1. Tampereen käräjäoikeus (nykyisin Pirkanmaan käräjäoikeus) oli marraskuussa 2009 antanut lainvoimaiseksi jääneen päätöksen, jonka mukaan vuonna 2002 syntyneen L:n huolto oli uskottu molemmille vanhemmille A:lle ja B:lle yhteisesti ja jossa L oli määrätty asumaan äitinsä A:n luona. L:llä oli ollut oikeus pitää yhteyttä ja tavata isäänsä joka toisen viikon ajan, joten hän oli päätöksen perusteella voinut asua vuoroviikoin kummankin vanhempansa luona.
2. B oli huhtikuussa 2010 vireille tulleella hakemuksella vaatinut mainitun päätöksen muuttamista, koska A:n sairastuminen päätöksen antamisen jälkeen oli heikentänyt hänen mahdollisuuksiaan suoriutua huoltajan tehtävästä ja koska yhteishuollon toteuttaminen ja vuoroviikkoasuminen ei ollut onnistunut. Pirkanmaan käräjäoikeus päätöksellään 19.1.2011 hyväksyi B:n hakemuksen ja määräsi L:n yksin B:n huoltoon ja asumaan tämän luona sekä vahvisti L:n oikeuden tavata A:ta päätöksestä ilmenevin tavoin.
3. A valitti Turun hovioikeudelle ja vaati valituksessaan, että käräjäoikeuden päätös kumotaan ja B:n vaatimukset hylätään tai että ainakin L:n ja A:n välistä tapaamisoikeutta laajennetaan. Alkuperäisen päätöksen muuttamiseen ei valituksen mukaan ollut lapsen etuun perustuvaa syytä. A vaati edelleen, että hovioikeus toimittaa asiassa pääkäsittelyn, jossa häntä ja eräitä todistajia kuultaisiin hänen kyvystään toimia lapsen huoltajana sekä huollon, asumisen ja tapaamisoikeuden järjestämisestä lapsen edun mukaisesti.
4. Turun hovioikeus totesi käsittelyratkaisussaan 7.6.2011 käräjäoikeuden ratkaisun perustuneen riidattomiin seikkoihin ja olosuhdeselvitykseen sekä lisäksi käräjäoikeuden päätökseen kirjattuihin todistajankertomuksiin. Näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voinut jäädä oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 12 §:ssä tarkoitetun oikeudenkäyntiaineiston perusteella kokonaisuutena arvioitaessa mitään varteenotettavaa epäilystä eikä asiassa siten tarvinnut luvun 15 §:n 1 momentin mukaan ottaa vastaan suullista todistelua. Pääkäsittelyn toimittaminen oli muutoinkin luvun 14 §:n 2 momentissa tarkoitetuin tavoin selvästi tarpeetonta. Mainituilla perusteilla käräjäoikeus hylkäsi A:n pääkäsittelyn toimittamista koskevan pyynnön. Tämän jälkeen hovioikeus tutki käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuuden kirjallisessa menettelyssä. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.
5. A pyysi valituslupaa korkeimmalta oikeudelta ja valitti hovioikeuden päätöksestä. Korkein oikeus myönsi A:lle valitusluvan. Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja että asia palautetaan hovioikeuden pääkäsittelyn toimittamista varten tai ratkaistaan korkeimmassa oikeudessa suullisen käsittelyn jälkeen A:n jo hovioikeudessa vaatimin tavoin.
6. Korkeimmassa oikeudessa oli ensisijaisesti ollut kysymys siitä, oliko hovioikeus menetellyt virheellisesti jättäessään pääkäsittelyn toimittamatta. Päätöksessään, josta on annettu ennakkopäätösseloste KKO 2012:43, korkein oikeus päätyi siihen, että hovioikeuden olisi tullut toimittaa pääkäsittely. Kun hovioikeus oli siten menetellyt virheellisesti jättäessään A:n vaatiman pääkäsittelyn toimittamatta, korkein oikeus kumosi hovioikeuden päätöksen ja palautti asian takaisin Turun hovioikeuteen pääkäsittelyn toimittamista varten.
7. Korkeimman oikeuden ratkaisu kokonaisuudessaan löytyy tästä.
8. Pari sana terminologiasta. Korkeimman oikeuden päätöksessä puhutaan pääkäsittelystä. Sillä tarkoitetaan kirjallisen käsittelyn vastakohtaa eli siis suullista käsittelyä. Hovioikeudenpääkäsittelyyn kutsutaan saapuville jutun asianosaiset ja heidän avustajansa, jotka esittävät lausumansa suullisesti hovioikeuden tuomareille. Pääkäsittelyssä voidaan kuulla ja yleensä myös lähes aina kuullaan todistajia, yleensä jo käräjäoikeudessa kuultuja, mutta tietyin edellytyksin myös uusia todistajia. Hovioikeuden pääkäsittely on tavallaan käräjäoikeudessa toimitetun pääkäsittelyn toisinto, mutta toisin kuin yleensä luullaan ja esitetään, käräjäoikeuden käsittelyä ei tarvitse toistaa uudelleen koko laajuudessaan, vaan käsittelyä voidaan rajoittaa tiettyyn osaan tapausta ja ottaa vastaan vain osa käräjäoikeudessa vastaanotetusta todistusaineistosta.
9. Pääkäsittely on kirjallista menettelyä selvästi parempi ja tehokkaampi keino selvittää asiaa sekä tosiasiapuolta eli näyttökysymystä että oikeus- eli lainsoveltamista koskevien kysymysten osalta. Kun todistajia samoin kuin asianosaisia kuullaan todistelutarkoituksessa henkilökohtaisesti, saa hovioikeus kirjallista menettelyä paljon luotettavamman käsityksen todistajien ja asianosaisten kertomusten näyttöarvosta ja kertomusten uskottavuudesta. Pääkäsittelyssä hovioikeuden jäsenillä on tilaisuus esittää asianosaisille ja todistajille tarkentavia kysymyksiä, millä on erittäin suurin merkitys asian selvittämisen kannalta. Kirjallisessa menettelyssä, joka siis perustuu käräjäoikeudessa taltioituun aineistoon ja hovioikeudelle esitettyihin valitus- ja vastinekirjelmiin, tuomareilla ei sitä vastoin ole tilaisuutta tarvittavien kysymysten tekemiseen eikä lioin mahdollisuutta arvioida todistajien ja asianosaisten kertomusten näyttöarvoa ja uskottavuutta.
10. Jostakin syystä, ilmeisesti vanhoista, jo Ruotsin ja Venäjän vallan aikaisista menneen maailman traditioista johtuen, suomalaiset hovioikeustuomarit ovat aina suhtautuneet erittäin nihkeästi pääkäsittelyjen eli suullisten käsittelyjen toimittamiseen. He ovat aina vastustaneet kaikkia lakiuudistuksia, joiden tarkoituksena on ollut vähäisessä määrin lisätä hovioikeuksien velvollisuutta pääkäsittelyn toimittamiseen. He ovat onnistuneet pyrkimyksissään, sillä meillä hovioikeusmenettely on lain mukaan lähtökohtaisesti ja pääsääntöisesti kirjallista. Esimerkiksi Ruotsin hovioikeuksissa samoin kuin useimpien muiden maiden toisen asteen tuomioistuimissa käsittely sen sijaan on pääsäännön mukaan suullista. Suomessa hovioikeudet ovat toimittaneet pääkäsittelyn ainoastaan noin 30 prosentissa riita- ja rikosasioissa, Ruotsin hovioikeuksissa pääkäsittelyjen osuus sen sijaan on ollut noin 60-70 prosentin luokkaa.
11. Vuoden 2011 voimaan tulleen lainmuutoksen yhteydessä (OK 26 luku) hovioikeuden velvollisuutta pääkäsittelyn toimittamiseen on jälleen eräiltä osin kevennetty. Toisaalta pääkäsittelyn toimittamisvelvollisuutta, joka perustuu asianosaisen eli siis joko valittajan tai tämän vastapuolen vaatimukseen, on jonkin verran tiukennettu. Pääsääntönä on, että hovioikeuden on toimitettava pääkäsittely, jos asianosainen sitä vaatii (OK 26:14.1). Tästä on säädetty eräitä poikkeuksia, joita on selostettu melko yksityiskohtaisesti KKO:n nyt kommentoitavan ratkaisun perusteluissa. Niissä viitataan useassa kohdin lain esitöihin eli hallituksen esitykseen 105/2009 vp.
12. Näyttää siltä, että hovioikeudet, kuten tässä tapauksessa Turun hovioikeus, ovat ryhtyneet soveltamaan pääkäsittelyn toimittamisvelvollisuutta - jälleen kerran - supistavasti eli niin, että hovioikeuden ei tarvitsisi toimittaa pääkäsittelyä, ei vaikka 1) asianosainen sitä perustellusta syystä pyytää, tai 2) kun pääkäsittelyn toimittaminen on tarpeen henkilötodistelun uskottavuuden arvioimiseksi. Kuten korkeimman oikeuden perusteluista ilmenee, hovioikeuden/hovioikeuksien tulkinta ei ole sopusoinnussa lainsäätäjän tarkoituksen kanssa.
13. Korkeimman oikeuden ennakkopäätös asiantilan selventämiseksi ja hovioikeuskäytännön korjaamiseksi on siten erittäin tarpeellinen. Mutta se, ottavatko hovioikeudet todella opikseen KKO:n ratkaisusta, on jo toinen kysymys. Turun hovioikeuden ko. ratkaisu on vain jäävuoren huippu, sillä hyvin monissa tapauksissa hovioikeudet torjuvat härskisti ja lainvastaisesti asianosaisten pääkäsittelyn toimittamista koskevia perusteltuja vaatimuksia.
14. Hovioikeuksien perustelut, joilla pääkäsittelypyyntöjä evätään, ovat usein vain näennäisiä ja fraasinomaisia. Tästä Turun hovioikeuden ko. tapauksessa esittämät perustelut ovat oivallinen esimerkki. Minua ihmetyttää suuresti, miten hovioikeus voi perustella päätöstään noin luokattomalla tavalla. Lakia eli OK 26 luvun säännöksiä on todella tulkittu ja luettu kuin se kuuluisa piru raamattua, jotta valittajan pääkäsittelypyyntö saataisiin näennäisperusteluilla torjutuksi. Perusteluissa ei ole viitsitty mainita sanaakaan lain esitöistä, vaikka vasta niistä tarkemmin ilmenee, mitä viitatuissa pykälissä on tarkoitettu. Luultavasti lain esityöt on sivuutettu päätöksenteossa kokonaan.
15. Korkeimman oikeuden ei olisi minusta kannattanut perusteluissaan tyytyä vain selostamaan, mitä lain esiöissä eli hallituksen esitöissä on kerrottu. Perusteluissa olisi voitu opetusmielessä kertoa Turun hovioikeudelle ja kaikille muillekin hovioikeuksille, mitkä ovat ne reaaliset argumentit, joiden vuoksi pääkäsittelyn toimittaminen on po. tilanteissa tarpeen toimittaa. Näitä syitä, jotka liittyvät vapaaseen todistusharkintaan ja todistelun välittömyyteen sekä yleensä asian perusteellisen selvittämisen merkitykseen, on selostettu prosessioikeuden oppikirjoissa ja niihin olen viitannut lyhyesti edellä kohdassa 9. Vihjeeksi KKO:lle: Kaikki tieto ei löydy suinkaan lain esitöistä eli hallituksen esityksestä, vaikka KKO:n perusteluista voisi niin päätellä. Oikeuslähteitä on muitakin, kuten esimerkiksi oikeuskirjallisuus.
16. Korkein oikeus ei ole perusteluissaan viitannut yksilöidysti Europan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuihin, vaikka niitä on annettu lähes "pilvin pimein" nimenomaan ko. tapauksessa eli kun on kysymys toisen oikeusasteen velvollisuudesta toimittaa suullinen käsittely. Suomikin on saanut EIT:ltä mainittua tilannetta koskevia langettavia tuomioita. Viime vuosilta voidaan mainita esimerkiksi EIT:n ratkaisut Muttilainen vs. Suomi 22.5.2007 ja R.H. vs. Suomi 2.6.2009.
17. Myös korkein oikeus (muodollisesti Suomen valtio) on saanut EIT:ltä sapiskaa ("pyyhkeitä"), kun korkein oikeus on jättänyt suullisen käsittelyn toimittamatta niin, että menettely rikkoo EIS 6.1 artiklan määräystä oikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä. Viittaan esimerkiksi EIT:n ratkaisuun Suuripää v. Suomi 12.1.2010, jossa ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että EIS 6 artiklan 1 kohtaa oli rikottu, kun KKO:ssa ei ollut pidetty suullista käsittelyä virkamiehen lahjusrikkomusta koskeneessa jutussa. KKO antoi Suuripään tapauksessa ennakkopäätöksen KKO 2002:51; KKO:n jaoston puheenjohtajana oli oikeusneuvos Kari Raulos ja ratkaisukokoonpanoon kuului nuorimpana jäsenenä oikeusneuvos Pauliine Koskelo.
18. Otetaanpa tähän ihmisoikeustuomioistuimen Suuripää-tapausta koskevasta tuomiosta pätkä, joka koskee edellä mainittua kysymystä:
EIT pani merkille, että valitusaste, käsillä olevassa tapauksessa korkein oikeus, sai tutkia paitsi oikeus- myös tosiasiakysymyksiä. Korkein oikeus ei ollut, kuten se oli päätöksessään todennut, harkinnut uudelleen näyttöä vaan arvioinut oikeudellisesti eri tavoin hovioikeuden selvitetyiksi katsomia tosiseikkoja, mikä oli johtanut toiseen lopputulokseen. Kysymys ei ollut ollut todistajien kertomusten uskottavuudesta vaan siitä, miten niitä oli oikeudellisesti arvioitava. EIT katsoi kuitenkin, että käsillä olevan kaltaisissa tapauksissa tosiasia- ja oikeuskysymykset saattoivat liittyä toisiinsa siinä määrin, että niitä oli vaikea erottaa toisistaan. Korkeimman oikeuden oli tullut jossakin määrin tehdä omaa harkintaa päättääkseen siitä, olivatko tosiseikat riittävä peruste valittajan tuomitsemiselle. Sanottu koski erityisesti tahallisuutta, jonka olemassaoloa oli tutkittu nimenomaisesti vain korkeimmassa oikeudessa. Rangaistuksen korkein oikeus oli joutunut määräämään ilman valittajaa henkilökohtaisesti kuulleen alemman asteen toimittamaa seuraamusharkintaa. EIT viittasi myös rikoksen laatuun ja totesi, että jutun lopputuloksella oli välttämättä ollut haitallinen vaikutus valittajan ammattiuralle ja maineelle. Lahjusrikkomus oli vakava asia jokaiselle virkamiehelle. Vielä EIT huomautti siitä, että valittaja ja hänen asianajajansa eivät olleet saaneet tilaisuutta vastata edes kirjallisesti korkeimman oikeuden aikomukseen tuomita hänet rangaistukseen. Ottaen huomioon jutun merkityksen valittajan kannalta EIT katsoi, että korkein oikeus ei ollut voinut päättää jutusta asianmukaisesti arvioimatta välittömästi valittajan henkilökohtaisesti antamaa kertomusta ja pitämättä suullista käsittelyä. EIS 6 artiklan 1 kohtaa oli rikottu.
19. Kuten EIT:n ratkaisun perusteluista ilmenee, esimerkiksi kysymys syytetyn väitetystä tahallisuudesta on asia, jonka selvittäminen edellyttää yleensä syytetyn henkilökohtaista kuulemista myös muutoksenhakuasteessa, jos syyte on alemmassa oikeudessa hylätty. Sama kanta ilmenee myös EIT:n Espanjaa koskevan Serrano Contreras-tapauksen tuomiosta 20.3.2012. Myös siinä pidettiin virheenä, ettei ylin oikeusaste ollut kuullut syytettyä henkilökohtaisesti, kun oli kyse rikoksen subjektiivisen tunnusmerkistöön kuuluvan tahallisuuden selvittämisestä.
