581. Pikavippien korot ja oikeuskulut kuriin

1. Oikeusministeriön pikavippityöryhmä jätti tänään mietintönsä. Lainsäädäntöneuvos Katri Kummoisen johdolla toimineen työryhmän ehdotus (OMTR 17/2012) löytyy tästä.

2. Ehdotuksen tarkoituksena on vähentää pikaluotoista aiheutuvien velkaongelmia rajoittamalla luotonantajan oikeutta periä kuluttajalta korkoa ja muita kustannuksia. Työryhmä pitää sääntelyä pikavippien täyskieltoa tarkoituksenmukaisempana keinona puuttua pikaluottojen aiheuttamiin ongelmiin. Hintasääntely ei estäisi kokonaan pienehköjen kertaluottojen tarjoamista, mutta vaikuttaisi siten, että kuluttaja saa niitä nykyistä kohtuullisemmin ehdoin, sanotaan mietinnnössä.

3. Lakiehdotuksen mukaan pienen luoton todellinen vuosikorko ei saisi ylittää laissa säädettävää prosenttirajaa, jonka työryhmä ehdottaa alustavasti olevan 36-50 prosenttia. Tarkka prosenttiraja on tarkoitus päättää asian jatkovalmistelussa lausuntopalautteen pohjalta. Ehdotettu korkokatto koskisi alle 1 000 euron suuruisia luottoja. Sääntelyn ulkopuolelle jäisivät kuitenkin hyödykesidonnaiset luotot, kuten osamaksulla ostettaviin tuotteisiin liittyvät luotot.

4. Keskimääräisen pikaluoton suuruus oli viime vuoden lopulla noin 243 euroa ja todellinen vuosikorko lähes 900 prosenttia. Työryhmän arvion mukaan ehdotuksen mukainen hintasääntely vähentäisi todennäköisesti merkittävästi nykyisten tyyppisten pikaluottojen tarjontaa.

5. Hyvää luotonantotapaa koskevaa säännöstä ehdotetaan täydennettäväksi siten, että hyvän luotonantotavan vastaista olisi myös lisämaksullisen tekstiviesti- tai muun vastaavan viestipalvelun käyttäminen luottoa markkinoitaessa, sitä myönnettäessä tai muussa luottosuhteeseen liittyvässä asioinnissa. Myös luotonantajan velvollisuutta arvioida kuluttajan luottokelpoisuus ehdotetaan täsmennettäväksi ja tiukennettavaksi. Lisäksi ehdotetaan kiellettäväksi lisämaksullisen tekstiviestipalvelun käyttö kaikessa luottosuhteeseen liittyvässä asioinnissa. Tällaisten palvelujen käyttö vaikeuttaa kokonaiskuvan saamista luoton hinnasta.

6. Itse olen kiinnittänyt jo muutaman vuoden ajan huomiota pikavippien samoin kuin muiden ns. summaarisissa velkomusasioissa käräjäoikeudessa tuomittaviin kulukorvauksiin, jotka perustuvat oikeusministeriön vahvistamiin taksoihin. Nämä taksat ovat täysin kohtuuttoman korkeita, kun otetaan huomioon, että kyse on riidattomista saatavista ja ainoastaan saatavan perinnästä. Itse pikavipistä tai muusta velasta taikka sen suuruudesta ei siis ole riitaa.

7. Olen kirjoittanut pikavippien oikeuskuluista esim. blogissa nro 488/5.10.2011. Asiaa on pohdittu myös esimerkiksi Suomen Kuvalehdessä 16.3.2012.

8. Huutoni - rukouksista ei sentään ole ollut kysymys - on nyt kuultu ja niihin on vastattu, sillä työryhmä ehdottaa mainittujen kulutaksojen tuntuvaa alentamista. Ehdotuksen mukaan oikeudenkäyntikulujen tulisi vastata nykyistä paremmin haastehakemuksen laatimisesta velkojalle aiheutuvaa työtä ja todellisia kustannuksia.

9. Kuten työryhmä toteaa, maksun laiminlyönnistä aiheutuvat kulut, kuten juuri oikeudenkäyntikulut, ovat pikaluotoissa ja muissa alkuperäiseltä pääomaltaan pienehköissä saatavissa suhteellisesti hyvin suuria. Asia onkin niin, että perintäkulut ja erityisesti käräjäoikeuden tuomitsemat oikeudenkäyntikulut ovat johtaneet ja johtavat kuluttajan suurempiin maksuvaikeuksiin kuin itse alkuperäisestä pääomasta ja koroista aiheutuvat maksut.

10. Valtaosa eli noin 70 prosenttia käräjäoikeuteen saapuvista pikavippejä ja muita summaarisia velkomuksia koskevista haastehakemuksista laaditaan ammattimaisissa perintätoimistoissa. Näiden perintätoimistojen käytettävissä on ohjelmistoja, joiden johdosta prosessit ovat pitkälti automatisoituja, ja varsinkin rutiininomaisesti perittävien saatavien oikeudellinen perintä on mahdollista järjestää hyvin tehokkaasti ja alhaisin kustannuksin. Hakemuksen laatimisesta oikeudelle aiheutuvaa työmäärää ja siten kustannuksia on omiaan vähentämään sekin, että oikeudellista perintää edeltävän vapaaehtoisen perinnän vaiheessa tehdyt toimenpiteet ovat monilta osin hyödynnettävissä myös haastehakemusta laadittaessa. Esimerkiksi perintätoimintaa ammattimaisesti harjoittavalta kuluttajasaatavaa perittäessä edellytettävässä maksuvaatimuksessa mainittavat tiedot ovat pitkälti samoja kuin haastehakemuksessa mainittavat tiedot.

11. Myös haastehakemuksen toimittaminen käräjäoikeudelle on sähköisen asioinnin kehittymisen myötä helpottunut, mikä on omiaan vähentämään haastehakemuksen käräjäoikeuteen toimittamisesta aiheutuvia kustannuksia. Haastehakemuksen voi toimittaa käräjäoikeudelle sähköpostilla, minkä lisäksi kesäkuusta 2011 lukien sekä yksityishenkilöt että yritykset ja yhteisöt ovat voineet toimittaa haastehakemuksen sähköisesti oikeushallinnon sähköisen asiointipalvelun kautta käräjäoikeuden käsiteltäväksi. Elinkeinonharjoittajilla on mahdollisuus toimittaa haastehakemukset suoraan käräjäoikeuden tietojärjestelmään Santra-yhteyttä käyttämällä. Vuonna 2011 Santra-yhteyden käyttäjien toimittamat haastehakemukset ovat muodostaneet yli puolet kaikista käräjäoikeuksille toimitetuista haastehakemuksista.

12. Kuten sanottu, oikeusministeriö on vahvistanut summaarisissa velkomusasioissa käytettävät kulutaksat. Nyt ministeriön oma työryhmä on vihdoinkin joutunut toteamaan ja myöntämään, että ellä mainituista syistä vahvistettujen kulutaksojen mukaisesti velallisten maksettaviksi tuomittavat oikeudenkäyntikulut ovat selvästi suurempia kuin mitä hakemuksen laatimisen edellyttämä työmäärä ja siitä aiheutuvat kustannukset keskimäärin edellyttäisivät. Tästä huolimatta kantajat vaativat usein oikeudenkäyntikuluja enimmäismääräisinä, ja useimmiten tuomioistuimet nämä vaatimukset myös hyväksyvät, ihmettelee työryhmä.

13. Tässä ei toki ole mitään ihmeellistä, sillä kun mainitut kulutaksat ovat oikein viranomaisen (viisaudessaan) vahvistamia, niin kyllä perintäfirmat niitä sitten hyödyntävät ihan viimeisen päälle! Perintäfirmat ovat nauraneet partaansa ja hyödyntäneet viranomaisen tyhmyyttä tai/ja välinpitämättömyyttä. Pikavipeillä "höynäytetyt" maksukyvyttömät ihmiset ovat joutuneet oikeusministeriön suosiollisella myötävaikutuksella suuriin velkaongelmiin. Tästä on kysymys.

14. Työryhmä on siis havainnut mainitut epäkohdan ja toteaa olevan perusteltua, että prosessien automatisoitumisesta ja muusta prosessia helpottavasta kehityksestä sekä asiamäärien kasvusta aiheutuvat kustannussäästöt koituvat myös velallisten hyväksi siten, että oikeudenkäyntikulujen enimmäismääriä summaarisissa asioissa alennetaan tuntuvasti.

15. Miten kulutasoja siten ehdotetaan alennettaviksi? Nykyisin velallisen maksettavaksi tulevien oikeudenkäyntikulujen enimmäismäärä riidattomissa velkomusasioissa on perustaksan määräisenä 134 euroa, jos velan pääoma on enintään 250 euroa. Jos velan pääoma on suurempi tai jos kyseessä on häätö, perustaksa on 168 euroa. Jos asia on tavanomaista vaativampi, noudatetaan ns. korkeita taksoja, jotka ovat vastaavasti 218 ja 258 euroa.

16. Ehdotuksen mukaan vastapuolen maksettavaksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen enimmäismäärä olisi 50 euroa, jos velan pääoma on alle 300 euroa. Jos velan pääoma on vähintään 300 euroa mutta enintään 1 000 euroa, oikeudenkäyntikulujen enimmäismäärä olisi 80 euroa. Jos velan pääoma on puolestaan yli 1 000 euroa tai kyse on häädöstä, enimmäismäärä olisi 110 euroa. Korkean taksan mukaiset enimmäismäärät olisivat vastaavasti 80 euroa, 120 euroa ja 160 euroa. Jatkossakin oikeudenkäyntikulut voitaisiin siis ehdotuksen mukaan tuomita taulukon mukaisia taksoja korkeampana erityisen painavasta syystä.

17. Oikeudenkäyntikuluihin sisältyy palkkio oikeudenkäyntiä varten suoritetuista toimenpiteistä, kuten asian vastaanottamisesta, osoitetietojen tarkistamisesta, rekisteriotteen hankkimisesta, haastehakemuksen laatimisesta ja toimittamisesta tuomioistuimelle. Lisäksi ne kattavat kaikki velkojalle aiheutuneet yleiskulut, kuten vuokran, tietoliikenneyhteys-, postitus- ja kopiointikulut. Lisäksi taksat sisältävät tavanomaiset suoranaiset kulut, kuten mahdollisen arvonlisäveron sekä rekisteriotteesta mahdollisesti perityt maksut. Perintäkulut ovat eivät sisälly oikeudenkäyntikuluihin ja sama koskee ulosottomaksuja.

18. Työryhmän mietinnön sivulla 48 on havainnollistettu, miten työryhmän ehdotus summaaristen asioiden oikeudenkäyntikulujen enimmäismääristä muuttaisivat nykytilannetta. Oikeusministeriön maksuviivästystyöryhmä on jo viime vuonna ehdottanut pikaluottojen perintäkulujen enimmäismäärien alentamista (OMTR 54/2011).

19. Työryhmän ehdotus kulutaksojen alentamiseksi on oikeansuuntainen. Ehdotetuilla muutoksilla pyritään siihen, että velallisen maksettavaksi tuomittavat oikeudenkäyntikulut vastaisivat nykyistä paremmin todellisesta ajanhukasta aiheutuvaa työmäärää ja siitä aiheutuvia kustannuksia. Ehdotuksella pyritään myös estämään tilanteita, joissa pelkkä täytäntöönpanoperusteen hakeminen eli riidattoman saatavan perintä kasvattaa velallisen velkasaldoa jopa moninkertaiseksi alkuperäiseen velkapääomaan nähden.

20. Minusta mutta taksoja voitaisiin leikata vielä jonkin verran nyt ehdotettua enemmän. Ruotsissa vastaavasta perintäprosessissa oikeudenkäyntikulujen taksa on saatavan suuruudesta riippumatta 640 kruunua eli noin 60 euroa.

21. Työryhmä ei ole tarkemmin perustellut, miksi oikeudenkäyntikulujen enimmäismääriä määriteltäessä tulisi käyttää saatavan pääoman suuruuden mukaan eri kategorioita ja vieläpä kolmea eri kategoriaa; nykyisin on sentään tyydytty vain kahteen kategoriaan. 300 euron suruisen saatavan perintä oikeudessa ei voine aiheuttaa esimerkiksi perintätoimistolle sen enempää työtä ja kustannuksia kuin 50 tai 100 euron suuruisen saatavan perintäkään. Ainoa lisäkustannuksia saatavan pääoman suuruuden perusteella voisi olla arvolisävero. Myös ehdotuksessa sälytettäväksi ehdotettu ns. korkea taksa, joka perustuu asetuksen mukaan siihen, että asia on "tavanomaista vaativampi," tuntuu nykyisenkaltaisessa pitkälti sähköiseen asiointiin perustuvassa perintäprosessissa aikansa eläneeltä ja siitä voitaisiin luopua kokonaan.

22. Itse asiassa pikavippien ja muiden selvien ja riidattomien saatavien kierrättäminen käräjäoikeuden päätöksellä tapahtuvan saatavan vahvistamisen kautta ulosottoon on täysin tarpeetonta ja sitä tulisi luopua kokonaan. Kun kysymys on yksinomaan saatavan perinnästä, voitaisiin hakemus kenenkään oikeusturvaa vaarantamatta tehdä käräjäoikeuden sijasta suoraan ulosottoviranomaiselle. Velalliselle varattaisiin tilaisuus kuulluksi ja jos saatavaa ei kiistettäisi, asia olisi valmis ulosottoon. Ainoastaan siinä käytännössä hyvin harvinaisessa tilanteessa, jolloin velallinen kiistää saatavan, asia siirrettäisiin käräjäoikeuden käsiteltäväksi. Jos velkoja haluaisi jostakin syystä, kuten esimerkiksi ulkomailla tapahtuvan täytäntöönpanon turvaamiseksi, saatavastaan oikeuden tuomion, hän voisi velkoa saatavaa käräjäoikeudelle tehtävällä hakemuksella.

23. Ruotsissa on jo parikymmentä vuotta sitten siirrytty suoraan ulosottoviranomaisen luona tapahtuvaan saatavan vahvistamismenettelyyn (betalningsföreläggande) eikä minkäänlaisia ongelmia ole esiintynyt. Kyseissä menettelyssä vahvistettu kulutaksa on saatavan suuruudesta riippumatta vakio eli 640 kruunua, joka vastaa suunnilleen 60 euroa. Olen esittänyt, että meilläkin luovuttaisiin tarpeettomasta "käräjäkierroksesta" ja siirryttäisiin Ruotsin mallin mukaiseen joustavaan ja huokeaan menettelyyn.

24. Oikeuden eli tässä tapauksessa siis oikeusministeriön myllyt jauhavat kuitenkin Suomessa hyvin, hyvin hitaasti, joten saanemme odotella vielä jonkin aikaa ministeriöltä perintäprosessin järkevöittämisesitystä.

25. Summaaristen perintäasioiden lukumäärä käräjäoikeuksissa on ilmeisesti juuri pikavippien yleistymisen myötä kasvanut hyvin voimakkaasti. Kun vuonna 2000 käräjäoikeuksiin saapuneita summaarisia asioita oli noin 135 000, vuonna 2011 saapuneiden summaaristen asioiden kokonaismäärä oli jo noin 340 000. Jos perintäasiat ohjattaisiin suoraan ulosottoviranomaisten käsittelyyn, käräjäoikeuksien työmäärä vähenisi ja ne voisivat keskittyä todella riitaisten asioiden käsittelyyn.

488. Pikavippien perinnässä räikeimmät epäkohdat ylisuurissa kulutaksoissa ja viranomaisten päällekkäisissä tehtävissä

1. Pikavipeistä ja muihin kulutusluottoja koskevista ongelmista keskustellaan jatkuvasti. Ensin puhuttiin pikavippien kohtuuttomista ehdoista eli suurista vuosikoroista sekä erilaisista käsittely- ja toimitusmaksuista. Nyt on huomattu, että maksamattomien pikavippien kasvu johtuu näiden saatavien perinnässä ilmenevistä ongelmista eli perintätoimistojen veloittamista ylisuurista kuluista. Pikavippifirmat myyvät saatavansa perintätoimistoille heti, kun laina on jäänyt eräpäivään mennessä maksamatta, minkä jälkeen perintätoimisto alkaa karhuta vippiä.

2. Pauli Vahtera otsikoi Iltalehdessä 22.9. olleen blogijuttunsa otsikolla "Perintäkulut tuhoavat nuorten talouden, eivät pikavipit." Vahteran mukaan pikavipeillä nuori ei saa talouttaan tuhottua, Mutta hoitamattomista pikavipeistä ja maksamattomista laskuista tulee niin suure velat, etteivät kaikki nuoret voi niistä selvitä. Vahtera puuttui perintätoimistojen veloittamiin maksuihin ja ehdottaa sääntelyä, jonka mukaan perintäkulut eivät saisi koskaan ylittää alkuperäisen velan määrää.

3. Perintätoimistojen noudattamaan käytäntöön kiinnitti pari päivää sitten huomiota myös maan ylin ulosottoviranomainen eli valtakunnanvouti Juhani Toukola; komealta kalskahtava virkanimike muuten. Toukolan mukaan pienten pikavippien ja muiden kulutusluottojen perinnässä on havaittavissa selviä ongelmia. Valtakunnan ylin virkamieskin on siis nyt havahtunut siihen, minkä me kaikki muut olemme jo aiemmin tienneet. Kun alun perin pienet ja maksamatta jääneet saatavat saapuvat ulosottoon, ne ovat summaltaan moninkertaisia alkuperäiseen pääomaan verrattuna, sanoi Toukola MTV3:lle antamassaan lausunnossa.

4. Perintätoimistoille näyttäisi tulleen esimerkiksi tavaksi yrittää keinotekoisesti velkapääomaa kerryttämällä. Velalliselle voidaan lähettää vain yksi maksumuistutus tai -kehotus, minkä jälkeen siirrytään maksuvaatimuksen käyttämiseen, joita voi olla kolme tai neljä. Maksuvaatimus on kehotusta ainakin sikäli vakavampi ja järeämpi toimenpide, että sen taksaksi on säädetty velotun pääoman suuruudesta riippuen joko 21 euroa tai, jos saatavan pääoma on yli 250 euroa, 45 euroa; maksumuistutuksesta peritään sitä vastoin vain 5 euroa.

5. Vahtera ja Toukola ovat toki oikeassa perintätoimiston perintäkustannusten osalta. Lähes tavaksi näyttäisi esimerkiksi tulleen käytäntö, jossa että perintätoimisto lähettää velalliselle yhden "halvan" maksumuistutuksen, mutta sen jälkeen voidaan lähettää 2-3 taikka neljäkin maksumuistutusta, á 21 euroa tai yli 250 euron saatavan osalta á 45 euroa. Johan tuosta kertyy "mukavasti" maksettavaa velalliselle.

6. Mutta, ja mikä tärkeintä, sekä Vahtera että Toukola näyttävät sivuuttavan ja unohtavan kokonaan sen, mistä kaikkein suurimmat, voisi sanoa jopa räikeimmät maksut ja kulut kertyvät pikavipeille ja muille kulutusluotoille niin, että esimerkiksi satasen (100 e) suuruinen pikavippi kasvaa lopulta nelinkertaiseksi (400 e).

7. Ne kertyvät velallisen maksettaviksi tulevista oikeudenkäyntikuluista ja ulosottomaksuista. Ne ovat todella ylisuuria ja täysin epäsuhteessa vähäisen pikavipin pääomaan nähden. Ovatko vahvistetut kulutaksat edes asianmukaisia ja todellisiin kuluihin perustuvia? Tätäkin voidaan epäillä.

8. Mistä tämä sitten johtuu? Vastaus: vika on valtiovallassa ja lainsäätäjässä, tarkemmin sanottuna oikeusministeriössä, sillä lain mukaan oikeusministeriö vahvistaa ulosottomaksut samoin kuin riidattomissa velkomusasioissa velallisen maksettavaksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen taksat.

9. Varsinkin mainitussa oikeudenkäyntikulujen taksoissa on todella paljon ilmaa kun otetaan huomioon, että saatavien hakuprosessi samoin kuin menettely, jossa saatavat vahvistetaan maksettaviksi, on rutiininomaista ja asiointi perintätoimistojen ja käräjäoikeuden välillä on jo vuosien ajan tapahtunut sähköisesti. Tämä on varmaankin säästänyt perintätoimistojen henkilökuntamenoja.

10. Oikeusministeriön riidattomissa velkomusasioissa vahvistamat taksoja tarkistetaan säännönmukaisesti vuosittain ja tarkistukset on tehty - yllätys yllätys - aina ylöspäin eli taksoja korottaen. Viimeisin oikeusministeriön päätös on annettu 29.12.2010 ja se on tullut voimaan tämän vuoden alussa.

11. Jos asia on tavanomainen, mitä ko. perintäasiat aina säännönmukaisesti ovat, ja haastehakemuksella velotun velan pääoma on enintään 250 euroa, vastaaja tuomitaan maksamaan oikeudenkäyntikuluja kantajalle 134 euroa. Tavanomaista vaativammassa asiassa kuluja tuomitaan korkeintaan 250 euron pääomaa koskevassa asiassa 218 euroa. Jos taas maksettavaksi vaadittu velan pääoma on yli 250 euroa, joutuu vastaaja maksamaan oikeudenkäyntikuluja kantajalle eli käytännössä useimmiten perintätoimistolle 168 tavanomaisessa asiassa ja "vaativassa asiassa" 258 euroa.

12. Eikä tässä suinkaan vielä kaikki, sillä näiden taksojen päälle tulee vielä kantajalta perittävä oikeudenkäyntimaksu, jonka suuruus on 60 euroa, jos asiointi perintätoimistosta käräjäoikeuteen on tapahtunut eli haastehakemusta koskevat tiedot on toimitettu käräjäoikeuteen sähköisesti eli asiointiliittymää hyödyntäen suoraan käräjäoikeuden tietojärjestelmään. Paperimuotoisella haastehakemuksella käräjäoikeuteen toimitetussa asiassa taksoihin lisätään 80 euron suuruinen oikeudenkäyntimaksu. Jutun hävinnyt vastaaja - nämä selvät ja riidattomat perintäasiat ratkaistaan käräjäoikeudessa aina kantajan eduksi yksipuolisella tuomiolla (ratkaisija on yleensä käräjäoikeuden kanslisti tai toimistosihteeri) - velvoitetaan korvamaan jutun voittaneelle kantajalle, tässä siis perintätoimistolle, oikeudenkäyntikuluina myös mainittu oikeudenkäyntimaksu.

13. Pikavippiasian käräjäoikeudessa "hävinnyt" vastaaja - kyse ei ole mistään varsinaisesta oikeusriidasta, vaan yksinomaan saatavan perinnästä - joutuu korvaamaan oikeudenkäyntikuluina perintätoimistolle 194 euroa, jos velan pääoma on enintään 250 euroa, tai 228 euroa, jos velan pääoma on yli 250 euroa. Käräjäoikeuden tuomion jälkeen velallinen saa luottotietoihinsa maksuhäiriömerkinnän.

14. Vasta käräjäoikeuden yksipuolisen tuomion perusteella pikavippiasia etenee "varsinaiseen perintään" eli ulosottoon, joka tarkoittaa velallisen omaisuuden tai käytännössä usein palkan ulosmittausta velasta. Velkoja joutuu suorittamaan valtiolle tietynsuuruisen ulosottomaksun, joka lisätään velalliselta perittävään ja mahdollisesti ulosotettavaan kokonaissummaan. Ulosottomaksun suuruus vaihtelee 2 eurosta 50 sentistä 210:een euroon velan suuruudesta riippuen. Esimerkiksi 100 euron suuruisen velan ulosottomaksu on 12 euroa ja eli 335 euroa mutta enintään 670 euron suuruisen saatavan osalta 56 euroa. Tämä niin sanottu taulukkomaksu peritään velalliselta kulloinkin kertyneestä suorituksesta tai velan lyhennyksestä.

15. Olen edellä käsitellyt lähinnä vain pikavippien perinnän yhteydessä suoritettavia maksuja. Samanlaisia ja samansuuruisia maksuja kertyy myös muiden kulutusluottojen sekä erilaisten "pikkumaksujen" kuten esimerkiksi puhelin- ja sähkömaksujen maksamatta jättämisestä. Pikavipin yms. maksun eräännyttyä velallinen joutuu maksamaan saatavalle myös 8 prosentin suuruista viivästyskorkoa, jollei muusta ole sovittu.

16. Tässä pari esimerkkiä siitä, miten maksamaton vähäinen pikavippi (100 euroa) tai puhelinlasku (35 euroa) voi paisua perintäkulujen ja oikeudenkäyntimaksujen johdosta moninkertaiseksi (Lähde: Takuu-Säätiö; Intrum Justitia).

Pikavippi 100 euroa

Korko 2 viikossa 19

Eräpäivän siirto 23

2 maksumuistutusta 10

Perintätoimiston maksuvaatimus 21

Käräjäoikeuden oikeudenkäyntikulut 214

Ulosottomaksu 10

Yhteensä 397 euroa

Puhelinlasku 35 euroa

2 maksumuistutusta 10

Perintätoimiston maksuvaatimus 21

Käräjäoikeuden oikeudenkäyntikulut 214

Ulosottomaksu 7,40

Viivästyskorko 0,70

Yhteensä 288,10 euroa

Kummassakin tapauksessa tulee maksettavaksi lisäksi viivästyskorkoa (8%) pääomalle ja kuluille.

17. Huomataan siis, että oikeudenkäyntikulut ja -maksut muodostavat velalliselta perintätoimistojen toimesta karhuttavista pikavipeistä ja laskuista puolet ja enemmänkin. Tämä jättää täysin varjonsa aiemmin "päivittelyn kohteena olleet pikavippien kohtuuttomat vuosikorot samoin kuin perintätoimistojen perintäkulut.

18. Onko noin suurissa kulutaksoissa ja koko tuomioistuimessa tapahtuvassa perintämenettelyssä mitään järkeä? Voitaisiinko perintää kenties yksikertaistaa ja oikeudenkäyntikukuissa muutenkin säästää?

19. Vastaukseni on jo kauan ollut ja on edelleen, että suomalaisessa perintätoimessa siltä osin kuin se on määrätty tapahtuvaksi ensi vaiheessa tuomioistuimessa, ei ole järkeä.

20. Menettelyä voidaan yksinkertaistaa ja kustannuksia säästää jättämällä pois koko käräjäoikeusvaihe. Vahvistetuissa oikeudenkäyntikulutaksoissa on muutenkin niin paljon ilmaa, että niitä pitäisi ehdottomasti alentaa. Nykyisestä käytännöstä ja menosta hyötyvät vain perintätoimistot, eivät ketkään muut; perintätoimistot hyötyvätkin sitten sitä enemmän.

21. Olen kirjoittanut blogissani aiemmin neljä kertaa suomalaisen yliraskaan ja kalliin perintämenettelyn epäkohdista, suorastaan hölmöydestä. Samaan syssyyn olen taivastellut oikeusministeriön perintäjutuissa vahvistamien kulutaksojen suuruutta, kun niitä verrataan Ruotsissa vastaavanlaisissa asioissa vahvistettuihin kulutaksoihin.

22. Viittaan tässä mainittuihin kirjoituksiin, jotka löytyvät blogin numeroista 124/7.7.2009 (Riidattomien velkojen ja pikavippien perintä käräjäoikeuksissa on järjetöntä ja kallista); 128/21.7.2009 (Saatavien perintä on härskiä, mutta laillista rahastusta); 131/30.7.2009 (Saatavien perintä: miksi perintäasioita ei siirretä tuomioistuimilta ulosottolaitokselle?) ja 152/19.9.2009 (Saatavien perintä: Kuluttajaliitto heräsi vihdoin).

23. Reseptini on se, että pikavippien ja muiden riidattomien saatavien oikeudellinen perintä aloitetaan siten, että saatavan vahvistamista ja ulosottoa koskeva hakemus tehdään suoraan ulosottoviranomaiselle. Käräjäoikeusvaiheesta, jonka osalta suurimmat kustannukset nykyisin aiheutuvat, luovuttaisiin siis kokonaan, ja käräjäoikeudelle nykyisin sanotuissa asioissa kuuluva toimivalta siirretään ulosottoviranomainen, joka varaa aluksi velalliselle tilaisuuden tulla asiassa kuulluksi. Jos velallinen ei kiistä tai riitauta saatavaa, ulosottoviranomainen antaa maksamismääräyksen eli vahvistaa saatavan maksettavaksi, jolloin velka on samalla heti ulosmitattavissa. Jos taas velallinen vastustaa hakemusta, asia palautetaan velkojalle, joka voi tämän jälkeen halutessaan viedä asian käräjäoikeuteen normaalina riita-asiana.

24. Tämä eräänlainen "yhden luukun" järjestelmä on ollut Ruotsissa jo pitkään käytössä ja se on osoittautunut erittäin onnistuneeksi ja toimivaksi järjestelyksi sekä asianosaisten että käräjäoikeuksien työnsäästön kannalta. Lisätietoja Ruotsin järjestelmästä löytyy tästä. Käytännössä velalliset riitauttavat velkojan riidattomiksi ilmoittamia saatavia vain harvoin. Oikeusturva ei vaarannu eikä voisikaan vaarantua, koska kyse on yksinomaan selvien saatavien perinnästä eikä asiassa ole riitaa saatavan olemassaolosta tai pätevyydestä. Ulosottomenettelyä edeltävä käräjäoikeusvaihe on tarpeeton ja aiheuttaa, kuten Suomessa on nyt nähty, vain päällekkäistä työtä sekä turhia ja todella merkittäviä kustannuksia nimenomaan pienimmissä velkomusasioissa.

25. Mahdollisesti blogikirjoitusteni johdosta Kuluttajaliitto esitti syyskuussa 2009 oikeusministeriölle, että myös Suomessa harkittaisiin riidattomien saatavien osalta siirtymistä Ruotsin mallin mukaiseen menettelyyn. Oikeusministeriöstä ei ole kuitenkaan kuulunut ehdotuksen johdosta mitään. Tammikuussa 2010 oikeusministeriön korkea virkamies reagoi hänelle syyskuussa 2009 lähettämääni blogikirjoitukseen ja kertoi, että "he ministeriössä" eivät ole aikeissa ryhtyä asiassa toimenpiteisiin.

26. Olen edellä viitatuissa kirjoituksissani torjunut mielestäni perustellusti kaikki epäilyt tai vastaväitteet tai epäilyt epäkohdista, joita Ruotsin mallin mukaiseen järjestelyyn siirtymisestä on väitetty meillä aiheutuvan. Viittaan muun muassa Helsingin Sanomien mielipidesivulla vuonna 2007 käymääni keskusteluun korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelon kanssa.

27. Minusta on outoa, että korkein oikeus vastustaa - teki näin siis ainakin vielä vuonna 2007 - ehdotusta riidattomien perintäasioiden siirtämisestä käräjäoikeuksista ulosottolaitokselle. Esimerkiksi asianosaisten oikeusturva ei edellytä, että perintäasia pitäisi panna vireille ensin käräjäoikeudessa. Vielä oudommalta tilanne näyttäytyy, kun sitä verrataan rikosprosessiin, jossa lukumääräisesti ylivoimaisesti suurin osa asioista ratkaistaan lopullisesti, ei suinkaan käräjäoikeudessa, vaan joko poliisin tai syyttäjän päätöksellä rikesakolla tai rangaisyusmääräyksellä.

28. Rikosasioissa vastaajan oikeusturva on aina korostetummin etualalla kuin konsanaan riita-asioissa. Jos kerran selvissä ja tunnustetuissa tapauksissa rikosasia voidaan, vastaajan oikeusturvan mitenkään kärsimättä, ratkaista syyttäjän tai poliisin päätöksellä, tuntuu täysin käsittämättömältä, että riidatonta ja selvää velkomusasiaa, jossa on kyse ainoastaan saatavan perinnästä, ei voitaisi jättää täytäntöönpanoviranomaisen ratkaistavaksi, vaan siitä pitää korkeimman oikeuden kannan mukaan saada ensin tuomioistuimen eli käräjäoikeuden tuomio.

Poliisi voi antaa rikesakon ja syyttäjä määrätä "rankkarilla" vastaajalle vaikka miten suuren sakon periaatteessa tahansa, mutta 20 euron kännykkälasku on aina kiikutettava käräjäoikeuden vahvistettavaksi. Hölmöläisten hommaa, sanon minä. Kaksivaiheisesta perintäsysteemistä seuraa vain tarpeetonta päällekkäistä työtä kahdessa eri viranomaisessa ja asianosaisille turhia lisäkustannuksia.

29. Oikeusministeriön riidattomissa velkomisasioissa vahvistamat kulutaksat ovat muutenkin käsittämättömän suuret. Se, että perintäprosessi on edellä kerrotulla tavalla kaksivaiheinen, ei yksistään selitä vahvistettujen kulutaksojen suuruutta, koska ulosottoa varten on vielä olemassa omat maksunsa.

30. Kuten edellä olen kertonut, nykyisestä käräjäoikeudessa tapahtuvasta perinnästä katsotaan aiheutuvan kuluja 194-330 euroa - ns. vaativammissa asioissa vielä tätä enemmän - jotka velallinen joutuu maksamaan. Jos velallinen ei pysty maksamaan kuluja, ne jäävät velkojan maksettaviksi. Ruotsissa käytössä olevasta maksamismääräysmenettelystä sitä vastoin aiheutuu sanottuja kuluja vuodelta 2009 vahvistetun taksan mukaan 640 kruunua eli ainoastaan vähän yli 60 euroa. Suomessa kyseisissä asioissa tuomitut oikeudenkäyntikulut ovat siis kolmesta viiteen kertaan suuremmat kuin Ruotsissa. Erityisesti pieniä velkoja kuten juuri pikavippejä perittäessä oikeudenkäyntikulut ovat kohtuuttomat velalliselle.

31. Minusta on hyvä syy epäillä, aiheutuuko perintätoimistoille ja muille velkojille Suomessa todella selvässä ja riidattomassa velkomusasioita todella noin paljon enemmän kuluja kuin Ruotsissa. Jos Ruotsissa, jossa toimii samoja kansainvälisiä perintätoimistoja kuin Suomessakin, perintätoimistot joutuvat pyörittämään oikeudellista perintäänsä 60 euron suuruisella kulutaksalla per asia, niin miksi ne eivät pääse samaan Suomessa, vaan heidän kulunsa pitää korvata täällä ruhtinaallisesti eli 3-5 kertaa suuremmilla summilla? Oikeudellinen perintä on kuitenkin kummassakin maassa samanlaista eli käytännössä yhtä helppoa ja rutiininomaista. Maksamattomat pikavipit ja laskut tulevat pikavippifirmoilta ja muilta velkojilta perintätoimistoon konekielisesti. Perintätoimiston järjestelmät lähettävät karhukirjeet eli maksumuistutuksen ja -vaatimukset velallisille automaattisesti.

32. Myös oikeudellinen perintä käräjäoikeudessa ja ulosottoviranomaisessa tapahtuu konekielisesti ja sähköisesti. Pitääkö perintäfirman saada Suomessa kulukorvaus viisinkertaisina Ruotsiin verrattuna vain siksi, että vireillepanoasiakirja toimitetaan (konekielisesti) tuomioistuimeen, kun se Ruotsissa lähetetään ulosottoviranomaiselle? Johtuisiko puheena oleva naapurimaiden välinen ero vain siitä, että asiointi käräjäoikeudessa olisi jotenkin "fiinimpää" tai vaativampaa kuin pelkästään ulosottoviranomaisessa tapahtuva menettely? Vai olisiko kysymys vain siitä, että perintäfirmat ovat alun perin eli silloin, kun mainittuja kulutaksoja ensimmäisen kerran 1990-lopulla vahvistettiin, yksinkertaisesti vain pystyneet "uunottamaan" oikeusministeriön virkamiehet niin maan perusteellisesti? Nyt noita ylisuuria kulutaksoja sitten vielä korotetaan vuosittain oikeusministeriön päätöksellä.

33. Tähän nähden ei ole mikään yllätys, että isoilla perintäfirmoilla menee Suomessa taloudellisesti erittäin hyvin ja jopa loistavasti, kuten Pauli Vahteran alussa mainitusta blogista ilmenee. Esimerkiksi monikansallinen Lindorff teki vuonna 2010 Suomessa 59,0 miljoonan liikevaihdosta voittoa 19.1 miljoonaa euroa, eli voittoprosentti oli peräti 32,4 %. Nokia ei kuulemma pääsyt parhaimmillaankaan kuin puoleen tuosta. Veroja Lindorff maksoi Vahteran mukaan viime vuonna Suomeen vain 266.000 euroa.

34. Summa summarum reseptini ovat siis 1) oikeusministeriön riidattomissa velkomusasioissa vahvistamien kulutaksojen tarkistaminen reippaasti alaspäin vastaamaan todellisia kuluja, ja 2) perintäprosessin siirtäminen käräjäoikeuksilta kokonaan ulosottoviranomaiselle tarpeettoman päällekkäisen työn säästämiseksi ja kulujen keventämiseksi.

35. Näitä asioita tulisi siis selvittää ja tutkia, mutta Suomessa ei näytä olevan yhtään tahoa, joka olisi tästä todella kiinnostunut. Korkein oikeus vastustaa ja vetoaa tekosyihin. Oikeusministeriö ei halua tehdä mitään muuta kuin vain korottaa kulutaksoja vuosittain. Poliitikot tuntuvat vain kauhistelevan maksamattomien pikavippien loukkuun joutuneita kymmeniä tuhansia ihmisiä, mutta eivät tee mitään asian tilan korjaamiseksi. He, samoin kuin monet niin sanotut asiantuntijat, eivät tunnu edes näkevän ja tajuavan, missä tämän asian suurimmat epäkohdat piilevät ja mistä ylisuuret oikeudenkäyntikulut johtuvat.

176. KKO purki oman tuomionsa Kari Uotin jutussa (KKO 2009:80)

Oli oikeassa alusta lähtien

Myönsi KKO:n erehtyneen...

KKO:n "kaikkein pyhin" eli plenum-sali. Tässä salissa KKO purki Kari Uotin tuomion.

Rahvas pääsi tutustumaan KKO:n tiloihin valtionhallinnon avointen ovien päivänä 3.10.-09

1. Ei oikeutta maassa saa, ken itse sit ´ei Euroopasta hanki!

2. Näillä nuijamiesten päällikön Jaakko Ilkan (1545-1597) kuuluisaa sanontaa hieman mukailluilla sanoilla voitaisiin luonnehtia Korkeimman oikeuden (KKO) tämänpäiväistä ratkaisua (KKO 2009:80), jolla KKO purki vain puolta vuotta aiemmin (17.4.2009) oikeustieteen tohtori Kari Uotille langettamansa tuomion. Nyt puretulla tuomiolla Kari Uoti oli tuomittu 5 kuukauden ja 10 päivän ehdottomaan vankeusrangaistukseen törkeästä velallisen petoksesta.

3. Kari Uoti oli henkilökohtaisessa konkurssissaan 17.12.1997 pesäluetteloa vannoessaan jättänyt ilmoittamatta osan omaisuudestaan. Uoti katsoi tuolloin samoin kuin häntä vastaan kesäkuussa 2005 vireille tulleen törkeää velallisen petosta koskevan rikosjutun yhteydessä, että hänellä ei ollut velvollisuutta ilmoittaa kyseistä omaisuuttaan konkurssimenettelyssä, koska muutoin hän olisi joutunut myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen samanaikaisesti vireillä olleessa rikosasiassa, jossa häntä epäiltiin velallisen epärehellisyysrikoksesta. Uoti vetosi itsekriminointisuojaan ja katsoi, että hänen velvoittamisensa ilmoittamaan pesäluettelossa sanottu omaisuus olisi ollut kyseisen oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan periaatteen vastainen. - Itsekriminointisuojan (myötävaikuttamattomuuden) keskeinen kohta on syytetyn ja rikoksesta epäillyn vaitiolo-oikeus.

4. Helsingin käräjäoikeus tuomitsi 16.6.2006 antamallaan tuomiolla Kari Uotin syytteen mukaisesti törkeästä velallisen petoksesta 5 kk 10 päivän vankeusrangaistukseen. -

Helsingin hovioikeus, jonne Uoti valitti, pysytti käräjäoikeuden tuomion kahden varallisuuserän osalta, mutta hylkäsi syytteen itsekriminointisuojan perusteella kahden muun omaisuuserän ilmoittamisen osalta; rangaistukseksi hovioikeus määräsi 4 kk ehdotonta vankeutta. Virallinen syyttäjä, Uotin konkurssipesä ja Kari Uoti valittivat KKO:lle ja saivat valitusluvan.

5. Korkein oikeus (oikeusneuvokset Kari Raulos, Lauri Lehtimaja, Kari Kitunen, Liisa Mansikkamäki ja Pertti Välimäki) päätyi tuomiossaan 17.4.2009 (KKO 2009:27) siihen, että Uotilla ei ollut ollut pesäluetteloa vannoessaan oikeutta kieltäytyä antamasta omaisuuttaan koskevia tietoja mainitsemillaan perusteilla. KKO:n mukaan Uoti oli syyllistynyt jokaisen syytteessä mainitun varallisuuserän ilmoittamatta jättämisen osalta rikokseen ja tuomitsi hänet törkeästä velallisen petoksesta samaan 5 kuukauden 10 päivän ehdottomaan vankeusrangaistukseen kuin käräjäoikeuskin oli tehnyt. Esittelijä Mika Huovila esitti samanlaista lopputulosta, johon hovioikeuskin oli päätynyt. Oikeusneuvokset Välimäki ja Lehtimaja hyväksyivät tältä osin esittelijän mietinnön; he siis hylkäsivät syytteen kolmen varallisuuserän ilmoittamisen osalta itsekriminointisuojan takia (tämä lisätty 21.10).

6. Kari Uoti ei kuitenkaan antanut periksi. Hän oli aiemmin tuomittua vankeusrangaistusta suorittaessaan jatkanut oikeustieteen opintojaan ja väitellyt Helsingin yliopistossa oikeustieteen tohtoriksi juuri ihmisoikeussopimuksen soveltamisen alalta. Uoti haki KKO:lta sen aiemmin antaman tuomion purkamista, koska tuomio perustui ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. KKO:n kyseinen tuomio oli Uotin mukaan ristiriidassa niiden periaatteiden kanssa, jotka Euroopan ihmisoikeustuomioistuin oli vahvistanut useissa ratkaisuissaan. Syyttäjä ja konkurssipesä vastasivat Uotin purkuhakemukseen ja vaativat sen hylkäämistä.

7. Uotin onneksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) antoi vain neljä päivää KKO:n mainitun tuomion antamisen jälkeen eli 21.4.2009 päätöksen Suomesta vastaavanlaisessa tapauksessa tehtyyn valitukseen. Ratkaisussa Marttinen v. Suomi, joka koski KKO:n vuonna 2002 antamaa ratkaisua (KKO 2002:116), oli kysymys siitä, että henkilöä, jonka vireillä olevassa rikostutkinnassa epäiltiin salanneen omaisuutta ulosotto- ja konkurssimenettelyssä, vaadittiin uudessa ulosottoselvityksessä ilmoittamaan omaisuutensa sakon uhalla. Korkein oikeus oli katsonut ratkaisussaan KKO 2002:116, että velallisella ei ollut oikeutta kieltäytyä ulosottoselvityksestä sillä perustella, että hän saattoi joutua myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen (ään. 4-1; eri mieltä oli oikeusneuvos Markku Arponen).

8. Ihmisoikeustuomioistuin sitä vastoin oli toisella kannalla kuin KKO ja katsoi, että ihmisoikeussopimuksen oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevaa 6 artiklaa eli tarkemmin sanottuna itsekriminalisointisuojaa oli tapauksessa Marttinen v. Suomi rikottu. EIT:n mukaan velallisen oikeus olla vaiti ja myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen oli jäänyt tapauksessa olennaisilta osin toteutumatta, koska velallista vastaan oli aloitettu esitutkinta ja koska esitutkinta ja ulosottoselvitys koskivat samoja seikkoja. Riittävänä ilmoitettaviksi vaadittujen tietojen ja rikosepäilyn välisen yhteyden kannalta on EIT:n kyseisen ratkaisun mukaan jo se, ettei tietoja vaadittaessa ole voitu sulkea pois sitä mahdollisuutta, että tiedot saattavat olla merkityksellisiä siinä rikosasiassa, johon itsekriminointisuoja liittyy.

9. Itsekriminalisointisuojaa oikeudenkäynnissä, sen soveltamista esitutkinnassa ja pakkokeinojen käytössä sekä itsekriminointisuojan suhdetta hallinnolliseen pakkoon sekä ulosottoselvitykseen ja konkurssimenettelyyn on tarkasteltu mm. allekirjoittaneen yhdessä OTT Pasi Pölösen kanssa kirjoittamassa kirjassa Rikosprosessin osalliset (2004) s. 299-342. Tuossa kirjassa on otettu periaatteessa samanlainen kanta kuin KKO ratkaisussa 2002:116 eri mieltä olevan jäsenen (Markku Arponen) lausunnossa. Tämä kanta on, vastoin KKO:n sanottua ennakkopäätöstä siis, hyväksytty joissakin ali- ja hovioikeuksien ratkaisuissa, ks. esim. kirjamme s. 338 alav. 271 selostettua ratkaisua. Olemme viitanneet kirjassamme myös lukuisiin EIT:n ratkaisuihin, joita "oikein" tulkitsemalla sanottu kanta olisi voitu omaksua myös KKO:n sanotussa ratkaisussa.

10. Tuoreen EIT:n ratkaisun (Marttinen v. Suomi) takia KKO:lla ei itse asiassa ollut muuta mahdollisuutta kuin todeta, että Kari Uotillakaan ei ollut velvollisuutta ilmoittaa kyseessä oleva omaisuuttaan pesäluettelossa. Niiden omaisuuserien osalta, joita koskien Uoti oli tuomittu rangaistukseen törkeästä velallisen petoksesta, omaisuuden ilmoittamisella konkurssissa olisi saattanut olla merkitystä vireillä olleessa rikosasiassa, todetaan KKO:n ratkaisun perusteluissa. KKO:n mukaan voidaan "nyttemmin" - tässä KKO viittaa EIT:n "uuteen" käytäntöön - pitää selvänä, että Uotin velvoittaminen antamaan konkurssissa omaisuutta koskevia tietoja olisi merkinnyt sitä, että hän olisi ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan vastaisesti painostusvankeuden uhalla joutunut myötävaikuttamaan syyllisyytensä selvittämiseen.

11. Niinpä niin. Vain puolta vuotta aiemmin KKO oli sen sijaan vakuuttunut siitä, että sen silloinen kanta oli täysin oikea! KKO:n purkupäätöksen perustelut ovat varsin laajat ja sanoisiko "selittelevät." Huomio herättää tapa, millä KKO lähes joka käänteessä ja kappaleessa pyrkii joko suoraan tai rivien välissä vakuuttelemaan, että KKO:n puolta vuotta aiemmin antama ratkaisu ei itse asiassa ollut lainkaan väärä eikä suinkaan perustunut väärään lain soveltamiseen! KKO sanoo perusteluissaan, että tuomio puretaan (vain) siksi, että "nyttemmin täsmentyneen oikeuskäytännön perusteella arvioituna Korkeimman oikeuden omaksuma tulkinta on kuitenkin ristiriidassa ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kanssa." Kuitenkin aiempi tuomio (KKO 2009:27) purettiin OK 31 luvun 8 §:n 4 kohdan nojalla eli juuri ilmeisesti väärän lainsoveltamisen perustella!

12. Maan ylimmältä tuomioistuimelta voidaan kuitenkin kohtuudella odottaa itsenäistä harkintakykyä myös ihmisoikeussopimuksen tulkinnassa ja soveltamisessa. KKO:n ei suinkaan tarvitsisi kulkea EIT:n talutusnuorassa. KKO:n ei pitäisi vetäytyä vastuustaan ja yrittää vierittää virheellisiä ratkaisujaan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön viaksi. Selvästi ihmisoikeussopimuksen vastaisista käytännöistä on päästävä eroon, vaikka EIT:n praksiksesta ei löytyisikään aivan vastaavanlaista tapausta koskevia ratkaisua "malliksi."

13. KKO selittelee perusteluissaan, että sen purettavaksi vaaditussa tuomiossa (siis KKO 2009:27) "itsekriminointisuojan sisältöä ei ole tulkittu silloin tunnetun ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa sillä tavoin ilmeisesti väärin kuin edellä...yleensä edellytetään."

14. Onkohan asia kuitenkaan näin? Mielestäni KKO on tuntenut tai sen olisi ainakin pitänyt tuntea ja tunnistaa vastaavanlaisia ratkaisuja EIT:n käytännöstä, vaikka aivan pilkulleen samanlaista tapausta ei olisikaan EIT:ssä aiemmin ratkaistu. Eihän tapaus Marttinen v. Suomikaan itse asiassa ole aivan samanlainen tapaus kuin Kari Uotin tapaus. Kuten edellä mainitsin, kirjassa Virolainen - Pölönen vuodelta 2004 on selostettu tai viitattu moniin vastaavanlaisiin tapauksiin.

15. Esimerkiksi vuonna 2004 EIT antoi Uotin tapauksen kanssa hyvin samanlaisen, ensi lukemalta lähestulkoon identtiseltä vaikuttavan ratkaisun Kansal vs. Yhdistynyt kuningaskunta 27.4.2004. Siinä EIT totesi, että itsekriminointisuojaa loukattiin tilanteessa, jossa velallinen oli konkurssimenettelyn yhteydessä velvoitettu rangaistuksen uhalla esittämään tietoja, joita oli sittemmin rikosoikeudenkäynnissä käytetty keskeisenä näyttönä häntä vastaan. Siinä olisi ollut KKO:lle "malli" ratkaisussa KKO 2009:27, jos se vain olisi "tunnistanut" tai halunnut tunnistaa tapausten samankaltaisuuden.

16. KKO:n olisi pitänyt myös selvittää, miten muissa maissa, etenkin muissa pohjoismaissa, ja niiden oikeuskäytännössä oli tulkittu itsekriminointisuojaa koskevaa määräystä vastaavanlaisissa tapauksissa. Esimerkiksi Ruotsissa Högsta domstol antoi jo vuonna 2001 ennakkopäätöksen (NJA 2001 s. 563), jossa katsottiin, että konkurssipesäluettelon valalla vannomista koskevasta lain säännöksestä ja oikeuskäytännön aikaisemmasta tulkinnasta huolimatta valantekoon velvoitetulla henkilöllä oli juuri itsekriminointisuojan johdosta vaitiolo-oikeus ja että tällä oli ollut hyväksyttävä syy tietoisesti vääränsisältöisen lausuman vannomiseen alioikeuden käsittelyssä. Syyte velallista vastaan hylättiin tuossa tapauksessa nimenomaan ihmisoikeussopimuksen vaatimusten johdosta.

17. Myös tämä ruotsalainen ratkaisu mainitaan em. kirjassa Virolainen - Pölönen (2004) s. 322 ja todetaan, että ko. ratkaisu on perustellumpi kuin vuotta myöhemmin annettu ratkaisu KKO 2002:116. Eikö KKO:ssa enää seurata ja lueta oikeuskirjallisuutta ja seurata muiden pohjoismaiden oikeuskäytäntöä, vai mistä moiset tunnistamisongelmat, joihin Uoti-ratkaisun perusteluissa yritetään vedota, oikein johtuvat?

18. Korkein oikeus purki Uotin langettavan tuomion ja hylkäsi häntä vastaan ajetun syytteet kokonaisuudessaan ja vapautti hänet tuomituista rangaistuksista ja suorittamasta konkurssipesälle tuomittuja miljooniin dollareihin ja Saksan markkoihin nousseita vahingonkorvauksia. Ratkaisu tehtiin KKO:n täysistunnossa (plenum), johon osallistui presidentin lisäksi 11 oikeusneuvosta. Ne oikeusneuvokset, jotka olivat ratkaisset nyt purettua tuomiota koskevan jutun tämän vuoden huhtikuussa, eivät osallistuneet päätöksentekoon.

19. Vastaavanalaisia purkuhakemuksia saattaa tulla KKO:n käsittelyyn tämän jälkeen vielä lisää. Tiettävästi Kari Uotin jutussa törkeästä kätkemisrikoksesta Helsingin hovioikeuden tuomiolla tuomittu ex-professori Ari Huhtamäki on jo tehnyt KKO:lle oman purkuhakemuksensa. Sen kohtalo ratkeaa myöhemmin. Tilanne on mielenkiintoinen. Kun esirikosta koskeva Kari Uotin tuomio on nyt purettu, niin pitäisikö Huhtamäelle törkeästä kätkemisrikoksesta, joka kohdistui Uotin salaamaan omaisuuteen, tuomittu ehdollinen 1 vuoden 10 kuukauden vankeusrangaistus ja siihen liittynyt viraltapanoseuraamus - Huhtamäki tuomittiin KKO:n vahvistamalla ennakkopäätöksellä 2009:27 pantavaksi kauppaoikeuden professorin virasta - poistaa ja tuomio myös hänen osaltaan purkaa?

20. Jäämme odottelemaan KKO:n ratkaisua. Kommentaattorit voinevat lausua tällä välin asiasta oman painavan mielipiteensä - myös tässä blogissa.

131. Saatavien perintä: miksi perintäasioita ei siirretä tuomioistuimilta ulosottolaitokselle?

1. Olen käsitellyt selvien ja riidattomien saatavien  - niistä käytetään myös nimitystä summaariset asiat -  perintää ja niistä aiheutuvia kustannuksia kahdessa aiemmassa blogissani: 124/7.7.-09 ja 128/21.7.-09. Olen ihmetellyt, 1) miksi näitä riidattomia asioita ei siirretä käräjäoikeuksilta ulosottoviranomaiselle ja 2) miksi perintäasioista tuomitavat oikeudenkäyntikulut ovat Suomessa viisi tai kuusi kertaa suuremmat kuin Ruotsissa. Naapurimaassamme perintäasiat siirrettiin vuonna 1990 käräjäoikeuksista ulosottoviranomaiselle (kronofogdemyndigheten).

2. Suomessa on pohdittu jo pitkälti toistakymmentä vuotta, miten riidattomien saatavien velkomusprosessi eli summaarinen prosessi tulisi järjestää. Mitään valmista ei ole kuitenkaan saatu oikeusministeriössä aikaan, vaikka asiaa on käsitelty monen monituisissa komiteoissa, toimikunnissa ja työryhmissä.

3. Selvien ja riidattomien saatavien velkomisprosessissa on tarjolla neljä rakenteellista perusvaihtoehtoa: 

1) saatava vahvistetaan käräjäoikeudessa ja pannaan täytäntöön ulosottolaitoksessa (nykyinen ns. kahden luukun järjestelmä);

2) saatava sekä vahvistetaan että pannaan täytäntöön ulosottolaitoksessa (Ruotsin malli);

3) saatavan riidattomuus todetaan yksityisessä määrämuotoisessa perinnässä lähinnä perintätoimistojen toimesta (yksityinen malli) sekä

4) saatava pannaan suoraan täytäntöön ulosottolaitoksessa kuten veropäätöksiä ja erilaisia muita ns. eksekutiivisia asiakirjoja koskevat julkisoikeudelliset maksut (veroulosotto).

4. Ulosotto 2000 -toimikunnan enemmistö katsoi, että yksityistä perintäjärjestelmää tulisi ryhtyä tarkemmin selvittämään. Kannatusta saivat toimikunnan mietinnössä (KM 1998:2) myös Ruotsin malli (mm. prosessioikeuden professori Erkki Havansi oli tällä kannalla) samoin kuin nykyinen järjestelmäkin. - Tuomioistuimet 2000 -luvulle  -nimisessä suppeassa peruselvityksessä 3.3.1998 (laatijoina kaksi OM:n virkamiestä eli silloinen kehittämispäällikkö, nykyinen Turun käräjäoikeuden laamanni Erkki Hämäläinen ja hallitusneuvos Heikki Liljeroos) todettiin, että "ei ole tarkoituksenmukaista eikä järkevää" rakentaa uutta menettelyä tai järjestelmää summaaristen asioiden ratkaisemista varten johonkin toiseen viranomaiseen (Ruotsin malli) ja siirtää käräjäoikeuksissa  työskentelevää, summaarisen menettelyn osaavia ihmisiä toisiin virastoihin tekemään lähes samaa työtä. - Mietintönsä 8.1.2001 jättänyt OM:n sisäinen työryhmä (työryhmä koostui yksinomaan OM:n virkamiehistä) oli myös sillä kannalla, että summaarinen velkomusprosessissa säilytetään käräjäoikeuksissa, eikä siirretä esimerkiksi ulosottolaitokselle ja että käräjäoikeusprosessia pyritään edelleen "virtaviivaistamaan."  

5. Hovioikeudenpresidentti Markku Arposen johdolla toiminut laajapohjainen tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea (KM 2003:2) oli sen sijaan summaaristen asioiden käsittelyjärjestyksen osalta aivan eri linjoilla kuin aiemmat selvityselimet. Komitean selkeä enemmistö eli 13 jäsenestä 12 jäsentä (heidän joukossaan mm. tuomareita, asianajajia ja yliopistotutkijoita) ja yksi pysyvä asiantuntija (professori Jyrki Virolainen) oli sitä mieltä, että riidatonta saatava koskevat asiat tulisi siirtää pois käräjäoikeuksista ulosottolaitoksen tehtäväksi. 

6. Komitean enemmistö perusteli ehdotustaan yksityiskohtaisesti (KM 2003:2, s. 146-149) ja lausui yhteenvetona asiasta seuraavasti (s. 149):

- Riidattomissa saatavissa on kysymys saatavien perinnästä, joka jo asian luonteen vuoksi kuuluu ulosottolaitokselle. Itse maksuvelvollisuus on useimmiten selvä ja velan maksamatta jättäminen johtuu velallisen maksukyvyttömyydestä tai -haluttomuudesta. Sekä velallisen että velkojan oikeusturva voitaisiin riidatonta saatavissa koskevissa asioissa toteuttaa käräjäoikeuden sijasta yhtä hyvin myös ulosottolaitoksessa. Riidatonta saatavaa koskevien asioiden siirtäminen ulosottolaitokselle parantaisi sekä velallisen että velkojan asemaa, sillä perinnästä aiheutuvat kustannukset vähenisivät, perintäjärjestelmä yksinkertaistuisi ja perintäprosessi nopeutuisi. Sanottu siirto selkeyttäisi käräjäoikeuksien tehtäväkuvaa ja parantaisi niiden mahdollisuuksia keskittyä ydintehtävänä olevaan oikeusriitojen ja konfliktien ratkaisemiseen ja tähän liittyvän perustoiminnan kehittämiseen.

7. Komitean vähemmistöön jäi kolmen oikeusministeriön virkamiehen (Optulan erityistutkija Kaijus Ervasti, lainsäädäntöneuvos, nykyinen lainsäädäntöjohtaja, Asko Välimaa ja erityisasiaintuntija Sakari Laukkanen) mielipide. Siinä katsottiin, kuten OM:n omissa "sisäisissä" selvityksissä oli aiemminkin tehty, muun muassa, että summaaristen asioiden siirtäminen käräjäoikeuksilta ulosottolaitokselle ei tuottaisi "kokonaistaloudellisia säästöjä," koska siirto edellyttäisi käräjäoikeuskissa näihin asioihin käytettävien resurssien siirtämistä siltä pois. Sakari Laukkanen korosti omassa lausumassaan vielä  käräjäoikeuksissa tapahtuvan "sähköisen asioinnin ja menettelyn virtaviivaisuuden" kehittämistä.

8. Komitean sanottu ehdotus - samoin kuin monet muutkin komitean tekemät järkevät ehdotukset - jäivät tai paremmin sanottuna jätettiin oikeusministeriössä ja valtioneuvostossa valitettavasti pimentoon, ja oikeusministeriö jatkoi tässäkin asiassa omalla, aiemmin valitsemallaan linjalla. Erityisasiantuntija Sakari Laukkanen nimitettiin OM:n tuomioistuinyksikön kehittämispäälliköksi, ja yksi hänen päätehtävistään oli kehittää summaaristen perintäasioita koskevaa "sähköistä asiointia" ja "menettelyn virtaviivaistamista." Näinhän Laukkanen oli itse edellä mainitussa komitean mietintöön jättämässään lausumassa asiaa jo hahmotellut. Ulosottoperuste oli määrä edelleen vahvistuttaa käräjäoikeudessa, mutta uudistustyö tähtäsi siihen, että homma hoituisi  yhdellä hakemuksella.

9. Kehittämistyötä jatkettiin - yllätys yllätys - asettamalla tammikuussa 2006 jälleen uusi, nyt kehittämispäällikkö Sakari Laukkasen johdolla työskennellyt toimikunta. Toimikunta otti nimekseen Summaaristen asioiden kehittämistyöryhmä  mietintö valmistui lokakuussa 2006 (OM työryhmämietintö 2006:15). Tämäkin työryhmä pohti - jälleen kerran - tulisiko summaaristen asioiden käsittely säilyttää jatkossakin tuomioistuimissa. Kun työryhmään kuului vain oikeusministeriön virkamiehiä, yksi käräjätuomari ja yksi käräjäoikeuden osastosihteeri, ei ollut yllätys, että työryhmä oli sitä mieltä, että käräjäoikeus on oikea paikka summaarisille asioille. Työryhmän mukaan voitaisiin harkita summaaristen asioiden keskittämistä muutamiin laissa nimittäviin käräjäoikeuksiin. Kahden luukun periaatetta puollettiin taas kerran ympäripyöreästi "velallisen oikeusturvalla ja taloudellisilla syillä." Taloudellisten syiden kohdalla jätettiin - taas kerran - huomioimatta kokonaan se, miten kohtuuttoman korkeita kustannuksia kahden luukun perintäprosessista aiheutuu velallisille ja velkojille ja keitä tämä nykymalli taloudellisesti yksinomaan hyödyttää. Työryhmä ehdotti, että otettaisiin käyttöön internetissä toimiva asiointiliittymä, jonka kautta "kuka hyvänsä voisi laatia haastehakemuksen riidattomissa velkomisasioissa." Työryhmä ehdotti - jälleen kerran - tosin vain periaatteellisesti, että velkoja voisi hakea ulosottoa jo haastehakemuksen yhteydessä. Tämäkin mietintö oli periaatteellinen, sillä konkreettisia  lakiehdotuksia tai toimenpiteitä ei mietinnössä esitetty.

10. Tämäkään mietintö ei johtanut mihinkään konkreettisiin toimenpiteisiin ja uudistuksiin. Kehittämispäällikkö Sakari Laukkanen palasikin vuonna 2008 siviilivirkaansa Rovaniemen hovioikeuteen, eikä hänen tilalleen oikeusministeriöön ole enää palkattu uutta virkamiestä samalla nimikkeellä. Mutta asian valmistelua varten asetettiin toki - kuinkas muuten - huhtikuussa 2008 taas uusi oikeusministeriön työryhmä, jonka tehtäväksi annettiin - vihdoin viimein - laatia myös konkreettisia pykälä- ja toimenpide-ehdotuksia. Työryhmän puheenjohtajaksi valittiin käräjätuomari Petteri Palomäki ja varapuheenjohtajaksi hovioikeudenneuvos Sakari Laukkanen. Työryhmän jäsenet "löydettiin"  OM:n tietohallintoyksiköstä, OM:n tietotekniikkakeskuksesta, OM:n hallinto-osastolta, Lindorff Oy:stä ja Oulun käräjäoikeudesta (osastosihteeri); työryhmän sihteerinä toimi espoolainen käräjätuomari. Tuttua ja turvallista väkeä siis jälleen kerran, kantavina voimina oikeusministeriön, käräjätuomareiden ja perintätoimistojen edustus. Kuluttajajärjestöt eivät saaneet tälläkään kerralla edustajaansa työryhmään. Toimeksiannon mukaan työryhmän mietinnön piti valmistua jo vuoden 2008 loppuun mennessä, mutta työryhmän mietintö valmistui vasta toukokuussa 2009 (OM:n työryhmämietintö 2009:7).

11.  Jo työryhmän toimeksianto tarjosi yllätyksen, sillä oikeusministeri Tuija Braxin ja OM:n oikeushallinto-osaston ylijohtaja Kari Kiesiläisen allekirjoittamassa toimeksiannossa todetaan lakonisesti, että "ei ole tarkoituksenmukaista kehittää sellaista menettelyä, että ulosottoa haettaisin jo haastehakemuksen yhteydessä." Tämä lausahdus oli yllätys siksi, että kaikissa aiemmin valmistuneissa edellä selostetuissa selvityksissä oli lähdetty siitä tavoitteesta, että ulosottoa voitaisiin hakea jo käräjäoikeudelle toimitussa haastehakemuksessa. Mitään perustetta sille, miksi tuo kauan kaivattu ja luvattu uudistus ei nyt yhtäkkiä enää olekaan tarkoituksenmukaista, ei toimeksiannossa mainittu.

12. Työryhmän mietintö on suppea ja niukasti perusteltu.  Mietinnön asiallinen anti tuntuu vähäiseltä, sillä mietinnössä todetaan lyhyesti lähinnä vain se uutuus, että esityksen tarkoituksena on mahdollistaa se, että riidaton velkomusasia voitaisiin käsitellä käräjäoikeudessa täysin sähköisesti. Uusi sähköinen asiointiliityntä olisi internetpohjainen siten, että  kantaja voisi asiointiliittymän kautta toimittaa haastehakemuksensa sähköisesti käräjäoikeudelle ja saada sitä kautta myös tuomiosta laaditun jäljennöksen, joka olisi sitten ulosotossa tarvittava toimituskirja. Sähköisen yhteyden kautta toimitetut tiedot kirjautuisivat suoraan käräjäoikeuden asianhallintajärjestelmään. Internetpohjainen asiointiliityntä on tarkoitus suunnata nimenomaan pienille perintätoimistoille.

13. Kyseinen uudistus ei olisi mikään mullistava uutuus, sillä haastehakemuksessa lain mukaan esitettävät tiedot on voitu lähettää jo vuoden 1993 alioikeusuudistuksesta lähtien käräjäoikeuden tietojärjestelmään (Tuomas) elektronisen tietojensiirtojärjestelmän (Santra) kautta, jos velkojalla on tähän järjestelmän edellyttämät tekniset valmiudet. Saapunessta konekielisestä haastehakemuksesta muokataan käräjäoikeudessa haaste, joka voidaan toimittaa sähköisenä kirjeenä postin tietojärjestelmän välityksellä; määränpäässä kirje muutetaan tavalliseksi kirjeeksi. Tässä pitkälti automatisoidussa menettelyssä, jota käyttävät vain muutamat suurimmat perintätoimistot (esimerkiksi Lindorff ja Intrum Justitia) ja jotkut teleoperaattorit,  summaarisista asioista on jo 15 vuoden ajan käsitelty ja ratkaistu noin 50-60 prosenttia.  Santra-yhteys on tehokas, mutta  työryhmän mietinnön mukaan siihen liittyminen on yrityksille kallista - jos nyt noin 5 000 euron liittymiskustannuksia voidaan pitää kalliina.

14. Lakiteknisesti uudistus on lähes olematon, sillä lakiin otettaisiin mietinnön mukaan vain pari pikku lisäystä. Sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa annettua lakia muutettaisiin siten, että toimituskirja voitaisiin allekirjoittaa koneellisesti. Toiseksi tuomioistuinten suoritteista perittävistä maksuista annettua lakia muutettaisiin siten, että sähköisesti vireille pannulle riita-asioille säädettäisiin muulla tavalla vireille pantuja riita-asioita 25 prosenttia alempi käsittelymaksu; käsittelymaksu on nykyisin 79 euroa. Tällä pyritään kannustamaan yrityksiä sähköisen asiointiliittymän käyttöön.

15. Monet valmistelutyö-puuhastelun kuluessa luvatut uudistukset ja muutokset jäävät  vain puheeksi ja lupauksiksi: A) Vaikka koko ajan on vakuutettu, että summaarisissa asioissa siirrytään  sähköiseen asiointiin, säilyy laissa edelleen oikeus hoitaa riidattomia velkomusasioita myös paperilla tai sähköpostitse; luultavasti noin parissakymmenessä prosentissa asioista hakemus pannaan myös jatkossa vireille perinteisellä tyylillä.  B) Summaarisia asioita ei tulla keskittämään ainoastaan joihinkin käräjäoikeuksiin, vaan niitä käsitellään jatkossakin kaikissa käräjäoikeuksissa. C) Ulosottoa ei voida tulevaisuudessakaan hakea jo haastehakemuksessa, vaan sitä varten tarvitaan ulosottoviranomaiselle tehtävä eri hakemus. D) Vuoden 2009 työryhmän toimeksiannossa mainitusta sähköisestä tuomiorekisteristä ei puhuta työryhmän mietinnössä mitään; jne. Yli kymmenen vuotta kestäneestä valmistelutyöstä ei todellakaan jää kovin paljon käteen.

16. Pahinta on kaksivaiheisesta perinnästä asianosaisille aiheutuvat turhat lisäkustannukset ja velallisen maksettavaksi oikeusministeriön taksoilla vahvistetut korkeat oikeudenkäyntikulut, joissa tuntuu olevan paljon ilmaa. Kymmenen vuotta kestäneen valmistelutyön aikana syntyneissä lainvalmistelutöissä ei ole puututtu tähän yksityisen ihmisen kannalta tärkeimpään asiaan lainkaan, KM 2003:2:a lukuun ottamatta.  Vertailu Ruotsissa vahvistettuihin kulutaksoihin ei ole aiheuttanut minkäänlaista keskustelua Suomessa. Esimerkiksi  edellä kappaleessa 4 mainitussa oikeusministeriön sisäisen työryhmän mietinnössä todetaan kyllä, kuinka suuret ovat summaarisissa asioissa vahvistetut kulutaksat Suomessa ja Ruotsissa. Suomessa nuo taksat vahvistettiin oikeusministeriön päätöksellä ensimmäisen kerran vuonna 1999. Tuolloin kulutaksat olivat 1 000 mk ja (vaativissa asioissa) 1 400 mk, jos saatavan pääoma  oli enintään 1 500 mk, vastaavasti yli 1 500 mk:n suuruisten saatavien osalta kulutaksat olivat  1 200 ja 1 600 mk. Ruotsissa sen sijaan kulutaksa on sama riippumatta saatavan suuruudesta ja asian vaativuusasteesta; selvä ja riidaton asia ei voi tietenkään olla juuri koskaan "vaativa." Ruotsissa sen sijaan yhden summaarisen asian käsittely tiedoksiantoineen maksoi vuonna 1998  vain 313 kruunua eli noin 216 markkaa. 

17. Suomessa velalliselta perityt oikeudenkäyntikulut saatavan vahvistamisvaiheessa olivat jo vuonna 1998 viisin- tai kuusinkertaiset Ruotsiin verrattuna. Sama "tahti" on säilynyt ennallaan, sillä kuten olen aiemmissa blogeissani (124/7.7. ja 128/21.7.)  kertonut, Suomessa  riidattoman saatavan vahvistusmenettely käräjäoikeudessa on edelleen viisi kertaa kalliimpi kuin saman suuruisen saatavan vahvistusmenettely Ruotsin ulosottoviranomaisessa; Ruotsissa taksa on 60 kruunua, mutta Suomessa taksa liikkuu 230-330 euron välillä. Kun suuret ylikansalliset perintäyhtiöt, kuten esimerkiksi Intrum Justitia ja Lindorff, toimivat sekä Suomessa että Ruotsissa, riittää näillä toimistoilla varmaan ihmettelemistä - ja partaan nauramista - siinä, miksi Suomen oikeusministeriö on ollut aikanaan  (vuonna 1999) niin höveli, että on vahvistanut summaarisissa asioissa viisi tai kuusi kertaa korkeammat kulutaksat mitä Ruotsissa vastaavanlaissa asioissa tuomitaan velallisten maksettavaksi. Lisäksi Ruotsissa on käytössä sama taksa riippumatta saatavan suuruudesta, "vaativissa asioissa" Ruotsissa ei ole käytössä mitään erillistä korotettua taksaa.

18. On todella hämmästyttävää, että tähän Suomen ja Ruotsin järjestelmien väliseen kulueroon ei ole meillä kiinnitetty minkäänlaista huomiota oikeusministeriön valmisteluelimissä. Lainvalmistelussa tätä(kin) kysymystä on tarkasteltu  yksinomaan ylä- tai makrotason kannalta ja unohdettu kokonaan ne (pienet ja köyhät) ihmiset, jotka maksavat kalliin ja yksinomaan perintä-, laki- ja asianajotoimistoja hyödyttävän kalliin perintöprosessin viulut.

19. Syytä siihen, miksi Suomen oikeusministeriön vahvistamissa kulutaksoissa näyttäisi olevan niin kovin paljon ilmaa, pitäisi kysyä oikeusministeriön oikeushallinto-osaston virkamiehiltä, jotka ovat aikanaan neuvotelleet, varmaankin yhdessä Suomen Perintätoimistojen Liiton edustajien kanssa, sanotut kulutaksat, jotka oikeusministeri on sitten vahvistanut. 

20. Kuten olen esittänyt ja niin kuin tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomiteakin esitti (KM 2003:2 s. 149) selvien ja riidattomien saatavissa on kyse yksinomaan perinnästä ja perinnän hoitaminen ei kuulu suomalaisessa järjestelmässä tuomioistuimille vaan ulosottolaitokselle. Siksi myös Suomessa olisi siirryttävä Ruotsin mallin mukaiseen yhden luukun käytäntöön, jossa riidatonta saatavaa ja sen ulosottoa haetaan yhdellä ja samalla hakemuksella ulosottovirnaomaiselta. Suomalainen kahden luukun järjestelmä tulee yhteiskunnalle luonnollisesti kalliimmaksi kuin yksivaiheinen menettely ja lisää entisestään velallisille perinnästä aiheutuvien kustannusten määrää. 

21. Edellä selostetuissa oikeusministeriön lukuisissa selvitystöissä kyseinen ehdotus Ruotsin mallin mukaisesta uudistuksesta on aina sivuutettu sillä tekosyyllä, että kyse olisi vain asioiden siirtämisestä yhdestä organisaatiosta toiseen ja katsottu, ettei tämä ole "tarkoituksenmukaista." Mutta kuten edellä mainitsemista perusteluista ilmenee, kyse ei ole suinkaan vain organisatorisesta muutoksesta, vaan paljosta muusta. Kyse on a) menettelyn yksinkertaistamisesta, b) nopeuttamisesta ja  c) tehostamisesta, sekä d) asianosaisille aiheutuvien oikeudenkäyntikustannusten supistamisesta ja e) yhteiskunnalle perinnästä aiheutuvien kulujen säästämisestä.

22. Summaaristen asioiden kehittämistyöryhmän mietintö (OM 2006:15) lähetettiin vuoden 2006 loppupuolella lausuntokierrokselle. Tuolloin oli vielä olemassa mahdollisuus, että järki olisi voittanut ja asiassa olisi päätetty edetä Ruotsin mallin mukaisesti. Lausuntoa pyydettiin muun muassa KKO:lta, kaikilta kuudelta hovioikeudelta, kaikilta 58 käräjäoikeudelta (!), Suomen perimistoimistojen Liitolta, Suomen Asianajajaliitolta, (vain ) kahdelta ulosottovirastolta, kuluttajavirastolta jne. Tavallisesti tällaisissa tapauksissa lausuntoa pyydetään myös  maan kolmelta oikeustieteelliseltä tiedekunnalta tai näiden tiedekuntien prosessioikeuden professoreilta, mutta tässä tapauksessa näin ei "jostakin syystä" tehty. Oikeusministeriö, joka lausunnot pyytää, ei ehkä halunnut, että sen mielestä "selvää" asiaa ryhdyttäisiin ruotimaan ja polemisoimaan tarkemmin joidenkin "teoreetikkojen" toimesta. 

23. Tämä on tavanmukaista oikeusministeriön taktiikkaa: lausuntoja pyydetään lähinnä niiltä tahoilta, joiden tiedetään jo etukäteen kannattavan ehdotusta, kun taas "toisinajattelijat" sivutetaan kylmästi lausuntoja pyydettäessä. Kun jo etukäteen tiedettiin, että käräjäoikeudet haluavat, että summaariset asiat pysyvät käräjäoikeuksissa, pyydettiin lausuntoa kaikilta 58 käräjäoikeudelta, jotta saataisiin näyttämään, että lausunnonantajien "selvä enemmistö" kannattaa ehdotusta! Miksi käräjäoikeudet sitten haluavat pitää summaariset asiat eli täysin riidattomat asiat itsellään? Tietenkin siksi, että jos nuo asiat siirrettäisiin ulosottoviranomaisille, jouduttaisin myös jokin pieni osa käräjäoikeuksien kansliahenkilökunnan viroista siirtämään ulosottolaitokseen, ja tätähän käräjäoikeudet, samoin kuin hovioikeudet ja KKO:kin, vastustavat kiivaasti. Muutoin niillä ei tietenkään olisi mitään kyseistä siirtoa vastaan.

24. Lausunnonantajista vain Itä-Suomen hovioikeus - presidenttinsä Markku Arposen johdolla - Seinäjoen käräjäoikeus, Helsingin ulosottovirasto ja Suomen kihlakunnanvoudit ry kannattivat riidattomien saatavien siirtoa ulosottovirastoihin. Tästä voidaan päätellä, että ulosottoviranomaisilla ei ole mitään sanottua siirtoa vastaan.

25. Muun muassa KKO vastusti siirtoa sillä ympäripyöreällä perusteella, että siirrossa olisi (muka) kyse vain "tarkoituksenmukaisuudesta" ja ettei siitä olisi odotettavissa "tuottavuuden lisäystä." Myös monet muut lausunnonantajat vetosivat lyhyesti ainoastaan siihen, että kyse olisi vain asioiden siirtämisestä yhdestä organisaatiosta toiseen. Mutta kuten olen jo edellä kappaleessa 21 todennut, kyse ei ole suinkaan tästä, vaan siirto merkitsisi selvää menettelyn rationalisointia ja säästäisi asianosaisten eli viulut maksamaan joutuvien ihmisten kuluja samoin kuin yhteiskunnan varoja. Toiminta tehostuisi ja tuottavuus tietenkin lisääntyisi, jos nykyisen kahden luukun  ja kahden eri tiedoksiannon systeemistä siirryttäisiin yhden luukun ja yhden tiedoksiannon järjestelmään.

26. KKO:n kyseistä lausuntoa, joka on päivätty 21.12.2006, ei ole jostakin syystä otettu KKO:n internetsivuille, jossa sen sijaan on julkaistu monia muita KKO:n antamia lausuntoja. Itse asiassa KKO lausunto on otsikoitu lausunnon sijasta "muistioksi", mutta esimerkiksi OM:n julkaisussa lausuntoja ja selvityksiä 2007:5 KKO:n muistiota käsitellään lausuntona. KKO:n muistion/lausunnon on laatinut kolmen jäsenen ja esittelijän muodostama työryhmä, jonka puheenjohtajana on ollut presidentti Pauliine Koskelo. Kaksi muuta jäsentä eli oikeusneuvokset Hannu Rajalahti ja Soile Poutiainen ja valikoitu työryhmään ilmeisesti siksi, että kumpikin on toiminut aiemmin käräjäoikeuden laamannina; työryhmän sihteeri on entinen käräjätuomari. Kokoonpanolla on turvattu se, että lausunnon mukaan summaariset asiat pysyvät edelleen käräjäoikeuksissa; entiset käräjäoikeustuomarit ovat ymmärrettävästi halunneet pitää "omiensa" puolta oikeusministeriön hallinnonalan yksikköjen välisessä resurssikampailussa. KKO:n lausunnossa vastustetaan myös ajatusta summaaristen asioiden keskittämisestä joihinkin tiettyihin käräjäoikeuksiin. Presidentti Pauliine Koskelo tunnetaan siitä, että hän on voimakkaasti vastustanut  ministeriön tuottavuusohjelmia ja pitänyt kynsin hampain kiinni yleisten tuomioistuinten viroista. Se, että summaariset asiat siirrettäisiin käräjäoikeuksista ulosottolaitokseen, olisi luultavasti karvas tappio Koskelolle. 

27. Tältä pohjalta, niin kuvittelen, KKO on muodostanut muistiossa esiintuodun kantansa nykyisen mallin säilyttämiseksi. Summaaristen asioiden asianosaisten eli sanotuissa asioissa ylisuuret kulut maksamaan joutuvien pienten ihmisten asemaan KKO:n lausunnossa ei ole kiinnitetty vähäisintäkään huomiota.

28. KKO:n muistiossa esiin tuoma kanta on itse asiassa kaikilta osin samansisältöinen kuin Suomen Perimistoimistojen Liiton kanta. Myös liitto on vastustanut riidattomien satavien eli perintäasioiden siirtämistä käräjäoikeuksilta ulosottolaitokselle, eikä liittokaan ole lämmennyt ajatukselle, jonka mukaan mainitut asiat voitaisiin keskittää vain tietyille käräjäoikeuksille. Perimistoimistojen liitto ei ole myöskään kannattanut sitä, että käräjäoikeudelle toimitetussa haastehakemuksessa voitaisiin samalla hakea myös ulosottoa. Jokainen ymmärtänee, mihin näkökohtiin nämä kannanotot perustuvat.

29. Pauliine Koskelo toimi aiemmin 15 vuoden ajan oikeusministeriössä lainsäädäntösihteerinä ja lainsäädäntöneuvoksena osallistuen muun muassa yksityishenkilön velkajärjestelyä koskevan lain valmisteluun. Lieneekö oikeusministeriössä vallinnut "henki" summaaristen asioiden säilyttämisestä tuomioistuimissa tarttunut häneen jo tuolloin? Koskelo on ministeriössä ollessaan tehnyt yhteistyötä myös perintätoimistojen kanssa. Tästä on eräänä osituksena vuonna 1993 laadittu "Business Books" -nimiseen sarjaan kuulunut, yrityksille ja perintätoimistoille suunnattu teos "Uudet velkalait perinnässä," jonka toimittamiseen Salosta kotoisin oleva Pauliine Koskelo osallistui yhdessä perintäalan jonkinlaisena "guruna" pidetyn turkulaisen varatuomari Yrjö Lehtosen kanssa; netissä kirja tunnetaan nimenomaan nimikkeellä Lehtonen - Koskelo: Uudet velkalait perinnässä. Koskelo kirjoitti kyseiseen kirjaan velkajärjestelyä koskevan luvun. Kirja myi ilmeisen hyvin, sillä siitä otettiin kaksi painosta. Jostakin syystä Koskelo ei kuitenkaan mainitse sanottua kirjaa lakimiesmatrikkelissa tai Kuka Kukin On -teoksessa, joissa sen sijaan mainitaan muut hänen yksin tai muiden kanssa kirjoittamansa kirjat.

30. Varatuomari Yrjö Lehtonen toimi aikoinaan eli vuosina 1966-86 Suomeen johtaviin perintätoimistoihin kuuluneen perintätoimiston Contant Oy:n toimitusjohtajana; samaan aikaan hän oli myös Maksutieto Oy:n toimitusjohtajana. Myöhemmin Lehtonen oli mm. Yrjö Lehtonen International Oy:n toimitusjohtajana ja lakimiehenä ja viimeksi Asianajotalo Lehtonen Malinen Moisio Oy:n hallituksen jäsenenä ja lakimiehenä vuoteen 2002 saakka. Yrjö Lehtonen mainitsee kirjan Uudet velkalait perinnässä  esipuheessaan, että hän ja  sanotun kirjan neljä kirjoittajaa, mukana siis silloinen lainsäädäntöneuvos Pauliine Koskelo, ovat osallistuneet usein yrityksille järjestettyihin yhtiöoikeutta ja perintää käsitteleviin koulutustilaisuuksiin. 

31. Pauliine Koskelon lisäksi myös eräällä toisella KKO:n nykyisistä jäsenistä on "kytkös" - jos nyt tätä nimikettä voidaan ylipäätään käyttää - Yrjö Lehtoseen ja hänen toimistoihinsa. Tarkoitan Turusta kotoisin olevaa oikeusneuvos Pasi Aarniota, joka toimi Turun hovioikeuden viskaalina ollessaan sivutoimisesti Yrjö Lehtonen Ky:n lakimiehenä vuosina 1974-1986.

32. Minä en halua tietenkään väittää, että presidentti Pauliine Koskelon ja hänen myötään koko KKO:n kanta summaaristen asioiden järjestelyssä johtuisi edellä mainituista seikoista eli siitä, että Koskelo on oikeusministeriössä toimiessaan ollut työnsä puolesta tekemisissä perintäalan firmojen ja edustajin kanssa ja osallistunut luennoitsijana ja kouluttajana perinnän tehostamista tarkoittavaan tms. yrityksille suunnattuun koulutukseen. Mutta saattaahan entisillä työtehtävillä aina jotain vaikutusta olla. Joka tapauksessa  KKO:n ja Suomen Perimistoimistojen Liiton kanta näyttää olevan useissa summaarisia asioita eli perintäasioita koskevissa kysymyksissä samanlainen.

33. Tilasin pari päivää sitten tämän blogin kirjoittamista varten KKO:sta kopion edellä kappaleessa 26 mainitusta lausunnosta tai muistiosta. Muistion mukana tuli myös lasku, jossa kopiosta velotaan 7 euroa. Laskussa on tavanmukainen maininta siitä, että jollei laskua eräpäivään mennessä makseta, peritään minulta lisäksi säädetty viivästysmaksu. Nämä maksut ovat  laskuun otetun maininnan mukaan ulosottokelpoisia ilman tuomiota tai päätöstä; tämä perustuu tuomioistuinten ja eräiden oikeushallintoviranomaisten suoritteista perittävistä maksuista annettuun lakiin (701/1993). Kyseisen saatavan perinnässä on toisin sanoen kyse edellä kappaleessa 3 mainitusta veroulosotosta.

34. Jos sen sijaan otattaisin itselleni kopion jostakin  asiakirjasta yksityisessä kopiointiliikkeessä ja jättäisin saamani laskun viimeistään eräpäivänä maksamatta, ei kyseistä saatavaa voitaisi periä samalla tavalla kuin KKO:n laskua. Kun kyse on kuluttajasaatavasta, olisi velkojan käännyttävä ensin perintätoimiston puoleen vapaaehtoisen maksun karhuamiseksi maksukehotuksella jne. Jos en tämän jälkeenkään maksaisi saatavaa vapaaehtoisesti, asiassa tulisi nostaa kanne käräjäoikeudessa; käräjäoikeuden olisi annettava haastehakemus minulle tiedoksi ja pyydettävä minulta vastinetta. Vasta sen jälkeen, kun asia on ratkaistu käräjäoikeuden yksipuolisella tuomiolla, asiassa voitaisiin hakea tuomion täytäntöönpanoa ulosottoviranomaiselta; tämä vaatisi uutta hakemusta ja uutta tiedoksiantoa. Minun oikeusturvastani huolehdittaisiin sanottua yksityisoikeudellista saatavaa koskevassa asiassa niin hyvin ja maan perusteellisesti, että se voisi tulla maksamaan minulle jo ennen ulosottoa lähes 300 euroa. Hyödyn oikeusturvastani varjelemisesta keräisi velkojaa perintäprosessissa edustava perintätoimisto tai lakiasiantoimisto.

35. Kyseisen järjestelmän säilyttämistä entisellään puolustavat kiivaasti muun muassa KKO ja Suomen Perintätoimistojen Liitto.

128. Saatavien perintä on härskiä, mutta laillista rahastusta - kiitos lainsäätäjän ja oikeusministeriön

Velkavankeus ei sentään uhkaa pikavippivelallisiakaan...

1. Velkomuksia koskevat riita-asiat työllistävät käräjäoikeuksia tänä vuonna merkittävästi. Näin kerrottiin oikeusministeriön kotisivuilla 15.7.2009 julkaistussa tiedotteessa. Nykytahdilla velkomusasioita tulee vireille käräjäoikeuksissa vuoden loppuun mennessä 300 000. Vuonna 2007 velkomusasioita oli vain 200 000. Velkomusten määrän kasvu johtuu tietenkin vallitsevasta taloudellisesta tilanteesta, talouslamasta, jolloin maksamatta jäävien kulutusluottojen ja pikavippien määrä kasvaa voimakkaasti.

2. Edellä mainittuihin lukuihin sisältyvät myös täysin selvät riidattomat velkomusasiat, joiden osalta velan maksamatta jääminen johtuu yksinomaan velallisen maksukyvyttömyydestä. Velan tai saatavan olemassaolosta, perusteesta tai maksamatta jäämisestä ei siis ole riitaa, vaan kyse on puhtaasti saatavan perinnästä. Näitä asioita on sanotuista 300 000 velkomusasioista varmaankin 95 prosenttia.

3. Lain mukaan myös mainitut selvät ja riidattomat saatavat ja velkomusasiat on kierrätettävä tuomioistuimen eli käräjäoikeuksien kautta kuten muutkin riita-asiat. Toisin sanoen saatavien perintäyrityksen jälkeen - kulutusluottosaatavia on lain mukaan ensin yritettävä saada velalliselta vapaaehtoiseen maksuun tähtäävän perinnän kautta - velkoja eli käytännössä perintätoimisto laatii niin sanotun suppean haastehakemuksen, joka toimitetaan käräjäoikeuden kansliaan. Käräjäoikeus huolehtii haastehakemuksen tiedoksiannosta velalliselle ja varaa velalliselle tilaisuuden vastineen antamiseen. Jollei vastinetta annetta tai saatavaa ei siinä asianmukaisesti riitauteta, käräjäoikeus, käytännössä käräjäoikeuden kanslisti, vahvistaa velkojan saatavan ja määrään sen velallisen maksettavaksi niin sanotulla yksipuolisella tuomiolla. Yksipuolinen tuomio on peruste, jonka nojalla voidaan hakea ulosottoa.

4. Perintäprosessi on siis kaksivaiheinen, sillä saatuaan käräjäoikeuden yksipuolisen tuomion, velkoja/perintätoimisto vie tuomion ulosottovirastoon täytäntöönpanoa varten. Ulosottohakemus on annettava tiedoksi velalliselle, ja vasta sen jälkeen voidaan yrittää saatavan ulosottoa velallisen varallisuudesta, jollei velallinen vielä tässäkään vaiheessa maksa saatavaansa.

5. Olen blogissani 124/7.7.2009 kritisoinut sanottua kaksivaiheista saatavien perintäjärjestelmään, koska se on mielestäni suorastaan järjetön menettelyn monimutkaisuuden takia. Selvissä rikosasioissa eli niin sanotuissa sakkojutuissa menettely on paljon yksinkertaisempi, sillä poliisi voi antaa esimerkiksi liikerikosasioissa rikesakon ja syyttäjän taas rangaistusmääräyksen ilman, että asiaa tarvitse kierrättää saatavien perintäasioiden tavoin lainkaan tuomioistuimen kautta.

6. Suomessa pitäisi ehdottomasti siirtyä niin sanottuun yhden luukun periaatteeseen, jossa siis selvät ja riidattomat perintäasiat voitaisiin viedä suoraan ulosottoon. Näin on tehty Ruotsissa jo vuonna 1990. Siellä selviä ja riidattomia velkomuksia haetaan ulosottovirastolle osoitetulla hakemuksella, jolloin siis käräjäoikeusvaihe on jätetty kokonaan pois. Jos velallinen ilmoittaa ulosottomiehelle vastustavansa velkomusta, siirretään asia velkojan vaatimuksesta käräjäoikeuskäsittelyyn. Näistä vastustamisia tapahtuu äärimmäisen harvoin. Ruotsin järjestelmä on myös sikäli suomalaista systeemiä joustavampi ja parempi, että ulosottomies, jolle velkomus on tehty, ulosmittaa saatavan velallisen varallisuudesta, jollei velallinen ole vastustanut tai riitauttanut velkomusta. Suomessa velkojan sen sijaan tulee tehdä ulosottomiehelle eri hakemus tuomion täytäntöönpanosta.

7. Suomalainen systeemi on luonnollisesti, paitsi hankalampi, myös paljon kalliimpi sekä yhteiskunnalle että ennen muuta yksityisille ihmisille. Ruotsissa velallinen joutuu korvaamaan velkojalle tämän hakemusmaksuna ulosottoviranomaiselle maksamat 300 kruunua sekä velkojan muina oikeudenkäyntikuluina 340 kruunua eli saatavan vahvistamisvaiheen kuluina yhteensä 640 kruunua eli noin 60 euroa.

8. Suomessa sen sijaan velallinen joutuu korvamaan velkojalle käräjäoikeusvaiheen aiheuttamina kuluina saatavan suuruudesta riippuen joko 210 euroa (kun kyse on 250 euron tai sitä pienemmästä saatavasta) tai, jos saatavan pääoma on yli 250 euroa, 243 euroa. Lisäksi Suomessa on vielä vahvistettu eri taksa niin sanotuissa "tavallista vaativampien" asioiden osalta, jolloin oikeudenkäyntikulujen määräksi on vahvistettu 292 euroa ja yli 250 euron suruisten satavien osalta 330 euroa.

9. Suomessa velallinen joutuu siis maksamaan velkojalle - käytännössä usein perintätoimistolle - oikeudenkäyntikuluina täysin selvien ja riidattomien saatavien perinnästä viisi tai jopa kuusi kertaa enemmän kuin Ruotsissa! 100 tai vaikkapa vain 50 euron suuruisen selvän ja riidattoman pikavipin tai kulutusluottosaatavan perinnästä velallinen joutuu Suomessa maksamaan perintä- ja oikeudenkäyntikuluja vähintään 355 euroa! Ruotsissa velallinen selviää reilusti noin 70-80 euron suuruisilla kuluilla.

10. Käräjäoikeusvaiheen kulujen päälle tulevat vielä perintätoimiston perinnästä eli maksumuistutuksista ja -kehotuksista veloittamat kulut, noin 45 euroa. Ulosottovaiheessa velalliselta peritään vielä erilaisia ulosottomaksuja, sillä jokaisesta maksuerästä osa menee valtiolle maksettaviin perintäkuluihin. Mitä pienemmällä summalla velkaa lyhennetään ulosottovaiheessa, sitä suurempi osuus menee kuluihin. Esimerkiksi enintään 14 euron maksuerästä menee kuluihin 2,50 euroa, kun taas yli 8 400 euron tai sitä suuremmasta maksuerästä peritään ylintä ulosottomaksua, jonka suuruus on 185 euroa.

11. Ulosotosta valtiolle menevät perintämaksut ja niiden määräät ovat minusta ok ja kohtuulliset, mutta sen sijaan käräjäoikeusvaiheen kulut ovat aivan poskettoman suuret ja kohtuuttomat. Käytännössä perintätoimistot huolehtivat noin 70-80 prosenttia kaikista selvistä ja riidattomien saatavien perinnästä, suurten eli 5-6 suurimman perintätoimistojen osuus kaikista käräjäoikeusvaiheen kautta kulkevista perintäasioista on 65 prosenttia. Haastehakemuksen tekeminen ja toimittaminen käräjäoikeudelle on hyvin yksinkertaista puuhaa, sillä suuret perintätoimistot käyttävät konekielistä Santra-järjestelmää.

12. Tänään uutisoitujen tietojen mukaan "ulosoton kautta virtaa miljoonia euroja valtiolle." Vuonna 2008 ulosoton kautta saatiin perittyä yli 700 miljoonaa euroa maksamattomia laskuja ja ulosoton kustannuksia. Vuosittain ulosotto tulouttaa valtiolle noin 50 miljoonaan euroa, josta 35 miljoonaa euroa tulee kotitalouksilta. Suomessa on ilmeisen tehokas ulosottolaitos.

13. Ulosottolaitoksen perimät maksut ovat niin sanotusti "nappikauppaa" perintätoimistojen perimien maksujen rinnalla. Perintätoimistot "rahastavat" selvien ja riidattomien saatavien perinnästä vuosittain varmaankin jotain 100-200 miljoonaa euroa; tämä on karkea arvioni. Selvien ja riidattomien saatavien kierrättäminen "kahden luukun" kautta, eli ennen ulosottoa ensin käräjäoikeuksien kautta, on perintätoimistoille todellinen kultakaivos. Samaa on pakko sanoa oikeusministeriön riidattomissa velkomusasioissa vahvistamista oikeudenkäyntikulutaksoista, joissa tuntuu olevan todella paljon "ilmaa."

14. Perintätoimistot ovat todella saaneet neuvoteltua oikeusministeriön virkamiesten kanssa itselleen edulliset kulutaksat! Olisiko tämä(kin) seurausta ja ilmausta jonkinlaisten hyvä veli -verkostojen olemassaolosta?

15. Perintätoimistojen perimiä maksuja voidaan kutsua "härskiksi rahastukseksi." Mutta, tämä on kritiikissä toki muistettava, kyse on aivan laillisesta toiminnasta, joka perustuu lakiin ja ministeriön vahvistamiin kulutaksoihin.

16. Lakia pitäisi tietenkin ensi tilassa muuttaa siten, että selviä ja riidattomia velkomuksia ei enää kierrätettäisi täysin turhaan - velallisen oikeusturva ei tätä mitenkään edellytä - käräjäoikeuksien kautta, kuten nyt tapahtuu. Toiseksi ministeriön vahvistamat kulutaksat tulisi ottaa kriittiseen tarkasteluun.

17. Pahalta kuitenkin näyttää, sillä oikeusministeriö on tehnyt pari vuotta sitten periaatepäätöksen, jonka mukaan selvät ja riidattomat velkomusasiat säilyvät edelleen käräjäoikeuksissa. Tämä perustuu mm. KKO:n lausuntoon. Muutosta ei ole tulossa edes siihen, että käräjäoikeuden velkomistuomiot menisivät suoraan ulosottovirastoon, vaan velkojien tulee edelleen huolehtia myös ulosottohakemuksen tekemisestä.

18. Laillinen härski rahastus, joka aiheuttaa kaksin- tai kolminkertaisia turhia kustannuksia velallisille ja velkojille, tulee siis edelleen jatkumaan! Tämä kaikki hyödyttää vain perintätoimistoja.

124. Riidattomien velkojen ja pikavippien perintä käräjäoikeuksissa on järjetöntä ja kallista; kulutaso on viisinkertainen verrattuna Ruotsiin

                        Viekää tuhkatkin pesästä...

1. Kulutusluottojen perintä oikeusteitse oli jo viime syksynä hurjassa kasvussa. Uuden ilmiön muodostivat niin sanotut pikavipit, joita perittiin yhä useammin oikeudessa. Kun käräjäoikeudet käsittelivät vielä vuonna 2005 koko maassa noin 140 000 velkomusasiaa, nousi niin sanotulla suppealla haastehakemuksella vireille tulleiden (summaaristen) riita-asioiden määrä vuonna 2008 jo 233 366 asiaan; valtaosa niistä koskee juuri kulutusluottojen ja pikavippien perintää. Kaikissa summaarisissa riita-asioissa kasvua oli edellisvuoteen verrattuna 20 prosenttia.

2. Summaariset riita-asiat muodostavat käräjäoikeuksien toiseksi suurimman asiaryhmän. Suurin on kiinteistöasiat - vuonna 2008 yhteensä 327 000 asiaa. Vuoden 2010 alusta kiinteistöasioita eli lainhuudatus- ja kiinnitysasioita ei enää ratkaista käräjäoikeuksissa, vaan ne siirtyvät maanmittauslaitokselle.

3. Tänä vuonna kulutusluottojen ja pikavippien perintä oikeusteitse on entisestään kiihtynyt. Tilastokeskuksen mukaan pikaluottoja otettiin vuoden 2009 ensimmäisenä neljänneksellä enemmän kuin kertaakaan aikaisemmin. Uusia pikaluottoja myönnettiin vuoden kolmen ensimmäisen kuukauden aikana 280 000 kappaletta yhteensä 57 miljoonan euron arvosta. Yhdessä päivässä otetaan yli 3 000 pikavippiä.

4. Maksamatta jääneiden pikavippien ja osamaksuluottojen perintä työllistää käräjäoikeuksia paljon enemmän aikaisempiin vuosiin verrattuna. Vaikein tilanne on pääkaupunkiseudun käräjäoikeuksissa. Helsingin käräjäoikeudessa velkomusjuttujen kasvu oli alkuvuonna 50 prosenttia, Vantaalla kasvua oli liki 60 prosenttia ja Espoossakin lähes kolmannes. Tuusulan ja Hyvinkään käräjäoikeuksissa perintäasioiden kasvu oli myös 60 prosentin luokkaa.

5. Käräjäoikeuteen tulevat maksamattomat kulutusluotot ja pikavipit ovat lähes säännönmukaisesti selviä saatavia. Velallisen ja velkojan välillä ei siis ole riitaa saatavan olemassaolosta, perusteesta, suuruudesta tai edes korosta. Velan maksamattomuus johtuu yksinkertaisesti velallisen maksukyvyttömyydestä tai joskus maksuhaluttomuudesta. Tällaiset saatavat päätyvät oikeuteen yleensä monien maksumuistutusten ja karhukirjeiden jälkeen. Riidattomia saatavia perivät velkojien toimeksiannosta useimmiten perintätoimistot, joille kulutusluottojen ja pikavippien perintä on erityisesti tällä hetkellä sangen kannattavaa bisnestä. 

6. Jos velan vapaaehtoiseen maksuun tähtäävä perintä ei onnistu eikä maksuohjelmasta päästä sopimukseen, perintäfirma vie asian velallisen kotipaikan käräjäoikeuteen. Vapaaehtoisessa perinnässä noudatettavasta menettelystä säädetään laissa saatavien perinnästä (513/1999). Ennen perintää eli maksuvaatimuksen lähettämistä kuluttajasaatavaa ei pääsääntöisesti saa vaatia maksua tuomioistuimessa. Tyypillisesti perintään menevät saatavat perustuvat erilaisiin lyhytaikaisiin ja arkipäiväisiin luottosuhteisiin kuten tili- ja kertaluottoihin sekä ostovelkoihin. Velallinen on velvollinen korvaamaan velkojalle perinnästä aiheutuvat kohtuulliset kustannukset. Perintäkustannusten suuruus vaihtelee yleensä 50 eurosta pariinsataan euroon.

7. Jos perintä ei ole tuottanut tulosta, asiassa laaditaan kirjallinen haastehakemus, joka toimitetaan käräjäoikeudelle. Siinä velallista vaaditaan suorittamaan velkojalle saatavaa ja sille suoritettava korko, velkojan prosessikuut sekä perintäfirman perimiskulut. 

Vaikka saatava olisi, niin kuin lähes 99 prosentissa tapauksista on asian laita, täysin riidaton ja kyse on siten yksinomaan saatavan rutiininomaisesta perinnästä, käräjäoikeus käsittelee asian riita-asiana. Käräjäoikeus antaa ensin haasteen, joka annetaan velalliselle tiedoksi. Velalliselle varataan aikaa yleensä pari viikkoa antaa vastauksensa kanteen johdosta.  Jos velallinen ei anna vastausta tai riitauta vastauksessaan saatavaa, käräjäoikeuden kansliassa annetaan - asian käsittelee ja ratkaisee yleensä aina toimistosihteeri - yksipuolinen tuomio, jolla saatava korkoineen ja oikeudenkäyntikuluineen ynnä perintäfirman perimiskulut tuomitaan velallisen maksettavaksi. Tämän jälkeen velkoja tai perintätoimisto vie asian ulosottoviranomaiselle täytäntöönpanoa varten. 

8. Perintämenettely viranomaisessa on siten kaksivaiheinen: ensin saatavan vahvistaminen käräjäoikeuden yksipuolisella tuomiolla ja sen jälkeen tuomion täytäntöönpano ja mahdollinen ulosmittaus velallisen varoista, jollei maksua vapaaehtoisesti suoriteta. Käräjäoikeusvaihetta edeltää perintätoimiston suorittama saatavan perintäyritys.

9. Voidaan tai on oikeastaan pakko kysyä - itse olen kysellyt tätä asiaa monta kertaa - onko tällaisessa kaksivaiheisessa ja kalliissa viranomaismenettelyssä itse asiassa mitään järkeä? Kun kysymys on selvästä ja riidattomasta saatavasta, jonka maksamatta jääminen johtuu vain velallisen maksukyvyttömyydestä, niin eikö olisi järkevää, että mainittua perintäprosessia yksinkertaistettiin, jolloin käsittelyaika lyhenisi ja menettelystä sekä asianosaisille että yhteiskunnalle aiheutuvia kustannuksia voitaisiin säästää? Kaksivaiheinen tai -portainen perintäsysteemi hyödyttää lähinnä vain perintätoimistoja, joille menettely on ilmeisesti jopa jonkinlainen kultakaivos. Sen sijaan velallisille ja velkojille aiheutuu menettelystä tarpeettomia kustannuksia. Kun perintäasioita on paljon, käräjäoikeudet ovat vaarassa ruuhkaantua, ja niihin joudutaan palkkaamaan lisää henkilökuntaa.

10. Riidattomien saatavien perintä käräjäoikeudessa ei ole velalliselle tai, jos velalliselta ei saada saatavaa ja kuluja ulosmitatuksi, velkojallekaan mitään halpaa puuhaa. Lainsäätäjä on delegoinut oikeusministeriölle vallan päättää riidattomien saatavien perintäasioissa velallisen maksettavaksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrästä; kulukorvaustaksoista ei siis säädetä eduskunnan hyväksymällä lailla. Oikeusprosessin vastaajan eli velallisen maksettavaksi vaaditut kulut tuomitaan lähtökohtaisesti vaatimuksen mukaisesti. Ministeriön päätöksellä kuluille on kuitenkin asetettu tietty katto, jonka suuruus riippuu karhutun velan pääomasta. Ministeriö on korottanut sanottujen kulutaksoja suunnilleen joka kolmas vuosi.

11. Jos karhutun ja tuomitun velan pääoma on 250 euroa tai sitä vähemmän, on perustaksan mukainen oikeudenkäyntikulujen määrä vuoden 2009 alusta lähtien 210 euroa. Jos asia on ollut tavanomaista vaativampi - esimerkiksi kun asiassa on käyty sovintoneuvotteluja - tuomitaan oikeudenkäyntikuluja korotetun taksan mukaisesti, jonka suuruus on nykyisin 292 euroa (Voiko riidaton asia ylipäätään olla koskaan "tavallista vaativampi?") Jos velan pääoma on yli 250 euroa, on sanottu perustaksa 243 euroa ja korotettu taksa puolestaan 330 euroa. Perustaksan ja korotetun taksan mukaisiin oikeudenkäyntikuluihin sisältyy palkkio oikeudenkäyntiä varten suoritetuista toimenpiteistä - asian vastaanottaminen, osoitetietojen tarkistaminen, rekisteriotteen hankkiminen (jos velallisena on yhtiö), haastehakemuksen laatiminen ja toimittaminen tuomioistuimelle - kaikki velkojalle aiheutuvat yleiskulut, joihin kuuluu muun muassa tietoliikenneyhteys-, postitus- ja kopiointikukut. Lisäksi taksat sisältävät tavanomaiset suoranaiset kulut, kuten vuokran, oikeudenkäyntimaksun (79 euroa) ja mahdollisen arvonlisäveron. Näiden kulujen päälle tulevat siis vielä perintätoimiston perintäkulut, yleensä 50-200 euroa.

12. Ruotsissa  riidattomien saatavien perintä on paljon yksinkertaisempaa ja samalla myös asianosaisille huomattavasti halvempaa kuin Suomessa. Ruotsissa perintäasioita ei käsitellä riita-asioina, vaan käytössä on niin sanottu maksamismääräysmenettely (betalningsföreläggande), joka on tarkoitettu juuri riidattomien saatavien perintää varten. Vuonna 1990 maksamismääräysasioiden käsittely siirrettiin käräjäoikeuksilta kruununvoutiviranomaisille (kronofogdemyndighet), jotka ovat siis ulosottoviranomaisia. Muutosta perusteltiin sillä, että hakijat eli velkojat voisivat saada riidattomia saataviaan koskevat vaatimukset vahvistetuiksi ja ulosotetuiksi aikaisempaa yksinkertaisemmin ja halvemmin.

13. Ruotsissa on siis ohitettu saatavien perinnässä kokonaan käräjäoikeusvaihe. Hakemus tehdään kruunuvoudille, joka tarkastaa hakemuksen asianmukaisuuden ja varaa velalliselle tilaisuuden vastata hakemukseen, ulosottoviranomainen huolehtii myös vastauspyynnön tiedoksiannosta velalliselle. Jos velallinen ei kiistä saatavaa yleensä kahden viikon pituisessa vastausajassa, ulosottoviranomainen määrää päätöksellään saatavan maksettavaksi. Jos velallinen kiistää saatavan, siirretään asia velkojan vaatimuksesta käräjäoikeuden käsiteltäväksi riita-asiana. Velalliset vastustavat velkojan vaatimuksia vain ani harvoin. Ulosottoviranomainen ei siis tutki asiaa materiaalisesti, vaan menettelyssä selvitetään vain, riitauttaako vastaaja velkojan vaatimuksen. - Myös Suomessa yksipuolisen tuomion antaminen käräjäoikeudessa perustuu samanlaiseen asian muodolliseen tutkintaan. Ulosottoviranomaisen antama maksamismääräys on sellaisenaan ulosottoperuste. Hakija ei siis tarvitse tehdä - toisin kuin Suomen kaksivaiheisessa menettelyssä - erillistä ulosottohakemusta, vaan menettely jatkuu ulosottona automaattisesti, jollei velkoja toisin halua.

14. Siistiä ja yksinkertaista käsittelyä, vai mitä? Rotsissa on todella yksinkertaistettu selvien ja riidattomien velkomisasioiden perintää pudottamalla menettelystä täytäntöönpanoa edeltävä käräjäoikeusvaihe kokonaan pois. Tämä on järkevä toimenpide, sillä jos asia on selvä ja riidaton, niin miksi ihmeessä tämä pitäisi ensin vahvistaa normaalissa riita-asian käsittelyssä käräjäoikeudessa! Ruotsalaiset ovat tämän ymmärtäneet, mutta suomalaiset lainvalmistelijat, lainsäätäjä ja tuomioistuimet näköjään eivät. 

15. Suomessa on vedottu oikeusturvaan, eli velallisen oikeusturva muka edellyttäisi ensin, että tuomioistuin - käytännössä ainoastaan lainopillista koulutusta vailla oleva toimistosihteeri - vahvistaa ensin saatavan ennen kuin se kelpaa ulosottoperusteeksi. Oikeusturvaan vetomainen on kummallinen peruste tässä yhteydessä esitettynä, sillä jos vastaaja ei vastusta saatava, niin hänen oikeusturvansa ei suinkaan edellytä, että tuo asia - vastustamisen puute - todetaan ensin tuomioistuimessa. Vastaajan oikeusturva tulee huomioiduksi Ruotsin mallissa niin, että jos hän vastustaa ulosottoviranomaiselle hakemusta, asia siirtyy velkojan vaatimuksesta käräjäoikeuden käsittelyyn. Tämä on riittävä tae oikeusturvan toteutumisesta.

16. Kaikkein räikeimmin Suomen summaaristen velkomisjuttujen käsittelyn epäkohdat ilmenevät menettelystä asianosaisille ja viime kädessä velalliselle aiheutuvien kustannusten kohdalla. Kuten  edellä kappaleesta 11 ilmeni, Suomessa kulutaksat ovat riidattomien velkomusjutuissa 210 ja 292 euroa, jos on kyse pääomaltaan alle 250 euron suuruisesta saatavasta, ja vastaavasti 243 ja 330 euroa, kun on kyse yli 250 euron suuruisesta saatavasta. Jos velkoja hakee käräjäoikeuden yksipuolisen tuomion perusteella ulosottoa, joutuu velallinen vielä suorittamaan niin sanottua taulukkomaksua, jonka suuruus riippuu ulosotettavan ja velalliselta perityn saatavan suuruudesta. Jos esimerkiksi saatava on vähintään 165 mutta enintään 335 euroa, on velalliselta perittävä taulukkomaksu 25 euroa, jos saatava on vähintään 670 euroa mutta enintään 1 680 euroa, on taulukkomaksu 76 euroa. Korkein taulukkomaksu on 185 euroa. 

17. Jos velalliselta perittävä selvä ja riidaton  saatava on  esimerkiksi 1 000 euroa, velallisen perittävät oikeudenkäyntikulut ovat siis yhteensä 300-400 euroa, jos velka saadaan ulosmitatuksi. Pelkästään käräjäoikeuskäsittelyn takia velallinen joutuu maksamaan oikeudenkäyntikuluja 210- 330 euroa. Ruotsissa velallinen joutuu korvaamaan hakijalle tältä perittävän 300 kruunun suuruisen hakemusmaksun sekä muina oikeudenkäyntikuluina  340 kruunua, joihin sisältyy palkkio velkojan omasta tai hänen avustajansa työstä. Yhteensä saatavan vahvistusvaihe maksaa velalliselle siis 640 kruunua. Tämä on 60 euroa. Suomessa summaarisen velkomusprosessin kulutaso on siten lähes viisinkertainen verrattuna Ruotsiin. On siinä "pieni" ero! Suomessa velalliset voivat joutua maksamaan jopa vaaditun pääoman ylittäviä oikeudenkäyntikulujen korvauksia pelkästään sen vuoksi, että riidattoman velan olemassaolo pitää ensin todeta käräjäoikeudessa.

18. Mistähän kulutason moninkertainen ero naapurimaiden välillä mahtaa johtua? Ovatko perintäfirmat Suomessa ahneempia kuin ruotsalaiset perintäyritykset? Vai ovatko kulutaksoja vahvistavat suomalaiset oikeusministerit ja neuvotteluja perintäfirmojen edustajien kanssa käyvät ministeriön virkamiehet kenties ruotsalaisiin kollegoihinsa verrattuna hövelimpiä ja anteliaampia? Suuret perintäfirmat, joita Suomessa lienee viisi tai kuusi, hoitavat kulutusluottojen ja pikavippien perinnästä valtaosan, vuonna 2008 noin 65 prosenttia. Puhutaan konekielisistä asioista tai E-asioista, mikä tarkoittaa sitä, että perintäfirmat hoitavat saatavien perinnän käräjäoikeuksissa elektronisen vireillepanon ja käsittelyn mahdollistavan asiointijärjestelmän (Santra) avulla. Järjestelmää on sanottu kalliiksi, mikä tekee ymmärrettäväksi sen, että käräjäoikeuksien perintäasiat ovat keskittyneet muutamalle suurelle perintäyritykselle. Perintäasioita voi kuitenkin hoitaa käräjäoikeuksissa myös manuaalisesti. Elektronisesti vireille tulleita  saatavien perintäasioita saapui  vuonna 2008 käräjäoikeuksiin 30 prosenttia enemmän kuin vuotta aikaisemmin. - Myös Ruotsissa perintäasioita hoitavilla ulosottoviranomaisilla lienee käytössä vastaavanlainen elektroninen asiointijärjestelmä, joten kulutason ero ei selity tällä perusteella.

19. Kun riidattomien saatavien käsittelyä koskeva kysymys oli pari vuotta sitten - jälleen kerran - Suomessa pohdittavana, ehdotin omassa lausunnossani, että myös meillä riidattomien saatavien perintä pitäisi järjestää samalla tavoin kuin Ruotsissa, eli turha käräjäoikeusvaihe jätettäisiin meilläkin pois. Oikeusministeriö, käräjäoikeudet ja myös korkein oikeus (KKO) kuitenkin vastustivat tällaista muutosta. KKO vetosi totuttuun tapaansa siihen, että asianosaisten ja lähinnä velallisen oikeusturva edellyttäisi asian kierrättämistä ensin käräjäoikeuden kautta.

20. Verrataanpa tilannetta siihen, miten niin summaaristen rikosasioiden eli sakkojuttujen käsittely on Suomessa järjestetty. Suomessa poliisimies voi yksin antaa tietyissä liikennerikkomusasioissa rikesakon, eikä polisin päätöstä tarvitse viedä syyttäjän tai oikeuden vahvistetavaksi. Poliisin antama rikesakko on sellaisenaan täytäntöönpanokelpoinen. Hieman vakavammissa sakkojutuissa poliisimies kirjoittelee tien päällä tai kansliassa niin sanottuja rangaistusvaatimuksia liikennerikoksista ja muista vähäisemmistä rikoksista. Rangaistusvaatimukset poliisi kiikuttaa syytäjälle, joka vahvistaa ne antamillaan rangaistusmääräyksillä. Näitäkään asioita ei siis viedä käräjäoikeuteen. Vasta siinä käytännössä harvinaislaatuisessa tapauksessa, jolloin poliisin rangaistusvaatimuksen saanut vastustaa sitä, asia siirtyy käsiteltäväksi normaalina rikosasiana käräjäoikeuteen.

21. Oikeusturvaa ja nimenomaan rikoksesta epäillyn ja syytetyn oikeusturvaa korostetaan ymmärrettävistä syistä rikosasioissa. Oikeusturvaan kuuluu olennaisena osana oikeus saada asia käsitellyksi puolueettomassa tuomioistuimessa. Kuitenkin rikosasioissa tuomiovaltaa on uskottu edellä kerrotulla tavalla varsin laajassa mitassa tuomioistuimen sijasta syyttäjälle ja poliisille. Tähän nähden on paradoksaalista, että Suomessa toisaalta katsotaan, että riita-asioissa tuomiovaltaa ei voida uskoa  - juuri oikeusturvanäkökohtiin vedoten - edes selvissä ja riidattomissa velkomusasioissa käräjäoikeuksien sijasta ulosottoviranomaisille.  Näin siitä huolimatta, että  ulosottoviranomaisissa löytyy lainoppinutta henkilökuntaa ja että velallinen voisi, Ruotsin mallin mukaisesti, vastustamalla velkojan hakemusta saada aina asiansa tuomioistuimen käsiteltäväksi. 

22. Näyttää siltä, että todellisuudessa kyse ei olekaan vastaajan oikeusturvasta, vaan jostakin aivan muusta. Tai sitten tuomioistuimet ja KKO ovat ymmärtäneet asian täysin väärin. Käräjäoikeudet vastustavat uudistusta ilmeisesti vain siksi, että ne haluavat asiatilastonsa näyttävän mahdollisimman suurilta, jotta ne voisivat säilyttää nykyisen suuruiset henkilöresurssinsa. 

23. Summaariset velkomusasiat ovat käräjäoikeuksissa nykyisin toiseksi suurin asiaryhmä, kuten edellä totesin. Korkein oikeus on presidentti Pauliine Koskelon johdolla ollut sotajalalla oikeusministeriön kanssa tuomioistuinten henkilöresursseja ja tuottavuuskysymystä koskevissa asioissa. Koskelo ei halua, että tuomioistuinten henkilöresursseja supistetaan vähääkään, vaikka toisaalta summaaristen asioiden siirrossa käräjäoikeuksilta ulosottoviranomaisille olisi kyse juuri sellaisesta rakenteellisesta muutoksesta, jota Koskelo on joka käänteessä peräänkuuluttanut.

24. Lainkäyttö tuomioistuimissa on tarkoitettu riitaisten asioiden ja rikosjuttujen käsittelyä varten. Jos asianosaisten välillä ei ole edes mitään riitaa, ei asian käsittely ja ratkaiseminen järkevästi ajatellen kuulu tuomioistuimeen. Riidattoman asian "ratkaisu" tarkoittaa itse asiassa vain sitä, että tuomioistuin toteaa, ettei riitaa ole! Selvien ja riidattomien velkomusten perintä käräjäoikeuksissa ei siten ole mielekästä. Niiden käsittely käräjäoikeuksissa syö muutenkin juttumäärin kanssa painiskelevien tuomioistuinten resursseja. On paradoksaalista, että käräjäoikeudet, joille korkein oikeus antaa sivustatukea, valittavat aina työnsä paljoutta, mutta samalla ne kuitenkin haluavat pitää kynsin hampain kiinni summaarisista velkomusasioista, vaikkei niiden perintä edellytä tuomioistuinkäsittelyä. 

25. Kiinteistöasiat eli lainhuudatusta ja kiinteistökiinnitystä koskevat kirjaamisasiat ovat vielä tällä hetkellä käräjäoikeuksien suurin asiaryhmä. Vuonna 2008 käräjäoikeuksiin saapui 327 000 kiinteistöasiaa. Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana Suomessa on keskusteltu paljon siitä, pitäisikö tai voitaisiinko kiinteistöasiat siirtää pois käräjäoikeuksilta. Itse olen ollut myös näiden asioiden poissiirtämisen kannalla, koska myöskään kiinteistöasioissa, joiden käsittely on lähinnä vain kirjaamista,  ei ole kyse lainkäytöstä. Asiaa on pohdittu useissa toimikunnassa ja työryhmissä, jotka ovat aina päätyneet siihen, että kiinteistöasiat pitää säilyttää käräjäoikeuksissa. Käräjäoikeudet vastustivat kiinteistöasioiden poissiirtämistä ja syyt olivat varmasti samat, joilla on vastustettu myös  summaaristen riita-asioiden poissiirtämistä käräjäoikeuksista. Kaksi vuotta sitten järki vihdoin ja viimein voitti ja kiinteistöasiat päätettiin siirtää käräjäoikeuksilta maanmittalaitokseen. Uudistus toteutuu vuoden 2010 alusta lukien.

26. Kävin helmikuussa 2007 presidentti Pauliine Koskelon kanssa keskustelua Helsingin Sanomien mielipidesivulla muun muassa juuri riidattomien velkomusasioiden käsittelypaikasta. Kirjoituksessani "Käräjäoikeuksien asioita karsittava" (HS 10.2.-07) ihmettelin muun muassa sitä, että oikeusministeriö ja tuomioistuimet, KKO  muiden mukana, haluavat edelleen pitää kiinteistöasiat sekä riidattomat velkomusasiat käräjäoikeuksissa, vaikka oikeusturva ei sitä edellyttäisi. Presidentti Koskelo vastasi 16.2.-07 kirjoituksessaan, joka oli otsikoitu opettavaisesti "Oikeuslaitoksen tehostamisen edettävä oikeassa järjestyksessä." Koskelo kirjoitti muun muassa, että riidattomien velkomusasioiden siirto ulosottolaitokseen "ei kuitenkaan ratkaise mitään, vaan kysymys on siitä, mitä siirrolla olisi voitettavissa." Väite oli yllättävä, sillä sen mukaan Koskelo ei ole lainkaan noteerannut, että selvien asioiden siirtäminen pois käräjäoikeuksista tehostaisi käräjäoikeuksien työtä, sillä silloin ne pääsisivät keskittymään todella riitaisten asioiden käsittelyyn. Yksityisten ihmisten eli velkomusjuttujen asianosaisten aseman Koskelo sivuutti niin ikään, vaikka se on tässäkin kohdin tärkeintä. Miksi ihmisten pitää turhaan kierrättää selvät asiat tuomioistuinten kautta, vaikka oikeusturva ei sitä edellytä ja vaikka siitä aiheutuu heille paljon tarpeettomia kustannuksia? 

27. Presidentti Koskelo huomautti sanotussa vastineessaan myös siitä, että velkomusratkaisujen kansainvälinen täytäntöönpanokelpoisuus EU:ssa edellyttää noiden asioiden tuomioistuinkäsittelyä ja viittaisi asetukseen EY 805/2004. Koskelon mukaan Ruotsissa tilanne on tässä kohdin toinen, koska siellä toimivallan siirto käräjäoikeuksilta ulosottoviranomaisille oli tehty jo aiemmin, vastaavasti EU-asetuksen sisältö on Ruotsin osalta muista jäsenmaista poikkeava.

28. Vastasin Koskelon kirjoitukseen otsikolla  "EU:n oikeus ei estä perintäuudistusta" (HS 24.2.-07). Totesin siinä, että Koskelon mainitsema EU-asetus koskee vain sellaisia tapauksia, joissa velkomuspäätöksen täytäntöönpanoa haetaan muussa kuin tuomioistuinvaltiossa. Asetus ei sitä vastoin koske sellaisen tuomion täytäntöönpanoa, joka tapahtuu siinä valtiossa, jossa velkomuspäätös on tehty. Sanottu EU-asetus ei siis olisi estänyt sitä, että Suomeen luotaisiin puhtaasti kotimaisia velkomisasioita varten käräjäoikeusprosessin rinnalle vaihtoehtoinen, ulosottoviranomaisessa tapahtuva perintäprosessi Ruotsin mallin mukaan. Velkoja voisi valita, kumpaa tietä hän käyttää. Jos velkoja tarvitsisi saatavalleen eurooppalaisen täytäntöönpanoperusteen, jonka hän siis aikoisi panna täytäntöön jossakin toisessa EU:n jäsenvaltiossa, hänen on nostettava kanne käräjäoikeudessa. Mutta jo asiassa on kyse kotimaisen saatavan perinnästä, eli asialla ei ole liityntää toiseen EU-valtioon, velkoja voisi tehdä hakemuksen ulosottoviranomaiselle. Lisäksi totesin, että Suomikin olisi halutessaan saanut EU:lta samanlaisen riidattomien saatavien perintää koskevan poikkeusluvan kuin Ruotsi aikanaan.

29. Nykyisin tilanne on EU-oikeutta koskevan kysymyksen osalta vielä selvempi kuin vuonna 2007. Rajat ylittävien riidattomien velkojen perintä EU:ssa on helpottunut, kun myös Suomessa on alettu loppuvuodesta 2008 soveltaa EU:n asetuksen - (EY) N:0 1896/2006 - mukaista menettelyä eurooppalaisesta maksamismääräysmenettelystä. Eduskunta hyväksyi marraskuussa 2008 sanottua EU-asetusta täydentävän lain (754/2008), joka tuli voimaan 12.12.2008. Tätä yksinkertaistettua menettelyä noudattaen Suomessa asuva yksityishenkilö tai täällä toimiva yritys voi hakea maksamismääräystä jossakin muussa EU:n jäsenvaltiossa olevaa henkilöä tai yritystä vastaan, jos saatava on hänen mielestään riidaton. 

30. Eurooppalaista maksamismääräystä koskevat asiat on keskitetty kussakin jäsenvaltioissa tiettyyn tuomioistuimeen, Suomessa Helsingin käräjäoikeudelle. Ruotsissa mainitut asiat on keskitetty Luulajan ulosottoviranomaiselle, koska Ruotsissa on käytössä edellä selostettu käräjäoikeusvaiheen sivuuttava, ulosottoviranomaisessa käytävä ja EU:n hyväksymä perintäprosessi. Toisessa EU-maassa oleva henkilö tai yritys voi hakea riidattoman saatavan perusteella maksamismääräystä Helsingin käräjäoikeudessa, jos velallinen on Suomessa. Suomalaisen henkilön tai yrityksen on käännyttävä vastaavasti sen jäsenmaan asianomaisen tuomioistuimen tai ulosottoviranomaisen puoleen, jossa velallinen on. Tietojen vaihdossa käytetään asioiden hallinnoinnin helpottamiseksi vakiolomakkeita. - Minusta on hieman outoa, että Suomessa kyseiset asiat on keskitetty Helsingin käräjäoikeuteen, vaikka se on paitsi maan suurin, myös ruuhkaisin alioikeus. 

31. Tämän eurooppalaisen menettelyn rinnalla jäsenvaltion oma perintäjärjestelmä on edelleen käytössä. Velkoja voi siis valita, hakeeko hän riidattomalle saatavalleen eurooppalaista maksamismääräystä vai käyttääkö hän mieluummin kyseisen jäsenvaltion lainsäädännön mukaista menettelyä, Suomessa siis käräjäoikeudessa vireille pantavaa haastehakemusta, joka tähtää yksipuolisen tuomion antamiseen. Kotimainen oikeussuojatie on käytettävissä myös silloin, kun velallisen kotipaikka on jossakin toisessa jäsenvaltiossa.

32. Puhtaasti "kotikutoisten" riidattomien saatavien perinnän järjestäminen on edelleen EU:n jokaisen jäsenmaan järjestettävissä tarkoituksenmukaisemmilla tavalla. Vaikka eurooppalaista maksamismääräystä on haettava asianomaisen jäsenmaan tuomioistuimessa - poikkeuksena siis Ruotsi - voitaisiin Suomessa säätää laki "kotimaisesta" maksamismääräysmenettelystä, jossa toimivalta kuuluisi käräjäoikeuden sijasta ulosottoviranomaiselle. Se olisi käytettävissä silloin, kun sekä velkoja että velallinen asuvat Suomessa eikä velkojan tarkoituksena ole hakea täytäntöönpanoa toisessa EU:n jäsenvaltiossa. Tämän rinnalle jäisi edelleen nykyisin käytössä oleva yksipuoliseen tuomioon tähtäävä riitaprosessi käräjäoikeudessa. Ulosottoviranomaisen luona tapahtuva perintäprosessi voisi olla vähintään  puolta halvempi kuin nykyinen perintäprosessi käräjäoikeudessa. Jos velkoja kuitenkin haluaisi karhuta selvää saatavaansa käräjäoikeudessa, hänelle ei voitaisi tuomita suurempaa oikeudenkäyntikulujen korvausta, mihin hänellä olisi oikeus ulosottoviranomaisessa käytävässä perintäprosessissa. - Luultavasti sanotunlaisessa uudessa perintäprosessissa käsiteltäisiin ja ratkaistaisiin 90-95 prosenttia kaikista kulutusluotto- ja pikavippiasioista. - Miltä ehdotukseni kuulostaa?

33. Ehdotukseni jäänee kuitenkin pelkäksi ehdotukseksi, sillä oikeusministeriössä on jo pari kolme vuotta sitten tehty periaatepäätös, jonka mukaan riidattomien saatavien perintäprosessi säilyy käräjäoikeuksissa, siis tuossa yhden täysin turhan käsittelyvaiheen sisältävässä ja paljon kustannuksia aiheuttavassa menettelyssä. Riidattomien velkomusasioiden käsittelyn kehittämistä on pohdittu suomalaiselle lainvalmistelulle tyypilliseen tapaan pitkään ja hartaasti erilaisissa komiteoissa, toimikunnissa ja työryhmissä 1990-luvulta lähtien, mutta mitään kunnon valmista ei ole toistaiseksi saatu aikaan, vaikka hankkeen vetäjiäkin on vaihdettu moneen otteeseen. Asiaa käsiteltiin muun muassa Ulosotto-toimikunnan mietinnössä (KM 1998:2), jolloin kannatusta sai myös ehdotus selvien velkomusasioiden siirtämisestä ulosottoviranomaiselle. Oikeusministeriö on kuitenkin pitänyt härkäpäisesti kiinni nykyisestä systeemistä, joka on siis asianosaisille ja velallisille kallis, mutta joka on suurille perintäfirmoille hyvää bisnestä.

34. Sanotussa valmistelutyössä on pohdittu myös riidattomien velkomusjuttujen keskittämistä muutamaan käräjäoikeuteen, mutta tämäkään ehdotus ei ole ministeriötä miellyttänyt. Niinpä riidattomia perintäasioita tullaan myös jatkossa käsittelemään kaikissa käräjäoikeuksissa. Tarkoituksena on ollut, että riidattomien perintäasioiden käsittely hoidettaisiin jatkossa pääasiassa sähköisesti. Monien mutkien jälkeen asiasta saatiin vihdoin viime toukokuun lopulla oikeusministeriön työryhmän mietintö  (2009:7), toimeksiannon mukaan työryhmän ehdotuksen piti valmistua jo viime vuoden loppuun mennessä. Tarkoitus on, että perintäasiat voitaisiin käsitellä käräjäoikeuksissa sähköisesti ensi vuoden alusta lähtien. Kiirettä tulee ilmeisesti pitämään, jos tästä tavoitteesta aiotaan pitää kiinni.

35. Haastehakemuksen voi riidattomassa velkomusasiassa toimittaa jo nykyisinkin käräjäoikeudelle sähköisesti niin sanotun Santra-yhteyden kautta. Tämä suljettu järjestelmä, joka edellyttää lupaa ja määrättyjä investointeja, on ollut toiminnassa jo kymmenisen vuotta. Yhteyttä sanotaan tehokkaaksi, sillä siinä haastehakemuksen konekieliset tiedot tallentuvat automaattisesti käräjäoikeuden Tuomas-tietojärjestelmään. Oikeusministeriön työryhmämietinnön mukaan Santraan liittyminen aiheuttaa huomattavia kustannuksia. Tarvittavien edellytysten luominen Santraa varten maksaa tällä hetkellä perintäyritykselle keskimäärin noin 5  000 euroa; kovin kalliista investoinnista ei siis kuitenkaan näyttäisi olevan kysymys. Tällä hetkellä Santraa käyttää vain kuusi luvanhaltijaa eli perintätoimistoa, mutta näiden kuuden käräjäoikeuksille toimittamat perintähakemukset muodostivat vuonna 2008 noin 65 prosenttia kaikista käräjäoikeuksille toimitetuista yhteensä 233 000 perintäasiasta.

36. Santra-yhteys jäisi edelleen käyttöön, mutta sen rinnalle on tarkoitus kehittää uusi internetpohjainen sähköinen asiointiliittymä. Se olisi tarkoitus suunnata nimenomaan pienille perintätoimistoille, yksityisasiakkaille ja julkisyhteisöille. Velkoja voisi kyseisen liittymän kautta toimittaa haastehakemuksensa sähköisesti käräjäoikeudelle ja saada sitä kautta myös tuomiosta laaditun jäljennöksen, joka on ulosottoa varten tarkoitettu toimituskirja. Mainitun sähköisen yhteyden kautta toimitetut tiedot kirjautuisivat suoraan käräjäoikeuden asiainhallintajärjestelmään. Riidattomia velkomusasioita, käytännössä siis perintäasioita, voitaisiin kuitenkin edelleen toimittaa ja hoitaa myös paperilla, postitse tai sähköpostin välityksellä. 

37. Porkkanaksi uuteen sähköiseen asiointiliittymään siirtymiseksi OM:n työryhmä tarjoaa kantaja-velkojalta perittävän oikeudenkäyntimaksun alentamista 25 prosentilla silloin, kun haastehakemus tehdään sähköisesti. Kun sanottu oikeudenkäyntimaksu on nykyisin 79 euroa, olisi se sähköisessä asioinnissa siis "vain" 59 euroa. Mahtaneeko tämä "huima" rabatti kannustaa yksityisiä velkojia ja pieniä perintätoimistoja siirtymään järjestelmän piiriin? Saman alennuksen saisivat - tietenkin - myös kuusi isoa "santralaista" perintätoimistoa. Mutta velallisen velkojalle/perintätoimistolle tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrään tämä muutos ei vaikuttaisi mitään, joten velalliset joutuisivat edelleen maksamaan edellä   kappaleessa 11 mainittuja  kulukorvauksia, joiden määrää on vieläpä nostettu kuluvan vuoden alussa.

38. Oikeusministeriön työryhmän mietinnössä on yksi paha puute, joka aiheuttaa sen, että uudistus jää pahasti puolitiehen. Nykyiseen järjestelmään sisältyy se omituinen piirre, että sitten kun käräjäoikeus on antanut velkomusasiassa yksipuolisen tuomion, velkojan tulee vielä erikseen hakea  tuomion täytäntöönpanoa eli ulosottoa ulosottoviranomaiselta. Tähän ei työryhmän mietinnössä ehdoteta muutosta. Tämä mutkistaa ja hidastaa menettelyä ja aiheuttaa myös lisäkustannuksia. Perintätoimistot tuskin hoitavat ulosottohakemuksia ilmaiseksi, ja velkoja joutuu suorittamaan ulosottovirnaomaiselle erinäisiä maksuja, jotka sitten peritään tai yritetään periä velalliselta takaisin. Ruotsissa, jossa on voimassa edellä kerrottu "yhden luukun periaate," ei erillistä ulosottohakemusta tarvita, sillä  siellä velkomusasia pannaan  vireille suoraan ulosottoviranomaiselle, jolloin se siirtyy automaattisesti ulosottoon.

39.  Vuonna 2006 samoja asioita pohtinut OM:n toinen työryhmä esitti mietinnössään (2006:15), että riidattomissa velkomusasioissa annetut tuomiot tallennettaisiin sähköiseen tuomiorekisteriin ja että ulosoton hakeminen mahdollistettaisiin jo haastehakemuksen yhteydessä. Tuomioiden tallentamista sähköiseen rekisteriin valmistellaan toisessa OM:n työryhmässä, joka ei ole vielä ilmeisesti jättänyt mietintöään. Tämän vuoden toukokuussa toukokuussa mietintönsä (2009:7) jättäneen työryhmän toimeksiannossa puolestaan todetaan lakonisesti, että "ei ole tarkoituksenmukaista kehittää sellaista menettelyä, että ulosottoa haettaisiin jo haastehakemuksen yhteydessä." Toimeksiannon ovat allekirjoittaneet ministeri Tuija Brax ja ylijohtaja Kari Kiesiläinen. 

40. Oikeusministeriö on aikaisemmin, kun se on vastustanut perintäasioiden siirtämistä käräjäoikeuksilta ulosottolaitokselle, perustellut kantaansa aina muun muassa ja erityisesti sillä, että "tulevaisuudessa on mahdollisuus luoda systeemi, jossa  ulosottoa voidaan hakea jo haastehakemuksen yhteydessä" ja että ehdotettu asioiden siirto ulosottomiehelle olisi siten tämän vuoksi tarpeetonta. Mutta nyt, kun ministeriö on ensin tehnyt lopullisen ja sitovan päätöksen nykysysteemin säilyttämisestä, ministeriö pyörtääkin pyhät lupauksensa ja selittää - ilman minkäänlaisia perusteluja - ettei tuo yhden luukun periaate olekaan "tarkoituksenmukaista." Todella hämmästyttävää!  Miksi muka ei ole ja miksi sitten aikaisemmin on koko ajan uskoteltu, että se olisi mahdollista?

41. Kyseinen pitkään valmisteltu, "suureksi ja mullistavaksi" etukäteen kuvattu uudistus lässähtää kyllä pannukakuksi. Mikään ei oikeastaan muutu: perintäasioita voidaan edelleen hoitaa käräjäoikeudessa paperilla ja sähköpostitse, ulosottoa pitää edelleen hakea erikseen ja mikä tärkeintä, prosessi on asianosaisille ja etenkin velallisille yhtä kallis kuin nytkin! Suurten "santralaisten" perintäfirmojen eduista sentään huolehditaan yhtä hyvin ellei paremminkin kuin aiemmin!

42. Nyt on vain tarkoitus rakennella jälleen yksi uusi sähköinen asiointijärjestelmä jo olemassa olevan Santran rinnalle, vaikka ei ole takeita, miten paljon sitä tullaan käyttämään. Oikeudenkäyntikulujärjestelmä suosii  "santralaisia", sillä sitä käyttäville perintäfirmoille tuomitaan yhtä suuria oikeudenkäyntikulujen korvauksia kuin niillekin velkojille, jotka hoitavat perintäasioita käräjäoikeudessa paperilla tai sähköpostitse. Santran käyttö on perin yksinkertaista, vaivatonta ja huokeaa, sillä sen avulla perintätoimistot välttyvät esimerkiksi haastehakemusten tulostamisesta, allekirjoittamisesta ja postittamisesta aiheutuvista kustannuksista. Oikeusministeriön vahvistamat kulutaksat on laadittu asioiden manuaalista hoitamista silmällä pitäen, mutta niistä ovat hyötyneet ja hyötyvät edelleen myös elektronisesti ja konekielellä käräjäoikeudessa asioivat kuusi perintätoimistoa.

43. Ulosottoa on voitu jo pari vuotta hakea sähköisesti. Olisi ollut luultavasti  "vain tekniikkaa" kehittää ulosoton sähköinen asiointijärjestelmä sellaiseksi, että se olisi mahdollistanut myös riidattomien saatavien vahvistusmenettelyn ulosottoviranomaisessa, jolloin perintäasiat olisi voitu siirtää käräjäoikeuksilta  kokonaan ulosottolaitoksen hoidettavaksi. Tästä oikeusministeriön olisi pitänyt lähteä liikkeelle ja tehdä jo vuosia sitten periaatepäätös riidattomien perintäasioiden siirtämisestä ulosottolaitokselle. Nykysysteemi, joka tulee siis jatkumaan, on turhan monimutkainen ja kallis ja hyödyttää vain muutamaa suurta perintätoimistoa. Suomessa perintäprosessi on viisi tai kuusi kertaa kalliimpi kuin Ruotsissa ja viulut maksavat viime kädessä aina velalliset, kulutusluottojen ja pikavippien ottajat. 

44. Härskiä rahastusta! Tätä nimikettä julkisuudessa on käytetty paheksuttaessa pikavippejä myöntävien firmojen lainaehtoja ja menettelyä. Miten sitten pitäisi luonnehtia riidattomien velkomusten (laillista) perintäprosessia ja siitä velallisille ja yhteiskunnalle aiheutuvia suuria kustannuksia?