734. KKO 2013:40. Syyteoikeuden vanhentumisajan jatkaminen

1. Rikoksen syyteoikeus eli oikeus nostaa rikoksesta syyte vanhentuu rikoslain 8 luvussa säädetyn mukaisesti. RL 8:1:n mukaan syyteoikeuden vanhentuminen on porrastettu rikoksesta säädetyn enimmäisrangaistuksen mukaan kahdesta vuodesta 20 vuoteen. Mikäli tietystä rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on elinkautinen vankeus, syyteoikeus ei vanhennu lainkaan. Pykälän 3 ja 4 momentissa on vanhentumiselle on lisäksi säädetty erityisiä vähimmäisaikoja tiettyjen rikosten osalta. Vanhentuminen katkeaa, kun syytettävälle on laillisesti annettu haaste tiedoksi tai häntä vastaan on hänen henkilökohtaisesti oikeudessa läsnä ollessaan esitetty rangaistusvaatimus.

2. Joissakin tapauksissa  syyteoikeuden vanhentumisaikaa voidaan hakemuksesta jatkaa kerran yhdellä vuodella. Seuraamusjärjestelmän uskottavuuden kannalta olisi haitallista, jos syyteoikeuden vanheneminen voitaisiin saada aikaan esimerkiksi syytettä pakoilemalla. RL 8 luvun 4 §:n mukaan vanhenemisaikaa voidaan tuomioistuimen päätöksellä jatkaa, jos 1) rikoksen esitutkinta vaatii erityisiä, aikaa vieviä tutkintatoimenpiteitä, joiden vuoksi tutkinta olisi vanhentumisajan päättyessä selvästi keskeneräinen, 2) rikos on tullut esitutkintaan poikkeuksellisen myöhään tai 3) rikoksesta vastaajaksi haastettava pakoilee eikä hänelle sen vuoksi todennäköisesti saataisi annetuksi haastetta tiedoksi ennen vanhentumisajan päättymistä. Kaikissa kolmessa tapauksessa vaaditaan lisäksi, että erittäin tärkeä yleinen etu vaatii vanhentumisajan jatkamista.

3. Ennakkopäätöksessä KKO 2013:40 selostetussa tapauksessa syyttäjä vaati 19.9.2012 käräjäoikeudelle jättämässään haastehakemuksessa A:lle rangaistusta 1.6.2006 - 5.10.2010 tehdyistä kiskonnantapaisesta työsyrjinnästä tai toissijaisesti työsyrjinnästä, työturvallisuusrikoksesta, työaikasuojelurikoksesta ja vuosilomarikkomuksesta sekä 1.6.2006 - 31.12.2010 tehdystä työaikarikkomuksesta. Näiden rikosten vanhentumisaika on kaksi vuotta.

4. Syyttäjä pyysi 4.10.2012 käräjäoikeudelle toimittamassaan hakemuksessa syyteoikeuden vanhentumisajan jatkamista, koska syyteoikeus oli vanhentumassa ainakin osittain lokakuussa 2012. Syyttäjän mukaan A mitä ilmeisimmin pakoili haasteen tiedoksiantoa. Lisäksi asian laatuun nähden erittäin tärkeä yleinen etu vaati syyteoikeuden vanhentumisajan jatkamista.

5. Etelä-Savon (Mikkelin) käräjäoikeus katsoi syyteoikeuden vanhentumisajan jatkamisen edellytysten täyttyvän ja jatkoi vanhentumisaikaa 4.10.2013 saakka haastehakemuksesta ilmenevien, aikavälillä 1.6.2006 - 5.10.2010 tapahtuneiksi väitettyjen rikosten osalta. Itä-Suomen  hovioikeus hylkäsi  A:n käräjäoikeuden päätöksestä tekemän kantelun.

6. Korkein oikeus, jonne A valitti, oli sen sijaan toisella kannalla ja katsoi, ettei syytetyn passiivisuus haasteen tiedoksiannon suhteen ollut RL 8 luvun 4 §:n 3 kohdassa tarkoitettua pakoilua. Korkein oikeus joutui äänestämään asiassa (3-2). Vähemmistöön jääneet kaksi oikeusneuvosta katsoivat, että A oli pakoillut, koska hän oli antanut haastemiehille harhaanjohtavaa tietoa - A oli puhelimitse luvannut haastemiehille  tulevansa noutamaan haasteasiakirjat haastemieheltä -  ja näin viivästyttänyt muihin haastetoimiin ryhtymistä. A:n kotoa haastemiehille oli annettu erehdyttävää tietoa hänen olinpaikastaan, minkä lisäksi A oli lakannut vastaamasta puhelinsoittoihin, jolloin hänen tosiasiallista olinpaikkaansa ei voitu selvittää.

7. Tapauksesta voidaan olla eri mieltä, kuten korkeimman oikeuden äänestys osoittaa. Mitä pakoilulla ko. yhteydessä oikeastaan tarkoitetaan? Lainvalmisteluasiakirjoista ei ole saatavissa kysymyksen suhteen juurikaan johtoa. Hallituksen esityksessä (HE 27/1999 vp s. 22) mainitaan esimerkkinä pakoilutarkoituksessa ajoitettu ja toteutettu ulkomaanmatka.

8. Omasta puolestani olen kysymyksen suhteen korkeimman oikeuden enemmistön omaksumalla kannalla.  A on tosin ollut haasteen tiedoksiannon suhteen passiivinen ja jättänyt lupauksestaan huolimatta noutamatta haasteasiakirjat haastemiehen toimistosta; A kertoi tämän johtuneen hänen työtehtävistään. A ei ollut kuitenkaan ilmeisesti koko aikana poistunut paikkakunnalta, jossa hänet on luultavasti tunnettu hyvin. Hän on ollut tavoitettavissa kaupungin keskustassa sijaitsevassa vaalitoimistossa tai vaalityössä kadulla; lisäksi hän on osallistunut kyseisenä aikana kaupungissa pidettyihin julkisiin kokouksiin.

9. Näyttää siltä, etteivät haastemiehet olleet ryhtyneet kaikkiin käytettävissä olleisiin toimenpiteisiin, joiden avulla A olisi tavoitettu haasteen tiedoksiantamista varten. Haastemiehet ovat menetelleet haasteen tiedoksiannossa rutiininomaisesti, vaikka he ovat olleet tietoisia siitä, että rikoksen syyteoikeuden vanhentuminen oli hyvin lähellä. Haastemiehillä on tapana pyytää haastettavia itse noutamaan haaste välttyäkseen asiassa enemmiltä toimenpiteiltä. Tähän metodiin haastemiehet ovat turvautuneet myös tässä tapauksessa, vaikka asian kiireellisyys olisi edellyttänyt tehokkaampien ja varmempien keinojen käyttöä. Sen jälkeen kun haastemiehet olivat keskiiviikona 26.9. soittaneet A:lle ja pyytäneet häntä noutamaan haasteasiakirjat virastosta, he ovat yrittäneet tavoitella A:ta seuraavan kerran vasta tiistaina 2.10., jolloin oli enää kolme päivää siihen, kun rikosten syyteoikeus vanhenisi. Ensimmäisestä yhteydenotosta kului siis lähes viikko siihen kun haastemiehet yrittivät seuraavan kerran tavoitella A:ta. Tämä on kyllä ko. suhteessa aivan liian pitkä aika ja osoitus tiedoksiantomenettelyn tehottomuudesta. Tällaista virkatehtävän tehottomuutta ei voida lukea A:n syyksi pakoiluna, kun otetaan huomioon, että A oli oleskellut ilmeisesti koko ajan samassa pienehkössä kaupungissa ja ollut siis melko helposti haastemiesten löydettävissä, jos etsintöihin olisi ryhdytty välittömästi sen jälkeen, jolloin ilmeni, ettei A tullut noutamaan haastetta. Huomattakoon myös, että haastemiehellä on oikeus pyytää ja saada poliisilta tiedoksiantotehtävän suorittamiseksi tarpeellista virka-apua (Haastemieslaki  5 §). 

10. On syytä muistaa, että rikoksesta epäillyllä ja syytetyllä ei ole velvollisuutta myötävaikuttaa oman syyllisyytensä selvittämiseen (itsekriminointisuoja).  Hän voi kieltäytyä vastaamasta kysymyksiin ja vaieta vaikkapa kokonaan eikä hänellä ole totuusvelvollisuutta. Tähän nähden on johdonmukaista katsoa, ettei syytetyllä ole myöskään velvollisuutta myötävaikuttaa häntä vastaan esitetyn syytteen tai haasteen tiedoksiannon onnistumiseen. Syytteen tiedoksiannon suoranainen pakoilu voi tietyin edellytyksin johtaa syyteoikeuden vanhentumisajan jatkamiseen, mutta yksinomaan syytetyn passiivisuutta tai välttelyä haasteen tiedoksiannossa ei voida pitää laissa tarkoitettuna pakoiluna. Viranomaisena haastemies ei voi tyytyä syytetyn haastamisessa ja etsimisessä rutiininomaisiin haastamistoimenpiteisiin, vaan hänellä on velvollisuus ryhtyä kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin, jottei syyteoikeus pääsisi syytetyn passiivisuuden takia vanhenemaan.

11. Kyseisessä tapauksessa syyttäjä on toimittanut syytteen sisältävät haasteasiakirjat käräjäoikeudelle kolmisen viikkoa ennen syyteoikeuden vanhenemista. Vasta viikko tämän jälkeen haastemiehet ovat ryhtyneet ensimmäisiin toimenpiteisiin A:n haastamiseksi. Haastamista on yritetty aluksi tavalla, joka edellyttää vastaajan myötävaikutusta haastamisen onnistumiseksi. Kun kyseisessä tapauksessa syyteoikeuden vanheneminen on ollut lähellä, olisi syytetyn haastamisessa tullut heti alusta lähtien turvautua tehokkaampiin keinoihin, eli haastemiesten olisi pitänyt tavoitella A:ta ilmoittamatta hänelle etukäteen tulossa olevasta haasteesta. Kehottamalla A:ta itse noutamaan haasteasiakirjat virastosta haastemiehet ovat aikaansaanet tilanteen, jossa syytetty on saanut tilaisuuden pitkittää passiivisuudellaan haasteen tiedoksiantoa. Puhelimitse A:lle annetun kehotuksen osoittautuessa tuloksettomaksi haastemiehet ovat vasta viiden päivän kuluttua ryhtyneet tavoittelemaan A:ta henkilökohtaisesti haasteen tiedoksiantoa varten.

12. Kun edellä mainitut seikat otetaan huomioon, eivät korkeimman oikeuden vähemmistön sinänsä laajat perustelut syytetyn pakoilusta vaikuta minusta lainkaan vakuuttavilta. Vähemmistön kannanottoon on kenties osaltaan vaikuttanut niiden rikosten laatu ja luonne, joihin A on syytteen mukaan syyllistynyt.  Vähemmistöön jääneet jäsenet ovat perustelleet laajasti käsitystä, jonka mukaan erittäin tärkeä yleinen etu on vaatinut vanhenemisajan jatkamista. Korkeimman oikeuden enemmistön ei puolestaan ole tarvinnut ottaa erittäin tärkeän yleisen edun vaatimukseen lainkaan kantaa, koska enemmistö on katsonut, ettei syytetty ollut pakoillut haasteen tiedoksiantoa. Selvää on, ettei rikoksen vakavuus tai laatu saa vaikuttaa oikeuden kannanottoon siitä, onko syytetty pakoillut syytettä/haastetta.

13. Korkeimman oikeuden ennakkopäätöstä 2013:40 ei tule tulkita niin, että syytettävän kannattaa aina vältellä tai pakoilla syytteen tai haasteen tiedoksiantoa. Kuten sanottu, selvä pakoilu johtaa syyteoikeuden vanhenemisajan jatkumiseen. Toisaalta on syytä korostaa, että syyteoikeuden vanhentumisajan jatkaminen on poikkeuksellinen menettely. Syytetyn väitettyä pakoilua, kuten syyteoikeuden vanhentumisajan jatkamisen edellytyksiä yleensäkin, tulee siten tulkita suppeasti, ei laajentavasti. 

14. Ratkaisua KKO 2013:40 on syytä lukea ja tulkita niin, että RL 8 luvun 4 §:n  3 kohdassa mainittuna pakoiluna ei voida pitää pelkästään sitä, että syytetty jättää noutamatta haasteen haastemiehen otettua häneen yhteyttä tai pysyttelee muuten passiivisena, mikäli tähän ei liity selkeää erehdyttämistä tai muunlaista tietoista pakoilua. Pakoilusta ei ole kysymys, jos haastamistoimiin on ryhdytty myöhään tai haastettavaa ei ole pyritty tavoittamaan riittävän aktiivisesti. Ennakkopäätöksellään korken oikeus näyttäisi haluavan korostaa viranomaisten ja tässä tapauksessa ennen muuta haastemiesten toiminnan aktiivisuuden merkitystä. Syyteoikeuden vanhentumisajan jatkamisella ei ole ollut tarkoitus korvata haastemiehen normaaleja ja aktiivisia toimenpiteitä haastettavan tavoittamiseksi. On syytä huomata, ettei rikoksesta epäillylle tai syytetylle ole säädetty velvollisuutta itse hakea haaste tai muullakaan tavalla myötävaikuttaa haastamisen onnnistumiseen.

15. Lehtietojen mukaan Satakunnan käräjäoikeudessa on vireillä aika suurta julkisuutta herättänyt tapaus, jossa syyttäjä on hakenut Ulvilan surmajutun tutkinnanjohtajana aiemmin toimineen rikoskomisarion virkasyytejutussa syyteoikeuden vanhentumisajan jatkamista. Myös tuossa tapauksessa on kyssymys siitä, onko epäilty aikanaan pakoillut haasteen tiedoksiantoa.

445. Vaasan hovioikeuden tuomio 15.4.2011 Kauhajoen koulusurmajutussa, osa II; asianomistajien syyteoikeus

1. Syyttäjän - laissa ei käytetä enää nimikettä "virallinen syyttäjä" - Kauhajoen komisarioon (H) käräjäoikeudessa kohdistama syyte, joka on toistettu ("uudistettu") hovioikeudessa, tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta 22.9.2008 perustui siihen, että H oli laiminlyönyt ampuma-aselain 92 §:n 1 momentissa mukaisen velvollisuutensa ottaa Matti Saaren hallussa ollut pienoispistooli poliisin haltuun. Syytteen mukaan H:n olisi pitänyt ottaa ase väliaikaisesti poliisin haltuun, koska oli ollut perusteltu syy epäillä, että asetta käytettiin väärin.

2. Jutun asianomistajat eli Matti Saaren 23.9.2008 ampumalla surmaaman kymmenen henkilön 21 perheenjäsentä vaativat käräjäoikeudessa ja edelleen hovioikeudessa, että H tuomitaan rangaistukseen tahallisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta tai toissijaisesti tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta sekä kymmenestä törkeästä kuolemantuottamuksesta tai toissijaisesti kymmenestä kuolemantuottamuksesta.

3. Hovioikeus otti jo ennen pääkäsittelyn alkamista omasta aloitteestaan esille kysymyksen siitä, onko mainituilla surmansa saaneiden henkilöiden lähiomaisilla jutussa asianomistajan puhevalta eli oikeus vaatia rangaistusta virkavelvollisuuden tahallisen tai tuottamuksellisen rikkomisen osalta. Päätöksellään 19.1.2011, jonka perustelut on toistettu 15.4.2011 annetussa tuomiossa, hovioikeus epäsi asianomistajalta puhevallan sanotulta osin.

4. Asianomistajan käsitettä ei ole laissa määritelty. Oikeuskäytännössä on noudatettu vakiintuneesti ns. Granfeltin nimellä kulkevaa eli prosessioikeuden professori O.Hj. Granfeltin 1920-luvulla lanseeraamaa asianomistajakäsitettä. Sen mukaan asianomistaja-asema edellyttää, että rangaistavaksi väitetty menettely on loukannut tai vaarantanut välittömästi sellaisen henkilön oikeutta tai etua, jonka suojelemiseksi rangaistussäännös on säädetty, tai että henkilölle on välittömästi rikoksen johdosta aiheutunut vahingonkorvaus- tai muu yksityisoikeudellinen vaade.

5. Hovioikeus on päätöksensä perusteluissa nojautunut sanottuun määritelmään sekä sen perustella aiemmin annettuihin korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiin. Perustelujen mukaan virkarikosta koskevilla säännöksillä, joiden rikkomisesta syytteessä on siis sanotuilta osin kysymys, suojellaan ensisijaisesti yleistä etua, eikä tunnusmerkistön täyttyminen edellytä virkamiehen toiminnasta aiheutunutta seurausta, vaan rangaistavaa on virkavelvollisuuden vastainen menettely sinänsä. Asianomistajat olivat katsoneet H:n rikkoneen virkavelvollisuuksiaan menettelemällä ampuma-ase-, hallinto-, poliisi- ja esitutkintalain säännösten vastaisesti. Hovioikeuden mukaan myös näiden lakien säännöksillä suojellaan kuitenkin ensisijaisesti yleistä etua. Lisäksi perusteluissa todetaan, että H:n väitetty menettely ei myöskään sellaisenaan sisällä Matti Saaren surmaamiin asianomistajien perheenjäseniin kohdistunutta oikeudenloukkausta eikä siitä ole voinut välittömästi aiheutua heille vahinkoa.

6. Näillä perusteilla hovioikeus jätti asianomistajien virkavelvollisuuden rikkomista koskevat rangaistusvaatimukset syyteoikeuden puuttumisen vuoksi tutkimatta. Oikeudenkäynnissä ei siis voitu tutkia sitä, oliko H syyllistynyt tahalliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen, sillä kuten edellä kappaleessa 1 totesin, syyttäjä rajoittui VKSV:n syytemääräyksen mukaisesti vaatimaan H:lle rangaistusta ainoastaan tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta.

7. Hovioikeuden kyseinen ratkaisu näyttäisi olevan voimassa olevan oikeuden mukainen. Mutta mitä sanoo perustuslaki yksityisen kansalaisen syyteoikeudesta mainitunlaisessa tilanteessa?

8. Perustuslain 118 §:n 3 momentin mukaan jokaisella, joka on kärsinyt oikeudenloukkauksen tai vahinkoa virkamiehen tai muun julkista tehtävää hoitavan henkilön lainvastaisen toimenpiteen tai laiminlyönnin vuoksi, on oikeus vaatia tämän tuomitsemista rangaistukseen sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään. Vaasan hovioikeus on havainnut mainitun säännöksen. Hovioikeus ei kuitenkaan ryhtynyt puntaroimaan säännöksen merkitystä enemmälti, vaan tukeutui perusteluissaan muitta mutkitta ennakkopäätöksen KKO 2004:75 perusteluihin. Niissä sanotaan, että perustuslain 118 §:n 3 momentin säännös ei merkitse, että oikeus siinä tarkoitetussa tilanteessakaan vaatia rangaistusta olisi muilla kuin rikoksen asianomistajalla.

9. Mutta onko KKO:n sanottu kanta oikea tai ainakaan sellaisenaan, siis ilman pohdintaa ja pureksintaa, "nieltävissä" ja hyväksyttävissä? KKO:n tai KHO:n ennakkopäätökset eli prejudikaatit eivät ole oikeudellisesti ehdottomasti tuomioistuimia sitovia, vaan prejudikaattien sisältämistä oikeusohjeista on lupa poiketa, jos siihen on hyviä perusteita.

10. Perustuslain 118 §:n 3 momentissa viitataan kyseisen syyteoikeuden osalta siihen mitä "lailla tarkemmin säädetään." Mutta niin kuin jo edellä totesin, Suomen lakiin ei sisälly säännöstä asianomistajakäsitteestä eli siis siitä, kenellä on yleensä oikeus vaatia rikoksen johdosta rangaistusta. Erityissäännöksiäkään ei ole, ei ainakaan virkarikosten osalta.

Virkarikoslainsäädännön koskevissa esitöissä eli tässä tapauksessa hallituksen esityksessä 58/1988 vp s. 5, johon hovioikeus on perusteluissaan viitannut, tosin mainitaan, että virkarikoksilla ei yleensä ole asianomistajaa lainkaan. Asianomistaja-asema saattaa esitöiden mukaan perustua virkamiehen menettelyyn ja säännöksiin, joita virkamies on menettelyllään rikkonut.

11. Hallituksen esitykset ovat kuitenkin "vain hallituksen esityksiä," eli niillä ei ole kirjoitettuun lakiin rinnastettavaa ehdottomasti velvoittavan oikeuslähteen statusta. Esitöillä ei ole vahvasti velvoittavan, vaan ainoastaan sallitun tai korkeintaan "heikosti velvoittavan" oikeuslähteen asema. Tuomioistuin ei ole sidottu siihen käsitykseen, joka jonkin säännöksen tulkinnasta on hallituksen esityksessä tai eduskunnan valiokunnan mietinnössä omaksuttu. Riippumaton tuomioistuin ei ole velvollinen noudattamaan toimeenpanovallan edustajan lausumaa lain sisältöä tai tulkintaa koskevaa käsitystä, tuomioistuinta sitoo ainoastaan laki. Tämän vuoksi olisi voinut edellyttää, että hovioikeus olisi käyttänyt asianomistajakysymystä arvioidessaan myös omaa harkinta- ja päättelykykyään eikä tyytynyt ainoastaan toteamaan, mitä lain esitöissä tai KKO:n ratkaisun perusteluissa on asiasta lausuttu.

12. Korkein oikeus totesi siis ratkaisun KKO 2004:75 perusteluissa, että PL 118.3 §:n säännös ei merkitse, että oikeus siinä tarkoitetussa tilanteessakaan vaatia rangaistusta olisi muilla kuin rikoksen asianomistajalla. Perustuslain kyseisessä säännöksessä kuitenkin edellytetään, että siitä, kenellä on asianomistajan puhevalta, säädetään tarkemmin lailla. Kun laissa ei asiasta ei ole tarkemmin säädetty, olisi minusta perusteltua lähteä siitä, etteivät ne tulkinta- tai perustelulausumat, joita lakien esitöissä tai tuomioistuinten päätöksissä on lausuttu, ratkaise virkarikosten asianomistajakysymystä, vaan perustuslain 118 §;n 3 momentti on ainoa laki, jossa asiasta säädetään.

13. Sama asia voidaan ilmaista niin, että harkittaessa, kenellä on asianomistajan puhevalta virkarikosten osalta, on syytä noudattaa perustuslain 118 §:n 3 momenttiin perustuvaa perusoikeusmyönteistä tulkintaa. Asianomistajan puhevalta tulisi siis myöntää henkilölle, joka väittää, että hän on kärsinyt virkamiehen lainvastaisen toimenpiteen tai laiminlyönnin vuoksi oikeudenloukkauksen tai vahinkoa. Vahingonkorvausvaatimuksen osalta ei ole perustetta edellyttää, että vahinko olisi aiheutunut välittömästi virkamiehen väitetyn rikoksen johdosta.

14. Tulkinta, johon olen edellä päätynyt, on myös asiaperusteilla johdonmukainen ja järkevä. Jos kuolemantuottamusrikosta koskevan syytteen nostanut henkilö väittää, että hänen perheenjäsenensä kuolema on aiheutunut virkamiehen laiminlyönnin vuoksi, olisi toki johdonmukaista ja järkevää, että syyteoikeus ulottuisi myös kyseisen virkamiehen virkavelvollisuuden vastaiseen laiminlyöntiin, jonka seurauksena kuoleman väitetään juuri aiheutuneen. Virkamiehen menettelyä olisi siten myös rikosoikeudellisen vastuun kannalta johdonmukaista tarkastella kokonaisuutena.

15. Asianomistajan on vaikeaa, kenties jopa mahdotonta, näyttää kerrotunlaisessa tilanteessa syytettään kuolemantuottamuksesta toteen, jos häneltä evätään muodollisilla ja teoreettisilla perusteilla syyteoikeus sen virkavelvollisuuden rikkomisen eli virkamiehen huolimattomuuden tai tahallisuuden osalta, jolla kuolema juuri väitetään aiheutetun. Perustuslain 118 §:n 3 momentin säännös olisi varassa menettää lähes tulkoon kokonaan merkityksensä, jos katsotaan, että virkarikoksilla ei ole lähtökohtaisesti asianomistajaa lainkaan tai että asianomistajan puhevalta syntyisi vain silloin, kun virkamiehen virkavelvollisuuden vastainen menettely tai laiminlyönti on kohdistunut välittömästi ja suoraan syytteen nostamista suunnittelevaan henkilöön.

16. Syyteoikeuden pilkkomiseen sanotussa tilanteessa ei siis näyttäisi olevan reaalisia syitä. Syyteoikeuden pilkkominen ja sen perusteleminen "oikeushyvän haltija" -käsitteen tai rikoksen "suojeluobjektien" edellyttämällä tavalla on teoriaa, joka voidaan asiaperusteilla kyseenalaistaa. Tuomioistuimien pitäisi pitäisi pyrkiä kehittämään oikeutta ja edistämään ratkaisuillaan ihmisten pääsyä oikeuksiinsa, ei jarruttamaan oikeuden kehittymistä tai kansalaisten oikeuteen pääsyä ikivanhoihin käsitemääritelmiin tukeutuen. Järjen käyttö ei ole tuomioistuimissakaan kiellettyä.

17. En päässyt vielä tässäkään blogissa itse pääasiaan, mutta ehkäpä jo seuraavassa.

426. Ikaalisten perhesurma tehtiin poliisin palauttamilla aseilla

1. 40-vuotias mies surmasi viime perjantaina eroamassa olleen avopuolisonsa, pariskunnan 13-vuotiaan pojan sekä sen jälkeen itsensä Ikaalisten Tevaniemessä. Perheen talossa ja sen pihapiirissä ammuttiin useita laukauksia kiväärillä ja haulikolla. Poliisin tiedotteen mukaan surmansa saanut 13-vuotias poika ehti ilmoittaa tilanteesta hätäkeskukseen. Päihteillä ei poliisin mukaan ollut vaikutusta tapahtumiin.

2. Valtakunnansyyttäjä tutkii nyt, toimiko syyttäjä oikein. Surmaajaa epäiltiin nimittäin maaliskuussa tänä vuonna tapahtuneesta avovaimonsa lievästä pahoinpitelystä ja laittomasta uhkauksesta. Syyttäjä jätti kuitenkin syytteen nostamatta, koska nainen ei vaatinut miehelle rangaistusta.

3. Lähisuhteessa tehty pahoinpitely on nykyisin kuitenkin virallisen syytteen alainen. Tällöin syyttäjällä on syyteoikeus asianomistajan mielipiteestä riippumatta. Syyttäjän menettelyn laillisuuden tutkinta on siten paikallaan. Rikoslain 21 luvussa säädetään lievää pahoinpitelyä koskevasta syyteoikeudesta näin:

16 § (10.12.2010/1082)

Syyteoikeus

Virallinen syyttäjä saa nostaa syytteen lievästä pahoinpitelystä vain, jos asianomistaja ilmoittaa rikoksen syytteeseen pantavaksi taikka teko on kohdistunut

1) kahdeksaatoista vuotta nuorempaan henkilöön,

2) tekijän aviopuolisoon tai entiseen aviopuolisoon, sisarukseen tai sukulaiseen suoraan ylenevässä tai alenevassa polvessa taikka henkilöön, joka asuu tai on asunut tekijän kanssa yhteistaloudessa tai on tai on ollut muuten näihin rinnastettavan henkilökohtaisen suhteen takia hänelle läheinen taikka

3) henkilöön hänen työtehtäviensä vuoksi eikä rikoksentekijä kuulu työpaikan henkilöstöön.

4. Laki siis muuttui viime vuodenvaihteessa niin, että syyttäjä voi nostaa syytteen myös lievästä perheväkivallasta ilman rikoksen uhrin syyttämispyyntöä. Jos lehdissä Ikaalisten tapauksesta mainittu peruste, jonka mukaan syyttäjä ilmoitti luopuvansa syytteen nostamisesta yksinomaan sillä perusteella, että avopuoliso oli luopunut rikosilmoituksesta, pitää paikkansa, syyttäjä näyttäisi toimineen virheellisesti.

5. Mutta eikö myös poliisin menettelyä palauttaa rikosepäilyn takia haltuun otetut aseet kohta syyttämättäjättämispäätöksen jälkeen takaisin tulisi selvittää nyt tehtyä perusteellisemmin? Suomalaisen poliisin toimintakulttuuriin näköjään kuuluu, että tällaisessa tapauksessa poliisi on ensimmäisenä valmis pesemään mahdollisimman kiireesti kätensä ja kiistämään kaikki mahdolliset epäilyt. Näin tapahtui myös myös Ikaalisten tapauksessa. Pirkanmaan poliisilaitoksen apulaispäällikkö Antero Rytkölä, joka ilmeisesti vastaa laitoksella juuri aselupamenettelystä, tiedotti välittömästi, että Ikaalisten tapauksessa on menetelty täysin ampuma-aselain "kirjaimen ja hengen" mukaisesti. Poliisin sisäinen selvitys oli nopea ja päättyi - kuinka muuten - poliisiylijohtaja Mikko Paateron johdolla yleiseen käsienpesuun.

6. Paatero vieritti vastuuta lainsäätäjälle, tietenkin. Ampuma-aseuudistusta kiivaasti vastustanut persujen tuore valiokuntapomo Jussi Halla- aho puolestaan mainitsi I-S:ssa, että hänen kentältä saamiensa viestien mukaan poliisi tekee haltuunottoja liiankin kevein perustein.

7. Tämä yleinen käsienpesu ja viranomaisten keskinäinen syyttely ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että Ikaalisten tapauksessa viranomaiset tekivät virhearvon. Toki päätökset joudutaan tekemään käytettävissä olevien tietojen perusteella. Mutta jotta ikäviltä yllätyksiltä vältyttäisiin, tulisi kunkin tapauksen faktat tutkia todella tarkasti eikä rikosepäilyn takia takavarikoituja aseita tulisi luovuttaa takaisin hätiköidysti.

8. Ikaalisten tapaus muistuttaa Kauhajoen koulusurmatapausta sikäli, sillä viranomaisten piirissä vastuunkantajia ei tunnu tässäkään tapauksessa löytyvän. Kauhajoella surma-aseen ampujalle jättänyttä komisariota puolusteltiin poliisiylijohtaja Paateron lausuntoja myöten, mutta nyt hovioikeus on vihdoin todennut, että komisario menetteli virheellisesti. Ikaalisten tapauksessa paikallinen poliisilaitos, jonka lausuntoa poliisin nyt tekemä pikaselvitys myötäilee, toteaa, että, että "aseiden palautus oli oikein". Mutta aseiden takavarikoinnin jatkaminenkaan ei olisi ollut väärä ratkaisu.

9. Silloin, kun lain säännökset ovat väljiä, jää viranomaisille, kuten tässä tapauksessa poliisille, laaja harkintavalta. Viranomaisen on tällöin helppo puolustautua ja väittää, että "me toimimme täysin lain kirjaimen mukaisesti." Mutta tutkittiinko tapauksen faktat ja olosuhteet paikan päällä riittävän huolellisesti ja tarkasti? Tämä on ydinkysymys, joka pitäisi selvittää ja selvitystyötä ei pitäisi jättää yksin poliisin sisäisen selvityksen varaan. Poliisi tiedottaa ja antaa haastatteluja, mutta on syytä muistaa, että poliisi puhuu omassa asiassaan.

10. Nyt poliisi vain kirjasi naisen rikosilmoituksen erotilanteen yhteydessä tapahtuneesta pahoinpitelystä, esitutkintaa ei ilmeisesti edes suoritettu, kun nainen perui seuraavana päivänä kaikki vaatimuksensa, ja kolmea viikkoa myöhemmin poliisi antoi aseet takaisin miehelle. Kaksi päivää kuluttua noilla aseilla surmattiin kolme ihmistä. Mikä kiire poliisilla oli antaa aseet takaisin näin pian? Mikä merkitys oli poliisin aseiden palauttamisen yhteydessä antamalla varoituksella ja mikä merkitys tuollaisella varoituksella voi ylipäätään olla? Muistamme, että samanlaisen varoituksen antoi Kauhajoen komisario kouluampuja Matti Saarelle tätä ensi puhutettuaan. Varoitus toimi molemmissa tapauksissa ilmeisesti lähinnä vain yllykkeenä veritekoon.

11. Onko poliisin aselupakäytäntö ajan tasalla? Pystyykö poliisi todella vastaamaan ihmisten turvallisuudesta? Toimiiko turvallisuudesta vastaavien viranomaisten yhteistyö saumattomasti?

338. KKO:n presidentti Koskelon outo kannanotto

Lehtitietojen mukaan korkeimman oikeuden (KKO) presidentti Pauliine Koskelo kehottaa STT:lle antamassaan lausunnossa oikeusministeriötä pohtimaan, pitäisikö rikosasioiden oikeudenkäyntimenettelyä Suomessa muuttaa virallisen syyttäjän syyteoikeuden osalta.

Suomi on saanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta (EIT) viime vuosina lukuisia langettavia tuomioita sananvapausjutuista, joita myös mediajutuiksi kutsutaan. Viimeisin EIT:n langettava tuomio Suomelle annettiin viime viikolla. Olen kommentoinut tuomiota blogissa n:o 336/12.10.2010.

Kyseisessä jutussa iltapäivälehdessä julkaistussa artikkelissa oli kerrottu presidenttivaaliehdokkaan (Esko Ahon) keskeisenä kampanja-avustajana toimineen A:n avioliiton ulkopuolisesta suhteesta erään TV-toimittajan entiseen puolisoon. Suomalaiset tuomioistuimet, myös KKO, katsoivat artikkelin loukanneen A:n yksityiselämää. EIT oli toisella kannalla ja katsoi, että Suomi oli rikkonut EIS 10 artiklaa kun suomalaiset tuomioistuimet olivat puuttuneet valittajien sananvapauteen tavalla, joka ei ollut välttämätöntä demokratiassa.

Presidentti Pauliine Koskelo, tuolloin vielä oikeusneuvos, kuului sanotussa vuoden 2005 ratkaisussa (KKO 2005:82) enemmistöön. KKO:n ratkaisu syntyi äänestyksen jälkeen 4-1. EIT:n kanta vastasi kutakuinkin vähemmistöön jääneen oikeusneuvos Lauri Lehtimajan perusteluja.

EIT ei yhtynyt KKO:n enemmistön perusteluihin kampanja-avustajan asemasta, koska enemmistö ei ollut painottanut riittävästi avustajan tehtävien poliittista luonnetta ja niiden toimittamisen julkista yhteyttä. EIT:n mukaan lehtiartikkelilla oli muun ohella ajettu tärkeää julkisesti kiinnostavaa asiaa poliittisten taustatietojen muodossa. Valittajien maksettavaksi tuomittuja vahingonkorvauksia ja kulukorvauksia EIT piti kohtuuttoman suurina.

Presidentti Koskelon mukaan EIT:n ratkaisun perusteluista ilmenee, että se suhtautuu torjuvasti suomalaiseen järjestelmään, jossa virallinen syyttäjä on niin sanotun uhrin asialla ja ajaa rikossyytettä mediaa vastaan. Tällaista nimenomaista lausumaa en ole kuitenkaan kyseisen EIT:n tuomion perusteluista havainnut.

Yksittäisen kansalaisen kannalta syyttäjävetoisen järjestelmän etu on siinä, että asianomistaja selviää helpommalla ja pienemmällä taloudellisella riskillä kuin tilanteessa, jossa uhri ajaa itse syytettä tai nostaa vahingonkorvauskanteen. Jos syyttäjä häviää ajamansa jutun, valtio joutuu korvaamaan syytetyn avustajan palkkion ja muut oikeuskäyntikulut.

Pitää kyllä paikkansa, että Suomessa omaksuttu syyteoikeuden järjestely, jonka mukaan virallisella syytäjällä on syyteoikeus ja vieläpä ensisijainen syyteoikeus myös kunnianloukkauksen ja yksityiselämän suojaa koskevissa asioissa, on kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellinen.

Tämä ei suinkaan ole epäkohdan eli Suomen EIT:ltä sananvapausjutuissa saamien toistuvien langettavien tuomioiden syy. Perimmäisenä syynä on suomalaisten tuomioistuimien ja myös korkeimman oikeuden ihmisoikeustuomioistuimien ratkaisujen puutteellinen tuntemus ja tuomioista toisinaan ilmenevä suoranainen välinpitämättömyys ihmisoikeussopimuksessa omaksuttua sananvapauden suojaa kohtaan.

Tuomioistuimet ryhtyivät 2000-luvulle tultaessa eräällä tavalla "ajamaan" johtavien poliitikkojen ja muiden julkisuuden henkilöiden yksityiselämän suojaa. Tuomioissa korostuu sananvapauden vähättely ja se, etteivät tuomioistuimet ole selvillä ihmisoikeustuomioistuimen kannanotoista. Korkein oikeuskaan ei ole aina - toisin kyllä ratkaisussa KKO 2005:82 - edes maininnut ns. mediajutuissa sananvapautta, vaan on tarkastellut asia yksinomaan yksityiselämän suojan kannalta. Tämä on ollut yllättävää ja selvä osoitus siitä, että meillä ei arvosteta pro et contra -tyyppistä tuomioiden perustelemistapaa.

Korkein oikeus täydentää käytännössä itse itseään eli tekee esityksen tuomioistuimeen valittavista uusista jäsenistä. Nämä virkaesitykset esitykset nimittävä viranomainen eli tasavallan presidentti säännönmukaisesti siunaa sellaisinaan.

Oikeusneuvos Lauri Lehtimajan jäätyä vuosi pari sitten eläkkeelle KKO:ssa ei ole ainoatkaan ihmisoikeusasioihin käytännössä perehtynyttä jäsentä. Viimeksi eli tämän vuoden alussa KKO:een oli tosin ehdolla ihmisoikeusasiantuntija, joka sai KKO:n esitysmenettelyssä pari kolme hajaääntä. KKO:n selvä enemmistö, presidentti Koskelon johdolla, päätti kuitenkin valita uudeksi jäsenekseen lähinnä liike-elämän juttuihin erikoistuneen asianajajan. Näin siitä huolimatta, että KKO:ssa oli jo entuudestaan 2-3 tällaisiin juttuihin erikoistunutta asianajajajäsentä, mutta ei siis yhtään ihmisoikeusasiantuntijaa. Valinnallaan KKO viestitti, että ihmisoikeusjutut ovat toisarvoisessa asemassa liike-elämän riita-asioihin verrattuna. Näissä asioissahan jotkut KKO:n jäsenet toimivat sivutoimisina välimiehinä.

Presidentti Koskelon STT:lle antama lausunto tuntuu ällistyttävältä, sillä hänhän näyttäisi haluavan vierittää syyn tuomioistuimien ja KKO:n epäonnistuneesta ratkaisukäytännöstä syyttäjien niskoille! Koskelo tuntuisi lähtevän siitä, että tuomioistuimen tuomitsee aina syyttäjän ajaman syytteen mukaisesti. Koskelon olisi kannattanut muotoilla lausuntonsa hieman huolellisemmin.

Asia on luonnollisesti niin, että syyttäjät eivät olisi enää vuosikausiin nostaneet perusteettomia syytteitä, jos KKO olisi kyennyt ohjamaan alempien oikeusasteiden ja samalla myös syyttäjien lainkäyttöä oikeilla ennakkopäätöksillään. KKO:n ylivoimaisesti tärkein tehtävänä on nimenomaan alempien tuomioistuimien ja syyttäjäviranomaisten lainkäytön ohjaaminen ja oikeuskäytännön yhtenäisyydestä huolehtiminen (OK 30:3.1). Nyt on osoittautunut, että KKO on epäonnistunut tässä tehtävässään media- ja sananvapausjuttujen osalta.

Presidentti Koskelo on tullut tunnetuksi oikeusministeriön ja lainsäätäjän arvostelusta muissakin yhteydessä. Myös tässä mediajuttuja koskevassa asiassa Koskelo näyttää haluavan sysätä vastuun lainsäätäjälle, vaikka kyse on selvästikin lainkäytön viheistä.

Eivätkö korkein oikeus ja sen presidentti haluaisi oikein kantaa vastuuta ratkaisuistaan? Vastuunkantoa ovat meillä aiemmin vältelleet lähinnä kansanedustajat ja muut johtavat poliitikot. Tehtävissään möhlineistä poliitikoista on mahdollista päästä eroon seuraavissa vaaleissa, jos äänestäjät niin tahtovat. Tuomarit sitä vastoin ovat perustuslain mukaan erottamattomia.

-------

Suomelle ja korkeimmalle oikeudelle näyttäisi olevan tulossa lisää sapiskaa ihmisoikeustuomioistuimelta. EIT on juuri äskettäin ottanut käsiteltäväkseen poikkeuksellisen nopeasti ex-professori Ari Huhtamäen tekemän valituksen koskien hänen KKO:lta viime kesäkuussa saamaansa hylkäävää purkupäätöstä Kari Uotin jutussa (KKO 2010:41). Purkuasia käsiteltiin täysistunnossa ja päätös syntyi äänestyksen jälkeen. EIT on pyytänyt Suomen hallitukselta vastausta Huhtamäen valituksen johdosta esitettyihin kysymyksiin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeiden toteutumisesta.

Hallitus on vastineissaan tähän asti yleensä aina puolustellut tuomioistuinten ratkaisuja. Nähtäisiinkö Huhtamäen tapauksessa sellainen ihme, että hallitus myöntää ihmisoikeusloukkauksen tapahtumisen?

90. Kauhajoen koulusurmien tutkinta vihdoin oikeille raiteille

1. Olen kirjoittanut Kauhajoen koulusurmista tähän mennessä jo kymmenessä blogijutussa; ensimmäisen kirjoituksen julkaisin heti surmien tekopäivänä 23.9.2008.

2. Alusta lähtien minua on ihmetyttänyt muun ohella - tämä tarkoittaa erityisesti sisäministeriön poliisiosaston virkavastuuta ja sisäministeri Anne Holmlundin poliittista vastuusta - se, että kauhajokelaisen komisarion menettelyä koskevassa esitutkinnassa ja sitä seuranneessa valtakunnansyyttäjänviraston syyteharkinnassa ei ole jostakin syystä haluttu paneutua siihen, oliko aseen tulevalle surmaajalle surmapäivää edeltäneenä päivänä 22.9.-08 jättäneen komisarion kenties syytä epäillä syyllistyneen virkavelvollisuuden rikkomisen ohella myös kuolemantuottamukseen. Esitutkinnan suorittanut syyttäjä näyttää keskittyneen yksinomaan komisarion epäillyn virkarikoksen tutkintaan ja samoin näyttää tehneen myös apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske syytepäätöksessään. Kuitenkin oli selvää, että jos poliisimies olisi Matti Saarta 22.9. puhutellessaan ottanut aseen pois Saarelta, tämä ei olisi voinut toteuttaa surmatöitä sanotulla aseella.

3. Lain mukaan rikoksen uhrilla eli asianomistajalla on virallisen syyttäjän ohella rikosasiassa toissijainen syyteoikeus. Tämä tarkoittaa sitä, että jos syyttäjä on päättänyt jättää syytteen nostamatta, asianomistaja saa itse nostaa syytteen rikoksesta. Jos rikoksen uhri on saanut surmansa rikoksen johdosta, siirtyy asianomistajan syyteoikeus lain mukaan uhrin lähiomaisille, ensisijaisesti hänen leskelleen ja lapsilleen. Perustuslain 118 §:n 3 momentin mukaan asianomistajalla on virallisen syyttäjän syyteoikeudesta riippumaton eli itsenäinen syyteoikeus julkista tehtävää hoidettaessa tehdystä rikoksesta eli käytännössä virkamiehen lainvastaisen toimenpiteen tai laiminlyönnin johdosta. Sanotun lainkohdan mukaan asianomistajalla on myös oikeus vaatia virkamiehen virkarikoksen johdosta vahingonkorvausta julkisyhteisöltä taikka asianomaiselta virkamieheltä.

4. Olen ihmetellyt, miksi koulusurman uhrien lähiomaiset eivät ole reagoineet (ainakaan julkisuudessa) tapausta koskevaan rikos- ja vahingonkorvausoikeudelliseen vastuuseen. Kun poliisi- ja syyttäjäviranomaiset ovat tutkineet juttua vain tuottamuksellisena virkavelvollisuuden rikkomisena, jolla ei ole asianomistajaa, eivät koulusurmien uhrien lähiomaiset ole luultavasti saaneet esitutkinnassa kunnollista tilaisuutta mahdollisten omien vaatimustensa ja näkökohtiensa esittämiseen. Onko uhrien omaisia edes kuultu esitutkinnassa, en tiedä. Viranomaiset ovat nähtävästi edellyttäneet, että uhrien omaisten tulee reagoida itse, ennen kuin viranomaiset voisivat ryhtyä selittämään asiaa mahdollisen kuolemantuottamuksen kannalta. Tämä tuntuu aika merkilliseltä. Onko mahdollisen kuolematuottamuksen tutkinta haluttu painaa esitutkinnassa ja syyteharkinnassa niin sanotusti "villaisella", jottei tapaus olisi poliisin kannalta vielä nykyistä paljon kiusallisempi?

5. Apulaisvaltakunnansyytäjä Kalskeen syytepäätös, jolla komisario asetettiin syytteeseen tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta, julkistettiin alustavasti jo viime tammikuussa (26.1.-09). Kauhajoen käräjäoikeus määräsi jutun käsittelypäivän yllättävän kauaksi eli toukokuun 13. päivään. Noin kuukausi sitten käräjäoikeus päätti julkistaa syytekirjelmän kokonaisuudessaan.

6. Vasta nyt kun käräjäoikeuden sanottuun istuntoon on aikaa enää pari kolme viikkoa, uhrien lähiomaiset näyttävät havahtuneen asiassa. Tänään on eri lehdissä kerrottu, että yhden kouluammuskelussa surmansa saaneen uhrin leski ja lapsi ovat jättäneet käräjäoikeudelle haastehakemuksen, jossa kyseiselle komisariolle vaaditaan rangaistusta törkeästä kuolemantuottamuksesta ja valtiolta vahingonkorvauksia. Haastehakemuksen laatinut lakimies kertoo (Yle-uutiset), että asianomistajasyytteitä voi tulla jutussa vielä lisää.

7. Jyväskyläläisen asianajotoimiston yksityisissä selvityksissä on lehtitietojen mukaan ilmennyt, että syyttäjän aikanaan suorittama esitutkinta olisi ollut eräiltä osin puutteellinen. Asianajotoimiston lakimiehen mukaan kouluampuja Matti Saaresta tehtiin jo koulusurmia edeltäneellä viikolla Haapajärven kihlakunnan poliisilaitokselle kirjallinen ilmoitus, jossa viitattiin Saaren huomiota herättäneeseen ja kouluammuskeluun viittaavaan käyttäytymiseen; Saari oli kotoisin Haapajärven seudulta. Kyseinen lakimies ihmettelee, miten näin oleellinen seikka on voinut jäädä huomaamatta poliisin ja syyttäjän omissa tutkimuksissa, vaikka sanottu Haapajärvellä tehty kirjallinen ilmoitus oli kirjattu vastaanotetuksi myös Kauhajoen poliisiasemalla.

8. Todella merkillistä, jos sanottua ilmoitusta ja varoitusta Saaren hälyttävästä käyttäytymisestä ei tosiaan noteerattu mitenkään Kauhajoen poliisissa eikä sittemmin komisarion menettelyä esitutkinnassa selvitettäessä. Mainituissa yksityisissä selvityksissä on lehtitietojen mukaan lisäksi ilmennyt, että poliisi olisi voinut helposti selvittää Matti Saaren mielenterveysongelmat, joiden perusteella hänen aselupansa olisi voitu peruuttaa. Voidaan kysyä, onko nykyinen poliisirikosten tutkinta yleensäkään uskottavaa, jos esitutkintaa johtanut syyttäjä ja syyteharkinnan suorittanut syyttäjä ovat jättäneet selvittämättä oleellisia seikkoja esitutkinnassa. Suojelevatko syyttäjä ja poliisi toinen toisiaan ja saadaanko "ohjeet" tähän kenties ylemmältä taholta?

9. Oli miten oli, mutta jutun syyttäjänä toimiva Jouko Nurminen on VKSV:n tänään julkisuuteen saattaman tiedotteen mukaan reagoinut mainittuun yksityiseen selvitykseen ja asianomistajan nostamaan syytteeseen. Jutussa tullaan syyttäjän vaatimuksesta suorittamaan lisätutkinta, jonka tekee KRP. Tämän vuoksi käräjäoikeutta on pyydetty peruuttamaan rikosjutulle jo määrätty pääkäsittely 13-14.5. Asianomistajan syytevaatimukseen otetaan syyttäjistössä kantaa lisätutkinnan valmistuttua. Asian jatkotoimenpiteistä on tiedotteen mukaan neuvoteltu tänään 27.4. apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalskeen johdolla.

10. Hieman erikoiselta vaikuttaa se, että sanottua lisätutkintaa johtaa sama kihlakunnansyyttäjä, jonka johdolla suoritettiin komisarion menettelyä koskeva alkuperäinen tutkintakin. Kun oman syytteen nyt nostanut asianomistajataho epäilee aika voimakkaasti sanotun esitutkinnan puutteellisuutta, olisi ollut paikallaan, että esitutkinnan johtajaa olisi vaihdettu.

11. Pääasia kuitenkin on, että Kauhajoen koulusurmien tutkinnassa ollaan monien mutkien jälkeen vihdoin pääsemässä oikeille raiteille. Ei ole tietenkään selvää, että kyseessä todella olisi kuolemantuottamus, mutta tärkeintä on, että tämäkin mahdollisuus selvitetään perinpohjaisesti.

12. Minun mielestäni Kauhajoen tragedian perussyy on edelleen selvittämättä. Kyse on sisäministeriön poliisiosaston asianomaisten virkamiesten vastuusta, kun Jokelan koulusurmien jälkeen vuonna 2007 poliisiosasto ja muut asianomaiset virkamiehet eivät ryhtyneet tarvittaviin toimiin, joilla mm. aselupakäytäntöä olisi tiukennettu. Näihin toimenpiteisiin ryhdyttiin vasta Kauhajoen jälkeen, siis aivan liian myöhään. Olen perännyt useissa kirjoituksissani, että laillisuusvalvontaviranomaiset eli oikeuskansleri ja oikeusasiamies selvittäisivät viran puolesta, mikä on sisäministeriön virkamiesten vastuu asiassa ja väitetyissä laiminlyönneissä, mutta minkäänlaisiin selvityksiin ei vain ole vieläkään ryhdytty. Tämä on todella huolestuttavaa.

13. Olen edelleen myös sitä mieltä, että sisäministeri Anne Holmlundin olisi kannettava asiassa poliittinen vastuu ja erottava, koska ministerin uskottavuus on totaalisesti kadonnut kahden koulusurmatapauksen vuoksi. Mutta kun hallituksella on sellainen pääministeri kuin on ja kun kokoomuksen Jyrki Katainenkin haluaa jostakin syystä suojella itse tehtävään valitsemaansa sisäministeriä, ollaan nykyisessä tilanteessa, joka on äärimmäisen nolo koko maan kannalta.