja yleensä koko seulontamenettelyä monissa kirjoituksissani, esimerkiksi Defensor Legis -lehdessä vuuonna 2003.

14. Seulontamenettely jäi, kuten odottaa saattoi, varsin lyhytaikaiseksi, sillä se korvattiin jo vuonna 2010 lakiin (OK 25 a luku) otetuilla jatkokäsittelylupaa koskevilla säännöksillä. Mutta perustelemiskäytäntö ei muuttunut, sillä hovioikeudet eivät perustele myöskään päätöstä, jolla jatkokäsittelylupaa ei myönnetä. Tällaisesta päätöksestä on käytävä OK 25 a luvun 17 §:n 1 momenin mukaan ilmi ainoastaan kolme muutenkin itsestään selvää asiaa, eli se 1) että kaikki mainitun luvun 11 §:ssä säädetyt perusteet jatkokäsittelyluvan myöntämiselle on tutkittu; 2) jatkokäsittelylupaa ei ole myönnetty; ja 3) että käräjäoikeuden päätös jää pysyväksi.

15. Laissa ei siis otettu mainintaa lupahakemuksen hylkäävän päätöksen perustelemisesta. Lain esitöissä mainitaan, että hovioikeus voi perustella lupaa koskevan kielteisen päätöksen laajemmin kuin OK 25 a:17.1:ssa sanotaan (HE 105/2009 vp s. 65); sama kanta ilmenee KKO:n ratkaisusta 2013:14, kohta 12. Mainitussa momentissa luetelluissa kohdissa ei tosin ole kysymys päätöksen varsinaisista perusteluista. Kun laissa ei ole nimenomaista perustelujen ilmoittamiseen velvoittavaa säännöstä, eivät hovioikeudet vaivaudu - tietenkään - ilmoittamaan perusteluja silloin, kun lupaa ei myönnetä. Mikään instanssi tai viranomainen ei ole tähän epäkohtaan puuttunut, ei korkein oikeus, oikeuskansleri tai eduskunnan oikeusasiamies.

16. Hovioikeuksien perustelut, jos sellaisista ylipäätään voidaan puhua, käsittävät joka tapauksessa yksinomaan OK 25 a luvun ao. lainkohtia täydellisesti mukailevat fraasi- tai fasadiperustelut. Hovioikeus mainitsee aluksi, miksi valittaja tarvitsee luvan, eli esimerkksi sen, ettei valittajana olevaa rikosasian syytettyä ole tuomittu käräjäoikeudessa neljää kuukautta ankarampaan vankeusrangaistukseen. Tämän jälkeen ilmoitetaan, jälleen tarkasti lain sanamuotoa käyttäen, että jatkokäsittelyluvan myöntämisen perusteet on tutkittu. "Hyväksi" lopuksi päätöksessä yksilöidään OK 25 a:11:ssä mainitut luvan myöntämisperusteet tai oikeastaan se, ettei lupaa ole millään ko. lainkohdassa mainitulla perusteella syytä myöntää. 

17. Hovioikeus kirjoittaa esimerkiksi, että "ei ole ilmennyt aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputulosta". Tämä ei kuitenkaan riittä valittajalle, sillä hän haluaisi tietää, mitkä ovat hoviokeuden konkreettiset perustelut eli miksi hovioikeus on katsonut, että sanottua epäilyn aihetta ei ole ilmennyt ja miksi valituksessa esiteyt perusteet ja todisteet eivät riitä asian saattamiseen täystutkintaan. Näitä syitä hovioikeuden tuomarit eivät kuitenkaan millään halua valittajalle ilmoittaa. Valittaja saa ko.salailusta käsityksen, että hovioikeus ei ole halunnut noteerata lainkaan hänen esittämiään seikkoja, todisteita tai juridisia näkökohtia. Hovioikeus ei välitä perustella ratkaisuaan konkreettisillä syillä, vaikka valituksessa on asianmukaisesti perustelleen katsottu, että käräjäoikeuden ratkaisu ei ole ainoastaan epäilyttävä, vaan selvästi virheellinen ja lainvastainen. Valittaja siis perustelee valitustaan, mutta hovioikeus ei perustele päätöstään. Tämä on kyllä perin outoa "vuoropuhelua".

18. Olen kritisoinut sanotunlaista käytäntöä ja puutteellista lainsäädäntöä monta kertaa. Ks. esimerkiksi blogikirjoituksia 554/8.3.2012, kohdat 11-13, ja 735/29.5.2013, kohdat 3 ja 11.    Hovioikeuksien omaksumaa salailuun perustuvaa käytäntöä tulisi muuttaa niin, että jatkokäsittelyluvan epäävät päätökset perusteltaisiin asianmukaisella tavalla eikä vain tyydyttäisi toistamaan, millä perusteella lupa olisi voitu, jos olisi haluttu, myöntää. Toisin kuin Norjan Høysterett, Suomen korkein oikeus ei ole ollut kehnosta asiantilasta millänsäkään. Jatkokäsitteluvan myöntämistä koskevissa ennakkopäätöksissään, niitä on annettu kahden viimeisen vuoden aikana jo lähes parikymmentä, korkein oikeus kyllä perusteelee seikkaperäisesti, miksi hovioikeuden olisi tullut myöntää lupa. Sen sijaan KKO ei puutu sanallakaan hovioikeuksien omituiseen käytäntöön jättää luvan epäämispäätökset tyystin perustelematta.  

19. Ne samat näkökohdat, joiden EIT on katsonut tapauksessa Hansen v. Norja vaativan lagmannsrettenin siling-päätöksen perustelemista, pätevät luonnollisesti myös suomalaisen hovioikeuden päätökseen, jolla jatkokäsittelylupaa ei myönnetä. Lagmannsrettenin tavoin myös hovioikeuden toimivaltaan kuuluu tutkia, ei vain käräjäoikeuden ratkaisuihin liittyviä oikeuskysymyksiä, vaan myös näyttö- ja tosiasiakysymyksiä, joiden osalta hovioikeuteen saadaan valittaa. Hovioikeuden olemattomissa perusteluissa valittajalle ei kerrota, miksi hänen valituksensa on seulottu ja miksi sitä ei ole haluttu ottaa tutkittavaksi hovioikeuden varsinaisessa käsittelyssä. Tämän vuoksi on ymmärrettävää, että useat hovioikeudelta hylkäävän lupapäätöksen saaneet valittajat haluavat valittaa päätöksestä edelleen korkeimpaan oikeuteen. Siihen heille ei kuitenkaan tarjoudu kunnollista mahdollisuutta, koska hovioikeus ei ole kertonut, mitkä ovat ne konkreettiset ja tosiasialliset syyt. joilla lupahakemus on hylätty.

20. Korkein oikeus myöntää vuosittain lähes kymmenkunta valituslupaa hovioikeuden jatkokäsittelylupaa koskevissa asioissa. Mutta tämä on vain jäävuoren huippu eli vain osa niistä kaikista valituslupahakemuksista, joita jatkokäsittelyluvan hylkäämistä koskevista hovioikeuden päätöksistä KKO:lle tehdään. Tilastokeskuksen, oikeusministeriön, hovioikeuksien tai korkeimman oikeuden julkisuuteen saatetuissa tilastoissa taikka edes jatkokäsittelyluvan myöntämistä koskevissa lainvalmisteluasiakirjoissa (esim. OM:n mietintöjä ja lausuntoja 10 /2014) ei kerrota, kuinka paljon mainittuja valituslupahakemuksia korkeimmalle oikeudelle vuosittain tehdään.

21. Vuonna 2012 jatkokäsittelylupajärjestelmän piiriin kuului 36 % kaikista hovioikeuksissa ratkaisuista asioista eli noin 3 700 valitusasiaa. Niistä lupa myönnettiin noin 1 800 asiassa (49 %) ja lupa taas evättiin noin 1 600 järjestelmän soveltamisalaan kuuluvassa asiassa (43 %).

22. Sain korkeimman oikeuden viestintäpäälliköltä tietoja jatkokäsittelylupa-asioita koskevien valituslupahakemusten määristä. Tilastoluvut ovat siis korkeimman oikeuden tiedossa ja tarkassa seurannassa, vaikkei niitä ole haluttu julkistaa. Vuonna 2012 KKO:een tuli sanottuja asioita 198, vuonna 2013 yhteensä  227 kpl ja vuonna 2014 10.9. mennessä 213 kpl. Vaikuttaa siltä, että ko. valituslupahakemusten määrä tulee tämän vuoden loppuun mennessä ylittämään 300 kappaleen rajan. Näiden lupahakemusten joukossa on luultavasti runsaasti sellaisia asioita, joissa hakijat eivät tiedä tai heillä kenties ei ole edes aavistusta siitä, millä konkreettisilla perusteilla hovioikeus on hylännyt heidän jatkokäsitelylupahakemuksensa. 

23. Oikeusministeriön työryhmä on viime helmikuussa jättämässään mietinnössä ehdottanut jatkokäsittelylupajärjestelmän soveltamisalan merkittävää lajentamista (OM:n mietintöjä ja lausuntoja 10/2014). Ehdotuksen mukaan järjestelmää sovellettaisiin jatkossa yleisesti kaikissa riita- ja hakemusasioissa. Rikosasioissa vastaaja tarvitsisi jatkokäsittelyluvan, jos häntä ei ole tuomittu ankarampaan rangaistukseen kuin kahdeksan kuukautta vankeutta. Kun sanottu raja on nykyisin neljässä kuukaudessa, merkitsi ehdotus toteutuessaan lupajärjestelmän todella huomattavaa kiristämistä. On selvää, että valittajien oikeusturva tulee entisestään huononemaan.

24. Ministeriön työryhmä ei ehdota lupapäätösten perustelemista. Mietinnössä ei ole edes pohdittu mainittua kysymystä. Mietinnön johdosta on pyydetty lausuntoja, joita on annettu oikeusminsteriölle yhteensä 34. Parissa kolmessa lausunnossa on mainittu kysymys jatkokäsittelylupapäätöksen perustelemisesta, mutta vain sivulauseessa ja ikään kuin ohimennen. Tällaisilla vienoilla toteamuksilla ei ole käytännössä minkäänlaista merkitystä, vaan ne sivuutetaan jatkovalmistelussa tyystin. Lausunnonantajien olisi tullut painottaa päätösten perustelemisen merkitystä selvin sanoin ja nostaa kunnon debatti siitä, ettei hakemuksen hylkääviä päätöksiä perustella nykyisin asiallisesti mitenkään.

25. Jos OM:n työryhmän mietintö toteutuu, on selvää, että korkeimmalle oikeudelle tehtävien valituslupahakemusten määrä jatkokäsittelylupa-asioissa kasvaa tuntuvasti. Todennäköistä on, että ko. valituslupahakemusten vuotuinen määrä nousee nykyisestä 300 hakemuksesta noin 500 hakemukseen.

26. Nyt olisi korkea aika vaatia, että hovioikeudet ryhtyisivät perustelemaan päätöksiä, joilla jatkokäsittelylupahakemus hylätään. Perustuslain 21 §:n 2 momentin mukaan jokaisen oikeus saada tuomioistuimelta perusteltu päätös on yksi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumisen perusedellytyksiä. EIT:n Hansen -tapauksessa Norjalle antama opetus ja langettava tuomio soveltuu mutatis mutandis myös hovioikeuden jatkokäsittelylupamenettelyyn. Tuntuisi oudolta, jos Suomessa haluttaisiin yhä edelleen ummistaa silmät ihmisoikeussopimukselta, ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuilta sekä perustuslain vaatimuksilta.

27. Jos saaennustaa, niin luulisin, että mikään ei tule, tässäkään asiassa, muuttumaan. Hovioikeudet, korkein oikeus, oikeusministeriö ja sen lainvalmisteluosasto, oikeuskansleri, eduskunnan oikeusasiamies sekä nykyisin "remmissä" olevat harvat prosessioikeutta edustavat oikeusoppineet tulevat myös jatkossa visusti vaikenemaan ko. ongelmasta. Hovioikeudet ja KKO:n presidentti  - viimeksi tänään Helsingin Sanomissa taloustoimittaja Petri Sajarin haastattelemana - kannattavat mieluusti OM:n edellä mainitun työryhmän mietintöä, jossa ehdotetaan jatkokäsittelyluvan soveltamisalan tuntuvaa laajentamista ja rajoitetaan samalla valittajien oikeutta saada asiat hovioikeudessa kunnolla tutkituiksi. Oikeusturvan kaventamista ja rajoittamista koskeviin ehdotuksiin suhtaudutaan hyväksyvästi ja aplodeja antaen, mutta oikeusturvan parantamiselle tai edes sen säilyttämiselle joten kuten nykyisellä tasolla sen sijaan viitataan kuuluisalla kintaalla.

torstai 9. lokakuuta 2014

885. Tuomarit kritisoivat asianajajien ja syyttäjien ammattitaitoa

1. Yle Uutisten toimitus on innokas kyselemään erilaisia asioita. Viime keväänä se tiedusteli tuomioistuimissa oikeusjuttuja hoitavien asianajajien ja ns. lupalakimiesten näkemyksiä tuomareiden ammattitaidosta ja tuomioiden laadusta. Kysely lähetettiin Suomen Asianajajaliiton (SAL) ja Lakimiesliiton kautta 2 945 asianajajalle ja lupalakimiehelle. Vastausprosentti jäi alhaiseksi, sillä kyselyyn vastasi 463 henkilöä, joista 380 oli asianajajia, 60 luvan saaneita oikeudenkäyntiavustajia ja kaksi julkista oikeusavustajaa.

2. Vastauksissa tuomareita arvosteltiin melko rankalla tavalla, sillä vastanneiden selvän enemmistön (88 %) mukaan tuomareiden ammattitaito ei ole aina riittänyt juttujen oikeaan ratkaisemiseen. Eniten puutteita käräjä-ja hovioikeustuomareiden ammattitaidoissa esiintyy vastaajien mukaan talousrikosasioissa, asuntokauppa- ja urakka-asioissa sekä muissa riita-asioissa. Rikosjuttujen osalta puolet vastaajista eli 45 prosenttia oli sitä mieltä, että tuomarit ovat tuominneet syyttömiä puutteellisen ammattitaitonsa vuoksi. 

3. Osa kyselyyn vastanneista asianajajista ja muista lakimiehistä (22 %) arvosteli myös tuomioiden laatua ja kertoi, että käräjäoikeuksista ei tule koskaan tai tulee vain harvoin hyvin kirjoitettu ja perusteltu tuomio. Viidennes vastaajista oli sitä mieltä, että hovioikeuksista tulee vain harvoin hyvin kirjoitettu tuomio. Korkeimman oikeuden tuomioihin valtaosa (73 %) vastaajista oli tyytyväisiä, mutta osa vastaajista moitti korkeinta oikeutta siitä, ettei se perustele valituslupahakemusten hylkääviä päätöksiään.

Yle Uutisten mainittu selvitys löytyy tästä.

4. Mutta vuoroin vieraissa, kuten sanonta kuuluu. Eilen oli nimittäin asianajajien ja "muiden lakimiesten", siis edellä mainittujen lupalakimiesten, vuoro saada ammataitonsa takia sapiskaa tuomareilta. Kysely on suoritettu elo-syyskuuun vaihteessa ja se lähetettiin oikeusministeriön virkapostina kaikille Suomen 981 tuomareille. Kyselyn tulokset julkaistiin keskellä viikkoa, jolloin "kunnon uutisia" ei ole aina saatavissa.

5. Kyselyyn vastasi 342 tuomaria eli vastausprosentti oli selvästi suurempi kuin asianajajille ja muille lakimiehille keväällä järjestetyssä kyselyssä. Vastanneista käräjätuomareita oli 184, hovioikeuden tuomareita 37, hallinto-oikeuden tuomareita 91, vakuutusoikeuden tuomareita 12, markkinaoikeuden tuomareita 8 ja korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) jäseniä 10. Kyselyyn ei vastannut kukaan korkeimman oikeuden (KKO)  tuomareista. Jostakin syystä kyselyä ei toimittu työtuomioistuimen vakinaisille tuomareille. KHO:n tuomareiden vastausprosentti voidaan pitää yllättävän korkeana.

6. Vastauksissaan tuomarit arvostelevat sekä oikeudessa juttuja ajavia lakimiehiä että syyttäjiä vielä voimakkaammin kuin asianajajat muut lakimiehet keväällä tuomareita. Asianajajat ja lupalakimiehet saavat tuomareilta voimakkaampaa kritiikkiä kuin syyttäjät. Lähes jokainen eli 98 prosenttia kyselyyn vastannut tuomari on sitä mieltä, että juttuja ajavien lakimiesten ammattitaito ei ole "aina" riittänyt jutun ajamiseen. Lähes puolet tuomareista (41 %). katsoo, että näin on tapahtunut "usein". Uutisjutusta ei ilmene, koskevatko nämä vastaukset kaikkia tuomioistuimia, siis myös hallinto-oikeuksia, vai ainoastaan yleisiä tuomioistuimia.

Yle Uutisten kyselyn tulokset löytyvät tästä linkistä.

7. Kun kyselyssä on tiedustelu lakimiesten ammattitaitoa, on aluksi syytä syytä todeta, ettei kysely ole ollut riittävän ammattitaitoisesti toteutettu. Tämä ilmenee kysymyksistä, jotka ovat kovin yleisluontoisia, mutta toisaalta melko johdattelevia ja epämääräisiä. Tuomareilta on esimerkiksi kysytty, oletteko ollut sitä mieltä, että tuomioistuimissa juttuja hoitavien lakimiesten ammattitaito ei ole ollut riittävä jutun hoitamiseen? Kysymystä voidaan tulkita eri tavoin.

8. Tuomarit olivat odotetusti sitä mieltä, että lakimiesten ammatitaito on usein riittämätön talousrikosjutuissa sekä asuntokauppa- ja urakkariidoissa. Epäselväksi jää, miksi tuomareiden mielipidettä lakimiesten ammattitaidosta on tiedusteltu juuri edellä mainituissa asioissa eikä esimerkiksi huumerikosjuttujen ja perintö- tai työoikeudellisten riita-asioiden osalta. Varmaankin siksi, että Yle Uutisten toimittajien käsityksen mukaan juuri talousrikosjuttuja ja asuntokauppajuttuja pidetään keskimääräistä vaikeampina juttuina.

9. Merkille pantavaa on, että kyselyyn vastanneista hallintotuomareista peräti 70 % sanoo, että hallinto-oikeuksissa asioita ajavien lakimiesten ammattitaito on usein riittämätön kansalaisten toimeentuloturva-asioissa sekä maankäyttö- ja rakennusasioissa. Hallinto-oikeuksissa esintyvien lakimiesten ammattitaito on siis vastaajien mukaan vielä heikompi kuin yleisissä tuomioistuimissa asioita ajavien lakimiesten ammattitaito. 

10. Kun kyselyssä tiedusteltiin, jälleen hieman johdattelevaan sävyyn, "onko mielestänne tuomioistuimissa juttuja hoitavien lakimiesten puutteellinen ammattitaito johtanut jonkun asianosaisen kannalta väärään tuomioon riita-asiassa", saatiin varsin yllättävä tulos, sillä tuomareista 52 prosenttia vastasi kysymykseen myönteisesti ja vain 48 prosenttia kielteisesti. Tämä johtuu osaltaan kysymykseen epätarkkuudesta, sillä sen on voitu tulkita tarkoittavan, että onko joskus tapahtunut, että riita-asiassa on käynyt kysymyksessä mainitulla tavalla "köpelösti". Asianajajaliiton puheenjohtaja Risto Sipilä on ihmetellyt vastausten mainittua jakaantumista.

11. Kyselyyn vastanneiden tuomareiden mukaan väärät tuomiot riita-asioissa johtuvat usein väittämistaakasta eli normista (OK 24:3.2), jonka mukaan tuomioistuin ei saa perustaa tuomioita sellaiseen juridisesti välittömästi relevanttiin tosiseikkaan (oikeustosiseikkaan), johon juttua ajavat lakimiehet eivät ole selkeästi vedonneet. Tarkasti ottaen säännös tarkoittaa subjektiivista väittämistaakkaa eli siitä, että tosiseikkaan tulee vedota sen osapuolen (kantaja tai vastaaja), jolla on materiaalisen oikeuden mukaan seikkaa koskeva vetoamisvelvollisuus. Jos asianosainen eli käytännössä hänen asiamiehensä tai avustajansa ei huomaa tai osaa vedota edukseen kaikkiin tarvittaviin oikeustosiseikkoihin, hän häviää jutun. 

12. Asianajajaliiton puheenjohtaja Risto Sipilä sanoi Yle Uutisille olevansa huolissaan tuomarikunnan käsityksestä, jonka mukaan asianajajien puutteellinen ammattitaito johtaisi riita-asioissa usein vääriin tuomioihin. Aika suuri osa kyselyyn vastanneista tuomareista on kuitenkn saattanut liioitellla asianajajien ammattitaidon riittämättömyyttä tai vastannut kyselyyn joko hieman huumorimielellä tai "nyt maksetaan potut pottuina" -periaatteella eli kostaakseen aiemmin asianajajilta omasta ammattitaidostaan saamansa huonon "kevättodistuksen".

13.  Kuten Risto Sipilä totesi, asiaan vaikuttaa myös tuomareiden usein passiivinen prosessinjohto eli se, että tuomarit eivät joko ymmärrä, viitsi tai osaa puuttua sopivalla tavalla asiassa ilmeneviin epäselvyyksiin tai ristiriitaisuuksiin ja selvittää, mihin kaikkiin tosiseikkoihin asiamieheillä tai avustajilla on tarkoitus päämiestensä vaatimusten tueksi vedota nimenomaan oikeustosiseikkoina ja mihin seikkoihin sen sijaan vain joko todisteina (todistustosiseikkoina) tai jonkinlaisina jutun taustatekijöinä. Lisäksi on syytä huomata, että tuomarit eivät itse aina hallitse väittämistaakkanormia ja sen soveltamista, vaan saattavat perustaa tuomion myös sellaisiin seikkoihin, joihin asiamiehet tai avustajat eivät ole vedonneet nimenomaan oikeustosiseikkoina. Toisaalta tuomari saattaa katsoa, että asianosainen ei ole vedonnut tiettyyn tosiseikkaan mainitussa tarkoituksessa, vaikka asiamiehellä tai avustajalla on asiasta erilainen käsitys.

14. Tuomarit ovat kyselyssä lausuneet ainoastaan omia käsityksiään asiamiehinä ja avustajina toimivien lakimiesten ammattitaidosta samoin kuin tuomioiden oikeellisuudesta tai vääryydestä. Tuomarit eivät omaa jumalallista kykyä päästä jutussa kuin jutussa absoluuttiseen totuuteen ("todelliseen totuuteen"), vaan oikeudenkäynnissä joudutaan pakosta tyytymään prosessuaaliseen eli jutussa esitettyä todistusaineistoa vastaavaan totuuteen. Tuomitsemistehtävän hoitaminen on inhimillistä toimintaa ja tuomarit ovat erehtyviä ja vajavaisia ihmisiä, jotka joutuvat istumaan ja ratkaisemaan oikeusjuttuja kenties työuupumuksen rasittamina ja erilaisissa ristipaineissa. Tuomarit ovat kyselyssä "laukoneet" vain omia subjektiivisia käsityksiään siitä, milloin tai kuinka usein oikeusjutuissa joudutaan antamaan väärä tuomio ja miten usein tämä johtuisi asiamiesten tai avustajien ammattitaidon riittämättömyydestä. Tuomareiden ratkaisuja muutetaan yllättävän usein ylemmissä oikeusasteissa, jonne ratkaisuista valitetaan. Tuomion virheellisyys saattaa johtua tuomarin oman ammattitaidon puutteesta, joka ilmenee esimerkiksi todistusharkinnan tai lainsoveltamisen epäonnistumisena.

15. Kyselyyn vastanneiden tuomareiden mukaan syyttäjien ammatitaidossa on harvemmin puutteita kuin riitajuttuja ajavien lakimiesten ammattitaidossa. Puutteita toki esiintyy, sillä vastaajista 72  prosenttia ilmoitti, että syyttäjien ammattitaito ei ole aina ollut riittävä juttujen ajamiseen. Toisaalta vain viisi prosenttia vastaajista sanoi, että näin tapahtuu usein. Epäselväksi jää, mitä kyselyssä ja vastauksissa tarkoitetaan maininnalla "syyttäjien ammattitaito ei ole ollut aina riittävä". Riittääkö, että tuomarin istumasta sadasta rikosjutusta kahdessa tai kolmessa tapauksessa syyttäjien taidoissa on esiintynyt "pieniä puutteita"? Talousrikosjuttujen osalta tuomareista lähes neljännes on sitä mieltä, että syyttäjien ammattitaidoissa on ollut usein puutteita.

16. Yllättävin tulos rikosjuttuissa oli kuitenkin se, että yli puolet (55 %) kyselyyn vastanneista tuomareista kertoi, että syyttäjien puutteellisen ammattitaidon vuoksi "syyllisiä on jäänyt tuomitsematta". Tämä tulos muistuttaa yllättävän tarkasti edellä riita-asioissa saatua tulosta, jonka mukaan 52 % tuomareista on sitä mieltä, että lakimiesten puutteellinen ammattitaito on johtanut vääriin tuomioihin. Tuomarit eivät näytä tiedostavan, että meillä on voimassa syyttömyysolettama, joten sen jälkeen, kun syyte on tuomiolla hylätty, ei  voida puhua tekoon syyllisestä. Tuomareiden ei ole sopivaa valitella tai arvostella syyttäjiä siitä, että osa "syyllisistä" jää tuomitsematta.

17. Asianajajaliiton puheenjohtaja ja valtakunnansyyttäjä esiintyivät eilen tv-uutisissa vakavina ja kertoivat pitävänsä Yle Uutisten tekemää kyselyä tärkeänä. TV1:n pääuutislähetyksessä kuultiin myös oikeusministeriä, joka hieman takelteli yrittäessään painottaa lakimiesten jatkokoulutusta, mutta sai sentään sanotuksi, että kansalaisten oikeusturva ei ole vaarassa. Tänään aamutelevisioissa studioon oli haalittu lisää vakavanoloisia miehiä oikeusministeriöstä, lakimiesliitosta ja hovioikeudesta. Miesten jutustelu kääntyi tuomioistuimissa jo toteutettuihin ja vielä monta vuotta edessä oleviin säästöihin, resurssipulaan jne., vaikka Yle Uutisten kysely koskenut tuomareiden, vaan asianajajien ja muiden oikeusjuttuja ajavien lakimiesten ammattitaitoa. Lisää vettä myllyyn saatiin tänään tv-uutisissa esillä olevasta toisesta "selvityksestä", josa valiteltiin kovasti tuomareiden työuupumusta.

18. Molemmissa kyselyissä esille tulleita asioita ja epäkohtia on valitettu tässä maassa niin kauan kuin muistan. Itse en pidä eilen tai keväällä julkaistujen kyselyjen tuloksia erityisen vakavana asiana ja ainoana totuutena. Selvityksessä tuomareille esitetyt kysymykset ovat melko yleisluonteisia, epämääräisiä ja johdattelevia. Vastauksissaan tuomarit kertoivat anonyymeinä omista tuntemuksistaan ja käsityksistään, he eivät paljastaneet mitään absoluuttista totuutta advokaattien ammattitaidosta. Keväällä julkaistussa kyselyssä advokaatit ja lupalakimiehet sättivät tuomareiden ammattitaitoa ja nyt syksyllä tuomareille oli puolestaan varattu tilaisuus mollata asiamieheiä ja avustajia sekä syyttäjiä oikein olan takaa. Tämä on sitä suomalaisille tyypillinen tapaa "keskustella" asioista. Kunnon keskinäistä keskustelua ei haluta käydä, vaan tyydytään vain heittelemään Yle Uutisten välityksellä moitteita puolin ja toisin.

tiistai 7. lokakuuta 2014

884. Oikeustieteilijät kauhistelevat isyyslakiesitystä

1. Helsingin Sanomat julkaisee usein juttuja, joissa oikeustietelijät - yleensä aina samat "naamat"  - kritisoivat ja toisinaan suorastaan kauhistelevat milloin mitäkin uudistusta tai juridista asiaa. Nämä jutut ovat useimmiten toimittaja Petri Sajarin kirjoittamia. 

2. Viime viikolla Petri Sajari kirjoitti tapauksesta, jossa ministeri Jan Vapaavuoren epäiltiin olleen esteellinen hallituksen käsittelemässä Fennovoiman ydinvoimalaitosasiassa. Kaksi Sajarin haastattelemaa oikeustieteilijää (Olli Mäenpää ja Teuvo Pohjalainen) piti vakavana sitä, että Vapaavuori oli esitellyt ja ottanut osaa hallituksen päätöksentekoon, vaikka hän oli ollut asiassa esteellinen. Kirjoitin tapauksesta blogijutussa numero 880/29.9.2014.

3. Jan Vapaavuoren esteellisyydestä kanneltiin HS:n kyseisen jutun innoittamana heti oikeuskanslerille. Oikeuskansleri Jaakko Jonkka ratkaisi kantelut ripeästi eli vajaassa viikossa ja katsoi, että Jan Vapaavuori ei ollut ollut esteellinen. Jonkan lehtilausunnon mukaan tapauksessa ei ollut kysymys edes rajatapauksesta, vaan ministerin esteettömyys oli selvä. Katso Jonkan päätöksestä blogikirjoitusta 882/2.10.2014.

4. Kaksi päivää sitten eli 6.10.2014 Helsingin Sanomat julkaisi uuden kohujutun, joka koskee hallituksen esitystä uudeksi isyyslaiksi (HE 91/2014 vp).  Myös tämän jutun on laatinut Petri Sajari, joka on tällä kerralla haalinut haasteltavakseen neljä oikeustieteilijää. Jutusta löytyy maininta jo lehden uutispääsivulta otsikolla "Professorit tyrmäävät uuden isyyslain". Juttu kokonaisuudessaan on lehden sisäsivulta ja se on varustettu otsikolla "Uusi isyyslaki olisi yhä syrjivä" ja alaotsikolla "Oikeustietelijät kauhistelevat esitystä uudeksi isyyslaiksi".

HS:n juttu oikeusoppineiden kauhistelusta löytyy tästä.

5. Toisin kuin Hesarin otsikossa väitetään, lehden haastattelemat professorit eli Urpo Kangas, Tuomas Ojanen, Martin Scheinin ja Juha Lavapuro eivät  suinkaan kauhistele koko isyyslakiesitystä, vaan heidän kritiikkinsä koskee ainoastaan yhtä ja suhteellisen vähäistä yksityiskohtaa, kuten jäljempänä olevasta esityksestä ilmenee. Lakiesitykseen sisältyy yhteensä  68 pykälää, mutta professoreiden kritiikki, jonka HS tuo esiin, koskee vain lakiesityksen 67 §:ää.

6. Nykyisin voimassa oleva isyyslaki (ISL, 700/1975)), joka tuli voimaan 1.10.1976, koskee eräin poikkeuksin myös lapsia, jotka olivat syntyneet ennen lain voimaantuloa. Isyyslaista tehtiin siis taannnehtiva. Tämä merkitsi mm. sitä, että isyyden vahvistaminen miehen tahdosta riippumatta tuli mahdolliseksi ennen ISL:n voimaantuloa syntyneiden lasten osalta. Aikaisemmin voimassa olleen lain mukaan isyys voitiin vahvistaa vain miehen tunnustamisen perusteella.

7. Kun lapsi oli syntynyt ennen ISL:n 1.10.1976 tapahtunutta voimaantuloa, kanteen nostamiselle asetettiin isyyslain voimaanpanosta annetussa laissa (ISVL, 701/1975) kuitenkin määräaika. Lain 7 §:n 2 momentin mukaan isyyden vahvistamista koskeva kanne oli näissä tapauksissa pantava vireille viiden vuoden kuluessa lain voimaantulosta. Isyyden vahvistamista koskeva kanne ennen ISL:n voimaantuloa avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten osalta oli siten nostettava ennen 1.10.1981. Kannetta ei lisäksi voitu nostaa, jos mies oli kuollut. Kanneajan tarkoituksena oli pakottaa lapsi tai hänen edustajansa tekemään päätöksensä kanteen nostamisesta lyhyehkössä ajassa lain voimaantulosta. Sääntelyllä haluttiin tasapainottaa lain taannehtivuutta.

8. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on vuosina 2010 ja 2013 antanut neljä Suomea koskevaa ratkaisua isyyslain voimaanpanolain siirtymäsäännösten soveltamisesta. Tapauksissa Grönmark, Backlund, Laakso ja Röman oli kysymys siitä, oliko perhe- ja yksityiselämän suojaa koskevaa EIS 8 artiklaa loukattu, kun isyyden vahvistamista koskeva kanne oli hylätty viiden vuoden määräaikasäännön nojalla liian myöhään nostettuna. Kaikissa neljässä tapauksessa tuomioistuin päätyi Suomelle langettavaan tuomioon.

9. Kahden ensimmäisen EIT:n tuomion jälkeen korkein oikeus antoi vuonna 2012 päätöksen (KKO 2012:11), jossa se jätti perustuslain (731/1999) 106 §:n nojalla soveltamatta puheena olevan kanneaikaa koskevan säännöksen, koska se oli ilmeisessä ristiriidassa yksityiselämän suojaa koskevan perustuslain 10 §:n kanssa. Soveltamatta jättämisen seurauksena kanne hyväksyttiin ja isyys vahvistettiin. Ks. myös ennakkopäätöstä KKO 2014:13, jossa korkein jätti myös viiden vuoden kanneaikasäännöksen perustuslain 106 §:n nojalla soveltamatta ja vahvisti isyyden.

10. Uutta isyyslakia koskevassa esityksessä (HE/2014 vp) ehdotetaan, että avioliiton ulkopuolella ennen 1.10.1976 syntyneille lapsille, jotka ovat siis nykyisin vähintään 38-vuoden ikäisiä tai sitä vanhempia, annetaan kanneoikeus isyyden vahvistamiseksi. Kanneoikeudelle ei ole asetettu ehtoja tai rajoituksia, joten ennen nykyisin voimassa olevan isyyslain 1.10.1976 tapahtunutta voimaantuloa syntyneet tulevat samaan asemaan myöhemmin syntyneiden kanssa. Kanneoikeus, joka nykyisen lainsäädännön mukaan vanhentui jo 1.10.1981, palautetaan takautuvalla lainsäädännöllä. Jos ja kun ko. ehdotus hyväksytään, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimella ei tule olemaan asian johdosta enää huomauttamista.

11. Helsingin Sanomien edellä mainitussa jutussa tuskin edes mainitaan kyseistä kanneoikeuden laajennusta koskevaa merkittävää uudistusta. Sen sijaan siinä ja oikeustieteilijöiden lausumissa kauhistellaan sitä, että lakiesityksen mukaan avioliiton ulkopuolella ennen 1.10.1976 syntyneillä ei ole perintöoikeutta sellaisen isänpuoleisen perittävän jälkeen, joka on kuollut ennen kuin isyyden vahvistamiseen tuomioistuimessa johtanut kanne tuli vireille. Jos esimerkiksi lapsen isä ja isän isä ovat kuolleet, kun kanne tuli vireille, lapsella ei olisi perintöoikeutta heidän jälkeensä, mutta hänellä on sitä vastoin oikeus, jos isyys vahvistetaan, perintöoikeus isän äidin tai isän sisaruksen jälkeen, joka on elossa mainittuna ajankohtana. Samaa perittävän kuolemaa koskevaa rajoitusta sovellettaisiin lakiesityksen 67 §:n 2 momentin mukaan myös niissä tilanteissa, joissa isyys on ISVL 7.2 §:ssä oleva viiden vuoden määräaikasäännös syrjäyttäen vahvistettu  ennen lakiesityksen 67 §:n voimaantuloa kumottavan lain nojalla.

12. Mainittujen säännösten osalta oikeusoppineet ovat pahoittaneet mielensä täysin. He kritisoivat perintöoikeuden rajoitusta koskevia säännöksiä syrjiviksi,  perustuslain vastaisiksi ja perintökaaren sivuuttaviksi sekä väittävät esityksen asettavan avioliiton ulkopuolella syntyneet ihmiset eriarvoiseen asemaan. Oikeusoppineet käyttävät sellaisia sanoja kuin "virhe", "surullinen" ja "käsittämätön". Heidän mielestään lakiesitys on "ihmisoikeussopimuksen vastainen", perustuu pelkille "arvauksille" ja kuvastaa "lainsäädännön tasoa".

13. Perintöoikeuden rajoitusta tarkoittavasta säännöksestä voidaan toki olla eri mieltä ja esittää näkökohtia puolesta ja vastaan. On aihetta ihmetellä, miksi HS on kuullut juttuaan varten ainoastaan "toista osapuolta" eli niitä oikeustieteilijöitä, jotka vastustavat kiihkeästi esitystä. Lehti on jättänyt kokonaan kuulematta lakiesityksen valmisteluun osallistuneita oikeusministeriön virkamiehiä ja isyyslainsäädäntöön perehtyneitä oikeusoppineita.

14. Lakiesityksen antamista edelsi isyyslain uudistamistyöryhmän mietintö, joka julkaistiin marraskuussa 2013 (OM:n mietintöjä ja lausuntoja 56/2013). Työryhmän puheenjohtajana oli yksityisoikeuden professori Markku Helin Turun yliopistosta. Hän on toiminut parikymmentä vuotta oikeusministeriön lainsäädäntöneuvoksena ja häntä voidaan pitää lapsi-ja perheoikeuden johtavana asiantuntijana Suomessa. Miksi HS ei haastatellut juttuaan varten Heliniä tai jotakuta toista oikeusministeriön em. työryhmän jäsentä? Lehden juttu ei näytä perustuvan asialliseen pro et contra -näkökohtien punnintaan, vaan yksinomaan perintöoikeuden rajoittamista vastustavien professorien kärkkäisiin mielipiteisiin.

15. Hallituksen esityksessä ja erityisesti oikeusministeriön työryhmän edellä mainitussa mietinnössä (s.31-33) perintöoikeuden rajoitusta koskevaa ehdotusta on perusteltu monipuolisesti myös miehen ja hänen perillistensä kannalta eikä vain isyyskanteen nostajan näkökulmasta. Omaisuuden suoja muodostaa tärkeimmän säätämisrajoitteen silloin, kun mies on kuollut. Perinnön saaneiden kannalta olisi hyvin ongelmallista, jos  oikeuteen, jonka he ovat saaneet, puututtaisiin takautuvalla lainsäädännöllä. Isyyden vahvistuttaneelle ei muiden perusoikeussuojaa rikkomatta voida antaa perillisen asemaa tapauksissa, joissa mies on kuollut  ennen isyyskanteen vireille tuloa. Kymmeniä tai kenties jopa satoja kuolinpesiä jouduttaisiin avaamaan ja perintöjä jakamaan uudelleen, jos miehen kuoleman jälkeen isyytensä kanteella vahvistuttanut lapsi vaatisi perintöoikeuttaan. Työryhmän mietinnössä ja hallituksen lakiesityksessä esitetään myös monia muita perintöoikeuden rajoittamista puoltavia näkökohtia.

16. Hallituksen uutta isyyslakia koskeva lakiesitys annettiin eduskunnalle 25.6. ja eduskunta lähetti asian lakivaliokuntaan 2.9. pidetyn keskustelun jälkeen. Lähetekeskustelussa kysymys perintöoikeuden rajoittamisesta ei noussut esille. Lakivaliokunta on pyytänyt esityksestä perustuslakivaliokunnan lausunnon. Perustuslakivaliokunta on kuullut asiassa valtiosääntö- ja perheoikeuden asiantuntijoita, valiokunnan lausuntoa voidaan odottaa  lähiaikoina. On mielenkiintoista nähdä, mihin kantaan valiokunta em. kiistakysymyksessä päätyy,


perjantai 3. lokakuuta 2014

883. Parkkiyhtiö voitti jälleen pysäköintikiistan

1. Hohhoijaa, vieläkö tätä kiistaa jaksetaan yhä vain jauhaa! Tällainen ajaus tuli minulle päällimmäisenä mieleen, kun näin ja kuulin eilen, miten Yle Uutiset ja jotkut muutkin tiedotusvälineet uutisoivat tapauksesta, jossa yksityinen parkkiyhtiö voitti sitä vastaan valvontamaksun määräämisestä nostetun oikeusjutun korkeimmassa oikeudessa (KKO).

2. Mainittu asia on ollut nimittäin täysin selvä jo sitä siitä lähtien, kun korkein oikeus vuonna 2010 ratkaisi samanlaisen kiistan yksityistä pysäköinninvalvontaa harjoittavan yhtiön eduksi (KKO 2010:23). Ko. tapauksessa valvontamaksun saanut henkilö haki vielä, eduskunnan perustuslakivaliokunnan kannanoton innoittamana, kyseisen ennnakkopäätöksen purkua, mutta korkeimman oikeuden kanta ja päätös oli selkeä ja hyvin perusteltu: lainmukaista ratkaisua ei ole syytä purkaa (KKO 2011:43). 

3. Olen selostanut edellä mainittuja KKO:n ratkaisuja sekä mielestäni virheellistä perustuslakivaliokunnan lausuntoa, jossa KKO:n vuonna 2010 antaman ennakkopäätöksen jälkeen katsottiin, että yksityisessä pysäköinninvalvonnassa olisi kysymys julkisen vallan käytöstä ja vieläpä sellaisen vallan merkittävästä käytöstä.  

4. Perustuslakivaliokunta kuuli asiantuntijoina useita valtiosääntö- ja hallinto-oikeuden oikeusoppineita, mutta  vain yhtä sopimus- ja siviilioikeuden asiantuntijaa, joten ei ollut ihme, että valiokunnan kanta meni mainitussa ydinkysymyksessä (julkisen vallan käyttöä vai yksityisoikeudellista sopimusoikeutta) mönkään. Yksityinen pysäköinninvalvonta ja sen yhteydessä tapahtuva valvontamaksun määrääminen perustuvat luonnollisesti sopimusvapauteen ja yksityisoikeudelliseen sopimukseen eikä siinä rikota mitenkään tai missään olosuhteissa perustuslakia. Sopimukseen perustuvassa valvontamaksun määräämisessä ei ole kyse sakotusoikeudesta tai myöskään julkisen vallan käytöstä, ei merkittävästä tai edes vähäisestä.

5. En ryhdy tässä kertaamaan kaikkea sitä, mitä olen aikaisemmin pysäköinninvalvontaa käsittelevissä blogikirjoituksissani lausunut. Olen kirjoittanut, kuten blogin etusivullla olevasta tunnisteluettelosta ilmenee, yksityisestä pysäköinninvalvonnasta viiden vuoden aikana yhteensä 25 ja valvontamaksusta 17 kertaa; olkaa hyvä ja lukekaa sieltä. Tätä ennen olen kirjoittanut yksityisen pysäköinninvalvonnan suitsimiseksi kaavailluista lainsäädäntöhankkeista blogissa 787/17.10.2013 otsikolla "Perustuslakivaliokunta: Nykyisenlainen yksityinen pysäköinninvalvonta voi jatkua".

6. Mutta vaikka asia on KKO:n ennakkopäätöksen johdosta selvä, jotkut valvontamaksun saaneet ihmiset nostavat silloin tällöin käräjäoikeuksissa kanteita, joissa vaaditaan parkkiyhtiön määräämän valvontamaksun kumoamista. Näin tapahtui näyttävästi - koska Ylen toimittajat olivat tapauksesta jälleen kerran niin kovasti innoissaan - elokuussa 2012, jolloin helsinkiläinen mies nosti käräjäoikeudessa mainitunlaisen kanteen Q-Park Services Oy:tä vastaan.

7. Yle Uutiset hehkutti asian merkittävyyttä 28.8.2012 otsikolla "Merkittävä parkkisakkoikeudenkäynti alkoi Helsingin käräjäoikeudessa". Itse en kuitenkaan nähnyt selvässä ja jo etukäteen vailla menestymisen mahdollisuutta olevassa asiassa mitään merkittävää, kuten blogikirjoituksessa 28.8.2012 numero 630 otsikolla "Uusi parkkimaksuprosessi on turha" olen kertonut. Mainittu kirjoitus vaikuttaa vielä näin jälkikäteenkin luettuna aika kattavalta katsaukselta koko problematiikkaan.  

8. Niinhän tuossa uudessa "merkittävässä" parkkisakkojutussa sitten kävi, kuten oli jo etukäteen helposti ennakoitavissa. Helsingin käräjäoikeus nimittäin hylkäsi autoilijan kanteen 10.9.2012 antamallaan tuomiolla. Käräjäoikeus ei lämmennyt kantajan näkemykselle, jonka mukaan yksityinen parkkiyhtiö käyttää valvontamaksun määrämisessä merkittävää julkista valtaa, jota perustuslain mukaan on oikeutettu vain viranomainen. Yle Uutisten porukka ei kuitenkaan halunnut käräjäoikeuden tuomiota niellä, minkä havaitsee Ylen kotisivuilla 10.9. 2012 olleesta uutisjutusta "Yksityinen parkkifirma voitti käräjillä". Yle Uutiset jaksoi edelleen hehkuttaa perustuslakivaliokunnan ja korkeimman oikeuden "tyystin erilaisia ja ristiriitaisia linjauksia" ja valaa uskoa siihen, että eduskuntaan tuolloin saatettu uusi hallituksen esitys pysäköinninvalvontaa koskevaksi laiksi (HE 79/2012 vp) vielä  "kaiken muuttaa  voi".

9. Käräjäoikeudessa juttunsa hävinnyt autoilija puolestaan jatkoi omaa sitkeää - tosin jo etukäteen tuhoon tuomittua oikeustaisteluaan - ja valitti jutussa hovioikeuteen. Korjaus: Autoilija ei valittanut hovioikeuteen, vaan haki suoraan KKO:lta lupaa ennakkopäätösvalituksen tekemiseen (OK 30 A luku). Eilen antamallaan päätöksellä korkein oikeus päätti olla myöntämättä lupaa ennakkopäätösvalitukseen. Käräjäoikeuden kanteen hylkäävä tuomio jäi siis voimaan.

10. Tämä oli - jällen kerran - kova isku myös Yle Uutisten väelle, joka joutui uutisoimaan kotisivullaan, että "Yksityinen parkkifirma voitti korkeimmassa oikeudessa".  KKO:n päätös, jolla valituslupaa ei siis myönnetty, nousi yllättäen TV1:n  kello 18:n uutisten ykkösuutiseksi. Siinä haastateltiin, paitsi Q-Park Oy:n toimitusjohtajaa, myös Yle Uutisten avustajakunnassa pysyväksi ja johtavaksi asiantuntijaksi jo monta vuotta sitten kohonnutta rikos- ja prosessioikeuden professori Matti Tolvasta Itä-Suomen yliopistosta. 

11. Professori Matti Tolvanen muistetaan ainakin lakimiespiireissä miehenä, joka on taistellut vuosikausia yksityisiä pysäköinfirmoja vastaan ja väittänyt niiden syyllistyneen valvontamaksujen määräämisessä jopa virkavallan anastamiseen. Valtakunnansyyttäjä on kuitenkin tyrmännyt Tolvasen mainitun väitteen. Oikeustaistelun kiivaimmissa vaiheissa Matti Tolvanen on pari kertaa suorastaan yllyttänyt valvontamaksuja saaneita ihmisiä jättämään maksut maksamatta. "Minä en ainakaan maksaisi", tokaisi Tolvanen. Tämä lausahdus tullee jäämään oikeushistorian lehdille.

12. Mutta eilen Matti Tolvasella oli, vihdoin ja viimein, jo toinen ääni kellossaan, sillä hän näytti osoittavan jopa oikeustaistelun luovuttamisen merkkejä. Yle Uutisille antamassaan haastattelussa professori nimittäin pettyneen oloisesti totesi, että yksityiset pysäköinninvalvontamaksut on "ilmeisesti" pakko maksaa. Tolvanen ei enää uhonnut, että "minä en ainakaan maksaisi", vaan sanoi, että hän ei lähtisi riitauttamaan maksuja, koska käräjäoikeudessa tulisi todennäköisesti tappio.  (Niin, ja tappiokierre jatkuisi myös ylemmissä oikeusasteissa). Ainakin tilanteissa, missä kiistatta ajoneuvon omistaja tai haltija on pysäköinyt kulkupelinsä, autolija joutuu kyllä maksamaan, toteaa Matti Tolvanen.

13. Eduskunnassa on maannut jo kaksi vuotta hallituksen esitys pysäköinninvalvonnassa avustamista koskevaksi lainsäädännöksi (HE 79/2012 vp). Jos se olisi toteutunut tai toteutuisi, mitä ei kuitenkaan tule tapahtumaan, niin yksityisiltä parkkiyhtiöltä olisi samalla viety oikeus määrätä sopimukseen perustuvia valvontamaksuja. Yhtiöistä olisi tehty kylmästi poliisin ja kunnallisten pysäköinninvalvojien avustajia, joilla olisi ollut  ainoastaan mahdollisuus kertoa eli tavallaan ilmiantaa viranomaisille yksityisillä alueilla tapahtuvia pysäköintivirheitä. Seuraamuksen määrääminen sanotusta virheestä olisi siirretty poliisille ja pysäköinninvalvojille ja maksut rikkeistä olisivat lakiesityksen mukaan kilahtaneet valtion tai kunnan kassaan.

14. Kerrassaan epäonnistunut lakiesitys, jolla olisi puututtu ikään kuin vaivihkaa ja jonkinlaisen sosialisoimisen tarkoituksessa omistusoikeuteen, sopimusvapauteen ja yksityisten maanomistajien perustuslaillisiin oikeuksiin. Hallituksen esityksessä on lähdetty virheellisesti siitä, että valvontamaksu olisi rangaistus tai rangaistuksenluonteinen maksu, jonka voisi myös yksityisillä alueilla määrätä vain viranomainen. Esityksen laatineet virkamiehet ja sen hyväksyneet oikeusministeri ja valtioneuvosto eivät ole ilmeisesti ymmärtäneet, ettei valvontamaksu ole sakko, pysäköintivirhemaksu tai muu rangaistuksenluonteinen maksu, vaan se perustuu konkludenttisesti syntyneeseen yksityisoikeudelliseen reaalisopimukseen, jollaisia tehdään muissakin asioissa massoittain joka päivä. 

15. Jostakin syystä hallituksen epäonnistunutta esitystä 79/2012 vp  halutaan pitää yhä keinotekoisesti hengissä makuuttamalla sitä edelleen lakivaliokunnassa. Perustuslakivaliokunnan siitä antaman lausunnon (PeVL 23/2013 vp) perusteella on selvää, että eduskunta ei voi hyväksyä esitystä, jolla yksityisiltä maanomistajilta tosiasiallisesti riistettäisiin heille kuuluva oikeus valvoa kiinteistöillään tapahtuvaa pysäköintiä ja sopia pysäköinnin ehdoista ja perittävästä korvauksesta. Perustuslakivaliokunnan lausunnon mukaan tällaiseen sopimukseen voidaan edelleen sisällyttää myös rikkomuksesta aiheutuvia seuraamuksia. Näin ollen valvontamaksuja ei tarvitse myöskään jatkossa saattaa poliisin tai kunnallisen pysäköinninvalvojan vahvistettaviksi.