987. KKO 2015:91. Hovioikeuden jatkokäsittelylupa

1. Satakunnan  käräjäoikeus (käräjätuomari Riikka Sandholm) katsoi  7.1.2014 antamassaan tuomiossa selvitetyksi, että A oli aiheuttanut kolme ja puoli -vuotiaalle pojalleen B:lle kipua saattamalla tämän tiedottomuutta lähenevään tilaan. A oli antanut B:lle alkoholia. A oli tuonut B:n päiväkotiin kello 9.30. B:n veren alkoholipitoisuudeksi oli sairaalassa kello 13.00 aikaan mitattu 0,15 promillea. Käräjäoikeuden mukaan ei ollut uskottavaa, että B:n veren mainittu alkoholipitoisuus olisi johtunut verinäytteen otossa puhdistusaineena käytetystä spriistä, kuten A oli vastaajana lausunut. Myöskään se, että B:llä oli tapahtumahetkellä todettu 38,9 asteen kuume, ei antanut aihetta arvioida asiaa toisin. Käräjäoikeus on katsonut, ettei A lapsen äitinä ja huoltajana ollut esittänyt sellaista vastatodistelua, joka olisi riittänyt horjuttamaan syytteen tueksi esitettyä näyttöä.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n pahoinpitelystä 40 päiväsakon rangaistukseen.

2. A vaati valituksessaan Vaasan hovioikeudelle, että hänelle myönnetään jatkokäsittelylupa muutos- ja tarkistusperusteilla ja että syyte hylätään. A perusteli vaatimustaan muun muassa sillä, että B:n veren alkoholipitoisuus johtui verikokeen ottamisessa käytetystä alkoholipitoisesta puhdistusaineesta. Puhdistusaineen vaikutusta ei ollut selvitetty esitutkinnassa, koska sairaala ei ollut toimittanut poliisin tästä kysymyksestä pyytämää selvitystä. Syytteessä kuvatut havainnot B:n poikkeavasta käyttäytymisestä olivat johtuneet B:llä todetusta nielutulehduksesta ja siihen liittyneestä kuumeesta.

3. Vaasan hovioikeus oli kuitenkin "lujana" eikä  29.4.2014 myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa.

4. Korkein oikeus oli sen sijaan armeliaampi, sillä se myönsi A:lle valitusluvan. Valituksessaan A vaati, että hänelle myönnetään jatkokäsittelylupa ja asia palautetaan hovioikeuteen tutkittavaksi. A toimitti korkeimpaan oikeuteen lääketieteen tohtori, farmakologian dosentti TS:n 13.9.2014 antaman lausunnon, jossa arvioidaan puhdistusaineen mahdollista vaikutusta veren alkoholipitoisuuden mittaamisessa. Syyttäjä vastasi valitukseen ja vaati, että valitus hylätään. Syyttäjä antoi pyydetyn lausuman TS:n lausunnon johdosta. B ei vastannut valitukseen eikä lausumapyyntöön.

5. Korkein oikeus katsoi tänään 10.12. 2015  antamassaan päätöksessä, että hovioikeuden olisi pitänyt myöntää A:lle jatkokäsittelylupa muutos- ja tarkistusperusteella sekä painavin syin; vm. perusteeseen A ei ollut itse korkeimmassa oikeudessa vedonnut.  Korkein oikeus kumosi Vaasan hovioikeuden tuomion ja palautti asian hovioikeuteen, jonka tulee ottaa asia omasta aloitteestaan käsiteltäväkseen ja jatkaa asian käsittelysä.

KKO 2015:91

6. Minulla ei ole päätöksen johdosta huomauttamista. Korkeimman oikeuden ratkaisu on seikkaperäsesti ja muutenkin oikein hyvin perusteltu. 

7. Olisi luullut, että jo käräjäoikeuden maininta siitä, ettei A ollut  kyennyt esittämään sellaista vastanäyttöä, joka olisi riittänyt horjuttamaan syytteen tueksi esitettyä näyttöä, olisi saanut hovioikeustuomareiden päissä hälytyskellot soimaan. Syytetyllä ei nimittäin ole todistamisvelvollisuutta eikä hänellä ole periaatteessa myöskään selitystaakkaa, sillä syytetyltä vaadittu selitys voi pahimmassa tapauksessa kääntää todistustaakan syyttäjältä syytetylle. 

8. Korkein oikeus nojautui ko. kohdin - tapansa mukaan - ainoastaan kahteen EIT:n ratkaisuun, vaikka mainittua asiaa on käsitelty melko laajasti myös kotimaisessa prosessioikeudellisessa kirjallisuudessa. Mutta kuten tiedämme, oikeuskirjallisuuteen viittaaminen tuomion perusteluissa on ollut korkeimmassa oikeudessa iät ja ajat "pannassa". Saa nähdä muuttuuko tässä(kään) suhteessa mikään, kun korkein oikeus saa ensi vuoden alussa uuden presidentin. 

9. Ko. rikosasian esitutkinta oli hoidettu puutteellisesti, sillä sairaala ei ollut antanut polisin siltä pyytämää selvitystä siitä, saattoiko B:n verestä mitattu alkoholipitoisuus johtua verikokeen ottamisessa käytetystä puhdistusaineesta. Käräjätuomari ohitti mainitun puutteen lakonisella toteamuksella, jonka mukaan ei ollut uskottavaa, että ihon puhdistamiseen käytetty alkoholi olisi vaikuttanut veren alkoholipitoisuuteen; tämäkin selitys kelpasi hoviokeudelle sellaisenaan. 

10. Olen jo monta kertaa aiemmin blogissani esittänyt - ainakin 17 kertaa (!) - että hovioikeuksien tulisi perustella ratkaisunsa, jolla jatkokäsittelylupa hylätään. Hovioikeudet eivät asiallisesti perustele ko. ratkaisujaan lainkaan. Mutta mikään ei ole muuttunut eikä ilmeisesti tule koskaan muuttumaankaan. "Ei me mitään perustella, kun laki ei sitä edellytä - jos kohta ei kielläkään - ja kun tuo ´korkkikaan´ ei perusteluja meiltä edellytä", tuumivat hovioikeustuomarit itseensä hyvin tyytyväisinä.

11. Korkein oikeus voisi toki halutessaan kehittää oikeutta edellyttämällä jatkokäsittelylupaa koskevissa ratkaisuissaan, että hovioikeudet ryhtyvät perustelemaan hylkääviä luparatkaisujaan. Mutta tätä korkein oikeus ei ole halunnut tehdä, ja miksi tekisikään, sillä eihän korkein oikeus itsekään perustele millään tavalla päätöksiään, joilla sille tehdyt valituslupahakemukset hylätään. Korkeimman oikeuden lakoninen ratkaisu kuuluu nimittäin ytimekkäästi: "Valituslupaa ei myönnetä". Perustelut edistäisivät oikeusturvaa ja ratkaisujen justifikaatiota, mutta viis siitä, korkeimmassa oikeudessa ilmeisesti ajatellaan.

12. Ko. asiassa hovioikeuden olisi tullut korkeimman oikeuden mukaan ottaa pohdittavaksi jatkokäsittelyluvan myöntäminen myös painavan syyn perusteella, vaikkei A ollut itse siihen valituksessaan vedonnut. On selvää, että vanhemman saama langettava tuomio pieneen lapseensa kohdistuneesta pahoinpitelystä johtaa herkästi lastensuojelullisiin toimenpiteisiin. Ko. tapauksessa kävi näin, sillä A:n syyksi luettu pahoinpiteky oli johtanut lapsen (B) huostaanottoon. Korkeimman oikeuden perustelujen mukaan syyksilukemisen seuraukset vanhemman ja lapsen suhteelle ja siitä johtuva ratkaisun huomattava merkitys A:lle ja B:lle ovat olleet asian laatuun nähden hovioikeuden ennakoitavissa, vaikkei A ollut itse  vedonnut B:n huostaanottoon hovioikeudelle tekemässään valituksessa.

822. KKO 2014:10. Voiko tuomari hakea antamansa tuomion purkamista?

1. Käsitteellä lainvoima tarkoitetaan oikeudenkäynnissä annetun tuomion lopullisuutta eli sitä, ettei tuomiooon voida enää hakea muutosta varsinaisella muutoksenhakukeinolla eli valituksella. Lainvoima estää siis muutoksenhaun. Tuomio tulee lainvoimaiseksi (ja samalla oikeusvoimaiseksi; oikeusvoima estää asia koskevan uuden oikeudenkäynnin) tyytymättömyyden ilmoittamiselle tai muutoksenhaulle varatun määräajan viimeisenä päivänä, jos tuomiota vastaan ei ole määräajan kuluessa mainituin tavoin reagoitu. Jos tuomioon haetaan muutosta valituksella, lainvoimaa ja oikeusvoimaa koskevat kysymykset lykkääntyvät siksi, kunnes muutoksenhakutuomioistuin (esimerkiksi hovioikeus tai korkein oikeus) antaa ratkaisunsa. Jos korkein oikeus ei myönnä hovioikeuden tuomiosta valittaneelle asianosaiselle valituslupaa tai jättää lupahakemuksen tutkimatta, hovioikeuden tuomio saa lainvoiman korkeimman oikeuden mainitun ratkaisun tekohetkellä.

2. Nyt kommentoitavassa ratkaisusssa KKO 2014:10 on kysymys siitä, onko lainvoimaisen rikostuomion antaneen käräjäoikeuden puheenjohtajana toimineella käräjätuomarilla (A) oikeus hakea tuomion purkamista tuomitun vahingoksi. Helsingin käräjäoikeus oli A:n puheenjohdolla tuominnut 28.5.2012 antamallaan ratkaisullaan X:n törkeästä pahinpitelystä kuuden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. 

KKO 2014:10

3. Tuomittu rangaistus alittaa laissa ko.rikoksesta säädetyn minimirangaistuksen, sillä RL 21 luvun 6 §:n mukaan törkeästä pahoinpitelystä on tuomittava vähintään yhden vuoden vankeusrangaistus. Tuomio oli siis selvästi lainvastainen, mutta se sai lainvoimainen rangaistuskysymyksen osalta, koska ainoastaan jutun asianomistaja valitti käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen ja valitus koski vai tuomittua vahingonkorvausta. Syyttäjä oli kyllä ilmoittanut tuomioon tyytymättömyyttä, mutta ei ollut jostakin syystä jatkanut valitustaan hovioikeudessa. Tuomari haki virheen huomattuaan käräjäoikeuden tuomion purkamista. Se, millloin A haki purkua - jo ennen hovioikeuden tuomion antamista vai vasta sen jälkeen - ei ilmene KKO:n ratkaisuselosteesta. Purkuhakemus täytti laissa tuomionpurulle asetetut edellytykset (OK 31:9).

4. Tapauksessa on kysymys purkulegitimaatiosta- tai oikeudesta, joka on erityistapaus muutoksenhakuoikeudesta. Muutoksenhakuoikeudessa on yleisesti ottaen kysymys siitä, kenellä ylipäätään on oikeus hakea muutosta tuomioistuimen ratkaisuun. Kyseinen oikeus on jutun asianosaisilla ja niillä henkilöillä, joihin tuomion oikeusvoima sitovalla tavalla ulottuu. Myös eräille viranomaisilla on poikkeuksellisesti katsottu olevan muutoksenhakuoikeus ja siten myös, yleisen edun niin vaatiessa, oikeus hakea lainvoimaisen tuomion purkua, vaikkei viranomainen ole ollut asianosaisena jutussa

5. Oikeudenkäymiskaaressa (OK) tai rikosasiain oikeudenkäyntilaissa (ROL) ei ole säännöksiä siitä, onko muilla kuin jutun asianosaisilla oikeus hakea lainvoimaisen tuomion purkamista. Oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudesa on vakiintuneesti katsottu, että dispositiivissa riita-asioissa eli asioissa, joissa sovinto on sallittu, oikeus hakea tuomion purkamista kuuluu ainoastaan jutun asianosaisille. Korkein oikeus on joissakin ennakkopäätöksissään katsonut, ettei dispositiivisessa asiassa ratkaisun antanella tuomarilla ole oikeutta hakea tuomion purkamista (KKO 1977 II 100, KKO 1986 II 10 ja KKO 1990:146). Indispositiivissa riita- tai hakemusasiassa, jossa sovinto ei ole salllittu (oikeusriita on siis vietävä tuomioistuimeen), tuomarilla on sen sijaan katsottu olevan julkisen intressin vuoksi oikeus hakea tuomion tai päätöksen purkamista. Tämä ilmenee mm. KKO:n ratkaisun kohdassa mainitusta ennakkopäätöksestä KKO 2011:106; nämä tapaukset ovat kuitenkin käytännössä harvinaisia.

6. Rikosasiassa tuomarilla on katsottu olevan oikeus hakea oman ratkaisunsa purkamista syytetyn (tuomitun) eduksi, jos laissa säädetyt edellytykset (OK 31:8:n 1 kohta) siihen ovat olemassa. Näin on katsottu esimerkiksi ratkaisussa KKO 2013:64, johon on viitattu KKO:n päätöksen kohdassa 8; ko. ratkaisussa ei ole tosin kiinitetty huomiota tuomarin purkulegimaatiota koskevaan kysymykseen. Tuomarin purkuhakemukset syytetyn vahingoksi sen sijaan ovat hyvin harvinaisia, mikä johtunee osaksi siitä, että lain mukaan lainvoimainen tuomio voidaan purkaa syytetyn vahingoksi paljon rajoitetummin perustein kuin syytetyn eduksi (ks. OK 31:9 ja 8). Korkeimman oikeuden päätöksen kohdassa 8 mainitussa ratkaisussa KKO 1991:97 tuomarin purkuhakemus syytetyn vahingoksi on tosin tutkittu, mutta tapaus ei koskenut tuomion, vaan rangaistusmääräyksen purkamista ja poistamista; tuomarin hakemus hylättiin.

7. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, yleensä tarkemmin perustelematta, että myös  jutun ratkaissut tuomari voi hakea tuomion tai päätöksen poistamista, ei vain syytetyn eduksi, vaan myös vahingoksi. Perusteena on tyydytty viittaamaan lähinnä vain KKO:n yksittäisiin ratkaisuhin. Ks. esim. Jaakko Raution kirjoitusta Ylimääräinen muutoksenhaku, teoksessa Dan Frände ym., Prosessioikeus, 4. painos 2012 s. 1204. Jotkut oikeusoppineet ovat katsoneet, että purkua voisi hakea myös tuomioistuimen päällikkötuomari, vaikkei hän olisi itse osallistunut  purkuhakemuksen kohteena olevan tuomion tekemiseen. Ks. Leppänen - Välimaa, Muutoksenhaun pääpiirteet, 4. painos, 1998 s. 133, jossa on viitattu mainitun kannanoton tueksi ratkaisuun KKO 1982 II 164.

8. Korkein oikeus ei ole, tässäkään tapauḱsessa, viitannut perusteluissaan edes viitteenomaisesti oikeuskirjallisuudessa esitettyihin kannnottoihin, vaikka päätöstä tehtäessä on varmaankin selvitetty, mitä kirjallisuudessa on tuomarin purkulegitimaatiosta esitetty. KKO, samoin kuin KHO:kin, ovat vakiintuneesti katsoneet, ettei tuomioiden tai päätösten perusteluissa ole soveliasta puuttua tai edes viitata oikeuskirjallisuuden kannanottoihin. Tässä kohdin suomalaisten ylimpien oikeuksien käytäntö poikkeaa selkeästi lähes kaikkien muiden maiden ylimpien oikeuksien perustelemiskäytännöstä. Suomi on ainoita maita maailmassa, joissa ylimmät tuomioistuimet eivät salli päätöstensä perusteluissa avointa vuoropuhelua tuomioistuimen ja oikeuskirjallisuuden välillä.

9. Korkeimman oikeuden ratkaisu, jonka mukaan tuomarilla ei ole oikeutta hakea antamansa tuomion purkamista syytetyn vahingoksi, on epäilemättä oikea. KKO:n enemmistö on perustellut ratkaisuaan sillä, ettei yleinen etu vaadi tässä tapauksessa tuomarin hakemuksen tutkimista. Syyttäjällä sitä vastoin olisi yleisen nimissä ollut oikeus hakea purkua syytetyn vahingoksi. Korkeimman oikeuden mukaan tuomarin hakemuksen tutkiminen olisi yleisen edun kannalta pikemminkin haitallista kuin hyväksyttävää, koska se vaarantaisi luottamusta rikoslainkäytön puolueettomuuteen. Perustelujen osalta eri mieltä ollut oikeusneuvos Häyhä on perustanut oman ratkaisunsa nimenomaan tuomarilta edellytettävään puolueettomuuteen. Häyhän lausumassa viitataan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuihin.

10. Ratkaistavana ollut asia ja oikeuskysymys on melko yksinkertainen ja selvä. Tähän nähden vaikuttaa hieman yllättävältä, että korkein oikeus ei ole ratkaissut asiaa normaalissa eli viiden jäsen kokoonpanossa, vaan asia on viety vahvennettuun eli 11 jäsenen jaostoon. Perustetta tähän ei ole päätöksessä ilmoitettu. Korkeimmasta oikeudesta annetun lain 7 §:n mukaan KKO:n presidentti voi päättää lainkäyttöasian siirtämisestä tarpeellisilta osiltaan käsiteltäväksi täysistunnossa tai vahvennetussa jaostossa, jossa on 11 jäsentä, jos asian tai sen osan ratkaisua harkittaessa osoittautuu, että jaosto on poikkeamassa korkeimman oikeuden aikaisemmin omaksumasta kannasta. Presidentti voi muutoinkin määrätä periaatteellisesti merkittävän tai muuten laajakantoisen lainkäyttöasian tai sen osan käsiteltäväksi täysistunnossa tai vahvennetussa jaostossa. Ei kuitenkaan voitane sanoa, että KKO:n nyt antama ratkaisu poikkeaa sen aikaisemmin ko. kysymyksestä omaksumasta kannasta tai että asia olisi ollut periaatteellisesti niin merkittävä, että se piti viedä vahvennettuun kokoonpanoon. Viisijäsenisen jaoston antama ratkaisu olisi riittänyt.

11. Käräjäoikeudessa on ollut melkoista tunarointia asian ratkaisemisen suhteen. Miten voi ylipääätään olla mahdollista, että oikeuden puheenjohtaja toiminut käräjätuomari ei ole tiennyt, että törkeästä pahoinpitelystä tuomittava minimirangaistus on yksi vuosi vankeutta eikä esimerkiksi kuusi kuukautta vankeutta? Eikö vilkaisu lakikirjaan olisi ollut ratkaisua harkittaessa paikallaan? Mainittu minimirangaistus on ollut voimassa ainakin vuodesta 2001 lähtien. Onko oikeuden puheenjohtajana ollut uransa ehtoopuolella oleva tuomari, joka on ollut edelleen siinä uskossa, että törkeästä pahoinpitelystä tuoittu vastaaja selviää kyllä puolen vuoden vankeudella? Käräjätuomari on syyllistynyt selkeästi virkavelvollisuuden rikkomiseen eikä vain tuottamuksellisesti vaan tahallisella teolla, sillä hänen olisi tullut tietää, mikä on törkeän pahoinpitelyn rangaistusasteikko. Tuomari on ilmeisesti kuvitellut purkuhakemuksen tekemisellä säästyvänsä virkasyytteellä, joka häntä nyt ilmeisesti odottaa. Tuomarin purkuhakemus ei ole perustunut yleiseen etuun, vaan yksinomaan hänen oman etunsa ajamiseen.

12. Myös jutun syyttäjä on tumpeloinut pahemman kerran. Hän on ilmoittanut ensin tyytymättömyyttä tuomioon  - tyytymättömyyden ilmoitus on valittamisen edellytys - mutta jättänyt sitten "jostakin syystä" valituksen kokonaan tekemättä. Syyttäjä ei ole hakenut myöskään tuomion purkamista. Käräjätuomari A on mahdollisesti kertonut syyttäjälle, että hän aikoo hakea itse tuomion purkamista. Syyttäjä ei olisi kuitenkaan saanut luopua valituksen tekemisestä, sillä myös hänen olisi pitänyt ymmärtää, ettei korkein oikeus tutki tuomarin purkuhakemusta. Syttäjä ansaitsisi VKSV:lta jonkinlaiset rapsut, ainakin huomautuksen. 

13. Lainvoiman saaneen tuomion purkamista syytetyn vahingoksi on haettava yhden vuoden kuluessa siitä päivästä, jona hakija sai tiedon hakemuksen perusteena olevasta seikasta (OK 31:10). Käräjäoikeuden tuomio on annettu 28.5.2012. Määräaika hakea käräjäoikeuden tuomion purkua syytetyn vahingoksi on siten kulunut umpeen, sillä syyttäjä on saanut tietoonsa oikeuden tekemän pahanlaatuisen virheen jo toukokuun lopulla 2012.

791. KKO 2013:77. Näytön arviointi lapsen pahoinpitelyjutussa. Selvitystaakka

1. Aika usein väitetään - joskus jopa rikosoikeuden professoreiden suulla (latojan huomautus) - että korkein oikeus ei ota näyttökysymyksiä joko lainkaan tutkittavakseen - siis anna valituslupaa - tai tekisi niin vain erittäin harvoin. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Korkeimman oikeuden prejudikaatit koskevat toki suurimmalta osin oikeuskysymyksiä eli lain soveltamisessa ilmeneviä ongelmia, joiden suhteen korkein oikeus haluaa ohjata alempien tuomioistuimien lainkäyttöä. Korkein oikeus ottaa kuitenkin yllättävän usein tapauksia, joissa on kysymys "vain näytöstä" eli näytön arvioinnista. Nyt esillä oleva tapaus KKO 2013:77 on esimerkki tästä, kuten jo ratkaisuselosteen otsikostakin ilmenee. Vastaavanlaisia tapauksia eli "näyttöprejudikaatteja" ovat esimerkiksi ratkaisut  KKO 1989:41, 1997:137, 1998:83, 1999:11, 2001:67, 2002:47, 2004:60, 2004:70, 2006:78, 2007:100, 2009:43, 2011:20 ja KKO 2013:27.

2. Blogikirjoituksessa nro 718/15.4.2013 olen kommentoinut KKO:n ratkaisua 2013:27 ns. Kolkonjärven murhajutussa, jossa oli kyse "puhtaasti" näytön arvioinnista. On syytä havaita, että todistusharkinnassa voidaan erottaa kaksi puolta, eli  todisteiden näyttörvon määrittäminen ja näytön riittävyyden arviointi. Jälkimmäisen vaihe koskee itse asiassa juridista kysymystä eli lain soveltamista koskevaa kysymystä, koska siinä tuomioistuin joutuu pohtimaan, mikä on lakiin ja vakiintuneen oikeuskäytäntöön perustuva näyttökynnys ja miten vahvaa näyttöä  ja vakuuttavuutta sen ylittyminen edellyttää.

3. Eilen 23.10. annettussa tapauksessa KKO 2013:77 on kysymys puhtaasti näytön arvioinnista. Tämä todetaan myös ennakkopäätöksen otsikossa lauseella "kysymys näytön arvioinnista". Asia- tai hakusaaa "näyttö" tai "näytön arviointi" ei kuitenkaan - tässäkään tapauksessa - mainita ennakkopäätöksen otsikossa, jossa on käytetty sellaisia hieman epämääräisiä ja mitäänsanomattomia sanoja kuin "oikeudenkäyntimenettely" ja "todistelu". Olen ennenkin huomauttanut siitä, että korkeimman oikeuden olisi syytä ryhtyä käyttämään hieman yksilöidympiä asiasanoja, mikä lisäisi ennakkopäätöksen käyttöä ja hyödynnettävyyttä. Tässä suhteessa toinen ylin oikeusasteemme eli KHO näyttää olevan "edistyksellisempi", sillä sen ennakkopäätöksissä mainitaan säännönmukaisesti paljon enemmän asiasanoja kuin KKO:n julkaisemissa prejudikaateissa.

4. Kommentoitavassa tapauksessa KKO 2013:77 oli kyse lapseen (X) kohdistuneesta pahoinpitelystä. Kahden ja puolen kuukauden ikäisellä lapsella havaittiin tutkimuksissa useita luunmurtumia, jotka olivat syntyneet 2 - 4 viikkoa aikaisemmin joko samalla kertaa tai verrattain samanaikaisesti. Vammat olivat lääkärinlausuntojen mukaan seurausta lapseen kohdistuneesta huomattavan suuresta ulkoisesta voimasta. Tapahtumainkulusta ei kirjallisten lääkärinlausuntojen lisäksi esitetty muuta selvitystä kuin lasta hoitaneiden vanhempien (A ja B) kertomukset, joissa he kiistivät aiheuttaneensa lapsen vammoja. Vanhemmille vaadittiin rangaistusta törkeästä pahoinpitelystä tai törkeästä vammantuottamuksesta. 

KKO 2013:77

5. Jutussa toimitettiin suullinen käsittely myös hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa. Kaikki kolme oikeusastetta hylkäsivät syytteen näytön riittämättömyyden perusteella. Korkein oikeus toteaa (perustelujen kappale 31): " Koska lapsen vammojen syntymistapa oli jäänyt epäselväksi, ei asiassa voitu sulkea pois vaihtoehtoja, että vammat olisivat syntyneet tapaturman seurauksena tai sellaisen A:n ja B:n huolimattomanakin pidettävän  menettelyn seurauksena, mistä A ja B eivät ole halunneet kertoa". Lausumasta voidaan päätellä, että A:ta ja B:tä olisi voitu kenties syyttää vammantuottamuksesta sellaisen huolimattoman menettelyn johdosta, jota ei ole syytteessä kuvattu eikä väitetty syytettyjen viaksi; syytesidonnaisuus siis esti muiden vaihtoehtojen tutkimisen. Tällaista vaihtoehtoista syytettä ei ollut esitetty ilmeisesti siksi, koska esitutkinnassa ei ollut saatu näyttöä mainitunlaista huolimattomuutta osoittavasta teosta tai laiminlyönnistä.

6. Hovioikeuden tuomion perusteluissa kiinnittää huomiota kohta, jossa hovioikeus toteaa, että lapsen (X:n) lukuisat, vakavat murtumavammat olivat syntyneet hänen ollessaan vanhempiensa hoidossa. Hovioikeuden mukaan "tässä tilanteessa ei jäänyt järkevää epäilyä siitä, etteikö toinen vanhemmista tai vanhemmat yhdessä olleet pahoinpidelleet X:ää. Kun oli jäänyt selvittämättä, kumpi vanhemmista oli pahoinpidellyt lasta tai että he olisivat tehneet niin yhdessä, syyte törkeästä pahoinpitelystä oli hylättävä". Toisin kuin käräjäoikeus ja korkein oikeus, hovioikeus siis sulki pois mahdollisuuden, että lapsen vammat olisivat aiheutuneet tapaturmasta. Hovioikeus piti ilmeisenä, että vanhemmat tai toinen heistä oli pahoinpidellyt lasta. 

7. Miksi hovioikeus ei sitten tuominnut molempia syytettyjä pahoinpitelystä? Hovioikeuden mukaan siksi, ettei näyttöä ollut siitä, kumpi vanhemmista oli syyllinen tai olivatko vanhemmat yhdessä syyllistyneet pahoinpitelyyn. Hovioikeus on nojautunut ns. tekijävastuuseen, joka edellyttää, että jokainen vastaa rikosoikeudellisesti vain omista tekemisistään. Tekijävastuun tiukka soveltaminen johtaa siihen, että jollei näyttöä ole siitä, kumpi potentiaalisista tekijöistä, jotka kiistävät teon ja kenties syyttelevät toinen toisiaan, on tekijä, on molemmat vapautettava syytteestä, vaikka on ilmeistä, että jompikumpi heistä tai he yhdessä ovat tehneet ko. rikoksen. Tässä tapauksessa tilanne on kuitenkin ollut se, että vanhemmat ovat kertoneet hoitaneensa lasta yleensä aina yhdessä eikä kumpikaan heistä ole syyttänyt puolisoaan lapsen pahoinpitelystä. Eikö edes tällaisessa tapauksessa, jos vielä tapaturman mahdollisuus olisi todella suljettu pois, molempia syytettyjä voida pitää tekijäkumppaneina?

8. Tapauksessa kiinnittää huomiota erityisesti se, että syytetyt ovat kaikissa kolmessa oikeusasteessa kieltäytyneet kertomasta, miten lapselle aiheutuneet vammat ovat syntyneet, vaikka he ovat ilmeisesti tienneet vammautumisen syyn. Käräjäoikeuden perustelujen mukaan "A:n ja B:n on täytynyt tietää murtumien syntymistapa". Korkein oikeus puolestaan lausuu (perustelujen kohta 29), että "A:n ja B:n on heidän omien kertomustensakin mukaan täytynyt sinänsä olla tietoisia siitä, milloin, millä tavoin ja mistä syystä vammat ovat syntyneet.  Korkein oikeus toteaa kuitenkin, että syytettyjen vaikeneminen mainituista seikoista ei ole riittävä näyttö heidän syyllisyydestään, eli vaikenemisesta "ei kuitenkaan voida tehdä sellaista johtopäätöstä, että he olisivat yhdessä aiheuttaneet tai jompikumpi heistä olisi aiheuttanut vammat pahoinpitelemällä lasta ensisijaisessa rangaistusvaatimuksessa kuvatulla tavalla". - Tässäkin kohtaa korkein oikeus viittaa riven välissä syytesidonnaisuuteen eli syytteessä esitettyyn teonkuvaukseen, joka sitoo tuomioistuinta.

9. Perusteluissa on kyse eräästä syytetyn itsekriminointisuojan ilmenemismuodosta eli rikoksesta epäillyn tai syytetyn oikeudesta vaieta. Syytetyllä ei ole velvollisuutta myötävaikuttaa oman syyllisyytensä selvittämiseen. Syytetyllä ei ole totuusvelvollisuutta ja hän voi kieltäytyä vastaamasta esitettyihin kysymyksiin. Todistustaakka on yksin syyttäjällä, jonka on näytettävä syytteenalainen teko ja syytetyn syyllisyys toteen.

10. Mutta onko syytetyn oikeus vaieta niin ehdoton, ettei vaikenemista voitaisi ottaa lainkaan huomioon näytön arvioinnissa? Jos syytetty vaikenee tai ei halua, kuten esillä olevassa jutussa oli asian laita, selittää, mitä syytteenalaisessa asiassa on tapahtunut, niin voidaan yleensä otaksua, että syytetty haluaa salata jonkin itselleen epäedullisen seikan. Vaikka syytetyllä ei ole todistustaakka eli velvollisuutta todistaa omaa syyttömyyttään, niin voitaisiinko hänelle silti sälyttää jokinlainen selitystaakka, jonka mukaan selityksestä kieltäytyminen voitaisiin ottaa huomioon yhtenä syytettä tukevana indisiona?

11. Pääsääntönä kuitenkin on, ettei syytetyllä ole selvitystaakkaa. Ei ainakaan siinä muodossa, että langettava tuomio voitaisiin perustaa yksinomaan syytetyn vaikenemiselle tai selityksen antamisesta kieltäytymiselle. Mutta kuten Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on eräissä rakaisuissaan todennut, syytetyn vaitiolo-oikeus ei ole ehdoton, eikä siis ole ihmisoikeussopimuksen vastaista käyttää syytetyn vaikenemista syyllisyyttä tukevana näyttönä sillloin, kun se ei ole ainoa tai pääasiallinen näyttö asiassa. Lisäksi edellytetään, että tilanne on ollut siinä määrin kvalifioitu, että normaalisti vastaus on edellytettävissä tilanteen erityispiirteiden perusteella. Jos syytetty tästä huolimatta ja asianmukaisesti tilanteesta informoituna vaikenee, vaitiolo voidaan ottaa huomioon.

12. Viittaan esimerkiksi EIT:n ratkaisuun John Murray v. Yhdistynyt kuningaskunta 8.2.1996. Murrayn valituksen johdosta EIT katsoi, ettei myötävaikuttamattomuusperiaate (itsekriminointisuoja) ole absuluuttinen, vaan tuomioistuimella voi olla lupa tietyin edellytyksin ottaa vaitiolo huomioon yhtenä syytettä tukevana seikkana. Tuomiota ei kuitenkaan saa perustaa puhtaasti syytetyn vaikenemiselle. Murrayn tapauksessa vallinneissa olosuhteissa, ottaen huomioon myös syytettyä vastaan esitetyn muun näytön painoarvo, oli EIT:n mukaan luonnollista ja hyväksyttävää, että kansallinen tuomioistuin oli pannut painoa myös syytetyn vaitiololle. Tapauksessa  Averill v. Yhdistynyt kuningaskunta 6.6.2000 EIT katsoi, että vaitiolo-oikeus ei saa estää sitä, että syytetyltä  selvästi selitystä vaativissa tilanteissa hänen vaikenemisensa otetaan huomioon harkittaessa syyttäjän esittämän näytön vakuuttavuutta. Perusteluissa todetaan myös, ettei poliisin kysymyksiin vastaamatta jättäminen ollut aiheuttanut valittajalle (Averill) rangaistuksen vaaraa.

13. Korkein oikeus viittaa usein innokkaasti EIT:n ratkaisuihin ja selostaa niitä päätöstensä perusteluissa joskus hyvinkin laajasti. Siksi hieman ihmetyttää, ettei nyt kommentoitavassa tapauksessa ole näin tehty, vaan KKO:n perustelut ovat yksinomaan "kotikutoisia" - EIT:n ratkaisukäytäntöön perusteluissa ei viitata sanallakaan.

14. Ratkaisussa KKO 2013:77 selostettu tapaus ja sen olosuhteet ja erityispiirteet ovat minusta sellaiset, että "hyvät selitykset" vauvan vammautumiselle olisivat olleet todella tarpeen. Miksi vanhemmat eivät ole halunneet kertoa, milloin ja millä tavoin ja mistä syystä lapsen vammat ovat syntyneet, vaikka he ovat aivan ilmeisesti  tienneet vastuksen mysteeriksi jääneeseen tapaukseen? He ovat maininneet yhtenä selityksenä isokokoisen koiran hyppäämiseen vauvan koppaan silloin, kun he eivät itse olleet paikalla. Tämä selitys on kuitenkin voitu sulkea tutkinnassa pois. Jos vammat olisivat olisivat syntyneet tapaturmaisesti, esimerkiksi kirjahyllyn kaatumisen seurauksena, niin miksi vanhemmat eivät olisi halunneet kertoa siitä? Kun vanhemmat vaikenevat tapaturman mahdollisuudesta, on perusteltua päätellä, kuten hovioikeus on tehnytkin, että vammat eivät ole syntyneet tapaturman seurauksena.

15. Ketä tai keitä vanhemmat ovat mahdollisesti halunneet suojella, jolleivät he ole itse syyllistyneet pahoinpitelyyn tai vamman tuottamukseen? Ratkaisuselosteesta ei käy selville, minkäikäisiä vanhemmat ovat olleet ja onko heillä muita lapsia. Epäselväksi jää myös se, oliko joku sukulainen tai tuttava joskus hoitanut tai katsonut lasta, kun vanhemmat eivät ole olleet kotosalla. Ovatko vanhemmat kenties pelänneet lastensuojelullisia toimenpiteitä, mikäli totuus vammojen syntymistavasta tulisi viranomaisten tietoon; tähän mahdollisuuteen viitataan käräjäoikeuden tuomion perusteluissa. Onko vanhemmilta pitkän oikeudenkäynnin missään vaiheessa kysytty syytä, miksi he eivät halua kertoa, miten lapsen vammat olivat syntyneet? Onko asiaa tutkittu ja selvitetty riittävän tarkasti esitutkinnassa? Monet kysymykset jäävät askarruttamaan lukijaa. Tästä nyt taas kerran nähdään, että totuus ei välttämättä selviä oikeudenkäynnissä.

790. Tyrmäys kiekkokaukalossa - poliisi ei tutki pahoinpitelyä

1. Viime viikonlopun jääkiekko-ottelussa HIFK- Jokerit nähtiin kaukaloväkivaltaa pahimmillaan eli raivoisa tyrmäysisku, joka toteuttaa pahoinpitelyn tunnusmerkistön. HIFK:n kanadalaisvahvistus Trevot Gilles iski maalinedustalla Jokereiden Jarkko Ruudun yhdellä vasemmalla suoralla jäänpintaan. Isku tuli täydellisesti puun takaa, eli täysin varoittamatta ja niin, ettei Ruutu osannut iskua lainkaan varoa.

2. Yksityishenkilö teki iskun johdosta poliisille rikosilmoituksen pahoinpitelystä. Tänään Helsingin rikospoliisi päätti, ettei pahoinpitelyä tutkita eli selvän rikoksen johdosta ei aloiteta edes varsinaista esitutkintaa. 

3. Reipas poliisimies, joka saattaa tämän jälkeen saada vaikkapa kausikortin HIFK:n peleihin, ellei hänellä jo ole ennestään sellaista, vetoaa "kokonaisarvosteluun" ja selittää poliisin ratkaisua sillä, ettei "tapahtumasta", siis voimakkaasta nyrkiniskusta, aiheutunut Ruudulle minkäänlaisia vammoja eikä Ruudulla ole asiassa mitään vaatimuksia (MT3:n uutiset):

- Gilliesin teko tapauksessa sellaisenaan täyttää pahoinpitelyn tunnusmerkistön, mutta ottaen huomioon loukatun suostumuksen ja terveydenloukkauksen vakavuusasteen ei teko kokonaisuutena arvioituna täytä rikoksen tunnusmerkistöä, poliisi totesi.

4. Poliisi toteaa vielä, että "tapahtumasta" on annettu kurinpitopäätös Jääkiekon SM-liiga Oy:n toimesta. Gillies on saanut kolmen ottelun pelikiellon, eli hän on jälleen ensi sunnuntaina vapaa tappelemaan jäällä.

5. Lain mukaan (RL 21:5.1) pahoinpitelyyn syyllistyy se, joka tekee toiselle ruumiilista väkivaltaa taikka tällaista väkivaltaa tekemättä aiheuttaa toiselle kipua tai saattaa toisen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan. Poliisin mainitsemasta kokonaisharkinnasta rikoslaissa ei puhuta mitään. 

6. Kun näin on, olisi poliisin kaiken järjen mukaan pitänyt toimittaa rikosilmoituksen johdosta täydellinen esitutkinta. Pahoinpitely julkisella paikalla ei ole asianomistajarikos, eli rikoksen tutkiminen ja syytteeseen asettaminen ei edellytä uhrin rangaistusvaatimusta.

7. Esitutkintalain  2 §:n mukaan poliisin on toimitettava esitutkinta, kun sille tehdyn ilmoituksen perusteella tai muutoin on syytä epäillä, että rikos on tehty. Esitutkinta saadaan jättää toimittamatta sellaisen vähäisen rikoksen johdosta, josta ei ole odotettavissa ankarampaa rangaistusta kuin sakkoa ja jota on kokonaisuudessaan pidettävä ilmeisen vähäisenä, jos asianomistajalla ei ole asiassa vaatimuksia (ETL 4.1 §).

8. Onko reilun satakiloisen jässikän raivoisaa väkivaltaa eli kaikin voimin täysin yllättäen kova jääkiekkohansikas kädessään iskemää vasenta suoraa pahaa-aavistamattoman vastustajan kasvoihin niin, että uhri kaatuu jäähän ja jää siihen pökertyneenä hetkeksi makaamaan todella kokonaisarvostelu huomioon ottaen pidettävä vähäisenä, kun vielä otetaan huomioon, ettei "tapahtuma" saanut alkunsa mistään normaalista kiekkotappelusta, vaan isku tuli todella "puun takaa"? Sallitussa jääkiekkotappalussa kaverit heittävät hanskansa jäälle ja käyvät kasvotusten rehtiin otteluun vastakkain. Gilles ei sen sijaan antanut Ruudulle minkäänlaista mahdollisuutta puolustautua.

9. Surullista, miten viranomaiset eli tässä tapauksessa poliisi osoittaa arvostelukyvyttömyytensä ja on täydellisesti jääkiekkobisneksen vietävissä.

10. Mutta ehkä polisi ajatteli, että tässä nyt  on taas vissiin kyse siitä peijakaan ne bis in idem -säännöstä, eli ei kahdesti samassa asiassa. Siispä raa´an kiekkoväkivallan ainoaksi seuraamukseksi riittää kolmen ottelun pelikielto.

479. KKO ei myöntänyt Matti Nykäselle valituslupaa

1. Tämänpäiväisiin ehdottomiin ykkösuutisiin valtakunnassa kuuluu tieto, jonka mukaan korkein oikeus (KKO) ei ole myöntänyt mäkikotka Matti Nykäselle valituslupaa Turun hovioikeuden 23.6.2011 hänelle antamaan langettavaan rikostuomioon.

2. KKO:n valitusluvan epäämistä koskevasta päätöksestä uutisoivat verkkojulkaisuissaan tänään kaikki merkittävimmät lehdet samoin kuin radio- ja tv-kanavat: HS, Ilta-Sanomat, Iltalehti, Aamulehti, MTV3 jne. jne. Todella merkittävä asia ja uutinen siis!

3. Pirkanmaan käräjäoikeus tuomitsi Matti Nykäsen vuoden 2010 elokuussa vuoden ja neljän kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen entisen aviopuolisonsa Mervi Tapolan törkeästä pahoinpitelystä. Tuomioon johtanut pahoinpitely sattui joulupäivänä 2009 pariskunnan silloisessa yhteisessä kodissa Ylöjärvellä. Nykänen kiisti esitutkinnassa ja oikeudessa syytteen ja väitti, että se oli Mervi, joka kävi hänen päälleen veitsi kädessä. Oikeus uskoi kuitenkin Merviä eikä Mattia.

4. Turun hovioikeus, jonne Matti Nykänen valitti, ei 23.6.2011 antamallaan tuomiolla muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

5. Valitusaika hovioikeuden tuomiosta KKO:een on 60 päivää. Elokuun puolessa välissä Nykäsen avustaja kertoi, että Matti hakee KKO:lta valituslupaa. Asianajajan mukaan Nykänen aikoo jättää valituslupahakemuksen Korkeimpaan oikeuteen maanantaihin 22. elokuuta mennessä, siis viime tipassa. Advokaatti ei paljastanut, missä laajuudessa Nykänen on tyytymätön alempien oikeuksien ratkaisuihin ja aikoo siis valittaa tuomiosta. Luultavasti kyse oli lähinnä siitä, tulisiko tuomittu vankeusrangaistus määrätä ehdolliseksi. Nykänen ei ole näissä hommissa ensikertalainen, sillä hän on suorittanut muutamia vuosia sitten vankilassa toisesta törkeästä pahoinpitelystä saamaansa vankeustuomiota.

6. Vankilan portit siis odottavat mäkikotkaa piakkoin. Elämänsä niin sanotusti raiteilleen saaneen ex-mäkikotkan kalenteriin on tiettävästi merkitty keikkoja kuluvan syyskuun loppuun saakka. Onkin mahdollista, että Nykänen hakee vankilaviranomaisilta hieman lykkäystä rangaistuksen täytäntöönpanon aloittamisessa.

7. Herättää huomiota, että KKO ratkaisi Nykäsen valituslupa-asian varsin pikaisesti eli noin kolmessa viikossa sen jälkeen, kun lupahakemus oli saapunut perille. Normaalisti valituslupahakemuksen käsittely kestää KKO:ssa nelisen kuukautta. Luultavasti Nykäsen tapaus oli niin selvä, että hänen hakemuksensa voitiin hylätä niin sanotusti kättelyssä.

8. Kuten tiedämme, KKO ei suvaitse perustella lupapäätöksiään eli ilmoittaa sanallakaan niitä syitä, joiden vuoksi valituslupa joko evätään tai myönnetään. Jos lupa ei heltiä, päätöksessä todetaan lakonisesti vain: Valituslupaa ei myönnetä.

9. Siistiä! Mitä noita turhaan perustelemaan, oikeusneuvokset ja presidentti ilmeisesti ajattelevat. Miettiköön, peijoona vieköön, itse tykönänsä syitä, miksi lupa ei heltiä! Kyllä ne sen hyvin itsekin tietävät!

426. Ikaalisten perhesurma tehtiin poliisin palauttamilla aseilla

1. 40-vuotias mies surmasi viime perjantaina eroamassa olleen avopuolisonsa, pariskunnan 13-vuotiaan pojan sekä sen jälkeen itsensä Ikaalisten Tevaniemessä. Perheen talossa ja sen pihapiirissä ammuttiin useita laukauksia kiväärillä ja haulikolla. Poliisin tiedotteen mukaan surmansa saanut 13-vuotias poika ehti ilmoittaa tilanteesta hätäkeskukseen. Päihteillä ei poliisin mukaan ollut vaikutusta tapahtumiin.

2. Valtakunnansyyttäjä tutkii nyt, toimiko syyttäjä oikein. Surmaajaa epäiltiin nimittäin maaliskuussa tänä vuonna tapahtuneesta avovaimonsa lievästä pahoinpitelystä ja laittomasta uhkauksesta. Syyttäjä jätti kuitenkin syytteen nostamatta, koska nainen ei vaatinut miehelle rangaistusta.

3. Lähisuhteessa tehty pahoinpitely on nykyisin kuitenkin virallisen syytteen alainen. Tällöin syyttäjällä on syyteoikeus asianomistajan mielipiteestä riippumatta. Syyttäjän menettelyn laillisuuden tutkinta on siten paikallaan. Rikoslain 21 luvussa säädetään lievää pahoinpitelyä koskevasta syyteoikeudesta näin:

16 § (10.12.2010/1082)

Syyteoikeus

Virallinen syyttäjä saa nostaa syytteen lievästä pahoinpitelystä vain, jos asianomistaja ilmoittaa rikoksen syytteeseen pantavaksi taikka teko on kohdistunut

1) kahdeksaatoista vuotta nuorempaan henkilöön,

2) tekijän aviopuolisoon tai entiseen aviopuolisoon, sisarukseen tai sukulaiseen suoraan ylenevässä tai alenevassa polvessa taikka henkilöön, joka asuu tai on asunut tekijän kanssa yhteistaloudessa tai on tai on ollut muuten näihin rinnastettavan henkilökohtaisen suhteen takia hänelle läheinen taikka

3) henkilöön hänen työtehtäviensä vuoksi eikä rikoksentekijä kuulu työpaikan henkilöstöön.

4. Laki siis muuttui viime vuodenvaihteessa niin, että syyttäjä voi nostaa syytteen myös lievästä perheväkivallasta ilman rikoksen uhrin syyttämispyyntöä. Jos lehdissä Ikaalisten tapauksesta mainittu peruste, jonka mukaan syyttäjä ilmoitti luopuvansa syytteen nostamisesta yksinomaan sillä perusteella, että avopuoliso oli luopunut rikosilmoituksesta, pitää paikkansa, syyttäjä näyttäisi toimineen virheellisesti.

5. Mutta eikö myös poliisin menettelyä palauttaa rikosepäilyn takia haltuun otetut aseet kohta syyttämättäjättämispäätöksen jälkeen takaisin tulisi selvittää nyt tehtyä perusteellisemmin? Suomalaisen poliisin toimintakulttuuriin näköjään kuuluu, että tällaisessa tapauksessa poliisi on ensimmäisenä valmis pesemään mahdollisimman kiireesti kätensä ja kiistämään kaikki mahdolliset epäilyt. Näin tapahtui myös myös Ikaalisten tapauksessa. Pirkanmaan poliisilaitoksen apulaispäällikkö Antero Rytkölä, joka ilmeisesti vastaa laitoksella juuri aselupamenettelystä, tiedotti välittömästi, että Ikaalisten tapauksessa on menetelty täysin ampuma-aselain "kirjaimen ja hengen" mukaisesti. Poliisin sisäinen selvitys oli nopea ja päättyi - kuinka muuten - poliisiylijohtaja Mikko Paateron johdolla yleiseen käsienpesuun.

6. Paatero vieritti vastuuta lainsäätäjälle, tietenkin. Ampuma-aseuudistusta kiivaasti vastustanut persujen tuore valiokuntapomo Jussi Halla- aho puolestaan mainitsi I-S:ssa, että hänen kentältä saamiensa viestien mukaan poliisi tekee haltuunottoja liiankin kevein perustein.

7. Tämä yleinen käsienpesu ja viranomaisten keskinäinen syyttely ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että Ikaalisten tapauksessa viranomaiset tekivät virhearvon. Toki päätökset joudutaan tekemään käytettävissä olevien tietojen perusteella. Mutta jotta ikäviltä yllätyksiltä vältyttäisiin, tulisi kunkin tapauksen faktat tutkia todella tarkasti eikä rikosepäilyn takia takavarikoituja aseita tulisi luovuttaa takaisin hätiköidysti.

8. Ikaalisten tapaus muistuttaa Kauhajoen koulusurmatapausta sikäli, sillä viranomaisten piirissä vastuunkantajia ei tunnu tässäkään tapauksessa löytyvän. Kauhajoella surma-aseen ampujalle jättänyttä komisariota puolusteltiin poliisiylijohtaja Paateron lausuntoja myöten, mutta nyt hovioikeus on vihdoin todennut, että komisario menetteli virheellisesti. Ikaalisten tapauksessa paikallinen poliisilaitos, jonka lausuntoa poliisin nyt tekemä pikaselvitys myötäilee, toteaa, että, että "aseiden palautus oli oikein". Mutta aseiden takavarikoinnin jatkaminenkaan ei olisi ollut väärä ratkaisu.

9. Silloin, kun lain säännökset ovat väljiä, jää viranomaisille, kuten tässä tapauksessa poliisille, laaja harkintavalta. Viranomaisen on tällöin helppo puolustautua ja väittää, että "me toimimme täysin lain kirjaimen mukaisesti." Mutta tutkittiinko tapauksen faktat ja olosuhteet paikan päällä riittävän huolellisesti ja tarkasti? Tämä on ydinkysymys, joka pitäisi selvittää ja selvitystyötä ei pitäisi jättää yksin poliisin sisäisen selvityksen varaan. Poliisi tiedottaa ja antaa haastatteluja, mutta on syytä muistaa, että poliisi puhuu omassa asiassaan.

10. Nyt poliisi vain kirjasi naisen rikosilmoituksen erotilanteen yhteydessä tapahtuneesta pahoinpitelystä, esitutkintaa ei ilmeisesti edes suoritettu, kun nainen perui seuraavana päivänä kaikki vaatimuksensa, ja kolmea viikkoa myöhemmin poliisi antoi aseet takaisin miehelle. Kaksi päivää kuluttua noilla aseilla surmattiin kolme ihmistä. Mikä kiire poliisilla oli antaa aseet takaisin näin pian? Mikä merkitys oli poliisin aseiden palauttamisen yhteydessä antamalla varoituksella ja mikä merkitys tuollaisella varoituksella voi ylipäätään olla? Muistamme, että samanlaisen varoituksen antoi Kauhajoen komisario kouluampuja Matti Saarelle tätä ensi puhutettuaan. Varoitus toimi molemmissa tapauksissa ilmeisesti lähinnä vain yllykkeenä veritekoon.

11. Onko poliisin aselupakäytäntö ajan tasalla? Pystyykö poliisi todella vastaamaan ihmisten turvallisuudesta? Toimiiko turvallisuudesta vastaavien viranomaisten yhteistyö saumattomasti?