812. Tuomareiden perusosaamisessa vakavia puutteita

1. Satakunnan käräjäoikeuden Ulvila-jutun tuomion perustelut osoittivat, että tuomioistuinten todistusharkinnassa (näytön arvioinnissa) ja tuomion perustelemisessa on pahoja puutteita ja virheitä. Todistusharkintaa ei osata tai väliteä jäsentää ja analysoida huolellisesti, oleellisia seikkoja ja todisteita ei osata erotella epäolennaisista, tuomioistuin ei tiedä, mitä sanonta "varteenotettava (järkevä) epäily" itse asiassa tarkoittaa ja tuomion perusteluista, joissa esitettyä näyttöä kyllä selostetaan (täysin turhaan) kymmeniä sivuja ummet ja lammet, ilmenee, että yksittäisten todisteiden ja kokonaisnäytön arviointi on puutteellista ja yksipuolista ja kaiken huipuksi tuomion perustelut saattavat olla "yhtä mössöä", josta argumentoinnin punaista lankaa on hyvin vaikea löytää.

2. Viime viikon lopulla annetuista kahdesta KKO:n ratkaisusta, joissa on kysymys näytön arvioinnista seksuaalirikosjutuissa (KKO 2013:96 ja 97), ilmenee, että vaikeita näyttökysymyksiä ei perustella alemmissa tuomioistuimissa riittävän huolellisesti ja jäsennellysti. Todistusharkinnassa saatetaan melskata yksinomaan faktojen ja todisteiden kimpussa, mutta näytön arvioinnissa ei kiinnitetä riittävää huomiota kokemussäänntöihin eikä hoksata, että näytön riitävyyden arvioinnissa on kysymys ao. oikeusnormien tulkinnasta. Näytön arvioinnin loppukaneetiksi lätkäistään ikään kuin vanhasta muistista tai muodon vuoksi fraasi "ei jää varteenotettavaa epäilyä", mutta ei ymmärretä eikä välitetä selvittää, mistä mainitussa lauseessa oikeastaan on kysymys eli mitä mainittu epäily on ja miten se suhtautuu muuhun näytön arviointiin. Hypoteesimetodia, josta varteenotettavan epäilyn arviointi on osa, ei tunneta lainkaan.

3. Kaiken huippuna on tänään annettu korkeimman oikeuden ennakkopäätös KKO 2013:98, josta ilmenee, että myös tuomarin prosessinjohdossa on pahoja puutteita, myös hovioikeudessa! Tuomarit ovat kyllä omasta mielestään kysyvinään asianosaislta epäselvää asiaa, mutta tekevät sen niin vaisusti ja ympäripyöreästi, ettei asianosainen itse edes hoksaa, mitä tuomarit ajavat takaa ja missä takoituksessa! Toisin sanoen tuomarin prosessinjohto, josssa informointi ja kysymykset ovat ratkaisevassa roolissa, on aivan liian "nynnyä" ja varovaista. 

4. Vaikka laissa on annettu säännöksiä prosessinjohdon tarkoituksesta ja sisällöstä, niitä ei läheskän aina noudateta, vaan tuomarit heittäytyvät passiivisiksi ja vain "urahtelevat" jotain asianosaisille  käsittämätöntä korokkeeltaan ja tuomarinpöytänsä takaa. Kuten korkein oikeus on useissa ratkaisuissaan katsonut, tuomioistuimella on velvollisuus huolehtia siitä, että asianosaisten vaatimukset ja niiden perusteet tulevat selvitetyiksi ja että asia tulee perusteellisesti käsitellyksi. Jos oikeudenkäynnin kohdetta koskeva asianosaisen esitys on epäselvä tai puutteellinen, tuomioistuimella on kyselyvelvollisuus (muun muassa KKO 2012:18 kohta 7, KKO 2010:40 kohta 18, KKO 2010:9 kohta 5). Oikeudenkäymiskaaren säännöksistä ja edellä mainituista Korkeimman oikeuden ratkaisuista ilmenevin tavoin tuomioistuimen velvollisuutena on huolehtia siitä, ettei tuomioistuimelle ja oikeudenkäynnin asianosaisille jää epäselväksi, mitä asianosaiset yhtäältä vaatimuksillaan ja toisaalta niihin antamillaan vastauksilla tarkoittavat. 

5. On huomattava, että tuomioistuimen velvollisuutena on, kuten KKO on tänään antamassaan päätöksessä todennut, kyselymahdollisuuttaan käyttäen selventää asianosaisten vaatimuksiin liittyvät epäselvyydet myös silloin, kun vaatimus kohdistuu rikosasian vastaajaan eli syytettyyn. Tuomioistuimen on tällöin turvattava vastaajan puolustautumismahdollisuudet varaamalla tälle riittävästi aikaa vastata täsmennettyihin vaatimuksiin.Syytetty ei siis ole tässä suhteessa missään erityisasemassa tai "suojelun" tarpeessa. Eri asia on, jos tuomari tähtäisi prosessinjohdollaan siihen, että syytteen tueksi esitettäisiin uutta näyttöä, sellainen prosessinjohto on kiellettyä. 

6. Ratkaisussa KKO 2013:98 selostetussa tapauksessa juttu on jouduttu palauttamaan lähes koko laajuudessaan takaisin hovoikeuteen, kun hovioikeuden tuomarit olivat laiminlyöneet asian selvittämiseksi tarvittavan prosessinjohdon ja kyselyvelvollisuutensa.

7. Kaikki nämä tapaukset ja ratkaisut sekä monen monet aiemmin sattuneet tapaukset, joista osaa on tässä blogissa käsitelty, osoittavat selvääkin selvemmin, millaisia vakavia puutteita meillä jatkuvasti ilmenee kaikkein olennaisimmissa tuomarin tehtäviä koskevissa kysymyksissä. Olen itse aina korostanut, myös tuomarina toimiessani, että tuomarin tärkeimmät tehtävät prosesissa ovat a) prosessinjohto, nimenomaan aineellinen prosessinjohto, ja b) tuomion perusteleminen. Niihin tuomarin pitäisi erityisesti keskittyä. Jos näissä kohdissa on vakavia puutteita, kuten edellä mainituista tapauksista ilmenee, niin silloin on kyllä piru merrassa! Uhattuna ei ole vain yhden Anneli Auerin vaan myös hyvin monen muun ihmisen oikeusturva.

8. Miten saada hyvä tuomarintyö kunniaan ja takaisin oikeille raiteille? Kas, siinäpä kysymys, jota kannattaa miettiä ja sulatella myös joulunpyhien aikaan. Korkein oikeus kyllä osaa asiat, mutta miksi kymmenet ennakkopäätökset esimerkiksi näytön arvioinnista, prosessinjohdosta ja tuomion perustelemisesta eivät "uppoa" ja tehoa käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomareihin vaan valuvat kuin vesi hanhen selästä? Jos ennakkopäätösten oikeusohjeita ja opastusta ei käytännössä noudateta, menevät prejudkaatit kyllä suurimmaksi osaksi hukkaan. 

811. Ulvila-jutun tuomion tarkastelua II

1.Ulvila-jutun oikeusprosessiin sisältyy monia erikoisia ja omalaatuisia piirteitä. Yksi erikoisuus on se, että korkeimman oikeuden 19.10.2012 antaman palautuspäätöksen jälkeen käräjäoikeus on ottanut kantaa samoihin todistusharkintaa ja näytön riittävyyttä koskeviin kysymyksiin kuin Vaasan hovioikeus tuomiossaan 1.7.2011.

2. Erikoislaatuiseksi tilanteen tekee se, että käräjäoikeus ei ole noteerannut hovioikeuden kannanottoja millään tavalla, vaan on käsitellyt asian uudelleen ikään kuin täysin puhtaalta pöydältä, siis ikään kuin hovioikeuden tuomiota ei olisi olemassakaan. Onko tämä tarkoituksenmukainen tai edes oikea käsittelytapa? Olisiko käräjäoikeuden, joka on oikeusastejärjestyksessä hovioikeuden alapuolella, tullut huomioida omassa todistusharkinnassaan hovioikeuden näytön arviointia koskevia kannanottoja? Voisiko hovioikeuden mainituilla kannanotoilla olla jonkinasteinen todistusvaikutus käräjäoikeusprosessissa?

3. Käräjäoikeuden kolmesta jäsenestä ainoastaan tuomari Väinö Ilveskosken perusteluista löytyy lyhyt lausuma hovioikeuden tuomiosta. Ilveskosken mukaan (s. 82) Vaasan hovioikeuden tuomiolla ei ole tässä asiassa todistusvaikutusta, koska KKO on (19.10.2012) kumonnut hovioikeuden asiassa antaman tuomion. Käräjäoikeuden kaksi muuta tuomaria ei  ole lausunut asiasta mitään. He ovat ilmeisesti lakonisesti katsoneet, ettei tuollaisesta ”täysin selvästä asiasta” tarvitse lausua mitään.

4. Käräjäoikeuden ratkaisu näyttäisi perustuvan, kuten toinen jutun syyttäjistä (Kalle Kulmala) on julkisuudessa arvioinut (HS  13.12.-13), jutussa jo aiemmin eli ennen hovioikeuden tuomiota esitetyn todistusaineiston uudelleen arviointiin. Esimerkkinä Kulmala mainitsee rikokseen käytetyn ajan uudelleen arvioinnin, jonka osalta käräjäoikeuden käsitys poikkeaa merkittävästi hovioikeuden kaksi ja puoli vuotta sitten tekemästä arviosta. Tämä lienee suomalaisessa oikeuskäytännössä hyvin harvinaista ellei suorastaan poikkeukselista: alioikeus arvioi samaa todistusaineistoa uudelleen ja aivan eri tavalla ("vapaasti") kuin sen yläpuolella oikeusasterangissa oleva muutoksenhakutuomioistuin on aiemmin tehnyt.

5. Käräjäoikeuden tuomion sivuilta 6-10 löytyy hirmuisen pitkä eli kaikkiaan 132 kohtaa käsittävä lista käräjäoikeuden vastaanottamista kirjallisista todisteista. Sieltä löytyy vaikka minkä nimistä ja luontoista pumaskaa ja asiakirjaa, mm. Haagan Ammattikorkeakoulun täydennysohjelmaa koskeva osanottajalista, joilla ei luulisi olevan tämän murhajutun selvittelyn kannalta merkitystä. 

6. Huomiota herättää se, että kirjallisina todisteina käräjäoikeus on ottanut syyttäjiltä vastaan Varsinais-Suomen käräjäoikeuden ja Turun hovioikeuden ns. lsh-jutussa eli lasten seksuaalirikosjutussa antamat tuomiot ja jopa hovioikeuden ko. jutussa antaman julkisen selosteen sekä Auerin siihen antaman vastineen sekä vielä Auerin elokuussa 2013 hovioikeuden tuomiosta KKO:lle tekemät valituslupahakemuksen ja valituksen (kohdat 80-83). Kuitenkin käräjäoikeus (laamanni Juntikan lausuma) toteaa sivulla 49, että kohdassa 80-83 mainitut asiakirjat ”liittyvät toiseen, vireillä olevaan oikeudenkäyntiin eikä niillä ole käsillä olevan asian kannalta näyttönä merkitystä”. Jos näin on, niin silloin käräjäoikeuden olisi tullut OK 17:7:n nojalla evätä mainittujen tuomioiden esittäminen todisteena  ja tehdä se asian valmisteluvaiheessa. Se, ettei näin ei ole näiden tai muiden merkityksettömien kirjallisten todisteiden kohdalla näin tehty, kertoo osaltaan käräjäoikeuden prosessinjohdon laadusta.

7. Vaasan hovioikeuden 1.7.2011 antama tuomio olisi toki tullut ottaa huomioon oikeudenkäyntiaineistona ja kirjallisena todisteena. Se olisi ollut syytä sisällyttää mainittuun kirjallisten todisteiden luetteloon ”kunniapaikalle” eli kohtaan 1. Myös KKO:n palauttamispäätös 19.10.2012 olisi tullut sisällyttää oikeudenkäyntiaineistoon. Hovioikeuden tuomio liittyy sangen kiinteästi ko. oikeudenkäyntiin ja siinä käsiteltyyn juttuun. Pidän outona, että syyttäjät tai puolustus ei ole hoksannut tätä, mutta toki käräjäoikeuden olisi tullut jo viran puolesta huomata asia. On käsittämätöntä, että murhajutussa otetaan todisteina vastaan kokonaan toisessa jutussa laadittuja asiakirjoja, vaikkei niillä ole käsiteltävän jutun kannalta minkäänlaista merkitystä, mutta sen sijaan samassa jutussa aikaisemmin annettu hovioikeuden tuomio ohitetaan kokonaan.

8. Tuomion todistusvaikutuksella tarkoitetaan tuomion sisällön merkitystä todisteena toisessa oikeudenkäynnissä. Siitä on erotettava tuomion oikeusvoima (positiivinen oikeusvoimavaikutus), joka ilmenee uudessa oikeudenkäynnissä huomioon otettavana sitovana vaikutuksena (ennakkokannanotto).  Jos tuomiolla on sanottu oikeusvoimavaikutus, tuomio (käytännössä jokin siinä vahvistettu seikka) pannaan sellaisenaan oikeustosiseikkana uudessa  oikeudenkäynnissä annettavan ratkaisun perusteeksi. Tuomion todistusvaikutuksella ei ole samanlaista sitovaa vaikutusta kuin oikeusvoimalla, vaan sen merkityksen tuomioistuin arvioi vapaan todistusharkinnan pohjalta; aikaisempi tuomio on siis uudessa oikeudenkäynnissä todistustosiseikan eli todisteen asemassa. Rajanveto tuomion positiivisen oikeusvoimavaikutuksen ja tuomion todistusvaikutuksen välillä voi olla joskus vaikeaa, mutta periaatteessa ero on selvä. Yksittäisessä tapauksessa tuomion todistusvaikutus saatetaan arvioida niin vahvaksi, että se de facto johtaa uudessa prosessissa samaan lopputulokseen kuin positiivinen oikeusvoimavaikutus.

9. Tuossa oli hieman teoriaa eli itse asiassa perustietoa tuomion todistusvaikutuksesta. Oikeusvoimavaikutus edellyttää aina tuomion lainvoimaisuutta, mutta todistusvaikutus saattaa liittyä myös lainvoimaa vailla olevaan tuomioon. Tuomion todistusvaikutus saattaa ilmetä tapauksissa, joissa aikaisemmalla ja uudella oikeudenkäynnillä ei ole asiallista yhteyttä keskenään. Mitä enemmän asioilla on liittymäkohtia keskenään, sitä vahvempana todistusvaikutus ilmenee.

10. Tässä vaiheessa olen kuulevinani lukijakunnan joukosta vastalauseita – Auerin vastaisten fanaatikkojen keskuudesta suoranaista mylvintää ja vihellyksiä – että eihän Vaasan hovioikeuden 1.7.2011 antamalla tuomiolla voi olla minkäänlaista todistusvaikutusta palauttamisen jälkeisessä menettelyssä, koska KKO on 19.10.2012 antamallaan päätöksellä kumonnut koko tuomion. Tähän seikkaan myös tuomari Ilveskoski on perusteluissaan vedonnut.

11. Asia on toki näin, eli Vaasan hovioikeuden antama tuomio on kumottu. Mutta seuraako tästä ehdottomasti, ettei hovioikeuden tuomiossa mainituilla näytön arviointia koskevilla lausumilla ja johtopäätöksillä voi ole minkäänlaista merkitystä tai todistusvaikutusta jutun jatkokäsittelyssä? Minusta tuollaista johtopäätöstä ei voida tehdä, sillä eihän hovioikeuden tuomio ole tosiasiallisesti mihinkään hävinnyt, se ei ole kadonnut ”bittiavaruuteen” eikä sitä ole kuopattu historian roskatynnyreiden syövereihin, vaan se on edelleen olemassa ja jokainen voi löytää tuomion verkosta muutamassa sekunnissa.

12. Eri asia olisi, jos KKO olisi ottanut asiallisesti kantaa hovioikeuden tuomioon ja mitätöinyt sen sanoilla ”hovioikeuden tuomio kumotaan ja poistetaan”.  Silloin tuomiota rasittaisi jokin karkea oikeudenkäyntivirhe tai sellainen asiallinen virhe, jonka perusteella tuomio voitaisiin kanteluteitse poistaa tai purkaa. KKO ei ole kuitenkaan ottanut hovioikeuden tuomion sisältöön minkäänlaista kantaa. KKO on ainoastaan kumonnut tuomion, muttei ”poistanut” sitä. Kumoaminen on tässä tilanteessa muodollista ja teknistä laatua oleva prosessitoimi ja ratkaisu, jota jutun palauttamisen on katsottu vanhastaan edellyttävän; jutun palauttamisesta ja sen vaikutuksista ei muuten ole vieläkään säännöksiä laissa.

13. Hovioikeuden näytön arvioita koskevia johtopäätöksiä ei ole palautuspäätöksessä osoitettu virheellisiksi, niihin ei ole otettu päätöksessä edes kantaa. Käräjäoikeudella näyttää olevan virheellinen käsitys, jonka mukaan palauttamispäätös mitätöisi hovioikeuden tuomion ja jutun aikaisemman oikeudenkäynnin, jolloin käräjäoikeuden tulisi aloittaa jutun käsittely kokonaan ”puhtaalta pöydältä”. Näin ei kuitenkaan ole asian laita, sillä palauttamisen jälkeen tapahtuva käsittely on aikaisemman käsittelyn jatkoa; tämä todetaan myös KKO:n päätöksessä 19.10.2012. Käsittely siis jatkuu siitä, mihin jutussa on hovioikeuden tuomion antamisen jälkeen jääty. Jutussa aiemmin esitetty todistusaineisto ei ole menettänyt merkitystään eikä sitä ole tarvinnut välttämättä esittää käräjäoikeudessa uudelleen koko laajuudessaan, vaan aiemmin esitetty aineisto on voitu ottaa huomioon tuomiota tehtäessä sellaisenaan, jollei todistelun välittömyys ole muuta edellyttänyt. 

14. Kun näin on, niin silloin on johdonmukaista katsoa, ettei myöskään hovioikeuden tuomion todistusvaikutus ole kadonnut minnekään eli menettänyt merkitystään, sillä eihän KKO ole palauttamisen yhteydessä puuttunut lainkaan hovioikeuden tuomion asiasisältöön. Jutussa hovioikeuden tuomion antamisen jälkeen esitettyä uutta näyttöä on jouduttu arvioimaan ja punnitsemaan tarpeellisilta osin jutussa aiemmin esitetyn näytön kanssa, jolloin lähtökohdaksi olisi ollut tarkoituksenmukaista ottaa ne havainnot ja johtopäätökset, joita hovioikeuden tuomiossa on tehty. Jos joidenkin todistusteemojen osalta ei ole esitetty uutta selvitystä, ei käräjäoikeudella ole ollut tarvetta eikä, oikeusastejärjestys ja em. tuomion todistusvaikutus huomioon ottaen, minusta edes ”kanttia” arvioida”vanhaa” näyttöä toisin kuin hovioikeus on tehnyt.

15. Vaikkei hovioikeuden tuomiolla katsottaisikaan olevan mainittua todistusvaikutusta, ei tuomiota olisi toki tullut heittää ”roskikseen”, kuten käräjäoikeus näyttää tehneen – käräjäoikeus ei ole kelpuuttanut tuomiota kirjalliseksi todisteeksi eikä edes mainitse perusteluissaan sitä. Jutun palauttamisen jälkeen käräjäoikeudessa aloitettu käsittely ei ole ollut uusi prosessi, vaan aikaisemman prosessin jatkoa siitä, mihin siinä on hovioikeuden tuomion jälkeen jääty. Tämän vuoksi tarkoituksenmukainen ja järkevä käsittelyjärjestys olisi edellyttänyt, että käräjäoikeus olisi ottanut todistusharkintansa lähtökohdaksi hovioikeuden näytöstä tekemät havainnot ja johtopäätökset ja toisaalta syyttäjien ja puolustuksen jatkokäsittelyssä esittämät uudet todisteet. Käräjäoikeuden tehtävänä on ollut harkita, onko uusien todisteiden perusteella syytä päätyä tietyissä kohdissa (todistusteemoittain) erilaisiin johtopäätöksiin kuin mihin hovioikeus oli päätynyt. Koska hovioikeuden tuomiossa vahvistetuilla todistusharkintaa koskevilla johtopäätöksillä on tietty todistusvaikutus, ei käräjäoikeudella ole ollut aihetta arvioida jutussa ennen hovioikeuden ratkaisua esitettyä todistusaineistoa uudelleen niiden teemojen osalta, joista ei ole esitetty uutta näyttöä. 

16. Viittaan vielä KKO:n palauttamispäätöksen yhteydessä 19.10.2012 antamaan tiedotteeseen. Sen mukaan syyttäjien KKO:lle esittämä uusi aineisto ja vastaajan esittämä uusi vastanäyttö tulee ottaa vastaan asian käsittelyssä, joka tapahtuu käräjäoikeudessa. Aiemmin jutussa esitetystä näytöstä ja sen uudelleen käsittelystä ei tiedotteessa mainita mitään. Palauttamispäätöksen perusteluissa KKO toteaa, että asian ratkaiseminen edellyttää sekä alemmissa oikeuksissa esitetyn että hovioikeuden tuomion jälkeen ilmitulleen näytön kokonaisvaltaista arviointia. Tämä tarkempia ohjeita asian jatkokäsittelystä KKO ei ole antanut, mikä vastaa normaalikäytäntöä. Perusteluja voidaan tulkita niin, ettei juttua ole ollut palauttamisen jälkeen tarpeen lähteä käsittelemään kokonaan puhtaalta pöydältä. Loppukaneettinaan KKO toteaa (kohta 49), että palautuksen jälkeen asian käsittelyä on jatkettava käräjäoikeudessa, asian käsittelyä ei siis ole määrätty aloitettavaksi kokonaan alusta. Käsittelyn jatkaminen tarkoittaa sitä, että aiemmin esitetty aineisto voidaan ottaa vastaan sellaisenaan, jollei todistelun välittömyys muuta edellytä. Tällöin hovioikeuden tuomion todistusvaikutus ei ole menettänyt merkitystään.

17. Korkein oikeus on puntaroinut palautuspäätöksessään 19.10.2012, olisiko juttu syytä palauttaa  takaisin hovioikeuteen vai käräjäoikeuteen. Lähinnä täysimittaisen valitusoikeuden turvaamiseksi päätöksessä on päädytty jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Monilta uusilta ongelmilta olisi kuitenkin vältytty, jos juttu olisi palautettu hovioikeuteen. Syytetyn oikeusturva ei ole edellyttänyt palauttamista käräjäoikeuteen. KKO:n valinta johtaa siihen, jutussa joudutaan toimittamaan neljä (4) täysimittaista pääkäsittelyä ennen kuin juttu seuraavan kerran tulee KKO:n käsiteltäväksi. Kenen etua moinen ”sirkus” on mahtanut palvellla? 

18. Käräjäoikeuden tuomio löytyy tästä

https://www.dropbox.com/s/vhu7fyq3d9abwfa/Auer-tuomio.pdf

19. Hovioikeuden todistusharkinnan huomioon ottamisen  havainnollistamiseksi esitän seuraavassa, miten käräjäoikeus olisi voinut kirjoittaa näytön harkintaa koskevat perustelunsa pääpiirteittäin (tässä ei ole mahdollista mennä kaikkiin yksityiskohtiin), kas näin:

20. Syyttäjät ovat käräjäoikeudessa väittäneet, että lasten antamista kertomuksista ilmenee vahvoja viittauksia siihen, että Anneli Auer olisi suunnitellut ja toteuttanut Jukka Lahden surmaamisen. Tällaisina seikkoina syyttäjät ovat muun muassa esittäneet, että Anneli Auer olisi lavastanut hätäkeskuspuhelun siten, että Lahden surmaamisesta aiheutuneita ääniä olisi surmateon yhteydessä tallennettu ja soitettu sittemmin nauhurilta hätäkeskuspuhelun aikana ja että surmatyön yhteydessä olisi käytetty suojana talossa olleita ruskeita pyyhkeitä. Syyttäjien mukaan Anneli Auerin lavastukseen käytettävissä ollutta aikaa ja ruskeankirjavien tekokuitujen merkitystä koskevat hovioikeuden kannanotot joutuvat uuden näytön myötä uuteen valoon. Syyttäjät ovat myös esittäneet, että Auerin ja Jukka Lahden välillä on ollut lukuisia riitoja ja että Auer olisi kohdistanut väkivaltaa Lahteen jo ennen surmatyötä. Uusi näyttö osoittaisi syyttäjien mukaan myös, että perheessä oli ollut lukuisia ongelmia ja myös perheen lapsiin oli kohdistettu väkivaltaa.

21. Syyttäjät eivät ole näyttäneet, että Anneli Auer olisi lavastanut hätäkeskuspuhelun väitetyllä tavalla (tästä asiasta käräjäoikeus on ollut yksimielinen). Väitteestä, jonka mukaan Auer olisi käyttänyt rinnakkaispuhelinta, ei ole esitetty minkäänlaista näyttöä. Hätäpuhelutallenteelta kuuluvista äänistä on esitetty uutta selvitystä, joka ei sulje pois vaan pikemminkin tukee ulkopuolisen tekijän vaihtoehtoa. Tapahtumapaikalta löydettyjen ruskeiden kuitujen alkuperää ei ole pystytty jutussa esitetyn uudenkaan aineiston perusteella luotettavasti selvittämään. Hovioikeuden tuomion mukaan on erittäin epätodennäköistä, että Anneli Auer olisi hätäpuhelun jälkeisen lyhyen ajan kuluessa voinut lavastaa olosuhteet ulkopuoliseen tekijään viittaaviksi. Tämän johtopäätöksen muuttamiseen ei ole uuden selvityksen perusteella aihetta. Uutta luotettavaa selvitystä siitä, että Auerin ja Lahden välit olisivat olleet erityisen riitaiset tai että Auer olisi aiemmin pahoinpidellyt Lahtea tai perheen lapsia, ei ole esitetty. Minkäänlaista järkevää motiivia Auerin väitetylle surmatyölle ei ole näytetty.

22. Hovioikeuden tuomiossa mainitusta Jukka Lahden sängyssä olleesta halosta löydetyn mieshenkilön DNA:n alkuperä on nyttemmin selvitetty, mutta surmassa käytettyä toista tekovälinettä ei ole edelleenkään löydetty.Tapahtumapaikalta löydettyjen verisen kengänjäljen ja kuraisen kengänjäljen alkuperää ei ole myöskään suoritetuissa lisätutkimuksissa kyetty selvittämään. Koirapartion käynnistä esitetyllä selvityksellä ei voida poissulkea ulkopuolisen tekijän mahdollisuutta, koska poliisikoiraa ei ole käytetty lainkaan asfaltoidulla Tähtisentiellä, jonne tekijä on voinut poistua.

23. Hovioikeus on tuomiossaan päätynyt katsomaan, ettei syytteen tueksi esitetty näyttö riitä osoittamaan, että Anneli Auer olisi surmannut Jukka Lahden ja että Auerin syyllisyydestä jäi siten varteenotettava epäily. Edellä mainituilla perusteilla käräjäoikeus katsoo, ettei jutussa hovioikeuden tuomion jälkeen esitetty uusi todistusaineisto ja sen punnitseminen jutussa aiemmin esitetyn näytön kanssa anna aihetta arvioida hovioikeuden johtopäätöstä toisin. Syyte murhasta tai taposta on sen vuoksi hylättävä.

24. Käräjäoikeuden todistusharkinnan yksityiskohtaiseen ruotimiseen palaan myöhemmin. Anneli Auerkin on saanut eilen käräjäoikeudelta lisäaikaa valituksensa valmistelua ja valituskirjelmän laatimista varten 10.2.2014 asti.

25. Lopuksi voidaan todeta, että kaikki se, mikä rikosjutun tutkinnassa ja oikeuskäsittelyssä voi yleensä mennä pieleen, on Ulvila-jutussa myös taatusti mennyt pieleen, ja vähän enemmänkin. Rikospaikkatutkinta ja esitutkinnan alkupuoli on ollut puutteellista Tästä huolimatta silloinen lääninpoliisijohtaja Mikko Paatero päätti, ettei tutkinnan johtoa ole syytä siirtää Porin poliisilta KRP:lle. Tämä oli yksi paha virhearvio, joka Ulvila-jutun tutkinnassa on tehty. Kokonaisuudessaan asia tutkinta ja oikeuskäsittely eivät anna hyvää kuvaa suomalaisen lainkäytön laadusta.

809. Ulvila-jutun tuomion tarkastelua, osa I

1. Ulvilan surmajutun tuomio annettiin viime viikon torstaina 12.12. ja sitä on selostettu ja kommentoitu mediassa tavanmukaiseen tapaan eli lähinnä uutisluontoisesti. Keskeisintä asiassa oli todistusharkinta eli tarkemmin sanottuna jutussa esitettyjen todisteiden todistusarvon määrittäminen ja kannanotto näytön riittävyyteen. Nämä asiat käyvät tai niiden ainakin tulisi käydä ilmi käräjäoikeuden tuomion perusteluista. Mediassa julkaistussa kommmenteissa samoin kuin haastateltujen juristiprofessoreiden suppeissa haastattelulausunnoissa mainitut kysymykset ovat kuitenkin jääneet varsin vähälle huomiolle.

2. Satakunnan käräjäoikeuden kansliatuomion kappaleita jaettiin totuttuun tapaan oikeuden kansliasta toimittajille ja muillekin asiasta kiinnostuneille. Käräjäoikeus yllätti sikäli myönteisesti, että jutun ratkaisseet tuomarit eivät pysytelleet tuomion antopäivänä kokonaan piilossa, vaan oikeuden puheenjohtajana jutussa toiminut laamanni Martti Juntikka tuli esiin ja antoi MTV3:lle lyhyen haastattelun, joka löytyy tästä. Lisäksi käräjäoikeus julkaisi tiedotteen tuomion keskeisimmistä kohdista. Nämä eleet ovat uudenlaista julkisuutta ja niiden soisi, kuten myös toimittaja Jarkko Sipilä on toivonut, yleistyvän.

3. Mainittu tiedote on kuitenkin suppea eikä siitä tai laamannin haastattelusta tainnut ilmetä mitään sellaista, mitä ei olisi todettu jo käräjäoikeuden enemmistön eli laamanni Juntikan tuomion perusteluihin kirjatussa lausumassa.Laamanni kertoi - täysin odotetusti - että jutun todistusaineisto oli laaja, monipuolinen ja sisälsi vaikeita näyttökysymyksiä. Tämän samoin kuin sen, että oikeus joutui jutussa äänestämän, me toki kaikki tiesimme jo ennestään. Laamanni painotti, että käräjäoikeus oli käynyt aineiston läpi "hyvin tarkasti", mutta tässsäkään ei toki ole mitään epätavallista tai uutta: ainahan oikeus tekee tai sen ainakin pitäisi tehdä mahdollisimman tarkkaa ja luotettavaa työtä! Uutinen olisi ollut, jos laamanni olisi väittänyt päinvastaista. Käräjäoikeudella oli runsaasti ellei suorastaan ruhtinaallisesti aikaa muodostaa käsityksensä jutussa, sillä jutun pääkäsittely kesti reilut kaksi kuukautta ja käsitti parikymmentä istuntopäivää. Tuomion ja perustelujen kirjoittamiselle käräjäoikeus varasi aikaa todella paljon eli reilut kaksi ja puoli kuukautta. Jollei tuossa ajassa ole ehtinyt tehdä "tarkkaa työtä" myös perustelujen kirjoittamisen osalta niin ei sitten missään!

4. Laamanni yritti lausunnollaan ilmeisesti eräällä tavalla rivien välissä ja "varmemmaksi vakuudeksi" vakuuttaa,  että kun kerran "tarkkaa työtä" oli tehty, niin tuomion täytyy silloin olla hyvä ja oikea. Tämä selitelmä näyttää "uponneen" jopa joihinkin hyvänahkaisiin asiantuntijoihin ja oikeusoppineisiin. Niinpä esimerkiksi rikosoikeuden professori Terttu Utriainen on äitynyt Hesarin haastattelussa 13.12. kehumaan tuomiota sanoilla "perusteltu kokonaisuus". Utriaisen mukaan mukaan "näyttö tuomiossa on perusteltu avoimesti,  hyvin seikkaperäisesti ja pala palalta". 

5. Joko Terttu Utriainen ei ollut lausuntoa antaessaan vielä lukenut koko tuomiota tai sitten hän ei vain jostakin syystä halua asettaa tuomion perusteluille ja asianmukaiselle todistusharkinnalle kovin korkeita laatuvaatimuksia. Nyt kun olen itse kahlannut tuomion perustelut läpi, olen niistä kyllä täysin toisella kannalla kuin Utriaisen Tepa. Samanlaisen krittisen käsityksen on minulle ilmaissut myös pari muuta todistusoikeuteen perehtynyttä asiantuntijaa. 

6. Satakunnan käräjäoikeuden tuomiosta löytyy myös asianmukaisella tavalla laaditut seikkaperäiset ja ymmärrettävät perustelut, mutta tämä koskee yksinomaan tuomion lopputuloksen osalta eri mieltä olleen ja vähemmistöön jääneen käräjätuomarin perusteluja. Sen sijaan enemmistön muodostaneiden tuomareiden perustelut jättävät monessa suhteessa paljon toivomisen varaa ja herättävät perusteltujen vastausten sijasta enemmän vain kysymyksiä ja ihmettelyä.

7. Tuomarit eivät voi tuomiotaan selittelemällä - "teimme erittäin tarkkaa työtä" tms. - paikata puutteellisia ja epämääräisiä perustelujaan. Tuomion ainoat perusteet ja perustelut ovat vain ne, jotka on päätökseen tai tuomioon kirjattu, selityksillä ei ole merkitystä.  Perusteleminen on ainoa keino, joka tuomareilla on käytettävissään, kun hän yrittää vakuuttaa asianosaiset ja ulkopuoliset ratkaisun hyväksyttävyydestä ja oikeellisuudesta. Se, etteivät tuomarit joko osaa tai välitä perustella ratkaisuaan seikkaperäisesti ja ymmärrettävästi, paljastaa usein armottomalla tavalla myös tuomareiden todistuharkintaa ja juridista päättelykykyä koskevat puutteet. Perustelujen merkitystä ei siis voida vähätellä ja selitellä tuomareita ymmärtäen, että "vaikka nuo perustelut eivät nyt tosin ole kovin kummoiset, niin luotamme silti siihen, että (puolueettomat) tuomarimme ovat tehneet hyvää ja tarkkaa työtä ja päätyneet oikeaan lopputulokseen".

Tähän väliin käräjäoikeuden tuomio
https://www.dropbox.com/s/vhu7fyq3d9abwfa/Auer-tuomio.pdf

8. Katsotaanpa aluksi käräjäoikeuden kokoonpanoa ja tuomareita, jotka ovat käräjäoikeuden tuomion antaneet. Kysymyksessä on tyypillinen rikosjuttu, jossa käräjäoikeuden kokoonpanona voisi olla 1+3 tai 2+4 eli oikeuden kokoonpanoon kuuluisi puheenjohtajan ja mahdollisesti toisen ammattituomarin eli lainoppineen jäsenen lisäksi kolme tai neljä lautamiestä. Tämä ilmenee oikeudenkäymiskaaren (OK) 2 luvun 1 §:n 1 momentista. Saman pykälän 2 momentin mukaan  käräjäoikeus on päätösvaltainen rikosasiassa kuitenkin myös kokoonpanossa, johon kuuluu ainoastaan kolme lainoppinutta jäsentä. Edellytykseksi tälle kokoonpanolla on ko. momentissa asetettu, että kyseistä kokoonpanoa on pidettävä perusteltuna ”asian laadun tai muun erityisen syyn vuoksi”.

9. Toisin sanoa rikosasioissa lautamieskokoonpano on pääsääntö ja kolmen lainoppineen tuomarin kokoonpano poikkeus, joka tulee kysymykseen vain em. erityisillä perusteilla. Käytäntö on kuitenkin ”mennyt” päälaelleen eli siihen, että vähänkin laajemmat tai vaikeammat rikosjutut ratkaistaan käräjäoikeuden kolmen tuomarin kokoonpanossa ilman lautamiehiä. Tämä on valitettavaa, sillä käytäntö on tosiasiallisesti romuttamassa koko lautamiesjärjestelmän. Lautamiehet alkavat olla käräjäoikeudessa lähinnä kuriositeetin asemassa. 

10. Mikä selittää lautamieskokoonpanon moisen ”syrjimisen” tai ainakin vähälle käytölle jäämisen? Syitä on kaksi: 1) oikeusministerin tahto karsia lautamiehistä valtiolle aiheutuvia kustannuksia, siis oikeudenhoidosta aiheutuvien menojen leikkaaminen ja 2) käräjäoikeuksien halu istua mukavuussyistä rikosjuttuja entistä paljon useammin ilman lautamiehiä. Lautamiehet koetaan käräjäoikeuksissa jonkinlaiseksi riesaksi, josta päästään kuitenkin kätevästi eroon, sillä lainsäätäjä on – suuressa viisaudessa tai oikeastaan lyhytnäköisyydessään – jättänyt kokoonpanon valinnasta päättämisen käräjäoikeuden puheenjohtajan ja/tai laamannin tehtäväksi. 

11. Auerin jutussa tai sen tuomiosta laaditussa tiedotteessa ei ole sanallakaan perusteltu sitä, miksi juttu on istuttu kolmen lainoppineen jäsenen kokoonpanossa ilman lautamiehiä. Olisiko Auerin juttu ollut niin ”vaikea”, että se on haluttu siksi istua pelkästään ammattituomareista koostuvassa kokoonpanossa?  Luultavasti, mutta olisi toki ollut mielenkiintoista nähdä, millaiseen lopputulokseen käräjäoikeus olisi päättynyt kokoonpanossa 2+4. Nyt käräjäoikeus päätyi ”tuomariporukassa” tismalleen samanlaiseen lopputulokseen kuin ”ensimmäiselläkin kierroksella” eli äänin 2-1 langettavaan tuomioon.

12. Käräjäoikeuden kokoonpanossa huomio kiinnittyy yhteen hieman harvinaiseen seikkaan eli siihen, että ainakin viimeisimmän Lakimiesmatrikkelin (2011) mukaan kenelläkään tuomareista ei ole  hovioikeustaustaa eli kukaan heistä ei ole aiemmin toiminut hovioikeudessa edes esittelijänä. Tämä on aika harvinaista, sillä selkeästi suurin osa käräjäoikeuden tuomareista on toiminut uransa alussa hovioikeuden esittelijänä ja osa myös hovioikeuden jäsenenä eli ainakin ma. hovioikeudenneuvoksen virassa. Muutaman vuoden työskentely hovioikeudessa muovaa aika merkittävällä tavalla tulevan tuomarin ajattelutapaa ja osaamista kuten esimerkiksi ratkaisujen laatimis- ja perustelemistyyliä. Ne tuomarit, joilla ei ole hovioikeustaustaa, kirjoittavat usein ”vapaammin”, mutta samalla usein tyylillä ja otteella, mihin ei ole hovioikeudessa totuttu. Minusta olisi jotenkin ”turvallista”, jos käräjäoikeuden kollegiossa istuvista kolmesta lainoppineesta jäsenestä edes yhdellä jäsenellä olisi suhteellisen vankka hovioikeustausta. Toki hovioikeuskokemus ei ole nykyoloissa mikään välttämätön edellytys käräjätuomariksi pääsylle, sillä  esimerkiksi korkeimman ratkaisujen perusteluja lukemalla myös hovioikeuskokemusta vailla oleva nokkela lakimies pääsee kyllä aika pian ”jyvälle” mm. siitä, mitä tuomioiden kurinalaiselta perustelemiselta edellytetään. 

13. Auerin jutun tuomareista laamanni Martti Juntikka (57) on nimitetty käräjätuomarin virkaan lääninhallituksen hallintopäällikön virasta, minkä jälkeen hän on edennyt vuosien kuluttua, varmaankin paljolti juuri em. hallinnollisen kokemuksensa turvin, laamannin virkaan. Suomessahan tuomarinvalintalautakunta korostaa nykyisin voimakkaasti laamanniksi nimitettävien hallinnollista johtamistaitoa ja  -kokemusta, vaikka pperustellumpaa olisi edellyttää laamanneilta nimenomaan lainkäyttöjohtajalta vaadittavia ominaisuuksia, käräjäoikeushan ei ole mikään hallintovirasto vaan tuomioistuin, joka harjoittaa lainkäyttöä; käräjäoikeuksissa on sitä paitsi olemassa hallintoa varten erityisiä hallintojohtajan tai kansliapäällikön virkoja.  Käräjätuomari Annette Santamaa (59) on nimitetty käräjätuomariksi  syyttäjän virasta, mitä ennen hän on toiminut pitkään oikeusavustajana ja asianajajana. Käräjäoikeuden nuorempi käräjätuomari eli Väinö Ilveskoski (35) on ennen vakinaisen tuomarinviran saamista hoitanut tuomarin sijaisuuksia eri käräjäoikeuksissa.

14. Tuomareiden erilainen ja tavanomaisesta poikkeava tausta näkyy osin aika hyvin myös kunkin tuomarin perustelemis- ja kirjoittamistyylissä. Tässä jutussakin on herkullinen tilaisuus tarkastella erikseen kunkin tuomarin ajattelu- ja kirjoitustapaa, sillä jokainen on kirjoittanut näkyviin omat perustelunsa.

15. Aloitetaanpa naispuolisesta tuomarista eli käräjätuomari Annette Santamaasta. Hänen perusteluistaan (s. 70-81) näkyy parhaiten hovioikeuskokemuksen vai pitäisikö sanoa -hapatuksen puuttuminen.  AS:n kirjoitustyyli on kyllä varsin sujuvaa ja värikästä, paikoin miltei lennokasta ja ”hiuksia nostattavaa” (esim. ”ikkunasta tunkeutunut isokokoinen tappaja”, ”lapsen riipaiseva kirkaisu” , ”Anneli oli sallinut lapsensa lähestyä tuntematonta naamioitua tappajaa”).Tästä jonkinlaista ”juridista tajunnanvirtaa” edustavasta tyylisuuntauksesta johtuen lukijan on kuitenkin paikoin aika vaikea pysytellä kärryillä tuomarin ajatuksenjuoksusta, sillä ilman minkäänlaista järkeväntuntuista ja johdonmukaistan jäsentelyä vaille jääneet perustelut pomppivat sekaisin sinne tänne ja asiasta toiseen, samaan asiaan saatetaan muiden seikkojen selostuksen jälkeen palata uudelleen sivua tai paria myöhemmin. Santamaan perustelut käsittävät 12 tiheästi kirjoitettua sivua, mutta tekstistä löytyy vain yksi väliotsikko. Sekin herättää lukijassa  kummastusta, sillä sivulta 79 lukijan eteen putkahtaa täysin yllättäen väliotsikko ”Syyttömyysolettama”; tässä jaksossa Santamaa näyttäisi ”jakavan” todistus- ja selvittämisvelvollisuuden osaksi syytetylle. Rivien välistä tuntuisi huokuvan tietynlainen vastenmielisyys syytettyä kohtaan, minkälaista sympatiaa tuomari ei todellakaan näytä Aueria kohtaan tuntevan! 

Perusteluista puuttuvat lähes tyystin syytetyn eduksi puhuvat seikat tai näkemykset, joita muut kaksi tuomaria ja etenkin Ilveskoski ovat löytäneet aineistosta melko paljon. Tuomari Santamaahan herätti pääkäsittelyn lopussa huomiota aina lehdistöä myöten tenttaamalla ja kuulustelemalla Anneli Aueria pitkään tavalla ja kysymyksin, jotka kuuluvat yksinomaan syyttäjän rootteliin. Santamaan omat perustelut – hän on muilta osin yhtynyt laamanni Juntikan perusteluihin - ovat sanalla sanoen sekavat eikä niistä ei ole aina helppo saada tolkkua. Ei siis mikään ihme, että laamanni on päättänyt kirjoittaa kokonaan omat perustelunsa, vaikka hän on ollutkin lopputuloksesta samaa mieltä Santamaan kanssa! 

Santamaan perustelutapaa ei voida todellakaan suositella tuleville tuomareille. Kirjoittajalla saattaisi olla lennokkaan kirjoitustyylinsä perusteella olla menestystä dekkaristina, mutta myös siinä puuhassa murha voisi jäädä tuomarilta selvittämättä; dekkarissakin kun tulee pitää kiinni ajattelun ja tekstin jäntevyydestä ja loogisuudesta, ettei mopo karkaa käsistä kokonaan;  Jo Nesbøn tasoisia virtuooseja ja vauhtiveikkoja  putkahtaa kirjamarkkinoille vain harvoin.

16. Laamanni Juntikka, jonka perustelut tulivat siis käräjäoikeuden virallisiksi perusteluiksi, edustaa kokonaan toisenlaista perustelijatyyppiä kuin Santamaa. Hän on mahdollisimman lyhyiden ja ytimekkäiden perustelujen edustaja, jopa siinä määrin, ettei perusteluja tahdo löytyä kaikkien kysymysten osalta lainkaan, vaan kirjoittaja tyytyy vain toteamaan, että ”asia on näin” ja sillä siisti! Juntikka tuo esiin, ainakin näennäisesti, myös tiettyjä contra-näkökohtia, mutta ne jäävät yleensä aina vain maininnan varaan eikä niille anneta ”loppupeleissä” (tuo on kyllä niin hauska sana) todellisuudessa minkäänlaista painoarvoa; pääasia on, että  kirjoittaja voi tarvittaessa väittää, että kyllähän sitä contraakin sieltä löytyy, jos tarkkaan lukee! Juntikalta löytyy väliotsikkoa ja ranskalaista viivaakin havainnollistamaan perusteluja, mutta seikkaperäisiksi hänen perustelujaan ei voi kyllä sanoa, eikä aina myöskään ymmärrettäviksi. Jollei laamanni tajua joitakin yksityiskohtia riittävän varmasti tai jos todistajat tai asiantuntijat puhuvat ristiriitaisesti ja laamanni kyllästyy tällaiseen ”peliin”, hän ratkaisee asian hyvin yksinkertaisella tavalla: lakaistaan ongelma ja ristiriita maton alle ja jätetään kaikkien ”kinaajien” höpinät tasapuolisuuden nimissä tuomiosta kokonaan pois ja junaillaan asia päätökseen niillä eväillä, joita jää jäljelle! Oivallisen esimerkin laamannin omalaatuisesta ”poissuljentametodista” tarjoaa jutussa esitetty melko laaja asiantuntijatodistelu koskien Auerin lasten kuulustelujen asianmukaisuutta ja kertomusten uskottavuutta; jutussa kuultiin eräitä tunnettuja psykologeja. Näiden asiantuntijoiden kertomuksiin viitataan Annette Santamaan ja Väinö Ilveskosken perusteluissa tuon tuostakin. 

Mutta minkä arvon laamanni Juntikka antoi näille kokemussääntöjä selvittäneiden asiantuntijoiden kertomuksille? Ei sitten minkäänlaista, eikä laamanni välittänyt tai edes sallinut kirjata perusteluihinsa, jotka ovat siis myös käräjäoikeuden perustelut,  mitä kyseiset asiantuntijat oikeudelle esittivät! Laamanni kirjoittaa tältä osin tylysti seuraavaa: ”Asiassa on esitetty puolin ja toisin verrattain runsaasti asiantuntijatodistelua, jolla on pyritty erityisesti selvittämään lasten kertomusten uskottavuutta. Tätä todistelua ei tulla jäljempänä yksityiskohtaisesti läpikäymään huomioon ottaen asiantuntijoiden voimakkaasti toisistaan poikkeavat mielipiteet sekä se, että asian ratkaisemisen kannalta olennaiset seikat ovat löydettävissä alussa mainitun todistelun (siis muiden todistajien kertomusten) perusteella”. Ts. asiantuntijatodistelu oli siis laamannin mielestä täysin turhaa. Näin olleen erää kysymys, miksi laamanni oikeuden puheenjohtajana salli edes ottaa vasaan sanottua todistelua, jos sillä kerran ei ollut minkäänlaista merkitystä? Jos todisteet olivat asiaan vaikuttamattomia, niiden esittäminen olisi tullut evätä kokonaan (OK 17:7). Asia lienee kuitenkin niin, ettei mainittu asiantuntijatodistelu ollut suinkaan turhaa, sillä ovathan kaksi muuta tuomaria hyödyntäneet asiantuntijoiden selvittämiä kokemussääntöjä omissa perusteluissaan ahkerasti. Kyse onkin ilmeisesti siitä, ettei laamanni vain viitsinyt perusteluissaan pohtia, mikä merkitys noilla todisteilla ja kokemussäännöillä olisi. Hän ratkaisi mieluummin ongelmat ja erimielisyydet yksinomaan ”omien kokemussääntöjensä” pohjalta, jolloin saattoi välttyä ”turhien” perustelujen kirjoittamiselta. 

Laamannin perustelutapaa leimaa muutenkin tietynlainen yksniittisyys tai -oikoisuus, perustelut ovat usein ylimalkaisia ja toteavia, eivät  pohdiskelevia ja pro et contra -luonteisia. Anneli Auerin kertomuksen laamanni kuittaa muutamalla mitäänsanomattomalla rivillä (s. 51), vaikka kertomusta selostetaan aikaisemmin kahdeksan sivun verran (s. 12-19). Ilmeisesti tämänkaltainen perustelutapa, jossa ongelmat ja epäselvyydet kierretään ja lakaistaan maton alle, saattaa Terttu Utriaisen lisäksi  tyydyttää joitakin muitakin (kyynisiä) oikeusoppineita. Todistusharkintaan ja tuomion perustelemiseen perehtyneille asiantuntijoille tuollainen metodi ja tyyli on kuitenkin lähes kauhistus.

17. Käräjäoikeuden äänestyksessä vähemmistöön jääneen käräjätuomari Väinö Ilveskosken perustelut olivat minulle positiivinen yllätys. Sitten muistin, että Ilveskoski on valmistunut juristiksi Lapin yliopiston oikeustieteellisestä tiedekunnasta, joten asia kävi ymmärrettäväksi. Ilveskosken perustelujen rakenne, metodi ja kirjoitustyyli on käräjäoikeuden tuomion ehdottomasti parasta antia. Perustelut ovat, eivät vain laajat (tuomion sivut 82-106), vaan myös substanssin suhteen seikkaperäiset ja ymmärrettävät. Perusteluissa ei ”sohita” Santamaan tavoin sinne tänne, vaan perustelit etenevät  johdonmukaisesti ja ajatuksen punainen  lanka säilyy koko ajan kirjoittajan hallussa. Perustelut eivät ole ykskantaan toteavia, kuten laamanni Juntikan perustelut tahtovat olla, vaan pohdiskelevia ja pro et contra -tyyppisiä. Ilveskosken kirjoitustyyli on rauhallinen ja kärsivällinen eikä hän ole menettänyt malttiaan edes asiantuntijoiden ristiriitaisten lausuntojen takia. Suhtautuminen syytettyyn on neutraalia, mutta myös syytettä tukevat seikat ja todisteet tuodaan perusteluissa avoimesti esiin. Ilveskosken perustelut helpottavat puolustuksen työtä valituksen tekemisessä ja tarjoavat hyvän perustan myös jutun ulkopuolisille ihmisille tarkastella kriittisesti käräjäoikeuden todistusharkintaa, perusteluja ja ratkaisun lopputulosta. Tilanne olisi sekä puolustuksen että suuren yleisön kannalta todella synkkä, jos käräjäoikeus olisi ratkaisussaan yksimielinen eikä kukaan tuomareista olisi äänestyksessä kyseenalaistanut enemmistön ratkaisun ja todistusharkinnan oikeellisuutta.

18. Joku voi ehkä ihmetellä, miksi olen käsitellyt näin laajasti tuomareiden argumentointitapaa ja perustelutyyliä yleensä. Syynä on se, että perustelut ja vain ne ovat ne väline, jonka avulla asianosaiset ja etenkin tapauksesta kiinnostuneet jutun ulkopuoliset ihmiset ja suuri yleisö saavat mahdollisuuden kontrolloida  tuomioistuimen ratkaisun oikeellisuutta ja muodostaa käsityksensä tuomareiden puolueettomuudesta ja oikeudenkäynnin reiluudesta. Tuomion perustelut kertovat tuomarien ammattitaidosta ja –etiikasta sekä toisinaan myös asianosaisiin kohdistuvista asenteista. Tuomion perustelut ovat myös oikeastaan ainoa keino, jolla tuomioistuin voi vakuuttaa asianosaiset ja yleisön ratkaisun oikeellisuudesta ja odottaa auditorion hyväksyntää. Minun tarvitsee tuskin tässä enää sanoa, kuka Satakunnan käräjäoikeuden kolmesta tuomareista on se, jonka perustelujen yleisilme on vakuuttanut minut ammattitaidon ja –etiikan suhteen sekä ratkaisun lopputuloksesta. Tässä suhteessa vähintään yhtä ratkaisevaa on kuitenkin tapa, jolla tuomarit ovat perustelleet todistusharkintansa yksityiskohtia. Tähän kysymykseen palaan tämän kirjoitukseni toisessa osassa.

19. Otan tähän lopuksi saamani nauhoituksesta kirjoitetun oikeuskäsittelyn jakson, joka koskee käräjäoikeuden pääkäsittelyn lopuksi lokakuussa tapahtunutta episodia eli tarkemmin sanottuna käräjätuomari Annette Santamaan Anneli Aueriin kohdistamaa epätavallisen tiukkaa kuulustelua ja ”tenttaamista”.  Kyse näyttää olevan jonkinlaisesta syytetyn vastakuulustelusta, joka kuuluu lain mukaan kuitenkin, ei tuomarille, vaan syyttäjälle. Tuomari voi toki esittää syytetylle joitakin täydentäviä kysymyksiä, mutta syyttäjän ja vastakuulustelijan roolia hänen ei tule missään tapauksessa ottaa. Se olisi omiaan herättää epäluuloja tuomarin puolueettomuuden vaarantumisesta. Syytellä on oikeus vaieta eikä hänen tarvitse siis vastata myöskään tuomarin hänelle todistelutarkoituksessa esittämiin kysymyksiin; tästä syytettyä on syytä ennen kuulustelun aloittamista informoida. Syytetyn kuulustelu oikeudessa on lain mukaan toimitettava ennen kuin muuta suullista todistelua otetaan vastaan siitä kysymyksestä, jota kuulustelu koskee.

20. Olen kritisoinut tuomari Santamaan pääkäsittelyn lopuksi suorittamaa Auerin ”tenttaamista”, joka on herättänyt myös eräiden kokeneiden rikostoimittajien huomiota, blogijutussani nro 780/6.10.2013 ”Inkvisitio päätti Ulvilan murhakäräjät”, johon tässä viittaan.

21. Saamastani materiaalista ilmenee, miten käräjäoikeuden puheenjohtaja Juntikka antaa tuomari Santamaalle tilaisuuden ”muutaman kysymyksen” esittämiseen. Auerille. Minusta Juntikan olisi tullut päin vastoin todeta, ettei Santamaalla ole  oikeutta syytetyn sanotunlaiseen kuulusteluun. Mahdollisesti Juntikka ja Santamaa olivat keskenään sopineet, että Santamaa saa ikään kuin ”siunatuksi lopuksi” ottaa inkvisiittorin roolin. Outoa on myös se, että syytetyn puolustajalla ei ole ollut mitään huomauttamista syytetyn omalaatuista kuulustelua vastaan.

22. Tässä tuomari Santamaan (AS) Anneli Auerille ko. kuulustelussa tekemät kysymykset koskien hätäkeskusnauhan 13.12.06 litterointia:

AS: Ku tota soititte sinne hätäkeskukseen ja sitte selititte tän asian mistä on kysymys ja sitten ollaan täs tämmöses ku 0.43 hätäkeskus sanoo, että nyt pitää odottaa hetki, et älkää sulkeko puhelinta, niin tua siinä puhutte sitten, niin kenelle niinku puhutte siinä ku sanotte siitä huolimatta vaikkei siellä ole ketää, ni puhutte esim. ”nopeesti”, ”kuulek sä ku mun mieheni huutaa”? Vaikka siellä ei ollut kukaan vaikka sanottiin et sieltä mennään pois? Hätäkeskuksesta sanotaan, et mä meen hetkes pois linjalta ja puheenne jatkuu? Ette ole ymmärtänyt sitä? 

AS: Ollaan täs kohdassa 1.36 ja siinä sanotte sitte ”hei mun täytyy ny”, ni onko teillä mitään muistikuvaa siitä, et mitä teijän täyty sillon? Ootteks sitä mieltä, että hän huusi apua sieltä, et teitä niinku apuun vai… mutta sitte ku teitä on siellä sairaalassa haastateltu ni te ootte kertonut, et Jukka Lahti ei pyytänyt apua? Ootte nimenomaan sanonut, että ei pyytänyt apua, että ootte sanonu niinku päinvastoin. Tota sitte sairaalassa kuitenkin ootte niiku sanonut sen, että ei pyytänyt apua, että siellä spekuloinut, että oisko se ollu Annu tai Hannu, onks täs teijän mielestä ristiriitaa?

AS: Sitten tää lapsi tuli siihen puhelimeen ja sitte kysyy teiltä ”mitä mä sanon” ja ootte sanonu, että ”mä soitan poliisille ja siel pyydettiin et”, mitä ootte tarkottanut tällä, että soitatte poliisille? Niin sen tähden tää laps tuli puhelimeen, että olisitte soittanut poliisille vai? Mut mä oon nyt kohdassa täs 1.42/1.43, ymmärrän et pyysitte Amandan ja Amanda tuli ja sit Amanda kysyy ”mitä mä sanon”, te ootte vastannu hänel et te soitatte poliisil niin miksi sanot, että mä soitan poliisille? Mut mä tätä tarkotan, että millä te olisitte soittanut poliisille, ku tää lankapuhelinlinja oli auki? Et te ette niinku vastannut tähän tytön kysymykseen itse asiassa vai?

AS: Sit taas tässä on sillai, että ku ette oo puhelimessa, niin taas puhutte sitte, niin kenelle te puhutte? Ku tääl on näit ”Lähtikse jo?” Niin kenelle te sitten puhutte niinko? Niin et te ootte osoittanut nämä niinko Jukalle? Tää on niinko siis osotettu tekijälle?

AS: Olenks mä ymmärtänyt oikein, että tän hätäpuhelukeskustelun aikana kävitte kaksi kertaa siellä etuovella juoksemassa? Osaatteks te sanoa sitä, et miks te sit juoksitte sinne etuovelle, sitte ku teillä oli se puhelu kesken siinä? Jos ensimmäisellä kerralla juoksitte pakoon, niin mikä teillä oli sitten ajatus, ku menitte vielä uuden kerran sinne vaikka jo ensimmäisellä kerralla juoksitte pakoon? Missä kohdassa laitoitte valot päälle? Mihin te laitoitte valot päälle? Mihin te sillon sitte olisitte niinko laittanut sen valon?

AS: Tullaan tämmöseen kohtaan 3.10 eli te ootte niinko käyny ne kaksi ne kertaa käynyt siellä tän puheluaikana, niin sitte siellä hätäkeskuksesta kysytään siitä teijän miehen tilasta ja sanotte siinä ”makaa siel lattial ja huusi äsken apua, nyt hiljeni”, mistä osasitte päätellä, että tämän jälkeen ei kuulu enää mitään, kun sanotte, että nyt hiljeni? Joo, et sillon on ollut jo sit hetken aikaa jo hiljasta vai?

AS: Sit täs on tää nauhakohta 3.14, jossa on tota tää voimakas lapsen rääkäsy, nii missä tää laps on sillon? Niin, et teillä ei ole tästä rääkäsystä niinko mitään muistikuvaa? Mennään tästä vähä eteenpäin ni ku sanoitte, ettei teillä ole Amandasta mitään muistikuvaa, niin kuitenkin sitte kysytte ”Amanda olikse siel viel?” Mut ymmärsiks mä nyt oikein, et pikkusen aikasemmin 3.14 sanotte, ettei teillä ole tästä mitään havaintoa ja kuitenkin teillä on se havainto, että Amanda oli käyny siel. Sillon, kun te ootte ollu siin tilanteessa, ni teidän on täytynyt tämä rääkäisy kuulla? Mitä teil tuli sillon mieleen, jos teillä ei ole näköyhteyttä siihen lapseen ja se rääkäsee voimakkaasti? Olisko se teoriassa sitten ollu mahdollista, et tekijä olis kohdistanu just sillon väkivaltaa lapseen, jos teillä ei ole näköyhteyttä, ettekä reagoi mitenkään? Ajatteleks te sitten et se rääkäsy tuli olohuoneessa? Et teijän käsitys on, että tää rääkäsy tulee olohuoneesta eikä sieltä missä teijän mies oli? Ootte kattonu siihen suuntaan? Mut jos tää olis ollut se hetki, ku tää olis poistunu, niin olisitteks te sit nähnyt tän poistumassa? Osaatteks te sitten tota selittää sitä, että mikä se tämä poliisi, joka oli siellä ensipartiossa, ni hän kertoo sitten sillä tavalla, että paikalle tultuaan Anneli Auer oli kertonut, että tekijä oli tullut rikotusta lasista ja todennäköisesti myös poistunut samasta ikkunasta. Tämä on siis teidän arvailunne siis spekulointia?

AS: Missä vaiheessa tää sit tuli teille selväksi, että tää tekijä olis poistunut siitä ikkunasta? Mutta tota, keskustelitteks te sitten tämän tapahtuman jälkeen niin tän lapsen kanssa? Onks teillä mitään kuvaa, niistä keskusteluista mitä sitten Amandan kanssa kävitte heti välittömästi? Nyt ku tota sanoitte tässä, että kävitte molempien kautta kodinhoitohuoneen kauttakin ja niin onks teillä mitään kommentoitavaa, kun tää laps sanoo, ettette käynyt sieltä kodinhoitohuoneen kautta? Amandan haastatteluissa ilmenee vaan et hän selittää, et miks sitä ovee ei käytetty, et ajatteletteko, että ku se oli lapsilta kielletty sieltä kulkeminen niin ajattelitteko, ettei lapsi olis kiinnittänyt huomioo siihen, et jos äiti käyttää tätä ovee, koska se oli lapsilta kielletty?

AS: Mulle ei nyt ihan tullu selväks se, että kun tähän hätäpuheluun ryhdyitte, niin mitä sitä ennen teitte? Äsken tuossa sanoitte, että teille tuli hätä lapsista ja sanoitte, että lapset menis ulos, mutta olenks mä oikein ymmärtänyt, et tääl olis ainakin nää nuoremmat lapset ollu suljetun oven takana? Olisko ne sitten voinut kuulla sen suljetun oven läpi? Osaatteko yhtään kuvailla sitä, että miten se mies lähti teitä kohti, kun te kävitte katsomassa? Teille ei ole niinko mitään jäänyt mieleen, että jos yrittäisitte palauttaa sitä näkymää, että oliko hänellä kädessä jotain? No siel sairaalassa teiltä on kysytty sit niit tuntomerkkei, ni te ette oo kovasti pystynyt niitä antamaan? Ette edelleenkään pysty sanomaan mitään? Osaatteks te sit kommentoida sitä, että ku Amanda kertoo, mimmosia tuntomerkkejä äiti on kertonut tästä tekijästä? Et se mitä Amanda sitten myöhemmin kertoo siinä haastattelussa, niin jotain te ootte näistä tuntomerkeistä käyny, mutta ei semmosia mitä Amanda kertoo näinkö?

AS: Ku sanoitte sitä, että se mitä te varmasti siitä muistatte siitä tilanteesta, oli se ku kävitte sieltä kodinhoitohuoneen kautta katsomassa, niin mitä te sitte näitte? Ette olis niinku molempii silmii nähny?

AS: Sitte käytiin täs syyttäjän kans vähän tätä veitsiasiaa läpi ja sitä siellä sairaalassa on keskusteltu, avaisitte vähän tätä, että muistatteko mitään, että mitä tässä vähän niinko. Ensiks sanotte, et te ette oo nähnyt sitä veitsee ennen ko lattialla ja sit käydään siit keskusteluu, sit kerrotte et minulta kysyttiin onks se meiltä, niin muistatteko yhtään kuka sitä kysyi teiltä? Kävitte silloin keittiössä katsomassa? Mut jos tää tunkeutuja tuli sielt ikkunasta sinne takkahuoneesta, niin miksi kävitte keittiössä katsomassa veistä? Mut miss välissä ajattelitte, että tää tekijä olis voinut sen sielt keittiöstä hakee? (Anneli vastaa en missään välissä vaan poliisi kysyi.) Juu niin sen takia sitten kävitte.

AS: Sit toinen kohta mitä mä pyytäsin, et voisitte avata, kun teit on haastateltu siel sairaalassa. Tää lähtee sanotte ensin, kun Joutsenlahti puhuu tälleen, että Jukasta tuli verta, niin ensin sanotte, että sitä verta siel niin pal lens. Sit tää Joutsenlahti kysyy, että lensikö sitä sinuun sitä verta? Sitten vastaatte vähän sillai, et jottain verta, mut voi olla et se on valunu minust, niin alatteko siis miettimään, että todennäköisesti se on omaa, mut pidätte siis mahdollisena, että sitä Jukan verta olisi voinut lentää sinun päällesi? Niinku mä ajattelin, et tää kysymys on sellainen, että lensikö sitä niinko sinuun sitä Jukan verta, että oliko joku niinko sellainen tilanne, että jossain vaiheessa olit niin lähellä, että se oli mahdollista?

AS: Muistatteko, että koska ja kuka teille on esittänyt sitä, että lapset on kertoneet riidoista? Ootte itse sanonut, että teillä ei ole ollut mitään riitoja ja sitte sanotte, että teille on esitetty tämmöstä valheellista tietoa, että lapset on kertonut riidoista. Ilmeneeks tää jostain, että teille on näin kerrottu? Ja sen vuoksi sitten niinku. Pidättekö mahdollisena, että nää on sellaisia riitoja, mitä ootte keskenänne käynyt kuitenkin vaikkei puhuta siitä illasta? Mutta nää on semmosia riitoja mitä teillä on kyl käyty, mut ei sinä iltana, että tää kertoo, että minkä tyyppisiä riitoja teillä oli? Et pidätte kuitenkin siinä suhteessa perhettänne tavallisena, että puolisoilla on keskinäisiä riitaisuuksia?

Manner sanoo, että poliisin pöytäkirjoista ilmenee väite lasten kertoneen surmayön riidoista vaikka eivät ole näin sanoneet.

Joku mies (Juntikka tai Ilveskoski) kysyy: Semmonen kiinnittää huomiota heti, et ensimmäinen, mitä sanotte sinne hätäkeskukseen, että ”tääl on joku tappaja”? Sanavalinta ihmetyttää, miksi ajattelette et jos joku murtovaras tulee sisään ja pahoinpitelee, että se on tappaja? Mitä tapahtui hätäkeskuspuhelun jälkeen? Hätäkeskuspuhelun jälkeen niin missä tää Amanda oli, mitä muistat siitä?

Toinen mies: Hätäkeskustallenteelta on tämä 2.03 KUOLE, niin sanot, että siitä puuttuu jotain? Ette siis muista sitä?

23. On siinä melkoista ”porilaista puheripulia” (puheputkea) parhaimmillaan tai pahimmoillaan ”muutaman kysymyksen” muodossa! Kyse näyttäisi olevan pikemminkin jonkinlaisesta tuomarin yksinpuhelusta, johdattelusta ja tenttaamisesta kuin tarkasti muotoiltujen kysymysten esittämisestä.

718. KKO 2013:27. Näytön arviointi Kolkonjärven tappojutussa

1. Rantasalmen Kolkonjärven mökkiranta helteisen heinäkuun 11. päivän 2010 iltana kello 22. Rannan kaislikossa ei vain suhise - vrt.  Kenneth Grahamen lastenkirjaa (1908) ja siitä tehtyä animaatiota "Kaislikossa suhisee", jonka päähenkilöitä ovat vesirotta, myyrä, mäyrä ja rupikonna - vaan sieltä kuuluu polskintaa, poreilua ja pulputusta. Ääni ei tule mistään vesieläimestä, vaan kuuluu rannassa uimaan lähteneelle 70-vuotiaalle naisihmiselle. Hän kamppailee puolen metrin syvyisessä rantavedessä hukkumista vastaan. Vettä hengittänyt nainen häviää taistelun. Hän kuolee seuraavana päivänä sairaalassa tajuihinsa tulematta sydämenpysähdyksen ja hapenpuutteen aiheuttaman aivovaurion seurauksena.

2. Kyseisen mökin omistaa Helsingin järjestyspoliisin palveluksessa oleva 48-vuotias mies, joka on hukkuneen naisen pitkäaikainen miesystävä. Miestä aletaan kuukautta myöhemmin epäillä naisen hukuttamisesta. Mies kiistää epäilyn ja kertoo menneensä rantaan kuultuaan järveltä pulputusääntä. Hän oli havainnut naisen kelluvan selällään vedessä, vetänyt tämän rantaan ja alkanut elvyttää naista. Elvytysyrityksen aikana mies oli soittanut kello 22.10 hälytyskeskukseen ja pyytänyt paikalle ambulanssia kertoen samalla, että nainen oli hölmöillyt ja yrittänyt hukuttaa itsensä. Puhelun aikana mies ei ollut vaikuttanut hengästyneeltä.

3. Syyttäjä nosti miestä (A) vastaan syytteen naisystävänsä (B) hukuttamalla tehdystä taposta. Vaihtoehtoisesti syyttäjä vaati A:lle rangaistusta törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta, koska  A oli painanut B:n veden alle kerrotuin seurauksin. Etelä-Savon käräjäoikeus hylkäsi 11.3.2011 syytteet näyttämättöminä. Itä-Suomen hovioikeus sen sijaan katsoi tuomiossaan 24.1.2012 äänestyksen jälkeen (2-1), että A oli tappanut naisystävänsä hukuttamalla ja tuomitsi miehen taposta 9 vuodeksi vankeuteen. Hovioikeuden mukaan asiassa voitiin riittävällä varmuudella sulkea pois muut uhrin äkillistä kuolemaa selittävät tapahtumainkulut, eikä miehen syyllisyydestä tahalliseen henkirikokseen jäänyt siten varteenotettavaa epäilyä.

4. Korkein oikeus myönsi miehelle valitusluvan ja määräsi, että mies tuli laskea vapaaksi tutkintavankeudesta. KKO toimitti kolme istuntopäivää kestäneen suullisen käsittelyn 8.-10.1.2013. Tuolloin tapauksesta oli kulunut aikaa 2,5 vuotta ja hovioikeuden tuomion antamisestakin jo lähes vuosi. Tuomiossa, joka annettiin viime viikolla eli 11.4. , korkein oikeus hylkäsi kaikki syytteet. Ratkaisu päätettiin julkaista ennakkopäätöksenä otsikolla "Kysymys näytön arvioinnista henkirikosta koskevassa asiassa", ks. KKO 2013:27. Korkein oikeus on julkaissut ratkaisusta myös tiedotteen otsikolla "Poliisiin kohdistunut syyte taposta hylättiin", ks. tästä. Ihmetyttää hieman, miksi otsikossa oli tarpeen mainita, että hylätty syyte oli kohdistunut nimenomaan poliisiin. Jos syytetty olisi ollut vaikkapa kirvesmies, niin olisikohan hänen ammattina myös silloin mainittu tiedotteen otsikossa?

5. Korkein oikeus piti erittäin epätodennäköisenä, että hukkuminen matalaan rantaveteen olisi voinut johtua tapaturmasta. Myös itsemurhan mahdollisuus voitiin sulkea pois riittävällä varmuudella. KKO:n mukaan ei kuitenkaan voitu sulkea pois sitä vaihtoehtoa, että päihtynyt uhri oli ilman miehen syytteessä tarkoitettua myötävaikutusta hengittänyt vettä, mistä oli aiheutunut sydänpysähdys, tai että hän oli saanut sairauskohtauksen ja sen seurauksena joutunut veden varaan. Kuolemaan johtaneet tapahtumat olivat jääneet epäselviksi, eikä syytteelle vaihtoehtoisten tapahtumainkulkujen mahdollisuutta ollut voitu asiassa esitetyllä näytöllä sulkea pois. Näin ollen syyllisyydestä jäi varteen otettava epäily, jolloin syyte oli hylättävä.

6. Usein väitetään - joskus jopa rikosoikeuden professoreiden suulla (latojan huomautus) - että korkein oikeus ei ottaisi näyttökysymyksiä joko lainkaan tutkittavakseen tai tekisi niin vain poikkeustapauksissa. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Korkeimman oikeuden prejudikaatit koskevat toki suurimmalta osin yleistettävissä olevia oikeuskysymyksiä eli lain soveltamisessa ilmeneviä ongelmia, joiden suhteen korkein oikeus haluaa ohjata alempien tuomioistuimien lainkäyttöä. Korkein oikeus on kuitenkin ottanut tutkittavakseen yllättävän usein tapauksia, joissa on kysymys "vain näytöstä" eli näytön arvioinnista. Nyt esillä oleva tapaus KKO 2013:27 on esimerkki tästä, kuten jo ratkaisuselosteen otsikostakin ilmenee. Vastaavanlaisia tapauksia eli "näyttöprejudikaatteja" ovat esimerkiksi ratkaisut  KKO 1989:41, 1997:137, 1998:83, 1999:11, 2001:67, 2002:47, 2004:60, 2004:70, 2006:78, 2007:100, 2009:43 ja 2011:20.

7. Näyttökysymykset eivät siis ole prejudikaattien antamisen suhteen pannassa, vaan ne kelpaavat ennakkopäätöksiksi siinä missä "puhtaat" oikeuskysymyksetkin. Itse asiassa on väärin sanoa, että näytön arvioinnissa olisi kysymys vain faktoista (tosiasiakysymys), muttei normeista (oikeuskysymys). Näyttökysymyksen ratkaisu eli todistusharkinta voidaan jakaa 1) todisteiden näyttöarvon punnintaan (varsinainen todistusharkinta) ja 2) näytön riittävyyttä koskevaan päätöksentekoon. Jälkimmäisessä vaiheessa otetaan kantaa näyttökynnykseen, eli tuomari vertaa todistusharkinnassa saavutetun teeman (todistelun kohteen) todennäköisyysastetta siihen, millaista todistusvoimaa laki riittävältä näytöltä vaatii. Todistusharkinta koskee koskee nimenomaan näyttöarvon (näyttökynnyksen ylittymisen) punnintaa ja näyttökynnyksen korkeus (näyttövaatimus) on normatiivinen kysymys, joka ratkaistaan oikeusnormin perusteella. Esitetyille todisteille annettu todistusvoima tai -arvo ei vaikuta sellaisenaan näyttökynnyksen korkeuteen.

8. Käytännössä todistusharkinta ja näyttökynnystä säätelevä normatiivinen elementti sulautuvat kuitenkin yleensä yhdeksi kokonaisuudeksi. Tuomari ottaa samalla kertaa kantaa sekä näytön todistusvoimaan että todistelun tuloksen riittävyyteen. Todistelun jäsentämiseksi ja analysoimiseksi tuomarin olisi kuitenkin syytä pitää mielessä, mistä kaikesta näyttökysymyksen ratkaisussa on kysymys, jottei ratkaisu jäisi yksinomaan tuomarin oman intuition varaan. Todistusharkinnan ja näytön riittävyyden erottelun tulisi näkyä myös ratkaisun perusteluista. Valitettavasti näin ei kuitenkaan näytä tapahtuvan, vaan näytön arviointia käsitellään yleensä ikään kuin yhtenä epämääräisenä "könttänä" ja tuomion perusteluissa pohditaan usein yksinomaan yksittäisten todisteiden ja kokonaisnäytön näyttöarvoa. 

9. Blogikirjoituksessa numero 714 pari viikkoa sitten sitten kerroin oikeusneuvos Pertti Välimäen viime syksynä pitämästä ansiokkaasta esitelmästä, jossa oikeusneuvos korosti jutun juridiikan (juju) merkitystä siviilijutun asianajossa. Juridiikan pitäisi olla keskiössä myös rikosjutun oikeuskäsittelyssä, eikä tämä vaatimus rajoitu ainoastaan asian tai syytteen ajamiseen, vaan koskee myös tuomioistuimen toimintaa ja tuomion perustelemista. Juridiikan merkityksen tulisi näkyä siis myös näyttöratkaisun perusteluissa eli tapauksissa, joissa syyte on kiistetty näytön puuttumisen tai riittämättömyyden perusteella. Tällöin tuomioistuin joutuu ottamaan kantaa todisteiden arvioinnin lisäksi myös näytön riittävyysongelmaan.

10. Katsotaanpa sitten ratkaisua KKO 2013:27 tältä kannalta. Tuomion perusteluista on hieman vaikea nähdä, mistä näyttöratkaisun normatiivinen kysymys eli kannanotto näytön riittävyyteen ilmenee. Näyttäisi siltä, että ko. tapauksessa kolmen tuomioistuimen näytönarviointi on sulautunut sellaiseksi yhdeksi "köntäksi", mistä edellä huomautin. Perustelujen pääpaino on ollut yksittäisten todisteiden - tässä tapauksessa indisiotodisteiden - selostamisessa ja arvoinnnista (arvottamisessa), kun sitä vastoin kysymys näytön riittävyydestä on jäänyt tarkemmin perustelematta. 

11. Korkeimman oikeuden perusteluissa esitetty kysymyksenasettelu (kappale 7) on hyvin ympäripyöreä. Siinä todetaan ainoastaan, että korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, "onko A syyllistynyt hovioikeuden hänen syykseen lukemaan  tappoon tai syyttäjän korkeimmassa oikeudessa toistamissa vaihtoehtoisissa taikka toissijaisissa syytteissä tarkoitettuihin rikoksiin". Näytön arviointia eli todistusharkintaa ja näytön riittävyyttä ei mainita sanallakaan, mikä on minusta yllättävää. Toki tämä ilmenee myöhemmin perusteluista, mutta asian selventämiseksi kysymyksenasettelua olisi voitu jatkaa edellä mainitun virkkeen jälkeen seuraavaan tapaan: "Kysymys on tarkemmin sanottuna näytön arvioinnista eli todistusharkinnasta ja näytön riittävyydestä, erityisesti siitä, onko syytteen tueksi esitetty sellaista (tai niin vakuuttavaa) näyttöä syytetyn syyllisyydestä, ettei siitä jää varteenotettavaa epäilyä." Oikeusneuvos Välimäki totesi edellä mainitussa esityksessään, että "oikeudellisen ratkaisutoiminnan tärkein kysymys kuuluu: mistä asiassa on oikeudellisesti kysymys". Tämä pätee luonnollisesti myös tuomioistuimen ratkaisujen ja niiden perustelujen suhteen. Jos ennakkopäätöksessä on kysymys nimenomaan näytön riittävyydestä, ei riitä, että kysymyksenasettelussa todetaan lakonisesti vain, että "asiassa on kysymys A:n syyllisyydestä rikokseen", siis "guilty or not guilty". Syyllisyydellä voidaan tarkoittaa juridiikassa monia muitakin asioita kuin prosessuaalista näyttökysymystä. 

12. Korkeimman oikeuden perusteluissa on selostettu ja analysoitu esitettyä näyttöä hyvin seikkaperäisesti. Syytteen tueksi esitettyjä todisteita (todistustosiseikkoja) on, kuten pitääkin, arvioitu kutakin erikseen eikä yhtenä kokonaisuutena. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että ns. nännijutun tuomiossa (KKO 2011:1) korkein oikeus teki virheen sivuuttamalla yksittäisten todisteiden arvioinnin ja perustamalla langettavan tuomionsa yksinomaan todistusaineiston kokonaisarviointiin, ks. tästä blogia numero 372/14.1.2011.

13. Ratkaisun KKO 2013:27 perusteluista ei juuri ilmene oikeudellista päättelyä näyttökynnyksen (näyttövaatimuksen) osalta. Perusteluista kyllä näkyy, että näyttökynnyksenä on pidetty ilmaisua (normia) "syyllisyydestä ei saa jäädä varteenotettavaa epäilyä". Syyllisyyden tueksi esitetyn näytön tulee siis olla sellaista, että kaikki varteenotettava (järkevä) epäily syyllisyydestä voidaan sulkea pois (beyond reasonable doubt). Jos syyllisyydestä jää järkevä epäily, syyte on hylättävä, vaikka tuomari olisi henkilökohtaisesti vakuuttunut vastaajan syyllisyydestä. 

14. Mitä ilmaisulla "varteenotettava epäily syyllisyydestä" oikeastaan tarkoitetaan? Tästä korkeimman oikeuden perusteluissa ei ole mainintaa. Kun mainittu normi ei perustu lakiin eikä siitä ole olemassa lainvalmistelutöitä, joihin voitaisiin vedota oikeuslähteenä, olisi tuomioistuimen syytä kertoa, mitä mainitulla oikeuskirjallisuudessa aikanaan lanseeratulla ja sen jälkeen oikeuskäytännössä omaksutulla ilmaisulla tarkoitetaan. Normi on tulkinnanvarainen, mutta tarkoituksena ei voi olla, että sitä voitaisiin tulkita konkreettisissa tapauksissa milloin mitenkin tai siihen vedottaisiin perustelujen loppukaneettina vain jonkinlaisen iskulauseen ominaisuudessa; tämä avaisi tien näyttökysymyksen ratkaisemiselle yksinomaan tuomarin intuition perusteella. Esimerkiksi: "Pidän itseäni järkevänä. minulla on/ei ole varteenotettavaa epäilyä". Normille olisi siten annettava perusteluissa merkityssisältö. Jos korkein oikeus olisi jo aiemmin antamiensa ennakkopäätöstensä perusteluissa kertonut, mitä kyseisellä normilla tarkoitetaan ja miten sitä on syytä tulkita, voitaisiin myöhemmin annetuissa ratkaisussa viitata sanottuun määritelmään.

15. Ilmaisu "ei varteenotettavaa (järkevää) epäilyä" alkoi esiintyä alioikeuksien ja hovioikeuksien perusteluissa 1990-luvun lopulla. Malli tähän saatiin angloamerikkalaisesta beyond reasonable doubt -säännöstä ja Ruotsin korkeimman oikeuden jo 1970-luvulla omaksumasta ilmaisusta "bortom/utom rimligt tvivel". Suomen korkein oikeus alkoi käyttää sanottua ilmaisua rikostuomioiden perusteluissa 2000-luvun alkupuolellla; tällaisia ennakkopäätöksiä ovat ratkaisut KKO 2000:71, 2002:47, 2004:60, 2006:78, 2009:43, ja 2011:20. Hovioikeuskäytännöstä voidaan mainita Vaasan hovioikeuden Auerin murhajutussa ja Turun hovioikeuden Jyrki Järvilehdon veneilyjutussa antamat tuomiot, joissa syyte hylättiin syyllisyydestä jääneen varteenotettavan epäilyn perusteella. Näiden ratkaisujen perusteluissa ei ole otettu yleisellä tasolla kantaa siihen, mitä varteenotettavalla epäilyllä tarkoitetaan. 

16. Perustelukäytännöstä  voidaan mainita esimerkkinä ratkaisu KKO 2009:43, kohta 25: ”Vaikka täyttä varmuutta tapahtumien yksityiskohtaisesta etenemisestä ja väkivallan toteuttamistavasta ei ole voitu saada, ei varteenotettavaa epäilyä kuitenkaan jää Teemu S:n ja Kristian R:n yksituumaisuudesta syytteessä tarkoitettuun tahalliseen henkirikokseen.” Aihe- eli indisiotodistelun riittävyyttä syyksilukevaan ratkaisuun koskee ratkaisu KKO 2006:78, kohta 6: ”- - - Korkein oikeus katsoo, ettei A:n syyllistymisestä hänen syykseen luettuihin varkauksiin jää näissä olosuhteissa varteenotettavaa epäilyä. Tähän Korkein oikeus on päätynyt siitä huolimatta, ettei mikään yksittäinen todiste sellaisenaan osoita A:n suorittaneen puheena olevia anastuksia.”

17. Kolkonjärven jutussa alemmat tuomioistuimet ovat olleet perusteluissaan korkeinta oikeutta avoimempia kirjoittaessaan hieman näkyviin näyttövaatimusta koskevaa oikeudellista päättelyä tai käsitteen "varteenotettava epäily" tulkintaa. Käräjäoikeuden mukaan syyksilukeminen edellyttää varmuutta vastaajan syyllisyydestä. Tällä ei kuitenkaan tarkoiteta ehdotonta varmuutta, vaan sitä, että syyllisyydestä on esitetty niin vakuuttavaa näyttöä, ettei järkevä ihminen sen nojalla epäile vastaajan syyllisyyttä. Käräjäoikeus näyttäisi muistelevan aiemmin eli vielä 1980 ja -90 -luvulla vallalla ollutta käsitystä, jonka mukaan riittäväksi näytöksi kelpaa vain ns. täysi näyttö. Sillä tarkoitetaan eräänlaista korkeamman asteen todennäköisyyttä eli sellaista todennäköisyyden määrää, joka riittää saamaan järkevän ja tunnollisen henkilön (tuomarin) vakuuttuneeksi siitä, että todistettava tosiseikka todella on olemassa. Nykyisin tästä ns. vakuuttumisteoriasta on luovuttu, sillä siinä ei ole kyseessä mikään kriteeri, vaan pelkkä kuvaus. Joissakin tuoreissa oppikirjoissakin mainittu teoria näyttää kuitenkin yhä edelleen kummittelevan.

18. Hovioikeus on todennut, että syytetyn tuomitseminen ei edellytä, että asia on täysin varma, vaan vastaaja voidaan tuomita, vaikka syyllisyydestä jäisi "jonkinlainen epäilys". Mikäli syyllisyydestä jää varteenotettava epäily, syyte on kuitenkin hylättävä. Tämä edellyttää, että syytetyn syytettä vastaan esittämä vaihtoehtoinen tapahtumainkulku on "realistinen ja saa konkreettista tukea oikeudenkäyntiaineistosta".

19. Käräjäoikeuden ja hovioikeuden päättelytapa on hieman "sinnepäin", mutta jotenkin keskeneräisiltä perustelut kuitenkin vaikuttavat. Perustelut jättävät hieman sekavan kuvan näytön arvioinnista ja etenkin todistusharkinnan normatiivisen osatekijän eli näyttökynnyksen määrittelyn osalta. Tuomarit eivät  kenties ole perehtyneet kovin tarkasti siihen, mitä oikeuskirjallisuudessa on viimeisten 10-15 vuoden aikana kirjoitettu näyttökynnyksestä. Todistusharkinta tuntuu perustuvan jonkinlaisiin hatariin muistikuviin siitä, mitä "ennen vanhaan" eli joskus 1970- ja -80 -luvulla on opetettu ja mitä termi beyond reasoanable doubt pääpiirteissään tarkoittaa. Lainkäytön ohjaamiseksi kaivattaisiin korkeimman oikeuden opastusta ja linjanvetoa, mutta sitä ei ole saatu, kun korkein oikeus itsekin välttää ottamasta perusteluissa kantaa näyttökynnyksen määrittelyyn. Ratkaisujen kysymyksenasetteluissa asiasta ei mainita mitään, kuten tapauksen KKO 2013:27 perusteluistakin ilmenee. 

20. On hieman vaikea nähdä, mikä tällaisessa korkeimman oikeuden ratkaisussa ja sen perusteluissa on sellainen yleistettävissä oleva oikeus- tai ratkaisuohje, jolla on ajateltu olevan alempien tuomioistuinten lainkäyttöä ohjaavaa vaikutusta, jos näytön arvioinnin normatiiviseen puoleen ei oteta ratkaisussa tarkemmin kantaa. Luultavasti näyttöprejudikaateilla halutaan lähinnä ohjata alempia tuomioistuimia omaksumaan hyväksi katsottava todistusharkinnan perustelumalli. Tällöin ennakkopäätösselosteen otsikossa olisi syyytä mainita asiasanana "tuomion perusteleminen", mutta näin ei koskaan tapahdu.

21. Oikeuskirjallisuudessa näytön arvioinnin osatekijöitä eli todistusharkintaa ja näyttövaatimusta on selvitetty sekä riita-asioiden että rikosjuttujen osalta. Omalta osaltani voin viitata siihen, mitä olen kirjassa Virolainen - Martikainen, Tuomion perusteleminen (2010) kirjoittanut näyttökynnyksestä rikosasiassa, hypoteesimetodista sekä käsitteestä "Ilman järkevää/varteenotettavaa epäilyä" (s. 290-305 ja 341-346).  Näitä kysymyksiä olen sivunnut lyhyesti myös blogijutuissa numerot  372/14.1.2011 ja 483/23.9.2011 (kohdat 12-13).

22. Tämän ehkä hieman akateemiselta tuntuvan pohdiskelun jälkeen voimmekin palata takaisin Kolkonjärvelle. Mitä siellä oikeastaan tapahtui, mikä on totuus asiassa? Onko korkein oikeus osunut näytönarvioinnissaan oikeaan? Totuuden asiasta tietää yksin syytetty A, ei kukaan muu. Syytetyllä ei ole totuusvelvollisuutta, vaan syyttäjän on näytettävä syyte toteen. Kysymys on siitä, mitä tapauksessa esitetyn todistusaineiston perusteella voidaan tai ei voida pitää näytettynä. 

23. Tapauksessa on monia selvittämättömiä kysymyksiä ja ristiriitaisia seikkoja. Esimerkiksi: Mikä syyttäjän käsityksen mukaan olisi voinut olla  A:n motiivi surmaan? Onko syytettä ajettu, niin kuin näyttää, ensisijaisesti sillä perusteella, että A oli toiminut suunnitelmallisesti B:n surmaamiseksi (tarkoitustahallisuus, dolus determinatus)?  Miksi A on vedonnut  hätäkeskuspuhelussaan siihen, että B oli yrittänyt hukuttautua tahallaan, vaikka tapauksessa mikään seikka ei näytä viittaavan B:n itsetuhoisuuteen ta itsemurhan mahdollisuuteen? Onko hukkuminen kiinteäpohjaiselle hiekkarannalla ainoastaan vajaan puolen metrin syvyiseen veteen tapaturmaisesti mahdollista? Onko A todella voinut kertomallaan tavalla havahtua B:n joutumiseen veden varaan rannalta kuulemansa pulputtavan ja poreilevan äänen perusteella?

24. Tapausta voitaisiin lähteä purkamaan siltä pohjalta, mitä vastaavanlaisissa tapauksissa voidaan yleisen elämänkokemuksen perusteella olettaa tapahtuneen. Tapahtumapäivä 11.7. 2010 oli helteinen sunnuntai, jota pariskunta (A ja B) vietti miehen mökillä suomalaiskansalliseen tai, kuten tässä tapauksessa voitaisiin ehkä sanoa, perussuomalaiseen tapaan. Päivällä oli nimittäin käyty yhdessä raveissa, ilmeisesti Mikkelissa (Mikkelissä on yksi maailman nopeimpia raviratoja, ja siellä järjestettiin myös kyseisenä viikonloppuna jokavuotiset kansainväliset St Michel ravit, latojan huomautus). Raveista palattua sauna oli pantu lämpiämään ja ryhdytty seurustelemaan ja nauttimaan alkoholia tai jatkamaan kenties jo Mikkelin reissulla aloitettua viinaksien nauttimista. A:n kertoman mukaan B oli nauttinut neljä desilitraa Koskenkorvaviinaa. Vainajan veren alkoholipitoisuuden on laskettu olleen kuolinhetkellä 1,5 - 1,6 promillea. Kellon lähestyessä iltakymmentä, B oli halunnut mennä uimaan, riisunut rannalla itsensä alastomaksi ja kahlattuaan noin 30-35 metrin päähän rannasta (ranta on pitkään matalaa) alkanut ärsyttää puolirivoilla ja äänekkäillä huudoillaan A:ta. 

25. Mitä tämän jälkeen tapahtui? Tätä voidaan vain arvailla, mutta yleisen elämänkokemuksen perusteella voitaisiin olettaa, että A oli kiusaantunut ja ärsyyntynyt humalassa ja alastomana järvessä kailottavan 70-vuotiaan naisystävänsä huudoista ja metelöinnistä. Hiljaisella järvellä tuollainen huutelu ja mekastus kuuluu tyynellä ilmalla helposti naapurimökeille asti ja kauas koko järvelle; tuomion perustelujen mukaan pariskunnan mökin läheisyydessä on ollut muutakin loma-asutusta. On inhimillisesti katsoen ymmmärrettävää, jos A on mainitussa tilanteessa hermostunut ja päättänyt antaa "eukolle", jota on luonnehdittu päätöksessä "hyväksi uimaaan ja tottuneeksi toimimaan  vedessä" (KKO:n perustelujen kohta 19), kunnon opetuksen. A on siis voinut käskeä B:tä tukkimaan turpansa, mutta kun tämä ei ole auttanut, hän on mennyt veteen 20 metrin päähän rannasta ja painanut  B:n päätä veden alle, jotta huutelu loppuisi. A on itse kertonut, että ennen B:n vaikenemista hän oli kuullut rannasta B:n rääkäisyn ja pari avunhuudahdusta ja tämän jälkeen "poreilua ja pulputusta". Tällaiset äänet sopivat toki, itse asiassa jopa hukuttautumista tai sairaskohtausta paremmin, myös kamppailun tai hukuttamisyrityksen  ääniksi taikka yleensä toimintaan, jossa ihmisen päätä yritetään painaa veden alle. Tekijällä ei ole kuitenkaan ilmeisesti ollut surmaamisen tarkoitusta, joten hän on pelästynyt, kun uhri on käsittelyn seurauksena "hörpännyt" vettä keuhkoihinsa oikein kunnolla. Tekijä on vetänyt uhrin rantaan ja alkanut elvyttää tätä, mutta kun tämä ei ole näyttänyt tuottavan tulosta, hän on soittanut hädissään hätyskeskukseen. Kun A ei ole voinut olla varma, olivatko B:n mekastus ja avunhuudot kuuluneet naapuriin, hän on sepittänyt tarinan B:n itsetuhoisuudesta ja hukuttautumisesta tai B:n hukkumisesta omia aikojaan. Voisiko hyväksi uijaksi ja tottuneeksi vedessä toimijaksi luonnehdittu ihminen, joka ei ole kärsinyt sydämen rytmihäiriöistä tai vajaatoimintoisuudesta, todella hukkua 45 senttimetrin syvyiseen kiinteäpohjaiseen rantaveteen, vaikka hän olisikin kompastunut? Olisiko rantaveteen kompastuessaan ja siinä yhteydessä vettä sisuksiinsa hörpännyt tukevanoloinen B (pituus 162 cm ja paino 80 kg) voinut, kuten A on kertonut,  pullahtaa kellumaan puolen metrin syvyiseen veteen kasvot ylöspäin?

26. Edellä esitetty on tietenkin vain spekuleerausta. Minusta korkein oikeus olisi kuitenkin voinut lähestyä näyttökysymystä, ei surmaamistarkoituksessa tehdyn teon, vaan pikemminkin vaihtoehtoisen syytteen eli pahoinpitelyn ja kuolemantuottamuksen näkökulmasta. Korkein toteaa perustelujensa kohdassa 51, että huolimatta pariskunnan molemmin puolin ilmenneestä mustasukkaisuudesta, jutussa esitetty selvitys ei osoita, että A:lla olisi ollut motiivi B:n surmaamiseen. Tämä pitänee paikkansa. Mutta entäpä motiivi avopuolison pahoinpitelystä "opetus- tai kuritusmielessä" tai siinä tarkoituksessa, että A olisi saanut myöhään illalla humalassa ja alastomana järvessä mekastaneen puolisonsa vaikenemaan ja tulemaan pois vedestä? Tästä vaihtoehdosta korkeimman oikeuden perusteluissa ei lausuta mitään. Jos tekijän olisi näytetty käyneen kiinni naiseen ja painaneen tämän päätä veden alle, olisi jouduttu pohtimaan myös sitä, oliko tekijä voinut pitää uhrin kuolemaa tekonsa varsin todennäköisenä seurauksena. Hukkuminen on voinut saada alkunsa yksinkertaisesti siitä, että mies on suutuspäissäään tönäissyt naisen pitkälleen veteen, jolloin tämä on pelästyneenä imaissut vettä keuhkoihinsa.

27. Korkein oikeus toteaa (perustelujen kohta 51), että tapahtumaolosuhteet kesäiltana loma-asuntojen ympäröimässä matalassa rantavedessä eivät olisi olleet otolliset väitetyn uhkauksen mukaisen suunnitelmallisen teon toteuttamiseen; jutussa oli näytetty, että B oli kertonut ulkopuolisille pelkäävänsä A:ta, koska tämä oli pari vuotta aiemmin uhannut  tappaa B:n niin, ettei sitä saada koskaan selville. KKO:ssa toimitetussa suullisessa käsittelyssä A, jota on koko oikeudenkäynnin aikana puolustanut kokenut rikosasianajaja Heikki Salo, ihmetteli tapposyytettä ääneen tokaisten oikeudessa 

- Kuka hullu menisi tällaiseen paikkaan ketään hukuttamaan (Iltalehti 8.1.2013)

28. Mutta entäpä jos syytetyllä olikin, ei tappamistarkoitusta, vaan ainoastaan aikomus saada naisystävä lopettamaan huutelunsa? Syytetty kertoi oikeudessa, että tapahtumapaikalta on näköyhteys läheiselle naapurimökille; tämä seikka ei ilmene korkeimman oikeuden tuomion perusteluista. Luultavasti naapurimökillä ei ole ollut ihmisiä paikalla tai sitten mekastusäänet eivät ole kantautuneet naapureiden korviin. Kuten mainitsin, vastaavanlaisessa tilanteessa yleensä puolison tarkoituksena ei ole vaimonsa hukuttaminen tai lopullinen vaientaminen, vaan tarve saada tekijä lopettamaan moitteensa tai huutelunsa. Hän ei ole halunnut hukuttaa avopuolisoaan, mutta kokonaan poissuljettuna ei voitaisi pitää mahdollisuutta, että miehen tarkoituksena on ollut saada metelöivä siippansa vaikenemaan. Tässä ruumiinrakenteeltaan rotevaksi luonnehdittu mies on saattanut kuitenkin mennä liian pitkälle.

29. Ulkopuolinen ei voi tietää, miltä asetelma oikeudenkäynnissä on näyttänyt ja millaiselta vastaajan ja muiden todistelutakoituksessa kuultujen henkilöiden kertomusten uskottavuus on vaikuttanut. Korkeimman oikeuden tuomion perustelujen valossa voisi kuitenkin saada vaikutelman, että vainajan sairauskohtausta tai siihen verrattavaa syytä todennäköisempi selitys vainajan veden varaan joutumiselle ja kuolemalle on vaihtoehto, jossa vainaja on pakotettu hengittämään vettä, vaikka tekijällä ei olisi ollut surmaamistarkoitusta. Yksi vaihtoehto on, että nainen on tönäisty taikka kaadettu veteen kerrotuin seurauksin. Olisiko korkeimman oikeuden tullut pohtia näitä vaihtoehtoja perusteluissaan? Olisiko perusteluissa pitänyt ottaa kantaa siihen, miltä tilanne vaikutti kokonaisnäytön punninnan valossa, vaikka mikään yksittäinen todiste (indisio) ei sinänsä ole ollut riittävä osoittamaan vastaajan syyllisyyttä (vrt. edellä kohdassa 16 mainittua ratkaisua KKO 2006:78)?

30. Rikosjutuissa langettavaan tuomioon ei riitä näyttöenemmyys, eli syytettä ei voida hyväksyä, jos syyllisyys on näytön valossa syyttömyyttä todennäköisempi vaihtoehto. Todennäköinen näyttö syyllisyydestä riittää syytteen nostamiseen, muttei langettavan tuomion antamiseen. Abstraktista näyttökynnystä kuvataan yleensä sanomalla, että syyllisyyttä voidaan todistelun perusteella pitää joko riittävän varmasti selvitettynä tai ilmeisenä. Konkreettinen näyttökynnys tarkoittaa yksittäistapauksessa edellytettävän tai konkretisoituneen näytön tasoa, joka voi jonkin verran vaihdella juttutyypin vakavuuden mukaan. Vaikka syyllisyydestä olisi esitetty selvitysasteeltaan sinänsä riittävä näyttö, on tämän jälkeen vielä tutkittava ja arvioitava syyttäjän esittämälle tapahtumainkululle vaihtoehtoisia selityksiä. Niiden tulee olla järkeviä ja saada tukea todistusaineistosta. Täysin epätodennäköistä vaihtoehtoa ei voida pitää varteenotettavana. Toisaalta järkevä epäily ei välttämättä edellytä, että se olisi syytteessä esitettyä tapahtumainkulkua todennäköisempi selitys seuraukselle. Kyse on varteenotettavasta, ei todennäköisestä epäilystä.

31. Kolkonjärvi on kirkasvetinen ja vedenlaadun suhteen muutenkin erinomaiseksi arvioitu järvi Etelä-Savon sydänmailla. Se tunnetaan kalaisena järvenä, josta saadaan hyvin esimerkiksi isoja ahvenia ja haukia, järvestä on pyydystetty myös Suomen suurimpiin kuuluva järvitaimenkin. Mistähän tämä hieno järvi on mahtanut saada hieman kammottavan tuntuisen nimensä? Toivokaamme, että järvi säästyisi vastaisuudessa hukkumiskuolemilta, perheväkivallalta ja muilta onnettomuuksilta.

675. Hovioikeuden Järvilehto-tuomion perustelut osin ristiriitaiset, KKO myöntänee syyttäjälle valitusluvan

Ateneumissa on näyttely "symbolistinen maisema"... 


1.Turun hovioikeus hylkäsi tänään Jyrki Järvilehtoa vastaan ajetun syytteen juopottelukaverinsa törkeästä kuolemantuottamuksesta ja törkeästä rattijuopumuksesta. Käräjäoikeus oli sen sijaan tuominnut Järvilehdon yli kahden vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

2. Pitänee palata asiaan tarkemmin, kun olen tutustunut hovioikeuden tuomion perusteluihin. Niiden katkelmien mukaan, joita olen iltapäivälehtien verkkosivuilta lukenut, hovioikeuden perustelut eivät kaikilta osin vakuuta. Erityisesti hovioikeuden julkilausuma moite esitutkinnan puutteellisuuksista ja niiden vaikutuksista näytön arvioinnissa ihmetyttää. 

3. Ei ole suinkaan mitenkään epätavallista, että rikosjutussa esitetään puolin ja toisin lisänäyttöä vielä hovioikeudessa. Laki ei sitä kiellä. Pääpointti on tässä tapauksessa, ettei se, että puolustus tuo hovioikeudessa esiin uutta syytettä vastaan puhuvaa näyttöä, voi tietenkään, toisin kuin hovioikeuden enemmistö näyttää katsoneen, sinänsä heikentää syyttäjän esittämän näytön painoarvoa! Tässä suhteessa hovioikeus näyttäisi menevän perusteluissaan oudolla tavalla metsään.

4. Iltapäivälehtien pysyvä pika-asiantuntija professori Matti Tolvanen Itä-Suomen yliopistosta pitää todennäköisenä, että Jyrki Järvilehdon vapauttava tuomio jää pysyväksi. Jutun syyttäjä nimittäin harkitsee valitusluvan hakemista korkeimmasta oikeudesta. Tolvanen epäilee, ettei lupa heltiäisi. Tolvasen mukaan jutussa on puhtaasti kyse siitä, miten näyttöä pitää arvioida. Hän sanoo, että KKO:sta saa aniharvoin valituslupaa tällä perusteella.

5. Todellisuudessa valitusluvan myöntäminen mainitunlaisessa todistusharkintaa koskevassa asiassa ei ole kuitenkaan niin harvinaista, että voitaisiin sanoa, että valituslupaa heltiäsi vain "aniharvoin". Kun olen seurannut  lähes 40 vuoden aikana KKO:n ratkaisukäytäntöä ja valituslupien myöntämistä, olen voinut panna merkille, että KKO myöntää keskimäärin ainakin pari kolme kertaa vuodessa valitusluvan sanotulla perusteella.

6. Minusta Järvilehdon tapauksessa valitusluvan myöntämisen edellytykset ovat olemassa. Näyttökysymys on todella merkittävä, joten alempien tuomioistuinten oikeuskäytännön ohjaamiseksi olisi perusteltua saada tässä tapauksessa valituslupa ja KKO:n rakaisu olipa tuomion lopputulos sitten langettava tai vapauttava.

7. Myös se, että alempien oikeusasteiden tuomiot ovat menneet asiassa ristiin, eli jutussa on päädytty erilaiseen lopputulokseen, ja että myös hovioikeudessa yksi tuomari oli Järvilehdon tuomitsemisen kannalta, puoltaa tietenkin valitusluvan myöntämistä.

8. Jatkoa. - Olen nyt lueskellut hovioikeuden enemmistön ja vähemmistön perusteluja. Enemmistön perusteluista saa käsityksen, jonka mukaan syyte olisi kaatunut vajavaisesti suoritettuun esitutkintaan ja puutteelliseen selvitykseen. Enemmistö toteaa, että tutkinnassa on jäänyt "esimerkiksi" tarkemmin selvittämättä, mitä syytettä vastaan tai sen puolesta puhuvaa tietoa veneen rakenteista, niiden mitoista, korkeusasemista ja lujuuksista olisi ollut saatavissa. Sana "esimerkiksi" vierittää epäluuloa muussakin suhteessa esitutkinnan asianmukaisuuden päälle, joten hovioikeuden olisi pitänyt toki tarkemmin mainita, mitä muita puutteita esitutkinnassa mahdollisesti on ollut. Nyt voi saada käsityksen, jonka mukaan koko esitutkinnassa olisi ollut  puutteellinen.

9. Enemmistön mukaan "veneen ja sen rakenteiden sekä henkilöiden liikeratojen merkitys asiassa on tuotu laajemmin esiin vasta hovoikeudessa". Tähän voidaan sanoa, ettei näytön arvioinnin kannalta ole merkitystä, missä oikeudenkäynnin vaiheessa "näyttö laajemmalti" on esitetty, esitutkinnassa, käräjäoikeudessa vai vasta hovoikeudessa, pääasia on, että se esitetään jossakin oikeudenkäynnin vaiheessa. Hovioikeuden em. sanonta vaikuttaa hieman oudolta ja sen merkitys jää hämäräksi. 

10. Ilmeistä on, että hovioikeuden enemmistön mukaan jutussa esitetty näyttö mainituista seikoista ei ole ollut niin kattavaa, että se olisi ylittänyt edes ns. selvittämiskynnyksen. Jos näin olisi asian laita, niin silloin hovioikeuden olisi tullut hylätä syyte perusteilla "näyttö ei ylipäätään riitä" langettavan tuomion antamiseen. Hovioikeus on kuitenkin hylännyt lopputulemassaan syytteen perusteella"syyllisyydestä jää järkevä epäily". Tämä osoittaa hovioikeuden todistusharkintaa koskevassa oikeudellisessa päättelyssä selkeän ristiriidan, mikä panee epäilemään enemmistön koko todistusharkinnan luotettavuutta ja asianmukaisuutta.

11. Hovoikeudessa oli jutussa äänestys 2-1. Enemmistöön kuuluivat hovoikeudenneuvokset Leena Virtanen-Salonen ja Elise Mäki, vähemmistöön, joka olisi siis pysyttänyt käräjäoikeuden langettavan tuomion, puolestaan hovioikeuden jaoston puheenjohtaja hovoikeudenneuvos Lauri Vihervaara. On merkille pantavaa, että esitutkinnan puutteellisuutta arvostellaan ainoastaan hovoikeuden enemmistön lausumassa, tuomari Vihervaara sen sijaan ei moiti esitutkintaa miltään osin. Vihervaara tuntuu olevan vakuuttunut siitä, että Järvilehdon ja surmansa saaneen Simo Herralan vammat ja niistä annetut asiantijoiden lausunnot osoittavat, että Herralan on täytynyt olla onnettomuuden sattuessa matkustajan paikalla.

12. Enemmistön kantaan näyttäisi vaikuttaneen melko ratkaisevasti yksi pieni yksityiskohta eli Simo Herralan vatsan alueelta löytynyt niin sanottu kaareva vamma, johon on kiinnitetty puolustuksen taholta merkitystä lähinnä vasta hovioikeudessa ja joka enemmistön mukaan ei yhtenä "palana" istu kokonaisvammakuvioon. Tässä yhteydessä viitataan vammoja tutkineen lääkäritodistaja Philippe Lunettan lausuntoon siitä, että ns. kokonaisvammaprofillista ei voida tehdä varmoja johtopäätöksiä sen suhteen, oliko Herrala ollut onnettomuushetkellä kuljettajan vai matkustajan puolella. Tuomari Lauri Vihervaara toteaa tämän johdosta, että todistaja Lunettan sanottu  lausuma koskee vain siinä mainittujen vammojen kokonaisvammaprofiilia eikä heikennä todistajan Herralan päävamman, vatsan printtivamman ja vasemman yläraajan vammojen perusteella tekemää selkeää johtopäätöstä siitä, että Herrala todennäköisemmän vaihtoehdon mukaan on ollut törmäyshetkellä matkustajan puolella. - Vaikuttaisi hieman siltä, että hovioikeuden enemmistö on sivuuttanut Herralan muut vammat ja kiinnittänyt huomionsa vain Herralan vatsavammoihin ja erityisesti edellä mainittuun "kaarevaan" vammaan.

13. Enemmistö ja vähemmistö ovat yhtä mieltä siitä, kuten jutussa kuullut asiaintuntijatodistajat ovat kertoneet, että veneessä olijat olivat jo veneen sillan maatukiin törmäämisen alkuvaiheessa sinkoutuneet veneen rakenteisiiin, joko etukanteen ja siihen liittyvään pulpettiin, ohjauspyörään taikka veneen muihin rakenteisiin ja että Järvilehto ja Herrala olivat tässä vaiheessa saaneet ainakin pääosin heissä todetut vammat. Tuomari Vihervaaran lausuman mukaan asiassa on selvitetty moottoriveneen mitat, syväys ja muut ominaisuudet ja suoritetuissa mittauksissa on todettu etumatkustajien etäisyys ohjauspyörästä ja pulpetista. Katselmuksissa ja todisteeksi annetuista valokuvista oli havaittavissa normaalikokoisen henkilön sijoittuminen etupenkille ja tämän etäisyydet veneen rakentesiiin. Tällä perusteella veneen etupenkillä istuvien liikkeet törmäyksen alkuvaiheessa ovat Vihervaaran mukaan olleet arvioitavissa.

14. Tämä ei ole kuitenkaan riittänyt hovioikeuden enemmistölle, vaan he ovat peränneet tutkinnalta tarkempia tietoja. Enemmistön mukaan veneen rakenteet ja henkilöiden liikeradat törmäyksessä ovat jääneet avoimiksi. Teknisessä tutkinnassa ei ole tehty laskelmia tai rekonstruktiota veneen, sen rakenteiden tai henkilöien liikeradoista törmäyksessä. Näiden tietojen puuttuminen on hovioikeuden enemmistön mukaan johtanut siihen, ettei laskennallista simulaatiota ole pystytty tekemään. Enemmistö toteaa myös, että veneonnettomuuksista ei yleensäkään ole olemassa vastaavanlaisia onnettomuustutkintatuloksia kuin tieliikenneonnettomuuksista. Veneen sisäosan rakenteita ei ole mitattu eikä esimerkiksi rakenteiden korkeutta verrattu Järvilehdon ja Herralan vammojen sijaintiin. Ko. henkilöiden pituus ja ruumiinrakenne ovat olleet enemmistön mukaan hyvin erilaiset, mutta asiantuntijat eivät ole lausuntoja antaessaan ottaneet tämän seikan merkitystä huomioon tehdessään johtopäätöksiä vammojen synnystä.

15. Hieman jopa huvittavalta tuntuu, että vaikka enemmistö viittaa veneessä olleiden henkilöiden erilaiseen pituuteen ja ruuminrakenteeseen, perusteluissa ei kerrota, mitä tämä käytännössä merkitsee, eli kumpi herroista oli toista selvästi pidempi ja rotevampi! Vakavampi asia tässä kohdin on kuitenkin se, onko enemmistö pyrkinyt lähestymään ko. kysymyksiä liian pikkutarkasti ja onko se pannut tästä johtuen arvioinnissaan kenties liiaksi painoa sellaisille yksityiskohdille, joilla itse asiassa ei voi olla arvioinnissa kovinkaan suurta tai ainakaan ratkaisevaa merkitystä? Onhan tutkinnassa ja oikeudenkäynnin eri vaiheissa kuitenkin selvitetty, kuten enemmistökin myöntää, että veneessä olleet henkilöt ovat törmäyksen alkuvaiheissa todennäköisesti jatkaneet liikettään eteenpäin törmäten edessään olleisiin veneen sisäosan rakenteisiin, ennen kuin rakenteet ovat siirtyneet pois paikoiltaan. Myös hovioikeus on katsastanut veneen ja sen rakenteet ja näistä asioista on esitetty oikeudelle valokuvia, veneen rakenteet ja mitat ovat olleet helposti selvitettävissä ja niitä koskevat tiedot on esitetty oikeudelle jne. Olisiko enemmistön mainitsema laskennallinen simulaatio ollut ylipäätään mahdollista tehdä ja olisiko sen avulla voitu kuitenkaan saada juurikaan sen tarkempia tietoja arvioinnin pohjaksi kuin mitä nyt on saatu? Vaikuttaa hieman siltä, että enemmistö on löytänyt mainitsemistaan esitutkinnan puutteista vain jonkinlaisen tekosyyn syytteen hylkäämiselle.

16. Onko hovioikeus vaatinut epärealistisesti rakenteelliselta näytöltä palapelin täydellistä onnistumista ja antanut parille puuttuvalla palalle liian suuren painoarvon? Vaikea sanoa tuntematta tapauksen yksityiskohtia. Minusta vähemmistön jääneen jäsenen lausunto tuntuu kuitenkin johdonmukaiselta. Kuten jo edellä totesin, hovioikeuden enemmistön päättely vaikuttaa ristiriitaiselta: toisaalta se tuntuu painottavan sitä, että tapauksessa ei olisi ylittynyt edes tällaisessa tapauksessa tutkinnalle asetettava selvittämiskynnys, toisaalta taas hovioikeus  on kuitenkin päätynyt hylkäämään syytteen perusteella "syyllisyydestä jää järkevä epäily". Mutta kuten sanottu, tämä peruste edellyttäisi selvittämiskynnyksen ylittymistä. 

17. Kuten jo alussa sanoin, olisi paikallaan, että näin epäselvässä mutta toisaalta oikeudellisesti hyvin mielenkiintoisessa todistusharkintaa koskevassa asiassa, jossa alemmat oikeuasteet ovat päättyneet erilaiseen lopputulokseen ja jossa myös hovioikeus on joutunut äänestämään, saataisiin KKO:n ennakkopäätös. Minusta syyttäjällä on hyvät mahdollisuudet saada KKO:lta valituslupa.