791. KKO 2013:77. Näytön arviointi lapsen pahoinpitelyjutussa. Selvitystaakka

1. Aika usein väitetään - joskus jopa rikosoikeuden professoreiden suulla (latojan huomautus) - että korkein oikeus ei ota näyttökysymyksiä joko lainkaan tutkittavakseen - siis anna valituslupaa - tai tekisi niin vain erittäin harvoin. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Korkeimman oikeuden prejudikaatit koskevat toki suurimmalta osin oikeuskysymyksiä eli lain soveltamisessa ilmeneviä ongelmia, joiden suhteen korkein oikeus haluaa ohjata alempien tuomioistuimien lainkäyttöä. Korkein oikeus ottaa kuitenkin yllättävän usein tapauksia, joissa on kysymys "vain näytöstä" eli näytön arvioinnista. Nyt esillä oleva tapaus KKO 2013:77 on esimerkki tästä, kuten jo ratkaisuselosteen otsikostakin ilmenee. Vastaavanlaisia tapauksia eli "näyttöprejudikaatteja" ovat esimerkiksi ratkaisut  KKO 1989:41, 1997:137, 1998:83, 1999:11, 2001:67, 2002:47, 2004:60, 2004:70, 2006:78, 2007:100, 2009:43, 2011:20 ja KKO 2013:27.

2. Blogikirjoituksessa nro 718/15.4.2013 olen kommentoinut KKO:n ratkaisua 2013:27 ns. Kolkonjärven murhajutussa, jossa oli kyse "puhtaasti" näytön arvioinnista. On syytä havaita, että todistusharkinnassa voidaan erottaa kaksi puolta, eli  todisteiden näyttörvon määrittäminen ja näytön riittävyyden arviointi. Jälkimmäisen vaihe koskee itse asiassa juridista kysymystä eli lain soveltamista koskevaa kysymystä, koska siinä tuomioistuin joutuu pohtimaan, mikä on lakiin ja vakiintuneen oikeuskäytäntöön perustuva näyttökynnys ja miten vahvaa näyttöä  ja vakuuttavuutta sen ylittyminen edellyttää.

3. Eilen 23.10. annettussa tapauksessa KKO 2013:77 on kysymys puhtaasti näytön arvioinnista. Tämä todetaan myös ennakkopäätöksen otsikossa lauseella "kysymys näytön arvioinnista". Asia- tai hakusaaa "näyttö" tai "näytön arviointi" ei kuitenkaan - tässäkään tapauksessa - mainita ennakkopäätöksen otsikossa, jossa on käytetty sellaisia hieman epämääräisiä ja mitäänsanomattomia sanoja kuin "oikeudenkäyntimenettely" ja "todistelu". Olen ennenkin huomauttanut siitä, että korkeimman oikeuden olisi syytä ryhtyä käyttämään hieman yksilöidympiä asiasanoja, mikä lisäisi ennakkopäätöksen käyttöä ja hyödynnettävyyttä. Tässä suhteessa toinen ylin oikeusasteemme eli KHO näyttää olevan "edistyksellisempi", sillä sen ennakkopäätöksissä mainitaan säännönmukaisesti paljon enemmän asiasanoja kuin KKO:n julkaisemissa prejudikaateissa.

4. Kommentoitavassa tapauksessa KKO 2013:77 oli kyse lapseen (X) kohdistuneesta pahoinpitelystä. Kahden ja puolen kuukauden ikäisellä lapsella havaittiin tutkimuksissa useita luunmurtumia, jotka olivat syntyneet 2 - 4 viikkoa aikaisemmin joko samalla kertaa tai verrattain samanaikaisesti. Vammat olivat lääkärinlausuntojen mukaan seurausta lapseen kohdistuneesta huomattavan suuresta ulkoisesta voimasta. Tapahtumainkulusta ei kirjallisten lääkärinlausuntojen lisäksi esitetty muuta selvitystä kuin lasta hoitaneiden vanhempien (A ja B) kertomukset, joissa he kiistivät aiheuttaneensa lapsen vammoja. Vanhemmille vaadittiin rangaistusta törkeästä pahoinpitelystä tai törkeästä vammantuottamuksesta. 

KKO 2013:77

5. Jutussa toimitettiin suullinen käsittely myös hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa. Kaikki kolme oikeusastetta hylkäsivät syytteen näytön riittämättömyyden perusteella. Korkein oikeus toteaa (perustelujen kappale 31): " Koska lapsen vammojen syntymistapa oli jäänyt epäselväksi, ei asiassa voitu sulkea pois vaihtoehtoja, että vammat olisivat syntyneet tapaturman seurauksena tai sellaisen A:n ja B:n huolimattomanakin pidettävän  menettelyn seurauksena, mistä A ja B eivät ole halunneet kertoa". Lausumasta voidaan päätellä, että A:ta ja B:tä olisi voitu kenties syyttää vammantuottamuksesta sellaisen huolimattoman menettelyn johdosta, jota ei ole syytteessä kuvattu eikä väitetty syytettyjen viaksi; syytesidonnaisuus siis esti muiden vaihtoehtojen tutkimisen. Tällaista vaihtoehtoista syytettä ei ollut esitetty ilmeisesti siksi, koska esitutkinnassa ei ollut saatu näyttöä mainitunlaista huolimattomuutta osoittavasta teosta tai laiminlyönnistä.

6. Hovioikeuden tuomion perusteluissa kiinnittää huomiota kohta, jossa hovioikeus toteaa, että lapsen (X:n) lukuisat, vakavat murtumavammat olivat syntyneet hänen ollessaan vanhempiensa hoidossa. Hovioikeuden mukaan "tässä tilanteessa ei jäänyt järkevää epäilyä siitä, etteikö toinen vanhemmista tai vanhemmat yhdessä olleet pahoinpidelleet X:ää. Kun oli jäänyt selvittämättä, kumpi vanhemmista oli pahoinpidellyt lasta tai että he olisivat tehneet niin yhdessä, syyte törkeästä pahoinpitelystä oli hylättävä". Toisin kuin käräjäoikeus ja korkein oikeus, hovioikeus siis sulki pois mahdollisuuden, että lapsen vammat olisivat aiheutuneet tapaturmasta. Hovioikeus piti ilmeisenä, että vanhemmat tai toinen heistä oli pahoinpidellyt lasta. 

7. Miksi hovioikeus ei sitten tuominnut molempia syytettyjä pahoinpitelystä? Hovioikeuden mukaan siksi, ettei näyttöä ollut siitä, kumpi vanhemmista oli syyllinen tai olivatko vanhemmat yhdessä syyllistyneet pahoinpitelyyn. Hovioikeus on nojautunut ns. tekijävastuuseen, joka edellyttää, että jokainen vastaa rikosoikeudellisesti vain omista tekemisistään. Tekijävastuun tiukka soveltaminen johtaa siihen, että jollei näyttöä ole siitä, kumpi potentiaalisista tekijöistä, jotka kiistävät teon ja kenties syyttelevät toinen toisiaan, on tekijä, on molemmat vapautettava syytteestä, vaikka on ilmeistä, että jompikumpi heistä tai he yhdessä ovat tehneet ko. rikoksen. Tässä tapauksessa tilanne on kuitenkin ollut se, että vanhemmat ovat kertoneet hoitaneensa lasta yleensä aina yhdessä eikä kumpikaan heistä ole syyttänyt puolisoaan lapsen pahoinpitelystä. Eikö edes tällaisessa tapauksessa, jos vielä tapaturman mahdollisuus olisi todella suljettu pois, molempia syytettyjä voida pitää tekijäkumppaneina?

8. Tapauksessa kiinnittää huomiota erityisesti se, että syytetyt ovat kaikissa kolmessa oikeusasteessa kieltäytyneet kertomasta, miten lapselle aiheutuneet vammat ovat syntyneet, vaikka he ovat ilmeisesti tienneet vammautumisen syyn. Käräjäoikeuden perustelujen mukaan "A:n ja B:n on täytynyt tietää murtumien syntymistapa". Korkein oikeus puolestaan lausuu (perustelujen kohta 29), että "A:n ja B:n on heidän omien kertomustensakin mukaan täytynyt sinänsä olla tietoisia siitä, milloin, millä tavoin ja mistä syystä vammat ovat syntyneet.  Korkein oikeus toteaa kuitenkin, että syytettyjen vaikeneminen mainituista seikoista ei ole riittävä näyttö heidän syyllisyydestään, eli vaikenemisesta "ei kuitenkaan voida tehdä sellaista johtopäätöstä, että he olisivat yhdessä aiheuttaneet tai jompikumpi heistä olisi aiheuttanut vammat pahoinpitelemällä lasta ensisijaisessa rangaistusvaatimuksessa kuvatulla tavalla". - Tässäkin kohtaa korkein oikeus viittaa riven välissä syytesidonnaisuuteen eli syytteessä esitettyyn teonkuvaukseen, joka sitoo tuomioistuinta.

9. Perusteluissa on kyse eräästä syytetyn itsekriminointisuojan ilmenemismuodosta eli rikoksesta epäillyn tai syytetyn oikeudesta vaieta. Syytetyllä ei ole velvollisuutta myötävaikuttaa oman syyllisyytensä selvittämiseen. Syytetyllä ei ole totuusvelvollisuutta ja hän voi kieltäytyä vastaamasta esitettyihin kysymyksiin. Todistustaakka on yksin syyttäjällä, jonka on näytettävä syytteenalainen teko ja syytetyn syyllisyys toteen.

10. Mutta onko syytetyn oikeus vaieta niin ehdoton, ettei vaikenemista voitaisi ottaa lainkaan huomioon näytön arvioinnissa? Jos syytetty vaikenee tai ei halua, kuten esillä olevassa jutussa oli asian laita, selittää, mitä syytteenalaisessa asiassa on tapahtunut, niin voidaan yleensä otaksua, että syytetty haluaa salata jonkin itselleen epäedullisen seikan. Vaikka syytetyllä ei ole todistustaakka eli velvollisuutta todistaa omaa syyttömyyttään, niin voitaisiinko hänelle silti sälyttää jokinlainen selitystaakka, jonka mukaan selityksestä kieltäytyminen voitaisiin ottaa huomioon yhtenä syytettä tukevana indisiona?

11. Pääsääntönä kuitenkin on, ettei syytetyllä ole selvitystaakkaa. Ei ainakaan siinä muodossa, että langettava tuomio voitaisiin perustaa yksinomaan syytetyn vaikenemiselle tai selityksen antamisesta kieltäytymiselle. Mutta kuten Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on eräissä rakaisuissaan todennut, syytetyn vaitiolo-oikeus ei ole ehdoton, eikä siis ole ihmisoikeussopimuksen vastaista käyttää syytetyn vaikenemista syyllisyyttä tukevana näyttönä sillloin, kun se ei ole ainoa tai pääasiallinen näyttö asiassa. Lisäksi edellytetään, että tilanne on ollut siinä määrin kvalifioitu, että normaalisti vastaus on edellytettävissä tilanteen erityispiirteiden perusteella. Jos syytetty tästä huolimatta ja asianmukaisesti tilanteesta informoituna vaikenee, vaitiolo voidaan ottaa huomioon.

12. Viittaan esimerkiksi EIT:n ratkaisuun John Murray v. Yhdistynyt kuningaskunta 8.2.1996. Murrayn valituksen johdosta EIT katsoi, ettei myötävaikuttamattomuusperiaate (itsekriminointisuoja) ole absuluuttinen, vaan tuomioistuimella voi olla lupa tietyin edellytyksin ottaa vaitiolo huomioon yhtenä syytettä tukevana seikkana. Tuomiota ei kuitenkaan saa perustaa puhtaasti syytetyn vaikenemiselle. Murrayn tapauksessa vallinneissa olosuhteissa, ottaen huomioon myös syytettyä vastaan esitetyn muun näytön painoarvo, oli EIT:n mukaan luonnollista ja hyväksyttävää, että kansallinen tuomioistuin oli pannut painoa myös syytetyn vaitiololle. Tapauksessa  Averill v. Yhdistynyt kuningaskunta 6.6.2000 EIT katsoi, että vaitiolo-oikeus ei saa estää sitä, että syytetyltä  selvästi selitystä vaativissa tilanteissa hänen vaikenemisensa otetaan huomioon harkittaessa syyttäjän esittämän näytön vakuuttavuutta. Perusteluissa todetaan myös, ettei poliisin kysymyksiin vastaamatta jättäminen ollut aiheuttanut valittajalle (Averill) rangaistuksen vaaraa.

13. Korkein oikeus viittaa usein innokkaasti EIT:n ratkaisuihin ja selostaa niitä päätöstensä perusteluissa joskus hyvinkin laajasti. Siksi hieman ihmetyttää, ettei nyt kommentoitavassa tapauksessa ole näin tehty, vaan KKO:n perustelut ovat yksinomaan "kotikutoisia" - EIT:n ratkaisukäytäntöön perusteluissa ei viitata sanallakaan.

14. Ratkaisussa KKO 2013:77 selostettu tapaus ja sen olosuhteet ja erityispiirteet ovat minusta sellaiset, että "hyvät selitykset" vauvan vammautumiselle olisivat olleet todella tarpeen. Miksi vanhemmat eivät ole halunneet kertoa, milloin ja millä tavoin ja mistä syystä lapsen vammat ovat syntyneet, vaikka he ovat aivan ilmeisesti  tienneet vastuksen mysteeriksi jääneeseen tapaukseen? He ovat maininneet yhtenä selityksenä isokokoisen koiran hyppäämiseen vauvan koppaan silloin, kun he eivät itse olleet paikalla. Tämä selitys on kuitenkin voitu sulkea tutkinnassa pois. Jos vammat olisivat olisivat syntyneet tapaturmaisesti, esimerkiksi kirjahyllyn kaatumisen seurauksena, niin miksi vanhemmat eivät olisi halunneet kertoa siitä? Kun vanhemmat vaikenevat tapaturman mahdollisuudesta, on perusteltua päätellä, kuten hovioikeus on tehnytkin, että vammat eivät ole syntyneet tapaturman seurauksena.

15. Ketä tai keitä vanhemmat ovat mahdollisesti halunneet suojella, jolleivät he ole itse syyllistyneet pahoinpitelyyn tai vamman tuottamukseen? Ratkaisuselosteesta ei käy selville, minkäikäisiä vanhemmat ovat olleet ja onko heillä muita lapsia. Epäselväksi jää myös se, oliko joku sukulainen tai tuttava joskus hoitanut tai katsonut lasta, kun vanhemmat eivät ole olleet kotosalla. Ovatko vanhemmat kenties pelänneet lastensuojelullisia toimenpiteitä, mikäli totuus vammojen syntymistavasta tulisi viranomaisten tietoon; tähän mahdollisuuteen viitataan käräjäoikeuden tuomion perusteluissa. Onko vanhemmilta pitkän oikeudenkäynnin missään vaiheessa kysytty syytä, miksi he eivät halua kertoa, miten lapsen vammat olivat syntyneet? Onko asiaa tutkittu ja selvitetty riittävän tarkasti esitutkinnassa? Monet kysymykset jäävät askarruttamaan lukijaa. Tästä nyt taas kerran nähdään, että totuus ei välttämättä selviä oikeudenkäynnissä.

190. KKO 2009:88: Lähdesuoja, todistajan vaitiolo-oikeus

1. Internetissä julkaistiin kesäkuussa 2002 kirjoitus "Minne hävisivät Soneran rahat?" ja sen englanninkielinen versio "Where did Sonera loose it´s money?". Kirjoituksissa ei mainittu niiden laatijaa. Eräässä sanomalehtiartikkelissa 4.9.2002 käsiteltiin mainittua kirjoitusta ja kerrottiin, että kustannusyhtiö Art House Oy oli julkaisemassa kirjoituksista muokatun kirjan. Artikkelissa oli todettu kustannusyhtiön toimitusjohtajan Heikki Haavikon kertoneen, että kirjoittajan henkilöllisyyttä ei paljasteta julkaistavassa kirjassakaan, vaan hänen kanssaan on sovittu nimimerkin käyttämisestä.

2. Soneran ex-toimitusjohtaja Kaj-Erik Relander pyysi 18.9.2002 KRP:tä tutkimaan, kuka tai ketkä olivat laatineet kyseiset netti-kirjoitukset ja olivatko nämä henkilöt syyllistyneet häneen kohdistuneeseen törkeään kunnianloukkaukseen tai johonkin muuhun rikokseen. Relanderin mukaan kirjoituksessa oli esitetty totuudenvastaisesti lausumia, joilla hänet pyrittiin saattamaan halveksunnan alaiseksi.

3. KRP kuulusteli esitutkinnassa Art House Oy:n toimitusjohtajaa Heikki Haavikkoa todistajana. Kuulustelussa todistajalle ilmoitettiin, että edellä mainitun lehtiartikkelin perusteella hänen oletettiin tietävän internetissä levitetyn kirjoituksen laatijan. Haavikko kuitenkin kieltäytyi vastaamasta kirjoituksen laatijan henkilöä koskeviin kysymyksiin.

4. Art House Oy julkaisi helmikuussa 2003 mainittujen internet-kirjoitusten pohjalta muokatun kirjan nimeltä "Miten hävisivät Soneran miljardit?" Kirja julkaistiin nimimerkillä "Pekka Peloton".

5. Heikki Haavikon kieltäytymisen vuoksi KRP vaati Helsingin käräjäoikeudelle 23.1.2003 tekemässään hakemuksessa, että käräjäoikeus velvoittaa Haavikon kertomaan ilmeisesti tiedossaan olevan internet-kirjoituksen laatijan.

6. Haavikko vastusti hakemusta ja katsoi olevansa oikeudenkäymiskaaren (OK) 17 luvun 18 §:n ja 24 §:n perusteella oikeutettu kieltäytymään todistamasta. Hän vetosi ensiksi syytteen vaaraan, koska hän oli kirjan julkaisijana pikemminkin rikoksesta epäillyn kuin ulkopuolisen todistajan asemassa. Toiseksi Haavikko vetosi siihen, että tieto kirjoituksen laatijasta kuului kustannusyhtiön julkaisutoiminnan liike- ja ammattisalaisuuden piiriin. Kolmantena perusteena Haavikko vetosi lähdesuojaan ja katsoi, että hänellä oli kirjan julkaisijana oikeus kieltäytyä todistamasta.

7. Helsingin käräjäoikeus katsoi päätöksessään 3.3.2002, että Haavikolla ei ollut mainitsemillaan perusteilla OK 17:24:ssä säädettyä todistajan kieltäytymisoikeutta. Käräjäoikeus velvoitti Haavikon kertomaan internet-kirjoituksen laatijan. Haavikon edelleen kieltäydyttyä vastaamasta kysymykseen käräjäoikeus asetti hänelle 5 000 euron uhkasakon.

8. Haavikko valitti käräjäoikeuden päätöksestä Helsingin hovioikeudelle, mutta hovioikeus ei 12.6.2003 muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.

9. Haavikko haki asiassa valituslupaa KKO:lta valituksella, johon oli liitetty todisteiksi 23.6.2003 ja 2.7.2003 päivätyt kirjeet. Kirjeistä oli peitetty vastaanottajatiedot. Vastauspyynnön yhteydessä kirjeet toimitettiin KKO:sta KRP:lle. KKO määräsi asiaa 21.1.2004 käsitellessään, että kirjeet oli pidettävä salassa syyteasian käsittelyyn saakka taikka kunnes asia on jätetty sillensä. KKO:n mukaan kirjeillä saattoi olla merkitystä vireillä olevassa esitutkinnassa.

10. Pääasiaratkaisussaan 26.3.2004 (KKO 2004:30) KKO katsoi ensiksi, ettei Haavikolla ollut oikeutta kieltäytyä vastaamasta KRP:n hakemuksessa tarkoitettuihin kysymyksiin sillä perusteella, että joutuisi syytteen vaaraan tai että kysymyksiin vastaaminen saattaisi merkitä kustannusyhtiön liikesalaisuuksien paljastumista. Näiden kahden perusteen tultua torjutuiksi KKO:n ratkaisun perustaksi jäi lähdesuoja.

11. Lähdesuojaa koskea säännöspohja oli muuttunut hovioikeuden päätöksen antamisen jälkeen, mutta ennen kuin KKO antoi ratkaisunsa. Uusi sananvapauslaki (L sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä, 460/2003) samoin kuin todistajan kieltäytymisoikeutta koskevan OK 17 luvun 24 §:n muutos tulivat molemmat voimaan 1.1.2004.

Uuden sananvapauslain 16 §:n mukaan yleisön saataville toimitetun viestin laatijalla sekä julkaisijalla ja ohjelmatoiminnan harjoittajalla on oikeus olla ilmaisematta, kuka on antanut viestin sisältämät tiedot, samoin kuin oikeus olla paljastamatta viestin laatijan henkilöllisyyttä. OK 17 luvun 24 §:n 2 momentin (461/2003) mukaan sananvapauslaissa tarkoitettu yleisön saataville toimitetun viestin laatija tai julkaisija tai ohjelmatoiminnan harjoittaja saa todistajana kieltäytyä vastaamasta kysymykseen, kuka on antanut viestin perusteena olevat tiedot, samoin kuin kysymykseen, johon ei voida vastata paljastamatta tietojen antajaa. Aikaisemmin voimassa olleen lainsäädännön mukaan kysymys lähdesuojan ulottuvuudesta oli epäselvä.

12. KKO tulkitsi ratkaisussa 2004:30 sananvapauslain siirtymäsäännöksiä niin, että uutta lakia tuli lähdesuojasääntelyn osalta soveltaa myös ennen lain voimaan tuloa annettuihin viesteihin. Uuden lain sanamuotoa sovellettaessa KKO totesi, että kustannusyhtiön toimitusjohtajalle kuuluu oikeus jättää vastaamatta kirjan laatijaa tai kirjan sisältämien tietojen lähdettä koskeviin kysymyksiin. Haavikko ei siten ollut velvollinen ilmaisemaan edustamansa yhtiön julkaiseman kirjan laatijaa tai sen sisältämien tietojen lähdettä. Hän ei myöskään ollut velvollinen vastaamaan kysymyksiin, joihin ei voi vastata paljastamatta tuon kirjan laatijaa tai tietolähdettä.

13. KKO:n enemmistö ei kuitenkaan suoraan hylännyt KRP:n hakemusta, vaan hieman yllättäen palautti hakemusasian takaisin käräjäoikeudelle, missä Haavikon mahdollista kuulemista tuli jatkaa sikäli kuin KRP katsoi siihen vielä olevan aihetta.

14. Kunnianloukkausasian esitutkintaa jatkettaessa Haavikko kieltäytyi edelleen vastaamasta mainittuihin kysymyksiin. KRP ilmoitti 7.12.2004 käräjäoikeudelle, ettei Haavikon kuulustelua jatketa. Edellä kohdassa 9 mainitut kaksi kirjettä, jotka olivat edelleen salaisia, liitettiin esitutkintapöytäkirjaan.

15. Virallinen syyttäjä nosti 4.4.2005 syytteen, jossa vaadittiin kirjan kirjoittajaksi epäillylle konsultti Timo-Pekka Silénille rangaistusta törkeästä kunnianloukkauksesta. Syyttäjä ja asianomistaja Kaj-Erik Relander, joka yhtyi syytteeseen, esittivät edellä mainitut kirjeet kirjallisina todisteina, joilla he aikoivat näyttää toteen internet-kirjoituksen kirjoittajan nimen. Todistusteemaksi ilmoitettiin "kirjoittajan nimi." Silén kiisti syytteen. Heikki Haavikkoa ei kuultu syytejutussa todistajana.

16. Haavikko ja kustannusyhtiö vaativat 19.10.2005 väliintulijoina käräjäoikeudessa, ettei mainittuja kirjeitä saanut käyttää todisteina asiassa. Haavikon mukaan hän oli joutunut poliisin painostuksen vuoksi antamaan kirjeet KKO:lle puolustaessaan oikeuttaan salata lähteensä. KRP oli saanut kirjeet haltuunsa, kun KKO oli pyytänyt siltä vastausta Haavikon valitukseen. Syyttäjä ja Relander vastustivat hyödyntämiskiellon määräämistä.

17. Käräjäoikeus hyväksyi päätöksellään 20.10.2005 Haavikon ja yhtiön väliintulijoiksi ja ja määräsi päätöksellään 25.11.2005, ettei kirjeitä saanut käyttää asiassa todisteina. Käräjäoikeus viittasi KKO:n ratkaisuun 2004:30 ja totesi, että koska kirjeet oli lähetetty lähdesuojan piirissä olevalle henkilölle, niiden käyttäminen kirjallisina todisteina syyteasiassa merkitsisi tosiasiassa todistajan kieltäytymisoikeuden (OK 17:24.2) murtamista.

18. Syytejutussa käräjäoikeus antoi tuomionsa 4.5.2007 ja hylkäsi Siléniä vastaan törkeästä kunnianloukkauksesta ajetun syytteen näyttämättömänä.

19. Syyttäjä ja Relander valittivat hovioikeuteen ja vaativat, että käräjäoikeuden mainitut vuonna 2005 antamat päätökset ja vuonna 2007 antama tuomio kumotaan, että kirjeiden käyttäminen todisteena sallitaan ja että syyteasia palautetaan käräjäoikeuteen.

20. Helsingin hovioikeus katsoi 27.6.2008 antamassaan päätöksessä, että kun Haavikko oli oma-aloitteisesti päättänyt esittää kirjeet todisteeksi kieltäytymisoikeudestaan, Haavikon vaitiolo-oikeus ei syytejutussa ulottunut mainittuihin kirjeisiin. Hovioikeuden mukaan todistaja voi halutessaan luopua OK 17:24.2:ssa säädetystä vaitiolo-oikeudestaan. Tällä perusteella hovioikeus katsoi, ettei Haavikon KKO:lle esittämiä kirjeitä voitu määrätä hyödyntämiskieltoon ja kumosi käräjäoikeuden päätöksen.

21. KKO myönsi Haavikolle, kustannusyhtiölle ja Silénille valitusluvat ja tutki asian. KKO katsoi ensiksi, että kun Haavikko oli valituksessaan vuonna 2003 esittänyt riidanalaiset kirjeet osoittaakseen nimenomaan vaitiolo-oikeutensa asiassa, kirjeiden esittäminen ei osoita, että Haavikko olisi tarkoittanut missään suhteessa luopua vaitiolo-oikeudestaan.

22. Kirjeiden todisteena käyttämisen osalta KKO totesi, että kysymys on todisteen hyödyntämiskiellosta. Kiellolla tarkoitetaan niitä rajoituksia, joita oikeudenkäynnissä esitetyn aineiston käyttämiselle todisteena ja hyödyntämiselle todistusharkinnassa mahdollisesti voidaan asettaa. Suomen lainsäädännössä ei ole yleissäännöstä todisteiden hyödyntämiskiellosta, vaan ainoastaan joitakin yksittäisiä säännöksiä, joissa kielletään todistamasta jostakin seikasta tai joissa todistaja oikeutetaan vaikenemaan jostakin; näitä kielloista on käytetty nimitystä todistuskielto.

23. KKO totesi, että syyttäjä ja asianomistaja Relander olivat esittäneet kyseiset kirjeet kirjallisina todisteina, joilla he aikoivat näyttää toteen internet-kirjoituksen kirjoittajan nimen. Kirjeillä oli siten tarkoitus todistella seikkoja, jotka kuuluivat Haavikolle KKO:n päätöksellä (KKo 2004:30) lähdesuojan perustella vahvistetun vaitiolo-oikeuden piiriin. KKO katsoi, että kirjeiden todisteina käyttämisen salliminen merkitsisi Haavikon vaitiolo-oikeuden sellaista murtamista, joka ei ole hyväksyttävää.

24. Perusteluissa viitattiin tässä suhteessa aiempaan ennakkopäätökseen KKO 1995:66, jossa KKO oli katsonut, että syytetyn OK 17 luvun 20 §:ssä tarkoitetun lähiomaisen (isän) kieltäydyttyä todistamasta oikeudenkäynnissä ei häntä puhutelleen poliisimiehen kertomukseen voitu nojautua näyttönä jutussa, koska se olisi tosiasiallisesti merkinnyt mainitussa lainkohdassa lähisukulaisen suojaksi säädetyn vaitiolo-oikeuden murtamista.

25. KKO kumosi hovioikeuden 27.6.2008 antaman päätöksen ja vahvisti, että törkeää kunnianloukkausta koskevassa syyteasiassa ei saanut käyttää todisteena mainittuja esitutkintapöytäkirjaan liitteeksi otettuja kirjeitä. Syyteasia palautettiin hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

26. KKO antoi ratkaisunsa tänään 18.11. Tänään syyttäjä ja Kaj-Erik Relander ovat ilmoittaneet luopuvansa asian ajamisesta. Voimaan jää siten käräjäoikeuden 4.5.2007 antama tuomio, jolla kirjan kirjoittajaksi epäiltyä Timo-Pekka Siléniä vastaan nostettu syyte hylättiin riittävän näytön puuttuessa.

27. Relanderin asianajajan mukaan edellä mainitut kirjeet olivat avaintodiste, jolle koko rikosjuttu rakentui. Asianajaja harmitteli, että "prosessijärjestyksen vuoksi" kirjeiden käyttölupa piti selvittää pitkän kaavan kautta. Jos KKO:n kanta olisi ollut asianomistajan tiedossa jo käräjäoikeudessa, ei juttua olisi ajettu sielläkään, sanoi asianajaja.

28. Pitkän kaavan kautta, todellakin! Minusta asiassa piti olla jo KKO:n ensimmäisen eli vuonna 2004 antaman ratkaisun jälkeen jokseenkin selvää, että ne seikat, joita kirjeiden avulla oli tarkoitus näyttä toteen (siis kirjoittajan henkilöllisyys), kuuluivat Haavikon lähdesuojan perusteella vahvistetun vaitiolo-oikeuden piiriin, eikä kirjeitä siten voitu käyttää todisteina. Toinen "kierros" käräjäoikeudesta hovioikeuden kautta KKO:een näyttäisi siis olleen koko lailla tarpeeton; syytteen nostamisaikeista olisi voitu luopua jo KKO:n ratkaisun 2004:30 antamisen jälkeen.

29. Hovioikeusuudistuksen yhteydessä eduskunnan käsiteltävänä on parhaillaan myös lakiesitys (105/2009 vp) ennakkopäätösvalituksesta, joka mahdollistaisi eräissä tapauksissa muutoksenhaun käräjäoikeudesta suoraan korkeimpaan oikeuteen. Menettelyssä siis ohitettaisiin hovioikeus ja saatettaisiin asia käräjäoikeuden ratkaisun jälkeen suoraan KKOn tutkittavaksi; tätä tarkoittaen puhutaan myös ohivalituksesta. Ennakkopäätösvalitus on tarkoitettu sovellettaviksi kuitenkin vain tilanteessa, jossa lain soveltamista koskeva kysymys on kertautunut suuressa määrässä eri tapauksia ja oikeussuhteita ja jossa ennakkoratkaisun viipyminen pitkittäisi oikeudellista epävarmuutta ja aiheuttaisi tarpeettomasti ongelmia.

30. Sonera-kirjan tapauksessa ei näyttäisi olevan kyse sellaisesta asiasta (pilottitapauksesta), joka mahdollisesti voimaan tulevan uuden lain mukaan voitaisiin saattaa käräjäoikeudesta ohivalituksella KKO:n tutkittavaksi, jos KKO myöntää valitusluvan. Sonera-tapaukseen olisi sen sijaan soveltunut toinen erityinen menettely eli ennakkopäätöskysymys, mutta siitä ei ole Suomen laissa säännöksiä. Siinä tietty käräjäoikeuden käsiteltävänä olevassa asiassa ilmenevä ennakkopäätösluontoinen juridinen kysymys voidaan saattaa ylimmän oikeusasteen ratkaistavaksi, jos oikeusjutun osapuolet siihen suostuvat. Ennakkopäätöskysymysmenettely ei sisälly eduskunnan käsittelyssä olevaan lakiesitykseen 105/2009.

31. Korkeimman ratkaisu KKO 2004:30 oli periaatteellisesti tärkeä lähdesuojan ulottuvuutta linjaava ennakkopäätös asiassa, josta ei ollut aikaisempaa KKO:n oikeuskäytäntöä (vrt. kuitenkin KKO 1993:61). Lähdesuojassa on kysymys perusoikeutena suojattuun sananvapauteen keskeisesti liittyvästä oikeudesta. Tuon ratkaisun jälkeen "kirjetapausta" koskeva ratkaisu oli suhteellisen helppo ja yksinkertainen, kuten ratkaisun KKO 2009:88 perusteluista voidaan havaita. Ihme kyllä tämänkin asian selvittämisessä tuhraantui aikaa useita vuosia.

32. Todistuskiellot (todistamiskiellot) ja todisteiden hyödyntämiskiellot ovat mielenkiintoisia ja tärkeitä asioita. Pääsääntö on vapaan todistelun periaate (OK 17:2.1), mutta siitä on säädetty monia poikkeuksia, joista käytetään yhteisnimikettä todistamiskiellot. Ne voidaan jakaa todistusteemakieltoihin, todistuskeinokieltoihin ja todistusmetodikieltoihin. Näistä kielloista on systemaattisesti erotettava todisteiden hyödyntämiskielto; tämä erittely ei yllättävää kyllä käy ilmi KKO:n ratkaisun perusteluista. Sillä tarkoitetaan kieltoa käyttää jonkin todistuskiellon vastaisesti saatuja todisteita hyväksi eli hyödyntää niitä esitutkinnassa, syyteharkinnassa ja oikeudenkäynnissä; hyödyntämiskielto on itse asiassa todistuskieltoon liittyvä prosessuaalinen sanktio.

33. Kuten KKO:n ratkaisun 2009:88 perusteluissa mainitaan, lakiin ei sisälly yleistä todisteiden hyödyntämistä koskevaa kieltoa, vaan ainoastaan joitakin yksittäisiä ja vain tiettyihin tapauksiin soveltuvia kieltoja. Tätä voidaan pitää epäkohtana. Vallalla olevan käsityskannan mukaan todistuskiellon rikkomiseen ei liity sellaisenaan todisteen hyödyntämiskieltoa, ellei toisin ole jonkin tilanteen varalta nimenomaan säädetty. Käsitystä perustellaan vapaan todistelun periaatteella, joka tarkoittaa sitä, että tuomari voi käyttää lähtökohtaisesti todisteina kaikkia oikeudenkäyntiaineiston välityksellä tietoonsa saatettuja tosiseikkoja. Yleisen hyödyntämiskiellon puutetta voidaan minusta pitää epäkohta, vaikka toisaalta on myönnettävä, että hyödyntämiskieltojen säätämiseen voi liittyä joitakin hankalia juridisia ongelmia. Esitin jo vuonna 1998 (Rikosprosessioikeus I s. 426), että todistuskieltoihin liittyisi pääsäännön mukaan myös todisteen hyödyntämiskielto eli siis kielto käyttää todistuskiellon vastaisesti hankittua todistetta esitutkinnassa, syyteharkinnassa tai tuomioistuinprosessissa.