989. Isännän ääni. Erkki Rintalan juhlakirja

1. Vaasan hovioikeus perustettiin kuningas Kustaa III:n valtakaudella vuonna 1776. Hovioikeuden perustamisesta tulee siis tänä vuonna kuluneeksi 240 vuotta. Hovioikeutta varten valmistui vuona 1786 oikeudenjumalatar Themikselle pyhitetty talo, joka säästyi Vaasan palossa 3.8.1852; rakennuksessa toimii nykyisin Mustasaaren kirkko. Vuonna 1862 valmistui nykyinen hovioikeudentalo, jonka arkkitehtina oli Carl August Setterberg. Sitä pidetään yhtenä maamme rakennustaiteen merkkiteoksena.

2. Vaasan hovoikeudella on ollut tähän mennessä alun neljättäkymmentä päällikkötuomaria eli presidenttiä. Järjestyksessä 29. presidenttinä toimi 1989-1998 Erkki Kustaa Rintala. Hän on syntynyt 31.5.1935 Kauhavan Hirvijoen kylässä ja valmistunut 1960 lainopin kandidaatiksi. Varatuomariksi tultuaan Rintala meni töihin Vaasan hovioikeuteen, jossa hän toimi esittelijänä eli viskaalina 1962-1973 ja hovioikeudenneuvoksena 1973-1986. Korkeimman oikeuden jäsenä ja oikeusneuvoksena Rintala oli1986 ja vuonna 1989 hänet nimitettiin Ritva Hyökyn jälkeen Vaasan hovioikeuden uudeksi presidentiksi. Hän jäi tästä virasta eläkkeelle 1998, siis jo 63-vuotiaana, mikä oli minulle pienoinen yllätys.

3. Tutustuin Erkki Rintalaan vuoden 1976 lopulla, jolloin aloin hoitaa Vaasassa hovioikeudenneuvoksen virkaa, johon minut oli nimitettty kuukautta aikaisemmin 33-vuotiaana; jotkut pitivät ko. ikää jonkinlaisena SE:nä. Vaasan hovioikeus ei ollut minua virkaan ehdottanut - sain hovioikeuden täysistunnossa vain yhden äänen - mutta valitin ehdollepanosta korkeimpaan oikeuteen, ja niinhän siinä sitten kävi, että "korkki" katsoi minut viranhakijoista kaikkein pätevimmäksi.

4. Matkustin marraskuun viimeisenä päivänä 1976  iltajunalla Vaasaan, jossa en ollut aiemmin edes käynyt. Seuraavana aamuna eli joulukuuun ensimmäisenä päivänä marssin hovioikeuteen presidentti Ritva Hyökyn puheille ja ilmoitin tulleeni hoitamaan virkaa, johon minut oli presidentti Urho Kekkosen allekirjoittaman päätöksen ja valtakirjan mukaan nimitetty.

5. Aloitin tuomarin homman hoitamisen hovioikeuden 3. jaostolla, jonka puheenjohtajana oli Magnus Mangs ja varapuheenjohtajana Erkki Rintala; jaoston neljäntenä tuomarina oli Jussi Laurila. Siitä se alkoi ja aika hyvinhän se myös meni, vaikka viivyin hovioikeudessa vain kaksi vuotta; tuosta ajasta puoli vuotta kävin hoitamassa vt:nä Helsingin yliopistossa prosessioikeuden professorin virkaa. 

6. Suomalaisten tuomioistuinten joukossa Vasan hovioikeuden talo on arkkitehtuurinsa ja sisustuksensä puolesta vertaansa vailla oleva luomus, joka on korjattu ja entisöity alkuperäiseen loistoonsa 1970- ja  -80 -luvuilla. Opin hovioikeudessa paljon uusia asioita ja tutustuin moniin mainioihin tyyppeihin ja kunnon lakimiehiin; muistan vieläkin talossa tuolloin olleiden neuvosten nimet oikein hyvin. Tapasin hovioikeudessa myös viehättävän Tuulan, joka otettiin hovioikeuden esittelijäksi jo 24-vuotiaana heti valmistumisensa jälkeen; hänestä tuli sittemmin vaimoni. 

7. Presidentti Ritva Hyöky oli melko näkymätön päällikkötuomari ja jäi ainakin minulle etäiseksi hahmoksi. Hovioikeuden presidentti ei tuolloin osallistunut valitusasoiden käsittelyyn, vaan keskittyi hoitamaan yksinomaan hovioikeuden hallintoa. Huomasin aika pian, että hovioikeuden todelliseksi johtajaksi oli nousemassa tai jo noussut Erkki Kustaa Rintala, joka huolehti hovioikeuden käytännön asoiden pyörittämisestä ja hovioikeuden kehittämisestä pohjalaisen isäntämiehen otteellaan. Rintala ei huutanut tai määräillyt, vaan perehtyi huolella asioihin, keskusteli mielellään kollegojensa kanssa ja sai yleensä aina toiset vakuuttuneiksi mielipiteidensä oikeellisuudesta Hän oli verraton organisaattori ja toiminnan kehittäjä. Minusta oli jo tuolloin selvää, että Rintalasta tulisi hovioikeuden seuraava presidentti. Näin myös tapahtui.

8. Erkki Kustaa Rintalan ansiot ja saavutukset tuomioistuinlaitoksen uudistajana, tuomarikoulutuksen edistäjänä ja koko suomalaisen oikeuskultuurien kehittäjänä ovat kiistattomat. Rintala sai vuonna 2000 Helsingin yliopiston oikeustieteelliseltä tiedekunnalta kunniantohtorin arvon; kunniatohtoreiksi vihititin tuolloin myös mm. tasavallan presidentti Tarja Halonen, oikeuskansleri Paavo Nikula ja korkeimman oikeuden presidentti Leif Sevón.

9. Syksyllä 2014 mieleeni juolahti, että juhlakirja Erkki Rintalalle olisi paikallaan, kun mies täyttäisi seuraavan vuoden toukokuussa 80-vuotta. Mainitsin asiasta OTT Timo Saranpäälle, joka on entinen assistenttini Lapin yliopistosta ja työskentelee nykyisin asessorina ja ma. neuvoksena Vaasan hovioikeudessa. Hämmästyin aika lailla, kun Saranpää ilmoitti, että ei täällä hovioikeudessa kukaan ole ottanut Rintalan juhlakirjaa edes puheeksi. Sanoin Timolle, että nyt alat vaan puuhata kirjanhakkeen kimpussa. Lisäsin, että minulla olisi juhlakirjalle jo nimikin jo valmiksi mietitty. Sanoin, että "Isännän ääni" olisi hyvä nimi kirjalle, koska se kuvastaa lyhyesti ja ytimekkästi Erkki Kustaan luonnetta ja jämptiä otetta asioiden ajamisessa ja hoitamisessa.

10. Ideani meni äpi, sillä Vaasan hovioikeudessa herättiin ja pantiin töpinäksi. Talentum otti kirjan kustannettavakseen ja juhalkirjan toimittajiksi valittiin hovioikeuden terävään päähän kuuluvat Timo Saranpää ja hovioikeudenneuvos Petteri Korhonen; myös vm. on Lapin yliopiston kasvatteja. Kun kirjasta päätettiin tehdä mahdollisimman hyvä ja sen kirjoittajiksi haluttiin saada "maan parhaita kykyjä", kirjaa ei ehditty saada valmiiksi vielä viime toukokuussa, jolloin Rintala täytti 80-vuotta. Kirja, jonka nimeksi tuli kuin tulikin - kuten olin ehdottanut  -  "Isännän ääni. Juhlakirja Erkki Kustaa Rintala" ilmestyi painosta kuluvan joulukuun alussa. Se julkistettiin ja luovutettiin juhlakalulle Vaasan hovioikeudessa 11.12 pidetyssä tilaisuudessa. 

11. Kirja on upea taidon näyte, mistä erityisesti kirjan toimittajat ansaitsevat kiitokset. En ole itse nähnyt yhtä hienoa suomalaiselle juristille omistettua juhlakirjaa. Kirjassa on 550 sivua, joka koostuu 25 artikkelista ja useista Vaasan hovioikeutta ja Erkki Rintalan uraa esittelevistä valokuvista. Kirjan alkusanoihin ja sisällysluetteloon voi tutustua kustantajan esitteestä

Isännän ääni. Juhlakirja Erkki Kustaa Rintala

12. Erkki Rintalan henkilöä, uraa ja saavutuksista käsittelevistä juhlakirjan kirjoituksista voidaan tässä mainita mm. Erkki Rintalan tyttären Kristiina Rintalan laatima esipuhe "Vastakohtien mies", Matti Kuusimäen ja ministeri Jaakko Nummisen yhdessä laatima artikkeli "Erkki Rintala - tuomari, oikeuskulttuurin kehittäjä ja pohjalainen kotiseutupatriotti", Robert Liljenfeldtin artikkeli "Erkki Rintalas betydelse för utvecklandet av verksamhet vid Vasa hovrätt",  professori Kimmo Nuotion seikkaperäinen esitys "Vaasan juristikoulutuksen perustamisesta ja sen toiminnan vaiheista" sekä filosofian tohtori  Virpi Harjun artikkeli " Vaasan hovioikeuden uljas palatsi - kauneus kunniassaan". Korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo artikkelin otsikkona on  "Oikeusvaltion säröjä ja huolenaiheita" ja Aulis Aarnio kirjoittaa kirjassa teemasta  "Oikeusturva, demokratia ja hyvinvointi".

13. Tämä blogikirjoitus on ko. juhlakirjan lyhyt esittely, jossa ei ole ollut tarkoitus kertoa laajemmin Erkki Kustaa Rintalan urasta ja ansioista. Niistä kiinnostuneet voivat tilata kirjan ja tutustua siitä tarkemmin Rintalaan tuomarina, tuomioistuinlaitoksen ja oikeuskulttuurin kehittäjänä ja pohjalaisen kotiseututyön merkkihenkilönä. 

14. Erkki Rintala osallistuu edelleen aktiivisesti oikeuslaitoksen kehittämisestä käytävään keskusteluun. Toukokuussa 2011 hän käsitteli Lapin yliopistossa pitämässään esitelmässä  mm. tuomareiden jatkokoulutusta ja tuomioistuinhallinnon uudistamista. Tämä esitelmä on julkaistu täydennettynä Defensor Legis -lehden numerossa 6/2012 otsikolla "Tuomareiden koulutustasoa on nostettava - tuomioistuinakatemia meilläkin tarpeen". Toukokuussa 2015 Helsingin Sanomien mielipidesivulla julkaistiin  Erkki Rintalan kirjoitus "Lautamiehet ovat kokemukseni mukaan puolueettomia", joka oli vastine Eduskunnan oikeusasiamies Petri Jääskeläisen lautamiesten nimitysmenettelyä koskevaan kriittiseen kannanottoon..

15. Erkki Rintala on korostanut viime aikoina vahvasti, paitsi oikeudenkäytön laadun parantamista ja tuomareiden ammattipätevyyden ja koulutustason kehittämisen merkitystä, myös oikeusministeriöstä erillisen tuomioistuinviraston perustamista, jonka tärkeimmät tehtävät olisivat tuomioistuinten keskushallinnosta vastaaminen ja tuomareiden ammattitaidon kehittäminen. Tämä uudistus, joka olisi tuomioistuinten riippumattomuuden toteutumisen kannalta välttämätön toimenpide, on toteutettu muissa pohjoismaissa samoin kuin lähes kaikissa Keski-Euroopan maissa jo ajat sitten. 

16. Lapin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan prosessioikeuden opiskelijaryhmä teki 1995 johdollani syventäviin opintoihin kuuluvan projektimatkan Vaasan, jossa pääkohteena oli tietenkin Vaasan hovioikeus. Meidät otettiin hovioikeudessa erittäin lämpimästi vastaan ja presidentti Erkki Rintala kertoi meille parin kolmen tunnin ajan hovioikeuden historiasta ja esitteli tutulla isännän otteellaan hovioikeuden arkkitehtuuria, talon alkuperäiseen loistoon entisöityjä huonetiloja, taideaarteita ja esineistöä. Mieleen jäivät muun muassa hovioikeuden perinnehuone ja hyvin hoidettu laaja kirjasto. Kiitos isäntien ja eriktyisesti presidentti Erkki Rintalan, käynti hovioikeudessa oli vieraista onnistunut ja mieliinpainuva tilaisuus.

Presidentistään hovioikeus tunnetaan.

806. Asfalttikartellijutussa kansliatuomio

Käräjäoikeuden tiedotustilaisuus tänään, kuva Petteri Paalosmaa/Uusi Suomi

1. Olen arvostellut jo pidemmän aikaa suomalaisten tuomioistuinten käytäntöä kansliatuomioiden antamisessa. Yksi epäkohta on se, että huolimatta laissa olevista määräajoista, joiden kuluessa kansliatuomio on annettava, sanottuja aikoja ei käytännössä noudateta, vaan ne yleensä ylitetään ja useimmiten vieläpä reippaasti.  Vaikka syytetty olisi vangittuna, kuten esimerkiksi Ulvila-jutussa on asian laita, tuomion antamista saatetaan lykätä kuukausikaupalla. 

2. Toinen epäkohta, josta nyt on tarkoitus puhua, liittyy kansliatuomioiden antamiseen. Kansliatuomiota ei Suomessa julisteta,  eli tuomion laatineet tuomarit eivät vaivaudu tulemaan henkilökohtaisesti oikeuteen antamaan tuomiota eli kertomaan tuomion pääsisältöä. Menettely on yksinkertaisesti sellainen, että esimerkiksi oikeuden kanslistit määrätään jakelemaan valmiiksi printattuja paksuja tuomionippuja niitä "saalistaville" median edustajille. Tuomareita, jotka vastaavat tuomion sisällöstä, ei näy tuomioita näin annettaessa mailla eikä halmeilla. He ovat yleensä poistuneet varmuuden vuoksi oikeustalolta kokonaan ja pysyttelevät visusti puhelimen ja median ulottumattomissa, elleivät pakene raskaan uurastuksen jälkeen Kanarian saarille tai kaukomaihin. On selvää, että tällainen käytäntö ei ole oikeudenkäynnin julkisuuden kannalta asianmukaista. Tuomareiden on kannettava vastuu tuomioistaan ja tämän tulee myös näkyä käytännössä. Tuomituilla ja asianosaisilla yleensä on oikeus nähdä tuomarinsa ja kuulla heidän perustelunsa.

3. Olen kritisoinut suomalaista käytäntöä ja oikeuskulttuuria puheena olevassa suhteessa yhdessä Petri Martikaisen kanssa kirjoittamassamme kirjassa "Tuomion perusteleminen" (2010), ks. sivut 130-137. Olemme esittäneet kirjassa kansliatuomion antamismenettelyn järkevöittämistä tähän tapaan: 

Oikeudenkäynnin julkisuutta voitaisiin edistää, jos kansliassa valmiiksi laadittu tuomio julistettaisiin eli sen sisältö selostettaisiin pääkohdittain oikeuden istunnossa, johon asianosaisilla ei olisi velvollisuutta, vaan ainoastaan tilaisuus tulla saapuville. Tilaisuus olisi julkinen myös yleisölle ja medialle. Valmiiksi kirjoitetut tuomiot jaettaisiin ko. istunnossa asianosasillille samoin kuin tiedotusvälineiden edustajille. Vastaavanlainen menettely voitaisiin ottaa käyttöön myös hovioikeuden ja korkeimman oikeuden tuomioiden julkistamistapana. Näin voitaisiin menetellä myös silloin, kun asia on ratkaistu ylioikeuden kirjallisessa menettelyssä. Ratkaisun julistamistilaisuudessa asianosaisille voitaisiin varata tilaisuus esittää tuomareille tuomion sisältöä koskevia selventäviä kysymyksiä.

Ehdotettu uudistus lisäisi merkittävästi oikeudenkäynnin avoimuutta ja vahvistaisi tuomitsemistoimintaa kohtaan tunnettavaa luottamusta. Useimmissa maissa samoin kuin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa ja EU-tuomioistuimessa noudatetaan sanotunlaista käytäntöä. Suomalainen käytäntö, jossa tuomarit heti pääkäsittelyn päättymisn jälkeen ikään kuin katoavat kulisseihin haluamatta tulla julkisesti kertomaan ratkaisustaan ja niiden perusteista, on kansainvälisessä vartailussa poikkeuksellinen.

4. Tästä asiasta ja uudistusehdotuksesta olen kirjoittanut muutaman kerran myös blogijutuissani. Voimassa oleva lainsäädäntö ei estä menettelyn uudistamista ehdotetulla tavalla, mutta käytännössä kansliatuomioiden antamisesssa ei ole kuitenkaan tapahtunut muutosta.

5. Tänään tapahtui kuitenkin "kummia", kun Helsingin käräjäoikeus piti erityisen tiedotustilaisuuden niin sanotussa asfalttikartellijutussa antamiensa tuomioiden johdosta. Käräjäoikeus tuomitsi Lemminkäisen ja jutuissa myös vastaajina olleet seitsemän muuta asfalttiyritystä maksamaan noin 37,4 miljoonan euron vahingonkorvaukset 40 kunnalle, ainoastaan Kemin kaupungin korvausvaatimukset hylättiin kokonaan. Suomen valtion ajama kanne sen sijaan hylättiin. Valtio velvoitettiin kuitenkin maksamaan korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista yhteensä noin 2,6 miljoonaa euroa viivästyskorkoineen asfalttiyrityksille. Kartellin suurin yritys eli Lemminkäinen joutuu maksamaan  vahingonkorvauksia yksin noin 15 miljoonaa euroa. Tämän lisäksi Lemminkäinen tuomittiin yhteisvastuullisiin vahingonkorvauksiin muiden asfalttifirmojen kanssa, mikä voi nostaa Lemminkäisen korvausvastuun jopa 34 miljoonaan euroon. Lemminkäinen antoikin heti tulosvaroituksen kartellikorvausten takia.

6.  Olin ensin siinä käsityksessä, että käräjäoikeuden tuomioiden sisältöä tänään esitellyt laamanni Eero Takkunen olisi toiminut jutuissa itse puheenjohtajana. Myöhemmin ilmeni, että Takkunen toimi tilaisuudessa ainoastaan eräänlaisena "spokesmanina" eli hän ei ole ollut itse mukana käräjäoikeuden kokoonpanossa. Minusta ratkaisun tehneiden tuomareiden olisi ilman muuta pitänyt astua esiin ja esitelllä ratkaisuja ja vastata esitettyihin kysymyksiin. On tässä kulttuurissa siis näköjään vielä paljon kehittämistä, mutta ei nyt kuitenkaan tyrmätä tämän kauneusvirheen takia käräjäoikeuden tiedotustilaisuutta kokonaan. 

7. Yle Uutiset seurasi tiedotustilaisuuutta hetki hetkeltä. Ylen raportti tilaisuuden kulusta löytyy tästä.

7. Vaikka oikeus ja oikeudenkäyntimenettely muuttuu, jos ylipäätään muuttuu,  vain hyvin hitaasti, niin tämä tapaus osoittaa, että aina kannattaa kuitenkin yrittää aikaansaada muutoksia ja kritisoida tuomioistuinten ja muiden lainkäyttöelinten usein luutuneita ja aikansa eläneitä käytäntöjä ja tehdä samalla rakentavia muutos- ja korjausesityksiä. Joskus se sinnikkyys sitten palkitaan! Oikeuskulttuuri voi pikku hiljaa muuttua ja sitä voidaan yrittää muuttaa.

8. Nyt kun pää on saatu auki, niin voimme jäädä odottelemaan, että muut tuomioistuimet - myös hovioikeudet ja korkein oikeus - seuraisivat maamme suurimman tuomioistuimen eli Helsingin käräjäoikeuden antamaa esimerkkiä ja ryhtyvät pitämään merkittävissä jutuissa tuomion sisältöä koskevia tiedotustilaisuuksia. 

9. Seuraavan kerran oikeuskulttuurin kyseiselle muutokselle tarjoutuu oiva tilaisuus esimerkiksi Porissa, jossa Satakunnan käräjäoikeus antaa 12.12. tuomionsa Ulvila-jutussa. On syytä toivoa ja suorastaan vaatia, etteivät käräjäoikeuden tuomarit "pakene" tai piiloudu, vaan tulevat reilusti asianosaisten ja yleisön eteen kertomaan tuomionsa pääkohdat ja niiden perustelut, joiden laatimiseen oikeus on varannut aikaa reilut kaksi kuukautta.

388. Oikeushistorioitsija haluaa piilottaa tuomarit julkisuudelta

Jos oikeushistorioitsija saisi päätätä, lehdessä ei ilmeisesti saisi esitellä edes KKO:n jäsenten taustoja

1. Helsingin Sanomissa julkaistiin 25.1.2011 EVA-johtaja Matti Apusen mielenkiintoinen kirjoitus korkeimman oikeuden (KKO) tuomareiden näkymättömyydestä otsikolla "Yhdeksäntoista hiljaista hahmoa." Jatkoin omalta osaltani keskustelua blogissa 377/25.1.2011 julkaistussa kirjoituksessani "Korkein oikeus: Tuntemattomien tuomareiden tyyssija?"

2. Olen toistakymmentä vuotta vaatinut tuomarikunnan nimitysmenettelyyn enemmän avoimuutta ja esimerkiksi tuomareiden sivutoimien julkistamista. Viitaan esimerkiksi pamflettiini "Korkein oikeus kriisissä" (1997) ja vuonna 2008 professori Ilkka Saraviidan juhlakirjassa (Oikeus kansainvälisessä maailmassa) julkaistuun artikkeliini "Tuomioistuinten julkisuuskuvasta." Olen useissa blogikirjoituksissani valottanut 2-3 vuoden aikana KKO:n oikeusneuvosten nimitysmenettelyn eri vaiheita ja kertonut siinä yhteydessä muun muassa kaikkien oikeusneuvoksen virkaa hakeneiden nimet ja heidän tarpeelliset taustatietonsa.

3. Keskustelua asiasta jatkoi Helsingin yliopiston vertailevan oikeushistorian professori Heikki Pihlajamäki Helsingin Sanomissa viime perjantaina eli 11.2.2011 julkaistussa Vieraskynä-kirjoituksessaan otsikolla "Tuomarin näkymättömyydestä ei pidä tinkiä". Suomalais-kansallisen eli hieman umpimielisen tyylin mukaisesti Pihlajamäki ei sanallakaan mainitse tai viittaa Matti Apusen kolumniin, allekirjoittaneen kirjoituksista puhumattakaan; hän viittaa vain ympäripyöreästi "viimeaikaiseen julkiseen keskusteluun."

4. Professori Pihlajamäen kirjoituksesta tuli ensimmäisenä mieleen ajatus, että "onkohan KKO:n presidentti Pauliine Koskelo taas on pannut jonkun nuoren tutkijan asialle eikä ole vaivautunut itse ottamaan kantaa asiaan, vaikka se koskee nimenomaan korkeinta oikeutta." Sana "taas" viittaa tässä lokakuuhun 2009, jolloin uutiskynnyksen ylitti korkeimman päätös (KKO 2009:80). Tuolla ratkaisulla ylin oikeusasteemme purki ihmisoikeustuomioistuimen tuoreen ratkaisun (Marttinen vs. Suomi) perusteella vain neljä kuukautta aiemmin Kari Uotille antamansa langettavan tuomion (KKO 2009:27) itsekriminointisuojan rikkomisen johdosta. Uotia koskevan purkupäätöksen jälkeen Helsingin Sanomien vieraskynä-palstalle ilmestyi valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojasen kirjoitus otsikolla "Korkeimman oikeuden erehdys koitui ihmisoikeuksien hyväksi." Kirjoituksessaan Ojanen, sen sijaan, että olisi esimerkiksi allekirjoittaneen tavoin (ks. blogiani 176/20.10.2009) hieman kritisoinut KKO:ta aiempaa ja sittemmin purettua ratkaisusta (KKO 2009:27), tyytyi vain ikään kuin "onnittelemaan" korkeinta siitä, että se hoksasi purkaa oman virheellisen päätöksensä.

5. Merkille pantavaa on, että esimerkiksi korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo, sen paremmin kuin KHO:n presidentti Pekka Hallbergaan, eivät ole halunneet jatkaa Matti Apusen virittämää keskustelua. Sinällään tässä toki ole mitään uutta, tässä virallisten vaikenijoiden luvatussa maassa. Hyvä kuitenkin, että joku niin sanottu oikeusoppinut sentään on tarttunut täkyyn.

6. Ajatus siitä, että professori Heikki Pihlajamäki olisi tällä kertaa tilaustyön merkeissä Pauliine Koskelon "asialla", kuitenkin hieman hälvenee, kun professori ryhtyy muistelemaan, ketkä näkymättömästä tuomarikunnastamme ovat olleet julkisuudessa esillä ja mistä syystä. Pihlajamäki kirjoittaa nimittäin näin: "Presidentti Pauliine Koskelo on ollut muuten tuntemattomassa tuomarikunnassa poikkeus - ei vähiten siksi, että hän on tehtävässään ensimmäinen nainen."

7. Siinäs sen nyt sen kuulitte: Korkeimman oikeuden presidenttikin erottautuu oikeushistorioitsijan mukaan tuntemattomien joukosta vain sukupuolensa takia! Pihlajamäki ei näytä tuntevan presidentti Koskelon kirjoituksia tai julkisia esiintymisiä, vaan päättelee, että KKO:n presidentti tunnetaan vain siksi, että hän on virassa ensimmäinen nainen.

8. Jos Pihlajanmäki olisi vaivautunut tulemaan hetkeksi ulos tutkijankammiostaan ja ottanut selvää julkisuudessa esillä olleista tuomareistamme, niin hänen olisi pitänyt toki mainita Pauliine Koskelon ohella myös esimerkiksi KHO:n presidentti Pekka Hallberg, joka on ollut sanotussa virassa jo kohta 20 vuotta ja esiintynyt julkisuudessa paljon useammin kuin Koskelo konsanaan. Myös KKO:n ex-presidentti Olavi Heinonen oli kaudellaan ja jo sitä ennen 1970-luvun alussa, jolloin Urho Kekkonen nimitti hänet 31-vuotiaana KKO:n jäseneksi vastoin KKO:n yksimielistä virkaesitystä, ollut usein julkisuudessa. Heinonen muistetaan etenkin oikeuslaitoksen hulluna vuotena eli 1997, jolloin hän muun muassa Eeva Vuoren aiheuttamaan kriisiin tuskastuneena toi julkisesti esiin haluunsa vaihtaa presidentin virkansa ihan tavallisen tuomarin töihin.

9. Pihlajamäki mainitsee julkisuudessa esillä olleista tuomareista Koskelon lisäksi toisenkin nimen nimittäin oikeusneuvos Eeva Vuoren. Pihlajamäki sanoo, että Eeva Vuorta epäiltin talokauppaan liittyneestä veronkierrosta, mutta että "Vuorta ei tuomittu." Asia on kuitenkin niin, että Eeva Vuorta ei edes syytetty sanotusta veronkierrosta eli tarkemmin sanottuna avuannosta veronkavallukseen. Syytteen nostamatta jättämisestä nousi niin kova poru, että jopa tasavallan presidentti ja oikeusministeri kehottivat oikeusneuvos Vuorta eroamaan virastaan! Eduskunnan silloinen (1997) oikeusasiamies Lauri Lehtimaja, korkeimman oikeuden julkisuudessa hyvin tunnettuja tuomareita hänkin, tutki syyttäjän toiminnasta tehdyt kantelut ja arvosteli melko suorin sanoin syyttäjän syyttämättäjättämispäätöstä.

10. Pihlajamäki esittelee kirjoituksessaan aika karkein vedoin kaksi äärilaitaa eli yhdysvaltalaisen ja angloamerikkalaisen ja toisaalta mannereurooppalaisen oikeuskulttuurin ja niiden muovaavat tuomarien stereotyypit. Pihlajanmäen mukaan suomalaiset tuomarit ovat ranskalaisten, italialaisten ja saksalaisten kollegojensa tavoin värittömiä ja neutraaleja virkamiehiä, joiden henkilökohtaiset ominaisuudet eivät "syvälle juurtuneen kulttuuriperinteen mukaan vaikuta heidän ratkaisuihinsa." Pihlajamäki olisi voinut samaan syssyyn kertoa, että angloamerikkalaiseen oikeuskulttuurin vaikuttaneen amerikkalaisen realismin edustajien mukaan asia on juuri päin vastoin niin, että tuomarin ratkaisu saattaa riippua hänen istuntopäivän aamuna vaimonsa kanssa käymästään pikku riidasta tai jopa ruuansulatusvaivoistaan.

10a. Muuten, tuntevatkohan suomalaiset tuomarit käytännössä todella kovinkaan suurta yhteenkuuluvaisuutta ranskalaisiin ja italialaisiin tuomareihin kuin mitä professori yrittää meille ikään kuin vanhasta muistista syöttää? Luulisin, että suomalaiset tuomarit kuuluisivat pikemminkin jonkinlaiseen "pohjoiseen rotuun," joka on voinut saanut vaikutteita toista sataa vuotta kestäneen autonomian aikana myös venäläisestä virkamiesmentaliteetista.

11. Pihlajamäki on sikäli oikeassa, että perinteisen manner-eurooppalaisen oikeuskäsityksen mukaan tuomioistuimen tehtävänä on soveltaa säädettyä kirjallista lakia eikä, toisin kuin angloamerikkalaisen tai common law -oikeusjärjestyksen mukaan ajatellaan, aktiivisesti luoda oikeutta. Manner-eurooppalaisessa oikeuskulttuureissa painotetaan lainsäätäjän merkitystä enemmän kuin anglo-amerikkalaisissa oikeusjärjestyksissä. Manner-eurooppalaisissa ja vaikkapa esimerkiksi ruotsalaisessa oikeuskulttuurissa on vallalla korostetun instrumentaalinen oikeuskäsitys, jonka mukaan oikeus on poliittisten päätöksentekijöiden instrumentti, jolla nämä pyrkivät haluamaansa muutoksiin taloudessa ja kansalaisyhteiskunnassa.

12. Sen sijaan angloamerikkalaisessa järjestelmässä, jossa tuomarit ovat oikeusfilosofin Ronald Dworkinin sanoin "valtaistuimella istuvia ruhtinaita," oikeus ei ole vain eikä edes ensisijaisesti väline, vaan myös rajoitus, joka asettaa pidäkkeitä talouteen ja kansalaisyhteiskuntaan kohdistuville poliittisille interventioille. Jos oikeus ymmärretään nimenomaan kansalaisyhteiskunnan suojaksi, korostetaan samalla oikeuden moraalikytkentöjä, jotka instrumentaalisessa oikeuskäsityksessä jäävät taka-alalle.

13. Suomi on tyypillisesti laskettu mannereurooppalaiseen oikeuskulttuuritraditioon, jossa lainkäytölle on annettu varsin syrjäinen asema suhteessa lainsäädäntöön ja toimenpanovaltaan. Lainsäätäjän tietynlainen ylivalta on näkynyt oikeuslähdeopissa, jossa kielletään tuomioistuinratkaisujen, jopa ylimpien tuomioistuinten eli KKO:n ja KHO:n antamien ennakkopäätösten, oikeudellinen sitovuus ja painotetaan lainsäädännön esiöiden eli hallituksen ja oikeusministeriön laatimien lainvalmisteluasiakirjojen asemaa tulkinta- ja oikeuslähteenä.

14. Näiden kahden oikeuskulttuurin, angloamerikkalaisen ja mannereurooppalaisen, sisältö ja kehitys sekä keskinäinen suhde ei kuitenkaan ole lainkaan niin jähmeä kuin mitä Heikki Pihlajamäki antaa ymmärtää. Oikeuskulttuurien välisiä eroja on toki edelleen olemassa, mutta niiden erot ovat supistuneet. Angloamerikkalaisessa oikeuskulttuurissa on kirjoitetun lainsäädännön merkitys kasvanut, näin on tapahtunut varsinkin Englannissa. Toisaalta Manner-Euroopassa on ollut todettavissa selviä merkkejä tuomioistuinten ja tuomareiden aseman ja roolin voimistumisesta.

15. Edellä sanottu koskee myös Suomea. Suomalaisen oikeuskulttuurin muuttumiseen viimeisten 20 vuoden aikana aikana ovat vaikuttaneet erityisesti ihmis- ja perusoikeuksien murros ja EU-oikeuden vaikutukset. Muutokset ovat heijastuneet selvästi tuomioistuinten ja tuomareiden roolin korostumiseen.

16. Vasta 1900-luvun lopulla tapahtunut suomalaisen oikeuskulttuurin murros tiivistyy ihmis- ja perusoikeuksien asemaan, sillä ne alettiin vasta tuolloin ottaa tosissaan myös suomalaisessa lainkäytössä. Suomi oli liittynyt jo 1970-luvulla YK:n yleissopimuksin, mutta esimerkiksi KP-sopimuksen vaikutus kansalliseen oikeusjärjestykseemme jäi suhteellisen vähäiseksi. Välittömiltä vaikutuksiltaan paljon merkittävämpi tapahtuma oli Suomen liittyminen Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimukseen 1990, sillä sanotun sopimuksen noudattamista valvoo Strasbourgin tuomioistuin ja valvonta perustuu tuomioistuimelle tehtäviin yksilövalituksiin. Suomen uudessa perustuslain keskeisiin tavoitteisiin kuuluu nimenomaan kansallisten perusoikeussäännöstemme saattaminen vastaamaan Euroopan ihmisoikeussopimusta.

17. Mainitsen tässä uudistuksesta vain yhden periaatteellisesti tärkeän muutoksen. Kun vanhaa perustuslakia (HM 92.2 §) oli tulkittu niin, että se suorastaan epäsi tuomioistuimilta oikeuden tutkia tavallisen lakien perustuslainmukaisuutta, on tilanne nyt tässä suhteessa toinen. Perustuslain 106 §:n mukaan tuomioistuimen on annettava etusija perustuslain säännökselle, jos tuomioistuimen käsiteltävänä olevassa asiassa lain säännöksen soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa.

18. Suomalaisen oikeuskulttuurin perus- ja ihmisoikeuksien asemaa korostava murros ilmenee selvästi myös periaateargumentaation lisääntymisenä tuomioistuinten ratkaisujen perusteluissa; tätäkin voidaan pitää merkkinä oikeuskulttuurin eräänlaisesta anglo-amerikkalaistumisesta. Periaateluontoisilla argumentaatiolla tuomioistuimet kasvattavat itsenäisyyttään lainsäätäjästä ja asettavat samalla rajoituksia pidäkkeitä lainsäätäjän toimintaa määräävälle instrumentaaliselle suhtautumiselle oikeuteen. Voidaan sanoa, että tuomioistuimet, erityisesti ylimmät oikeusasteet, eivät Suomessakaan enää ratkaise vain yksittäistä juttu, vaan osallistuvat tulkinnallisissa tapauksissa oikeuden kehittämiseen. Lainsäätäjä jättää usein lakien jotkin pykälät tarkoituksellisesti väljiksi ja lainsäädännön tarkemman sisällön määrittämisen tulevan oikeuskäytännön varaan; tällaisia sanontoja löytyy esimerkiksi hallituksen esityksistä tai eduskunnan valiokuntien mietinnöistä. Suomessakin tuomioistuimet nähdään kiperissä tapauksissa lainsäätäjän työn jatkajana, eikä vain pelkästään "suuna, joka lausuu ulos lain sanat."

19. On selvää, että tuomioistuinten ja tuomareiden korostunut asema vaatii myös riippumattomuusperiaatteen uudelleen arviointia. Tuomareilta tulee vaatia edelleen yksittäistapauksellista itsenäisyyttä ja riippumattomuutta ja puolueettomuutta yhtä hyvin lainsäätäjän kuin toimeenpanovallankin haltijoista eli eduskunnasta ja maan hallituksesta ja ministeriöistä. Nykyisin on kuitenkin tärkeää myös se, että tuomareilla ei ole sidonnaisuuksia niihin yhteiskunnallisiin erityisintresseihin, jotka paljolti määräävät lainsäätäjän poliittista tavoitteenasettelua. Tältä kannalta ongelmallisia ovat esimerkiksi tuomareiden välimiestehtävät ja vastaavanlaiset yhteydet elinkeino- ja yrityselämän intresseihin, joilla on usein taipumusta jäädä piiloon ja riittävän tehokkaan kontrollin ulkopuolelle.

20. Heikki Pihlajamäki ihmettelee, miksi suomalaisiakin tuomareita ollaan nyt repimässä kulissista parrasvaloihin? Minusta taas tuntuu oudolta, että Pihlajamäki on ummistanut silmänsä edellä minituilta ja monilta muiltakin suomalaisen oikeuskulttuurin ilmiselviltä murroksilta ja muutoksilta. Niillä on ja tulee vastaisuudessa olemaan entistä suurempi merkitys myös tuomarien tehtävien kannalta. Minkälaisessa tutkijankammiossa professori on oikein elänyt, jollei hän ole havainnut minkäänlaisia muutoksia kuvailemissaan oikeuskulttuureissa.

21. Suomalaisia tuomareita ei olla "repimässä parrasvaloihin" suinkaan vain median tarpeita silmällä pitäen. Maailma muuttuu ja globalisoituu ja myös oikeuskulttuureissa tapahtuu merkittäviä muutoksia. Muutokset heijastavat voimakkaasti tuomareiden tehtäviin ja ihmisten oikeusturvaodotuksiin. Yleisen tiedontason parantuessa ihmiset ovat tulleet aikaisempaa tietoisemmiksi oikeuksistaan ja suhtautuvat entistä kriittisemmin kaikkeen julkiseen vallankäyttöön. Tuomioistuinten ja tuomareiden arvovalta ei enää perustu niiden muodolliseen asemaan yhteiskunnassa, vaan ne joutuvat ansaitseman auktoriteettinsa oman toimintansa kautta. Tuomareidenkin on ansaittava arvovaltansa joka päivä uudelleen.

22. Tähän nähden oikeushistorioitsijan vaatimus, jonka mukaan "tuomarin näkymättömyydestä ei pidä tinkiä", on minusta outo ja aikansa elänyt. Tuomioistuinlaitoksen toimintaympäristön muutokset edellyttävät lainkäytöltä entistä suurempaa läpinäkyvyyttä. Tällaisia muutoksia ovat edellä mainitun kansainvälistymisen ja Euroopan yhdentymisen lisäksi myös esimerkiksi väestön määrän ikääntyminen, ulkomaalaistaustaisen väestön määrän kasvu, yhteiskunnan jatkuva oikeudellistuminen, tietoyhteiskunnan kehitys jne. Ihmiset odottavat tuomioistuimilta entistä parempaa palvelua, aktiivista vuorovaikutusta ja mahdollisuutta osallistua oman asiansa käsittelyyn sekä hyvin ja avoimesti perusteltuja ratkaisuja. Oikeudenkäyntimenettelyn laatuun ja koettuun oikeudenmukaisuuden toteutumisen tuomioistuimessa joudutaan kiinnittämään entistä enemmän huomiota

23. Kaikki edellä mainitut seikat asettavat tuomarin työlle korkeita laatuvaatimuksia. Tuomareiksi tulisi saada entistä paremmin koulutettuja ja todella korkean ammattitaidon ja -etiikan omaavia lakimiehiä ja -naisia. Tuomareilta edellytettäviä henkilökohtaisia ominaisuuksia ovat oikeamielisyys, itsenäisyys, ahkeruus, rohkeus. Ammatillisesti tuomareilta edellytetään kykyä tunnistaa ja analysoida oikeudellisia ongelmia, hankkia ongelmien ratkaisemiseksi tarvittavaa tietoa, johtaa prosessia asianmukaisesti ja tehokkaasti, ratkaista asiaa ilman tarpeetonta viivyttelyä ja ilmaista ratkaisun lopputulos ja siihen johtavat syyt seikkaperäisten, avoimien ja ymmärrettävästi ilmaistujen perustelujen avulla.

24. Ei siis ole lainkaan yhdentekevää, millaisia tuomareita tuomioistuimiin rekrytoidaan ja millainen on tuomareiden nimittämismenettely. Oikeudenkäynnin julkisuus edellyttää, että mediassa kerrotaan myös ratkaisun tehneiden tuomareiden nimet. Tiedotusvälineissä on syytä käydä keskustelua tuomareiden nimitysmenettelystä ja sen puutteista, ja mediassa on voidaan kertoa myös tuomareiden ammatillisista taustoista ja aikaisemmasta toiminnasta. Ylimmissä oikeusasteissa eli korkeimmassa oikeudessa ja korkeimmassa hallinto-oikeudessa avoinna oleviin tuomarinvirkoihin ilmoittautuneiden lakimiesten nimet ja taustat olisi syytä tuoda esiin jo ennen virkaesityksen tekemistä.

25. Oikeuskulttuurimme murroksessa oleva "mannereurooppalaisuus" ei ole ole tämän tyyppiseen avautumiseen mikään este tai pidäke. Kukaan ei ole ollut vaatimassa, en ainakaan minä, tuomareille Suomessa samanlaista ja yhtä pitkälle vietyä julkisuutta kuin Yhdysvalloissa. Selvää on myös, että perhesuhteensa, mahdolliset aviolliset syrjähyppynsä, ruokailutottumuksensa, harrastuksensa, vaatekaappiansa yms. asiat tuomarit saavat pitää "näkymättömissä."

26. Tuomioistuimien julkisuuskuva, johon kysymys tuomareiden näkymättömyydestä tai näkyvyydestä kiinteästi liittyy, olisi laajemman messun arvoinen asia.

360. Kiljavan palkkariidan uuvuttava oikeuskäsittely

1. Johanna Korhonen toi 12.12. Helsingin Sanomien sunnuntaidebatin kirjoituksessaan "Oikeutta hakeva ihminen voidaan näännyttää" esille huolestuneisuutensa oikeusjärjestelmämme toiminnasta. Korhosen huolta on kirjoituksen mukaan lisännyt yksittäisen ihmisen nostama oikeusjuttu, jonka käsittely kesti käräjäoikeudessa kuusi vuotta ja joka päättyi viime syyskuussa kanteen hylkäämiseen. Kantaja valitti tuomiosta ja Kouvolan hovioikeuden oli määrä aloittaa valitusjutun käsittely 13.12. Korhonen moittii kirjoituksessaan oikeusjärjestelmäämme hiljaisuuden kulttuurista, koska oikeudenkäyneissä ilmeneviin epäkohtiin ei puututa eikä niistä keskustella.

2. Katsotaanpa hieman tarkemmin, mistä Kiljavan tapauksessa oikeastaan on kysymys. Kiljavan oikeusprosessia on kyllä jonkin verran lehdissä uutisoitu, mutta varsinaista keskustelua ei ole (tästäkään) tapauksesta käyty. Korhosen kirjoitus antoi kyseisen oikeusjutun vastaajapuolelle eli SAK:n koulutussäätiölle aiheen HS:ssa eilen 14.12. julkaistuun kommenttiin otsikolla "Kantaja pitkitti toimillaan Kiljava-oikeudenkäyntiä." Lisäaineistoksi olen löytänyt netistä palkkasaatavat -nimisestä blogista lyhennelmän käräjäoikeuden Kiljava-jutun tuomiosta.

3. SAK:n Kiljavan opiston entinen naisopettaja nosti 30.12.2004 työpalkkasaatavia koskevan kanteen SAK:n koulutussäätiötä vastaan. Kanteen mukaan työnantaja oli jättänyt vuosien 1995 ja 2002 välisenä aikana tehdyistä työtunneista maksamatta hänelle palkkaa ja lomakorvauksia lähes 250 000 euroa. Vastaaja kiisti kanteen kokonaisuudessaan.

3. Juttu ei ilmeisesti ole sinänsä mitenkään erityisen vaikea tai laaja, vaan kyseessä näyttäisi olevan melko tavallinen työpalkkariita. Tuollaisen jutun käsittely hoituisi, jos asiat olisivat kohdallaan, normaalisti muutamalla kirjelmien vaihdolla ja parilla valmisteluistunnolla sekä parin päivän pääkäsittelyllä. Kiljavan jutusta on kuitenkin tekemällä tehty epätavallinen prosessi. Syynä tähän näyttäisivät olevan kantajan epätavalliset prosessitoimet ja toisaalta käräjäoikeuden ilmeisesti liian passiivinen prosessinjohto. En ole perehtynyt juttuun tarkemmin, mutta tällaisen käsityksen olen saanut edellä kappaleissa 1 ja 2 mainitusta aineistosta.

4. Asiaa käsiteltiin Johanna Korhosen mukaan Hyvinkään käräjäoikeudessa kuuden vuoden aikana 66:ssa istunnossa; tähän määrään sisältyy pääkäsittelyn lisäksi ilmeisesti 30-40 valmisteluistuntoa. Tänä aikana käräjäoikeuden kokoonpano, johon kuului kaksi käräjätuomaria ja käräjäviskaali, ehti vaihtua viisi kertaa. Mutta jo kirjallinen valmistelu oli epätavallisen massiivista, sillä alkuvalmistelukin vei aikaa vuoden verran. Alkuvalmistelun päätteeksi käräjäoikeus antoi välituomion, jolla osa kantajan saatavista hylättiin vanhentuneina; myöhemmin tämän tuomion oikeellisuudesta riideltiin käräjäoikeudessa, vaikka välituomiosta ei tiettävästi haettu muutosta hovioikeudelta.

5. Kirjallisiksi todisteiksi tarjottu asiakirja-aineisto oli hyvin laajaa, sillä kantaja esitti oikeudelle peräti 2 500 asiakirjaa, jotka käsittivät yhteensä noin 10 000 sivua. Vastaaja puolestaan esitti oikeudelle kirjallisina todisteina 30 asiakirjaa, joista osaan sisältyi useampia todisteita. Vielä hämmästyttävämpää on oikeudelle tarjottujen todistajien lukumäärä, sillä kantaja nimesi todistajiksi yli 300 todistajaa, joista käräjäoikeus karsi niin, että se hyväksyi asiaan vaikuttaviksi todistajiksi 70 henkilöä. Vastaajan nimeäminä jutussa kuultiin 11 todistajaa. Kantaja ei lopulta tuonut oikeuteen kaikkia mainituista 70 todistajista.

5. Marraskuussa 2005 annetun välituomion jälkeen valmistelua jatkettiin, kunnes se päätettiin 12.9.2007 keskeyttää. Syynä valmistelun keskeytykseen näyttäisi olleen oli kantajan tekemän rikosilmoituksen johdosta käynnistynyt esitutkinta. Johanna Korhosen mukaan kantaja epäili, että osa työnantajan asiakirjoista ja hänen nimikirjoituksistaan olisi ollut väärennettyjä ja että hänen nimiinsä oli valtionapujen hakemiseksi pantu kursseja, joita hän ei ollut pitänyt. Esitutkinnalla, ei kuitenkaan ilmeisesti ollut vaikutusta riita-asian selvittämisen kannalta, mitä osoittaa se, että käräjäoikeus on ratkaissut riita-asian, vaikka esitutkinta on ilmeisesti edelleen kesken.

6. Käräjäoikeus päätöksellä 1.6.2009 asian valmistelua jatkettiin osin kirjallisesti ja osin lukuisissa valmisteluistunnoissa, joita on nähtävästi pidetty 30-40. Valmistelun jatkuessa asianosaiset esittivät uutta aineistoa. Vihdoin ja viimein juttu oli käräjäoikeuden mielestä "kypsä" pääkäsittelyyn, jonka aloittamisesta käräjäoikeus teki päätöksensä 24.2.2010. Pääkäsittely aloitettiin 18.3. ja se saatiin 16.7.2010.

7. Käräjäoikeus antoi tuomion 20.9.2010. Oikeus oikeus hylkäsi kantajan vaatimukset konaisuudessaan ja velvoitti hänet korvaamaan SAK:n koulutussäätiön oikeudenkäyntikuluista noin 300 000 euroa korkoineen.

8. Millaista tuon jutun oikeuskäsittely sitten oli? Muutamana päivänä oikeuden istuntoa (ilmeisesti pääkäsittelyä) seuraamassa käynyt Johanna Korhonen on HS:n kirjoituksessaan ihmetellyt muun muassa kymmeniä todistajia, "jotka saivat puhua tunnista toiseen teemoista, jotka eivät lainkaan liittyneet opettajan työtunteihin."

9. SAK:n koulutussäätiön edustajien vastineessa oikeudenkäynnin pitkittämisen syy nähdään lähes yksinomaan kantajan tavassa käydä prosessia. Vastineessa vedotaan ensinnäkin kantajan massiiviseen ja selvästi ylimitoitettuun todistusaineistoon, josta on jo edellä mainittu. SAK:n mukaan "oikeudenkäyntiaineisto paisui jutun kestäessä jatkuvasti." Toinen pitkittymisen syy oli SAK:n mukaan se, että kantajan asianajaja jätti tulematta oikeudenistuntoon, kun juttua alettiin käsitellä uudelleen keväällä 2009. Tämän vuoksi jutun uudelleen aloitus siirtyi kuukausilla kesän yli.

10. Kolmantena syynä SAK mainitsee sen, että kantaja teki käsittelyn aikana kantelun kahdesta puheenjohtajana toimineesta käräjätuomarista, mutta nämä esteellisyysväitteet hylättiin. Aivan jutun loppuvaiheessa oikeuden päätöksentekoa pitkitti vielä se, että kantaja esitti vahingonkorvauskanteen käräjäoikeuden puheenjohtajaa ja Suomen valtiota kohtaan. Lisäksi SAK ilmoittaa, että vaikka kantajan vaatimukset olivat perusteettomia, SAK yritti saada asiassa useaan otteeseen sovintoratkaisua, mutta sopimusneuvottelut eivät johtaneet tulokseen.

11. Kantajapuolen edellä kerrotut toimet näyttävät olleen epätavallisia sekä ylimitoitetun todistusaineiston esittämisen että oikeuden puheenjohtajiin kohdistettujen esteellisyysväitteiden ja valtiota vastaan esitettyjen korvausvaatimusten osalta. Mutta joutuuko tuomioistuin tällaisessa tilanteessa ikään kuin nostamaan kädet pystyyn ja nielemään mukisamatta kaikki asianosaiset taholta esitetyt vaatimukset ja epätavalliset menettelytavat ja ottamaan vastaan kaiken tarjotun todistusaineiston, jolloin oikeudenkäynti auttamatta pitkittyy kohtuuttomasti?

12. Ei suinkaan, sillä laissa on toki annettu tuomioistuimelle keinoja, joilla voidaan puuttua illojaalilta vaikuttavaan prosessaamiseen, jonka tarkoituksena on pitkittää kohtuuttomasti käsittelyä ja joka voi pahimmillaan johtaa oikeuden väärinkäyttämiseen ja tuomioistuimen näännyttämiseen. Näitä keinoja tuomioistuimelle on tarjolla sekä valmistavan käsittelyn (OK 5 luku) että pääkäsittelyn (OK 6 luku) osalta. Kyse on vain siitä, osaako, rohkeneeko tai haluaako tuomioistuin käyttää noita keinoja, tarkemmin sanottuna prosessinjohtokeinoja ja saadakseen asianosaiset ja heidän avustajansa noudattamaan korrektin ja joutuisan käsittelyn edellyttämiä menettelytapoja.

13. Laissa (OK 5 luku) samoin kuin asianajajia velvoittavissa Hyvää asianajajatapaa koskevissa ohjeissa on normeja, joita asianajajat ovat velvollisia noudattamaan oikeudenkäynnissä ja valmistautuessaan oikeudenkäyntiin. Tuomioistuimen ja erityisesti valmistelua johtavan oikeuden puheenjohtajan velvollisuutena on huolehtia, että asianajajat noudattavat sanottuja normeja.

14. Luultavasti Kiljavan jutun oikeuskäsittely on paisunut aineistoltaan ja ajankäytöltään täysin ylimitoitettuihin suhteisiin ensi sijassa juuri siksi, että käräjäoikeus ei ole valmisteluvaiheessa huolehtinut siitä, että kappaleissa 12 ja 13 tarkoitettuja normeja olisi noudatettu. En ryhdy tässä "luennoimaan" kyseisten normien sisältöä - kaikki riita-asioiden kanssa tekemisiin joutuvat asianajajat ja tuomarit kyllä tuntevat tai heidän ainakin pitäisi tuntea ne. Totean vain, että juttu näyttää riistäytyneen käräjäoikeuden käsistä ja alkaneen ajelehtia käsittelyvaiheesta ja istunnosta toiseen yksinkertaisesti siksi, että prosessinjohto ei ole ollut riittävän jämäkkää. Jos kantajan tarkoituksena oli todella pitkittää prosessia, niin kuin SAK väittää, on laissa kyllä säännöksiä, joita soveltamalla tämä olisi voitu estää.

15. Oikeuden tehtävänä ei ole "jäädä tuleen makaamaan", jos sille kannetaan asianajajien toimesta kilo- tai säkkikapalla epämääräistä asiakirja-aineistoa, jota advokaatit eivät ole käyneet keskenään läpi ennen riidan vireille tuloa ja jonka merkityksestä asiassa ei ole selvyyttä taikka jos joku asianajajista intoutuu nimeämään "puoli kylää" todistajiksi. Oikeuden puheenjohtajalla pitäisi olla niin paljon arvovaltaa, ettei moisia temppuja edes yritettäisi asianajajien taholta esittää. Jos arvovalta puuttuu, muuttuu prosessi helposti advokaattien johtamaksi prosessiksi ja oikeudelle jää lähinnä kirjanpitäjän ja kirjurin rooli.

16. Jutun epäasiallinen pitkittäminen ei tietenkään ole hyvän asianajajatavan mukaista. Toisaalta asianajajilla ei ole yleensä mitään sitä vastaan, että jutun käsittely valmisteluineen ja pääkäsittelyineen venyy ja pitkittyy. Heidän palkkiolaskutuksensa perustuu tuntiveloitukseen eli mitä enemmän tunteja jutun hoitamisen parissa vierähtää ja mitä kauemmin jutun käsittely kestää, sitä parempi asianajajien kannalta. Kiljavan juttua vastaavassa asiassa olisi normaalikäsittelyssä selvitty luultavasti 20-30 000 euron suuruisilla palkkiolaskuilla, mutta Kiljavan tapauksessa asianajajien palkkiolaskut olivat jotain 500 000 euron luokkaa.

17. Oikeuden puheenjohtajalta edellytettäisiin etenkin mainitunlaisissa epätavallisissa jutuissa tiukkaa ja jopa karskia prosessinjohtoa, nynnyily ja nyhveröinty ei voi tulla kysymykseen. Valmistelua johtavat puheenjohtajat voisivat ottaa mallia vaikkapa Tuntemattoman sotilaan jääkärikapteeni Kaarnasta, joka muistetaan kirjan ja filmin alkuvaiheen ensimmäisestä hyökkäyksestä suo yli. Ulkomuistista muistelen Kaarnan sanoneen (huutaneen) maassa makaaville miehilleen: "Mitäs minä näen. Ei pojat, ei sotaa näin käydä! Mennäänpäs nyt tuon suon yli että heilahtaa!"

18. Kiljavan jutun tapaisissa jutuissa oikeuden puheenjohtaja voisi todeta kapteeni Kaarnan tavoin asianosaisten asianajajille - asianosaisille itselleen ei sen sijaan pidä ryhtyä "huutamaan" - tähän tapaan: "Hei, kamoon, mitäs tämä nyt on? Ei hemmetissä, hyvät herrat/rouvat, ei oikeutta näin käydä! Aletaanpas nyt töihin niin että saadaan tämä juttu, jossa ei taida olla mitään kovin kummallista, valmistelluksi pääkäsittelykuntoon... hhmh...sanokaamme kahdessa viikossa." Jos puheenjohtaja osaa hommansa, on homman nimi se, että advokaatit tekevät työn eli valmistelevat asian ja puheenjohtaja vain valvoo, että valmistelu tulee tehdyksi a) riittävän perusteellisesti ja samalla b) joutuisasti sekä c) niin, ettei asiaan (oikeudenkäyntiaineistoon), kuten laki sanoo, "sekoiteta mitään sellaista, mikä ei asiaan kuulu." Valmistelua johtava tuomari siis vastaan muun ohella siitä, ettei asiassa esitetä ilmeisesti tarpeetonta todistelua.

19. Kiljavan jutun valmistelussa käräjäoikeus eli sen valmistelua johtanut tuomari oli kyllä rajoittanut kantajan tarjoamaan todistusaineistoa ainakin nimettyjen todistajien osalta niin, että kantajan (asianajajan) nimeämistä yli 300 todistajista hyväksyttiin kuultaviksi ainoastaan 70. Tämä on positiivinen piirre valmistelussa, mutta ilmeisesti todistajien määrä jäi vieläkin liian suureki, sillä kantaja ei loppujen lopulta kutsunut pääkäsittelyyn kaikkia 70 todistajaa. Lisäksi todistajien samoin kuin muun todistusaineiston rajoittaminen olisi pitänyt tehdä paljon aikaisemmassa vaiheessa; nyt päätökset todistajien määrän rajoittamisesta tehtiin vasta 20.1. ja 10.2.2010 eli vasta viisi vuotta jutun vireilletulon jälkeen.

20. Jos todistus- ja muutakin oikeudenkäyntiaineistoa esitetään "tipoittain" pitkän ajan kuluessa valmistun kuluessa (ja pitkittyessä) - näin on aivan ilmeisesti tapahtunut myös Kiljavan tapauksessa - on tämä selvä osoitus a) siitä, etteivät asianosaisten asiamiehet ole valmistautuneet juttuun riittävän hyvin jo ennen jutun vireille tuloa oikeudessa, kuten Hyvä asianajajatapa edellyttäisi, ja b) siitä, että tuomarin prosessinjohto on ollut liian passiivista. Ihannetapauksessa, jolloin asianosaisten advokaatit ovat valmistautuneet jutun vireilletuloon ja sen ajamiseen hyvin, koko todistusaineisto on selvillä jo silloin, kun kantaja jättää haastehakemuksensa ja vastaaja antaa häneltä pyydetyn kirjallisen vastineen. Mutta aina tästä tavoitteesta ei kuitenkaan voida pitää kiinni. Tässä tapauksessa oikeuden eli valmistelun johtavan puheenjohtajan tulee laatia suunnitelma ja aikataulu, jota asian valmistelussa noudatetaan. Siinä voidaan sopia tai määrätä, että molemmat osapuolet ilmoittavat kaiken todisteensa tiettyyn ajankohtaan mennessä uhalla, ettei uuteen todisteeseen voida enää myöhemmin vedota, ellei siihen ole todella pätevää syytä.

21. Valmistelua johtavalla tuomarilla on toki käytettävissään monia muitakin keinoja täsmällisen ja joutuisan valmistelun toteuttamiseksi, mutta ei niistä nyt tässä sen enempää. Yksi asia, joka asianosaisilta ja heidän asianajajiltaan tuntuu yllättävän usein unohtuvan, koskee valmistelun tarkoitusta. Valmistelun tarkoituksena ei ole jutun "ajaminen" eikä varsinainen "riitely" eli sen osoittaminen, että "minun päämieheni on oikeassa ja vastapuoli väärässä." Näiden asioiden paikka tulee vasta pääkäsittelyssä, jossa koko oikeudenkäyntiaineisto otetaan vastaan. Valmistelun tarkoituksena on yksinkertaisesti vain kartoittaa se oikeudenkäynti- ja todistusaineisto, joka pääkäsittelyssä tullaan "asian ajamisen" yhteydessä esittämään.

22. Valitettavasti kuitenkin käytännössä näkee, että asianosaisten avustajat tai asiamiehet alkavat riidellä "pääkäsittelynomaisesti" jo valmistelussa, mikä sekoittaa koko valmistelun idean ja tietenkin myös osaltaan pitkittää valmistelua. Jos valmistelua johtava tuomari on tehtävänsä tasalla, ei hän päästä valmistelussa advokaatteja tai asianosaisia toistensa "kimppuun," vaan kontrolloi, että valmistelussa pysytellään yksinomaan aineiston kartoittamisessa.

23. Todistusaineiston kartoittamisessa on tärkeää erityisesti niiden todistusteemojen ilmoittaminen, joista kutakin todistajaa aiotaan kuulla tai asiakirjatodisteita esittää. Todistusteemojen ilmoittaminen laiminlyödään usein tai teemoja ei ilmoiteta riittävän tarkasti, mikä kostautuu sitten pääkäsittelyssä, jossa asiakirjatodisteet otetaan vastaan ja todistajia kuullaan. Todistajat voivat kertoa oikeudessa vähän mistä sattuu eli myös sellaisista teemoista ja kysymyksistä, joita heitä ei ole nimetty todistamaan. Näin lienee Johanna Korhosen kirjoituksen perustella tapahtunut myös Kiljavan oikeusjutussa; "todistajat saivat puhua tunnista toiseen teemoista, jotka eivät lainkaan liittyneet opettajan työtunteihin." Pääkäsittelyn puheenjohtajan tulee luonnollisesti valvoa todistajankuulustelun asiamukaisuutta ja kysymysten ja kertomusten pysymistä asiassa ja todistusteemoissa.

24. Entäpä sitten tuomion sisältö? Tuomio on hirmuisen pitkä käsittäen 381 sivua. Kukaan ulkopuolinen ei tietenkään jaksa lukea tällaista tuomiota, joka tapauksessa lukukokemuksesta tulisi ilmeisesti aika näännyttävä. Johanna Korhonen kritisoi tuomion perustelujen kirjoittamistapaa sanomalla, että "pääasiassa tuomio sisältää sekavahkoja referaatteja todistajien puheista. Päätösosiossa ei ole viittauksia lainsäädäntöön, eikä siinä punnita todistajien kertomuksia toisiaan vasten". - Tosiaan, melkoisen sekavalta tuomio näyttää. Tuomon aluksi käräjäoikeus ryhtyy esittämään perusteluja sille, minkä vuoksi oikeudenkäynti on kestänyt niin pitkään! Tällainen vuodatus, jolla käräjäoikeus yrittää puolustella omia tekemisiään ja vierittää syyn pitkittymisestä muille, ei tietenkään kuulu tuomioon. Tuomio muistuttaa tältä osin hieman Helsingin HO:n Jippii-jutussa antamaa tuomiota, jonka aluksi hovioikeus mollaa käräjäoikeuden tuomion perinpohjaisesti.

25. Asiaselostus eli niin sanottu kertoelma, jossa selostetaan kanteen ja vastineen sisältöä, on vielä jotakuinkin siedettävän pituinen (sivut 3- 17), mutta toki tätäkin osaa olisi voitu huomattavasti tiivistää. Sivulta 37 alkaa sitten tosi pitkä "tarina" siitä, mitä jutussa kuullut todistajat ovat kertoneet. Netissä olevasta tuomion lyhennelmä tämä osuus on jätetty - lukijoita viisaasti armahtaen - pois. Kun sivulta alkaa 366 alkaa osio nimeltään "yksityiskohtaiset perustelut ja ja johtopäätökset todistelusta", on syytä olettaa, että todistajien kertomusten selostamiseen on käytetty reilut 300 sivua!

26. Kiljavan tapauksen tuomiota näyttäisi yleensäkin rasittavan tietynlainen pöytäkirjamaisuus, vaikka tämä ei ole tuomion perustelujen tarkoitus. Täyteen "kukoistukseensa" tämä pöytäkirjamalli puhkeaa todistajien kertomusten pikkutarkassa selostamisessa, mitä nykyisin pidetään ainakin oikeuskirjallisuudessa hylättävänä perustelutyylinä; jotkut hovioikeudet ovat tosin aikaisemmin edellyttäneet, että käräjäoikeuksien tulisi selostaa tuomiossaan todistajien kertomuksia aika laajasti. Näytön perusteluissa pitäisi keskittyä eri suuntaan puhuvien todistajien kertomusten ja muiden todisteiden arviointiin ja johtopäätösten tekemiseen, ei kertomusten ja kirjallisten todisteiden selostamiseen. Kun lukee käräjäoikeuden johtopäätöksiä todistelusta, niin voi todeta, vain harvojen todistajien tietyillä lausumilla on ollut näytön arvioinnin kannalta merkitystä. - Käräjäoikeus tuntuu muutenkin kirjoittavan paljon (381 sivua), mutta loppujen lopuksi sanovan aika vähän.

27. Käräjäoikeus perustelut päätyvät loppukaneettiin, jossa todetaan, että "käräjäoikeuden kokonaisarvio, ettei kantajan kokonaistyöaika ole vuositasolla ylittynyt kanteiden vaatimusten aikana, on joka tapauksessa edellä selostetuin yksityiskohtaisin perustein varma." Minulla ei ole edellytyksiä arvioida sanotun johtopäätöksen pitävyyttä. Kantajaa tämä toteamus tai tuomion perustelut yleensäkään eivät ole vakuuttaneet, mikä ilmenee myös Johanna Korhosen kirjoituksesta: "Mistä tämä varma arvio on peräisin, ei selviä tekstistä."- Asianosilla näyttää olevan erimielisyyttä jo palkanmaksun lähtökohdasta eli kantajaan sovellettavasta työaikajärjestelmästä. Voisikin kysyä, olisiko prosessia ollut mahdollista keventää merkittävästi välituomiolla, jossa olisi ratkaisu mainittu ennakkoluonteinen kysymys siitä, mitä työaikajärjestelmää kantajan palkkaukseen oli itse asiassa sovellettava.

28. Netistä löytyy (palkkasaatavat.blogspot) myös käräjäoikeuden jutun käsittelyvaiheen aikana tekemä päätös, joka koskee kantajan oikeuden puheenjohtajasta tekemää esteellisyysväitettä. Käräjäoikeus hylkäsi väitteen, mutta käytti tämänkin ratkaisun kirjoittamiseen näännyttävän pitkää kirjoitus- ja perustelutapaa; käräjäoikeuden päätös käsittää kahdeksan pienellä rivivälillä kirjoitettua sivua. Koska esteellisyysväite oli ilmeisen perusteeton, olisi väitteen voinut hyvin kuitata hyvin puolen sivun mittaisella päätöksellä. Siinä olisi ensin kerrottu lyhyesti väitteet perusteet ja sen jälkeen ytimekkäästi käräjäoikeuden hylkäävän päätöksen perusteet jotenkin tähän tapaan: "Vakiintuneen, KKO:n ennakkopäätöksiin perustuvan oikeuskäytännön mukaan on selvää, ettei asianosaisen tuomioistuimen jäsenestä oikeudenkäynnin aikana poliisille tekemä tutkintapyyntö, joka koskee tuomarin menettelyä jutussa, tee tuomaria esteelliseksi. Esteellisyysväite hylätään."

29. Loppukaneettina voin todeta, että, että Kiljavan tapaus on sikäli hyvä esimerkki, että siitä ilmenee, mitkä asiat ovat tuomarin työssä keskeisiä. Nämä osa-alueet ovat: 1) prosessinjohto käsittelyvaiheen aikana ja 2) tuomion perusteleminen. Prosessinjohdon avulla asia on mahdollista saada valmisteltua ja ratkaisua joutuisasti, mutta silti varmalla tavalla. Tuomion perusteluilla taas voidaan saada sekä asianosaiset että yleisö vakuuttuneeksi ratkaisun oikeellisuudesta. Jos näissä perustehtävissä ei onnistuta, ollaan pahassa pulassa. Oikeuden istunnoista ja/tai tuomioiden lukemisesta muodostuu silloin kaikille osapuolille näännyttävä kokemus.

30. Johanna Korhonen valittelee kirjoituksensa lopuksi oikeusjärjestelmämme ympärillä vallitsevaa tarpeetonta hiljaisuuden kulttuuria. Korhosen mukaan oikeuden seuraamisen ja siitä keskustelemisen pitäisi olla osa normaalia demokratiaa. Tähän toteamukseen voidaan hyvällä syyllä yhtyä. Meillä ei juuri keskustella edes tärkeistä tai merkillisistä oikeusjutuista. Omalta osaltani olen yrittänyt viritellä keskustelua ja jopa kritisoida havaitsemiani puutteita ja epäkohtia.