968. Töölön pyöräturmasta 4,5 vuotta vankeutta

1. Käräjäoikeus antoi tänään tuomion Helsingin Meilahdessa elokuussa sattuneesta pyöräilijän kuolemantapauksesta. Syttäjä oli vaatinut jutussa vähintään kahdeksan vuoden vankeusrangaistusta henkilöautoa kuljetttaneelle 35-vuotiaalle miehelle, jonka hän katsoi syyllistyneen tappoon, törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen ja liikennepakoon. 

2. Onnettomuus tapahtui 12.8., jolloin 66-vuotias miespuolinen polkupyöräilijä ja syytetyn kuljettama henkiläauto olivat matkalla samaan suuntaan Tukholmankatua kohti Mannerheimintien risteystä. Syytteen mukaan autoa (Saab 9 000 Sedan) ajanut mies oli kiihdyttänyt pyöräilijän ohitse, kiilannut tämän eteen ja tehnyt tahallisen äkkijarrutuksen. Tämän seurauksena pyörää ajanut mies oli lentänyt ohjaustangon yli pää edellä katuun ja kuollut seuraavana päivänä  sairaalassa saamiinsa vammoihin. Pyöräilijällä todettiin sairaalassa aivoruhje ja selkäytimen vamma. Pyöräilijällä ei ollut kypärää. Autoilija oli kaasuttanut välittömästi pois tapahtumapaikalta Mannerheimintietä pitkin, mutta poliisi sai hänet kiinni seuraavana päivänä. Hänet vangittiin 15.8. epäiltynä aluksi todennäköisin syin surmasta (RL 21: 3), joka on tappoa lievempi henkirikos. Juttua tutkinut poliisi kovensi rikosnimikkeen myöhemmin tapoksi. 

3. Autoilija kiisti syytteen. Hän väitti, ettei ollut ajanut ko. päivänä autollaan Tukholmankadulla eikä myöskään käynyt tapahtumapaikalla. Hän myönsi kuitenkin autoilleensa tapahtuma-aikana muutaman sadan metrin päässä turmapaikasta. 

4. Käräjäoikeus (pj. tuomari Maritta Pakarinen) ei pitänyt syytetyn mainittua väitettä uskottaväna. Oikeuden mukaan miehen osallisuudesta tekoon todistivat silminnäkijöiden kertomukset autosta ja se, että mies oli myöntänyt olleensa turma-aikana ajamassa ko. autollaan onnettomuuspaikan lähellä. Todistajat tunnistivat äkkijarrutuksen tehneen Saab 9 000 -auton ja yksi todistajista muisti auton rekisterinumeron yhtä numeroa vaille oikein. Käräjäoikeus perusti näyttöä koskevan ratkaisunsa suurimmaksi osaksi juuri todistajien kertomuksiin.Turmasta oli saatu myös valvontakamerakuvaa, mutta kamera oli ollut aika kaukana tapahtumapaikasta ja sen tallentama kuva oli liian epäselvä, jotta yksinomaan sen perusteella olisi voitu tehdä riittävän tarkkoja johtopäätöksiä tapahtumista.- (Todistajat olivat nähneet tapahtumat takaapäin, minkä voisi otaksua heikentävän heille syntyneiden mielikuvien luotettavutta. Lisäksi tapausta on käsitelty runsaasti mediassa - somesta puhumattakaan - ja tavalla, jossa autoilijan menettely on jyrkästi tuomittu eli sitä on kritisoitu sangen voimakkain sanakääntein)

5. Oikeuden perustelujen mukaan autoilija oli ensin Tukholmankadulla ohittanut 66-vuotiaan pyöräilijän läheltä, jolloin tämä oli näyttänyt autoilijalle keskisormea. (Tukholmankadulla ei ole ko. kohtaa pyörätietä, vaan pyöräilijät joutuvat ajamaan ajoradalla autojen rinnalla) Mannerheimintien risteyksessä pyöräilijä ja syytetyn kuljettama auto olivat pysähtyneet liikennevalossa ja lähteneet valojen vaihduttua kääntymään oikealle Mannerheimintielle, auto pyöräilijän takana. Pian tämän jälkeen syytetyn auto oli uudelleen ohittanut pyöräilijän, kiilannut tämän eteen ja tehnyt oikeuden mukaan tahallaan äkkijarrutuksen, jolloin pyöräilijä oli lentänyt ohjaustangon yli asvalttiin ja saanut kuolemaan johtaneet vammansa. Käräjäoikeuden mukaan pyöräilijä oli auton äkkijarrutuksen johdosta törmännyt auton takaosaan; autosta ei tosin ole löytynyt törmäysjäkiä. - Pyöräijän suistuminen katuun on voinut aiheutua myös siitä, että hän on joutunut suorittamaan autolijan kiilaamisen vuoksi äkillisen jarrutuksen.

6. Oliko autoilijan menettelyssä kysymys tahallisesta taposta vai tuottamuksesta, tarkemmin sanottuna törkeästä kuolemantuottamuksesta? Tahallisuusarvioinnissa on kyse siitä, mitä tekijä on teon hetkellä mieltänyt tai tahtonut varsinkin teon seurauksen suhteen. Tahallisuudesta ja tuottamuksesta on kirjoitettu rikosoikeudessa paljon. Mieleen palautuvat 60-luvun opinnot ja Brynolf Honkasalon oppikirjoissa selitetyt termit  dolus determinatus (tarkoitettu tahallisuus), dolus directus (varmuustahallisuus) ja tahallisuuden hankalin osio eli dolus eventualis (tahallisuuden alin aste). Honkasalon kirjoissa painotettiin dolus eventualisin osalta tekijän tahdon suuntautumista, mutta nyttemmin pääpaino tahallisuuden ja tuottamuksen rajanvedossa pannaan yleensä mieltämisen todennäköisyysasteeseen, eli etenkin siihen, onko rikollisen teon seuraus, esimerkiksi juuri kuolema, ollut tekijän tieten teon varsin todennäköinen seuraus. 

7. Vuonna 2003 rikoslakiin otetun (seuraus)tahallisuutta koskevan määritelmän mukaan teko on tahallinen, jos tekijä on tarkoittanut aiheuttaa seurauksen (esimerkiksi kuoleman)  taikka pitänyt  seurauksen aiheutumista varmana tai varsin todennäköisenä (RL 3:6). Seuraus on aiheutettu  tahallisesti myös, jos tekijä on pitänyt sitä tarkoittamaansa seuraukseen varmasti liittyvänä. Tekijän menettely on sen sijaan (vain) tuottamuksellista eli huolimatonta, jos hän rikkoo olosuhteiden edellyttämää ja häneltä vaadittavaa huolellisuusvelvollisuutta, vaikka hän olisi kyennyt sitä noudattamaan (RL 3:7).

8. Käräjäoikeus päätyi ko. jutussa siihen, että autoilijan syyksi ei voida lukea tahallista tekoa eli tappoa, vaan ainoastaan huolimaton eli tuottamuksellinen teko, jota kokonaisarvostelun perusteella pidettiin törkeänä (törkeä kuolemantutottamus). Oikeuden mukaan syytetyn on täytynyt etukäteen ymmärtää, ettei pyöräilijä ehdi väistää tai jarruttaa, vaan törmää hyvin todennäköisesti äkkijarrutuksen tehneeseen autoon ja että tämän seurauksena aiheutuu todennäköisesti pyöräilijän vakava loukkaantuminen. Kyse ei kuitenkaan ollut tahallisesta henkirikoksesta eli taposta, koska autoilija ei ollut tarkoittanut aiheuttaa pyöräilijän kuolemaa eikä hän ollut ymmärtänyt sitä todennäköisesti seuraukseksi toiminnastaan. Kuolema oli siinä määrin ennalta-arvaamaton ja yllättävä seuraus, että tekijän tahallisuus ulottui vain ruumiinvammojen aiheuttamiseen.

9. Minusta käräjäoikeus on osunut teon syyksilukemisessa oikeaan. Jotkut rikosoikeusoppineet (esim. emeritusprofessori Raimo Lahti Yle Uutisissa ja professori Matti Tolvanen HS:ssa) ovat ehtineet suositella, että syyttäjä valittaisi tuomiosta tarvittaessa korkeimpaan oikeuteen asti, jotta tapauksesta saataisiin ennakkopäätös. Mikäpäs siinä, mutta itse pidän kyllä selvänä, että syyksilukemisen osalta käräjäoikeuden ratkaisu ei tulisi ylemmissä oikeusasteissa muuttumaan.

10. Käräjäoikeuden tuomitsema 4,5 vuoden ehdoton vankeusrangaistus tuntuu äkkiseltään varsin ankaralta. Ehkä käräjäoikeus on ajatellut, että kun ei tästä saa tappoa millään "ilveellä", niin tuomitaan nyt sitten tekij'älle edes kunnon rangaistus; tapon yrityksestä ei yleensä tuomita yhtä ankaraa rangaistusta. Törkeästä kuolemantuottamuksesta säädetty maksimirangaistus on kuusi vuotta vankeutta (RL 21:9) ja törkeästä pahoinpitelystä tuomittava minimirangaistus vuosi ja maksimirangaistus 10 vuotta vankeutta (RL 21:6).  Raimo Lahti on kannattanut ankaraa rangaistusta, sillä Töölön pyöräturman tuomio on hänen mukaansa "viesti autoilijoille" siitä, että liikenteessä on oltava erityisen varovaisia tilanteissa, joilloin eteen voi tulla "vastaavanlaisia kohtaamisia kevyeen liikenteen kanssa". 

11. Kyse on siis rangaistuksen yleisestävän vaikutuksen korostamisesta ja siitä, että mainitunlaiset teot ovat vakavia ja ansaitsevat tulla ankarasti rangaistuksi. Tämä pitää paikkansa, mutta yleisesti ottaen tuomioiden ankaruudella ja kestolla ei ole juuri koskaan ollut käytännössä rikollisuutta estävää vaikutusta. Kaikkialla tuomioistuimissa kautta maapallon tuomitaan joka päivä tuhansia ihmisiä esimerkiksi tapoista, ryöstöistä, varkauksista, petoksista, raiskauksista jne. tuntuviin rangaistuksiin, mutta samaan aikaan kyseisiä rikoksisa tehdään jatkuvasti eli joka tunti ja minuutti. Jollei tehdä, niin mainittuja rikoksia ainakin suunnitellaan ja valmistellaan täyttä häkää. Minusta käräjäoikeuden tuomitseman rangaistuksen korottamiseen ei ole mahdolllisessa valitusvaiheessa aihetta, sen sijaan rangaistuksen vähäinen lieventäminen saattaisi tulla kysymykseen. Se, että pyöräilijä oli näyttänyt vähän ennen turmaa keskisormeaan autoilijalle tai että pyöräilijä ei ollut käyttänyt kypärää, ei ole rangaistuksen lieventämisperuste.

12. Syytetty tuomittiin menettämään valtiolle rikoksentekovälineenä Saab-henkilöauto, jonka syyttäjä on arvioinut 4 000 euron arvoiseksi. Lisäksi hänet määrättiin ajokieltoon, joka päättyy 12.8.2016, eli vain vuodeksi rikoksen tekopäivästä. Ajokiellon menettämisen enimmäisaika on viisi vuotta, joten näyttää selvältä, että tässä kohdin käräjäoikeudelle on sattunut pikku lapsus. Syytetty olisi tullut tuomita 2-3 vuoden pituiseen ajokieltoon.

13. Julkisuudessa on ihmetelty, miksi käräjäoikeus ei määrännyt elokuun puolivälistä lähtien tutkintavakeudessa ollutta tuomittua vangittavaksi, vaan päätti laskea hänet vapaalle jalalle odottamaan mahdollista hovioikeuskäsittelyä tai rangaistuksen täytäntöönpanoa. Normaalisti tuomioistuin määrää yhtä pitkään vankeusrangaistukseen ja tavallisesti jo kahden vuoden pituiseen rangaistukseen tuomitun syytetyn vangittavaksi tai pidettäväksi edelleen vangittuna. Käräjäoikeuden mukaan päätös perustui siihen, että kysymyksessä on alle viiden vuoden pituisesta vankeusrangaisytuksesta eikä oikeus nähnyt estettä, ettei tuomittu voisi odottaa tuomion täytäntöönpanoa vapaalla. Kokonaisarviossa otettiin käräjäoikeuden mukaan huomion syytetyn terveystilanne ja perhesyyt, joita tuomion perusteluissa ei ole tarkemmin yksilöity, mutta joihin syytetyn puolustus vetosi loppulausunnossaan.

777. Elinkautisvankien vapauttamista koskevat päätökset ja oikeudenkäynnin julkisuus

1. Pitkäaikaisvankien vapauttaminen hovioikeuden päätöksellä - ko. asiat on keskitetty Helsingin hovioikeudelle -  on suhteellisen tuore asia. Laki pitkäaikaisvankien vapauttamismenettelystä (23.9.2005/781) tuli voimaan 2006. Käytännöksi on muodostunut, että sekä myönteiset ja kielteiset vapautuspäätökset ovat kokonaan salaisia, eikä niitä julkisesti perustella. Näin sitä huolimatta, että sanotussa laissa ei erikseen mainita mitään salassapidosta, vaan siihen sovelletaan lakia oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa (OikJulkL). 

2. Oikeustoimittajat ry ei ole pitänyt tätä tilannetta hyvänä asiana. Yhdistys on sen vuoksi tehnyt 23.9.2013 Helsingin hovioikeudelle esityksen, jonka mukaan elinkautisvankien ja pakkolaitosvankien vapauttamishakemuksista annettuihin päätöksiin lisättäisiin aina sen vankeustuomion tunnistetiedot, jota ko. päätös koskee. Lisäksi Oikeustoimittajat on kiinnittänyt huomiota kyseisten päätösten salassapidon perusteluun lain edellyttämällä tavalla.

3. OIkeustoimittajien hovioikeudelle tekemään esitykseen on liitetty muutama esimerkkitapaus hovioikeuden ko. asioissa antamista päätöksistä. Niistä ilmenee, että hovioikeuden päätöksessä ei mainita vangin henkilötunnusta tai sitä rikosta, josta vanki on aikanaan tuomittu elinkautiseen vankeuteen. Päätöksessä vanki muuttuu käytännössä tunnistamattomaksi henkilöksi, jos hän on esimerkiksi vaihtanut nimensä aiemman tuomionsa jälkeen.

4. Yhdistyksen esityksessä huomautetaan, että lainsäätäjä ei ole erityisesti korostanut vapauttamismenettelyn salassapitotarvetta, vaan OikJulkL 9 § 1 mom 4 kohdassa  todetaan salassapitotarve ainoastaan pitkäaikaisvankien vapauttamismenettelyä varten annetusta lausunnosta tai rikosrekisteristä. Salassapitotarvetta ei siis ole laissa kohdistettu henkilötietoihin tai hakemuksen tehneen vangin tekemään rikokseen. Toki rikostuomion perustelut on voitu aikanaan määrätä salassa pidettäviksi, mutta silloinkin tuomiolauselma on ollut julkinen.

5. Oikeustoimittajat viittaa myös apulaisoikeuskanslerin 31.01.2011 antamaan ns. Fouganthine-päätökseen (dnro OKV/754/1/2008), jossa apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen on hyväksynyt  hovioikeuden elinkautisvangin vapauttamista koskevan suullisen käsittelyn salassapidon. Apulaisoikeuskansleri kuitenkin muistuttaa, että salassapito ei sinänsä ole automaattista, vaan lausuu näin:

”Suullisen käsittelyn julkisuus on selvä pääsääntö. Tästä voidaan poiketa vain laissa säädetyin edellytyksin. Suljetusta käsittelystä päätettäessä tulee arvioida, millaista asiassa esitettävä tieto on luonteeltaan ja millaisia seurauksia tiedon julkiseksi tulemisesta aiheutuisi.”

6. Oikeustoimittajat huomauttaa esityksessään, että oikeudenkäynnin julkisuusperiaatteella pyritään edistämään yleistä luottamusta lainkäyttöön ja estämään lainvastaisia toimintatapoja. On ymmärrettävää, että tästä pääsäännöstä joudutaan eri intressien takia toisinaan tinkimään, mutta salassapidon pitäisi olla poikkeus, ei kaavamainen pääsääntö. 
Oikeustoimittajat ry ei näe mitään syytä sille, miksi hovioikeuden sanotussa asiassa antamissa päätöksissä ei voitaisi mainita hakijan tunnistetietoja ja sitä mistä rikoksesta henkilö on aikanaan tuomittu.

7. Oikeustoimittajat ry on edelleen kiinnittänyt  hovioikeuden huomiota salassapidon perusteluihin. Esitykseen liitetyissä esimerkkipäätöksissä vain todetaan – muiden vastaavien ratkaisujen tapaan – kaavamaisesti lainkohdat, joiden nojalla asia on salattu.
Foughanthine-päätöksessään apulaisoikeuskansleri huomautti hovioikeutta juuri tästä:

”Hovioikeus on sinänsä perusteluissaan tuonut esiin perusteen, jonka vuoksi suullinen käsittely on pidetty kokonaan yleisön läsnä olematta ja sovellettavan lainkohdan, johon päätös perustuu. Päätöksen lainmukaisuuden arviointia silmällä pitäen perustelut eivät kuitenkaan ole riittävät. Perusteluissa olisi tullut vähintäänkin huolellisesti ilmoittaa sovellettava nimenomainen säännös ja yksilöidysti säännöksen soveltamisen edellyttämät seikat.”

8. Ja edelleen:
”Rikosasian salassa pidettävien asiakirjojen, jotka eivät ole YTJulkL:n 9 §:n nojalla suoraan salassa pidettäviä oikeudenkäyntiasiakirjoja, osalta olisi tullut vielä perusteluissa tuoda esiin niiden julkisen käsittelyn todennäköisesti aiheuttama merkittävä haitta tai vahinko niille eduille, joiden suojaamiseksi salassapitovelvollisuus on säädetty. Edelleen perusteluista olisi tullut käydä ilmi, miksi asiassa on päädytty toimittamaan suullinen käsittely kokonaan yleisön läsnä olematta.”

9. Helsingin hovioikeudelle tehtyyn esitykseen liitetyissä hovioikeuden päätöksissä viitataan asiallisesti vain OikJulkL 9 § nojalla suoraan salassa pidettäviin asiakirjoihin, vaikka apulaisoikeuskansleri on tuoreessa kanteluratkaisussaan vuonna 2011 nimenomaan huomauttanut hovioikeutta päätösten tarkemmasta perustelutarpeesta. Muiden mahdollisten asiakirjojen osalta ja kokonaisharkinnan osalta hovioikeuden olisi yhdistyksen mukaan tullut perustella salassapito apulaisoikeuskanslerin edellyttämällä tavalla.

10. Olen referoinut edellä laajasti Oikeustoimittajat ry:n tekemää esitystä, koska kysymys on periaatteellisesti ja myös käytännön kannalta sangen tärkeästä asiasta. Esitykseen ja sen perusteluihin voidaan perustellusti yhtyä. On perin outoa, että vaikka apulaisoikeuskansleri on kaksi vuotta sitten nimenomaan huomauttanut hovioikeutta kyseisten päätösten puutteellisista perusteluista, hovioikeus ei ole muuttanut perustelukäytäntöään. 

11. Onkin aiheellista kysyä hovioikeudenpresidentti Mikko Könkkölältä, eikö hänen johtamansa hovioikeus todellakaan välitä ja noteeraa a) laista tai b) ylimmän laillisuusvalvojan hovioikeudelle lainvastaisen menettelyn johdosta antamasta huomautuksesta tuon taivaallista, vai mistä tämä valitettava asiantila, johon Oikeustoimittajat ry:n esityksessä viitataan, oikein johtuu? Hovioikeuden presidentin virkavelvollisuuksiin lain mukaan kuuluu johtaa ja valvoa hovioikeuden toimintaa niin, että lainkäytön oikeusperiaatteita noudatetaan. Julkisuusperiaate kuuluu oikeudenkäynnin johtaviin periaatteisiin, joten sen noudattamista presidentin tulisi erityisesti valvoa. Sama koskee hovioikeuden päätösten perustelemista, sillä perustelut palvelevat oikeudenkäytön julkisuutta ja puolueettomuutta.

12. Helsingin hovioikeuden elinkautisvankien vapauttamispäätökset ovat aivan äskettäin ylittäneet uutiskynnyksen. Viime perjantaina eli 22.9. Helsingin hovioikeus päätti laskea lehtietietojen mukaan raa' asta murhasta vuonna 2002 Varsinais-Suomessa elinkautiseen vankeuteen tuomitun miehen ehdonalaiseen vapauteen vuoden 2015 alusta; ehdonalaisen koeaika ja jäännösrangaisus on kolme vuotta. 

13. Tänään 25.9. Helsingin hovioikeus on  tehnyt päätöksen "jalkajousimurhaaja" Mika Murasen laskemisesta ehdonalaiseen vapauteen 1.9.2014. Muranen surmasi kolme ihmistä Kotkassa 1994 karkumatkallaan Haminan varuskunnasta. Hän tappoi varsijousella naapurin pariskunnan ja rynnäkkökiväärillä lehdenjakajan. Muranen tuomittiin kolmesta murhasta, kahdeksasta murhan yrityksestä ja kolmesta tapon yrityksestä. 

14. Nämä ovat sen luokan päätöksiä, että hovioikeuden olisi ehdottomasti julkaistava niistä asianmukaiset tunnistetiedot ja perustelut sisältävä julkinen tiedote. Mutta näin ei vaan tapahdu, mikä on toki linjassa siihen nähden, että hovioikeuksien tiedotustoiminta on yleensäkin täysin lapsen kengissä. Mutta tähän epäkohtaan hovioikeuksien presidentit eivät ole välittäneet puuttua.

15. Saa nähdä, johtaako Oikeustoimittajat ry:n esityskään mihinkään muutoksiin.

595. KKO:n "muu kuin ennakkopäätös" tuomion perustelemista ym. koskevassa asiassa

1. Korkein oikeus myöntää vuosittain valitusluvan noin 150-170:ssä asiassa. Suurin osa näistä julkaistaan ennakkopäätöksinä eli ratkaisuina, joilla korkein oikeus katsoo olevan ennakkopäätösarvoa. Ennakkopäätöksinä pidetään ratkaisuja, joilla on, oikeastaan katsotaan olevan, merkitystä lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa tai oikeuskäytännön yhtenäisyyden vuoksi.

2. Ennakkopäätöksistä korkein oikeus laatii Finlexissä ja omalla verkkosivullaan julkaistavan selosteen, jossa ratkaisun perustelut kerrotaan täydellisinä ja joissa myös alempien tuomioistuimien eli käräjäoikeuden ja hovioikeuden ratkaisujen sisältö perusteluineen selostetaan ainakin "tarpeellisilta osin." Selosteessa kerrotaan ratkaisun tekemiseen osallistuneiden tuomareiden ja esittelijöiden nimet myös käräjäoikeuden ja hovioikeuden jäsenten osalta.

3. Kaikissa asioissa, joissa valituslupa on myönnetty, annettuja ratkaisuja ei kuitenkaan julkaista ennakkopäätöksinä. Näitä tapauksia on vuosittain noin 50. Olen ihmetellyt, mihin ihmeeseen näiden tapausten ennakkopäätösarvo voi kadota niin nopeasti, sillä onhan valituslupa myönnetty vain puolisen vuotta aiemmin useimmiten juuri ennakkopäätösperusteella. Tätä emme voi tietää, sillä korkein oikeus ei millään tavalla perustele valituslupapäätöksiään eikä ilmoita edes sitä, millä perusteella valituslupa on myönnetty.

4. Vuonna 2010 korkein oikeus antoi 162 valituslupaa. Samana vuonna korkein julkaisi 96 ennakkopäätösratkaisua ja antoi peräti 53 sellaista ratkaisua (siis nimikkeellä "muu kuin ennakkopäätös"), joita ei julkaistu ennakkopäätöksinä, vaikka myös niissä oli myönnetty valituslupa. Vuonna 2011 vastaavat luvut olivat 148, 111 ja 50 . Tänä vuonna 2012 korkein oikeus on antanut tähän mennessä  46 valituslupaa sekä antanut 44 ennakkopäätöksenä julkaistua ratkaisua sekä valituslupaa edellyttäneissä asioissa lisäksi 18 "muuta ratkaisua."

5. Tapauksissa, joissa valituslupa on myönnetty, mutta joissa annettuja ratkaisuja ei julkaista ennakkopäätöksinä, korkein oikeus ei aiemmin antanut minkäänlaista tiedotetta. Kun olin esim. pamfletissani "Korkein oikeus kriisissä" (1997) ihmetellyt sanottua käytäntöä,  korkein oikeus muutti vaivihkaa käytäntöään ja ryhtyi antamaan näissä niin sanotuissa "muissa ratkaisuissa" lyhyen tiedotteen. Siinä kerrotaan, useimmiten vain yhdellä tai parilla rivillä, mistä kussakin tapauksessa on ollut kysymys. Esimerkiksi: "Kysymys edellytyksistä peräyttää maksu konkurssipesään" (17.4.2012, taltio 726); "Kysymys työn tarjoamisvelvollisuudesta ja korvauksesta" (17.1.2012, taltio 35); "Kysymys puolustajan palkkiosta" (26.1.2012, taltio 133); "Kysymys kantapään ja nilkan pitkittyneiden vaivojen syy-yhteydestä työtapaturmaan, jossa kantapään alue oli jäänyt puristuksiin" (13.3.2012, taltio 478); "A oli anastanut usealla eri kerralla eri myymälöistä arvoltaan vähäisinä pidettäviä määriä omaisuutta, muun muassa alkoholijuomia, tupakkaa, postimerkkejä, bensiiniä ja elintarvikkeita. Kysymys siitä, oliko anastuksia myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä vähäisinä" (10.1.2012, taltio 3).

6. Voisiko lukija saada tällaisista "tiedotteista" jotain tolkkua? Ei tietenkään kerrassaan mitään, tällaisten muutaman sanan pituisten kysymysten julkaiseminen netissä on kyllä yhtä tyhjän kanssa. Lukija voi toki pyytää korkeimman oikeuden kirjaamoa lähettämään ao. ratkaisut, josta asia (mahdollisesti) selviää, mutta luulenpa, että vain harva on niin kiinnostunut näistä ratkaisuista, että ryhtyy moiseen puuhaan.

7. Itse olen jonkun  kerran näin tehnyt, jos asianomainen "muu kuin ennakkopäätös" näyttää kysymyksenasettelun perusteella kiinnostavalta. Tällainen tapaus sattui kolmisen kuukautta siten, jolloin Finlex- rekisteriin ilmaantui  seuraavanlainen tiedote: "Kysymys sitä, oliko hovioikeus täyttänyt perustelemisvelvollisuutensa rangaistuksen mittaamisen osalta"; diaarinumero R2010/547, antopäivä 7.2.2012, taltio 236, esittelypäivä 12.5.2011. Asiasanoina tiedotteessa mainitaan termit "rangaistuksen määrääminen" ja "tuomion perusteleminen."

8. Ratkaisu kiinnosti, sillä olen kirjoittanut aika paljon tuomion perustelemisesta. Vuonna 2010 yhdessä Petri Martikaisen kanssa julkaisemassani kirjassa ("Tuomon perusteleminen") on sitä paitsi laaja eli noin 40 sivua käsittävä luku, jossa pohdiskellaan nimenomaan juuri rangaistuksen mittaamisen perustelemista eri puolilta. Tarkastelemme siinä muun muassa kysymyksiä siitä, milloin rangaistusseuraamusta tulisi erityisesti perustella ja miten se tulisi tehdä. Kyseisessä luvussa luku (XI, sivut 481-522) analysoidaan tai ainakin mainitaan kymmeniä korkeimman oikeuden ja hovioikeuksien rangaistuksen mittaamista koskevia päätöksiä. Tätä pohjalta siis tarkastelemaan ko. "muuta kuin ennakkopäätöstä". Olkoon tässäkin mottona: "Jokainen oikeusjuttu/tuomio on laulun arvoinen", tässä tapauksessa siis (asiallisen muttei toki löperön) kritiikin arvoinen!

9.  Edellä mainitussa korkeimman ratkaisussa kerrotussa jutussa valittaja A oli tuomittu alioikeudessa ja Turun hovioikeudessa useista talousrikoksia eli kolmesta törkeästä velallisen epärehellisyydestä, kahdesta törkeästä ja yhdestä tavallisesta kirjanpitorikoksesta ja kahdesta rekisterimerkintärikoksesta. Näistä rikoksista A:n maksettavaksi määrättyjen vahingonkorvausten ja tuomittujen menettämisseuraamusten yhteismäärä oli  246 000 euroa. Velallisen epärehellisyysrikoksina A:n syyksi luetuilla teoilla luovutetun omaisuuden yhteismäärä ylitti 260 000 euroa.

10. Käräjäoikeus ja hovioikeus tuomitsivat A:n mainituista rikoksista kahdeksi vuodeksi kahdeksi kuukaudeksi (ehdottomaan) vankeuteen. Käräjäoikeus ei tuomiossaan erikseen perustellut rangaistuksen mittaamista A:n osalta toisin kuin eräiden muiden syytettyjen osalta oli tehty. Turun hovioikeus pysytti käräjäoikeuden tuomitseman rangaistuksen perustellen rangaistusta (täysin fraasinomaisesti, ks. RL 6:4) siten, että käräjäoikeuden mittaama "rangaistus on oikeudenmukaisessa suhteessa A:n syyksi luettujen rikosten vahingollisuuteen ja rikoksista ilmenevään A:n syyllisyyteen". Näin olemattomilla perusteilla hovioikeus siis kuittasi rangaistuksen mittaamiskysymyksen, vaikka A oli valituksessaan hovioikeudelle esittänyt rangaistuksen lieventämiseksi ehdolliseksi nimenomaisia perusteita.

11. Korkein oikeus myönsi 24.11.2010 A:lle valitusluvan. valituksessaan A vaati, että rangaistusta alennetaan ja vankeusrangaistus määrätään ehdolliseksi; A:ta ei siis oltu määrätty alemmissa oikeuksissa vangittavaksi, vaikka tuomittu vankeusrangaistus ylitti kaksi vuotta. Korkeimmassa oikeudessa oi kysymys ensinnäkin sitä, oliko hovioikeus täyttänyt perustelemisvelvollisuutensa rangaistuksen määräämisen osalta, ja toiseksi siitä, oliko A:lle tuomittua rangaistusta alennettava.

12. Kannanotto perustelemisvelvollisuutta kysymykseen oli toki helppo, sillä kuten korkein oikeus tuomiossaan toteaa, käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomion perustelut olivat tältä osin puutteellisia. Tuomion perustelemista koskevassa lainkohdassa (ROL11:4) ei tosin mainita erikseen mitään rangaistuskysymyksen perustelemisesta, mutta vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan rangaistuksen mittaamisen perusteluiksi ei riitä, että tuomiossa ainoastaan siteerataan edellä mainitussa RL 6:4:ssä olevaa yleissäännöstä.

13. Korkein oikeus viittaasi tältä osin ROL 11 luvun esitöihin, eli hallituksen esitykseen 82/1995 vp s. 128, jonka mukaan rangaistuksen mittaamista olisi perusteltava lähinnä silloin, kun tuomittu rangaistus poikkeaa vastaavanlaisista rikoksesta yleensä määrättävästä rangaistuksesta. Tämän mukaisesti korkein oikeus on sitten  pohtinut, poikkesiko  ko. tapauksessa A:lle tuomittu rangaistus niin sanotusta normaalirangaistuksesta.

14. Minusta korkeimman oikeuden lähtökohta on puutteellinen, sillä tuomioistuin on toki velvollinen perustelemaan rangaistuksen mittaamista myös muissa tapauksissa, ei siis ainoastaan silloin, kun rangaistus poikkeaa normaalirangaistuksesta. Rangaistusta olisi perusteltava erikseen ainakin silloin, kun syyttäjä ja syytetyn puolustus ovat esittäneet toisistaan poikkeavia näkemyksiä rikoksesta tuomittavasta rangaistuksesta, esimerkiksi juuri siitä, onko vankeusrangaistus määrättävä ehdolliseksi; rangaistus- ja yleensä seuraamuskysymykset on nykyisin otettava esille oikeudenkäynnin loppukeskustelun yhteydessä. Korkeimman oikeuden oikeuslähteet ovat olleet tässä(kin) tuomiossa niukat, sillä perusteluissa on vedottu ainoastaan lain esitöihin eli hallitukseen esitykseen, mutta esimerkiksi korkeimman oikeuden omat ennakkopäätökset ja oikeuskirjallisuus on sivuutettu perusteluissa kokonaan.

15. Päätyessään siihen, että A:lle alemmissa oikeuksissa tuomittu rangaistus ehdoton vankeusrangaistus poikkesi "rangaistuskäytännöstä taloudellisen hyödyn ja aiheutetun vahingon määrän perusteella arvioituna" eikä tästä käytännöstä poikkeamiselle ollut esitetty perusteita, korkein katsoi, että alempien oikeuksien tuomiot olivat tältä osin puutteellisia. Korkein oikeus ei kerro, mikä on sen mainitsema rangaistuskäytäntö eli niin sanottu normaalirangaistus tai se skaala, minkä rajoissa rangaistus kerrotunlaisissa tapauksissa on mitattu tai yhtään konkreettista aikaisempaa ennakkopäätöstään sanotuilta osin. Itse asiassa tässä kohdin korkein oikeus ei mainitse edes sitä, oliko A tuomittu normaalirangaistuksen  ylittävään tai sen alittavaan rangaistukseen.

16. Tämän jälkeen korkein oikeus pohtii perusteluissa parin kolmen sivun veran rangaistuksen määräämisen perusteita yleensä  (RL 6:3-8) samoin kuin erityisesti veropetosrikosten osalta sekä rangaistuksen mittaamista A:n tapauksessa. Korkein oikeus päätyi äänestyksen (4-1) jälkeen siihen, että A:n oikeudenmukaisena rangaistuksena oli pidettävä 1 vuotta 8 kuukautta, mikä oli syytä määrätä ehdottomana. Enemmistöön kuuluivat oikeusneuvokset Tulokas (jaoston puheenjohtajana), Bygglin, Häyhä ja Kantor. Vähemmistöön jäänyt oikeusneuvos Mansikkamäki hyväksyi jutun  esittelijänä toimineen vanhemman oikeussihteeri Hakamiehen mietinnön, jonka mukaan oikeudenmukaisena rangaistuksena oli pidettävä alempien oikeuksien tuomitsemaa 2 vuotta 2 kuukautta vankeutta. - Minusta vähemmistön kanta vaikuttaa rikosnimikkeet ja rikoksilla aiheutetun vahingon määrä huomioon ottaen sellaiselta, että ainakaan sen alentamiseen ei näyttäisi olevan syytä; reformatio in pejus-kielto olisi estänyt rangaistuksen koventamisen.


17. Minusta korkein oikeus olisi voinut oikein hyvin julkaista ratkaisun, jolloin sillä olisi ennakkopäätöksen status. Korkein oikeus julkaisee aika harvoin rangaistuksen mittaamista ja vielä harvemmin rangaistuksen mittaamisen perustelemista koskevia ennakkopäätöksiä, vaikka käräjä- ja hovioikeudet niitä kipeästi omassa työssään kaipaisivat. Tässä kerrottu ratkaisu tuli nyt vain Turun hovioikeuden ja asianomaisen käräjäoikeuden tietoon. Muut tuomioistuimet eivät siitä hyödy mitään, koska korkein oikeus julkaisi ratkaisusta vain rivin pituisen arvoituksellisen tiedotteen "kysymys sitä, oliko hovioikeus täyttänyt perustelemisvelvollisuutensa rangaistuksen mittaamisen osalta."

18. Miksi ratkaisu ei haluttu julkaista ennakkopäätöksenä? Käytännössä asianomaisen jaoston puheenjohtajan sana painaa eniten, kun jaosto päättää, onko ratkaisulla ennakkopäätösarvoa ja  julkaisuarvoa. Oikeusneuvos Tulokas, joka toimi tässä asiassa puheenjohtajana, tunnetaan sivilistinä, joka ei kenties ole aina erityisen innostunut rikos- tai prosessuaalisista ennakkopäätöksistä. Mutta miksi sitten valituslupa asiassa ylipäätään myönnettiin, vaikka siinä annettua ratkaisua ei sittemmin haluttu julkaista ennakkopäätöksenä?  Siksikö, että kyseisen firman omistajalle ja johtajalle vakavista talousrikoksista tuomittua vankeusrangaistusta saatiin alennetuksi puolella vuodella? Mahdollisesti kaavailussa oli myös rangaistuksen muuttaminen ehdolliseksi.

19. Muuten, korkeimmassa oikeudessa on jälleen hakusessa jäsenen eli oikeusneuvoksen virka. Hallintoneuvos Tuula Pynnä, jonka valinnasta olen aiemmin kertonut, nimitettiin viime viikolla virkaan virallisesti eli tasavallan presidentin päätöksellä 1.8. lähtien. Samasta päivästä lähtien KKO:ssa vapautuu uusi jäsenen virka oikeusneuvos Kari Rauloksen jäädessä tuolloin eläkkeelle. Ilmoittautumisaika virkaan päättyy 22.5., joten siitä taas kaikki halukkaat ja kynnelle kykenevät toivorikkaasti papereitaan KKO:n kirjaamoon kiikuttamaan! Mutta onko tuota toivoa todellisuudessa olemassa on asia erikseen. Olen nimittäin kuullut, että tästä uudesta virasta olisi jo korkeimmasta oikeudesta vinkattu eräälle yliopistossa vaikuttavalle siviilioikeuden erityisasiantuntijalle ja, kuten tiedämme, vinkkaaminen on merkinnyt usein myös vinkin saaneen lakimiehen nimittämistä virkaan.

20. Siis jälleen sivilisti yliopistokiintiöstä KKO:n jäseneksi, vaikka KKO alkaa pikkuhiljaa olla jo pullollaan sekä yliopisto- että asianajajakiintiöistä nimitettyjä siviilioikeuden tuntijoita (Tulokas ja hänen jälkeensä esim. Välimäki, Esko, Häyhä, Kantor jne.; sivilistejä ovat lisäksi presidentti Koskelo ja oikeusneuvokset Bygglin ja Jokela). Sivilistit ovat samalla aina myös välimiehiä. Kysymys kuuluukin: Valtaavatko välimiehet vähitellen KKO:n kokonaan? Välimiehinä toimivat oikeusneuvokset ovat tietenkin HV-hengessä innokkaita vinkkaamaan uusista viroista välimieskokemusta omaaville kavereilleen.

21. Monet ovat jo aika pitkään odottanet, että KKO:n jäseneksi nimitettäisiin vihdoin ja viimein joku ihmisoikeustuntija, koska ihmisoikeustapaukset ja -ongelmat sen kun vain lisääntyvät juuri KKO:ssa. Mutta tälläkään kerralla näin ei näyttäisi huhupuheiden mukaan tapahtuvan.

456. Kavallusrikoksen tutkinta kesti poliisilla yli kuusi vuotta.

1. Hyvinkään käräjäoikeus tuomitsi viime viikolla antamallaan tuomiolla Nurmijärvellä sijaitsevan kauppaliikkeen myymälävastaavana toimineen 29-vuotiaan naisen törkeästä kavalluksesta viiden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Tuomion mukaan nainen oli anastanut myymälästä liikkeen varoja lähes 18 000 euroa.

2. So what? Näin ehkä kysytään, sillä tuomio vaikuttaa aika tavanomaiselta. Mutta sattuneesta syystä tuomio on ylittänyt uutiskynnyksen. Tapauksesta kerrottiin Aamuposti -nimisen lehdessä 15.7.

3. Oudoksi tapauksen tekee se, että rikoksen esitutkintaan kului poliisilta yli kuusi vuotta. Uutisjutusta ilmenee, että nainen syyllistyi kyseiseen rikokseen vuoden 2004 huhti-heinäkuussa. Naista kuulusteltiin esitutkinnassa epäiltynä jo vuoden 2004 syyskuun lopulla. Asia tuli poliisilta syyttäjävirastoon kuitenkin vasta vuoden 2011 huhtikuussa. Syyttäjän haastehakemus saapui käräjäoikeuden kansliaan toukokuun alkupuolella.

4. Esitutkinnan kesto on ollut selvästi kohtuuttoman pitkä ja tämän vuoksi koko oikeusprosessin kesto on ylittänyt kirkkaasti Euroopan ihmisoikeussopimuksessa edellytetyn ja ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä tarkemmin ilmenevän kohtuullisen käsittelyajan.

5. Hyvinkään käräjäoikeus otti rangaistusta mitatessaan huomioon, että jutun käsittely on ollut epätavallisen pitkä. Käräjäoikeus totesi, ettei esitutkinnan viivästymiselle asiassa ole esitetty minkäänlaista perustetta. Asiaa ei voida pitää erityisen vaikeana tai poikkeuksellisen laaja, käräjäoikeus totesi. Lehtijutusta ilmenee, että syytetty on tunnustanut tekonsa.

6. Syytetty katsoi, että hän oli syyllistynyt ainoastaan tavalliseen kavallusrikokseen eikä törkeään kavallukseen, kuten syytekirjelmässä esitettiin. Syytetty vaati, että valtio velvoitetaan maksamaan hänelle hyvityslain mukaisena hyvityksenä oikeudenkäynnin viivästymisestä 10 000 euroa. Mainittu summa on enimmäismäärä, mikä viivästymisestä mainitun lain nojalla voidaan maksaa.

7. Käräjäoikeus piti tekoa kuitenkin törkeänä kavalluksena ja tuomitsi syytetyn siitä viiden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen, jonka koetusaika määrättiin päättymään vuoden 2012 lopussa. Törkeästä kavalluksesta lain mukaan tuomittava minimirangaistus on neljä kuukautta vankeutta. Tavallisesta kavalluksesta tuomitaan lain mukaan sakkoa tai vankeutta enintään 1,5 vuotta; vankeusrangaistuksen vähin määrä on 14 päivää.

8. Käräjäoikeus katsoi, että "normaalioloissa" syytetylle olisi tullut tuomita rikoksesta 9 kuukauden vankeusrangaistus; rangaistuksen ehdottomuudesta tai ehdollisuudesta oikeus ei lehtijutun mukaan maininnut mitään. Asian käsittelyn kohtuuttoman pitkän keston vuoksi käräjäoikeus päätti kuitenkin kohtuullistaa tuomittavan rangaistuksen viiden kuukauden pituiseksi vankeudeksi. Syytetyn vaatiman rahallisen hyvityksen käräjäoikeus hylkäsi kokonaan katsoen siis, että vankeusrangaistuksen lieventäminen on riittävä hyvitys prosessin kokonaiskeston pitkittymisestä.

9. Näin siis katsottiin ja tuomittiin käräjäoikeuden päätöksellä. Mutta menikö kaikki sittenkään täysin oikein ja onko ratkaisu oikeudenmukainen? Aluksi hieman taustaa oikeudenkäynnin viivästymisestä.

10. Kuten tiedämme ja tässäkin blogissa on usein kerrottu, Suomi on saanut 2000-luvulla Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta suuren määrän eli lähes sata langettavaa tuomiota oikeudenkäyntien kohtuuttomasta pitkittymisestä. Tämä on saattanut Suomen noloon asemaan ja mustannut sen mainetta ihmisoikeuksia kunnioittavana oikeusvaltiona. (Oikeusministeri Johannes Koskinenhan uhosi vielä 7-8 vuotta sitten, että hän kyllä pitää huolen siitä, että Suomesta tulee "maailman paras" oikeusvaltio. Mutta kuinkas sitten kävikään - ja miten kävi oikeusministeri Koskiselle itselleen? Tästäkin olen kertonut).

11. Oikeusministeri Tuija Braxin johdolla oikeusministeriö keksi oivan keinon - ainakin omasta mielestään - jolla Suomen maine saataisiin pelastetuksi ja Suomesta sanotulla perustella Strasbourgiin tehtävät ihmisoikeusvalitukset vähenemään ja vähitellen kokonaan lakkaamaan. Maksetaan niille (raukoille ja ikuisille marisijoille, suorastaan kverulanteille) jokin nimellinen korvaus tai hyvitys prosessin viivästymisestä valtion omasta pussista, jolloin niiden (kurjien) ei tarvitse enää jatkossa valitella Strasbourgiin ja pilata Suomen mainetta! Näin sitten tehtiin ja säädettiin hyvityslaki, johon edellä on jo viitattu. Muuta ei sitten tehtykään, eli viivästymisen syihin ei ole puututtu eikä yritetty löytää keinoja viivästymisen ehkäisemiseksi. Valitusoikeutta hovioikeuteen on tosin rajoitettu, mutta tämä keino taas on ristiriidassa oikeusvarmuuden ja oikeusturvan vaatimuksen kanssa.

12. Hyvityslaki (362/2009), joka tuli voimaan vuoden 2010 alussa, on monilta osin aika omalaatuinen. Kaikesta näkee, että valtio, jonka aikeet lainsäätäjä on hyväksynyt, on halunnut painaa tuomittavat hyvitykset minimiin ja vaikuttaa siihen, ettei hyvitystä aina edes vaadita, vaikka siihen olisi peruste olemassa.

13. Hyvityksen tarkoituksena on "korvata oikeudenkäynnin viivästymisestä asianosaiselle aiheuttanutta huolta, epävarmuutta ja muuta niihin rinnastettavaa haittaa" (6.1 §). Hyvityksen määrä on 1 500 euroa vuodessa kultakin vuodelta, jona oikeudenkäynti on valtion vastuulla olevasta syystä viivästynyt (6.2 §). Hyvityksen enimmäismäärää korotetaan enintään 2 000 eurolla, jos asia on erityisen merkittävä asianosaiselle. Maksettava hyvitys on enintään 10 000 euroa, määrä voidaan erityisestä syystä ylittää (6.3 §).

14. Erityisen arveluttava on säännös, jonka mukaan hyvitystä on vaadittava pääasiaa käsittelevältä tuomioistuimelta, jolle vaatimus on tehtävä jo ennen pääasian käsittelyn päättymistä puhevallan menettämisen uhalla (7 §). Vaatimusta ei voida tehdä enää korkeimmassa oikeudessa ilman pätevää syytä. Rohkenisiko syytetty pääkäsittelyn päätteeksi loppulausunnossa väittää, että esimerkiksi käräjäoikeus, joka tulee jutun ratkaisemaan, on viivytellyt kohtuuttomasti?

15. Puheena olevaa tapausta silmällä pitäen erityisen merkittävä on säännös, jonka mukaan oikeutta hyvitykseen ei ole siltä osin kuin rangaistusta alennetaan viivästymisen perusteella (6 §:n 4 momentti). Rahallinen hyvitys on siis ainoastaan toissijainen keino viivästymisen hyvittämisessä. Juuri tällä perusteella käräjäoikeus on Hyvinkään tapauksessa hylännyt syytetyn vaatiman rahallisen hyvityksen kokonaan.

16. Syytetty tai muu asianosainen ei voi disponoida siitä, hyvitetäänkö oikeudenkäynnin kohtuuton viivästyminen hänelle rangaistuksen alentamisena tai rahallisena hyvityksenä. Vaikka syytetty vaatii rahallista hyvitystä, kuten Hyvinkään tapauksessa, on tuomioistuimella valta päättää, että hyvitys annetaan yksinomaan rangaistuksen alentamisen muodossa.

17. Mutta saiko tuomittu Hyvinkään tapauksessa itse asiassa mitään tosiasiallista hyvitystä oikeudenkäynnin viivästymisen takia? Hänelle tuomittu vankeusrangaistushan määrättiin ehdolliseksi, joten hän ei joudu "istumaan" rangaistustaan, jollei hän syyllisty koetusaikana uuteen rikokseen, josta hänet tuomitaan vankeuteen. Lehtijutusta ei ilmene, olisiko käräjäoikeuden mielestä syytetylle tuomittava "normaalirangaistus" eli 9 kk ollut ehdollinen vai ehdoton. Kun kysymyksessä on ensikertalainen, olisi rangaistus todennäköisesti määrätty tässä tapauksessa ehdolliseksi. Ehdollisen rangaistuksen pituudella ei luultavasti ole ollut syytetylle juuri minkäänlaista käytännön merkitystä. Voitaisiin sanoa, että jutun lopputulos kokonaisuutena arvioiden olisi ollut itse asiassa ollut syytetyn kannalta nyt tuomittua seuraamusta edullisempi, jos hänelle olisi määrätty maksettavaksi osakin hänen vaatimastaan rahallisesta hyvityksestä, vaikka rangaistus olisikin ollut normaalirangaistuksen pituinen eli 9 kuukautta ehdollista vankeutta.

18. Hyvityslailla näyttäisi olevan merkitystä lähinnä vain silloin, kun syyte hylätään. Hyvitystä ei sen sijaan tuomita, jos tuomio on langettava, sillä tällöin tuomittu yleensä saa hyvityksen oikeudenkäynnin kohtuuttomasta viivästymisestä rangaistuksen alentamisen muodossa. Tulisiko lakia muuttaa niin, että vaikka rangaistusta lievennettäisiin oikeudenkäynnin pitkittymisen vuoksi, tuomittu voisi saada myös kohtuullisen rahallisen hyvityksen? Pitäisikö syytetyn saada itse valita tai vaikuttaa siihen, saako hän hyvityksen rangaistuksen alentamisena vai rahallisena hyvityksenä?

19. Mutta onko kysymyksessä olevassa tapauksessa ollut kysymys törkeästä kavalluksesta vai ainoastaan tavallisesta kavalluksesta? Jos kyse olisi tavallisesta kavalluksesta, olisi rikoksen syyteoikeus - esitutkinnan viivästymisen takia - vanhentunut, sillä kavallusrikos vanhenee viidessä vuodessa. Tekoaika oli huhti-heinäkuussa 2004, mutta esitutkinta-aineisto tuli syyttäjällekin syyteharkintaa varten vasta kuluvan vuoden huhtikuussa.

20. Törkeästä kavalluksesta on kyse, jos anastuksen kohteena on erittäin arvokas omaisuus tai suuri määrä varoja, teolla aiheutetaan rikoksen uhrille tämän olot huomioon ottaen erityisen tuntuvaa vahinkoa tai rikoksentekijä käyttää hyväkseen erityisen vastuullista asemaansa, ja kavallus on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä (RL 28:5). Tuntuu siltä, että puheena olevassa tapauksessa kavallus voisi olla törkeä vain sillä perustella, että kysymys olisi suuren rahamäärän anastuksesta.

21. Vaikka kavallettua rahamäärää, siis 18 000 euroa, pidettäisiin riittävänä, jotta rikos voidaan lukea syyksi törkeänä kavalluksena, on huomioon otettava olosuhteet kokonaisuudessaan ja mahdolliset lieventävät asianhaarat. Käräjäoikeuden perusteluissa vedotaan lehtijutun mukaan siihen, että kavalluksia oli tehty säännöllisesti pitkän ajan kuluessa. Mutta onkohan kyse todella ollut "pitkän ajan kuluessa" tehdyistä anastuksista, sillä lehtijutun mukaan rikoksen tekoaika oli ollut vain 3-4 kuukautta eli huhtikuusta heinäkuuhun 2004? Eikö kavallus olisi ollut yhtä "törkeä" tai vielä törkeämpi, jos tekijä olisi anastanut koko summan yhdellä kertaa?

22. Syytetty vetosi siihen, että vuosi 2004 oli ollut hänelle erityisen raskas, sillä hänen mieltään painoivat tekoaikana riitaisa avioero ja hänen vanhemmillaan olleet vaikeudet. Syytetylle oli avioerossa jäänyt puolisoiden yhteinen asunto, muttei huonekaluja. Syytetty kertoi tarvinneensa rahaa päästäkseen taas nopeasti "jaloilleen." Syytetty oli ottanut rahat liikkeen tilityspusseista. Kavaltamansa rahat hän oli käyttänyt huonekaluostoihin, poikansa hyvinvointiin sekä jokapäiväiseen elämäänsä.

23. Minusta syytetyn mainitsemat seikat olisi voitu ja myös tullut ottaa huomioon, ei vain rangaistusta lieventävinä seikkoina, vaan myös rikosnimikettä harkittaessa. Kun kavallettu summa on ilmeisesti liikkunut tavallisen ja törkeän kavalluksen rajamailla, olisi kavallusta edellä mainitut seikat kokonaisuudessaan huomioon ottaen voitu perustellusti pitää törkeän kavalluksen sijasta tavallisena kavalluksena. Tällöin syyte olisi tullut syyteoikeuden vanhenemisen vuoksi hylätyksi.

24. Mieleen saattaakin hiipiä hienoinen epäily siitä, että tekijää on syytetty ja hänet on myös tuomittu törkeästä kavalluksesta lähinnä siksi, että syyteoikeus kavalluksesta oli päässyt tai päästetty viranomaisten menettelyn takia vanhenemaan. Syytettyä ei ole haluttu päästää rangaistuksetta yksinomaan esitutkintaviranomaisen laiminlyönnin ja vitkuttelun takia. Oli miten oli, mutta minusta syytetyn kannattaisi valittaa käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen ja vedota siihen, että kysymyksessä ei ole törkeä kavallus.

25. Tämän tapauksen pääpointti on kuitenkin esitutkinnan ja sen johdosta koko oikeusprosessin kohtuuttomasta viivästymisestä. Valtakunnansyyttäjänvirastossa ja laillisuusvalvonnassa tulee vuosittain jatkuvasti esille melkoinen määrä eli kymmeniä tapauksia, joissa esitutkinta on kestänyt kohtuuttoman kauan. Sama pätee syyteharkintaan ja sen viivästymiseen. Viivästyksestä vastuussa oleva virkamies pääsee kuitenkin kuin koira veräjästä, sillä hän saa ylimmältä syyttäjältä tai oikeuskanslerilta taikka oikeusasiamieheltä säännönmukaisesti ainoastaan huomautuksen. Näin myös silloin, kun esitutkinnan johtajan tai syyttäjän viivästys on johtanut syyteoikeuden vanhenemiseen.

26. Mitä tulisi tehdä? Yksi ja paras keino olisi se, että esitutkinnan johto siirrettäisiin poliisilta syyttäjälle heti kun jotakuta on esitutkinnassa syytä epäillä rikoksesta. Esitutkinnan johtajana syyttäjällä olisi velvollisuus valvoa, että esitutkinta suoritetaan loppuun kohtuullisessa ajassa. Nykyisin syyttäjälle ilmoitetaan kakista esitutkintaan tulleista vakavammista rikosasioista, joten syyttäjillä on kyllä tarvittava tieto esitutkinnassa olevista asioista. Mutta eiväthän syyttäjät näiden ilmoitusten perusteella käytännössä valvo esitutkintaa.

27. Puhutaan myös poliisin ja syyttäjän välisestä "esitutkintayhteistyöstä", jonka mukaan syyttäjä "seuraa" poliisin suorittamaa ja johtamaa esitutkintaa ja puuttuu tarvittaessa asiaan. Esitutkintayhteistyön on sanottu ja kuviteltu vastaavan syyttäjän johtamaa esitutkintaa. Mutta kuten olen monta kertaa käytännön esimerkkitapausten valossa kertonut, esitutkintayhteistyö toimii vain paperilla, käytännössä se toimii huonosti tai ei ollenkaan. Esitutkintayhteistyötä säännellään laissa normeilla, jotka eivät velvoita syyttäjää ja poliisia käytännössä tekemään yhteistyötä. Syyttäjä voi puutua esitutkintaan, mutta nimenomaista velvollisuutta hänellä ei siihen ole. Vastaavasti polisi voi ottaa syyttäjään yhteyttä, mutta velvollisuutta poliisilla ei tähän ole. Hyvinkään tapauksessa esitutkintayhteistyön hampaattomuus tuli taas jälleen kerran esille. Jos syyttäjä olisi todella seurannut poliisin esitutkintaa, ei tutkinta olisi tietenkään venynyt kuuden vuoden pituiseksi.

300. Elinkautista kaikki on vaan!

Manne käräjillä: Hai, sie hyvä tuomari! Anna vaikka 100 vuotta, mutta älä anna elinkautista!

1. Viikko sitten Porvoossa hampurilaisravintolan ajokaistalla tapahtui ampumisvälikohtaus, jossa kolme ihmistä ammuttiin hengiltä puoliautomaattisella käsiaseella, johon ampujalla ei ollut lupaa. Surmatekoihin syylliseksi epäilty 41-vuotias romanimies on tunnustanut esitutkinnassa syyllistyneensä kolmeen tappoon ja hänet on julistettu käräjäoikeuden päätöksellä tutkinnan ajaksi vangituksi.

2. Ampuja oli laskettu viime vuoden joulukuussa Helsingin hovioikeuden päätöksellä ehdonalaiseen vapauteen suorittamasta vuonna 1995 murhasta ja kahdesta taponyrityksestä tuomittua elinkautista vankeusrangaistusta. Mies oli vuonna 1995 tunkeutunut Pernajassa taloon, jossa hänen ex-vaimonsa oleskeli - tuomitulta piilossa - ja ampunut vaimonsa hengiltä sekä yrittänyt ampumalla surmata talossa olleet surmatun veljen ja tämän puolison.

3. Porvoon tapaus on jälleen kerran herättänyt keskustelua henki- ja väkivaltarikoksista tuomittavista rangaistuksista ja siitä, miksi elinkautista rangaistustaan suorittava ("kärsivä") rikoksentekijä oli päästetty vankilasta ehdonalaiseen vapauteen. Eikö elinkautinen vankeus olekaan elinkautinen tai -ikäinen rangaistus?

4. Elinkautinen vankeusrangaistus on lain mukaan periaatteessa koko eliniän käsittävä, mutta tämä pätee ainoastaan "lähtökohtaisesti." Nykyisin 12 vuotta vuotta elinkautista rangaistusta istuneiden vankien rangaistuksen jatkaminen tulee Helsingin hovioikeuden käsiteltäväksi, alle 21-vuotiaana tuomittujen henkilöiden tapaukset otetaan käsittelyyn 10 vuoden vankeuden jälkeen. Hovioikeus tekee päätöksensä mahdollisesta ehdonalaiseen vapauteen laskemista oikeusministeriön alaisen Rikosseuraamusviraston arvion pohjalta.

5. Jos hovioikeuden päätös on kielteinen, asia tulee uudelleen hovioikeuden käsiteltäväksi joka toinen vuosi. Elinkautiseen vankeuteen tuomitun ehdonalaisen vapauden koeaika on kolme vuotta. Myös jäännösrangaistuksen pituus on kolme vuotta ja se voidaan määrätä pantavaksi täytäntöön, jos ehdonalaiseen laskettu tekee koeajalla uuden rikoksen, josta nostetaan syyte vuoden kuluessa koeajan päättymisestä ja josta hänet olisi tuomioistuimen harkinnan mukaan tuomittava ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

6. Ennen vuotta 2006 päätöksen elinkautisvangin laskemisesta ehdonalaiseen vapauteen teki tasavallan presidentti armahdusoikeutensa nojalla; presidentillä on edelleen armahdusoikeus. Elinkautisvankeja on tällä hetkellä noin 150. Elinkautisen vankeuden suorittaminen vankilassa kestää keskimäärin 13 vuotta. Aikaisemmin elinkautista rangaistusta saattoi joutua istumaan hyvinkin pitkään. Soson murhamiehen nimellä tunnettu sekatyömies Väinö Kilpeläinen (1929-1973) istui tuomiotaan 20 vuotta kuolemaansa asti, presidentti Kekkonen hylkäsi useaan kertaan hänen armonanomuksensa. Kilpeläinen murhasi Muhoksen Soson rautatieasemalla pysäkinhoitajan nelihenkisen perheen vuonna 1953 asemalle tekemänsä ryöstön yhteydessä. Tapettuaan raa´alla tavalla neljä ihmistä Kilpeläinen räjäytti dynamiitilla aseman kassakaapin vain todetakseen, ettei kaapissa ollut yhtään rahaa.

7. Porvoon tapauksen yhteydessä on paljastunut, että ehdonalaiseen vapauteen päästämisen yhteydessä elinkautistaan istuvalle vangille ei välttämättä tehdä oikeuspsykiatrista arviota hänen mahdollisesta vaarallisuudestaan. Tällainen arvio on kuitenkin mahdollista tehdä, ja hovioikeus voi ennen asian ratkaisemista määrätä sen tehtäväksi. Hovioikeus voi myös määrätä, että vanki sijoitetaan vankilan ulkopuolella tapahtuvaan valvottuun koevapauteen enintään kuusi kuukautta ennen ehdonalaista vapauttamista. Porvoon tapoista nyt epäillystä miehestä ei tiettävästi määrätty hankittavaksi sanottua oikeuspsykiatrista arvioita eikä hän ollut myöskään mainitussa koevapaudessa ennen ehdonalaista vapauttamistaan. Miksei, sitä ei ole kerrottu.

8. Ruotsissa Åmselen vuonna 1988 tehdystä kolmoismurhasta elinkautiseen vankeuteen tuomittu Juha Valjakkala, nykyiseltä nimeltään Nikita Joakim Fouganthine, istui tuomiotaan parisenkymmentä vuotta, sillä hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen vasta helmikuun alussa 2009. Valjakkala karkasi tai yritti karata vankilasta monta kertaa, mikä vaikutti siihen, ettei häntä laskettu aiemmin ehdonalaiseen vapauteen. Valjakkalan koevapaus alkoi helmikuussa 2008, mutta toukokuussa samana vuonna hänet etsintäkuulutettiin, kun häntä ei löytynyt asunnostaan. Karkumatkallaan Fouganthine syyllistyi pariin pikkurikokseen. Hovioikeus perui F:n ehdonalaisen vapauden, mutta korkein oikeus päätti joulukuussa 2008, että Fouganthine voidaan laskea ehdonalaiseen vapauteen, koska hänen koevapaudellaan tekemänsä rikokset olivat lieviä.

9. Rikoslaki ja rangaistuskäytäntö eivät luonnollisesti vaikuta erityisen uskottavilta, jos elinkaudeksi tuomitusta vankeudesta voi päästä ehdonalaiseen vapauteen jo 12 vuoden vankeusajan jälkeen. Eri maiden lainsäädäntö vaihtelee aika suuresi sen suhteen, mikä on käytännössä pisin mahdollinen vankeusaika ja kuinka kauan elinkaudeksi vankeuteen tuomitun on istuttava vankilassa rangaistustaan. Kansainvälisessä vertailussa Suomen lainsäädäntö näyttäisi olevan tältä osin "löysimmästä" päästä. Euroopan maissa elinkautisvanki voi päästä ehdonalaiseen vapauteen useimmiten silloin, kun hän on istunut tuomiotaan 15-20 vuotta. Norjassa ei ole ehdonalaista vankeutta, vaan pisin mahdollinen tuomio on 21 vuotta vankeutta, käytännössä tuomittu joutuu istumaan siitä kaksi kolmasosaa. Minusta Norjan malli olisi lähinnä sellainen järjestelmä, joka Suomessakin voitaisiin toteuttaa.

10. Lain mukaan elinkautinen rangaistus voidaan tuomita murhan ohella mm. joukkotuhonnasta (Porvoon käräjäoikeus langetti hiljakkoin ns. Ruanda-oikeudenkäynnissä syytetylle elinkautisen rangaistuksen joukkotuhonnasta), rikoksesta ihmisyyttä vastan, törkeästä maanpetoksesta, törkeästä valtiopetoksesta sekä terroristisesta tarkoituksessa tehdystä murhasta tai taposta.

11. Murhan ja tapon välinen rajanveto on tärkeä nimenomaan tuomittavan rangaistuksen kannalta, sillä taposta tuomittava rangaistusasteikko on vähintään 8 ja enintään 12 vuotta vankeutta. Ensikertalainen joutuu suorittamaan vankeusrangaistuksesta vankilassa normaalisti vain puolet ja rikoksenuusijakin vain kaksikolmasosaa. Taposta tuomittu selviää siten puolta lyhyemmällä rangaistuksella kuin murhasta tuomittu. Kahdesta tai useammasta rikoksesta tuomitaan yhteinen vankeusrangaistus (jos jostakin rikoksesta yleensä seuraa vankeusrangaistus), jonka enimmäispituus on 15 vuotta. Jos Porvoon tapauksessa epäilty tuomitaan kolmesta taposta, on tuomittava maksimirangaistus siis "vain" 15 vuotta, mikä eurooppalaisen mittapuun mukaan on kyseisessä tilanteessa alhainen rangaistus. Uusista rikoksista tuomittavan yhteisen rangaistuksen lisäksi tuomittu joutuu suorittamaan aikaisemman elinkautisen vankeuden jäännösrangaistuksen (kolme vuotta) tai tuomioistuimen harkinnan mukaan osan siitä. Tästä jäännösrangaistuksesta ja ehdonalaisen vapauden koeajalla tehdyistä rikoksista tuomittavista rangaistuksista määrätään yhteinen vankeusrangaistus RL 7 luvun mukaisesti.

12. Murhan ja tapon välinen rajanveto on ongelmallinen, sillä murhan tunnusmerkistö (RL 21:2) on tulkinnanvarainen: Jos tappo tehdään 1) vakaasti harkiten, 2) erityisen raa´alla tai julmalla tavalla, 3) vakavaa yleistä vaara aiheuttaen, tai 4) tappamalla virkamies hänen ollessaan virkansa puolesta ylläpitämässä järjestystä tai turvallisuutta taikka virkatoimen vuoksi, ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, tekijä on tuomittava murhasta vankeuteen elinkaudeksi.- Murhan on yritys on rangaistava. Sen sijaan murhan (samoin kuin tapon ja muiden vakavien väkivaltarikosten) valmistelua, jota Suomessa on vaadittu jo pitkään rangaistavaksi, ei ole edelleenkään rangaistavaa eikä oikeusministeri Tuija Brax ole vaatimuksista ja eduskuntakyselyistä huolimatta halunnut tehdä tälle asialle toistaiseksi mitään.

13. Tuomioistuimen pitäisi normaalisti harkita tuomiota tehdessään, onko toteen näytetty teko rikos ja minkä rikoksen tunnusmerkistön teko toteuttaa, ja päättää vasta sen jälkeen tuomittavasta rangaistuksesta. Mikään salaisuus ei kuitenkaan ole se, että käytännössä päätöksenteko etenee toisessa järjestyksessä: ensin jotenkin intuitiivisesti valitaan teosta seuraava "kohtuullinen" rangaistus ja vasta tämän jälkeen valitulle rangaistukselle etsitään sopiva rikosnimike ja lainkohta. Tämä käy joskus ilmi jopa korkeimman oikeuden ennakkopäätöksistä, esimerkiksi oikeusneuvos Olavi Heinosen äänestyslausumasta ratkaisussa KKO 1983 II 61.

14. On ilmeistä, että murhasta lain mukaan tuomittava yksi ainoa rangaistus eli elinkautinen vankeus ohjaa rikossäännöksen valintaa siten, että ensin harkitaan, pitäisikö surmaamisrikoksesta seurata elinkautinen rangaistus vai ei. Oikeuskäytännössä on aika monia tapauksia, joissa oikeuden arvioin voidaan epäillä kallistuneen murhan sijasta tapon puolelle sillä perusteella, että elinkautista vankeutta on pidetty liian ankarana rangaistuksena, vaikka teko itse asiassa voisi toteuttaa murhan tunnusmerkistön. Esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa imatralaisen koulutytön Eveliina Lappalaisen surmanneen nuorukaisen ja Oulun taksisurmaajan samat langettavat tuomiot (KKO 2004:63 ja KKO 2004:57), joissa korkein oikeus piti tekoja tappoina eikä murhina.

15. Aika erikoislaatuinen on tässä suhteessa myös vuonna 1972 tapahtuneesta ns. Kytäjän kolmoissurmasta langetettu tuomio. Kartanonherran Kai Kusta Vähäkallio (1940-1979) surmasi 12.5.1972 kolme kartanon maille luvatta majoittunutta nuorta telttailijaa. Surmattujen poikien omaiset vaativat Vähäkalliolle rangaistusta kolmesta murhasta, mutta syyttäjä katsoi teot tapoiksi. Hyvinkään kihlakunnanoikeus ja Helsingin hovioikeus tuomitsivat V:n kolmesta täyttä ymmärrystä vailla olevana tehdystä taposta rangaistukset yhdistäen 15 vuodeksi kuritushuoneeseen; kuritushuonerangaistus poistettiin laista muistaakseni vuoden 1976 lainuudistuksen yhteydessä. KKO alensi tuomiota vielä kolmella vuodella eli 12 vuoteen. Kärsittyään tästä rangaistuksesta ensikertalaisena puolet, V. vapautui vankilasta vuona 1978. Hän teki seuraavana vuonna itsemurhan - ampumalla. Alentunut syyntakeisuus vaikutti niin, että laissa taposta säädettyä rangaistusmaksimia alennettiin neljänneksellä.

16. Sen sijaan vuonna 1971 tehdyistä liftarisurmista - surmatut olivat kaksi 17-vuotiasta tyttöä ja 23-vuotias nainen - tuomittu 41-vuotias Ensio Koivunen sai rikoksistaan ankaran rangaistuksen, vaikkei häntä näytön puuttuessa voitu tuomita taposta tai murhasta. Koivusen rikosrekisteri oli ennestään pitkä, mutta aiemmin hänet oli tuomittu lähinnä omaisuusrikoksista. Hän oli ollut kahdeksan kertaa vankimielisairaalassa ja oli vain vähän ennen liftarisurmia vapautunut vankilasta. Vaikka Koivunen oli siis ollut lukuisia kertoja vankimielisairaalassa, hänen todettiin vuonna 1971 tai 1972 suoritetussa mielentilatutkimuksessa olleen rikokset tehdessään täydessä ymmärryksessä. Hyvinkään käräjäoikeus ja Helsingin hovioikeus tuomitsivat Koivusen kaikkien kolmen uhrin osalta vapaudenriistosta, törkeästä pahoinpitelystä sekä törkeästä kuolematuottamuksesta ja yhden uhrin osalta myös väkisinmakaamisesta sekä eräistä omaisuusrikoksista yhdistettyyn 25 vuoden kuritushuonerangaistukseen. Tämä oli muistaakseni tuohon aikaan pisin rangaistus, mitä useista rikoksista voitiin lain mukaan yhdellä kertaa tuomita, Koivusen syyksi luetut rikokset olivat toisiinsa nähden niin sanotussa reaalikonkurrenssissa, yhteisen vankeusrangaistuksen tuomitsemista ei tuolloin tunnettu. Kun nykyisin yhteisen vankeusrangaistuksen maksimipituus on 15 vuotta, ollaan rangaistusten pituudessa tultu siis merkittävästi alaspäin.

17. Ensio Koivunen valitti hovioikeuden tuomiosta vielä KKO:een, jossa tuomioon tehtiin ainoastaan pieni lähinnä kosmeettinen muutos, joka taisi pudottaa tuomittua yhdistettyä rangaistusta kuukaudella tai parilla. Satuin itse toimimaan jutun esittelijänä KKO:ssa, mutta en enää muista, mikä tuo kyseinen muutos oli! Presidentti Mauno Koivisto armahti Koivusen syksyllä 1981 eli siis jo 10 vuoden kuluttua rikoksista. Koivunen kuoli vuonna 2003.

18. Mutta palataanpa Porvooseen! - Hieman yllättäen poliisi ilmoitti tutkivansa Porvoon surmia tappoina eikä murhina. Yleensä poliisi valitsee esitutkinnassa kahdesta vaihtoehdosta törkeimmän tai vakavimman rikosnimikkeen. Epäillyn avustaja on tunnustanut ampumiset nimenomaan tappoina. Ilmeisesti poliisi on katsonut, että kysymyksessä ei ole ollut "vakain tuumin" eli vakaasti harkiten tehdystä taposta eivätkä ampumiset myöskään olleet tehty erityisen julmalla tai raa´alla tavalla, jolloin tekijä siis voitaisiin tuomita murhista elinkautiseen vankeuteen.

19. Poliisin sanottu kanta, joka voi toki tutkinnan edetessä vielä muuttua, ei sido syyttäjää eikä syyttäjän kanta rikosnimikkeen osalta puolestaan tuomioistuinta. Olisiko mahdollista lukea surmateot tekijän syyksi murhina? Minusta tähän voisi olla perusteita. Ensimmäinen surmanlaukaus, jonka tekijä ampui lehtitietojen mukaan lähietäisyydeltä avoautossa istuneeseen uhriin, lienee tosin "vain" tappo. Kun tätä ampumista edelsi lehtitietojen mukaan suukopu tekijän ja uhrien välillä ja luultavasti jonkinlainen käsirysykin, ei vakaasta harkinnasta voida puhua, vaikka tekijä ilmeisesti kävi hakemassa aseen omasta autostaan. Sen sijaan kahta viimeksi mainittua surmaa voitaisiin pitää murhina, sillä järjestyksessä toisen uhrin tekijä ampui teloitustyyliin lähietäisyydellä, kun tämä oli mennyt auttamaan ensiksi ammuttua uhria. Sama pätee kolmanteen uhriin, jota myös ammuttiin lähietäisyydeltä, kun hän oli lähtemässä pakoon auton luota.

20. Olisi siis mahdollista ja minusta myös aika perusteltua päätyä siihen, että nämä aikajärjestyksessä kaksi viimeisintä tappoa on tehty vakaasti harkiten ja myös erityisen raa´alla ja julmalla tavalla. Erityistä raakuutta ja julmuutta osoittaa se, että tekijä ampui ensimmäisen surmateon jälkeen vielä kaksi muuta miestä, eikä kellään uhreista ollut minkäänlaista mahdollisuutta puolustautua. Tämän mukaan tekijä olisi siis syyllistynyt tappoon ja kahteen murhaan, josta hänet tuomittaisiin elinkaudeksi vankeuteen. Oikeuskäytännöstä löytyy yksi ainakin päällisin puolin vastaavanlainen tapaus eli korkeimman oikeuden ennakkopäätös vuodelta 1973 (KKO 1973 II 50): Henkilön A:n, joka surmattuaan tahallaan henkilön B:n oli saman illan kuluessa eri tilaisuuksissa vielä tahallaan surmannut henkilöt C:n ja D:n, katsottiin surmatessaan C:n ja D:n osoittaneen sellaista erityistä raakuutta ja vaarallisuutta, että kahta viimeksi mainittua surmaamista oli pidettävä erityisen törkeinä, jonka vuosi A tuomittiin niiden osalta rangaistukseen kahdesta murhasta. - Kai Kustaa Vähäkallion tapauksessa KKO sen sijaan vahvisti alempien oikeuksien tuomiot, joissa kolmoissurmaajan katsottiin syyllistyneen kaikkien kolmen uhrin osalta tappoon; V:n tuomiota ei ole julkaistu ennakkopäätöksensä, joten sitä ei voida pitää prejudikaattina.

21. Porvoon tapauksen jälkeen jotkut poliitikot ovat näin kesähelteelläkin tulleet ulos piilopaikoistaan ja vaatineet henkirikoksista tuomittavien rangaistusten koventamista. Rangaistusten ankaruudesta käytävä keskustelu on loppumaton aihe ja suo eikä siinä päästä koskaan yksimielisyyteen. Ylipoliisipäällikkö Mikko Paatero ja Asianajajaliiton vastavalittu uusi puheenjohtaja Mika Ilveskero ovat myös antaneet asian tiimoilta tv-haastatteluja lomavetimissään. No, tällaisia "suvipuheita" ei nyt kannata ottaa kovinkaan vakavasti, ne on tyypillistä uutistäytettä näin helteillä. Paatero tietenkin vaatii rangaistusten koventamista ja elinkautisen rangaistuksen istumista kokonaan kiven sisällä. Mika Ilveskeron lausuma oli yllättävä sikäli, sillä hän esitti, että jos henki- ja väkivaltarikoksista tuomittuja rangaistuksia kovennetaan, niin vastaavasti olisi syytä keskustella siitä, mistä rikoksista tuomittavia rangaistuksia olisi vastaavasti alennettava ja lievennettävä. Ilveskero vetosi perusteena siihen, että vankeusrangaistusten täytäntöönpanosta aiheutuu yhteiskunnalle suuria kustannuksia; Ilveskero on siis tässä suhteessa ikään kuin VVM:n ja OM:n asialla. Mistähän rikoksista tuomittavia rangaistuksia olisi Ilveskeron mielestä syytä alentaa? Kentien Ilveskero tarkoitti talousrikoksia ja niistä tuomittavia rangaistuksia.

22. Kun Mika Ilveskero valittiin reilu kuukausi sitten AA-liiton puheenjohtajaksi, hän puuttui ensimmäisessä julkisessa lausunnossaan ensimmäiseksi todistajan esteellisyyssäännösten uudistamistarpeeseen. Aika yllättävää, sillä olisi luullut, että advokaattien puheenjohtaja ottaisi esiin johonkin asianajajien toimintaan tai valvontaan liittyvän ajankohtaisen teeman, joista ei totisesti ole puutetta. Mutta puhumalla muista kuin liiton tehtäviin tai asianajajien toimintaan kuuluvista asioista saadaan tietenkin huomio siirretyksi pois asianajajakuntaa koskevista kysymyksistä, kuten esimerkiksi siitä, miksi asianajajien veloittamat palkkiot tuppaavat olemaan niin kovin suuria.

23. Vielä yksi asia tuli tässä Porvoon tapauksen yhteydessä mieleen. Kyse on siitä, pystyykö poliisi todellisuudessa suojelemaan ihmisiä, joita on uhattu rikoksilla ja jotka ovat saneet tappouhkauksia. Aika usein saa vaikutelman, että poliisi ei ota tappouhkauksia riittävän vakavasti, mikä on sitten johtanut surmatekoihin, jotka olisi voitu poliisin asiaan puuttumisilla estää. Porvoon surmista nyt epäillyn miehen surmaamaksi vuonna 1995 joutunut ex-vaimo ja tämän veli olivat olivat yrittäneet ennen surmatyötä turhaan saada suojaa poliisilta. Viikkoa ennen Pernajassa tapahtunutta surmatekoa mies oli siepannut ex-vaimonsa eräällä huoltoasemalla, jonne nainen oli mennyt keskustelemaan ex-miehensä kanssa, autoonsa ja pahoinpidellyt naista 45 minuutin ajan julmalla tavalla heidän pienen lapsensa katsellessa itkien vieressä. Kun poliisi ei ottanut suojelupyyntöä vakavasti, naisen veli oli hankkinut aseen puolustaakseen siskoaan. Tekijän tunkeutuessa taloon ja surmattua ex-vaimonsa sekä ammuttua kohti naisen veljeä ja tämän vaimoa, veli oli saanut ammutuksi tunkeutujaa käteen pelastaen ilmeisesti näin sekä itsensä että vaimonsa hengen.

24. Onko todella niin, että poliisin tehottomuuden takia jokaisen kannattaa hankkia ase voidakseen puolustaa henkeään Porvoon kaltaisia täysin arvaamattomia hyökkäyksiä ja ampumisia vastan? Nakkikioskille tai hampurilaisravintoloiden ajokaistoille ei taida enää uskaltaa mennä, jollei ole ottanut asettaa tai jotain muuta kättä pidempää mukaansa. Poliisin suojeluun ei kannata lottaa, sieltä ei apua heru. Viittaan tältä osin myös blogiini 277/31.5.2010, jossa kirjoitin Pudasjärvellä tapahtuneesta surmateosta. Siinäkin mies surmasi niin ikään ex-vaimonsa luvattomalla aseella uhkailtuaan jo aiemmin tappavansa naisen. Myöskään tässä tapauksessa poliisi ei ottanut uhkailijaa tai uhrin lähipiirin suojelupyyntöjä vakavasti eikä takavarikoinut ampujan halussa ollutta asetta. Syyttäjäviranomainen katsoi, ettei poliisi ollut syyllistynyt virkavirheeseen.

25. Pernajan tapauksessa murhatun naisen omaiset ja jotkut kyläläiset tekivät ilmiannon poliisin väitetystä laiminlyönnistä. SEn mukaan mukaan nainen oli vähän ennen surmaa tehnyt ilmoituksen poliisille miehensä häneen kohdistamasta pahoinpitelystä ja tappouhkauksista. Poliisi ei kuitenkaan tuolloin mihinkään toimiin miestä vastaan. Lääninsyyttäjä ei nostanut poliisia vastaan syytettä virkarikoksesta. Syyttäjän mukaan pahoinpitelyn ja uhkauksien vakavuudesta ei ollut "sellaista näyttöä", että poliisi olisi voinut ryhtyä pakkotoimiin miestä vastaan.

26. Omaiset kantelivat syyttämättäjättämispäätöksestä oikeuskanslerinvirastoon. Kantelun ratkaisi tuolloin apulaisoikeuskanslerin virassa ollut Jukka Pasanen. Pasanen katsoi, kuinkas muuten, että poliisi ei ollut tehnyt Pernajan tapauksessa virhettä. Pasasen perustelut ovat tyypilliseen tapaan virkamiestä eli poliisia suojelevat, uhrin ja hänen omaistensa esittämille näkökohdille ja suojelupyynnöille ei pantu minkäänlaista painoa. Apulaisoikeuskansleri korosti, että poliisilla tulee olla "lailliset perusteet" toimenpiteille ja että jokainen poliisi vastaa siitä, että mm. pidätykset tehdään laillisesti. Pasasen mukaan pelkkä uhatun rikosilmoitus tai jonkun muun ilmoitus asia ei riitä. Vaikka naisen perheenjäsenet tiesivät aviomiehen väkivaltaisuuden, hei eivät Pasasen perustelujen mukaan kyenneet perustelemaan sitä, että poliisin olisi pitänyt ryhtyä asiassa pikaisiin toimiin. - Onpa merkillistä! "Eivät kyenneet perustelemaan." Herra apulaisoikeuskansleri näyttää edellyttäneen, että tullakseen avunpyynnössään oikein ymmärretyksi, hengenvaarassa olevan ihmisen tulee kääntyä asianajajan puoleen, jotta pyyntö voitaisiin muotoilla "perustellusti" ja niin, että poliisimieskin sen ymmärtäisi! Jo oli aikoihin eletty jo vuonna 1997!

27. Näin siis voi toimia ja käytännössä myös toimii, kuten Pernajan ja Pudasjärven tapaukset osoittavat, suomalainen poliisi. Poliisilain mukaan kuitenkin poliisin ensi sijaisiin tehtäviin kuuluu muun muassa juuri rikosten ennalta estäminen ja turvallisuuden ylläpitäminen. Lain mukaan poliisin on annettava jokaiselle tehtäväpiiriinsä kuuluvaa apua. Poliisia ei saada juuri milloinkaan vastuuseen, jos poliisimies on laiminlyönyt virkavelvollisuutensa, sillä laillisuusvalvojat, syyttäjät ja tuomioistuimet ovat ottaneet velvollisuudekseen suojella poliisia ja huolehtia siitä, ettei poliisi joudu vastuuseen tekemisistään tai laiminlyönneistään. Tämä ilmenee myös hyvin Kauhajoen käräjäoikeuden koulusurmiin liittyvässä asejutussa antamasta tuomiosta, jolla murha-aseen surmaajalle jättänyt poliisimies vapautettiin kaikesta vastuusta.

122. Taas lievä raiskaustuomio Itä-Suomen HO:sta; miksi syyttäjä ei aio valittaa?

Lievillä raiskaustuomioillaan usein kohua herättäneen Itä-Suomen HO:n talo Kuopiossa

1. Nyt se jälleen alkanut! Tarkoitan lähes jokakesäistä keskustelua raiskaustuomioiden lievyydestä. Puhutaan lievästä raiskauksesta, vaikka laki ei edes tunnettu tuota rikosnimikettä.

2. Keskustelun kohteena on taas kerran Itä-Suomen hovioikeus Kuopiosta. Hovioikeus alensi Suonenjoelta olevan 55-vuotiaan poliisikonstaapelin käräjäoikeudessa raiskauksesta ja alle 16-vuotiaan lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä saaman 2 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistuksen  1 vuoteen 6 kuukauteen vankeutta ja määräsi rangaistuksen ehdolliseksi, koetusaika päättyy 30.6.2011. Tuomittu määrättiin lisäksi 70 tuntia kestävään yhdyskuntapalveluun. Rikosten tekoaika on 11.7.1999, jolloin syytetty oli siis 45-vuotias.

3. Kuopion käräjäoikeudessa jutun ratkaisivat 16.9.2008 (nro 08/1746) laamanni Juha Hyvärinen, käräjätuomari Petri Sahi ja kolme lautamiestä. Itä-Suomen hovioikeus, jonne tuomittu poliisimies valitti käräjäoikeuden tuomiosta, ratkaisi jutun 30.6.2009 antamallaan tuomiolla nro 594 (diaarinro R 08/1027)  kokoonpanossa, johon kuului kolme hovioikeudenneuvosta: Markku Ukkola, Helena Lindgren ja Heino Kiviranta, esittelijänä viskaali Petri Mylläri. Hovioikeuden kokoonpanoon ei kuulunut - ei kuulu milloinkaan - maallikkojäseniä eli lautamiehiä. Hovioikeus toimitti jutussa suullisen pääkäsittelyn, koska tuomittu kiisti myös hovioikeudessa syyllisyytensä.

4. Tilasin Itä-Suomen hovioikeudesta tuomion  jäljennöksen. Sen mukaan hovioikeus oli määrännyt asianomistajan eli rikoksen uhrin henkilöllisyyden ja tuomion pidettäväksi salassa vuoteen 2068 saakka lukuun ottamatta ratkaisun lopputulosta ja sovellettuja lainkohtia sekä vaatimuksia hovioikeuden pääkäsittelyssä ja hovioikeuden ratkaisun perusteluja rangaistusseuraamuksen ja korvausvelvollisuuden osalta.

5. Salaisiksi on määrätty sekä syyte että molempien tuomioistuinten eli käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomion perustelut. Näin ollen yleisö ei saa tietää, miten ja millä tavalla syyksiluettu raiskaus oli itse asiassa toteutettu. Rangaistusseuraamuksen perusteluissa hovioikeus vain lakonisesti toteaa, että raiskauksen osalta poliisimiehen uhriin "kohdistama väkivalta on ollut ladultaan verrattain lievää" ja lapsen seksuaalisen hyväksikäytön osalta, että  "uhri oli jo täyttänyt 15 vuotta." Hovioikeus on siis päättänyt salata, millaista tuo tekijän alle 16-vuotiaaseen lapseen kohdistama väkivalta oli oikeastaan ollut ja miksi hovioikeus on pitänyt sitä "verrattain lievänä." Hovioikeuden julkisissa perusteluissa ei kerrota, miksi hovioikeus on pitänyt rangaistusta alentavana seikkana sitä, että uhri "oli jo täyttänyt 15 vuota."

6.  Hovioikeuden ei olisi välttämättä tarvinnut lain mukaan määrätä syyksilukemisensa perusteluja salaisiksi. Laki jättää tässä suhteessa tuomioistuimelle laajan harkintavallan, sillä lain mukaan "tuomioistuin voi määrätä ratkaisun pidettäväksi tarpeellisin osin salassa  muun muassa silloin, kun tuomio sisältää arkaluonteisia tietoja henkilön yksityiselämästä tai rikoksen uhria loukkaavia tietoja. Tuomioistuimen ei siis ole pakko määrätä seksuaalirikostuomion perusteluja salaisiksi, ei edes siinä tapauksessa, että jutun käsittely on tapahtunut suljetuin ovin, jolloin yleisö ei ole päässyt seuraamaan istuntoa.

7. Mediassa on usein arvosteltu tuomioistuimia siitä, että ne määräävät liian herkästi seksuaalirikostuomioiden perustelut salaisiksi. Lisäksi tuomioistuinkäytännön on todettu vaihtelevan puheen olevassa suhteessa paljon: toiset tuomioistuimet eivät määrää automaattisesti päätösperusteluja salaisiksi, kun taas toisissa oikeuksissa salassapitomääräys annetaan lähes aina samaan tapaan kuin po. tapauksessa tekivät sekä Kuopion käräjäoikeus että hovioikeus.

8. Nelosen uutisten tekemän ja 28.6.2009 julkaiseman selvityksen mukaan seksuaalirikosten salailuinto vaihtelee käräjäoikeuksissa suuresti. Vähiten "salailuintoa" on Helsingin hovioikeuspiirissä sijaitsevissa käräjäoikeuksissa, sillä niiden sanotuista tuomioista vain joka neljäs on kokonaan salainen. Koko massa salataan yli puolet seksuaalirikostuomioista. Selvityksen mukaan Espoon käräjäoikeus on maan julkisuusmyönteisin käräjäoikeus, sillä sen tuomioista vain oka kymmenes on kokonaan salainen. Kaikkein salaisimpia tuomiot ovat Vaasan ja Rovaniemen  hovioikeuspiirissä, Vaasan HO-piirissä salaisten tuomioiden osuus on 65 prosenttia ja Rovaniemen HO-piirissä 64 prosenttia. Itä-Suomen hovioikeuspiirissä seksuaalirikostuomioista  52 prosenttia on salaisia. - Termit "kokonaan salainen," "osittain salainen" jne. ovat hieman epämääräisiä. Nelosten uutisten selvityksestä ei ilmene, mikä on käräjäoikeuksien "salailuinto" tuomion perustelujen osalta; juuri tämä olisi ollut tärkeätä selvittää.

9. On selvää, että seksuaalirikostuomiossa on yleisöltä salattava aina rikoksen uhrin nimi, ikä ynnä muut henkilöllisyystiedot; rikoksen uhri voi kuitenkin pyytää nimensä julkistamista. Mutta  vaikka rikoksen uhrin nimen ja eräissä seksuaalirikoksissa myös hänen ikänsä mainitseminen kuuluu perustelujen sisältöön,  ei tuomion perusteluja tarvitsisi tämän takia salata kokonaan, kuten näyttää hyvin usein tapahtuvan. Perustelut on mahdollista laatia anonyymisti niin, että vaikka esimerkiksi tuomitun rikollinen teko selostetaan verrattain yksityiskohtaisesti, perusteluista voidaan jättää pois uhrin nimi ja korvata se esimerkiksi vain sanalla "uhri." 

10. Lisäksi on syytä huomata, että vaikka tuomion perustelutkin julistetaan salaisiksi, tuomioistuin voi aina laatia ratkaisun sisällöstä julkisen selosteen. Lain mukaan julkinen seloste sisältää "pääpiirteittäisen selostuksen asiassa ja ratkaisun perusteluista." Esimerkiksi seksuaalirikosta koskeva julkinen seloste on myös julkistettava niin, että asianomistajan (rikoksen uhrin) henkilöllisyys ei paljastu. 

11. Nyt puheena olevassa raiskausjutussakin olisi siis ollut mahdollista, että tuomioistuin (niin käräjäoikeus kuin hovioikeuskin) olisi laatinut julkisen selosteen, jossa olisi kerrottu ilman uhrin henkilöllisyyden paljastamista konkreettisesti pääpiirteissään tapa tai menettely, jolla tuomitun syyksiluettu raiskaus oli suoritettu. Käräjäoikeus ja hovioikeus eivät kuitenkaan ole laatineet jutussa julkista selostetta. Ehkä on katsottu, että selosteen laatimisesta aiheutuisi "turhaa vaivannäköä" tuomioistuimelle.

12. Koska perustelut on julistettu salaisiksi ja koska julkista selostettakaan ei ole laadittu, eivät oikeudenkäynnin julkisuudelle asetetut funktiot ole toteutuneet. 1) Yleisö ei siis voi kontrolloida tuomioistuimen harjoittamaa vallankäyttöä; 2) julkista keskustelua tapauksesta joudutaan käymään tavallaan sokkosillaan; 3) emme voi arvioida, oliko tuomio vakiintuneen oikeuskäytännön mukainen emmekä siis 4) tietää, toteutuiko tapauksessa perustuslaissa säädetty yhdenvertaisuusperiaate.

13. Julkisuudessa on jo ehditty arvostelemaan kovin sanoin hovioikeuden tuomiota rangaistuksen lieventämisen ja erityisen sen ehdollisuuden takia. Minusta kritiikki on täysin oikeutettua, sillä onhan hovioikeuden tuomio rangaistuslajin ja mittaamisen osalta sangen epäilyttävä. Hovioikeus on toki yrittänyt jotenkin perustella rangaistustaan, mutta perustelut ovat äärimmäisen niukat ja mitään sanomattomat. Tällaisista kvasiperusteluista olisi jo kyllä korkea aika päästä eroon!

14. Raiskauksen osalta hovioikeus  totea lakonisesti vain, että raiskauksessa käytetty väkivalta oli "verrattain lievää." Kuten on huomautettu, raiskausrikos ei kuulu väkivaltarikoksiin, vaan siinä on kyse ensi sijassa seksuaalisen itsemääräysoikeuden loukkauksesta (Terttu Utriainen, HS  2.7.). Itä-Suomen HO on kuitenkin ohittanut tämän puolen perusteluissaan kokonaan, ja noteerannut ja punninnut ainoastaan teossa käytetyn väkivallan laatua. Tämä on tietenkin selvä puute. Myös toisen rikoksen eli lapsen seksuaalisen hyväksikäytön osalta hovioikeuden perustelu, jossa on mainittu vain se, että uhri oli täyttänyt jo 15 vuotta (oli ilmeisesti jo lähes 16-vuotias) herättää kummastusta. 

15. Hovioikeus näyttäisi ajattelevan, että sanotun ikäiset tytöt olisivat ikään kuin "vapaata riistaa." Perusteluissa ei ole kiinnitetty mitään huomiota siihen, että tekijä oli 45-vuotias poliisimies, jonka on täytynyt hyvin ymmärtää tekonsa merkitys ja se, että rikos tulee aiheuttamaan uhrille todennäköisesti hyvin pitkäaikaisen henkisen trauman. Hovioikeus on vähätellyt teosta uhrille aiheutunutta henkistä kärsimystä, sillä se on alentanut, paitsi rangaistusta, myös käräjäoikeuden  tuomitun maksettavaksi tuomittu kärsimyskorvauksen määrää 8 000 eurosta 5  000 euroon.

16. Asiantuntijat ovat korostaneet, että  raiskausrikosten uhrille aiheuttamiin seuraamuksiin kiinnitetään tuomioissa liian vähän huomiota, sen sijaan niissä keskitytään laskemaan uhrissa näkyvien mustelmien määrää (Riitta Silver), I-S 2.7.). Tuomioistuimissa kiinnitetään huomiota lähinnä vain syytetyn asemaan, kun taas uhri asema ja tilanne tuntuu usein unohtuvan; tämä on aika yleinen väite. Näin on, jos siltä näyttää! Jokainen raiskausrikoksen uhri haluaa oikeutta, ja tähän kuuluu, ei ainoastaan tekijän syyllisyyden vahvistaminen tuomiolla, vaan myös oikeudenmukaiseksi koetun rangaistuksen tuomitseminen. Oikeudenmukaisen rangaistuksen on todettu olevan merkittävää myös uhrin psyykkisen toipumisen kannalta.

17. Seksuaalirikosten minimirangaistukset laissa ovat Suomessa  alempia kuin yleensä muissa pohjoismaissa. Julkisuudessa onkin - jälleen kerran - huudettu lainsäätäjää apuun; tule apuun, Tuija! Jotkut kansanedustajat ovat jo ilmaisseet halunsa saada lakiin pidempiä minimirangaistuksia kyseisistä rikoksista. Toisaalta on huomattava, että laki sallisi todella tuntuvien rangaistusten määräämisen esimerkiksi juuri raiskauksista ja lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Suonenjoen tapauksessa kahdesta tuomitusta rikoksesta olisi voitu lain mukaan tuomita maksimissaan 9 vuoden vankeusrangaistus. Kun minimirangaistus on 1 vuosi vankeutta ja syytetty tuomittiin ehdolliseen 1 vuoden ja 6 kuukauden pituiseen rangaistuksen, on tuomion mittaamisessa todella liikuttu aivan rangaistusskaalan alapäässä. Pääasia näyttää hovioikeuden tuomiossa olleen pudottaa rangaistus niin alas, että se voitiin määrätä ehdolliseksi; ehdolliseksi voidaan lain mukaan määrätä enintään kahden vuoden pituinen vankeusrangaistus.

18. Minimirangaistuksia voidaan toki koventaa, mutta tätä mahdollista lainmuutosta odoteltaessa olisi minusta tärkeää, että korkein oikeus ohjaisi ennakkopäätöksillään käräjäoikeuksien ja hovioikeuksien rangaistuskäytäntöä seksuaalirikosten osalta. Nyt tätä tapahtuu aika harvoin. Suurin syy ennakkopäätösten puutteeseen on siinä, että syyttäjät eivät juuri välitä pyytää KKO:lta valituslupa rangaistuksen mittaamista koskevissa asioissa. KKO ei yksinkertaisesti saa tilaisuutta ennakkopäätösten antamiseen.

19. Nyt esillä olevassa Suonenjoen/Kuopion tapauksessa jutussa virallisena syytäjänä toiminut kihlakunnansyyttäjä Jaakko Koponen onkin jo ehtinyt ilmoittaa, että hän tyytyväinen ratkaisuun (HS 2.7.). Rangaistuksen mittaamiskysymyksen saattaminen KKO:n tutkittavaksi jää näin ollen tässä jutussa yksin rikoksen uhrin eli asianomistajan tehtäväksi. - Rikoksen uhria muuten kutsutaan Suomen laissa hieman "sievistelevästi" nimikkeellä asianomistaja. Suurelle yleisölle tämä termi ei aina sano kovinkaan paljon, sillä myös syytettyä eli vastaajaa pidetään usein jutun asian omistajana. - Olisi jo korkea aika ottaa lakiin oikea termi ja korvata käsite asianomistaja nimikkeellä rikoksen uhri.

20. Maan ylin syyttäjäviranomainen eli valtakunnansyyttäjä Matti Kuusimäki saarnasi jo ennen virkaan nimittämistään muun muassa eduskunnan kuulemistilaisuudessa, että hän haluaisi korottaa raiskausrikoksista tuomittavia rangaistuksia ainakin puolella; ks. blogiani 120/28.6.-09. Kuusimäki on ollut nyt virassaan jo kohta kaksitoista vuotta, jona aikana hänellä olisi ollut korkeassa asemassa olevana kriminaalipoliittisena vaikuttajana runsaasti aikaa saada asiantilaan muutosta ja kehottaa alaisiaan syytäjiään valittamaan KKO:een asti raiskausrikoksista tuomituista rangaistuksista. En ole kuitenkaan havainnut, että Kuusimäki olisi antanut syyttäjille yleisiä ohjeita  asian johdosta.

21. Nyt Matti Kuusimäellä olisi "tuhannen taalan paikka" näyttää, miten hän suhtautuu raiskausrikoksista tuomittaviin epäilyttävän lievin rangaistuksiin. Hänellä olisi lakiin perustuva voima ja valta ottaa kihlakunnansyyttäjän alemmissa oikeuksissa ajama juttu VKSV:n hoidettavaksi ja määrätä joku valtionsyyttäjistä pyytämään KKO:lta valituslupaa ja vaatimaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja jutussa annetaan käräjäoikeuden tuomion mukainen ehdoton vankeusrangaistus. Jollei Kuusimäki tätä tee, niin ilmaan jää roikkumaan epäily, että jutussa annettiin lievä ja ehdollinen tuomio siksi, että tekijä oli poliisi.

P.S.

Kappaleen 20 johdosta pitää tehdä se täydennys, että valtakunnansyyttäjä Matti Kuusimäki on antanut 30.1.2009 yleisen ohjeen VKS 2009:1: Syyttäjien muutoksenhausta korkeimpaan oikeuteen. Siinä viitataan KKO:n presidentti Pauliine Koskeloon vuonna 2008 antamaan lehtilausuntoon, jossa on toivottu, että syyttäjät hakisivat nykyistä enemmän  valituslupaa seuraamusharkintaa koskevissa rikosasioissa ja edistäisivät siten KKO:n mahdollisuuksia prejudikaattiohjaukseen.

Kuusimäki itsekin totea mainitussa ohjeessaan, että "syyttäjät tässäkin tiukassakin resurssitilanteessa tiedostavat ennakkotapausten arvon ja merkityksen rikosoikeudenhoidon kannalta sekä syyttäjien roolin oikeuskäytännön kehittämisessä ja siten vielä hovioikeuden tuomion antamisen jälkeen harkitsevat aktiivisesti valitusluvan hakemista korkeimmalta oikeudelta."

Kuten näkyy, Kuusimäen ohje on hyvin yleisluontoinen, sillä siinä syyttäjiä kehotetaan vain ylipäätään "harkitsemaan" valitusluvan pyytämistä. Luultavasti syyttäjät harkitsisivat asiaa ilman tuollaista kehotustakin. Seksuaalirikoksista tuomittavista rangaistuksista ja niitä koskevista syyttäjien valituslupahakemuksista Kuusimäen ohjeessa ei puhuta mitään. Ei myöskään muiden rikosten seuraamusharkintaa koskevista valituksista KKO:een.

Suonenjoen/Kuopion tapauksessa paikallissyyttäjä on jo ehtinyt tehdä heti hovioikeuden tuomionsa jälkeen kyseisen harkinnan ja päätynyt siinä kielteiseen tulokseen. Tämä harkinta ei sido valtakunnansyyttäjää. Nyt odotellaankin VKSV:n kannanottoa asiassa.