1. Tuomion oikeusvoimalla, josta ennakkopäätöksessä KKO 2015:82 on kysymys, tarkoitetaan sitä, että lainvoimaisella tuomiolla ratkaistua asiaa ei saa ottaa uudessa oikeudenkäynnissä tutkittavaksi. Ts. sama asia ei voi johtaa kahteen eri käsittelyyn.
2. Tällöin on kyse tarkemmin sanottuna tuomion negatiivisesta oikeusvoimasta (tai oikeusvoimavaikutuksesta, res judicata), joka estää saman asian uudellen tutkinnan. Tämä oikeusvoimavaikutus, josta käytetään esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuissa nimitystä ne bis in idem -kielto ("ei kahdesti samassa asiassa") on vallalla sekä siviili- että rikosprosessissa.
3. Tuomion positiivisella oikeusvoimavalla puolestaan tarkoitetaan sitä, että aiemmin annettu lainvoimainen tuomio on pantava myöhemmässä oikeudenkäynnissä annettavan tuomion perustaksi (oikeustosiseikkana) asiaa uudelleen tutkimatta, jos aiemmassa tuomiossa ratkaistu kysymys on myöhemmässä oikeudenkäynnissä ennakkokysymyksenä. Positiiivinen oikeusvoima liittyy lähinnä vain riita-asioissa annettaviin tuomioihin.
4. Ennakkopäätöksenä julkaistun ratkaisun KKO 2015:82 otsikossa on mainittu ainoastaan kaksi asia- tai hakusanaa, eli ne bis in idem ja asevelvollisuudesta kieltäytyminen. Suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa nimikkeet res judicata ja ne bis in idem on toki tunnettu jo yli 150 vuotta, kuten esimerkiksi R.A.Wreden, joka pidetään Suomen prosessioikeuden isänä, ja Tauno Tirkkosen oppikirjoista hyvin ilmenee. He ja monet muut prosessualistit puhuvat kuitenkin oikeusvoimasta (res judicata).
5. Tauno Tirkkonen väitteli vuonna 1933 oikeustieteen tohtoriksi tutkimuksellaan, jonka pääotsikkona on ytimekkäästi "Oikeusvoimasta"; väitöskirja koskee yksinomaan siviiliprosessia. Olisi ollut suotavaa, että korkein oikeus olisi maininnut ennakkopäätöksen otsikossa asiasanana myös käsitteen "rikostuomion oikeusvoima", sillä siitähän tapauksessa on selvällä suomen kielellä ilmaistuna kysymys. Hakusanana olisi tullut mainita myös sana prosessinedellytys, joka tapauksessa puuttui.
6. Todettakoon tässäkin yhteydessä, ettei korkein oikeus viitannut nytkään perusteluissaan kertaakaan oikeuskirjalisuudessa esitettyihin kannanottoihin, vaikka syytä olisi toki ollut. Korkeimman oikeuden esittämät oikeusvoimaa koskevat yleiset kannanotot on nimittäin kerrottu oikeuskirjallisuudessa jo aikoja sitten ja vieläpä useita kertaa. Mutta se oikeuskulttuuri, se oikeuskulttuuri, siis oikeastaan sen vajavaisuus. Perustelujen valossa vaikuttaa siltä, että muuan venäläinen herra nimeltään Zolotukhin on ottanut oikeuslähteenä esimerkiksi Tauno Tirkkosesta oikean selkävoiton. Niin ihastunut korkein oikeus nimittäin tuntuu olevan hänen "tapauksestaan".
7. Mutta menkäämme päivän "epistolatekstiin" eli ratkaisuun KKO 2015:82, jonka korkein oikeus antoi tänään. Siinä on - jälleen kerran - kysymys puhtaasti prosessoikeudellisesta tapauksesta. Mutta sellaisista asioista ja tapauksista on ollut kysymys myös ratkaisuissa KKO 2015:75, 2015:76, 2015:77, 2015:78, 2015:79, 2015:80 ja 2015:81 selostetuissa tapauksissa. Siis perä perää kahdeksan (8) prosessioikeudellista ennakkopäätöstä noin 2-3 viikon aikana! Mistä näitä oikein putkahtaa koko ajan "korkkiin"? Mikä oudointa, kaikki em. tapaukset on ratkaistu alemmissa oikeusasteissa, siis käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa (yksi maaoikeudessa) toisin kuin KKO on sittemmin tehnyt, siis yksinkertaisesti väärin, jos sellaista sanontaa sallitaan käyttää. Missä ihmeessä luuraa tuomioistuinten prosessioikeudellinen taito ja osaaminen? Sen suhteen tilanne näyttää varsin pahalta.
KKO 2015:82
8. Yksi kannetta ja syytettä koskeva ehdoton prosessinedellytys (oikeudenkäyntiedellytys) on, että sama asia ei saa olla lainvoimaisesti jo aiemmin ratkaistu. Edellytyksen ehdottomuus tarkoittaa sitä, että tuomioistuimen tulee ottaa edellytys viran puolesta (ex officio) huomioon, vaikka asianosainen (vastaaja) ei olisi tehnyt väitettä edellytyksen puuttumisesta.
9. Näin on tapahtunut ratkaisussa 2015:82, sillä kuten korkeimman oikeuden perustelujen kappaleesta 11 ilmenee, valittaja A ei ollut esittänyt oikeusvoimaa koskevaa väitettä yhdessäkään oikeusasteessa, ei käräjäoikeudessa, ei hovioikeudessa eikä edes korkeimmassa oikeudessa. Korkein oikeus on "tarttunut" edellytykseen ja sen puutteeseen omasta aloitteestaan.
10. Tapauksessa Kanta-Hämeen käräjäoikeus oli ensin vuonna 2010 lainvoiman saaneella tuomiolla hylännyt syyttäjän A:ta vastaan nostaman syytteen asevelvollisuudesta kieltäytymisestä. Käräjäoikeus oli katsonut, että Jehovan todistajana A olisi oikea-aikaisella hakemuksella saanut lykkäystä asevelvollisuuden suorittamisesta ja että A oli erehdyksen vuoksi jättänyt tekemättä lykkäyshakemuksen ennen laissa (ns. vapautuslaki) säädetyn 25-vuoden ikärajan täyttymistä; A oli hakenut ensimmäisen kerran lykkäystä Jehovan todistajajiin kuulumisen perustella vasta 26 vuotta täytettyään. Käräjäoikeuden perustelujen mukaan A ei ollut tahallisesti ilman syytä kieltäytynyt asevelvollisuuden suorittamisesta ja hylkäsi tällä perusteella syyteen.
11. Vuonna 2011 A oli määrätty uudelleen aseellisen palvelukseen Panssariprikaatissa, jolloin hän oli palveluspaikkaansa saapuessaan kieltäytynyt jälleen palvelusta suorittamasta vedoten jäsenyyteensä Jehovan todistajissa. Syyttäjä nosti A:ta vastaan uuden syytteen asevelvollisuudesta kieltäytymisestä (AsevelvollisuusL 118 §). A vetosi samoihin seikkoihin kuin oli tehnyt jo vuonna 2010. Kanta-Hämeen käräjäoikeus tutki syytteen, koska kysymys oli uudesta kieltäytymisestä, mutta hylkäsi sen (perustelujen kappale 9). Helsingin hovioikeus, jonne syyttäjä valitti, sen sijaan tuomitsi A:n asevelvollisuudesta kieltäytymisestä 172 päiväksi vankeuteen (kappale 10).
12. Korkein oikeus, jonne A valitti, puolestaan katsoi, että molemmat syytteet, jotka oli siis nostettu vuosina 2010 ja 2011, perustuivat olennaisilta osin samoihin seikkoihin eli samaan tekoon, jolloin käräjäoikeuden 2010 antama lainvoimaisen tuomion oikeusvoima ne bis in idem -säännön mukaisesti esti jälkimmäisen eli uuden syytteen tutkimisen. Korkein oikeus kumosi hovioikeuden tuomion ja vapautti A:n hänelle tuomitusta rangaistuksesta.
13. Oliko uudessa syytteessä kyse samasta teosta (asiasta), josta A oli vuonna 2010 annettulla käräjäoikeuden tuomiolla jo vapautettu? Korkeimman oikeuden mukaan oli, mutta oliko sittenkään? Vastakkaista mielipidettäkin voidaan nimittäin pätevin syin ja perustein puoltaa. Näyttäisi siltä, että korkeimman oikeuden kanta perustuu paljon tai ainakin lähinnä kohtuussyihin eli siihen, että olisi kohtuutonta, jos Jehovan todistajiin kuuluva A olisi joutunut suorittamaan pitkähkön vankeusrangaistuksen, josta kaikki muut samaan uskontokuntaan kuuluvat vapautuslain nojalla vapautuvat helposti, jos vain ovat huomanneet pyytää lykkäystä asevelvollisuuden suorittamisesta ennen kuin ovat täyttäneet 25 vuotta.
14. Tapauksessa on ainakin kolme vahvaa tosiseikkaa eli perustetta, joiden osalta syytteessä kuvatut teot eroavat toisistaan. Ensiksi A:n syyksi väitettyjen rikosten tekoajat ovat erilaiset ja niiden välillä on kulunut aikaa reilu puolitoista vuotta. Toiseksi tapauksessa on kyse myös kahdesta eri ja myös eri vuosina annetuista palvelukseenastumismääräyksestä, joita A oli syytteiden mukaan rikkonut. Kolmanneksi A:n syyksi jälkimmäisessä syytteessä mainittu teko on edellyttänyt häneltä uutta arviointia ja päätöksentekoa. Nämä seikat puoltavat vahvasti sitä, että kysymyksessä on ollut kaksi eri tekoa ja asiaa, jolloin ne bis in idem -sääntö ei tule sovellettavaksi.
15. Korkein oikeus on päätynyt toisenlaiseen kantaan vain sillä perusteella, että A:n motiivi oli ollut molemmilla kerroilla sama eli se, ettei hän voinut eikä hänen olisi tarvinnut astua aseeelliseen palvelukseen eikä suorittaa edes siviilipalvelua, jos hän olisi huomannut kutsuntatilaisuuteen tullessaan hakea Jehovan todistajiin kuulumisen perusteella lykkäystä palvelukseen ennen kuin hän täytti 25. Tätä A ei ollut huomannut tehdä, mikä johtui A:n mukaan erehdyksestä. Korkein oikeus katsoi, että tämä seikka eli A:n mainitsema erehdys ja siihen perustuva käsitys tahallisuuden puuttumisesta oli ratkaistu jo käräjäoikeuden 2010 antamalla lainvoiman saaneella tuomiolla.
16. Kuten sanottu, asiasta voidaan olla eri mieltä ja katsoa, että konkreettiset oikeustosiseikat, eli 1) eri teko, 2) erilaiset ja eri aikoina annetut palvelusmääräykset ja 3) A:n kaksi eri harkintaan perustuneet kieltäytymiset ovat konstituoineet kaksi eri tekoa myös harkittaessa esillä olevaa oikeusvoimakysymystä eli ne bis in idem -säännön soveltamista. Korkeimman oikeuden näkökanta perustuu lähinnä vain puolustukseen väittämään erehdykseen ja siitä johdettuun tahallisuuden puuttumiseen. A oli kuitenkin tahallaan jättänyt noudattamatta kahta eri palvelukseensaapumismääräystä.
17. Korkeimman oikeuden voidaan sanoa ratkaisseen tapauksen kohtuullisuuden ja jonkinlaisen yhdenvertaisuuden perusteella. Kyse on ollut siitä, että A on haluttu uskonnollisen vakaumuksensa armahtaa suhteellisen ankaran ehdottoman eli noin puolen vuoden pituisen vankeusrangaistuksen suorittamisesta. Kohtuullinen ja inhimillinen lopputulos näyttää ratkaisseen korkeimman oikeuden omaksuman kannan oikeusvoimakysymyksessä. Ensin on päätetty lopputuloksesta eli siitä, ettei syytettä voida ko. olosuhteissa hyväksyä ja vasta tämän jälkeen ryhdytty pohtimaan, mitkä voisivat olla päätöksen perustelut, syytteen hylkääminen vai sen tutkimatta jättäminen oikeusvoiman perusteella.
18. Yhtä lailla inhimilliseen ja kohtuulliseen lopputulokseen olisi päädytty, jos korkein oikeus olisi omaksunut käräjäoikeuden puheenjohtajana toimineen laamanni Juhani Hirvosen (1947-2013) mielipiteen. Juhani Hirvonen oli arvostettu tuomari ja prosessioikeuden asiantuntija; hänellä oli OM:n lainsäädäntöneuvoksena ratkaiseva osuus riita-asiain oikeudenkäynnin uudistamisessa ja ROL:a koskevan ehdotuksen ja hallituksen esitysluonnoksen hän taisi tehdä yksinään. Hirvosen johtama käräjäoikeus otti 2011 uuden syytteen tutkittavaksi, koska asiassa oli, niin kuin tietenkin olikin, kysymys A:n "uuudesta kieltäytymisestä" (perustelujen kappale 9). Hän kuitenkin hylkäsi syytteen aiemmin annetun ja lainvoiman saaneen tuomion vahvan todistusvaikutuksen perusteella; ei siis tuomion positiivisen oikeusvoiman nojalla. Tämä näkyy selvästi käräjäoikeuden tuomion perusteluista. Oikea ratkaisu Hirvoselta, ilman muuta.
19. Lisäys 12.11. - Ylen Hämeen aluetoimituksen 12.11. julkaiseman uutisen mukaan A joutui suorittamaan hovioikeuden hänelle tuomitseman vankeusrangaistuksen. Korkeimman oikeuden ratkaisu tuli siis A:n kannalta myöhään. Hovioikeuden tuomio on annettu 1.2.2013, mutta korkein oikeus ratkaisi asian vasta 11.11.2015 antamallaan päätöksellä, jolloin hovioikeuden tuomiosta oli kulunut siis hieman yli 2,5 vuotta. Korkeimman oikeuden ratkaisuista ei ilmene, oliko A pyytänyt valituksessaan hovioikeuden tuomitseman vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon keskeyttämistä. Todennäköisesti oli, mutta pyyntöön ei ole suostuttu.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste oikeusvoima. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste oikeusvoima. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 11. marraskuuta 2015
tiistai 31. joulukuuta 2013
814. KHO 2013:199. Lainvastaista autoveropäätösta ei purettu
1. Tulli oli määrännyt A:n käytettynä 23.11.2003 Saksasta maahantuomasta henkilöautosta kannettavaksi autoveroa ja autoverosta suoritettavaa arvonlisäveroa. Korkein hallinto-oikeus on päätöksellään 2.12.2006 taltionumero 3419, KHO 2006:95, hylännyt muun ohella A:n vaatimuksen autoverosta suoritettavaksi määrätyn arvonlisäveron poistamisesta ja ennakkoratkaisun pyytämisestä unionin tuomioistuimelta. Korkein hallinto-oikeus on perustellut päätöstään muun ohella unionin tuomioistuimen samanalaisesta oikeuskysymyksestä antamalla ennakkoratkaisulla C-101/00, Siilin.
2. Korkein oikeus on valtion vahingonkorvausvelvollisuutta koskevassa asiassa 5.7.2013 antamassaan ratkaisussa KKO 2013:58 todennut, että elv:n periminen on ollut siinä määrin ilmeisellä tavalla verotuksen syrjivyyden kieltoa rikkovaa, että valtio on velvoitettu korvaamaan toiselle käytetyn ajoneuvon maahantuojalle unionin oikeuden rikkomisella aiheutettu vahinko. Korkein oikeus on perustellut tuomiotaan muun ohella unionin tuomioistuimen tuomiolla asiassa C-10/08, komissio v. Suomi.
3. A vaati mainittuun unionin tuomioistuimen ratkaisuun ja korkeimman oikeuden tuomioon KKO 2013:58 viitaten, että korkeimman hallinto-oikeuden 12.12.2006 antama päätös taltionumero 3419, KHO 2006:95, on purettava.
4. Korkein hallinto-oikeus katsoi, että vero- ja maksuvelvollisen mahdollisuutta vaatia unionin oikeuden vastaisesti peritty elv valtiolta vahingonkorvauksena on pidettävä hallintopäätösten purkamisesta erillisenä kysymyksenä. Purkua koskeva asia oli ratkaistava hallintolainkäyttölain purkua koskevien säännösten perusteella. Koska jälkikäteen oli mahdollista katsoa korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisun KHO 2006:95 rikkoneen unionin oikeutta, voitiin katsoa, että hallintolainkäyttölain 63 §:n 1 momentissa säädetyt purkuedellytykset lähtökohtaisesti täyttyivät. Purkuedellytyksiä arvioitaessa tuli kuitenkin ottaa huomioon myös asiassa sovellettavaksi tuleva hallintolainkäyttölain 64 §:n 2 momentin säännös, jonka mukaan päätös, jonka purkamista haettu yli viiden vuoden kuluttua siitä, kun päätös sai lainvoiman, voidaan purkaa vain erityisen painavista syistä.
5. Lainvoimaisen hallintopäätöksen purkamisen katsottiin perustuvan viime kädessä korkeimman hallinto-oikeuden kokonaisharkintaan. Tähän nähden ja kun otettiin huomioon, ettei unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö (C-224/01, Köbler) edellyttänyt lainvoimaisen hallintopäätöksen purkamista siinäkään tapauksessa, että sen on katsottava rikkoneen unionin oikeutta, ja lisäksi se, että eduskunta on elv:n palautuslakia (822/2009) säätäessään rajoittanut tuomion C-10/08 takautuvat vaikutukset pääasiassa vuonna 2006 ja sen jälkeen maksuunpantuun elv:iin, ei päätöksen KHO 2006:95 purkamiselle ollut esitetty hallintolainkäyttölain 64 §:n 2 momentissa tarkoitettuja erityisen painavia syitä. A:n purkuhakemus on hylättiin.
KHO 2013:199
6. Olen kertonut korkeimman oikeuden valtiota vastaan antamasta vahingonkorvaustuomiosta KKO 2013:58 blogijutussa nro 750/9.7.2013.
7. Minusta tapauksessa täyttyvät kyllä kaikki tuomionpurun edellytykset. Vaikka purkua on haettu yli viiden vuoden kuluttua siitä, kun ko. päätös sai lainvoiman, on asiassa kosolti sellaisia erityisiä syitä, joiden perusteella lainvoimainen päätös olisi voitu ja se myös olisi tullut purkaa.
8. KHO on vedonnut purkuhakemuksen hylkäämisen tueksi oikeusvarmuuteen, mutta kyllä oikeudenmukaisuus, jota tukevat sekä EU-tuomioistuimen että KKO:n tuomiot, painaa tapauksen punninnassa selvästi lainkäytön ennustettavuutta enemmän.
9. Miksi KHO on kuitenkin hylännyt purkuhakemuksen? Päätöksen perusteluissa viitataan epämääräisesti KHO:n omaan kokonaisharkintaan. Olisi ollut mielenkintoista kuulla ja tietää, mitä tällä "kokonaisharkinnalla" itse asiassa tarkoitetaan. KHO:n päätöksen perusteluista asiaan ei kuitenkaan saada minkäänlaista vastausta! Kokonaisharkinta on vain fraasi ja fasadi, joka on kaivettu esiin ja heitetty perustelujen loppukaneetiksi näon vuoksi, kun mitään muutakaan perustetta ei ole enää voitu lukijalle tarjota.
10. Olisiko niin, että kyseinen autoveroa koskeva asia on muodostunut KHO:lle jonkinlaiseksi arvovaltakysymykseksi? Nyt KHO on halunnut sanoa asiassa viimeisen sanan ja näyttää erityisesti KKO:lle niin sanotusti "kaapin paikan": älkää tulko meidän reviireillemme kukkoilemaan, kun kerran ette ymmärrä verotuksesta tuon taivaallista!
11. KHO:lla ja KKKO:lla on meneillään kissanhännänvetoa monessa oikeuslaitoksen kehittämistä koskevassa asiassa. KKO ajaa tuomioistuinhallituksen tai - viraston perustamista ja oikeusminsteriölle nykyisin kuuluvien tuomioistuinten hallintotehtävien uskomista kyseiselle elimelle, mutta KHO vastustaa kyseistä esitystä jyrkästi. KHO:ta ja sen presidenttiä Pekka Vihervuorta jurppii vahvasti esiin heitetty ajatus KKO:n ja KHO:n yhdistämisestä, jonka KKO:n presidentti Pauliine Koskelo on ottanut viime aikoina useasti esille; itse asiassa hallintotuomioistuimet kokonaisuudessaan tulisi integroida yleisiin tuomioistuimiin. Monessa muussakin kysymyksessä KKO ja KHO ovat nykyisin napit vastakkain. Kummankin oikeusasteen presidentit vahtivat tarkasti ja älähtävät, jos "vastapuolta" suositaan niukkojen määrärahojen jaossa oman tuomioistuimen kustannuksella.
12. On sangen valitettavaa, että mainitunlaiset arvovaltakysymykset ja henkilö- tai instanssikohtaiset intrigit vaikuttavat ylimpien tuomioistuinten ratkaisuihin ja estävät tuomioistuimen puoleen kääntyviä ihmisiä pääsemästä oikeusjärjestyksen heille takaamiin oikeuksiin. Niin tai näin, mutta lopputulos oli nyt joka tapauksessa se, että väärä ja lainvastainen päätös jäi voimaan. Periaate in dubio pro fiscus nostetiin jälleen kerran hallintotuomioistuimen päätösharkinnan johtotähdeksi. Viesti on selvä: muidenkaan laittoman autoverotuksen uhriksi joutuneiden suomalaisten ei kannata tämän jälkeen hakea väärien tuomioiden purkamista.
2. Korkein oikeus on valtion vahingonkorvausvelvollisuutta koskevassa asiassa 5.7.2013 antamassaan ratkaisussa KKO 2013:58 todennut, että elv:n periminen on ollut siinä määrin ilmeisellä tavalla verotuksen syrjivyyden kieltoa rikkovaa, että valtio on velvoitettu korvaamaan toiselle käytetyn ajoneuvon maahantuojalle unionin oikeuden rikkomisella aiheutettu vahinko. Korkein oikeus on perustellut tuomiotaan muun ohella unionin tuomioistuimen tuomiolla asiassa C-10/08, komissio v. Suomi.
3. A vaati mainittuun unionin tuomioistuimen ratkaisuun ja korkeimman oikeuden tuomioon KKO 2013:58 viitaten, että korkeimman hallinto-oikeuden 12.12.2006 antama päätös taltionumero 3419, KHO 2006:95, on purettava.
4. Korkein hallinto-oikeus katsoi, että vero- ja maksuvelvollisen mahdollisuutta vaatia unionin oikeuden vastaisesti peritty elv valtiolta vahingonkorvauksena on pidettävä hallintopäätösten purkamisesta erillisenä kysymyksenä. Purkua koskeva asia oli ratkaistava hallintolainkäyttölain purkua koskevien säännösten perusteella. Koska jälkikäteen oli mahdollista katsoa korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisun KHO 2006:95 rikkoneen unionin oikeutta, voitiin katsoa, että hallintolainkäyttölain 63 §:n 1 momentissa säädetyt purkuedellytykset lähtökohtaisesti täyttyivät. Purkuedellytyksiä arvioitaessa tuli kuitenkin ottaa huomioon myös asiassa sovellettavaksi tuleva hallintolainkäyttölain 64 §:n 2 momentin säännös, jonka mukaan päätös, jonka purkamista haettu yli viiden vuoden kuluttua siitä, kun päätös sai lainvoiman, voidaan purkaa vain erityisen painavista syistä.
5. Lainvoimaisen hallintopäätöksen purkamisen katsottiin perustuvan viime kädessä korkeimman hallinto-oikeuden kokonaisharkintaan. Tähän nähden ja kun otettiin huomioon, ettei unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö (C-224/01, Köbler) edellyttänyt lainvoimaisen hallintopäätöksen purkamista siinäkään tapauksessa, että sen on katsottava rikkoneen unionin oikeutta, ja lisäksi se, että eduskunta on elv:n palautuslakia (822/2009) säätäessään rajoittanut tuomion C-10/08 takautuvat vaikutukset pääasiassa vuonna 2006 ja sen jälkeen maksuunpantuun elv:iin, ei päätöksen KHO 2006:95 purkamiselle ollut esitetty hallintolainkäyttölain 64 §:n 2 momentissa tarkoitettuja erityisen painavia syitä. A:n purkuhakemus on hylättiin.
KHO 2013:199
6. Olen kertonut korkeimman oikeuden valtiota vastaan antamasta vahingonkorvaustuomiosta KKO 2013:58 blogijutussa nro 750/9.7.2013.
7. Minusta tapauksessa täyttyvät kyllä kaikki tuomionpurun edellytykset. Vaikka purkua on haettu yli viiden vuoden kuluttua siitä, kun ko. päätös sai lainvoiman, on asiassa kosolti sellaisia erityisiä syitä, joiden perusteella lainvoimainen päätös olisi voitu ja se myös olisi tullut purkaa.
8. KHO on vedonnut purkuhakemuksen hylkäämisen tueksi oikeusvarmuuteen, mutta kyllä oikeudenmukaisuus, jota tukevat sekä EU-tuomioistuimen että KKO:n tuomiot, painaa tapauksen punninnassa selvästi lainkäytön ennustettavuutta enemmän.
9. Miksi KHO on kuitenkin hylännyt purkuhakemuksen? Päätöksen perusteluissa viitataan epämääräisesti KHO:n omaan kokonaisharkintaan. Olisi ollut mielenkintoista kuulla ja tietää, mitä tällä "kokonaisharkinnalla" itse asiassa tarkoitetaan. KHO:n päätöksen perusteluista asiaan ei kuitenkaan saada minkäänlaista vastausta! Kokonaisharkinta on vain fraasi ja fasadi, joka on kaivettu esiin ja heitetty perustelujen loppukaneetiksi näon vuoksi, kun mitään muutakaan perustetta ei ole enää voitu lukijalle tarjota.
10. Olisiko niin, että kyseinen autoveroa koskeva asia on muodostunut KHO:lle jonkinlaiseksi arvovaltakysymykseksi? Nyt KHO on halunnut sanoa asiassa viimeisen sanan ja näyttää erityisesti KKO:lle niin sanotusti "kaapin paikan": älkää tulko meidän reviireillemme kukkoilemaan, kun kerran ette ymmärrä verotuksesta tuon taivaallista!
11. KHO:lla ja KKKO:lla on meneillään kissanhännänvetoa monessa oikeuslaitoksen kehittämistä koskevassa asiassa. KKO ajaa tuomioistuinhallituksen tai - viraston perustamista ja oikeusminsteriölle nykyisin kuuluvien tuomioistuinten hallintotehtävien uskomista kyseiselle elimelle, mutta KHO vastustaa kyseistä esitystä jyrkästi. KHO:ta ja sen presidenttiä Pekka Vihervuorta jurppii vahvasti esiin heitetty ajatus KKO:n ja KHO:n yhdistämisestä, jonka KKO:n presidentti Pauliine Koskelo on ottanut viime aikoina useasti esille; itse asiassa hallintotuomioistuimet kokonaisuudessaan tulisi integroida yleisiin tuomioistuimiin. Monessa muussakin kysymyksessä KKO ja KHO ovat nykyisin napit vastakkain. Kummankin oikeusasteen presidentit vahtivat tarkasti ja älähtävät, jos "vastapuolta" suositaan niukkojen määrärahojen jaossa oman tuomioistuimen kustannuksella.
12. On sangen valitettavaa, että mainitunlaiset arvovaltakysymykset ja henkilö- tai instanssikohtaiset intrigit vaikuttavat ylimpien tuomioistuinten ratkaisuihin ja estävät tuomioistuimen puoleen kääntyviä ihmisiä pääsemästä oikeusjärjestyksen heille takaamiin oikeuksiin. Niin tai näin, mutta lopputulos oli nyt joka tapauksessa se, että väärä ja lainvastainen päätös jäi voimaan. Periaate in dubio pro fiscus nostetiin jälleen kerran hallintotuomioistuimen päätösharkinnan johtotähdeksi. Viesti on selvä: muidenkaan laittoman autoverotuksen uhriksi joutuneiden suomalaisten ei kannata tämän jälkeen hakea väärien tuomioiden purkamista.
torstai 19. joulukuuta 2013
811. Ulvila-jutun tuomion tarkastelua II
1.Ulvila-jutun oikeusprosessiin sisältyy monia erikoisia ja omalaatuisia piirteitä. Yksi erikoisuus on se, että korkeimman oikeuden 19.10.2012 antaman palautuspäätöksen jälkeen käräjäoikeus on ottanut kantaa samoihin todistusharkintaa ja näytön riittävyyttä koskeviin kysymyksiin kuin Vaasan hovioikeus tuomiossaan 1.7.2011.
2. Erikoislaatuiseksi tilanteen tekee se, että käräjäoikeus ei ole noteerannut hovioikeuden kannanottoja millään tavalla, vaan on käsitellyt asian uudelleen ikään kuin täysin puhtaalta pöydältä, siis ikään kuin hovioikeuden tuomiota ei olisi olemassakaan. Onko tämä tarkoituksenmukainen tai edes oikea käsittelytapa? Olisiko käräjäoikeuden, joka on oikeusastejärjestyksessä hovioikeuden alapuolella, tullut huomioida omassa todistusharkinnassaan hovioikeuden näytön arviointia koskevia kannanottoja? Voisiko hovioikeuden mainituilla kannanotoilla olla jonkinasteinen todistusvaikutus käräjäoikeusprosessissa?
3. Käräjäoikeuden kolmesta jäsenestä ainoastaan tuomari Väinö Ilveskosken perusteluista löytyy lyhyt lausuma hovioikeuden tuomiosta. Ilveskosken mukaan (s. 82) Vaasan hovioikeuden tuomiolla ei ole tässä asiassa todistusvaikutusta, koska KKO on (19.10.2012) kumonnut hovioikeuden asiassa antaman tuomion. Käräjäoikeuden kaksi muuta tuomaria ei ole lausunut asiasta mitään. He ovat ilmeisesti lakonisesti katsoneet, ettei tuollaisesta ”täysin selvästä asiasta” tarvitse lausua mitään.
4. Käräjäoikeuden ratkaisu näyttäisi perustuvan, kuten toinen jutun syyttäjistä (Kalle Kulmala) on julkisuudessa arvioinut (HS 13.12.-13), jutussa jo aiemmin eli ennen hovioikeuden tuomiota esitetyn todistusaineiston uudelleen arviointiin. Esimerkkinä Kulmala mainitsee rikokseen käytetyn ajan uudelleen arvioinnin, jonka osalta käräjäoikeuden käsitys poikkeaa merkittävästi hovioikeuden kaksi ja puoli vuotta sitten tekemästä arviosta. Tämä lienee suomalaisessa oikeuskäytännössä hyvin harvinaista ellei suorastaan poikkeukselista: alioikeus arvioi samaa todistusaineistoa uudelleen ja aivan eri tavalla ("vapaasti") kuin sen yläpuolella oikeusasterangissa oleva muutoksenhakutuomioistuin on aiemmin tehnyt.
5. Käräjäoikeuden tuomion sivuilta 6-10 löytyy hirmuisen pitkä eli kaikkiaan 132 kohtaa käsittävä lista käräjäoikeuden vastaanottamista kirjallisista todisteista. Sieltä löytyy vaikka minkä nimistä ja luontoista pumaskaa ja asiakirjaa, mm. Haagan Ammattikorkeakoulun täydennysohjelmaa koskeva osanottajalista, joilla ei luulisi olevan tämän murhajutun selvittelyn kannalta merkitystä.
6. Huomiota herättää se, että kirjallisina todisteina käräjäoikeus on ottanut syyttäjiltä vastaan Varsinais-Suomen käräjäoikeuden ja Turun hovioikeuden ns. lsh-jutussa eli lasten seksuaalirikosjutussa antamat tuomiot ja jopa hovioikeuden ko. jutussa antaman julkisen selosteen sekä Auerin siihen antaman vastineen sekä vielä Auerin elokuussa 2013 hovioikeuden tuomiosta KKO:lle tekemät valituslupahakemuksen ja valituksen (kohdat 80-83). Kuitenkin käräjäoikeus (laamanni Juntikan lausuma) toteaa sivulla 49, että kohdassa 80-83 mainitut asiakirjat ”liittyvät toiseen, vireillä olevaan oikeudenkäyntiin eikä niillä ole käsillä olevan asian kannalta näyttönä merkitystä”. Jos näin on, niin silloin käräjäoikeuden olisi tullut OK 17:7:n nojalla evätä mainittujen tuomioiden esittäminen todisteena ja tehdä se asian valmisteluvaiheessa. Se, ettei näin ei ole näiden tai muiden merkityksettömien kirjallisten todisteiden kohdalla näin tehty, kertoo osaltaan käräjäoikeuden prosessinjohdon laadusta.
7. Vaasan hovioikeuden 1.7.2011 antama tuomio olisi toki tullut ottaa huomioon oikeudenkäyntiaineistona ja kirjallisena todisteena. Se olisi ollut syytä sisällyttää mainittuun kirjallisten todisteiden luetteloon ”kunniapaikalle” eli kohtaan 1. Myös KKO:n palauttamispäätös 19.10.2012 olisi tullut sisällyttää oikeudenkäyntiaineistoon. Hovioikeuden tuomio liittyy sangen kiinteästi ko. oikeudenkäyntiin ja siinä käsiteltyyn juttuun. Pidän outona, että syyttäjät tai puolustus ei ole hoksannut tätä, mutta toki käräjäoikeuden olisi tullut jo viran puolesta huomata asia. On käsittämätöntä, että murhajutussa otetaan todisteina vastaan kokonaan toisessa jutussa laadittuja asiakirjoja, vaikkei niillä ole käsiteltävän jutun kannalta minkäänlaista merkitystä, mutta sen sijaan samassa jutussa aikaisemmin annettu hovioikeuden tuomio ohitetaan kokonaan.
8. Tuomion todistusvaikutuksella tarkoitetaan tuomion sisällön merkitystä todisteena toisessa oikeudenkäynnissä. Siitä on erotettava tuomion oikeusvoima (positiivinen oikeusvoimavaikutus), joka ilmenee uudessa oikeudenkäynnissä huomioon otettavana sitovana vaikutuksena (ennakkokannanotto). Jos tuomiolla on sanottu oikeusvoimavaikutus, tuomio (käytännössä jokin siinä vahvistettu seikka) pannaan sellaisenaan oikeustosiseikkana uudessa oikeudenkäynnissä annettavan ratkaisun perusteeksi. Tuomion todistusvaikutuksella ei ole samanlaista sitovaa vaikutusta kuin oikeusvoimalla, vaan sen merkityksen tuomioistuin arvioi vapaan todistusharkinnan pohjalta; aikaisempi tuomio on siis uudessa oikeudenkäynnissä todistustosiseikan eli todisteen asemassa. Rajanveto tuomion positiivisen oikeusvoimavaikutuksen ja tuomion todistusvaikutuksen välillä voi olla joskus vaikeaa, mutta periaatteessa ero on selvä. Yksittäisessä tapauksessa tuomion todistusvaikutus saatetaan arvioida niin vahvaksi, että se de facto johtaa uudessa prosessissa samaan lopputulokseen kuin positiivinen oikeusvoimavaikutus.
9. Tuossa oli hieman teoriaa eli itse asiassa perustietoa tuomion todistusvaikutuksesta. Oikeusvoimavaikutus edellyttää aina tuomion lainvoimaisuutta, mutta todistusvaikutus saattaa liittyä myös lainvoimaa vailla olevaan tuomioon. Tuomion todistusvaikutus saattaa ilmetä tapauksissa, joissa aikaisemmalla ja uudella oikeudenkäynnillä ei ole asiallista yhteyttä keskenään. Mitä enemmän asioilla on liittymäkohtia keskenään, sitä vahvempana todistusvaikutus ilmenee.
10. Tässä vaiheessa olen kuulevinani lukijakunnan joukosta vastalauseita – Auerin vastaisten fanaatikkojen keskuudesta suoranaista mylvintää ja vihellyksiä – että eihän Vaasan hovioikeuden 1.7.2011 antamalla tuomiolla voi olla minkäänlaista todistusvaikutusta palauttamisen jälkeisessä menettelyssä, koska KKO on 19.10.2012 antamallaan päätöksellä kumonnut koko tuomion. Tähän seikkaan myös tuomari Ilveskoski on perusteluissaan vedonnut.
11. Asia on toki näin, eli Vaasan hovioikeuden antama tuomio on kumottu. Mutta seuraako tästä ehdottomasti, ettei hovioikeuden tuomiossa mainituilla näytön arviointia koskevilla lausumilla ja johtopäätöksillä voi ole minkäänlaista merkitystä tai todistusvaikutusta jutun jatkokäsittelyssä? Minusta tuollaista johtopäätöstä ei voida tehdä, sillä eihän hovioikeuden tuomio ole tosiasiallisesti mihinkään hävinnyt, se ei ole kadonnut ”bittiavaruuteen” eikä sitä ole kuopattu historian roskatynnyreiden syövereihin, vaan se on edelleen olemassa ja jokainen voi löytää tuomion verkosta muutamassa sekunnissa.
12. Eri asia olisi, jos KKO olisi ottanut asiallisesti kantaa hovioikeuden tuomioon ja mitätöinyt sen sanoilla ”hovioikeuden tuomio kumotaan ja poistetaan”. Silloin tuomiota rasittaisi jokin karkea oikeudenkäyntivirhe tai sellainen asiallinen virhe, jonka perusteella tuomio voitaisiin kanteluteitse poistaa tai purkaa. KKO ei ole kuitenkaan ottanut hovioikeuden tuomion sisältöön minkäänlaista kantaa. KKO on ainoastaan kumonnut tuomion, muttei ”poistanut” sitä. Kumoaminen on tässä tilanteessa muodollista ja teknistä laatua oleva prosessitoimi ja ratkaisu, jota jutun palauttamisen on katsottu vanhastaan edellyttävän; jutun palauttamisesta ja sen vaikutuksista ei muuten ole vieläkään säännöksiä laissa.
13. Hovioikeuden näytön arvioita koskevia johtopäätöksiä ei ole palautuspäätöksessä osoitettu virheellisiksi, niihin ei ole otettu päätöksessä edes kantaa. Käräjäoikeudella näyttää olevan virheellinen käsitys, jonka mukaan palauttamispäätös mitätöisi hovioikeuden tuomion ja jutun aikaisemman oikeudenkäynnin, jolloin käräjäoikeuden tulisi aloittaa jutun käsittely kokonaan ”puhtaalta pöydältä”. Näin ei kuitenkaan ole asian laita, sillä palauttamisen jälkeen tapahtuva käsittely on aikaisemman käsittelyn jatkoa; tämä todetaan myös KKO:n päätöksessä 19.10.2012. Käsittely siis jatkuu siitä, mihin jutussa on hovioikeuden tuomion antamisen jälkeen jääty. Jutussa aiemmin esitetty todistusaineisto ei ole menettänyt merkitystään eikä sitä ole tarvinnut välttämättä esittää käräjäoikeudessa uudelleen koko laajuudessaan, vaan aiemmin esitetty aineisto on voitu ottaa huomioon tuomiota tehtäessä sellaisenaan, jollei todistelun välittömyys ole muuta edellyttänyt.
14. Kun näin on, niin silloin on johdonmukaista katsoa, ettei myöskään hovioikeuden tuomion todistusvaikutus ole kadonnut minnekään eli menettänyt merkitystään, sillä eihän KKO ole palauttamisen yhteydessä puuttunut lainkaan hovioikeuden tuomion asiasisältöön. Jutussa hovioikeuden tuomion antamisen jälkeen esitettyä uutta näyttöä on jouduttu arvioimaan ja punnitsemaan tarpeellisilta osin jutussa aiemmin esitetyn näytön kanssa, jolloin lähtökohdaksi olisi ollut tarkoituksenmukaista ottaa ne havainnot ja johtopäätökset, joita hovioikeuden tuomiossa on tehty. Jos joidenkin todistusteemojen osalta ei ole esitetty uutta selvitystä, ei käräjäoikeudella ole ollut tarvetta eikä, oikeusastejärjestys ja em. tuomion todistusvaikutus huomioon ottaen, minusta edes ”kanttia” arvioida”vanhaa” näyttöä toisin kuin hovioikeus on tehnyt.
15. Vaikkei hovioikeuden tuomiolla katsottaisikaan olevan mainittua todistusvaikutusta, ei tuomiota olisi toki tullut heittää ”roskikseen”, kuten käräjäoikeus näyttää tehneen – käräjäoikeus ei ole kelpuuttanut tuomiota kirjalliseksi todisteeksi eikä edes mainitse perusteluissaan sitä. Jutun palauttamisen jälkeen käräjäoikeudessa aloitettu käsittely ei ole ollut uusi prosessi, vaan aikaisemman prosessin jatkoa siitä, mihin siinä on hovioikeuden tuomion jälkeen jääty. Tämän vuoksi tarkoituksenmukainen ja järkevä käsittelyjärjestys olisi edellyttänyt, että käräjäoikeus olisi ottanut todistusharkintansa lähtökohdaksi hovioikeuden näytöstä tekemät havainnot ja johtopäätökset ja toisaalta syyttäjien ja puolustuksen jatkokäsittelyssä esittämät uudet todisteet. Käräjäoikeuden tehtävänä on ollut harkita, onko uusien todisteiden perusteella syytä päätyä tietyissä kohdissa (todistusteemoittain) erilaisiin johtopäätöksiin kuin mihin hovioikeus oli päätynyt. Koska hovioikeuden tuomiossa vahvistetuilla todistusharkintaa koskevilla johtopäätöksillä on tietty todistusvaikutus, ei käräjäoikeudella ole ollut aihetta arvioida jutussa ennen hovioikeuden ratkaisua esitettyä todistusaineistoa uudelleen niiden teemojen osalta, joista ei ole esitetty uutta näyttöä.
16. Viittaan vielä KKO:n palauttamispäätöksen yhteydessä 19.10.2012 antamaan tiedotteeseen. Sen mukaan syyttäjien KKO:lle esittämä uusi aineisto ja vastaajan esittämä uusi vastanäyttö tulee ottaa vastaan asian käsittelyssä, joka tapahtuu käräjäoikeudessa. Aiemmin jutussa esitetystä näytöstä ja sen uudelleen käsittelystä ei tiedotteessa mainita mitään. Palauttamispäätöksen perusteluissa KKO toteaa, että asian ratkaiseminen edellyttää sekä alemmissa oikeuksissa esitetyn että hovioikeuden tuomion jälkeen ilmitulleen näytön kokonaisvaltaista arviointia. Tämä tarkempia ohjeita asian jatkokäsittelystä KKO ei ole antanut, mikä vastaa normaalikäytäntöä. Perusteluja voidaan tulkita niin, ettei juttua ole ollut palauttamisen jälkeen tarpeen lähteä käsittelemään kokonaan puhtaalta pöydältä. Loppukaneettinaan KKO toteaa (kohta 49), että palautuksen jälkeen asian käsittelyä on jatkettava käräjäoikeudessa, asian käsittelyä ei siis ole määrätty aloitettavaksi kokonaan alusta. Käsittelyn jatkaminen tarkoittaa sitä, että aiemmin esitetty aineisto voidaan ottaa vastaan sellaisenaan, jollei todistelun välittömyys muuta edellytä. Tällöin hovioikeuden tuomion todistusvaikutus ei ole menettänyt merkitystään.
17. Korkein oikeus on puntaroinut palautuspäätöksessään 19.10.2012, olisiko juttu syytä palauttaa takaisin hovioikeuteen vai käräjäoikeuteen. Lähinnä täysimittaisen valitusoikeuden turvaamiseksi päätöksessä on päädytty jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Monilta uusilta ongelmilta olisi kuitenkin vältytty, jos juttu olisi palautettu hovioikeuteen. Syytetyn oikeusturva ei ole edellyttänyt palauttamista käräjäoikeuteen. KKO:n valinta johtaa siihen, jutussa joudutaan toimittamaan neljä (4) täysimittaista pääkäsittelyä ennen kuin juttu seuraavan kerran tulee KKO:n käsiteltäväksi. Kenen etua moinen ”sirkus” on mahtanut palvellla?
18. Käräjäoikeuden tuomio löytyy tästä
19. Hovioikeuden todistusharkinnan huomioon ottamisen havainnollistamiseksi esitän seuraavassa, miten käräjäoikeus olisi voinut kirjoittaa näytön harkintaa koskevat perustelunsa pääpiirteittäin (tässä ei ole mahdollista mennä kaikkiin yksityiskohtiin), kas näin:
20. Syyttäjät ovat käräjäoikeudessa väittäneet, että lasten antamista kertomuksista ilmenee vahvoja viittauksia siihen, että Anneli Auer olisi suunnitellut ja toteuttanut Jukka Lahden surmaamisen. Tällaisina seikkoina syyttäjät ovat muun muassa esittäneet, että Anneli Auer olisi lavastanut hätäkeskuspuhelun siten, että Lahden surmaamisesta aiheutuneita ääniä olisi surmateon yhteydessä tallennettu ja soitettu sittemmin nauhurilta hätäkeskuspuhelun aikana ja että surmatyön yhteydessä olisi käytetty suojana talossa olleita ruskeita pyyhkeitä. Syyttäjien mukaan Anneli Auerin lavastukseen käytettävissä ollutta aikaa ja ruskeankirjavien tekokuitujen merkitystä koskevat hovioikeuden kannanotot joutuvat uuden näytön myötä uuteen valoon. Syyttäjät ovat myös esittäneet, että Auerin ja Jukka Lahden välillä on ollut lukuisia riitoja ja että Auer olisi kohdistanut väkivaltaa Lahteen jo ennen surmatyötä. Uusi näyttö osoittaisi syyttäjien mukaan myös, että perheessä oli ollut lukuisia ongelmia ja myös perheen lapsiin oli kohdistettu väkivaltaa.
21. Syyttäjät eivät ole näyttäneet, että Anneli Auer olisi lavastanut hätäkeskuspuhelun väitetyllä tavalla (tästä asiasta käräjäoikeus on ollut yksimielinen). Väitteestä, jonka mukaan Auer olisi käyttänyt rinnakkaispuhelinta, ei ole esitetty minkäänlaista näyttöä. Hätäpuhelutallenteelta kuuluvista äänistä on esitetty uutta selvitystä, joka ei sulje pois vaan pikemminkin tukee ulkopuolisen tekijän vaihtoehtoa. Tapahtumapaikalta löydettyjen ruskeiden kuitujen alkuperää ei ole pystytty jutussa esitetyn uudenkaan aineiston perusteella luotettavasti selvittämään. Hovioikeuden tuomion mukaan on erittäin epätodennäköistä, että Anneli Auer olisi hätäpuhelun jälkeisen lyhyen ajan kuluessa voinut lavastaa olosuhteet ulkopuoliseen tekijään viittaaviksi. Tämän johtopäätöksen muuttamiseen ei ole uuden selvityksen perusteella aihetta. Uutta luotettavaa selvitystä siitä, että Auerin ja Lahden välit olisivat olleet erityisen riitaiset tai että Auer olisi aiemmin pahoinpidellyt Lahtea tai perheen lapsia, ei ole esitetty. Minkäänlaista järkevää motiivia Auerin väitetylle surmatyölle ei ole näytetty.
22. Hovioikeuden tuomiossa mainitusta Jukka Lahden sängyssä olleesta halosta löydetyn mieshenkilön DNA:n alkuperä on nyttemmin selvitetty, mutta surmassa käytettyä toista tekovälinettä ei ole edelleenkään löydetty.Tapahtumapaikalta löydettyjen verisen kengänjäljen ja kuraisen kengänjäljen alkuperää ei ole myöskään suoritetuissa lisätutkimuksissa kyetty selvittämään. Koirapartion käynnistä esitetyllä selvityksellä ei voida poissulkea ulkopuolisen tekijän mahdollisuutta, koska poliisikoiraa ei ole käytetty lainkaan asfaltoidulla Tähtisentiellä, jonne tekijä on voinut poistua.
23. Hovioikeus on tuomiossaan päätynyt katsomaan, ettei syytteen tueksi esitetty näyttö riitä osoittamaan, että Anneli Auer olisi surmannut Jukka Lahden ja että Auerin syyllisyydestä jäi siten varteenotettava epäily. Edellä mainituilla perusteilla käräjäoikeus katsoo, ettei jutussa hovioikeuden tuomion jälkeen esitetty uusi todistusaineisto ja sen punnitseminen jutussa aiemmin esitetyn näytön kanssa anna aihetta arvioida hovioikeuden johtopäätöstä toisin. Syyte murhasta tai taposta on sen vuoksi hylättävä.
24. Käräjäoikeuden todistusharkinnan yksityiskohtaiseen ruotimiseen palaan myöhemmin. Anneli Auerkin on saanut eilen käräjäoikeudelta lisäaikaa valituksensa valmistelua ja valituskirjelmän laatimista varten 10.2.2014 asti.
25. Lopuksi voidaan todeta, että kaikki se, mikä rikosjutun tutkinnassa ja oikeuskäsittelyssä voi yleensä mennä pieleen, on Ulvila-jutussa myös taatusti mennyt pieleen, ja vähän enemmänkin. Rikospaikkatutkinta ja esitutkinnan alkupuoli on ollut puutteellista Tästä huolimatta silloinen lääninpoliisijohtaja Mikko Paatero päätti, ettei tutkinnan johtoa ole syytä siirtää Porin poliisilta KRP:lle. Tämä oli yksi paha virhearvio, joka Ulvila-jutun tutkinnassa on tehty. Kokonaisuudessaan asia tutkinta ja oikeuskäsittely eivät anna hyvää kuvaa suomalaisen lainkäytön laadusta.
2. Erikoislaatuiseksi tilanteen tekee se, että käräjäoikeus ei ole noteerannut hovioikeuden kannanottoja millään tavalla, vaan on käsitellyt asian uudelleen ikään kuin täysin puhtaalta pöydältä, siis ikään kuin hovioikeuden tuomiota ei olisi olemassakaan. Onko tämä tarkoituksenmukainen tai edes oikea käsittelytapa? Olisiko käräjäoikeuden, joka on oikeusastejärjestyksessä hovioikeuden alapuolella, tullut huomioida omassa todistusharkinnassaan hovioikeuden näytön arviointia koskevia kannanottoja? Voisiko hovioikeuden mainituilla kannanotoilla olla jonkinasteinen todistusvaikutus käräjäoikeusprosessissa?
3. Käräjäoikeuden kolmesta jäsenestä ainoastaan tuomari Väinö Ilveskosken perusteluista löytyy lyhyt lausuma hovioikeuden tuomiosta. Ilveskosken mukaan (s. 82) Vaasan hovioikeuden tuomiolla ei ole tässä asiassa todistusvaikutusta, koska KKO on (19.10.2012) kumonnut hovioikeuden asiassa antaman tuomion. Käräjäoikeuden kaksi muuta tuomaria ei ole lausunut asiasta mitään. He ovat ilmeisesti lakonisesti katsoneet, ettei tuollaisesta ”täysin selvästä asiasta” tarvitse lausua mitään.
4. Käräjäoikeuden ratkaisu näyttäisi perustuvan, kuten toinen jutun syyttäjistä (Kalle Kulmala) on julkisuudessa arvioinut (HS 13.12.-13), jutussa jo aiemmin eli ennen hovioikeuden tuomiota esitetyn todistusaineiston uudelleen arviointiin. Esimerkkinä Kulmala mainitsee rikokseen käytetyn ajan uudelleen arvioinnin, jonka osalta käräjäoikeuden käsitys poikkeaa merkittävästi hovioikeuden kaksi ja puoli vuotta sitten tekemästä arviosta. Tämä lienee suomalaisessa oikeuskäytännössä hyvin harvinaista ellei suorastaan poikkeukselista: alioikeus arvioi samaa todistusaineistoa uudelleen ja aivan eri tavalla ("vapaasti") kuin sen yläpuolella oikeusasterangissa oleva muutoksenhakutuomioistuin on aiemmin tehnyt.
5. Käräjäoikeuden tuomion sivuilta 6-10 löytyy hirmuisen pitkä eli kaikkiaan 132 kohtaa käsittävä lista käräjäoikeuden vastaanottamista kirjallisista todisteista. Sieltä löytyy vaikka minkä nimistä ja luontoista pumaskaa ja asiakirjaa, mm. Haagan Ammattikorkeakoulun täydennysohjelmaa koskeva osanottajalista, joilla ei luulisi olevan tämän murhajutun selvittelyn kannalta merkitystä.
6. Huomiota herättää se, että kirjallisina todisteina käräjäoikeus on ottanut syyttäjiltä vastaan Varsinais-Suomen käräjäoikeuden ja Turun hovioikeuden ns. lsh-jutussa eli lasten seksuaalirikosjutussa antamat tuomiot ja jopa hovioikeuden ko. jutussa antaman julkisen selosteen sekä Auerin siihen antaman vastineen sekä vielä Auerin elokuussa 2013 hovioikeuden tuomiosta KKO:lle tekemät valituslupahakemuksen ja valituksen (kohdat 80-83). Kuitenkin käräjäoikeus (laamanni Juntikan lausuma) toteaa sivulla 49, että kohdassa 80-83 mainitut asiakirjat ”liittyvät toiseen, vireillä olevaan oikeudenkäyntiin eikä niillä ole käsillä olevan asian kannalta näyttönä merkitystä”. Jos näin on, niin silloin käräjäoikeuden olisi tullut OK 17:7:n nojalla evätä mainittujen tuomioiden esittäminen todisteena ja tehdä se asian valmisteluvaiheessa. Se, ettei näin ei ole näiden tai muiden merkityksettömien kirjallisten todisteiden kohdalla näin tehty, kertoo osaltaan käräjäoikeuden prosessinjohdon laadusta.
7. Vaasan hovioikeuden 1.7.2011 antama tuomio olisi toki tullut ottaa huomioon oikeudenkäyntiaineistona ja kirjallisena todisteena. Se olisi ollut syytä sisällyttää mainittuun kirjallisten todisteiden luetteloon ”kunniapaikalle” eli kohtaan 1. Myös KKO:n palauttamispäätös 19.10.2012 olisi tullut sisällyttää oikeudenkäyntiaineistoon. Hovioikeuden tuomio liittyy sangen kiinteästi ko. oikeudenkäyntiin ja siinä käsiteltyyn juttuun. Pidän outona, että syyttäjät tai puolustus ei ole hoksannut tätä, mutta toki käräjäoikeuden olisi tullut jo viran puolesta huomata asia. On käsittämätöntä, että murhajutussa otetaan todisteina vastaan kokonaan toisessa jutussa laadittuja asiakirjoja, vaikkei niillä ole käsiteltävän jutun kannalta minkäänlaista merkitystä, mutta sen sijaan samassa jutussa aikaisemmin annettu hovioikeuden tuomio ohitetaan kokonaan.
8. Tuomion todistusvaikutuksella tarkoitetaan tuomion sisällön merkitystä todisteena toisessa oikeudenkäynnissä. Siitä on erotettava tuomion oikeusvoima (positiivinen oikeusvoimavaikutus), joka ilmenee uudessa oikeudenkäynnissä huomioon otettavana sitovana vaikutuksena (ennakkokannanotto). Jos tuomiolla on sanottu oikeusvoimavaikutus, tuomio (käytännössä jokin siinä vahvistettu seikka) pannaan sellaisenaan oikeustosiseikkana uudessa oikeudenkäynnissä annettavan ratkaisun perusteeksi. Tuomion todistusvaikutuksella ei ole samanlaista sitovaa vaikutusta kuin oikeusvoimalla, vaan sen merkityksen tuomioistuin arvioi vapaan todistusharkinnan pohjalta; aikaisempi tuomio on siis uudessa oikeudenkäynnissä todistustosiseikan eli todisteen asemassa. Rajanveto tuomion positiivisen oikeusvoimavaikutuksen ja tuomion todistusvaikutuksen välillä voi olla joskus vaikeaa, mutta periaatteessa ero on selvä. Yksittäisessä tapauksessa tuomion todistusvaikutus saatetaan arvioida niin vahvaksi, että se de facto johtaa uudessa prosessissa samaan lopputulokseen kuin positiivinen oikeusvoimavaikutus.
9. Tuossa oli hieman teoriaa eli itse asiassa perustietoa tuomion todistusvaikutuksesta. Oikeusvoimavaikutus edellyttää aina tuomion lainvoimaisuutta, mutta todistusvaikutus saattaa liittyä myös lainvoimaa vailla olevaan tuomioon. Tuomion todistusvaikutus saattaa ilmetä tapauksissa, joissa aikaisemmalla ja uudella oikeudenkäynnillä ei ole asiallista yhteyttä keskenään. Mitä enemmän asioilla on liittymäkohtia keskenään, sitä vahvempana todistusvaikutus ilmenee.
10. Tässä vaiheessa olen kuulevinani lukijakunnan joukosta vastalauseita – Auerin vastaisten fanaatikkojen keskuudesta suoranaista mylvintää ja vihellyksiä – että eihän Vaasan hovioikeuden 1.7.2011 antamalla tuomiolla voi olla minkäänlaista todistusvaikutusta palauttamisen jälkeisessä menettelyssä, koska KKO on 19.10.2012 antamallaan päätöksellä kumonnut koko tuomion. Tähän seikkaan myös tuomari Ilveskoski on perusteluissaan vedonnut.
11. Asia on toki näin, eli Vaasan hovioikeuden antama tuomio on kumottu. Mutta seuraako tästä ehdottomasti, ettei hovioikeuden tuomiossa mainituilla näytön arviointia koskevilla lausumilla ja johtopäätöksillä voi ole minkäänlaista merkitystä tai todistusvaikutusta jutun jatkokäsittelyssä? Minusta tuollaista johtopäätöstä ei voida tehdä, sillä eihän hovioikeuden tuomio ole tosiasiallisesti mihinkään hävinnyt, se ei ole kadonnut ”bittiavaruuteen” eikä sitä ole kuopattu historian roskatynnyreiden syövereihin, vaan se on edelleen olemassa ja jokainen voi löytää tuomion verkosta muutamassa sekunnissa.
12. Eri asia olisi, jos KKO olisi ottanut asiallisesti kantaa hovioikeuden tuomioon ja mitätöinyt sen sanoilla ”hovioikeuden tuomio kumotaan ja poistetaan”. Silloin tuomiota rasittaisi jokin karkea oikeudenkäyntivirhe tai sellainen asiallinen virhe, jonka perusteella tuomio voitaisiin kanteluteitse poistaa tai purkaa. KKO ei ole kuitenkaan ottanut hovioikeuden tuomion sisältöön minkäänlaista kantaa. KKO on ainoastaan kumonnut tuomion, muttei ”poistanut” sitä. Kumoaminen on tässä tilanteessa muodollista ja teknistä laatua oleva prosessitoimi ja ratkaisu, jota jutun palauttamisen on katsottu vanhastaan edellyttävän; jutun palauttamisesta ja sen vaikutuksista ei muuten ole vieläkään säännöksiä laissa.
13. Hovioikeuden näytön arvioita koskevia johtopäätöksiä ei ole palautuspäätöksessä osoitettu virheellisiksi, niihin ei ole otettu päätöksessä edes kantaa. Käräjäoikeudella näyttää olevan virheellinen käsitys, jonka mukaan palauttamispäätös mitätöisi hovioikeuden tuomion ja jutun aikaisemman oikeudenkäynnin, jolloin käräjäoikeuden tulisi aloittaa jutun käsittely kokonaan ”puhtaalta pöydältä”. Näin ei kuitenkaan ole asian laita, sillä palauttamisen jälkeen tapahtuva käsittely on aikaisemman käsittelyn jatkoa; tämä todetaan myös KKO:n päätöksessä 19.10.2012. Käsittely siis jatkuu siitä, mihin jutussa on hovioikeuden tuomion antamisen jälkeen jääty. Jutussa aiemmin esitetty todistusaineisto ei ole menettänyt merkitystään eikä sitä ole tarvinnut välttämättä esittää käräjäoikeudessa uudelleen koko laajuudessaan, vaan aiemmin esitetty aineisto on voitu ottaa huomioon tuomiota tehtäessä sellaisenaan, jollei todistelun välittömyys ole muuta edellyttänyt.
14. Kun näin on, niin silloin on johdonmukaista katsoa, ettei myöskään hovioikeuden tuomion todistusvaikutus ole kadonnut minnekään eli menettänyt merkitystään, sillä eihän KKO ole palauttamisen yhteydessä puuttunut lainkaan hovioikeuden tuomion asiasisältöön. Jutussa hovioikeuden tuomion antamisen jälkeen esitettyä uutta näyttöä on jouduttu arvioimaan ja punnitsemaan tarpeellisilta osin jutussa aiemmin esitetyn näytön kanssa, jolloin lähtökohdaksi olisi ollut tarkoituksenmukaista ottaa ne havainnot ja johtopäätökset, joita hovioikeuden tuomiossa on tehty. Jos joidenkin todistusteemojen osalta ei ole esitetty uutta selvitystä, ei käräjäoikeudella ole ollut tarvetta eikä, oikeusastejärjestys ja em. tuomion todistusvaikutus huomioon ottaen, minusta edes ”kanttia” arvioida”vanhaa” näyttöä toisin kuin hovioikeus on tehnyt.
15. Vaikkei hovioikeuden tuomiolla katsottaisikaan olevan mainittua todistusvaikutusta, ei tuomiota olisi toki tullut heittää ”roskikseen”, kuten käräjäoikeus näyttää tehneen – käräjäoikeus ei ole kelpuuttanut tuomiota kirjalliseksi todisteeksi eikä edes mainitse perusteluissaan sitä. Jutun palauttamisen jälkeen käräjäoikeudessa aloitettu käsittely ei ole ollut uusi prosessi, vaan aikaisemman prosessin jatkoa siitä, mihin siinä on hovioikeuden tuomion jälkeen jääty. Tämän vuoksi tarkoituksenmukainen ja järkevä käsittelyjärjestys olisi edellyttänyt, että käräjäoikeus olisi ottanut todistusharkintansa lähtökohdaksi hovioikeuden näytöstä tekemät havainnot ja johtopäätökset ja toisaalta syyttäjien ja puolustuksen jatkokäsittelyssä esittämät uudet todisteet. Käräjäoikeuden tehtävänä on ollut harkita, onko uusien todisteiden perusteella syytä päätyä tietyissä kohdissa (todistusteemoittain) erilaisiin johtopäätöksiin kuin mihin hovioikeus oli päätynyt. Koska hovioikeuden tuomiossa vahvistetuilla todistusharkintaa koskevilla johtopäätöksillä on tietty todistusvaikutus, ei käräjäoikeudella ole ollut aihetta arvioida jutussa ennen hovioikeuden ratkaisua esitettyä todistusaineistoa uudelleen niiden teemojen osalta, joista ei ole esitetty uutta näyttöä.
16. Viittaan vielä KKO:n palauttamispäätöksen yhteydessä 19.10.2012 antamaan tiedotteeseen. Sen mukaan syyttäjien KKO:lle esittämä uusi aineisto ja vastaajan esittämä uusi vastanäyttö tulee ottaa vastaan asian käsittelyssä, joka tapahtuu käräjäoikeudessa. Aiemmin jutussa esitetystä näytöstä ja sen uudelleen käsittelystä ei tiedotteessa mainita mitään. Palauttamispäätöksen perusteluissa KKO toteaa, että asian ratkaiseminen edellyttää sekä alemmissa oikeuksissa esitetyn että hovioikeuden tuomion jälkeen ilmitulleen näytön kokonaisvaltaista arviointia. Tämä tarkempia ohjeita asian jatkokäsittelystä KKO ei ole antanut, mikä vastaa normaalikäytäntöä. Perusteluja voidaan tulkita niin, ettei juttua ole ollut palauttamisen jälkeen tarpeen lähteä käsittelemään kokonaan puhtaalta pöydältä. Loppukaneettinaan KKO toteaa (kohta 49), että palautuksen jälkeen asian käsittelyä on jatkettava käräjäoikeudessa, asian käsittelyä ei siis ole määrätty aloitettavaksi kokonaan alusta. Käsittelyn jatkaminen tarkoittaa sitä, että aiemmin esitetty aineisto voidaan ottaa vastaan sellaisenaan, jollei todistelun välittömyys muuta edellytä. Tällöin hovioikeuden tuomion todistusvaikutus ei ole menettänyt merkitystään.
17. Korkein oikeus on puntaroinut palautuspäätöksessään 19.10.2012, olisiko juttu syytä palauttaa takaisin hovioikeuteen vai käräjäoikeuteen. Lähinnä täysimittaisen valitusoikeuden turvaamiseksi päätöksessä on päädytty jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Monilta uusilta ongelmilta olisi kuitenkin vältytty, jos juttu olisi palautettu hovioikeuteen. Syytetyn oikeusturva ei ole edellyttänyt palauttamista käräjäoikeuteen. KKO:n valinta johtaa siihen, jutussa joudutaan toimittamaan neljä (4) täysimittaista pääkäsittelyä ennen kuin juttu seuraavan kerran tulee KKO:n käsiteltäväksi. Kenen etua moinen ”sirkus” on mahtanut palvellla?
18. Käräjäoikeuden tuomio löytyy tästä
https://www.dropbox.com/s/vhu7fyq3d9abwfa/Auer-tuomio.pdf
19. Hovioikeuden todistusharkinnan huomioon ottamisen havainnollistamiseksi esitän seuraavassa, miten käräjäoikeus olisi voinut kirjoittaa näytön harkintaa koskevat perustelunsa pääpiirteittäin (tässä ei ole mahdollista mennä kaikkiin yksityiskohtiin), kas näin:
20. Syyttäjät ovat käräjäoikeudessa väittäneet, että lasten antamista kertomuksista ilmenee vahvoja viittauksia siihen, että Anneli Auer olisi suunnitellut ja toteuttanut Jukka Lahden surmaamisen. Tällaisina seikkoina syyttäjät ovat muun muassa esittäneet, että Anneli Auer olisi lavastanut hätäkeskuspuhelun siten, että Lahden surmaamisesta aiheutuneita ääniä olisi surmateon yhteydessä tallennettu ja soitettu sittemmin nauhurilta hätäkeskuspuhelun aikana ja että surmatyön yhteydessä olisi käytetty suojana talossa olleita ruskeita pyyhkeitä. Syyttäjien mukaan Anneli Auerin lavastukseen käytettävissä ollutta aikaa ja ruskeankirjavien tekokuitujen merkitystä koskevat hovioikeuden kannanotot joutuvat uuden näytön myötä uuteen valoon. Syyttäjät ovat myös esittäneet, että Auerin ja Jukka Lahden välillä on ollut lukuisia riitoja ja että Auer olisi kohdistanut väkivaltaa Lahteen jo ennen surmatyötä. Uusi näyttö osoittaisi syyttäjien mukaan myös, että perheessä oli ollut lukuisia ongelmia ja myös perheen lapsiin oli kohdistettu väkivaltaa.
21. Syyttäjät eivät ole näyttäneet, että Anneli Auer olisi lavastanut hätäkeskuspuhelun väitetyllä tavalla (tästä asiasta käräjäoikeus on ollut yksimielinen). Väitteestä, jonka mukaan Auer olisi käyttänyt rinnakkaispuhelinta, ei ole esitetty minkäänlaista näyttöä. Hätäpuhelutallenteelta kuuluvista äänistä on esitetty uutta selvitystä, joka ei sulje pois vaan pikemminkin tukee ulkopuolisen tekijän vaihtoehtoa. Tapahtumapaikalta löydettyjen ruskeiden kuitujen alkuperää ei ole pystytty jutussa esitetyn uudenkaan aineiston perusteella luotettavasti selvittämään. Hovioikeuden tuomion mukaan on erittäin epätodennäköistä, että Anneli Auer olisi hätäpuhelun jälkeisen lyhyen ajan kuluessa voinut lavastaa olosuhteet ulkopuoliseen tekijään viittaaviksi. Tämän johtopäätöksen muuttamiseen ei ole uuden selvityksen perusteella aihetta. Uutta luotettavaa selvitystä siitä, että Auerin ja Lahden välit olisivat olleet erityisen riitaiset tai että Auer olisi aiemmin pahoinpidellyt Lahtea tai perheen lapsia, ei ole esitetty. Minkäänlaista järkevää motiivia Auerin väitetylle surmatyölle ei ole näytetty.
22. Hovioikeuden tuomiossa mainitusta Jukka Lahden sängyssä olleesta halosta löydetyn mieshenkilön DNA:n alkuperä on nyttemmin selvitetty, mutta surmassa käytettyä toista tekovälinettä ei ole edelleenkään löydetty.Tapahtumapaikalta löydettyjen verisen kengänjäljen ja kuraisen kengänjäljen alkuperää ei ole myöskään suoritetuissa lisätutkimuksissa kyetty selvittämään. Koirapartion käynnistä esitetyllä selvityksellä ei voida poissulkea ulkopuolisen tekijän mahdollisuutta, koska poliisikoiraa ei ole käytetty lainkaan asfaltoidulla Tähtisentiellä, jonne tekijä on voinut poistua.
23. Hovioikeus on tuomiossaan päätynyt katsomaan, ettei syytteen tueksi esitetty näyttö riitä osoittamaan, että Anneli Auer olisi surmannut Jukka Lahden ja että Auerin syyllisyydestä jäi siten varteenotettava epäily. Edellä mainituilla perusteilla käräjäoikeus katsoo, ettei jutussa hovioikeuden tuomion jälkeen esitetty uusi todistusaineisto ja sen punnitseminen jutussa aiemmin esitetyn näytön kanssa anna aihetta arvioida hovioikeuden johtopäätöstä toisin. Syyte murhasta tai taposta on sen vuoksi hylättävä.
24. Käräjäoikeuden todistusharkinnan yksityiskohtaiseen ruotimiseen palaan myöhemmin. Anneli Auerkin on saanut eilen käräjäoikeudelta lisäaikaa valituksensa valmistelua ja valituskirjelmän laatimista varten 10.2.2014 asti.
25. Lopuksi voidaan todeta, että kaikki se, mikä rikosjutun tutkinnassa ja oikeuskäsittelyssä voi yleensä mennä pieleen, on Ulvila-jutussa myös taatusti mennyt pieleen, ja vähän enemmänkin. Rikospaikkatutkinta ja esitutkinnan alkupuoli on ollut puutteellista Tästä huolimatta silloinen lääninpoliisijohtaja Mikko Paatero päätti, ettei tutkinnan johtoa ole syytä siirtää Porin poliisilta KRP:lle. Tämä oli yksi paha virhearvio, joka Ulvila-jutun tutkinnassa on tehty. Kokonaisuudessaan asia tutkinta ja oikeuskäsittely eivät anna hyvää kuvaa suomalaisen lainkäytön laadusta.
tiistai 9. heinäkuuta 2013
750. KKO 2013:58. Valtio tuomittiin korvausvastuuseen KHO:n virheellisen EU-oikeuden tulkinnan johdosta
1. Korkein oikeus antoi viime perjantaina eli 5.7. 2013 tuomionsa kymmenen vuotta kestäneessä autoverokiistassa. Ratkaisusta laaditun ennakkopäätösselosteen (KKO 2013:58) otsikko kuuluu näin:
Osakeyhtiö A, joka ei ollut arvonlisäverovelvollinen, oli 22.5.2003 tuonut Belgiasta Suomeen käytetyn henkilöauton, josta oli määrätty maksettavaksi autoveron lisäksi autoverolle kannettua arvonlisäveroa (elv). Kyseinen vero voitiin Suomessa vähentää arvonlisäverotuksessa, vaikka vero ei ollut luonteeltaan arvonlisävero. Valtion katsottiin riittävän ilmeisellä tavalla rikkoneen verotuksen syrjivyyden kieltoa (SEUT 110 artikla). Valtio velvoitettiin korvaamaan A:lle unionin oikeuden rikkomisella aiheutettu vahinko.
KKO:2013:58
2. Ratkaisusta ilmenee, miten Suomen valtio peri autoveron yhteydessä alv-maksua vastoin unionin oikeutta ja EU-tuomioistuimen päätöstä. Ratkaisun mukaan valtio rikkoi vuonna 2003 verotuksen syrjivää kieltoa, kun se vaati arvonlisäveroksi rinnastettavaa veroa EU-alueelta käytetyn auton ostaneelta yksityisautoilijalta.
3. Tapaus ei ole ainutlaatuinen, sillä kerrotun mukaan jopa 30 000 suomalaista yksityisautoilijaa olisi joutunut maksamaan vuosina 2002-2005 EU-alueelta tuoduista käytetyistä autoista sanottua elv-maksua. Vastaavanlaisia korvaushakemuksia on vireillä eri käräjäoikeuksissa, jossa ne ovat odottaneet korkeimman oikeuden nyt antamaa ennakkopäätöstä. Nyt odotetaan, tarvitseeko muissa tapauksissa oikeutta käydä loppuun asti vai suostuuko tulli palauttamaan virheellisesti perityt maksut vapaaehtoisesti autonostajille. Valtio on jo hyvittänyt vuodesta 2006 lähtien maahan tuoduista käytetyistä autoista maksetut autoverojen alv-maksut. Ratkaisun mukaan valtion olisi tullut hyvittää sanotut maksut myös ennen vuotta 2006 eli vuosina 2002-2005 perityistä tuontiautoista.
4. Tapauksesta ilmenee, miten monimutkainen järjestelmä asiassa on luotu ja miten tiukasti valtio eli tulliviranomaiset ja hallintotuomioistuimet ovat tulkinneet EU-oikeuden asianomaisia säännöksiä autonostajien vahingoksi. Monimutkainen järjestelmä ei liity ainoastaan EU-oikeuteen ja EU-tuomioistuimelta pyydettäviien ennakkoratkaisuihin, vaan Suomen kaksinapaiseen tuomioistuinjärjestelmään. Valittajien ja vahinkoa kärsineiden oikeusturva on todella ollut heikoilla ja asian puiminen on ollut tehotonta, sillä asiaa on jouduttu käsittelemän ensin hallintotuomioistuimissa ja sitten vahingonkorvausjuttuna kolmessa yleisessä tuomioistuimessa niin, että kokonaiskäsittelyaika lähentelee kymmentä vuotta.
5. Tapaus antaa selviä viitteitä siitä, miten tiukasti hallintotuomioistuimet ovat taipuvaisia tulkitsemaan lakeja - jopa menettelyä koskevia prosessilakeja - monessa suhteessa eri tavalla kuin yleiset tuomioistuimet. On sanottu - useimmiten toki lähinnä jonkinlaisena heittona - että hallintolainkäyttö ei itse asiassa ole samanlaista muista viranomaisista itsenäistä ja puolueetonta oikeusprosessia kuin yleisissä tuomioistuimissa tapahtuva rikos- tai riitaprosessi, vaan vain pikemminkin hallintoviranomaisessa vireille tulleen käsittelyn eli hallinnon jatketta. Tämä on omiaan kaventamaan yksityisten kansalaisten ja yritysten oikeusturvaa, sillä hallinnossa "ymmärretään" usein paljon paremmin viranomaisia kun hallintoalamaisia.
6. Valtiota edustava Tullihallitus on kamppailut jutussa voimallisesti sen puolesta, ettei valtio vain joutuisi korvausvelvolliseksi virheellisesti perityistä autoveroista. Huomiota herättää se, että Tullihallitus on tehnyt asiassa kaksi merkittävää oikeudenkäynti- eli prosessiväitettä. Niistä toinen koskee yleisten tuomioistuinten toimivaltaa ja toinen KHO:n päätöksen väitettyä oikeusvoimavaikutusta - tässäkin asiassa olisi siis tullin mukaan kysymys ne bis in idem -säännön uutta tutkintaa ja ko. korvausprosessia estävästä oikeusvoimavaikutuksesta.
7. Korkeimman oikeuden toimivaltakysymyksessä omaksuma kanta on kuitenkin hyvin perusteltu (perustelujen kohdat 4-10). Jutussa on kyse valtion väitetystä virheellisestä toiminnasta aiheutuneen vahingon korvaamisesta, johon sovelletaan vahingonkorvauslakia. Korkein oikeus on jo aiemmin useissa vastaavanlaisissa tapauksessa katsonut, että yleinen tuomioistuin on asiassa toimivaltainen (perustelujen kohdassa 7 mainitut ennakkopäätökset). Tosin KHO on puolestaan ratkaisussaan 2012:104 katsonut, että koska tilanne olisi toimivaltakysymyksen suhteen epäselvä, myös hallintotuomioistuimella on toimivalta eli että asia voitaisiin tai se tulisi käsitellä hallintoriita-asiana hallinto-oikeudessa.
8. Korkein oikeus on kuitenkin hylännyt Tullihallituksen sanotun väitteen ja perustanut kantansa EU-oikeuden loukkaukseen ja valtion moitittavaan huolimattomuuteen ja siihen, että normaalisti myös kansallisen lain mukaan tämänkaltaiset korvausjutut kuuluvat vakiintuneen käytännön mukaan yleisen tuomioistuimen toimivaltaan. Olisikin ollut epäjohdonmukaista ja suorastaan outoa, jos kyseinen asia olisi käsitelty hallintoriita-asiana hallintotuomioistuimessa, koska juuri hallintotuomioistuimet itse - KHO ylimpänä - ovat tulkinnoillaan ja ratkaisuillaan vaikuttaneet lopullisesti siihen, että ko. verotusasioissa on annettu EU-oikeuden vastaisia päätöksiä. Jos hallinto-oikeus ja KHO olisivat käsitelleet korvausasian hallintoriita-asiaana, ei ole lainkaan saletti, että valtio olisi tuomittu maksumieheksi! Niin vahva tuntuu olevan hallintotuomioistuinten johtava tulkintaperiaate veroasioissa: in dubio pro fiscus (epäselvässä tapauksessa verottajan eduksi).
9. Korkein oikeus on hylännyt myös Tullihallituksen oikeusvoimaa koskevan väitteen (perustelujen kohdat 11-13). Ratkaisu on täysin odotettu ja perusteltu. Täytyy todella kummastella Tullihallituksen ja yleensä verottajan tietynlaista härskiyttä väittää, että kysymys valtion vahingonkorvauksesta virheellisen lainsoveltamisen johdosta olisi ratkaistu lainvoimaisesti jo KHO:n 2.3.2007 antamalla päätöksellä, jolla KHO hylkäsi valittajan hallinto-oikeuden verotuspäätöksestä tekemän valituslupahakemuksen! Korkein oikeus viittaa EU-tuomioistuimen kantaan, josta ilmenee, että unionin oikeuden rikkomiseen perustuvan, jäsenvaltioon kohdistetun vahingonkorvauskanteen tulee olla mahdollinen myös tilanteissa, jossa vahinko on aiheutunut asiaa viimeisenä oikeusasteena käsitelleen tuomioistuimen päätöksestä (sic!). Kuten korkein oikeus toteaa, vahingonkorvausasiassa ei välttämättä ole edes kyse samasta asiasta kuin verotusta koskevassa asiassa, joten ne bis in idem -kielto ei sovellu tälläkään perusteella tapaukseen.
10. Valtion vahingonkorvausvastuuta ko. tapauksessa arvioidessaan korkein oikeus lausuu laajoissa perusteluissaan mm. näin (kohdat 55-57):
11. Vuonna 2004 Itävaltaa koskevassa Weigel-ratkaisussaan (C-387/01) EU-tuomioistuin oli jo ottanut asiallisesti lopullisen kannan sanotussa autoverokysymyksessä. Suomen verottaja, tulli ja KHO eivät ole kuitenkaan välittäneet tästä ratkaisusta ilmeisesti siksi, että EU-tuomioistuimen ennakkoratkaisu koski muodollisesti vain Itävaltaa, ei muita maita. Verottajan, tullin ja viimeistään hallintotuomioistuinten olisi kuitenkin pitänyt hoksata, että Suomen verotustilanne ei poikkea kyseiseltä osin mitenkään olennaisesti Itävallan autoverotuksesta. Oikeuskirjallisuudessa tämä asia toki huomattiin helposti, kuten KKO:n perustelujen kohdassa 56 mainituista kirjallisuuviittauksista hyvin ilmenee. Mutta hallinto-oikeus ja KHO eivät tätä asiaa halunneet noteerata.
12. Perjantai 5.7.2013 oli synkkä päivä verottajalle, tullille ja hallintotuomioistuimille, tietenkin viime kädessä myös maan ylimmälle hallintotuomioistuimelle eli KHO:lle. Korkeimman oikeuden tuomion perusteluista voidaan lukea, että käytetyn auton EU-alueelta vuosina 2002-2005 ostaneet kymmenet tuhannet suomalaiset yksityishenkilöt ovat joutuneet maksamaan verottajan ja tuomioistuimen virheellisen laintulkinnan perusteella perittyä autoveroa keskimäärin luultavasti useita tuhansia euroja. Yhteensä virheelliseti perityt autoverot noussevat kymmeniin miljooniin euroihin. Tällaiseen tilanteeseen on jouduttu, kun verottajan ja sitä myötäilevän tuomioistuimen ylin laintulkintaperiaate on kautta aikojen ollut veroasioissa in dubio pro fiscus. Väitteet hallintolainkäytöstä lähinnä vain hallinnon jatkeena saavat kyllä tästä tapauksesta jälleen kosolti ilmaa alleen.
13. Verottajan luulisi sille näin nolossa tilanteessa tulevan esiin ja ilmoittavan, että se tulee palauttamaan kaikille virheellisistä verotuspäätöksistä kärsineille autonostajille lainvastaisesti perityt autoverot mahdollisimman nopeasti. Mutta näin ei toimita Suomessa, sillä Tullihallitus on jo ehtinyt ilmoittaa, että autovero palautetaan ainoastaan niille noin 60:lle ihmisille, jotka olivat nostaneet korvauskanteen määräajassa eli viimeistään viime vuoden lopuun mennessä. Muiden noin 30 000 ihmisten oikeus veronpalautukseen on näet lain mukaan vanhentunut. Ks. tarkemmin tästä.
14. Autoverotukseen erikoistunut ja lakimies Petteri Snell on asiasta ymmrrettävästi eri mieltä ja katsoo, että kolme vuotta kestävä vahingonkorvausten hakuaika tulee laskea vasta 5.7.-13 annetusta korkeimman oikeuden tuomiosta. Petteri Snellin tulkintaa voidaan ilman muuta pitää oikeana ja kohtuullisena. Tietenkin olisi oikein ja kohtuullista, että veroviranomaiset palauttaisivat viimeistään nyt korkeimman oikeuden yksimielisen tuomion jälkeen kaikille palautukseen oikeutetuille ihmisille virheellisesti perityt verot ilman maksuhakemusta takaisin.
15. Korvausvaatimuksen vanhentumiskysymystä arvioitaessa on syytä muistaa, että
kysymys on valtion/julkisyhteisön korvausvastuusta, jonka on korkeimman oikeuden tuomion mukaan aiheutunut valtion veroviranomaisten ja hallintotuomioistuinten vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:ssä tarkoitetusta huolimattomuudesta. Kun mainittu kysymys on ollut nimenomaan vireillä olleen prosessin kohteena, on järkevää tulkita vahingonkorvaussaaatavan vanhentumispykälää (laki velan vanhentumisesta, 7 §) siten, että säädetty kolmen vuoden vanhentumisaika alkaa vasta siitä, kuin korvausasiassa on saatu lainvoimainen tuomio ja valtion korvausvastuusta on siis saatu lopullinen ja varma tieto.
16. Lisäksi myös kanneoikeuden vanhentumiskysymystä harkittaessa tulee tietenkin ottaa huomioon, ei vain kansallinen lainsäädäntö, vaan myös unionin oikeus. Jos kansallinen laki eli tässä tapauksessa laki velan vanhentumisesta (7 §) on mainituilta osin ristiriidassa unionin oikeuden kanssa, tulee sen väistyä ja asiassa soveltaa unionin oikeutta.
17. Unionin oikeudessa on vakintuneesti katsottu, että kansallisilla säännöksilllä, kuten juuri erilaisilla kanneoikeuden käyttämistä tai muilla vastaavilla määräaikaa koskevilla säännöksillä, ei saa tehdä korvauksen saamista käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi. Viittaan tämän osalta vain KKO:n ratkaisun perustelujen kohdassa 27 mainittuihin EU-tuomioistuimen ratkaisuihin, joista Francovich ym. tuomio on annettu jo vuonna 1991.
18. Tulllihalituksen edustaman, tiukasti yksinomaan kansalliseen lakiin perustuvan vanhentumissäännöksen soveltaminen aiheuttaisi sen, että korvauksen vaatiminen ja saaminen kävisi korvaukseen oikeutetuille käytännössä mahdottomaksi. Sen vuoksi unionin oikeuden edellä mainittu periaate, joka on asiassa ensisijainen, syrjäyttää kansallisen lain ko. määräaikasäänöksen niin, että korvaussaaatavan vanhentumisaika alkaa tässä tapauksessa vasta korkeimman oikeuden tuomion antamisesta eli 5.7.2013.
Osakeyhtiö A, joka ei ollut arvonlisäverovelvollinen, oli 22.5.2003 tuonut Belgiasta Suomeen käytetyn henkilöauton, josta oli määrätty maksettavaksi autoveron lisäksi autoverolle kannettua arvonlisäveroa (elv). Kyseinen vero voitiin Suomessa vähentää arvonlisäverotuksessa, vaikka vero ei ollut luonteeltaan arvonlisävero. Valtion katsottiin riittävän ilmeisellä tavalla rikkoneen verotuksen syrjivyyden kieltoa (SEUT 110 artikla). Valtio velvoitettiin korvaamaan A:lle unionin oikeuden rikkomisella aiheutettu vahinko.
KKO:2013:58
2. Ratkaisusta ilmenee, miten Suomen valtio peri autoveron yhteydessä alv-maksua vastoin unionin oikeutta ja EU-tuomioistuimen päätöstä. Ratkaisun mukaan valtio rikkoi vuonna 2003 verotuksen syrjivää kieltoa, kun se vaati arvonlisäveroksi rinnastettavaa veroa EU-alueelta käytetyn auton ostaneelta yksityisautoilijalta.
3. Tapaus ei ole ainutlaatuinen, sillä kerrotun mukaan jopa 30 000 suomalaista yksityisautoilijaa olisi joutunut maksamaan vuosina 2002-2005 EU-alueelta tuoduista käytetyistä autoista sanottua elv-maksua. Vastaavanlaisia korvaushakemuksia on vireillä eri käräjäoikeuksissa, jossa ne ovat odottaneet korkeimman oikeuden nyt antamaa ennakkopäätöstä. Nyt odotetaan, tarvitseeko muissa tapauksissa oikeutta käydä loppuun asti vai suostuuko tulli palauttamaan virheellisesti perityt maksut vapaaehtoisesti autonostajille. Valtio on jo hyvittänyt vuodesta 2006 lähtien maahan tuoduista käytetyistä autoista maksetut autoverojen alv-maksut. Ratkaisun mukaan valtion olisi tullut hyvittää sanotut maksut myös ennen vuotta 2006 eli vuosina 2002-2005 perityistä tuontiautoista.
4. Tapauksesta ilmenee, miten monimutkainen järjestelmä asiassa on luotu ja miten tiukasti valtio eli tulliviranomaiset ja hallintotuomioistuimet ovat tulkinneet EU-oikeuden asianomaisia säännöksiä autonostajien vahingoksi. Monimutkainen järjestelmä ei liity ainoastaan EU-oikeuteen ja EU-tuomioistuimelta pyydettäviien ennakkoratkaisuihin, vaan Suomen kaksinapaiseen tuomioistuinjärjestelmään. Valittajien ja vahinkoa kärsineiden oikeusturva on todella ollut heikoilla ja asian puiminen on ollut tehotonta, sillä asiaa on jouduttu käsittelemän ensin hallintotuomioistuimissa ja sitten vahingonkorvausjuttuna kolmessa yleisessä tuomioistuimessa niin, että kokonaiskäsittelyaika lähentelee kymmentä vuotta.
5. Tapaus antaa selviä viitteitä siitä, miten tiukasti hallintotuomioistuimet ovat taipuvaisia tulkitsemaan lakeja - jopa menettelyä koskevia prosessilakeja - monessa suhteessa eri tavalla kuin yleiset tuomioistuimet. On sanottu - useimmiten toki lähinnä jonkinlaisena heittona - että hallintolainkäyttö ei itse asiassa ole samanlaista muista viranomaisista itsenäistä ja puolueetonta oikeusprosessia kuin yleisissä tuomioistuimissa tapahtuva rikos- tai riitaprosessi, vaan vain pikemminkin hallintoviranomaisessa vireille tulleen käsittelyn eli hallinnon jatketta. Tämä on omiaan kaventamaan yksityisten kansalaisten ja yritysten oikeusturvaa, sillä hallinnossa "ymmärretään" usein paljon paremmin viranomaisia kun hallintoalamaisia.
6. Valtiota edustava Tullihallitus on kamppailut jutussa voimallisesti sen puolesta, ettei valtio vain joutuisi korvausvelvolliseksi virheellisesti perityistä autoveroista. Huomiota herättää se, että Tullihallitus on tehnyt asiassa kaksi merkittävää oikeudenkäynti- eli prosessiväitettä. Niistä toinen koskee yleisten tuomioistuinten toimivaltaa ja toinen KHO:n päätöksen väitettyä oikeusvoimavaikutusta - tässäkin asiassa olisi siis tullin mukaan kysymys ne bis in idem -säännön uutta tutkintaa ja ko. korvausprosessia estävästä oikeusvoimavaikutuksesta.
7. Korkeimman oikeuden toimivaltakysymyksessä omaksuma kanta on kuitenkin hyvin perusteltu (perustelujen kohdat 4-10). Jutussa on kyse valtion väitetystä virheellisestä toiminnasta aiheutuneen vahingon korvaamisesta, johon sovelletaan vahingonkorvauslakia. Korkein oikeus on jo aiemmin useissa vastaavanlaisissa tapauksessa katsonut, että yleinen tuomioistuin on asiassa toimivaltainen (perustelujen kohdassa 7 mainitut ennakkopäätökset). Tosin KHO on puolestaan ratkaisussaan 2012:104 katsonut, että koska tilanne olisi toimivaltakysymyksen suhteen epäselvä, myös hallintotuomioistuimella on toimivalta eli että asia voitaisiin tai se tulisi käsitellä hallintoriita-asiana hallinto-oikeudessa.
8. Korkein oikeus on kuitenkin hylännyt Tullihallituksen sanotun väitteen ja perustanut kantansa EU-oikeuden loukkaukseen ja valtion moitittavaan huolimattomuuteen ja siihen, että normaalisti myös kansallisen lain mukaan tämänkaltaiset korvausjutut kuuluvat vakiintuneen käytännön mukaan yleisen tuomioistuimen toimivaltaan. Olisikin ollut epäjohdonmukaista ja suorastaan outoa, jos kyseinen asia olisi käsitelty hallintoriita-asiana hallintotuomioistuimessa, koska juuri hallintotuomioistuimet itse - KHO ylimpänä - ovat tulkinnoillaan ja ratkaisuillaan vaikuttaneet lopullisesti siihen, että ko. verotusasioissa on annettu EU-oikeuden vastaisia päätöksiä. Jos hallinto-oikeus ja KHO olisivat käsitelleet korvausasian hallintoriita-asiaana, ei ole lainkaan saletti, että valtio olisi tuomittu maksumieheksi! Niin vahva tuntuu olevan hallintotuomioistuinten johtava tulkintaperiaate veroasioissa: in dubio pro fiscus (epäselvässä tapauksessa verottajan eduksi).
9. Korkein oikeus on hylännyt myös Tullihallituksen oikeusvoimaa koskevan väitteen (perustelujen kohdat 11-13). Ratkaisu on täysin odotettu ja perusteltu. Täytyy todella kummastella Tullihallituksen ja yleensä verottajan tietynlaista härskiyttä väittää, että kysymys valtion vahingonkorvauksesta virheellisen lainsoveltamisen johdosta olisi ratkaistu lainvoimaisesti jo KHO:n 2.3.2007 antamalla päätöksellä, jolla KHO hylkäsi valittajan hallinto-oikeuden verotuspäätöksestä tekemän valituslupahakemuksen! Korkein oikeus viittaa EU-tuomioistuimen kantaan, josta ilmenee, että unionin oikeuden rikkomiseen perustuvan, jäsenvaltioon kohdistetun vahingonkorvauskanteen tulee olla mahdollinen myös tilanteissa, jossa vahinko on aiheutunut asiaa viimeisenä oikeusasteena käsitelleen tuomioistuimen päätöksestä (sic!). Kuten korkein oikeus toteaa, vahingonkorvausasiassa ei välttämättä ole edes kyse samasta asiasta kuin verotusta koskevassa asiassa, joten ne bis in idem -kielto ei sovellu tälläkään perusteella tapaukseen.
10. Valtion vahingonkorvausvastuuta ko. tapauksessa arvioidessaan korkein oikeus lausuu laajoissa perusteluissaan mm. näin (kohdat 55-57):
55. Korkein oikeus toteaa, ettei kysymys elv:n vähennyskelpoisuuden yhteensopivuudesta arvonlisäverodirektiivin 17 artiklan kanssa ole ollut unionin tuomioistuimen arvioitavana asiassa C-101/00. Myöskään kysymys vähennysoikeuden merkityksestä verotuksen syrjivyyden kannalta ei ole ollut asiassa C-101/00 esitetyn ennakkoratkaisupyynnön perusteella nimenomaisesti ratkaistavana, eikä tätä kysymystä ole asiassa annetussa tuomiossa yksityiskohtaisesti arvioitu. Siilinin sanotun tuomion C-101/00 kohdan 113 tulkintaa koskeneesta väitteestä huolimatta vähennysoikeuden merkitystä ei ole myöskään korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisussa KHO 2002:85 tarkemmin käsitelty. Korkein oikeus katsoo, ettei unionin tuomioistuimen tuomiosta asiassa C-101/00 ole voitu kaikilta osin yksiselitteisesti päätellä elv:n hyväksyttävyyttä verotuksen syrjivyyskiellon kannalta.
56. Verotusta koskevassa oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin pian asiassa C-101/00 annetun tuomion ja autoverolakiin keväällä 2003 tehtyjen muutosten jälkeen esitetty kriittisiä kannanottoja, joissa elv:n perimistä ei-arvonlisäverovelvollisilta on pidetty syrjivänä ja sen vähennyskelpoisuutta arvonlisäverosta kuudennen arvonlisäverodirektiivin vastaisena. Unionin tuomioistuimen edellä kohdassa 39 selostetun ratkaisun asiassa C-387/01 (Weigel) on todettu selkeyttäneen Suomessa elv:stä käytävää keskustelua, koska elv ja normikulutusveron korotus olivat, teknisistä eroista huolimatta, erityisesti tavoitteeltaan ja vaikutuksiltaan hyvin samankaltaisia (Eila Rother, Eurooppaoikeus ja arvonlisäverotus, 2003, s. 493; Rother ja Santtu Turunen, Elv ja syrjimättömyysvaatimus, Verotus 2004, s. 74; Esko Linnakangas ja Leila Juanto, Arvonlisäverotus ja muu kulutusverotus, 2004, s. 22 sekä Rother ja Turunen, Elv ja Itävallan normikulutusvero, Verotus 2004, s. 448 - 450).
57. Vaikka komission vuonna 2005 esittämä huomautus Suomen verotuksen syrjivyydestä ei ole itsessään osoitus siitä, että elv:n periminen olisi ollut syrjivää, komission käynnistämä rikkomusmenettely on osaltaan horjuttanut käsitystä Suomen viranomaisten omaksuman tulkinnan oikeellisuudesta.
12. Perjantai 5.7.2013 oli synkkä päivä verottajalle, tullille ja hallintotuomioistuimille, tietenkin viime kädessä myös maan ylimmälle hallintotuomioistuimelle eli KHO:lle. Korkeimman oikeuden tuomion perusteluista voidaan lukea, että käytetyn auton EU-alueelta vuosina 2002-2005 ostaneet kymmenet tuhannet suomalaiset yksityishenkilöt ovat joutuneet maksamaan verottajan ja tuomioistuimen virheellisen laintulkinnan perusteella perittyä autoveroa keskimäärin luultavasti useita tuhansia euroja. Yhteensä virheelliseti perityt autoverot noussevat kymmeniin miljooniin euroihin. Tällaiseen tilanteeseen on jouduttu, kun verottajan ja sitä myötäilevän tuomioistuimen ylin laintulkintaperiaate on kautta aikojen ollut veroasioissa in dubio pro fiscus. Väitteet hallintolainkäytöstä lähinnä vain hallinnon jatkeena saavat kyllä tästä tapauksesta jälleen kosolti ilmaa alleen.
13. Verottajan luulisi sille näin nolossa tilanteessa tulevan esiin ja ilmoittavan, että se tulee palauttamaan kaikille virheellisistä verotuspäätöksistä kärsineille autonostajille lainvastaisesti perityt autoverot mahdollisimman nopeasti. Mutta näin ei toimita Suomessa, sillä Tullihallitus on jo ehtinyt ilmoittaa, että autovero palautetaan ainoastaan niille noin 60:lle ihmisille, jotka olivat nostaneet korvauskanteen määräajassa eli viimeistään viime vuoden lopuun mennessä. Muiden noin 30 000 ihmisten oikeus veronpalautukseen on näet lain mukaan vanhentunut. Ks. tarkemmin tästä.
14. Autoverotukseen erikoistunut ja lakimies Petteri Snell on asiasta ymmrrettävästi eri mieltä ja katsoo, että kolme vuotta kestävä vahingonkorvausten hakuaika tulee laskea vasta 5.7.-13 annetusta korkeimman oikeuden tuomiosta. Petteri Snellin tulkintaa voidaan ilman muuta pitää oikeana ja kohtuullisena. Tietenkin olisi oikein ja kohtuullista, että veroviranomaiset palauttaisivat viimeistään nyt korkeimman oikeuden yksimielisen tuomion jälkeen kaikille palautukseen oikeutetuille ihmisille virheellisesti perityt verot ilman maksuhakemusta takaisin.
15. Korvausvaatimuksen vanhentumiskysymystä arvioitaessa on syytä muistaa, että
kysymys on valtion/julkisyhteisön korvausvastuusta, jonka on korkeimman oikeuden tuomion mukaan aiheutunut valtion veroviranomaisten ja hallintotuomioistuinten vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:ssä tarkoitetusta huolimattomuudesta. Kun mainittu kysymys on ollut nimenomaan vireillä olleen prosessin kohteena, on järkevää tulkita vahingonkorvaussaaatavan vanhentumispykälää (laki velan vanhentumisesta, 7 §) siten, että säädetty kolmen vuoden vanhentumisaika alkaa vasta siitä, kuin korvausasiassa on saatu lainvoimainen tuomio ja valtion korvausvastuusta on siis saatu lopullinen ja varma tieto.
16. Lisäksi myös kanneoikeuden vanhentumiskysymystä harkittaessa tulee tietenkin ottaa huomioon, ei vain kansallinen lainsäädäntö, vaan myös unionin oikeus. Jos kansallinen laki eli tässä tapauksessa laki velan vanhentumisesta (7 §) on mainituilta osin ristiriidassa unionin oikeuden kanssa, tulee sen väistyä ja asiassa soveltaa unionin oikeutta.
17. Unionin oikeudessa on vakintuneesti katsottu, että kansallisilla säännöksilllä, kuten juuri erilaisilla kanneoikeuden käyttämistä tai muilla vastaavilla määräaikaa koskevilla säännöksillä, ei saa tehdä korvauksen saamista käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi. Viittaan tämän osalta vain KKO:n ratkaisun perustelujen kohdassa 27 mainittuihin EU-tuomioistuimen ratkaisuihin, joista Francovich ym. tuomio on annettu jo vuonna 1991.
18. Tulllihalituksen edustaman, tiukasti yksinomaan kansalliseen lakiin perustuvan vanhentumissäännöksen soveltaminen aiheuttaisi sen, että korvauksen vaatiminen ja saaminen kävisi korvaukseen oikeutetuille käytännössä mahdottomaksi. Sen vuoksi unionin oikeuden edellä mainittu periaate, joka on asiassa ensisijainen, syrjäyttää kansallisen lain ko. määräaikasäänöksen niin, että korvaussaaatavan vanhentumisaika alkaa tässä tapauksessa vasta korkeimman oikeuden tuomion antamisesta eli 5.7.2013.
perjantai 5. heinäkuuta 2013
749. KKO 2013:59: veropetossyytteen tutkintaa koskeva merkittävä linjanmuutos
1. Blogijutussa nro 741/11.6.2013 kerroin, miten Ruotsin korkein oikeus muutti tuomiollaan (B 4946-12) ne bis in idem -kiellon ("ei kahdesti samassa asiassa", oikeusvoima) soveltamisen osalta veropetosjutuissa. Katso blogista tästä.
2. Aiemmin Ruotsissa, samoin kuin Suomessa, on katsottu, että verottajan veronkorotuspäätös estää samaa verotusta koskevan veropetossyytteen tutkimisen ainoastaan siinä tapauksessa, että päätös on tullut lopulliseksi ennen syytteen nostamista. Tuomiollaan Ruotsin korkein oikeus (HD) linjasi, että henkilöä ei voida syyttää oikeudessa verorikoksesta, jos verottaja on aikaisemmin määrännyt samasta teosta eli samojen virheellisten verotustietojen perusteella hänelle veronkorotuksen. Uuden tulkinnan mukaan verottajan veronkorotuspäätöksellä on siten oikeusvoimaan (ne bis in idem) rinnastettava lis pendens -vaikutus, joka estää veropetossyytteen tutkimisen, vaikkei veronkorotusta koskevan valituksen määräaika ole vielä pääättynyt.
3. Tänään antamallaan ennakkopäätöksellään myös Suomen korkein oikeus on muuttanut sanottua kysymystä koskevaa aiempaa tulkintalinjaansa samalla tavalla kuin Ruotsisa 3-4 viikkoa sitten tehtiin. Katso ennakkopäätösseloste KKO 2013:59 ja ratkaisusta julkaistu tiedote 5.7.2013.
4. Koska kysymyksessä on selvä linjanmuutos, tapaus on ratkaistu korkeimman oikeuden vahvennetussa eli 11 jäsenen kokoonpanossa. Kysymyksessä on melkoisen täpärä äänestysratkaisu, sillä enemmistöön kuului vain kuusi jäsentä ja eri mieltä olleista viidestä jäsenestä neljä katsoi, ettei linjanmuutokseen ole aihetta.
5. Korkeimman oikeuden ratkaisua samoin kuin eri mieltä olevien jäsenten lausuntoja on perusteltu laajasti, laajemmin kuin Ruotsin HD ratkaisuaa. Selvää on, että Ruotsin HD:n ratkaisulla on ollut merkittävä tosiasiallinen vaikutus korkeimman oikeuden nyt omaksuman tulkinnan muuttumiselle. Tavoilleen uskollisena korkein oikeus ei kuitenkaan perusteluissaan selosta tarkemmin Ruotsin HD:n ennakkopäätöstä, vaikka argumentoinnin ja perustelujen avoimuus toki edellyttäisi, että perusteluissa kerrottaisiin naapurimaan ylimmän oikeuden vain kolmisen viikkoa aiemmin tekemästä vastaavasta linjanmuutoksesta. Perustelujen kappaleen 31 lopussa kuitenkin lyhyesti mainitaan HD:n 11.6.-13 antama tuomio. Tiettävästi KKO varta vasten "panttasi" omaa ratkaisuaan - asia on esitelty 18.6.-13 - ja jäi odottelemaan HD:n 11.6. antamaa tuomiota, josta HD tiedotti jo viikkoa ennen ratkaisun antamista.
6. Korkein oikeus on perustanut ratkaisunsa (muodollisesti) lähinnä eduskunnan perustuslakivaliokunnan kahteen jokin aika sitten antamaan lausuntoon (PeVL 9/2012 vp ja PeVL 17/2013 vp), joissa on otettu kantaa ne bis in idem -kiellon soveltamiseen perustuslain kannalta. (Ks. edellisen lausunnon johdosta blogijuttua nro 673/26.11.2012.) Näihin lausuntoihin sisältyvän selkeä kannanoton mukaan ne bis in idem -kieltoa on sovellettava, ei vain peräkkäisissä, vaan myös rinnakkaisissa samaa asiaa koskevissa prosesseissa.
7. Korkeimman oikeuden uusi tulkinta ja linja on siis nyt se, että jos hallinnollisessa verotusmenettelyssä veronkorotusta koskevaa päätösvaltaa on käytetty joko määräämällä veronkorotus tai jättämällä se määräämättä, syytettä samaan tekoon perustuvasta veropetosrikoksesta ei enää voida nostaa tai sen käsittelyä tuomioistuimessa jatkaa.
8. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytäntö muuttui puheena olevan kysymyksen suhteen viimeistään tapauksessa Tomasovic v. Kroatia 18.10.2011 - sitä on selostettu KKO:n perustelujen kohdassa 15. Perustuslakivaliokunta nojautui edellä mainituissa lausunnoissan nimenomaan EIT:n ratkaisuihin Zolotukhin v. Venäjä 10.2.2009 ja Tomasovic v. Kroatia. Oikeuskirjallisuudessa oli jo tätä ennen edellytetty myös KKO:n linjanmuutosta, mutta vielä vuonna 2012 antamissaan ennakkopäätöksissä korkein oikeus piti tulkintansa entisellään. Keskustelua karttamaan pyrkivän oikeuskulttuurimme omituisuuksiin kuuluu, ettei KKO:n perusteluissa viitata sanallakaan oikeuskirjallisuuden kannanottoihin oikeuslähteenä.
9. Korkeimman oikeuden aiemman tulkintalinjan, joka ilmenee KKO:n vuosina 2010-2012 antamista useista ne bi in idem -ratkaisuista, pääarkkitehtinä voitaneen pitää oikeusneuvos Pekka Koposta, joka on 2004 ilmestyneessä artikkeliväitöskirjassaan käsittelyt jonkin verran myös rikostuomion oikeusvoimakysymyksiä. Kyseinen tulkinta perustui jonkinlaiseen kompromissinäkemykseen, mutta pieleenhän tämä muodollis-teknistä näpertelylinjaa edustava ajattelutapa sitten kuitenkin meni, kuten tänään annetusta uudesta ennakkopäätöksestä ilmenee. Tästä huolimatta oikeusneuvos Koponen ja neljä muuta oikeusneuvosta (Pynnä, Rudanko, Mansikkamäki ja Jokela) halusivat edelleen sitkeästi pitää kiinni aiemmasta tulkinnastaan, kuten heidän äänestysratkaisustaan ilmenee.
10. Aiempi virheellinen tulkinta nyt aiheuttaa sen, että KKO:een tulvii lähiaikoina kymmeniä, jollei satoja, hakemuksia, joissa vaaditaan KKO:n aiemman linjauksen mukaisten tuomioiden, joukossa myös KKO:n omien tuomioiden, purkamista. Suomessa linjaa olisi voitu ja pitänyt tarkistaa jo vuosia sitten, sillä onhan EIT antanut ainakin jo viimeisten kymmenen vuoden aikana lukuisia ratkaisuja, joiden mukaan monia hallinnollisia seuraamuksia - siis muitakin kuin veronkorotuksia - on pidettävä ne bis in idem -periaatetta sovellettaessa rangaistuksena. Suomi on ollut tunnetusti erilaisten hallinnollisten seuraamusten luvattu maa, mutta eurooppalaiset hälytyskellot eivät vain alkaneet soida tai niitä ei kuunneltu, vaan täällä vain kuorsattiin prinsessan unta ja kuviteltiin, että meillä lintukodossa asiat olisivat kunnossa.
2. Aiemmin Ruotsissa, samoin kuin Suomessa, on katsottu, että verottajan veronkorotuspäätös estää samaa verotusta koskevan veropetossyytteen tutkimisen ainoastaan siinä tapauksessa, että päätös on tullut lopulliseksi ennen syytteen nostamista. Tuomiollaan Ruotsin korkein oikeus (HD) linjasi, että henkilöä ei voida syyttää oikeudessa verorikoksesta, jos verottaja on aikaisemmin määrännyt samasta teosta eli samojen virheellisten verotustietojen perusteella hänelle veronkorotuksen. Uuden tulkinnan mukaan verottajan veronkorotuspäätöksellä on siten oikeusvoimaan (ne bis in idem) rinnastettava lis pendens -vaikutus, joka estää veropetossyytteen tutkimisen, vaikkei veronkorotusta koskevan valituksen määräaika ole vielä pääättynyt.
3. Tänään antamallaan ennakkopäätöksellään myös Suomen korkein oikeus on muuttanut sanottua kysymystä koskevaa aiempaa tulkintalinjaansa samalla tavalla kuin Ruotsisa 3-4 viikkoa sitten tehtiin. Katso ennakkopäätösseloste KKO 2013:59 ja ratkaisusta julkaistu tiedote 5.7.2013.
4. Koska kysymyksessä on selvä linjanmuutos, tapaus on ratkaistu korkeimman oikeuden vahvennetussa eli 11 jäsenen kokoonpanossa. Kysymyksessä on melkoisen täpärä äänestysratkaisu, sillä enemmistöön kuului vain kuusi jäsentä ja eri mieltä olleista viidestä jäsenestä neljä katsoi, ettei linjanmuutokseen ole aihetta.
5. Korkeimman oikeuden ratkaisua samoin kuin eri mieltä olevien jäsenten lausuntoja on perusteltu laajasti, laajemmin kuin Ruotsin HD ratkaisuaa. Selvää on, että Ruotsin HD:n ratkaisulla on ollut merkittävä tosiasiallinen vaikutus korkeimman oikeuden nyt omaksuman tulkinnan muuttumiselle. Tavoilleen uskollisena korkein oikeus ei kuitenkaan perusteluissaan selosta tarkemmin Ruotsin HD:n ennakkopäätöstä, vaikka argumentoinnin ja perustelujen avoimuus toki edellyttäisi, että perusteluissa kerrottaisiin naapurimaan ylimmän oikeuden vain kolmisen viikkoa aiemmin tekemästä vastaavasta linjanmuutoksesta. Perustelujen kappaleen 31 lopussa kuitenkin lyhyesti mainitaan HD:n 11.6.-13 antama tuomio. Tiettävästi KKO varta vasten "panttasi" omaa ratkaisuaan - asia on esitelty 18.6.-13 - ja jäi odottelemaan HD:n 11.6. antamaa tuomiota, josta HD tiedotti jo viikkoa ennen ratkaisun antamista.
6. Korkein oikeus on perustanut ratkaisunsa (muodollisesti) lähinnä eduskunnan perustuslakivaliokunnan kahteen jokin aika sitten antamaan lausuntoon (PeVL 9/2012 vp ja PeVL 17/2013 vp), joissa on otettu kantaa ne bis in idem -kiellon soveltamiseen perustuslain kannalta. (Ks. edellisen lausunnon johdosta blogijuttua nro 673/26.11.2012.) Näihin lausuntoihin sisältyvän selkeä kannanoton mukaan ne bis in idem -kieltoa on sovellettava, ei vain peräkkäisissä, vaan myös rinnakkaisissa samaa asiaa koskevissa prosesseissa.
7. Korkeimman oikeuden uusi tulkinta ja linja on siis nyt se, että jos hallinnollisessa verotusmenettelyssä veronkorotusta koskevaa päätösvaltaa on käytetty joko määräämällä veronkorotus tai jättämällä se määräämättä, syytettä samaan tekoon perustuvasta veropetosrikoksesta ei enää voida nostaa tai sen käsittelyä tuomioistuimessa jatkaa.
8. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytäntö muuttui puheena olevan kysymyksen suhteen viimeistään tapauksessa Tomasovic v. Kroatia 18.10.2011 - sitä on selostettu KKO:n perustelujen kohdassa 15. Perustuslakivaliokunta nojautui edellä mainituissa lausunnoissan nimenomaan EIT:n ratkaisuihin Zolotukhin v. Venäjä 10.2.2009 ja Tomasovic v. Kroatia. Oikeuskirjallisuudessa oli jo tätä ennen edellytetty myös KKO:n linjanmuutosta, mutta vielä vuonna 2012 antamissaan ennakkopäätöksissä korkein oikeus piti tulkintansa entisellään. Keskustelua karttamaan pyrkivän oikeuskulttuurimme omituisuuksiin kuuluu, ettei KKO:n perusteluissa viitata sanallakaan oikeuskirjallisuuden kannanottoihin oikeuslähteenä.
9. Korkeimman oikeuden aiemman tulkintalinjan, joka ilmenee KKO:n vuosina 2010-2012 antamista useista ne bi in idem -ratkaisuista, pääarkkitehtinä voitaneen pitää oikeusneuvos Pekka Koposta, joka on 2004 ilmestyneessä artikkeliväitöskirjassaan käsittelyt jonkin verran myös rikostuomion oikeusvoimakysymyksiä. Kyseinen tulkinta perustui jonkinlaiseen kompromissinäkemykseen, mutta pieleenhän tämä muodollis-teknistä näpertelylinjaa edustava ajattelutapa sitten kuitenkin meni, kuten tänään annetusta uudesta ennakkopäätöksestä ilmenee. Tästä huolimatta oikeusneuvos Koponen ja neljä muuta oikeusneuvosta (Pynnä, Rudanko, Mansikkamäki ja Jokela) halusivat edelleen sitkeästi pitää kiinni aiemmasta tulkinnastaan, kuten heidän äänestysratkaisustaan ilmenee.
10. Aiempi virheellinen tulkinta nyt aiheuttaa sen, että KKO:een tulvii lähiaikoina kymmeniä, jollei satoja, hakemuksia, joissa vaaditaan KKO:n aiemman linjauksen mukaisten tuomioiden, joukossa myös KKO:n omien tuomioiden, purkamista. Suomessa linjaa olisi voitu ja pitänyt tarkistaa jo vuosia sitten, sillä onhan EIT antanut ainakin jo viimeisten kymmenen vuoden aikana lukuisia ratkaisuja, joiden mukaan monia hallinnollisia seuraamuksia - siis muitakin kuin veronkorotuksia - on pidettävä ne bis in idem -periaatetta sovellettaessa rangaistuksena. Suomi on ollut tunnetusti erilaisten hallinnollisten seuraamusten luvattu maa, mutta eurooppalaiset hälytyskellot eivät vain alkaneet soida tai niitä ei kuunneltu, vaan täällä vain kuorsattiin prinsessan unta ja kuviteltiin, että meillä lintukodossa asiat olisivat kunnossa.
tiistai 11. kesäkuuta 2013
741. Ne bis in idem -kielto; Ruotsin korkeimmassa oikeudessa merkittävä linjanmuutos
2. Nyt tähän asiaan on saatu uusi merkittävä lisä, kun Ruotsin korkein oikeus antoi tänään täysistunnossa asiaa koskevan ennakkopäätöksen, jolla muutetaan Ruotsissa aiemmin omaksuttua tulkintaa. Högsta domstolenin ratkaisu (B 4946-12), joka on yksimielinen, löytyy tästä. HD:n ratkaisu näyttäisi tukevan perustuslakivaliokunnan kysymyksessä omaksumaa kantaa (PeVL 9/2012). Mielenkiintoista nähdä, tuleeko jatkossa myös Suomen korkein oikeus muuttamaan linjaansa ne bis in idem -kiellon soveltamisen suhteen.
3. Ne bis in idem -kiellosta on määräys Euroopan ihmisoikeussopimuksen seitsemännen lisäpöytäkirjan 4. artiklassa: Ketään ei saa saman valtion tuomiovallan nojalla tutkia uudelleen tai rangaista uudelleen oikeudenkäynnissä rikoksesta, josta hänet on jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi kyseisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti. - On syytä huomata, että kiellossa ei ole kyse pelkästään kahdesti rankaisemisen (kaksoisrangaistavuus), vaan myös kahdesti syyttämisen eli syytteiden tutkimisen (kaksoismenettelyn) kiellosta.
4. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisukäytännössä ne bis in idem -kiellon soveltamisala ei rajoitu ainoastaan varsinaisiin rikosoikeudellista rangaistusta koskeviin tuomioihin, vaan sen katsotaan koskevan myös erilaisia rangaistuksenluonteisia hallinnollisia seuraamuksia; näin esimerkiksi ratkaisuissa Jussila v. Suomi 23.11.2006 ja Ruotsalainen v. Suomi 16.6.2009. Tämä on Suomen kannalta merkittävä asia, sillä Suomi on hallinnollisten sanktioiden luvattu maa eli valtio, jonka lainsäädäntö sisältää runsaasti erilaisia veronkorotuksia ja monia muita rangaistuksenluonteisia hallinnollisia sanktioita.
5. EIT:n omaksuman kannan mukaan esimerkiksi veronkorotuksen määräämisessä on siis kysymys EIS:n 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklassa tarkoitetusta rikosasiasta, lisäksi siinä ja veropetosasiassa on kyse olennaisesti samasta asiasta. Näin esimerkiksi ratkaisussa Zolotukhin v. Venäjä (10.2.2009). Tämän mukaisesti korkein oikeus on katsonut ennakkopäätöksessään KKO 2010:45, että koska veronkorotuspäätös oli tullut lopulliseksi (lainvoimaiseksi) jo ennen kyseistä verovelvollista vastaan veropetoksesta nostetun syytteen vireillepanoa, ne bis in idem -kielto esti veropetossyytteen tutkimisen.
6. Sitä vastoin ennakkopäätöksissä KKO 2010:46 ja KKO 2010:82 veronkorotusten ei katsottu muodostavan estettä veropetosta koskevien syytteiden käsittelylle, koska veronkorotukset eivät olleet tulleet lopulliseksi ennen syytteiden nostamista. Verotuspäätöstä koskevan oikaisuvaatimuksen tekemiselle varattu viiden vuoden määräaika ei ollut kulunut vielä umpeen, joten KKO antoi molemmissa tapauksissa vastaajalle langettavan tuomion veropetoksesta. Tapauksesssa KKO 2010:46 veronkorotukset eivät olleet lopullisia vielä siinäkään vaiheessa, kun korkein oikeus antoi asiassa oman tuomionsa. Tapauksessa KKO 2010:82 veronkorotukset taas tulivat lopullisiksi rikosprosessin kuluessa.
7. Korkeimman oikeuden linjavedon mukaan siis ainoastaan veronkorotusta koskeva lopullinen päätös voi estää veropetossyytteen käsittelyn, mutta sitä vastoin ne bis in idem -kielto (kaksoisrangaistavuuden/kaksoismenettelyn kielto) ei sovellu tilanteeseen, jossa ensin aloitetussa prosessissa (tässä siis veroprosessissa) annettu sanktio tulee lopulliseksi vasta jälkimmäisen prosessin (rikosprosessin) kuluessa tai sen jälkeen. Näissä tilanteissa on korkeimman oikeuden mukaan edelleen mahdollista rangaista kahdesti, vaikka EIS 7. lisäpöytäkirjan mainittu märäys näyttääkin sanamuotonsa mukaisesti tämän kieltävän. Miksi näin? Korkein oikeus lukee eli tulkitsee lakia omalla tavallaan (varovaisesti ja verottajalle edullisesti) ja katsoo, että EIS:n ko. artikla sisältää vain oikeusvoimavaikutuksen, ei sen sijaan ns. lis pendens -vaikutusta. Käsitelainopillisesti päätöksen oikeusvoimasta erotetaan asian vireilläolovaikutus eli mainittu lis pendens -vaikutus, joka tarkoittaa sitä, että oikeudenkäynnissä jo vireillä olevasta asiasta (jota ei siis vielä ole ratkaistu lainvoimaisella tuomiolla) ei voida nostaa uutta kannetta tai syytettä.
8. Kuten olen alussa mainitussa blogijutussa 26.11.2012 todennut, korkeimman oikeuden omaksuma kanta ei ole sopusoinnussa ihmisoikeussopimuksen seitsemännen lisäpöytäkirjan 4. artiklan ja ne bis in idem -kiellon ration kanssa. Ei ole perusteltua tulkita kaksoisrangaistavuuden kieltoa - oikeastaan siis kaksoismenettelyn kieltoa - ahtaasti siten, että se koskisi vain puhtaasti peräkkäisiä menettelyjä, vaan kieltoa on järkevä soveltaa myös samanaikaisesti vireillä oleviin menettelyihin. EIT:n ratkaiseman tapauksen Tomasovic v. Kroatia 18.10.2011 tuomiossa on lausuttu aika selkeästi, että myös osittain samanaikaiset prosessit voivat loukata ne bis in idem -kieltoa. Kiellon soveltamisalaa on siten tulkittava sanotunlaisissa tilanteissa vastaajan/verovelvollisen eduksi (in dubio contra fiscus), ei siis Suomen korkeimman oikeuden omaksumalla tavalla verottajan kannalta ystävällisesti (in dubio pro fiscus).
9. Suomen korkein oikeus on katsonut, että jälkimmäinen verorikosprosessi voidaan viedä loppuun asti, jos se on käynnistynyt ennenkuin aiempi hallinnollinen veronkorotusmenettely on tullut lopulliseksi. Eduskunnan perustuslakivaliokunta on sen sijaan pitänyt perusteltuna (PeVL 9/2012 vp), että lainvoimaisen, lopulliseksi jääneen seuraamusmaksun tulee estää samaa tekoa koskevan rikossyytteen käynnistyminen tai keskeyttää se.
10. Ruotsin korkein oikeus on alussa mainitulla plenum-tuomiollaan (B 4946-12) yksimielisesti muuttanut ne bis in idem -kieltoon nähden aikaisemmin eli vuosina 2004 ja 2010 omaksumaansa kantaa ja linjannut, että henkilöä ei voida syyttää tuomioistuimessa verorikoksesta, jos verottaja on aikaisemmin määrännyt samasta teosta eli samojen väärien tietojen antamisesta hänelle veronkorotuksen. Högsta domstolen on tukeutunut päätöksessään EU-tuomioistuimen aiemmin tänä vuonna (26.2.2013) antamaan tuomioon Åkerberg Fransson -tapauksessa (C-617/10, syyttäjä v. Hans Åkerberg Fransson). Mainittu tuomio koski arvonlisäveroa. Högsta domstolen toteaa, että kaksoismenettelyn kielto koskee myös muita veroja, kuten esimerkiksi tuloveroa.
11. Vuonna 2004 antamassaan ennakkopäätöksessään Högsta domstolen vielä katsoi (NJA 2004 s. 510), että verottajan veronkorotuspäätös estää veropetossyytteen tutkimisen ainoastaan siinä tapauksessa, että päätös on tullut lopulliseksi ennen syyteen nostamista. Tälllä kannalla on ollut myös Suomen korkein oikeus esimerkiksi ennakkopäätöksissään KKO 2010:46 ja KKO 2010:82. Tänään annetun ratkaisun mukaan sitä vastoin jo verottajan tekemällä veronkorotuspäätöksellä on oikeusvoimaan (ne bis in idem) rinnastettava lis pendens -vaikutus, joka siis estää veropetossyytteen tutkimisen, vaikkei veronkorotusta koskevan valituksen määräaika ole vielä päättynyt.
12. Högsta domstolen on nojautunut kantansa tueksi näkyvästi kiinteään systemaattiseen ja funktionaaliseen yhteyteen, joka ko. kahden prosessiperiaatteen eli oikeusvoiman (res judicata) ja toisaalta vireilläolovaikutuksen (lis pendens) välillä on vanhastaan katsottu ruotsalaisessa prosessioikeudessa vallitsevan.Tässä kohdin korkein oikeus on viitannut tunnettujen prosessualistien Lars Welamsonin ja Per Olof Ekelöfin oikeusvoimaa ja lis pendens -vaikutusta koskeviin esityksiin; Lars Welamsonin väitöskirja Om brottmålsdomens rättskraft, johon HD on viitannut, on muuten kirjoitettu vuonna 1949.
13. Högsta domstolenin tuomion laajat perustelut päättyvät seuravaan yhteenvetoon (perustelujen kohta 72):
Sammanfattningsvis innebär det sagda i huvuddrag följande. Rätten att inte bli lagförd eller straffad två gånger för samma brott (gärning) omfattar systemet med skattetillägg och påföljd för brott mot skattebrottslagen. Rätten omfattar såväl mervärdesskatt som andra skatter och avgifter. Den gäller när skattetillägg och påföljd för skattebrott aktualiseras för en och samma fysiska person, också när en juridisk person är primärt ansvarig för skattetillägget. Det föreligger hinder (lis pendens) mot åtal för skattebrott även om beslutet om skattetillägg inte har vunnit laga kraft.
14. Tulee olemaan tosiaan mielenkiintoista nähdä, miten Suomen korkein oikeus reagoi naapurimaan oikeuskäytännön muutokseen, joka on saanut kannatusta myös eduskunnan perustuslakivaliokunnan kannanotossa (PevL 9/2012 vp.). Jos korkein oikeus muuttaa linjaansa - itse pidän tätä lähes tulkoon varmana asiana - on seurauksena, että useiden, kenties jopa satojen vireillä olevien veropetos- ja mahdollisesti eräiden muidenkin talousrikosjuttujen tutkinta on pakko lopettaa.
15. Ruotsisssa verottaja on jo ehtinyt arvella (Aftonbladet 11.6.), että HD:n linjanmuutos tulee johtamaan lukuisiin, kenties satoihin tai jopa tuhansiin purkuhakemuksiin. Henkilöt, joille on määrätty veronkorotus ja jotka sen jälkeen tuomittu antamiensa samojen väärien tietojen johdosta myös veropetoksesta, voivat hakea purkua eikä purkuhakemukselle tässä tapauksessa, kun purkua haetaan syytetyn tai tuomitun eduksi, ole säädetty määräaikaa. Purkuhakemuksia tehtäneen perusteella "ilmeisesti väärä lainsoveltaminen". Koska tilanne kaksoisrangaistavuuden tai -menettelyn suhteen on ollut epäselvä - EIT:n ratkaisukäytäntökin on ollut horjuva - voidaan väittää, ettei edellytyksiä purulle olisi olemassa. Ne bis in idem -sääntö samoin kuin kansalaisten tasapuolisen kohtelun periaate ovat kuitenkin niin painavia perusteita, että vaaka kallistunee purkuhakemusten hyväksymisen puolelle. Kaksinkertaisen rangaistuksen kohteeksi joutuneilla on myös oikeus vaatia vahingonkorvausta valtiolta.
maanantai 26. marraskuuta 2012
673. KKO:n ja perustuslakivaliokunnan uusin kärhämä ne bis in idem -säännön soveltamisesta
1. Korkeimman oikeuden (KKO) ja eduskunnan perustuslakivaliokunnan välille on syntynyt jonkinlainen kiista tai epäselvyys ne bis in idem -säännön (tai -kiellon) soveltamisesta. Asiasta on kerrottu Suomen Asianajaliiton sivulla ja toimittaja Jarkko Sipilän MTV3.fi -sivustolla laatimassa uutisjutussa.
2. Ne bis in idem -sääntö koskee tuomion oikeusvoimavaikutusta eli sitä, että tuomioistuimen lainvoimaisella päätöksellä ratkaistua asiaa ei saa ottaa tutkittavaksi uudessa oikeudenkäynnissä. Rikosprosessissa asiasta käytetään myös nimitystä kaksoisrangaistavuuden kielto. Oikeusvoimasta (sen negatiivisesta funktiosta) on erotettava asian vireilläolovaikutus eli lis pendens -vaikutus, joka puolestaan tarkoittaa sitä, että oikeudenkäynnissä jo vireillä olevasta asiasta (jota ei siis vielä ole ratkaistu lainvoimaisella tuomiolla) ei voida nostaa uutta kannetta tai syytettä.
3. Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklassa säädetään ne bis in idem kiellosta näin: No one shall be liable to be tried or punished again in criminal proceedings under the jurisdiction of the same State for an office for which he has already been finally acquitted or convicted in a accordance with the law and penal procedure of that State. - EIS:n sanottua määräystä vastaa YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen (KP-sopimus) 14 artiklan 7 kohta.
4. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisukäytännössä ne bis in idem -kiellon soveltamisala ei rajoitu ainoastaan varsinaisiin rikosoikeudellista rangaistusta koskeviin tuomioihin, vaan sen katsotaan ulottuvan myös erilaisiin rangaistuksenluonteisiin hallinnollisiin seuraamuksiin; näin esimerkiksi ratkaisuissa Jussila v. Suomi 23.11.2006 ja Ruotsalainen v. Suomi 16.6.2009. Tämä on Suomen kannalta merkittävä asia, sillä Suomi on valtio, jossa lainsäädäntö sisältää monenlaisia rangaistuksenluonteisia hallinnollisia sanktioita.
5. EIT:n omaksuman kannan mukaan siis esimerkiksi veronkorotuksen määräämisessä on kysymys EIS:n 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklassa tarkoitetusta rikosasiasta, lisäksi siinä ja veropetosasiassa on kyse olennaisesta samasta asiasta. Näin esimerkiksi ratkaisussa Zolotukhin v. Venäjä (10.2.2009). Tämän mukaisesti KKO on katsonut ennakkopäätöksessä KKO 2010:45, että koska veronkorotuspäätös oli tullut lopulliseksi (lainvoimaiseksi) jo ennen kyseistä verovelvollista vastaan veropetoksesta nostetun syytteen vireillepanoa, ne bis in idem -kielto esti veropetossyyteen tutkimisen.
6. Sitä vastoin ennakkopäätöksissä KKO 2010:46 ja KKO 2010:82 veronkorotusten ei katsottu muodostavan estettä veropetosta koskevien syytteiden käsittelylle, koska veronkorotukset eivät olleet tulleet lopulliseksi ennen syytteiden nostamista. Verotuspäätöstä koskevan oikaisuvaatimuksen tekemiselle varattu viiden vuoden määräaika ei ollut kulunut vielä umpeen, joten KKO antoi molemmissa tapauksissa vastaajalle langettavan tuomion. Tapauksesssa KKO 2010:46 veronkorotukset eivät olleet lopullisia vielä siinäkään vaiheessa, kun KKO antoi asiassa oman tuomionsa. Tapauksessa KKO 2010:82 veronkorotukset taas tulivat lopullisiksi rikosprosessin kuluessa.
7. KKO:n mukaan siis veronkorotusta koskeva lopullinen päätös voi estää veropetossyytteen käsittelyn, mutta sitä vastoin ne bi in idem -kieltoa eli kaksoisrangaistavuuden kielto ei sovellu tilanteeseen, jossa ensin aloitetussa prosessissa (tässä siis veroprosessissa) annettu sanktio tulee lopulliseksi vasta jälkimmäisen prosessin (rikosprosessin) kuluessa tai sen jälkeen. Näissä tilanteissa on KKO:n mukaan edelleen mahdollista rangaista kahdesti, vaikka EIS 7. lisäpöytäkirjan mainittu märäys näyttäisikin tämän kieltävän. On katsottu, että EIS:n määräykset sisältävät vain oikeusvoimavaikutuksen, eivät sen sijaan lis pendens -vaikutusta.
8. Korkein hallinto-oikeus on ratkaisussaan KHO 2011:41 hyväksynyt KKO:n sangen muodollisella perusteella omaksuman konstruktion ja tulkinnan. Kyseisessä tapauksessa veropetosta koskeva rikosprosessi oli saatu lainvoimaiseen päätökseen (5.6.2007) ennen kuin verovelvolliselle oli määrätty tullipiirin päätöksellä veronkorotukset. Menettelyjen katsottiin kuitenkin olleen ajallisesti rinnakkaisia noin kuukauden ajan, sillä tullipiiri oli varannut kirjeellään 2.5.2007 ko. henkilölle tilaisuuden tulla kuulluksi arvioverotusesityksestä ja tämä oli antanut vastineensa 10.5.2007 eli noin kuukautta ennen käräjäoikeuden 29.5.2007 antamaa tuomiota; tullipiirin verotuspäätökset annettiin 14.9.2007. KHO katsoi, että ne bis in idem -kieltoa ei sovelleta rinnakkain vireillä olevissa menettelyissä, joten mainittu kielto ei estänyt veronkorotusten määräämistä käräjäoikeuden tuomion lainvoimaiseksi tulon jälkeen.
9. Veronkorotuksen määrää veroviranomainen eikä päätöksestä saa valittaa, vaan siitä on tehtävä ensin oikaisuvaatimus verotuksen oikaisulautakunnalle. Vasta tämän lautakunnan päätöksestä voidaan valittaa hallinto-oikeuteen ja edelleen KHO:een. Veronkorotusprosessin katsotaan tulevan vireille viimeistään, kun verovelvollista on kuultu ennen sellaisen verotuksen toimittamista, jossa veronkorotus määrätään. Veronkorotus tulee lopulliseksi esimerkiksi silloin, kun asia on KHO:ta myöten loppuunkäsitelty tai kun oikaisuvaatimuksen tekemiselle säädetty viiden vuoden määräaika on kulunut umpeen. Veronkorotusasian vireilläoloaika voi siten muodostua huomattavan pitkäksi, mistä seuraa, että tapauksia, joissa veropetosta koskeva syyteasia ja veronkorotusasia ovat vireillä rinnakkain, ilmenee käytännössä aika usein. Käytännössä lähes kaikki veropetosepäilyt paljastuvat verottajan tarkastusten yhteydessä. Käytäntönä on ollut, että verottaja panee vireille veronkorotusmenettelyn ja tekee samalla rikosilmoituksen poliisille.
10. Nyttemmin oikeuskirjallisuudessa, niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa, on saavuttanut kannatusta käsitys, jossa puolletaan EIS 7. lisäpöytäkirjan sanamuodon mukaista tulkintaa ja eri prosessilajien välille ulottuvaa lis pendens -vaikutusta. Kun kansallisessa rikosprosessissa on lähdetty vanhastaan siitä, että jo aloitettu rikosprosessi estää uuden syytteen nostamisen samassa asiassa, olisi johdonmukaista ulottaa tämä vireilläolovaikutus myös eri prosessilajien välille. Näin myös siksi, että EIS:n samoin kuin EIT:n ratkaisukäytännön mukaan esimerkiksi veronkorotusmenettely on rinnastettavissa rikosoikeudelliseen menettelyyn. Myös monet asia-argumentit puoltavat uudenlaista ja KKO:n em. ratkaisuista poikkeavaa linjamuutosta. KKO:n ja KHO:n kanta perustuu sangen muodolliseen ja keinotekoiselta tuntuvaan konstruktioon. On luultavaa, että EIT tulee piakkoin selkiinnyttämään omaa linjaansa lis pendens -vaikutuksen omaksumisen puolesta, jolloin on olemassa on todennäköistä, että KKO:een tehdään lukuisia veropetostuomioita koskevia purkuhakemuksia.
11. Eduskunnan perustuslakivaliokunta on antanut 26.4.2012 lausunnon (PevL 9/2012 vp), hallituksen esityksestä ulkomaalaislain ja työsopimuslain muuttamiseksi (HE 3/2012 vp). Jälkimmäiseen lakiin esitetään säännöksiä uudenlaisesta työnantajan seuraamusmaksusta, joka on rangaistuksenluonteinen hallinnollinen seuraamus. Se voitaisiin määrätä teosta, josta voi seurata myös rikosoikeudellinen rangaistus. Perustuslakivaliokunta on katsonut, että jos samaa tekoa koskeva seuraamusmaksua koskeva menettely ja rikosprosessimenettely ovat vireillä samanaikaisesti, on seuraamismaksumenettely keskeytettävä ja luovuttava maksun määräämisestä, jos rikosprosessi päättyy lainvoimaiseen ratkaisuun, joko vapauttavaan tai langettavaan tuomioon. Valiokunnan periaatekannanoton mukaan "kaksoisrangaistavuuden kiellon ei voida katsoa koskevan vain puhtaasti peräkkäisiä menettelyjä, vaan myös samanaikaisest vireillä olevia menettelyjä".
12. Mainitusta perustuslakivaliokunnan lausunnosta näyttäisi syntyneen alussa mainituista uutisjutuista ilmenevä pienoinen kalabaliikki. MTV3.fi:n uutisjutun mukaan perustuslakivaliokunnan sanottu kannanotto on tullut KKO:n presidentille yllätyksenä. Presidentti Pauliine Koskelo on kerrotun mukaan lähettänyt valiokunnan puheenjohtajalle Johanes Koskiselle tiukkasävyisen kirjeen, jossa on kummasteltu, miksi valiokunnan kannasta ei ole kerrottu oikeuslaitokselle mitään. Koskelon mukaan tuomioistuimissa on vireillä lukuisia rikosjuttuja, joissa valiokunnan lausunnossa omaksuttu kansallisen perustuslain tulkinta on otettava huomioon. Koskelolla näyttäisi olevan jonkinlainen pelko siitä, että valiokunnan omaksuma uusi tulkinta ne bis in idem -kiellon tulkinnasta saattaisi lopettaa satojen tuomioistuimissa vireilläolevien talousrikosjuttujen oikeuskäsittelyn kokonaan.
13. Professori Mikko Vuorenpää sanoo MTV3:n Uutisille, että KKO:n ja muiden tuomioistuinten tulisi luopua omaksumastaan kannasta, jonka mukaan siis edellä selostettu kahden asian rinnakaiskäsittely on katsottu sallituksi. Olen samaa mieltä, eli lis pendes -vaikutus tulisi ulottaa reilusti myös eri prosessilajien välille, jolloin esimerkiksi veronkorotusmenettelyn käynnistyttyä tuomioistuimen tulisi jättää myöhemmin vireille pantu veropetossyyte käsittelemättä. Vuorenpän mukaan tuomioistuinten tulisi noudattaa perustuslakivaliokunnan em. lausunnossa omaksumaa tulkintaa. Minusta tuomioistuimet ja tuomarit voisivat kuitenkin käyttää omaa harkintaa ja järkeään, eli niiden ei olisi pakko muuttaa linjaansa yksinomaan perustuslakivaliokunnan niukasti perustellun lausunnon takia.
14. KKO:n presidentti Koskelon ilmeisesti melko kiivassävyinen reaktio perustuslakivaliokunnan lausuntoon hieman ihmetyttää. Valiokunnan yksityistä pysäköinninvalvontaa ja valvontamaksua koskevan lausunnon johdosta Koskelo ja KKO eivät olleet pari vuotta sitten juuri moksiskaan. KKO:n ei luulisi hermostuvan myöskään tämän nyt julkisuuteen putkahtaneen uuden lausunnon johdosta.
15. Perustuslakivaliokuntaa voidaan moittia siitä, että se on kuullut lausuntoa antaessaan hyvin suppeata asiantuntijoiden joukkoa. Ns. oikeusoppineista valiokunnassa kuultiin ainoastaan kahta valtiosääntöoikeuden "pysyvää" asiantuntijaa (Mikael Hidén ja Tuomas Ojanen) ja KHO:sta hallintoneuvos Matti Pellonpäätä, joka esiintyy asiantuntijana kuultaessa jostakin syystä pelkästään oikeustieteen tohtorina. Prosessioikeuden asiantuntemusta ei haluttu tässäkään asiassa kuulla, vaikka oikeusvoima on nimenomaan prosessioikeudellinen ilmiö. Lakiesityksessä ehdotettu seuraamusmaksu ja erityisesti valiokunnan uudenlainen kannanotto ne bis in idem -kieltoon koskettavat tuomioistuimista erityisesti yleisiä tuomioistuimia, mutta tästä huolimatta perustuslakivaliokunta ei välittänyt kuulla esimerkiksi KKO:n jäseniä lainkaan. Ilmeisesti tämä kertoo valiokunnan ja KKO:n välisen jännitteen jatkumisesta yhä edelleen.
16. Valtiovarainministeriön työryhmä on tehnyt 22.6.2011 esityksen, miten vero- ja tullilainsäädäntöön tehtäisiin Euroopan ihmisoikeussopimuksen kahdesti samassa asiassa syyttämisen ja tuomitseminen kiellon (ne bis in idem -kielto) edellyttämät muutokset (VVM:n julkaisuja 31/2011). Työryhmän esityksen mukaan toimivaltainen viranomainen jättäisi rikosilmoituksen tekemättä, kun se pitäisi hallinnollista seuraamusta riittävänä. Muussa tilanteessa viranomainen tekisi rikosilmoituksen ja veronkorotus voitaisiin määrätä vain tuomioistuimen antaman tuomion jälkeen oheisseuraamuksena syyllisyyttä uudelleen arvioimatta. Esityksen mukaan toimivaltaisella viranomaisella olisi vuoden määräaika selvittää ja arvioida hallinnollisen seuraamuksen riittävyyttä. Rikoslaissa säädettäisiin, ettei veronkorotuksen lainvoimaiseksi tulemisen jälkeen syytettä voitaisi nostaa eikä tuomiota antaa, ellei veronkorotuksen määräämisen jälkeen ole saatu näyttöä uusista tosiseikoista. - Näyttäisi siltä, että työryhmän mietinnössä halutaan pysyttää nykyinen käytäntö, jota ei voida kuitenkaan pitää tyydyttävänä.
maanantai 7. maaliskuuta 2011
405. Mika Kojonkoski vapautui sakkovilppisyytteestä
Puijo1. Norjan mäkijoukkueen valmentajana toiminut Mika Kojonkoski (kok) on vapautettu sakkovilppisyytteistään tänään annetulla Pohjois-Savon (Kuopion) käräjäoikeuden tuomiolla.
2. Lehtitietojen mukaan syyttäjä vaati Kojonkoskelle rangaistusta kahdesta sakkovilpistä. Syyttäjä vaati lisäksi, että Kojonkoski velvoitetaan korvaamaan valtiolle todistelukustannukset.
3. Syyttäjän mukaan Kojonkoski oli ilmoittanut tulonsa reilusti alakanttiin kahdessa liikennesakotustilanteessa. Kojonkoski oli sakotustilanteissa syksyllä 2008 ja 2009 kertonut senhetkisiksi nettokuukausituloikseen 3 000-3 500 euroa. Nuo tulot vastasivat senhetkisiä tuloja.
4. Oikeudessa oli kuitenkin riitaa siitä, olisiko valmentajan pitänyt ilmoittaa toteutuneet vuosiansiot, joiden mukaan nettokuukausipalkka oli noina vuosina 10 000 euroa, siis kolminkertaiset ilmoitettuihin tuloihin verrattuna. Kojonkoski sanoi, ettei hän sakotushetkellä voinut tietää mahdollisista bonuksista, jotka riippuivat Norjan mäkimiesten menestyksestä ja Norjan hiihtoliiton päätöksestä.
5. Kojonkoski kiisti molemmat syytteet ja vaati niiden hylkäämistä. Ensimmäisen sakkovilppiepäilyn kohdalla Kojonkoski oli ensijaisesti vaatinut, että syyte jätetään tutkimatta
6. Pohjois-Savon käräjäoikeus oli Kojonkosken kannalla. Ensimmäinen syyte sakkovilpistä jätettiin tutkimatta ja jälkimmäistä tekoa koskeva syyte hylättiin. Käräjäoikeuden mukaan Mika Kojonkoski ei antanut tahallaan harhaanjohtavaa sakotusta varten tarvittavia tietoja
7. Päätöksen mukaan "sakkovilppiin syyllistyminen edellyttää lisäksi tahallisuutta eli tässä tapauksessa sitä, että Kojonkoski on tiennyt tai hänen on ainakin täytynyt ymmärtää antavansa tuloistaa tuloistaan poliisimiehelle olennaisesti totuudenvastaisen tai harhaanjohtavan tiedon."
8. Valtio velvoitettiin suorittamaan Kojonkoskelle oikeudenkäyntikulujen korvaukseksi 2 460 euroa.
-----
9. Käräjäoikeuden päätöksessä on yksi kohta, joka tulee varmaankin herättämään keskustelua. Perusteluissa nimittäin todetaan toisen sakkovilpiepäilyn osalta, että "henkilöltä, jonka tulot vaihtelevat suuresti, ei voida edellyttää samaa tarkkuutta kuin säännöllistä kuukausituloa saavalta". Onko mainittu peruste kestävä ja yhdenvertaisuusperiaatteen mukainen? Suosiiko perustelu suurituloisia ja sorsii pienituloisia?
10. Ratkaisevaa lienee se, oliko Kojonkoski sakotustilanteissa ilmoittanut, että hän tulee samaan ammatistaan bonuksia, joiden suuruutta hän ei vielä tiedä. Jos bonuksista ei puhuttu mitään, voidaan käräjäoikeuden ratkaisua arvostella. Jos taas puhuttiin, niin olisiko sakotuspäätöstä tullut kenties lykätä, kunnes tiedettiin, mikä oli bonusten suuruus?
11. Prosessuaalisesti on mielenkiintoinen käräjäoikeuden ratkaisu, jolla syytäjän ensimmäistä tekoa koskeva syyte jätettiin tutkimatta sillä perusteella, että toinen syyttäjä eli Keski-Suomen kihlakunnansyyttäjä oli tehnyt samassa asiassa aiemmin syyttämättäjättämispäätöksen. Käräjäoikeus katsoi, että asia oli tämän vuoksi oikeusvoimaisesti ratkaistu eikä siitä voitu siis ottaa uudelleen tutkittavaksi.
12. Lain mukaan syyttäjän syyttämättäjättämiseen liittyykin eräänlainen oikeusvoimavaikutus. ROL 11:11:n mukaan syyttäjä saa nimittäin peruuttaa päätöksen jättää syyte nostamatta vain, jos asiassa ilmenneen uuden selvityksen mukaan päätös on perustunut olennaisesti puutteellisiin tai virheellisin tietoihin. Voitiinko syytepäätös tässä tapauksessa peruuttaa?
13. Kun en ole nähnyt tuomiota, en tiedä, mikä oli tilanne Kojonkosken tapauksessa. Olisi kuitenkin outoa, jos syyttäjä on toisen syyttäjän tekemän syyttämättäjättämispäätöksen jälkeen nostanut syytteen ilman minkäänlaisia uusia selvityksiä ja todisteita. Pidän tuota vaihtoehtoa epätodennäköisenä. Jotakin uutta selvitystä on siis esitetty, mutta ilmeisesti käräjäoikeus on katsonut, että niiden valossa aiempi päätös ei kuitenkaan ollut perustunut olennaisesti puutteellisiin tai virheellisiin tietoihin.
14. Ensimmäinen syyte siis jätettiin tutkimatta syytepäätöksen (negatiivisen) oikeusvoimavaikutuksen vuoksi. Mutta oikeusvoimalla oli merkitystä myös jälkimmäisen syytteen eli vuoden 2009 tapauksen osalta. Käräjäoikeus nimittäin katsoi, että Keski-Suomen syyttäjän päätöksen vuoksi Kojonkoskella oli perusteltu syy olettaa, että hänen tapansa ilmoittaa tuloista oli oikea. Tässä siis oli kyse eräänlaisesta positiivisesta oikeusvoimavaikutuksesta.
15. Meniköhän tämän jälkimmäisenkään syytekohdan osalta ratkaisu täysin oikein? Vaikea sanoa, kun tarkemmat tiedot puuttuvat. Vaikuttaisi kuitenkin hieman siltä, että oikeus on ollut Kojonkosken kohdalla aika suurpiirteisellä "päällä." Sakkovilppi on toki rangaistava vain tahallisesti tehtynä (RL 16:6) ja rangaistavaa on vain "olennaisesti totuudenvastaisen tai harhaanjohtavan tiedon (joka koskee tuloja, elatusvelvollisuutta tai muuta maksukykyyn vaikuttavaa seikkaa)" antaminen sakon määräämistä varten hyötymistarkoituksessa.
16. Kojonkoski on varmaankin tiennyt, että hänen sopimuksessaan oli bonuspykälä, jonka merkitys on tuntuva. Jos hän ei ole ilmoittanut sitä lainkaan poliisille, ei pitäisi olla epäilystäkään siitä, etteikö kyseessä ole ollut sakkovilppi. Jos taas ilmoitti, niin tilannetta on vaikeampi arvioida. Jokin käsitys bonuksen suuruudesta Kojonkoskella on varmastikin ollut, sillä hänhän on toiminut ammattimaisena mäkivalmentaja pitkään, ennen Norjaa Itävallan maajoukkueen valmentajana.
17. Kojonkoski oli käräjillä niin sanotusti kotikentällään, sillä hän edusti aktiiviaikoinaan Puijon Hiihtoseuraa (PHS). Hän on asunut Kuopiossa ja ollut Kuopion kaupunginvaltuustossa 1997-2004 edustaen kokoomusta. Kojonkoski oli aikonut olla ensi kuun eduskuntavaaleissa kokoomuksen ehdokkaana juuri Pohjois-Savon vaalipiirissä. Hän olisi kamppaillut luultavasti tiukasti Uudenmaan vaalipiiriin siirtyneen Jyrki Kataisen äänestäjien äänistä. Sittemmin Kojonkoski kuitenkin luopui ehdokassuunnitelmistaan. Vaalimenestystä ajatellen vapauttava rikostuomio olisi ollut langettavaa tuomiota suotuisampi ratkaisu.
18. Se, valittaako syyttäjä tuomiosta hovioikeuteen, ei ole vielä tiedossa. Jos valittaa, Kojonkoskea on kuitenkin pidettävä syyttömänä, kunnes asia on lainvoimaisesti ratkaistu.
19. Ratkaisusta joka tapauksessa nähdään, että prosessioikeudella on (nyt oikeusvoiman muodossa) usein tärkeä merkitys oikeudenkäynneissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)