587. KKO 2012:43: Hovioikeus laiminlöi toimittaa pääkäsittelyn


1. Tampereen käräjäoikeus (nykyisin Pirkanmaan käräjäoikeus) oli marraskuussa 2009 antanut lainvoimaiseksi jääneen päätöksen, jonka mukaan vuonna 2002 syntyneen L:n huolto oli uskottu molemmille vanhemmille A:lle ja B:lle yhteisesti ja jossa L oli määrätty asumaan äitinsä A:n luona. L:llä oli ollut oikeus pitää yhteyttä ja tavata isäänsä joka toisen viikon ajan, joten hän oli päätöksen perusteella voinut asua vuoroviikoin kummankin vanhempansa luona.

2. B oli huhtikuussa 2010 vireille tulleella hakemuksella vaatinut mainitun päätöksen muuttamista, koska A:n sairastuminen päätöksen antamisen jälkeen oli heikentänyt hänen mahdollisuuksiaan suoriutua huoltajan tehtävästä ja koska yhteishuollon toteuttaminen ja vuoroviikkoasuminen ei ollut onnistunut. Pirkanmaan käräjäoikeus päätöksellään 19.1.2011 hyväksyi B:n hakemuksen ja määräsi L:n yksin B:n huoltoon ja asumaan tämän luona sekä vahvisti L:n oikeuden tavata A:ta päätöksestä  ilmenevin tavoin.

3. A valitti Turun hovioikeudelle ja vaati valituksessaan, että käräjäoikeuden päätös kumotaan ja B:n vaatimukset hylätään tai että ainakin L:n ja A:n välistä tapaamisoikeutta laajennetaan. Alkuperäisen päätöksen muuttamiseen ei valituksen mukaan ollut lapsen etuun perustuvaa syytä. A vaati edelleen, että hovioikeus toimittaa asiassa pääkäsittelyn, jossa häntä ja eräitä todistajia kuultaisiin hänen kyvystään toimia lapsen huoltajana sekä huollon, asumisen ja tapaamisoikeuden järjestämisestä lapsen edun mukaisesti.

4. Turun hovioikeus totesi käsittelyratkaisussaan 7.6.2011 käräjäoikeuden ratkaisun perustuneen riidattomiin seikkoihin ja olosuhdeselvitykseen sekä lisäksi käräjäoikeuden päätökseen kirjattuihin todistajankertomuksiin. Näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voinut jäädä oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 12 §:ssä tarkoitetun oikeudenkäyntiaineiston perusteella kokonaisuutena arvioitaessa mitään varteenotettavaa epäilystä eikä asiassa siten tarvinnut luvun 15 §:n 1 momentin mukaan ottaa vastaan suullista todistelua. Pääkäsittelyn toimittaminen oli muutoinkin luvun 14 §:n 2 momentissa tarkoitetuin tavoin selvästi tarpeetonta. Mainituilla perusteilla käräjäoikeus hylkäsi A:n pääkäsittelyn toimittamista koskevan pyynnön. Tämän jälkeen hovioikeus tutki käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuuden kirjallisessa menettelyssä. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.

5. A pyysi valituslupaa korkeimmalta oikeudelta ja valitti hovioikeuden päätöksestä. Korkein oikeus myönsi A:lle valitusluvan. Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja että asia palautetaan hovioikeuden pääkäsittelyn toimittamista varten tai ratkaistaan korkeimmassa oikeudessa suullisen käsittelyn jälkeen A:n jo hovioikeudessa vaatimin tavoin.

6. Korkeimmassa oikeudessa oli ensisijaisesti ollut kysymys siitä, oliko hovioikeus menetellyt virheellisesti jättäessään pääkäsittelyn toimittamatta. Päätöksessään, josta on annettu ennakkopäätösseloste KKO 2012:43, korkein oikeus päätyi siihen, että hovioikeuden olisi tullut toimittaa pääkäsittely. Kun hovioikeus oli siten menetellyt virheellisesti jättäessään A:n vaatiman pääkäsittelyn toimittamatta, korkein oikeus kumosi hovioikeuden päätöksen ja palautti asian takaisin Turun hovioikeuteen pääkäsittelyn toimittamista varten.

7. Korkeimman oikeuden ratkaisu kokonaisuudessaan löytyy tästä.

8. Pari sana terminologiasta. Korkeimman oikeuden päätöksessä puhutaan pääkäsittelystä. Sillä tarkoitetaan kirjallisen käsittelyn vastakohtaa eli siis suullista käsittelyä. Hovioikeudenpääkäsittelyyn kutsutaan saapuville jutun asianosaiset ja heidän avustajansa, jotka esittävät lausumansa suullisesti hovioikeuden tuomareille. Pääkäsittelyssä voidaan kuulla ja yleensä myös lähes aina kuullaan todistajia, yleensä jo käräjäoikeudessa kuultuja, mutta tietyin edellytyksin myös uusia todistajia. Hovioikeuden pääkäsittely on tavallaan käräjäoikeudessa toimitetun pääkäsittelyn toisinto, mutta toisin kuin yleensä luullaan ja esitetään, käräjäoikeuden käsittelyä ei tarvitse toistaa uudelleen koko laajuudessaan, vaan käsittelyä voidaan rajoittaa tiettyyn osaan tapausta ja ottaa vastaan vain osa käräjäoikeudessa vastaanotetusta todistusaineistosta.

9. Pääkäsittely on kirjallista menettelyä selvästi parempi ja tehokkaampi keino selvittää asiaa sekä tosiasiapuolta eli näyttökysymystä että oikeus- eli lainsoveltamista koskevien kysymysten osalta. Kun todistajia samoin kuin asianosaisia kuullaan todistelutarkoituksessa henkilökohtaisesti, saa hovioikeus kirjallista menettelyä paljon luotettavamman käsityksen todistajien ja asianosaisten kertomusten näyttöarvosta ja kertomusten uskottavuudesta. Pääkäsittelyssä hovioikeuden jäsenillä on tilaisuus esittää asianosaisille ja todistajille tarkentavia kysymyksiä, millä on erittäin suurin merkitys asian selvittämisen kannalta. Kirjallisessa menettelyssä, joka siis perustuu käräjäoikeudessa taltioituun aineistoon ja hovioikeudelle esitettyihin valitus- ja vastinekirjelmiin, tuomareilla ei sitä vastoin ole tilaisuutta  tarvittavien kysymysten tekemiseen eikä lioin mahdollisuutta arvioida todistajien ja asianosaisten kertomusten näyttöarvoa ja uskottavuutta.

10. Jostakin syystä, ilmeisesti vanhoista, jo Ruotsin ja Venäjän vallan aikaisista menneen maailman traditioista johtuen, suomalaiset hovioikeustuomarit ovat aina suhtautuneet erittäin nihkeästi pääkäsittelyjen eli suullisten käsittelyjen toimittamiseen. He ovat aina vastustaneet kaikkia lakiuudistuksia, joiden tarkoituksena on ollut vähäisessä määrin lisätä hovioikeuksien velvollisuutta pääkäsittelyn toimittamiseen. He ovat onnistuneet pyrkimyksissään, sillä meillä hovioikeusmenettely on lain mukaan lähtökohtaisesti ja pääsääntöisesti kirjallista. Esimerkiksi Ruotsin hovioikeuksissa samoin kuin useimpien muiden maiden toisen asteen tuomioistuimissa käsittely sen sijaan on pääsäännön mukaan suullista. Suomessa hovioikeudet ovat toimittaneet pääkäsittelyn ainoastaan noin 30 prosentissa riita- ja rikosasioissa, Ruotsin hovioikeuksissa pääkäsittelyjen osuus sen sijaan on ollut noin 60-70 prosentin luokkaa.

11. Vuoden 2011 voimaan tulleen lainmuutoksen yhteydessä (OK 26 luku) hovioikeuden velvollisuutta pääkäsittelyn toimittamiseen on jälleen eräiltä osin kevennetty. Toisaalta  pääkäsittelyn toimittamisvelvollisuutta, joka perustuu asianosaisen eli siis joko valittajan tai tämän vastapuolen vaatimukseen, on jonkin verran tiukennettu. Pääsääntönä on, että hovioikeuden on toimitettava pääkäsittely, jos asianosainen sitä vaatii (OK 26:14.1). Tästä on säädetty eräitä poikkeuksia, joita on selostettu melko yksityiskohtaisesti KKO:n nyt kommentoitavan ratkaisun perusteluissa. Niissä viitataan useassa kohdin lain esitöihin eli hallituksen esitykseen 105/2009 vp.

12. Näyttää siltä, että hovioikeudet, kuten tässä tapauksessa Turun hovioikeus, ovat ryhtyneet soveltamaan pääkäsittelyn toimittamisvelvollisuutta - jälleen kerran - supistavasti eli niin, että hovioikeuden ei tarvitsisi toimittaa pääkäsittelyä, ei vaikka 1) asianosainen sitä perustellusta syystä pyytää, tai 2) kun pääkäsittelyn toimittaminen on tarpeen henkilötodistelun uskottavuuden arvioimiseksi. Kuten korkeimman oikeuden perusteluista ilmenee, hovioikeuden/hovioikeuksien tulkinta ei ole sopusoinnussa lainsäätäjän tarkoituksen kanssa.

13. Korkeimman oikeuden ennakkopäätös asiantilan selventämiseksi ja hovioikeuskäytännön korjaamiseksi on siten erittäin tarpeellinen.  Mutta se, ottavatko hovioikeudet todella opikseen KKO:n ratkaisusta, on jo toinen kysymys. Turun hovioikeuden ko. ratkaisu on vain jäävuoren huippu, sillä hyvin monissa tapauksissa hovioikeudet torjuvat härskisti ja lainvastaisesti asianosaisten pääkäsittelyn toimittamista koskevia perusteltuja vaatimuksia.

14. Hovioikeuksien perustelut, joilla pääkäsittelypyyntöjä evätään, ovat usein vain näennäisiä ja fraasinomaisia. Tästä Turun hovioikeuden ko. tapauksessa esittämät perustelut ovat oivallinen esimerkki. Minua ihmetyttää suuresti, miten hovioikeus voi perustella päätöstään noin luokattomalla tavalla. Lakia eli OK 26 luvun säännöksiä on todella tulkittu ja luettu kuin se kuuluisa piru raamattua, jotta valittajan pääkäsittelypyyntö saataisiin näennäisperusteluilla torjutuksi. Perusteluissa ei ole viitsitty mainita sanaakaan lain esitöistä, vaikka vasta niistä tarkemmin ilmenee, mitä viitatuissa pykälissä on tarkoitettu. Luultavasti lain esityöt on sivuutettu päätöksenteossa kokonaan.

15. Korkeimman oikeuden ei olisi minusta kannattanut perusteluissaan tyytyä vain selostamaan, mitä lain esiöissä eli hallituksen esitöissä on kerrottu. Perusteluissa olisi voitu opetusmielessä kertoa Turun hovioikeudelle ja kaikille muillekin hovioikeuksille, mitkä ovat ne reaaliset argumentit, joiden vuoksi pääkäsittelyn toimittaminen on po. tilanteissa tarpeen toimittaa. Näitä syitä, jotka liittyvät vapaaseen todistusharkintaan ja todistelun välittömyyteen sekä yleensä asian perusteellisen selvittämisen merkitykseen, on selostettu prosessioikeuden oppikirjoissa ja niihin olen viitannut lyhyesti edellä kohdassa 9. Vihjeeksi KKO:lle: Kaikki tieto ei löydy suinkaan lain esitöistä eli hallituksen esityksestä, vaikka KKO:n perusteluista voisi niin päätellä. Oikeuslähteitä on muitakin, kuten esimerkiksi oikeuskirjallisuus.

16. Korkein oikeus ei ole perusteluissaan viitannut yksilöidysti Europan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuihin, vaikka niitä on annettu lähes "pilvin pimein" nimenomaan ko. tapauksessa eli kun on kysymys toisen oikeusasteen velvollisuudesta toimittaa suullinen käsittely. Suomikin on saanut EIT:ltä  mainittua tilannetta koskevia langettavia tuomioita. Viime vuosilta voidaan mainita esimerkiksi EIT:n ratkaisut Muttilainen vs. Suomi 22.5.2007 ja R.H. vs. Suomi 2.6.2009.

17. Myös korkein oikeus (muodollisesti Suomen valtio) on saanut EIT:ltä sapiskaa ("pyyhkeitä"), kun korkein oikeus on jättänyt suullisen käsittelyn toimittamatta niin, että menettely rikkoo EIS 6.1 artiklan määräystä oikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä. Viittaan esimerkiksi  EIT:n ratkaisuun Suuripää v. Suomi 12.1.2010, jossa ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että EIS 6 artiklan 1 kohtaa oli rikottu, kun KKO:ssa ei ollut pidetty suullista käsittelyä virkamiehen lahjusrikkomusta koskeneessa jutussa. KKO antoi Suuripään tapauksessa ennakkopäätöksen KKO 2002:51; KKO:n jaoston puheenjohtajana oli oikeusneuvos Kari Raulos ja ratkaisukokoonpanoon kuului nuorimpana jäsenenä oikeusneuvos Pauliine Koskelo.

18. Otetaanpa tähän ihmisoikeustuomioistuimen Suuripää-tapausta koskevasta tuomiosta pätkä, joka koskee  edellä mainittua kysymystä:

EIT pani merkille, että valitusaste, käsillä olevassa tapauksessa korkein oikeus, sai tutkia paitsi oikeus- myös tosiasiakysymyksiä. Korkein oikeus ei ollut, kuten se oli päätöksessään todennut, harkinnut uudelleen näyttöä vaan arvioinut oikeudellisesti eri tavoin hovioikeuden selvitetyiksi katsomia tosiseikkoja, mikä oli johtanut toiseen lopputulokseen. Kysymys ei ollut ollut todistajien kertomusten uskottavuudesta vaan siitä, miten niitä oli oikeudellisesti arvioitava. EIT katsoi kuitenkin, että käsillä olevan kaltaisissa tapauksissa tosiasia- ja oikeuskysymykset saattoivat liittyä toisiinsa siinä määrin, että niitä oli vaikea erottaa toisistaan. Korkeimman oikeuden oli tullut jossakin määrin tehdä omaa harkintaa päättääkseen siitä, olivatko tosiseikat riittävä peruste valittajan tuomitsemiselle. Sanottu koski erityisesti tahallisuutta, jonka olemassaoloa oli tutkittu nimenomaisesti vain korkeimmassa oikeudessa. Rangaistuksen korkein oikeus oli joutunut määräämään ilman valittajaa henkilökohtaisesti kuulleen alemman asteen toimittamaa seuraamusharkintaa. EIT viittasi myös rikoksen laatuun ja totesi, että jutun lopputuloksella oli välttämättä ollut haitallinen vaikutus valittajan ammattiuralle ja maineelle. Lahjusrikkomus oli vakava asia jokaiselle virkamiehelle. Vielä EIT huomautti siitä, että valittaja ja hänen asianajajansa eivät olleet saaneet tilaisuutta vastata edes kirjallisesti korkeimman oikeuden aikomukseen tuomita hänet rangaistukseen. Ottaen huomioon jutun merkityksen valittajan kannalta EIT katsoi, että korkein oikeus ei ollut voinut päättää jutusta asianmukaisesti arvioimatta välittömästi valittajan henkilökohtaisesti antamaa kertomusta ja pitämättä suullista käsittelyä. EIS 6 artiklan 1 kohtaa oli rikottu.
19. Kuten EIT:n  ratkaisun perusteluista ilmenee, esimerkiksi kysymys syytetyn väitetystä tahallisuudesta on asia, jonka selvittäminen edellyttää yleensä syytetyn henkilökohtaista kuulemista myös muutoksenhakuasteessa, jos syyte on alemmassa oikeudessa hylätty. Sama kanta ilmenee myös EIT:n Espanjaa koskevan Serrano Contreras-tapauksen tuomiosta 20.3.2012. Myös siinä pidettiin virheenä, ettei ylin oikeusaste ollut kuullut syytettyä henkilökohtaisesti, kun oli kyse rikoksen subjektiivisen tunnusmerkistöön kuuluvan tahallisuuden selvittämisestä.

384. Hovioikeudet rikkovat toistuvasti lakia; tuomioita ei anneta säädetyssä määräajassa

1. Hovioikeuden ratkaisu julistetaan päätösneuvottelun päätyttyä tai annetaan hovioikeuden kansliassa. Julistettu ratkaisu päivätään julistamispäivälle ja kansliassa kirjallisena annettu ratkaisu (kansliatuomio) sille päivälle, jona se on asianosaisten saatavissa (OK, 24:17.1). Muutoksenhakuaika alkaa kulua ratkaisun julistamis- tai antamispäivästä.

2. Jos hovioikeus on toimittanut asiassa pääkäsittelyn eli istuntokäsittelyn, jossa asianosaisia samoin kuin todistajia kuullaan henkilökohtaisesti, tuomio on pääsäännön mukaan julistettava heti pääkäsittelyä seuranneen päätösneuvottelun jälkeen. Päätösneuvottelu taas on pidettävä heti pääkäsittelyn päätyttyä tai viimeistään seuraavana arkipäivänä. Jos ratkaisua ei voida julistaa pääkäsittelyä seuranneen päätösneuvottelun päätyttyä, se annetaan hovioikeuden kansliassa kansliatuomiona. Kansliassa ratkaisu annetaan myös silloin, kun asia on ratkaistu esittelystä kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella.

3. Käytännössä hovioikeudet antavat tuomiona yleensä aina kansliassa myös silloin, kun asia on käsitelty suullisessa käsittelyssä. Kansliatuomiosta on siis tullut pääsääntö ja tuomion julistaminen välittömästi päätösneuvottelun jälkeen harvinainen poikkeustapaus, vaikka lain sanamuoto viittaakin toisenlaiseen järjestykseen.

4. Hovioikeuden tuomio ja lopullinen päätös on annettava 30 päivän kuluessa pääkäsittelyn päättymispäivästä (OK 24:17.2). Siinä tapauksessa, että asia ratkaistaan esittelymenettelyssä kirjallisen aineiston perusteella, laissa ei ole määrätty mitään aikaa, jonka kuluessa tuomio tai päätös olisi annettava.

4a. Katsotaanpa, mikä on tilanne sanotun määräajan suhteen Ruotsissa. Rättegångsbalkin mukaan (RB 30:7.2) tuomio on annettava tai julistettava viimeistään kahden viikon kuluessa pääkäsittelyn päättymisestä. Tämä määräaika koskee sekä käräjäoikeutta että hovioikeutta. Jos rikosjutussa syytetty on vangittuna, on tuomio annettava tai julistettava viimeistään yhden viikon kuluessa pääkäsittelyn päättymisestä. Ruotsissa edellytetään tuomareilta siis paljon joutuisampaa käsittelyä kuin Suomessa.

5. Miksi hovioikeuden on annettava pääkäsittelyssä ratkaisemaa asia koskeva tuomio viimeistään 30 päivän kuluessa? Tämä perustuu, paitsi jo perustuslaissa (PL 21.1 §) edellytettyyn oikeudenkäynnin joutuisuuteen, oikeudenkäyntimenettelyn välittömyyteen, joka on etenkin todistelun ja todistusaineiston vastaanottamisen kannalta ensiarvoisen tärkeä tavoite. Laissa omaksuttu vapaa todistusteoria edellyttää todistelun ja todistusharkinnan välittömyyttä.

6. Välittömyysperiaate ilmenee siinä, että tuomiossa saadaan ottaa huomioon vain se oikeudenkäyntiaineisto, joka on esitetty pääkäsittelyssä. Tärkeää on, että tuomari perustaa etenkin todistusharkintansa pääkäsittelyssä vastaanotetuista todisteista välittömästi tekemiinsä havaintoihin. Tällä tavalla hänellä on mahdollisuudet punnita esimerkiksi asianosaisten todistelutarkoituksessa antamien ja usein keskenään ristiritaisten lausumien samoin kuin todistajien kertomusten uskottavuutta ja todistusarvoa. Välittömyys edistää todistelun luotettavuutta ja oikeusvarmuutta eli oikeaan ratkaisuun pääsemistä. Oikeudenkäynti ja todistusmenettely ei ole välitöntä, jos tuomari joutuu perustamaan todistusharkintansa ja näyttökysymystä koskevan ratkaisunsa välillisesti todistajien ja asianosaisten lausumista, kuten esimerkiksi pöytäkirjaan tai muistiinpanoihin tehtyihin merkintöihin, tai muistelemaan vasta pitkän ajan kuluttua, mitä pääkäsittelyssä oli kerrottu ja lausuttu.

7. Välittömyysperiaate edellyttää menettelyn suullisuutta ja keskitystä. Todistajia ja asianosaisia kuullaan oikeudenkäynnissä henkilökohtaisesti. Keskitys tarkoittaa menettelyn yhtäjaksoisuutta eli sitä, että pääkäsittely tapahtuu ilman lykkäyksiä. Keskitys edesauttaa menettelyn joutuisuutta ja toisaalta juuri menettelyn välittömyyttä ja oikeusvarmuutta.

8. Se, että hovioikeuden on annettava pääkäsittelyssä käsiteltyä asiaa koskeva ratkaisunsa 30 päivän kuluessa pääkäsittelyn päättymisestä, palvelee ennen muuta menettelyn ja todistelun välittömyyttä. Jos tuomio annettaisiin vasta parin kolmen kuukauden tai vielä pitemmän ajan kuluttua pääkäsittelyn päättymisestä, ei se, mitä asianosaiset ja todistajat ovat pääkäsittelyssä kertoneet ja millaisia havaintoja tuomarit ovat mainituista kertomuksista tehneet, olisi enää riittävän tarkoin ja yksityiskohtia myöten tuomareiden muistissa, vaikka päätösneuvottelu onkin pidetty välittömästi pääkäsittelyn jälkeen. Menettelyn välittömyys ei toteutuisi, koska tuomarit joutuisivat perustamaan ratkaisunsa asianosaisten, todistajien ja asiantuntijoiden kertomuksista tehtyihin kirjallisiin muistiinpanoihin, pöytäkirjoihin tms. tallenteisiin.

9. Lainsäätäjä on pitänyt juuri välittömyyden toteutumisen takia sanottua 30 päivän aikaa enimmäisaikana, jonka kuluessa hovioikeuden tuomio on annettava. Sanottu määräaika ei ole kuitenkaan ehdoton, sillä lain mukaan mainittu 30 päivän määräaika saadaan ylittää, jos siihen on erityinen syy; erityistä syytä ei ole laissa (OK 24:17.2) tarkemmin määritelty. Jos tuomiota ei voida "erityisestä syystä" antaa 30 päivän määräajassa, se on lain mukaan annettava "niin pian kuin mahdollista." Lainvalmistelutöiden mukaan tällainen erityinen syy on kysymyksessä silloin, kun tuomiota esimerkiksi asian laajuuden vuoksi voida laatia valmiiksi 30 päivän kuluessa (HE 33/1997 s. 47 ja KM 1992:20 s. 99-100). Hovioikeuden ei tarvitse käsittelyn päättyessä ilmoittaa asianosaisille, milloin tuomio asiassa annetaan.

10. Samoista syistä eli menettelyn joutuisuuden ja välittömyyden turvaamiseksi takia myös käräjäoikeuden on annettava kansliatuomion lyhyehkössä määräajassa pääkäsittelyn päättymisestä. Käräjäoikeuden on annettava tuomionsa puolta lyhyemmässä ajassa eli 14 päivän kuluessa käsittelyn päättymisestä (OK 24:8.2 ja ROL 11: 7.2). Jos tuomiota ei voida erityisestä syystä antaa sanotussa määräajassa, se on annettava niin pian kuin mahdollista. Käsittelyn päättyessä käräjäoikeuden on em. säännösten ilmoitettava saapuvilla oleville asianosaisille tuomion antamispäivä; tässäkin suhteessa menettely eroaa hovioikeusmenettelystä eli hovioikeuksien toiminta on po. suhteessa jostakin syystä helpotettu

11. Miksi hovioikeudelle on varattu laissa puolta eli kaksi viikkoa pidempi aika kansliatuomion antamiseen kuin käräjäoikeudelle? Hyvä kysymys, josta ei lain esitöistä saada vastausta. Itse asiassa hovioikeudella ei olisi useinkaan tarvetta saada kansliatuomion antamiseen pitempää aikaa kuin käräjäoikeudellakaan. Asiat tulevat käräjäoikeuden käsittelyyn raaempina, jos tilannetta vertaa hovioikeuden pääkäsittelyyn. Hovioikeudessa esille tuleva juttu on nimittäin jo käsitelty käräjäoikeudessa ja asiasta on olemassa käräjäoikeuden tuomio, josta valitetaan. Hovioikeus voi lisäksi hyödyntää käsittelyssä ja tuomiota tehdessään valituskirjelmää ja siihen annettua vastausta. Asia on siis selväpiirteisempi kuin käräjäoikeuden pääkäsittelyssä, jolloin siitä on myös helpompi antaa tuomio. Lisäksi hovioikeuteen tehtävä valitus ei kohdistu useinkaan koko asiaan ja käräjäoikeuden tuomioon, vaan valitus rajoitetaan yleensä vain osaan käräjäoikeuden tuomiota. Kaikki nämä seikat keventävät hovioikeuden työtä, jos sitä verrataan käräjäoikeuden työmäärään.

11a. Kuten edellä mainitsin (4a), Ruotsissa hovioikeuksia ja hovioikeustuomareita ei ole haluttu po. suhteessa millään lailla "paapoa", vaan siellä tuomion antamiselle säädetty määräaika on sama sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa. Mikä tärkeintä: kyseinen määräaika on Ruotsissa kaksi viikkoa (vangitun jutussa vieläpä yksi viikko), kun se on Suomessa hovioikeuden osalta venytetty 30 päivään.

12. Miten hovioikeudet ovat selviytyneet edellä mainitusta 30 päivän määräajasta? Lyhyesti sanottuna huonosti. Asianosaiset ja heidän asianajajansa tai muut asiamiehensä tietävät kokemuksesta, että tuomion antaminen laissa säädetyssä 30 päivän määräajasta, joka on siis selkeä pääsääntö, on käytännössä tullut poikkeus. Varsin yleistä on, että hovioikeudet antavat tuomionsa vasta sanotun määräajan jälkeen ja usein vasta kahden tai kolmen kuukauden tai jopa sitä pidemmän ajan kuluessa.

13. Hovioikeuksien on käytännössä vaivatonta ylittää sanottu määräaika, sillä a) hovioikeuden ei tarvitse käsittelyn päätyttyä ilmoittaa asianosaisille, milloin tuomio annettaan, ja b) määräajan ylittämiseen riittää mitäänsanomaton peruste eli laissa mainittu "erityinen syy", jota hovioikeudet eivät vaivaudu asianosaisille tarkemmin perustelemaan. Käytännössä on ilmennyt monia tapauksia, joissa hovioikeudet eivät välitä edes ilmoittaa asianosaisille, jos ne eivät ehdi antaa tuomiotaan 30 päivän määräajassa. Asianosaiset ja heidän asianajajansa joutuvat soittelemaan hovioikeuden kirjaamoon ja kyselemään, missä tuomio oikein viipyy.

14. Hovioikeudet siis vähät välittävät käsittelyn joutuisuuden vaatimuksesta tai edellä kappaleissa kerrotusta välittömyysperiaatteesta. Kun tätä on ihmetelty, hovioikeustuomarit tyytyvät yleensä vain toteamaan, että juttuja on niin paljon tai että ratkaisut asiat ovat niin vaikeita, ettei sanottua 30 päivän määräaikaa vain yksinkertaisesti voida noudattaa. Selittelyt eivät kuitenkaan vakuuta kun otetaan huomioon, että käräjäoikeudet joutuvat lain mukaan antamaan ratkaisunsa samoissa asioissa puolta lyhyemmässä ajassa. Kuten edellä kappaleessa 11 totesin, hovioikeuksien työ on itse asiassa helpompaa kuin käräjäoikeuden. Tähän voidaan lisätä vielä se, että ratkaisukokoonpanoon kuuluvan kolmen hovioikeustuomarin lisäksi hovioikeudessa on jokaisessa jutussa kokenut lakimiesesittelijä, joka valmistelee jutut pääkäsittelyä varten ja kirjoittaa myös luonnoksen hovioikeuden tuomioksi. Käräjäoikeudessa ei sen sijaan ole esittelijöitä.

15. Ylimmille laillisuusvalvojille eli oikeuskanslerille ja eduskunnan oikeusasiamiehelle on kanneltu hovioikeuksien sanotusta menettelystä. Kanteluihin annetuissa ratkaisuissa on todettu, että sanottu 30 päivän määräaika on ylitetty monessa tapauksessa huomattavasti ilman, että ylittämiseen olisi voitu esittää laissa mainittua erityistä syytä. Tämä ilmenee esimerkiksi eduskunnan oikeusasiamiehen 31.12.2009 antamasta ratkaisusta (1763/4/08), joka koski Itä-Suomen hovioikeuden tuomion viipymistä.

16. Viime vuoden lopulla oikeusasiamies Petri Jääskeläinen näyttää kyllästyneen asiasta tehtyihin kanteluihin. Hän on esittänyt oikeusministeriölle hovioikeuden ratkaisun antoajankohtaa koskevan oikeudenkäymiskaaren säännöksen (OK 24:17.2) "kehittämistä". Oikeusasiamiehen esitys, jossa viitataan edellä mainitun Itä-Suomen HO:n tapauksen ohella pariin muuhun tapaukseen, on päivätty 9.12.2010 ja asian diaarinumero on 4361/2/10.

17. Kuten ratkaisuista ilmenee, hovioikeuksilla näyttää olevan taipumus ylittää 30 päivän määräaika useilla kuukausilla. Oikeusasiamies ja oikeuskansleri ovat katsoneet, ettei määräajan ylittämistä voida perustella "tuomioistuimien työjärjestelyihin liittyvillä seikoilla," kuten esimerkiksi hovioikeuden jäsenten vuosilomilla, tai ratkaistujen asioiden vaikeudella tai laajuudella. - Tapauksia, joissa 30 päivänä määräaika on tullut ylitetyksi ilman erityistä syytä, ilmenee kaikissa kuudessa hovioikeudessa, ei siis ainoastaan ratkaisuissa mainituissa Helsingin ja Itä-Suomen hovioikeuksissa.

18. Mitä asiantilan korjaamiseksi olisi tehtävä? Minusta oikeusasiamiehen esitys on yllättävä, sillä hän tuntuu vain ikään kuin siirtävän ongelman ja sen myötä myös vastuun hovioikeuksien jatkuvista lainrikkomisista tai ainakin epätyydyttävästä käytännöstä oikeusministeriölle ja edelleen lainsäätäjälle. Ratkaisun antamisajankohta perustuu kuitenkin eduskunnan jo vahvistamaan lakin. Oikeusasiamiehen ja oikeuskanslerin tehtäviin kuuluu valvoa, että tuomioistuimet ja muut viranomaiset noudattavat lakia. Heidän käytössään on keinoja, jota käyttämällä lainrikkomukset saataisiin kuriin, niiden johdosta ei tarvitse välttämättä muuttaa lakia. Edellä mainituissa ratkaisuissa oikeusasiamies tai oikeuskansleri ovat ainoastaan tyytyneet toteamaan, että määräaika on ylitetty huomattavasti ja ettei tähän ole ollut laissa tarkoitettua erityistä syytä. Jääskeläisen toteamus ei ole johtanut siis edes huomautuksen antamiseen.

18. Järein oikeusasiamiehen ja oikeuskanslerin käytettävissä olevista keinoista puuttua lainrikkomuksiin on virkasyytteen nostaminen, mutta siihen ylimmät laillisuusvalvojat eivät juuri koskaan turvaudu. Esimerkiksi vuonna 2009 oikeusasiamies ei määrännyt nostettavaksi yhtään yhtään virkasyytettä; käsiteltyjä kanteluja ja muita tapauksia oli kyseisenä vuonna muutama tuhat.

19. Oikeusasiamies Jääskeläisen esitys oikeusministeriölle on yllättävä myös sen vuoksi, ettei siinä oteta kantaa siihen, onko sanottu lainkohta eli OK 24:17.2 nykymuodossaan "hyvä" vai ei, toisin sanoen, onko laissa asetetulle 30 päivän määräajalle olemassa järkevät ja hyväksyttävät perusteet. Oikeusasiamies viittaa kyllä perustuslaissa mainittuun viivytyksettömän oikeudenkäynnin vaatimukseen, muttei sitä vastoin lainkaan edellä kappaleissa 5-9 mainittuun välittömyysperiaatteeseen.

20. Oikeusasiamiehen esityksen pontimena näyttäisikin olevan yksinomaan halu päästä eroon sanotun 30 päivän määräajan rikkomisten johdosta tehdyistä kanteluista. Hovioikeudet ovat saaneet eräissä muissakin kysymyksissä oikeusministeriön ja lainsäätäjän muuttamaan lakia lähinnä vain työn keventämistarkoituksessa. Esimerkkinä tästä mainittakoon vaikkapa seulontamenettely ja sen korvannut ja tämän vuoden alussa voimaan tullut valituslupajärjestelmä sekä pääkäsittelyjen määrän vähentämiseen tähdänneet lainmuutokset. Luultavaa on, että Jääskeläisen esityksen johdosta hovioikeudet tulevat vaatimaan lainmuutosta eli OK 24:17.2:n muuttamista siten, että sanotusta 30 päivän määräajasta luovutaan kokonaan. Tämän seurauksena ratkaisun antoajat tulevat pitenemään vielä entisestään pitenemään, mikä pitkittää edelleen myös oikeudenkäynnin kokonaiskestoa. Määräajan poistaminen tai pidentäminen tulee vähentämään myös oikeusvarmuutta, koska oikeudenkäynnin ja ennen muuta todistelun välittömyys ei enää toteutuisi. Mutta tästä Jääskeläinen, hovioikeudet ja oikeusministeriö eivät tunnu kantavan lainkaan huolta.

21. Minusta oikeusasiamiehen olisi tullut ajatella myös hieman oikeudenkäynnin välittömyyttä ja oikeusvarmuutta. Mutta hänelle tuntuu riittävän, että lainmuutos on sellainen, hovioikeudet suostuvat noudattamaan lakia ja oikeusasiamiehelle tehtävien kantelujen määrä vähenee, olkoonpa tuo esityksen jälkeen tehtävä lainmuutos asiallisesti miten lepsu ja huono tahansa.

21a. Kun Suomen tilannetta verrataan Ruotsiin, näyttäytyy suomalainen käytäntö todella lepsulta ja suomalaiset hovioikeustuomarit suorastaan vetelyksiltä. Ruotsin hovioikeuksissa tuomio on annettava jo kahden viikon kuluessa - vangitun jutussa jo viikossa - eikä siellä ole tiettävästi esiintynyt po. suhteessa sellaisia räikeitä määräaikojen ylityksiä kuin Suomessa. Mainittakoon vielä myös se, että silloin, kun asia ratkaistaan Ruotsin hovioikeuksissa esittelystä eli kirjallisen aineiston perusteella, tuomio on annettava kuuden viikon kuluessa esittelypäivästä lukien. Suomen laissa ei sen sijaan ole tässä tapauksessa asetettu mitään määräaikaa. Joidenkin hovioikeuksien työjärjestysten mukaan tuomio on tässä tapauksessa annettava kahden kuukauden kuluessa.

22. Miten asiassa olisi pitänyt edetä? Jos itse olisin ollut oikeusasiamies Jääskeläisen asemassa, niin olisin ensiksi pyytänyt jokaiselta hovioikeudelta niiden kaikista esimerkiksi yhden vuoden aikana pääkäsittelyn jälkeen antamia tuomioita koskevan selvityksen, josta ilmenee kunkin ratkaisun antoajankohta ja selitys siitä, miksi sanottu 30 päivän määräaika on ylitetty. Tämän selvityksen pohjalta olisin tehnyt kaikkien hovioikeuksien presidenteille selväksi, ettei "tällainen peli" eli 30 päivän määräajan lähes säännönmukainen ylittäminen vetele. Olisin tässä "myllykirjeessäni" edellyttänyt, että hovioikeudet korjaavat toimintatapojaan ja ilmoittanut, että palaan asiaan uudelleen esimerkiksi puolen vuoden kuluttua katsoakseni, onko parannusta tapahtunut. Rivien välissä olisin antanut ymmärtää, että jollei asiassa tapahdu kohennusta, tulisin ottamaan käyttöön järeämpiä keinoja asiantilan kuntoon saattamiseksi.

23. Olisin myös perustellen kertonut, että oikeudenkäynnin joutuisuuden ja erityisesti välittömyysperiaatteen takia sanottua 30 päivän määräaikaa ei ole mitään syytä lainmuutoksella pidentää. Samalla olisin viitannut siihen, että käräjäoikeudet joutuvat lain mukaan antamaan tuomionsa 14 päivän kuluessa pääkäsittelyn päättymisestä. Olen varma siitä, että näillä toimenpiteillä hovioikeudet olisi saatu asiassa niin sanotusti "kuriin ja herran nuhteeseen."

24. Lain mukaan hovioikeuden presidentin tulee valvoa muun muassa asetettujen tulostavoitteiden toteutumista ja oikeusperiaatteiden soveltamista hovioikeuden ratkaisuissa. Menettelyn joutuisuus ja viivytyksettömyys samoin kuin välittömyysperiaate kuuluvat sanottuihin oikeusperiaatteisiin. Tämän vuoksi jokaisen hovioikeuden presidentin tulisi valvoa, että sanottua 30 päivän määräaikaa ratkaisuja annettaessa käytännössä noudatetaan. Jos ja kun hovioikeudet laiminlyövät jatkuvasti noudattaa sanottua määräaikaa, on ilmeistä, etteivät hovioikeuden presidentit ole välittäneet valvoa lain eli OK 24:17.2:n noudattamista.

25. Tiedetään, etteivät myöskään kaikki käräjäoikeudet, erityisesti kaikkein suurimmat niistä, läheskään aina noudata puheena olevassa suhteessa lakia ja anna tuomioitaan ja päätöksiään laissa määrätyssä 14 päivän määräajassa, vaikkei mitään erityistä syytä määräajan ylittämiseen olisi olemassa. Käräjäoikeudessa oikeuden päällikkötuomarin eli laamannin tulisi valvoa, että lakia tässä suhteessa noudatettaisiin. Lain mukaan myös hovioikeus valvoo alaistensa käräjäoikeuksien toimintaa. Hovioikeusasetuksen mukaan hovioikeuden presidentin tulee huolehtia siitä, että "hovioikeus asianmukaisesti valvoo alaisiaan tuomioistuimiaan."

26. Hovioikeuden presidentillä on siis kaksinkertainen valvontavelvollisuus, sillä hänen on valvottava sekä hovioikeuden että sen alaisten käräjäoikeuksien toimintaa ja siten myös sanottujen määräaikojen asianmukaista noudattamista. Mutta onko hovioikeuksilla edes "kanttia" valvoa ja huomauttaa käräjäoikeuksia lain noudattamisen laiminlyönneistä, jos hovioikeudet kerran näyttävät käräjäoikeuksille huonoa esimerkkiä eivätkä välität itsekään noudattaa lakia?

27. Olen lanseerannut termin "paaterointi", jolla tarkoitan poliisiylijohtajan tapaa alati puolustella alaistensa poliisimiesten toimintaa ja jopa puuttua epäasiallisella tavalla poliisien tekemiksi epäiltyjen virka-ja muiden rikosten esitutkintaan. Näin tehdessään poliisipäällikkö näyttää unohtavan, että häntä ei ole valittu virkaansa miksikään poliisien pääluottamusmiehesi, vaan että hänen tehtävänään on huolehtia kaikkien kansalaisten turvallisuuden ylläpitämisestä.

28. Samanlaista paaterointia näyttää esiintyvän myös tuomioistuimissa ja erityisesti hovioikeuksien päällikkötuomareiden toiminnassa. Hovioikeuksien presidentit esiintyvät julkisuudessa voivottelemassa hovioikeuksien juttumääriä ja "tarpeettomia" valituksia ja vaatimassa erilaisia lainmuutoksia, joilla hovioikeuksien työmäärä voitaisiin alentaa ja työtä muutenkin keventää. Tätä vuosikausia, itse asiassa vuosikymmeniä, jatkunutta narinaa ja valittelua kuunnellessani on tullut usein mieleen, että ovatkohan nämä päällikkötuomarit oikein tehtäviensä tasalla ja ajattelevatko he koskaan sitä, miksi hovioikeudet ja käräjäoikeudet ovat olemassa ja minkälaisia arvoja ja tavoitteita heidän tulisi tuomioistuinten johtavina tuomareina ensisijaisesti ajaa ja edustaa. Tuomioistuimet eivät ole tuomareita varten vaan ihmisten oikeusturvan takaamista ja toteuttamista varten.

29. Hovioikeuksien työtä ja tehtäviä on kevennetty viime aikoinakin monin eri tavoin. Tämän vuoden alussa hovioikeuksissa tuli voimaan jatkokäsittelylupajärjestelmä, jolla itse asiassa rajoitettiin valitusoikeutta niin sanotuissa vähäisissä asioissa. Vielä merkittävämpi uudistus oli itse asiassa pääkäsittelyn toimittamisvelvollisuutta koskeva muutos, jonka perusteella hovioikeuksien pääkäsittelyjä tullaan pitämään entistä harvemmin. Näillä muutoksilla on siis jälleen kerran kevennetty hovioikeuksien työtä, mutta samalla unohdettu se tosiasia, että kyseiset muutokset nakertavat oikeusturvaa niissä asioissa, joissa valituslupaa ei myönnetä tai joissa ei enää toimiteta suullista pääkäsittelyä.

30. Hovioikeuksien työtä on siis hovioikeuksien kannalta katsottuna kevennetty ja "mukavoitettu," mutta lainmuutos tuskin naurattaa hovioikeuksilta oikeusturvaa hakevia ihmisiä. Seuraavaksi ilmeisesti tullaan esittämään - tähän oikeusasiamies Petri Jääskeläisen edellä kerrottu esitys todennäköisesti tähtää - OK 24:17:n muuttamista siten, että laissa ei mainittaisi enää mitään tiettyä määräaika, jonka kuluessa hovioikeuden tuomio on annettava. Tilanne olisi silloin sama kuin korkeimmassa oikeudessa, jonka ratkaisujen osalta laissa ei ole määrätty mitään määräaikaa. Esimerkiksi Pääministerin morsian -jutun tuomiota saatiin odottaa puolisen vuotta KKO:ssa pidetyn suullisen käsittelyn jälkeen. Myös tapauksissa KKO 2011:1 ja 2011:5, joita olen blogissani kommentoinut, ratkaisu annettiin vasta 3-4 kuukautta suullisen istunnon jälkeen.

31. Miten helppoa ja miten mukavaa! Olisi kuitenkin syytä pitää mielessä, että oikeuslaitos ei ole mikään mukavuuslaitos.

370. KKO 2011:1; Groteskin nännijutun absurdi lopputulos, osa I

Missä nyt luuraa Mikko Paatero iänikuisine selityksineen...

1. Olen kirjoittanut nännijutusta jo niin monta kertaa, ettei enempää juuri viitsisi. Mutta pakko KKO:n tuomiosta on kuitenkin vielä muutama sana sanoa, on se niin omituinen ratkaisu. Jollei ennakkopäätöksiä kukaan kommentoisi eikä kritisoisi, niin voitaisiin luulla, että "korkilla" on oikeusjutuissa viimeinen sana.

2. Korkein oikeus kirjoittaa ratkaisujensa loppukaneetiksi aina sanat "Tätä kaikki asianomaiset noudattakoot"! Asianomaisilla tarkoitetaan jutun asianosaisia eli vastakkaisia osapuolia, sekä asianomaisia viranomaisia, jotka joutuvat panemaan tuomion täytäntöön. Tämä ei kuitenkaan estä ulkopuolisia kritisoimasta ylimmänkään oikeusasteen tuomioita ja päätöksiä. "Viimeinen sana" tulee oikeusjutuissa olla tutkijoilla ja kriitikoilla. Tämä on sananvapautta ja sananvapaus on demokratiaa.

3. Minulla ei ole henkilökohtaisesti minkäänlaista intressiä kyseisen jutun lopputuloksen suhteen. Minua kiinnostaa lähinnä menettely (prosessi), jossa asiaa käsiteltiin ja ratkaisu syntyi, sekä tietenkin tuomion perustelut. Kyse on siitä, onko prosessi ollut asianmukainen, puolueeton ja läpinäkyvä, eli täyttääkö se oikeusvaltiossa oikeudenmukaiselle oikeudenkäynnille asetetut vaatimukset ja mitä epäkohtia ja puutteita käsittelyssä ja perusteluissa mahdollisesti ilmenee.

4. Kommentoin 5.1. Kanarialla ollessani tuomiota pikaisesti silmäiltyäni ratkaisusta seuraavasti:

- Korkein oikeus on antanut tanaan ulos paatoksensa nannijutussa (KKO 2011:1). Komeastipa alkoi vuosi, mutta valitettavasti komeus tarkoittaa tassa yhteydessa, etta "komeasti metsaan."- KKO:n ratkaisu perustuu nayttoon eli asianosaisten kertomusten arviointiin. Tuomion perusteluissa on kuitenkin huomioitu yksinomaan asianomistajan kertomus, syytetyn kertomus on sivuutettu kokonaan. KKO:n perustelut eivat siis toteuta lainkaan pro et contra -perusteluja. - Nayttaa selvalta, etta KKO on antanut lehdistossa tapauksessa velloneen yleisen mielipiteen vaikuttaa ratkaisuunsa. Kun seksuaalirikosjuttuja tulee KKO:een vain harvoin ja yl. mielipide ja eraat teoreetikot ovat vaatineet suu vaahdossa raiskausrikokssita tuomittavien rangaistusten koventamista, KKO on nyt paattanyt vastata tahan "huutoon." - KKO piti jutussa suullisen kasittelyn joskus syyskuussa muistaakseni. Valittomyysperiaate olisi edellyttanyt, etta KKO olisi antanut ratkaisunsa valittomasti tuossa istunnossa vastaanotetun todistelun perusteella. - Nain ei kuitenkaan tapahtunut, vaan KKO:ssa pidettiin - yllatys yllatys - viela kirjallinen esittely ja vasta siina tehtiin ratkaisu; siis kirjallisen aineiston pohjalta. Tama menettely sotii kaikkia hyvaa ja asianmukaista oikeudenkayntimenettelya ja sen perusperiaatteita vastaan. - Kovin tuntuu olevan heikoissa kantimissa KKO:n prosessioikeudellinen osaaminen!

5. Kun nyt olen lukenut KKO:n tuomion perusteluja tarkemmin, voin sanoa, ettei minulla ole edellä olevasta mitään poisotettavaa - kirjoitin minkä kirjoitin! Täydennyksenä mainitsen, että Rovaniemen hovioikeuden tuomio jutussa on annettu 9.10.2009 ja korkein oikeus myönsi valitusluvan viralliselle syyttäjälle ja asianomistajalle 11.3.2010; valitusaika hovioikeudesta KKO:een on 60 päivää. Suullinen käsittely jutussa pidettiin 7.9.2010. Olin itse seuraamassa KKO:n suullista käsittely (blogi 313/8.9.2010, "Rintojen tutkimusoppia KKO:n istunnossa"). Pääkäsittelyn jälkeen korkein oikeus toimitti asiassa vielä 8.12. kirjallisen esittelyn, jossa asia ratkaistiin.

6. Valituslupa tuli siis syyttäjälle ja asianomistajalle kuin konsanaan kuuluisa illallinen Manulle. Kun valitusaikaa KKO:een oli 10.12.2009 asti ja välillä on ollut noin kuukauden pituinen joulutauko, on KKO ratkaissut kysymyksen valitusluvan myöntämisestä todella vikkelästi. Tuskinpa erehdyn kuvitellessani, että KKO:ssa oli jo ikään kuin "vesi kielellä" seurattu nännijutun vaiheita ja sitä koskevaa runsasta netti- ja lehtikirjoittelua ajatuksella: tuo juttu me kyllä otetaan riemurinnoin käsittelyyn!

7. Mistä me yleensä tiedämme, onko tuomioistuimen ratkaisu oikea? Miten ja millä kriteereillä tuomiota ja sen oikeellisuutta voidaan ja tulisi arvioida? Nännijuttu on oiva esimerkki tapauksesta, jossa ei voida sanoa, että asiassa olisi olemassa vain yksi ainoa ehdottomasti oikea lopputulos. Tätä osoittaa jo sekin, että asia käsitelleet tuomioistuimet ovat päätynyt jutussa saman aineiston perusteella erilaisiin lopputuloksiin: käräjäoikeus ja hovioikeus hylkäsivät lääkäriin kohdistetut syytteet, kun taas korkein oikeus katsoi lääkärin syyllistyneen seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja virkavelvollisuuden rikkomiseen. Kaikissa kolmessa asteessa juttua käsiteltiin suullisesti istunnoissa, joissa asianomistaja ja syytetty olivat henkilökohtaisesti saapuvilla.

8. Oikeusastejärjestyksen mukaan kysymys on selvä: kun jokin ratkaisu on pakko hyväksyä ja valita, asia ratkaistaan lopullisesti ylimmän asteen kannan mukaisesti ja siihen on kaikkien tyytyminen ("tätä kaikki asianomaiset noudattakoot"). Mutta ratkeaako tai tulisiko myös ratkaisun oikeellisuutta ja hyväksyvyyttä arvioida pelkästään oikeusastejärjestyksen mukaisesti? Onko niin, että mitä korkeammalla oikeusastehierarkiassa olevan tuomioistuimen tuomiosta on kyse, sitä parempana tai oikeampana ratkaisua on pidettävä?

9. Tällaiseen ajatteluun ei pitäisi tuudittautua. Sokeasta auktoriteettiuskosta, joka joskus aikaisemmin oli vallitsevana ajattelusuunta, olisi syytä päästä eroon, kun kysymys on tuomioistuimien ratkaisujen arvioinnista. Tuomiota ei kannata pitää oikeana vain siksi, että se on tuomioistuimen antama, eikä korkeimman oikeuden tuomiota alemmanasteisten tuomioistuinten ratkaisuja parempana vain siksi, että se on ylimmän oikeusasteen antama. Tuomarit ovat aina vain ihmisiä ja tuomitseminen inhimillistä toimintaa. Tuomari, myös KKO:n tuomari, voi eri syistä johtuen kokea sympatioita tai antipatioita jompaakumpaa osapuolta kohtaan.

10. Esimerkiksi juuri seksuaalirikosasiassa tuomari saattaa unohtaa ohjeen "keep cool" ja toimia ja kenties myös ratkaista jutun jonkinlaisen moraalisen tuohtumuksen tai jopa kiihtymyksen vallassa taikka esimeriksi mediassa runsaasti tilaa saaneen saaneen niin sanotun yleisen mielipiteen mukaisesti. Vanhoissa Tuomarinohjeissa, jotka painetaan edelleen lakikirjaan alkuun, sanotaan kuitenkin näin: "Tuomari älköön Oikeudessa istuessansa kumpaankaan riitapuoleen vihastuko, sillä viha estää häntä harkitsemasta, mikä asiassa on oikeus."

11. Mistä ja miten vastausta kysymykseen tuomion oikeellisuudesta tulisi sitten etsiä? Minusta ei ole oikeastaan muuta keinoa, kuin tarkastella sitä, millaisen prosessin tuloksena ratkaisu on syntynyt eli millainen on ollut oikeudenkäyntimenettely. Hyvälle ja asianmukaiselle prosessille asetetaan yleisesti asianmukaisuuden eli rationaalisuuden vaatimus. Sanotaan, että oikeudenkäyntimenettelyn rationaalisuus justifioi ratkaisun lopputuloksen; tässä on vissi perä. Mitä rationaalisempi ja reilumpi oikeusprosessi on, sitä enemmän se justifioi lopputulosta.

12. Mitä sitten ovat oikeudenkäynnin rationaalisuusehdot? Lyhyesti sanottuna lainkäytöltä edellytetään seuraavia asioita: 1) tosiasiallista saavutettavuutta (access to justice); 2) osapuolten vastavuoroisuutta eli kontradiktorisuutta); c) asianosaisten tosiasiallista yhdenvertaisuutta, siis prosessuaalista tasapuolisuutta; ja 4) oikeudenkäynnin avoimuutta (läpinäkyvyyttä). Oikeudenkäynnin avoimuus voidaan puolestaan jakaa kahteen osa-alueeseen: a) ulkoinen avoimuus eli oikeudenkäyntiasiakirjojen ja käsittelyn julkisuus, ja b) sisäinen avoimuus eli ratkaisujen perusteleminen. Näistä asianosaisen kuuleminen, käsittelyn julkisuus ja oikeus saada perusteltu päätös mainitaan myös perustuslain 21 §:n 2 momentissa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin peruselementteinä.

13. Jos nämä rationaalisuusehdot täyttyvät, asiat ovat hyvin ja asianosaiset samoin kuin yleisö voivat suhtautua luottamuksellisesti myös ratkaisun lopputulokseen. Jos oikeudenkäynti on ollut reilu ja tasapuolinen ja siinä on, ei ainoastaan muodollisesti kuultu ja oltu kuuntelevinaan, vaan myös todella kuunneltu ja siis otettu otettu ratkaisua tehtäessä tasapuolisesti huomioon, mitä eri osapuolet ovat asiassa lausuneet, voidaan tuomion lopputulosta yleensä pitää korrektina; toki lainsoveltamis - tai tulkintavirheitä voi myös tällaisessa tilanteessa esiintyä. Jos taas menettelyn rationaalisuusehtojen täyttymisessä on ollut puutteita tai epäkohtia, voidaan myös tuomion lopputuloksen oikeellisuutta yleensä epäillä.

14. Käytännössä tuomion perustelujen laatu on tärkeä, minusta tärkein kriteeri arvioitaessa tuomion hyväksyttävyyttä ja oikeellisuutta. Kun ulkopuolisilla ei ole yleensä juuri koskaan käytännössä mahdollisuutta seurata oikeudenkäyntejä paikan päällä, he joutuvat muodostamaan käsityksensä tuomion lopputuloksesta perustelujen avulla. Media kertoo toki tuomioista, mutta sivuuttaa yleensä tarkemmat perustelut. Oikeudenkäynnin avoimuus ja perustelujen optimaalisuus edellyttävät, että perustelujen laatimisessa tulisi noudattaa pro et contra -metodia, toisin sanoen menetelmää, jossa tuomioistuin punnitsee avoimesti resonoiden vastakkain sekä ratkaisun lopputulosta puoltavia että sitä vastaan puhuvia seikkoja ja argumentteja ja ilmoittaa päättelynsä lopuksi, miksi lopputulosta puoltavat argumentit ovat painaneet punninnassa contra-perusteluja enemmän.

15. Katso lähemmin kirjaa Virolainen - Martikainen: Pro & contra. Tuomion perustelemisen keskeisiä kysymyksiä (2003, loppuunmyyty) tai Virolainen - Martikainen, Tuomion perusteleminen (Talentum, 2010). Selvissä ja tavanmukaisissa tapauksissa tuomioistuimelta ei toki voida edellyttää aivan "viimeisen päälle" pro et contra -metodin mukaisen perustelemismetodin noudattamista. Mutta mitä vaikeammasta ja epäselvemmästä taikka riitaisemmasta asiasta on kyse, sitä tarkemmin oikeuden tulee toimia ja perustella ratkaisunsa kyseisen metodin edellyttämällä tavalla. Luonnollista on, että mitä korkeammalla tuomioistuinhierarkiassa olevan tuomioistuimen tuomiosta on kysymys, sitä laadukkaimpia perusteluja ratkaisulta edellytetään.

16. Jos perusteluissa sivuutetaan contra-perustelut ja tyydytään luettelemaan vain valittua lopputulosta puoltavia näkökohtia, voidaan menettelyn avoimuutta, puolueettomuutta ja siten myös lopputuloksen oikeellisuutta perustellusti epäillä. Yksipuolisesti perustellun tuomion voidaan epäillä perustuneen tuomioistuimen jäsenten ennakkokäsityksiin tai mielivaltaisiin tai puolueellisiin näkemyksiin. Pro et contra -perustelujen puuttuminen on merkki siitä, että vaikka molempia osapuolia on asiassa kuultu, ei tuomioistuin ole ottanut jutun hävinneen osapuolen esittämiä näkökantoja asianmukaisesti huomioon; aito kuulemis- eli vastavuoroisuusperiaate ei siis ole toteutunut.

17. KKO:n ratkaisema tapaus on harvinaislaatuinen ja eräitä omalaatuista piirteitä sisältävä juttu. Asiassa on kuitenkin kyse melko tyypillisestä sana vastaan sana -tilanteesta, jolla ei ole ollut silminnäkijöitä. Syyttäjä ja asianomistajana oleva tutkittava (potilas) väittävät tutkimuksen tehneen lääkärin loukanneen rintojen tutkimustilanteessa asianomistajan seksuaalista itsemääräämisoikeutta epäasianmukaisilla tutkimustoimenpiteillään. Syytteeseen joutunut lääkäri sitä vastoin selittää toimineensa parhaan ymmärryksensä ja kokemuksensa mukaan ja yksinomaan potilaan parasta ajatellen ja kiistää syytteen.

18. Asian käsittelyssä KKO:ssa, jota siis olin itse seuraamassa, ei näkynyt olleen ulkoisesti mitään erityisempää. Kuten olen kertonut blogissani 313/8.9.2010 kertonut, käsittely oli leppoisan tuntuista, ehkä jopa jotenkin pitkäveteistä; jäntevämpi prosessinjohto olisi ollut paikallaan. Vihastumisen merkkejä ei ainakaan oikeuden jäsenten kasvoilta ei voinut havaita, mutta toisaalta kateederin takaa ei juuri hymyiltykään. Pari hieman outoa yksityiskohtaa ilmeni.

19. Ensimmäinen koski puheenjohtajana toimineen oikeusneuvos Mikko Tulokkaan päätöstä, jolla hän määräsi kuvauskiellon - paikalla oli median edustajia - paitsi oikeussalissa, mikä on lain mukaan mahdollista - myös oikeuden eteistiloissa. Aiemmin voimassa olleen oikeudenkäynninn julkisuuslain mukaan kuvauskielto koski nimenomaisesti vain oikeuden istuntosalia, mutta uusi laki (YTJulkL 21 §) näyttäisi olevan tässä suhteessa väljempi. Oikeustoimittajat ovat kannelleet puheenjohtajan menettelystä eduskunnan oikeusasiamiehelle, jonka ratkaisu ei ole vielä tullut. Olen käsitellyt kuvaamiskieltoa blogissa 315/14.9.2010.

20. Toinen ja minusta edellistä merkittävämpi poikkeus normaalista oikeudenkäynnistä koski jutun asianomistajan kuulemista todistelutarkoituksessa yleisön läsnä olematta. Istuntoa seuraamaan tullut yleisö joutui poistumaan salista asianomistajan kuulemisen ajaksi. Sen sijaan syytettyä kuultiin yleisön ollessa saapuvilla. Laki on puheen olevassa suhteessa aika väljä ja antaa oikeudelle laajan harkintavallan, sillä laissa todetaan vain, että tuomioistuin voi asiaan osallisen pyynnöstä tai erityisestä syystä muutoinkin päättää, että suullinen käsittely toimitetaan kokonaan tai tarpeelliselta osin yleisön läsnä olematta muun muassa silloin, jos asiassa esitetään arkaluonteisia tietoja henkilön yksityiselämään, terveydentilaan, vammaisuuteen tai sosiaalihuoltoon liittyvistä seikoista.

21. Tässä tapauksessa tuskin oli kysymys arkaluonteisista asianomistajan terveydentilaa koskevista seikoista - tähän perusteeseen oikeusneuvos Tulokas viittaisi päätöksessään - koska jutun asiakirjoista ei käynyt ilmi minkäänlaista asianomistajan sairautta, vaan päinvastoin oli tiedossa, ettei hänellä ollut tutkimuksessa todettu epäiltyä rintasyöpää. Lisäksi asianomistajaa oli kuultu aiemmin samasta asiasta jo kahdessa eri oikeusistuimissa ja silloin yleisön ollessa saapuvilla. Miksi juttu olisi vasta kahden instanssin avoimen käsittelyn jälkeen muuttunut arkaluonteiseksi? Tapauksesta ja oikeusjutusta oli lisäksi kerrottu vuoden aikana moneen kertaan lehdistössä suurin otsikoin. Koska tuomioistuimet, tämä koskee näköjään myös korkeinta oikeutta, eivät perustele tarkemmin käsittelyn julkisuutta tai salaisuutta koskevia ratkaisujaan, emme tiedä, mitkä syyt todella olivat päätöksen taustalla. Oliko kyse vain siitä, että korkein oikeus sai "rauhassa" tilaisuudessa tentata asianomistajaa ja antaa tälle mahdollisuuden kertoa vapaasti asiasta?

22. Niin tai näin, mutta tämän kuulemiskysymyksen suhteen korkein oikeus näyttäisi poikenneen edellä mainitusta osapuolten tasapuolisuuden vaatimuksesta. Kuulemisen tapahduttua oikeuden puheenjohtaja ei selostanut, mitä asianomistaja oli tuossa "salaisessa" kuulemisessa, jossa syytetty ja hänen avustajansa saivat toki olla läsnä, oli kertonut. Tämä ei ilmene suoranaisesti myöskään KKO:n tuomion perusteluista, mutta perustelujen kappaleesta 8 voimme päätellä, että siinä mainitut tiedot eli lähinnä se, miten asianomistaja oli kertomansa mukaan kokenut syytetyn "tutkimusotteet", ovat peräisin nimenomaan tuosta asianomistajan salaisesta kuulemisesta.

23. Vielä eräs toinenkin - tai perusteesta ja laskutavasta riippuen kolmas - menettelyä koskeva virhe, ainakin kauneusvirhe, näyttää tapahtuneen korkeimman oikeuden käsittelyssä. Tarkoitan menettelyn välittömyyttä, joka merkitsee sitä, että jos juttu ratkaistaan, kuten tässä tapauksessa oli asian laita, oikeuden pääkäsittelyssä (siis suullisessa käsittelyssä), myös ratkaisun tulee perustua välittömästi tuossa tilaisuudessa vastaanotettuun todistus- ja muuhun oikeudenkäyntiaineistoon. Tämä puolestaan edellyttää muun muassa sitä, että käsittelykokoonpano ei saa muuttua ja että ratkaisua ei saa perustaa muuhun kuin pääkäsittelyssä vastaanotettuun aineistoon eli ratkaisua ei saa saa perustaa välillisesti oikeuden tietoon saatettuun aineistoon, kuten esimerkiksi pääkäsittelyssä pöytäkirjattuun todistusaineistoon.

24. Muutoksenhakuinstanssin eli hovioikeuden ja korkeimman oikeuden kohdalla välittömyysperiaate tarkoittaa lisäksi sitä, että pääkäsittelyn jälkeen jutussa ei pidetä kirjallista esittelymenettelyä, jossa esittelijä tekisi ensin jäsenille oman ratkaisuehdotuksensa. Välittömyyden säilymiseksi on määrätty, että oikeuden tuomio on annettava tietyssä määräajassa pääkäsittelyn päättymisen jälkeen. Käräjäoikeuden osalta tuo aika on pääsäännön mukaan 14 päivää ja hovioikeuden osalta 30 päivää pääkäsittelyn päättymispäivästä

25. Käräjäoikeuden ja hovioikeuden osalta välittömyysperiaatteesta on selkeät säännökset laissa (OK 24:2 ja 19), mutta korkeimman oikeuden osalta vastaava säännös puuttuu. Merkitsikö tämä sitä, että korkein oikeus voisi vapaasti menetellä toisin kuin mitä laissa on määrätty käräjäoikeuksia ja hovioikeutta tekemään todistelun ja yleensä oikeudenkäynnin välittömyyden toteutumiseksi? Ei suinkaan, sellainen ajatus olisi jokseenkin nurinkurinen. On syytä muistaa, että menettelyn välittömyys on tärkeä edellytys oikeudenkäynnin asianmukaisuuden toteutumiseksi. Välittömyysperiaate on myös oikeusnormi, joka velvoittaa, vaikkei kirjoitettua sääntöä olisikaan, tuomioistuinta ja siten myös korkeinta oikeutta huolehtimaan siitä, että menettelyn välittömyys ja sen kautta oikeudenkäynnin asianmukaisuus osaltaan toteutuisi.

26. Korkein oikeus ei kuitenkaan näytä noudattavan välittömyysperiaatteen edellyttämiä toimintatapoja. Ensinnäkin nännijuttua ei ole ratkaistu välittömästi pääkäsittelyssä vastaanotetun todistelun ja muun oikeudenkäyntiaineiston perusteella. Tämä ilmenee siitä, että 7.9.2010 pidetyn pääkäsittelyn jälkeen korkein oikeus on toimittanut kirjalliseen menettelyyn kuuluvan esittelymenettelyn, jossa asia on ratkaistu varmaankin osin pääkäsittelyssä pöytäkirjaan merkityn tai muulla tavalla tallennetun aineiston samoin kuin muun kirjallisen materiaalin perusteella. Esittelymenettely, jossa oikeuden jäsenet ottavat kirjallisen menettelyn tavoin kantaa esittelijän heille esittelemään kirjalliseen aineistoon ja muistioon, ei voi toteuttaa menettelyn välittömyyttä.

27. Se, että jutussa oli toimitettu kolme kuukautta aiemmin suullinen käsittely, ei auta eikä tee menettelyä välittömäksi. Esittelystä on kului vielä kuukausi siihen, kun ratkaisu annettiin; käytännössä esittelystä tehtyä ratkaisua voidaan vielä joiltakin osin muuttaa asiakirjojen niin sanotulla "kierrolla." Jo suullisen käsittelyn ja kirjallisen esittelyn välinen aika, siis kolme kuukautta, on liian pitkä aika, kun sitä vertaa siihen, että käräjäoikeuden on annettava ratkaisunsa 14 päivän ja hovioikeuden 30 päivän kuluessa pääkäsittelyn päättymisestä. Poikkeustapauksissa ja -edellytyksillä käräjäoikeus ja hovioikeus saavat tosin tietyin edellytyksin lykätä päätöksen antamista edellä mainittua aikaa kauemmaksi, jos esimerkiksi kysymyksessä oleva juttu on hyvin laaja. KKO:n käsittelyssä ollut nännijuttu ei sen sijaan ole ollut mitenkään laaja tai poikkeuksellisen vaikea ratkaista.

28. On selvää, että kolmen tai neljän kuukauden kuluttua pääkäsittelyn päättymisestä oikeuden jäsenillä ei ole enää edellytyksiä muistaa pääkäsittelyn kaikki yksityiskohtia, vaan he joutuvat tukeutumaan päätöksenteossaan kirjallisiin muistiinpanoihinsa, esittelijän mietintöön ja muuhun välilliseen aineistoon. Olisiko tässä osasyy siihen, miksi korkein oikeus ei näytä "muistaneen", mitä syytetty kertoi KKO:n käsittelyssä ja mitä argumentteja syytetyn puolustus esitti jutussa? Nämä seikat nimittäin on, kuten jäljempänä ilmenee, totaalisesti sivuutettu tuomion perusteluissa.

29. Ruotsin korkeimmassa oikeudessa (Högsta domstolen) on voimassa pääpiirteittäin samantapainen oikeudenkäyntisysteemi kuin Suomen korkeimmassa oikeudessa. Mutta silloin kun Ruotsin korkein oikeus toimittaa suullisen pääkäsittelyn - se tapahtuu muuten paljon useammin kuin Suomen korkeimmassa oikeudessa - esittelijä (revisionssekreterare) ei varsinaisesti osallistu pääkäsittelyyn. Suomen KKO:n pääkäsittelyssä esittelijä sen sijaan istua "nakottaa" tuomaripöydän takana siinä missä oikeusneuvoksetkin, tavallaan siis kuudentena jäsenenä! Mikä tärkeintä: Ruotsin korkeimmassa juttua ei enää pääkäsittelyn jälkeen enää viedä esittelykäsittelyyn, koska kyse on suullisesta pääkäsittelystä eikä kirjallisesta käsittelystä. Sen sijaan Suomen KKO:ssa pääkäsittelyn jälkeen toimitetaan aina vielä kirjallinen esittelymenettely, jossa esittelijä esittelee asian jäsenille, jotka tekevät päätöksensä esittelijän mietinnön pohjalta. Pääkäsittelyssä, jota korkein oikeus nimittää suulliseksi käsittelyksi, käsitelty asia siis ratkaistaan lopullisesti vasta esittelyssä.

29.a. Norjan korkeimmassa oikeudessa (Høysterett) eiedes ole esittelijöitä. Asioissa pidetään lähes poikkeuksetta suullinen käsittely, jossa oikeusjutun osapuolten asianajajat eli erityisesti korkeimpaan oikeuteen kelpoiset advokaatit esittelevät asiat oikeudelle ja samalla ajavat juttua. Tämä on sitä todellista oikeudenkäyntiä! - Olen kuvannut joskus meidän hovioikeuksien, hallinto-oikeuksien ja korkeimpien oikeuksien oikeudenkäyntiä eräänlaiseksi kirjoituspöytäprosessiksi, jossa juttu "etenee", kun esittelijät ja tuomarit siirtelevät asiakirjanippuja pöydältä toiselle.

30. Kun asiaa eli Suomen KKO:n menettelytapoja on ihmetelty - no, eivätpä nuo muut (kollegat) ole oikein edes huomanneet koko merkillisyyttä - sanotaan, että näin voidaan meillä KKO:ssa tehdä, koska niin on aina tehty ennekin eikä laissa ole muuta sanottu! Siis tuo tärkeä välittömyysperiaate on unohdettu ja sivuutettu tyystin. Oikeuskulttuuri on meillä monessa suhteessa jälkijättöistä, niin myös tässä asiassa. Omin avuin ei haluta tehdä mitään järkevää eikä kehittää oikeudenkäyntimenettelyä, jollei laki siihen velvoita.

Sitten KKO:n ratkaisuun.

31. Korkein oikeus on julkaissut kotisivuillaan kyseisestä ennakkopäätöksestään ratkaisuselosteen (KKO 2011:1), joka vastaa itse pääasian osalta asianosaisille annettua tuomiota; assistenttini on hankkinut KKO:n kirjaamosta kopion tuomiosta käyttööni. Ratkaisuselosteesta on jätetty pois oikeudenkäyntikuluja koskeva jakso, joka sisältää kohtia asianosaisten avustajille sekä todistajille maksettavaksi määrätyistä palkkioista ja kulujen korvauksista.

Ratkaisuseloste (KKO 2011:1) löytyy tästä.

32. Päällisin puolin tarkasteltuna tuomio näyttää asianmukaiselta, teksti juoksee sujuvasti eikä kirjoitusvirheitä ole. Mutta tähän ei kannata eikä pidä tyytyä, vaan on syytä tutkiskella myös ratkaisun sisältöä - sanotaanhan, että "moni kakku päältä kaunis, vaik´on silkkoa sisältä" - ja tietenkin ennen muuta sen perusteluja. Perusteluistaan tuomio tunnetaan! Ovatko nännijutun tuomion perustelut avoimia ja täyttävätkö ne pro et contra -metodin vaatimukset?

32. Minun on pakko heti kärkeen todeta, että KKO:n tuomion perustelut, vaikka niillä onkin mittaa kohtuullisesti, ovat varsin niukat. Mutta vielä paljon pahempi puute on se, että perustelut ovat yksipuoliset, sillä ne on laadittu lähes pelkästään asianomistajan kertomuksen sekä yksipuolisesti syyttäjän sekä asianomistajan avustajan esittämään argumentointiin nojautuen. Syytetyn kertomus faktoista eli tutkimustilanteesta, joka poikkea osin asianomistajan kertomuksesta, on sivuutettu. Asianomistajan ja syytetyn kertomukset eivät poikkea kovin paljon toisistaan, mutta eräissä yksityiskohdissa on kuitenkin asian juridiseen arviointiin vaikuttavia eroavuuksia. Mutta vielä suurempi puute on siinä, että syytetyn avustajan esittämiä juridisia argumentteja ei ole otettu KKO:n tuomion perusteluissa lainkaan huomioon.

33. Edellä mainittu pro et contra -perustelumetodi on siis sivuutettu korkeimman oikeuden perusteluissa tyystin! Tämä on kovin yllättävää ja samalla myös surullista ja huolestuttavaa sekä syytetyn oikeusturvan että myös yleiseltä eli lainkäyttöä kohtaan tunnettavan luottamuksen kannalta. Miten ihmeessä näin yksipuolisesti perusteltuja tuomioita voidaan enää nykyaikana antaa maan ylimmässä tuomioistuimessa? Mistä tämä kertoo? Voidaanko tuomioistuimen puolueettomuuteen ja tuomareiden oikeamielisyyteen ylipäätään luottaa, jos tuomion perusteluissa sivuutetaan kokonaan toisen osapuolen - tässä tapauksessa syytetyn puolustuksen - oikeudenkäynnin aikana esiin tuomat seikat ja argumentit? Onko näin puutteellisesti ja yksipuolisesti perustelulla tuomiolla minkäänlaista merkitystä oikeuskäytännön ohjaamisessa?

34. Totean tähän väliin, että kollega Matti Tolvanen, rikos- ja prosessioikeuden professori Itä-Suomen yliopistosta (Itä-Suomessa ei tosin ole oikeustieteellistä tiedekuntaa), on tänään Suomen Laki -sivustolla (www. suomenlaki.com/uutiset/article559252.ece) nännijutun tuomion johdosta julkaistussa vajaan parin sivun pituisessa kommentissaan todennut, että "korkeimman oikeuden tuomio on merkittävä ennakkotapaus ja että siinä on perustellusti otettu kantaa siihen, mikä on sallittua hoito- ja tutkimustilanteissa."

35. Kissanviikset, sanon minä! Pätevältä ennakkopäätökseltä pitää kyllä edellyttää ensimmäiseksi, että se on asianmukaisesti, seikkaperäisesti ja kummankin osapuolen näkökannat huomioon ottaen perusteltu. Muutenhan siitä ei ota Erkkikään tolkkua eikä se kelpaa ennakkopäätöksi. Olisi syytä pitää mielessä, että tuomioistuimen ratkaisu ei ole jokin ennakkotieto siitä, miten jossakin hypoteettisessa tulevaisuuden tilanteessa olisi meneteltävä ja asiaa arvioitava. Ennakkopäätös on aina tuomioistuin ratkaisu, tuomio, jolla oikeus ratkaisee aina menneisyydessä sattuneen riidan tai rikosjutun. Tämä pitäisi toki muistaa, myös siellä Idässä!

36. Hämmästyttävää on myös se, että vaikka syyttäjän ja asianomistajan valitukset ovat kohdistuneet nimenomaan hovioikeuden (ja käräjäoikeuden) syytteen hylkäävään tuomiota ja sen perusteluja vastaan, KKO:n tuomion perusteluissa ei viitata sanallakaan hovioikeuden tai käräjäoikeuden tuomion perusteluihin! Myös tämä on poikkeuksellista ja osoittaa, että KKO on viis veisannut ("viitannut kintaalla") alempien tuomioistuinten ratkaisuille ja ryhtynyt käsittelemään asiaa ikään kuin täysin puhtaalta pöydältä. Hyvin epätavallista.

37. Oikeudenkäynnin ja tuomion perustelemisen tulisi olla valistunutta vuoropuhelua, dialogia, jota tuomioistuin (tässä tapauksessa siis ylin oikeusaste) käy perusteluissaan toisaalta asianosaisten esittämän aineiston ja toisaalta alempien tuomioistuinten perustelujen kanssa. Suomen KKO:ssa, ainakin tässä tapauksessa, tämä puoli on kuitenkin sivuutettu kokonaan.

38. KKO:n tuomion perustelujen lähempi tarkastelu tuottaa vielä lisää yllätyksiä. Tämä koskee ensinnäkin tuomiossa selostettu Raahen käräjäoikeuden tuomiota. Toisin kuin KKO:n ratkaisuselosteesta voisi päätellä, kyseessä ei olekaan käräjäoikeuden koko tuomio, vaan ainoastaan hyvin lyhyt ja osin muokattu katkelma sanotusta tuomiosta. KKO on siis mennyt ikään kuin omin päin referoimaan käräjäoikeuden tuomiota, jolloin joitakin olennaisia ja nimenomaan syytetyn eduksi puhuvia seikkoja tuomiosta on itse asiassa pyyhitty pois. Näin ei tietenkään saisi tehdä.

39. Kun asiat ovat näin - siis huonolla tolalla - jatkan tapauksen kommentointia niin, että kirjoitan käräjäoikeuden tuomiosta näkyviin kokonaisuudessaan 1) syytetyn käräjäoikeudessa esittämän kertomuksen sekä 2) käräjäoikeuden johtopäätökset ja oikeudellisen arvioinnin. Hovioikeus on hyväksynyt käräjäoikeuden johtopäätökset ja oikeudellisen päättelyn sellaisenaan. Tämä vie tilaa, mutta kyllä kai nyt törkeästä rikoksesta syytetyn tulee saada edes sen verran oikeutta, että julkisuuteen saatetaan, ei vain syyttäjän ja asianomistajat näkemykset, vaan myös syytetyn oma versionsa tapahtumista sekä ne perusteet, joilla alemmat oikeudet ovat hylännyt syytteen.

Jatkan kommentointia huomenissa.