1048. Kasvojen peittely oikeudessa

                                               Mielensäpahoittaja oikeudessa…

1. Pohjois-Karjalan käräjäoikeudessa Joensuusssa käydään parhaillaan aika merkillisiä käräjiä. Tarkoitan ns. hukuttamissurmia, joista syytetään 51- vuotias kontiolaismiestä. Hänelle vaaditaan rangaistusta vuosien 2007-2014 välillä veneonnettomuuuksien yhteydessä tehdyistä kolmesta taposta ja viidestä tapon yrityksestä. Kaikki kyseissä onnettomuuksissa  menehtyneet ja uhreiksi joutuneet henkilöt olivat tapahtuma-aikoina olleet syytetyn vieraina hänen Viinijärven rannalla sijaitsevalla kesämökillä. Tekotapa oli syytteen mukaan sellainen, että syytetty vei humalatuneet vieraansa souturetkelle, kaatoi veneen ja ui itse maihin. 

2. Tarkoitukseni ei ole nyt syventyä ko. oikeusjuttuun, josta saadaan käräjäoikeuden ratkaisu kukauden tai parin kuluttua. Totean vain, että syytetyn vastaaminen oikeudessa vapaalta jalalta - hän ei siis ole tutkintavanki - on herättänyt ihmetystä. Vastaaja syytetään siis mm. kolmesta murhasta ja esimerkiksi jotkut todistajat ovat kuvailleet hänen käytöstään pelottavaksi ja vaaralliseksi, mies on aiemmin tuomittu rangaistukseen useita kertoja noin 50 erilaisesta rikoksesta. Vangitseminen tuntuisi jo jutun laadun huomioon ottaen - kolme tappoa ja viisi tapon yritystä - varsin perustellulta ratkaisulta. Marraskuussa 2015, jolloin asian esitutkinta oli vielä käynnissä eikä syytettä ollut vielä nostettu, käräjäoikeus määräsikin miehen vangituksi. Itä-Suomen hovioikeus, jonne puolustus vei asian, kuitenkin katsoi tammikuussa, etteivät vangitsemisen edellytykset täyttyneet. Hovioikeuden puheenjohtajana toimineen tuomarin mukaan näyttö epäiltyä vastaan oli sen verran puutteellista, ettei ollut todennäköisiä syitä epäillä miehen syyllistyneen ko. rikoksiin.

3. Hukuttamissurmajutun käsittelyssä on herättänyt huomiota syytetyn tapa peittää kasvonsa tiukasti karvalakilla. Se, että syytetyt uutiskynnyksen ylittävissä oikeudenkäynneissä peittävät kasvonsa eri tavoin kuvaajilta, ei kyllä ole sinänsä mitenkään epätavallista, vaan kyse on yleisestä käytännöstä. Syytetyt eivät kuitenkaan istu koko käsittelyn ajan kasvot peitettyinä, vaan näin he tekevät ainoastaan istunnon alussa, jolloin valokuvaaminen oikeussalissa on oikeuden puheenjohtajan luvalla sallittua. Kuvaaminen on mahdollista vain muutaman minuutin ajan ennen varsinaisen käsittelyn aloittamista. Kun kuvaajat ovat poistuneet salista, syytetyt paljastavat yleensä aina kasvonsa käsittelyn ajaksi. Tämä on tärkeää jo siksi, että syytetyn vastapuolet ja oikeuden jäsenet näkevät syytetyn ja tunnistavat hänet. Tuomioistuimen arvovallan kannalta olisi sopimatonta, jos syytetty esiintyisi koko ajan ja jokaisessa istunnossa karvalakki tai muu päähine visusti päässä.

4. Hukuttamissurmajutussa syytetty ei lehtitietojen mukaan paljastanut kasvojaan ensimmäisessä käsittelyssä lainkaan, ts. hän piti karvalakin tiukasti kasvojensa edessä, vaikkei häntä enää kuvattukaan. Vasta jutun toisessa käsittelyssä syytetty suostui oikeuden puheenjohtajan maanittelujen jälkeen riisumaan hattunsa. Tämän jälkeen hän veti päähänsä tumman pipon, joka jätti kasvot näkyviin.

5. Kuten jo mainitsin, istuntokäsittelyn kuvaaminen on sallittua vain tuomioistuimen luvalla. Käytännössä oikeuden puheenjohtaja antaa kuvaajille luvan kuvata jutun asianosaisia muutaman minuutin verran ja sitten kuvaajat komennetaan ulos, koska kuvaaminen istunnon aikana häiritsisi prosessin kulkua. Vaikka asianosaisia,on luvallista kuvata, he saavat peittää kasvonsa kuvaamisen ajaksi eikä heitä voida velvoittaa paljastamaan kasvojaan. Tästä on muistamani mukaan olemassa Eduskunnan oikeusasiamiehen päätös. Kannan tueksi voidaan viitata yksityisyyden suojaa koskeviin näköhtiin ja siihen, että syytetty saattaisi kokea kasvojen paljastamispakon lisärangaistukseksi.

6. Huppujen yms. peitteiden sallimista oikeuden istunnossa on usein ihmetelty. Asiasta on tehty ainakin yksi eduskuntakysely. Kansanedustaja Risto Kuisma (sd) nimittäin esitti vuonna 2010 oikeusministerin vastattavaksi seuraavan kirjallisen kysymyksen (KK 883/2010 vp.): 

Huppu päässä tai muuten kasvot peitettyinä esiintyminen oikeudessa on oikeuden halventamista. Oikeusistunnot ovat julkisia, ja on väärin, että siellä hyväksytään esiintyminen pää peitettynä. Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen: Mihin nykykäytäntö esiintymisestä oikeudenistunnoissa kasvot peitettyinä perustuu ja
mitä hallitus aikoo tehdä asiantilan korjaamiseksi?

7. Oikeusministeri Tuija Brax pyöritteli vastauksessaan kovin tuttuja ja mitäänsanomattomia näkökohtia kuvaamisen sallimisesta oikeudessa - vaikka tästä Kuisman kysymyksessä ei ollutkaan kysymys - ja totesi sen jälkeen ykskantaan, että asian varsinaisen käsittelyn aikana asianosainen ei voi esiintyä oikeudessa kasvot peitettyinä tai muuten naamioituneena. Braxin mukaan hallitus pitää nykyistä käytäntöä hyväksyttävänä eikä aio ryhtyä asiassa toimenpiteisiin. Brax ei siis itse asiassa vastannut lainkaan siihen, mitä Kuisma kysyi, sillä hänen vastauksestaan ei ilmene, miksi syytettyjen sallitaan peittää kasvonsa kuvaamisen ajaksi. 

8.Toisaalta on tapauksia, joissa syytetyt myös laajaa ennakkojulkisuutta herättäneissä jutuissa esiintyvät oikeussalissa kuvattaessa ilman kasvo- tai päänsuojia. Näin tapahtui esimerkiksi viikko tai pari sitten Helsngin käräjäoikeudessa pidetyssä istunnossa, jossa käsiteltiin koulusurman valmistelua koskevan asiaa. Syytteen saanut nuori nainen esiintyi istunnossa ilman huppua.

9. Vaatekappaleista, joilla syytetyt haluavat peittää kasvonsa, löytyy mitä erilaisimpia variantteja. Kuka vetää päähänsä vanhan hiihtomyssyn, kuka samantyylisen karvareuhkan, jota Mielensäpahoittajakin käyttää, tai villapaidan taika -huivin, kuka taas tyynyliinan, käsipyyhkeen jne. Muutama vuosi sitten käsitellyssä sieppausjutussa syytetty saapui oikeussaliin kannatellen päänsä päällä isokokoista valkoista liinaa, jonka suojissa hän istui kuvaamisen ajan paikallaan. Erilaisilla kasvo- ja pääsuojilla voidaan viestittää katsojille syytetyn mielialoja.

10. Oikeusministeriö voisi toimiin yhtenäisen kasvo- ja pääsuojan kehittämiseksi, jota käytettäisiin oikeusastejärjestykseen katsomatta kaikissa tuomioistuimissa koko maassa. Asian valmistelu voitaisiin antaa erityiselle oikeussalietiketti -työryhmälle. Se voisi pohtia myös kyysmystä siitä, olisiko Suomessa syytä siirtyä käytäntöön, jossa tuomarit pukeutuisivat oikeudenkäynnissä erityiseen viittaan. Myös oikeudenkäyntejä seuraavan yleisön pukeutumiseen voisi olla aihettaa kiinnittää huomiota.

11. Todettakoon, että RL 17 luvun 13 a §:ssä on kriminalisoitu laiton naamioituminen yleisellä paikalla järjestettävissä kokouksissa ja yleisötilaisuuksissa, jos naamioinnin tarkoituksena on ryhtyä käyttämään henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa tai vahingoittamaan omaisuutta. Oikeussaliin saapunut yleisö tuskin saa naamioitua, vaikka tarkoitus ei olisikaan RL 17:13a:ssä mainitunlainen. Hyviin tapoihin kuuluu, että sisällä ei olla hattu tai lakki päässä, ja sama koskee analogisesti tulkiten myös naamaria.

12. Kolmisen vuotta sitten uutisoitiin Porissa sattuneesta tapauksesta, jossa oikeuden puheenjohtajana toiminut käräjätuomari kehotti käsittelyä seuraamaan tullutta miestä ottamaan pipon päästään. Mies totteli, mikä olikin järkevää, sillä muutoin tuomari olisi kenties saattanut katsoa miehen syyllistyneen OK 14 luvun 7 §:ssä mainittuun käsittelyn häiritsemiseen tai sopimattomaan käyttäytymiseen, josta voidaan tuomita maksamaan enintään 1 000 euron suuruinen järjestyssakko. 

13. Oikeussalietiketissä ja tuomioistuimen arvovallassa olisi Suomessa paljon parantamisen varaa. Asianajajat tai ns. lupalakimiehet esimerkiksi saattavat toisinaan jopa haistatella tuomarille tai todistajalle, eikä tuomari näytä olevan asiaa aina edes huomaavinaan. Tästä saatiin näyte muutama vuosi sitten Porvoon käräjäoikeuden Ruanda-oikeudenkäynnissä, jossa ruandalaisen syyttäjän piti huomauttaa asiasta ennen kuin käräjäoikeus heräsi nuhtelemaan huonosti käyttäytynyttä asianajajaa.

14. Suomi on Ruotsin kanssa ilmeisesti ainoa maa Euroopassa, jossa tuomarit, syyttäjät ja advokaatit eivät käytä istunnossa kaapua tai viittaa. Meillä ei ole olemassa tässä suhteessa pukeutumiskoodeja tms. sääntöjä tai edes suosituksia, mitä on pidettävä puutteena. Oikeussalietiketissä olisi myös tältä osin pyrittävä yhdenmukaiseen käytäntöön ja ryhdyttävä käyttämään ao, viittaa tai kaapua. Peruukin käyttöä ei kuitenkaan voida suositella.

15. Onko huppupäisenä esiintyminen sallittua muiden maiden tuomioistuimissa kuvaamisen aikana ja onko istuntosalisssa kuvaaminen istuntosalissa ylipäätään mahdollista ja soveliasta? Jos istuntosalissa ei saa kuvata, niin silloin ei ole myöskään syytä kasvojen peittämiseen. Tiettävästi useissa maissa, esimerkiksi Ruotsissa, kavaaminen on oikeussalissa kokonaan kiellettyä, eli tuomioistuin ei voi antaa siihen lupaa edes ennen varsinaisen oikeudenkäynnin alkua. Monissa maissa saadaan käyttää vain piirtäjiä, ei kuvaajia.

16. Ongelmaan näyttäisi olevan ilman lainsäädäntöä ainakin yksi helppo ratkaisu Jos kerran syytettyjen ja heidän huppujensa kuvaamista pidetään oikeudenkäynnin julkisuuden kannalta tärkeänä, niin tapahtukoon tämä erityisessä kuvaustilassa tai -huonessa, siis oikeussalin ulkopuolella, jos kuvaajat saavat asianosaisilta luvan kuvaamiseen. Sitä vastoin kameramiehiä ei laskettaisi kuvaamaan asianosaisia oikeussalin puolelle, ei edes ennen käsittelyn alkamista. Kuvaussessiot oikeussalissa ovat melkoista pelleilyä, kuten esimerkiksi Jari Aarniota vastaan ajetuissa jutuissa tapahtui. Se ei ole sopusoinnussa tuomioistuimen ja lainkäytön nauttiman arvovallan kanssa.

901. Aarnion juttu alkaa mediakäräjillä

         

                                                  Mediahässäkkä käynnissä                                      

1. Helsingin huumepoliisin ex-päällikkö Jari Aarnio on ollut epäiltyjen rikosten takia tutkintavankeudessa viime vuoden marraskuusta lähtien. Hän on siis todellinen "Vuoden lusija". Tutkinta aloitettiin, kun prostituoituna toiminut nainen ("Saara") otti yhteyttä sisäministeriön poliisiosastoon ja kertoi Aarnio toiminnasta asioita, joiden epäiltiin täyttävän virkarikoksen tunnusmerkistön. Esitutkinnasssa tutkijat ovat löytäneet epäselvyyksiä seurantalaitteita valmistavan Trevoc-yhtiön ja Aarnion välillä. Tutkinta laajeni myöhemmin koskemaan epäiltyjä huumausainerikoksia. 

2. Jari Aarnion ja muiden asiaan kytkeytyvien epäiltyjen jutun oikeuskäsittely alkaa huomenna, jolloin Helsingin käräjäoikeudessa järjestetään ns. lahjontahaaran osalta valmisteluistunto. Muilta osin tapaus on vielä syyteharkinnassa, jonka on määrä valmistua vuoden loppuun mennessä. 

3. Valmisteluistunnossa syytteiden tarkempi sisältö samoin kuin laaja eli noin 6 000 sivua käsittävä lahjontahaaran esitutkinta-aineisto tulevat julkiseksi. Pääkäsittely alkaa ensi tammikuussa. Tiedossa on ennen pääkäsittelyn aloittamista kuukauden verran kestävät "mediakäräjät", jolloin esitutkinta-aineistoa selostetaan ja kommentoidaan laajasti mediassa. Tiedotusvälineet ovat tietenkin riemuissaan ja ltapäivälehtien lisäksi myös muu lehdistö tulee syynäämään aineistoa laajasti ja kertomaan siitä meheviä yksityiskohtia. Esimerkiksi Helsingin Sanomat kertoi tänään verkkojulkaisuussaan, että "materiaalia tullaan perkaamaan tarkasti Helsingin Sanomissa lähipäivinä". 

4. Oikeudenkäynnin julkisuus on toki tärkeä asia, mutta oikeudenkäynti ja "riitely" ei ala varsinaisesti vielä valmistelussa, vaan vasta pääkäsittelyssä. Voidaankin kysyä, tarvitaanko edes laajaa julkisuutta herättävissä rikosjutussa valmisteluistunto ja esitutkinta-aineiston julkistaminen hyvissä ajoin ennen pääkäsittelyn alkamista. Lehdistön voimin tapahtuvaan mediakäräjöintiin saattaa liittyä myös epäkohtia. Esitutkinta-aineiston selostamisella ja kommentoinnilla saatetaan vaikuttaa haitallisesti esimerkiksi pääkäsittelyssä kuultavien todistajien kertomuksiin.

5. Lain eli ROL 5 luvun 10 §:n 1 momentin mukaan rikosasiassa on toimitettava käräjäoikeudessa suullinen valmistelu, jos pääkäsittelyn keskittämisen turvaaminen sitä erityisestä syystä edellyttää. Valmisteluistunnon toimittamisesta päättää tuomioistuin. On huomattava, ettei valmisteluistunnin pitäminen ole pakollinen vaihe, vaan sen toimittaminen on oikeuden harkinnassa myös silloin, jos siihen on erityisiä syitä. Istunnon tarkoituksena on nimittäin pääkäsittelyn keskityksen turvaaminen. Valmisteluistunnon toimittaminen on siten poikkeus, ei pääsääntö. 

6. Rikosjutussa poliisi toimittaa aina ennen syyteharkintaa esitutkinnan, jossa kootaan tarvittava prosessiaineisto ja jonka yhtenä funktiona on juuri valmistella asiaa käräjäoikeudessa pidettävää oikeudenkäyntiä ja nimenomaan pääkäsittelyä varten. Sitä paitsi käräjäoikeudessa toimitetaan ennen pääkäsittelyä kirjallinen valmistelu. Tätä taustaa vasten valmisteluistunnon pitäminen tuomioistuimessa  on usein turhaa ja siitä aiheutuu vain tarpeettomia lisäkustannuksia. 

7. Aarnion tapauksessa on kerrottu, että valmisteluistunnossa on määrä sopia pääkäsittelyn aikataulusta. Pääkäsittelyn istuntopäivistä ja aikataulusta voidaan sopia kuitenkin aivan hyvin myös kirjallisessa menettelyssä tai vaikkapa puhelinneuvottelussa syyttäjän, tuomarin ja asianosaisten avustajien kesken. Ei siihen suinkaan median ja yleisön läsnäoloa tarvita. Pääkäsittelyssä esitettävä kirjallinen todistusaineisto, joka sisältyy esitutkintamateriaaliin, toimitetaan etukäteen käräjäoikeudelle, mutta myöskään sen läpikäymistä varten valmisteluistuntoa ei ole tarpeen järjestää. Kirjalliset todisteet samoin kuin suullinen todistelu eli henkilötodistelu, joka on tarkoitus esittää pääkäsittelyssä, on ilmoitettu jo asianosaisten käräjäoikeudelle toimittamissa kirjelmissä. Todisteiden ja todistusteemojen kartoittaminen ei siten edellytä valmisteluistunnon toimittamista.

8. Valmisteluistunnon tarkoituksena ei ole, että asianosaiset ja heidän avustajansa aloittaisivat jo siinä varsinaisen "riitelyn" ja asian ajamisen. Valmistelun tarkoituksena on kartoittaa aineisto, joka pääkäsittelyssä tullaan esittämään sekä sopia ja päättää pääkäsittelyn aikataulusta ja muista pääkäsittelyä koskevista käytännöllisistä toimenpiteistä. Nämä asiat eivät useimmiten edellytä valmisteluistunnon toimittamista.

9. Valmisteluistunto ei tosiasiallisesti palvele menettelyn keskittämistä eikä siitä ole juuri muutakaan hyötyä asian käsittelylle. Valmisteluistunto palvelee lähinnä vain mediaa, sillä valmisteluistunto on julkinen tilaisuus, jossa siihen asti salassa pidettävä oikeudenkäyntiaineisto, siis esimerkiksi esitutkintapöytäkirja liitteineen, tulee julkiseksi. Jos tuomari, syyttäjä ja asianajajat katsoisivat tarpeelliseksi kokoontua "nokitusten" neuvonpitoon ennen pääkäsittelyä, he voivat tehdä sen keskenään tuomioistuimen kansliassa, jolloin kysymyksessä ei ole julkinen istunto.

10. Valmisteluistunnon julkisuudesta saattaa olla oikeudenkäynnille enemmän haittaa kuin hyötyä. Esitutkinta-aineiston yksityiskohtainen ruotiminen tiedotusvälineissä voi vaikuttaa haitallisesti pääkäsittelyssä kuultavien todistajien ja muiden henkilöiden kertomuksiin, samoin tuomioistuimen jäseniin ja erityisesti käräjäoikeuden lautamiehiin, jos nämä kuuluvat jutussa oikeuden kokoonpanoon. Valitettavasti tuomarit eivät tunnu oikein ymmärtävän, mitä haittaa julkisesta valmisteluistunnosta saattaa olla, sillä vähänkin suuremmissa ja merkittävämmissä jutuissa valmisteluistunto määrätään pidettäväksi ikään kuin sen toimittaminen olisi pakollista.

11. Olen tätä ennen kirjoittanut valmisteluistunnon tarpeettomuudesta ja tiedotusvälineissä käytävien mediakäräjien haitallisuudesta Ulvilan murhajutun "toisella kierroksella" Satakunnan käräjäoikeudessa pidetyn valmisteluistunnon yhteydessä, katso blogia nro  739/7.6.2013 "Ulvilan murhajutussa turha valmisteluistunto". Kun pääkäsittely alkoi Porissa vasta elokuun lopulla 2013, saivat iltapävälehdet ja muutkin tiedotusvälineet runsaasti palstan täytettä ja lööppien aiheita "peratessaan" valmisteluistunnossa julki tullutta uutta esitutkinta-aineistoa. Käräjäoikeutta tai jutun asianosaisten intressejä valmisteluistunto tuossakaan tapauksessa tuskin palveli.

12. Helsingin käräjäoikeus toimitti valmisteluistunnon myös esimerkiksi työpaikkakiusaamista koskevassa rikosjutussa, jossa vastakkain ovat Hilkka Ahde ja Timo Räty.  Ko. juttu oli laajudeltaan jokseenkin tavanomainen eikä mikään viittaa siihen, että valmisteluistunnolla voitiin saada pääkäsittelyä keskittämistä palvelevaa hyötyä.
Valmisteluistunto palveli tässäkin tapauksessa lähinnä vain mediaa ja tämän kyllä huomasi. Iltapäivälehdet olivat monta päivää pullollaan Hilkka Ahteen ja Timo Rädyn välistä sanasotaa tai mykkäkoulua ja värikkäitä lööppejä ja otsikoita nähtiin lehdissä viikkotolkulla ennen pääkäsittelyn aloittamista. 

13. Vaikuttaa hieman siltä, että valmisteluistuntoja ikään kuin automaattisesti määräävät käräjätuomarit eivät vaivaudu ajattelemaan, miten haitallisia vaikutuksia aineiston ennenaikaisesta eli ennen pääkäsittelyn aloittamista tapahtuvasta julkiseksi tulosta ja sen repostelemisesta lukemattomissa tiedotusvälineissä aiheutuu. Onko tuomareiden tarkoituksena palvella mediaa ja lööppijulkisuutta vai mihin mainittu käytäntö oikein perustuu?

14. Lain sanamuotoa (ROL 5 luvun 10 §:n 1 momentti) voitaisiin muuttaa siten, että valmisteluistunto voidaan pitää tietyillä edellytyksillä. Nyt lainkohdassa säädetään, että valmisteluistunto on pidettävä, jos tietyt edellytykset ovat olemassa. Mutta kuten jo sanottu, istunnon järjestäminen ei ole pakollista, vaan ko. edellytysten täyttyminen on tuomarin harkinnassa ja istunto on toimitettava vain, jos pääkäsittelyn keskittäminen sitä erityisesti edellyttää. Pitäisikö julkisuuslakia muuttaa niin, että rikosjutun aineisto tulisi julkiseksi vasta pääkäsittelyssä, ei vielä valmisteluistunnossa? Tulisiko lakiin ottaa säännös, jonka mukaan oikeuden puheenjohtaja, syyttäjä ja asianosaisten avustajat voisivat ennen pääkäsittelyä pitää mm. pääkäsittelyn aikataulua koskevan neuvottelun tuomioistuimen kansliassa, johon yleisöllä ei ole pääsyä? Tämä on tosin mahdollista jo nyt ilman nimenomaista lain säännöstäkin.

824. Lainkäyttö yritysten riidanratkaisussa

1. Maaliskuun 1. päivänä esitettiin Turun yliopistossa julkisesti tarkastettavaksi oikeustieteen kandidaatti Anna-Liisa Aution väitöskirja ”Lainkäyttö yritysten riidanratkaisussa”. Virallisina vastaväittäjinä toimivat asianajaja, OTT Gisela Knuts ja professori Anssi Keinänen. Kustoksena oli prosessioikeuden professori Johanna Niemi. Väitös kuuluu prosessioikeuden alaan. Tähän nähden herättää huomiota, että vastaväittäjistä kumpikaan ei kuulu prosessioikeuden professori- tai opettajakuntaan. Asianajaja Knuts on tosin väitellyt prosessioikeuden alalta eli tuomioistuinsovittelusta, mutta YTM, KTT, HTT Anssi Keinänen on hallintotieteilijä ja toimii Itä-Suomen yliopistossa lainsäädäntötutkimuksen professorina.

2. Anna-Liisa Aution (49) väitös on Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan historian sadas väitöstilaisuus. Väittelijä, joka on Turun hovioikeuden viskaali eli esittelijä, selvitti tutkimuksessaan lainkäytön asemaa ja saatavuutta yritysten riidanratkaisussa. Aution mukaan tutkimuksen tulokset osoittavat, että suuryritykset pitävät oikeudenkäynnin tarjoamaa lainkäyttöä ja oikeusturvaa huonompina kuin välimiesmenettelyä. Aution mukaan tuomioistuinten kilpailukyky on laskenut erityisesti tilanteissa, joissa riita koskee yritysten välistä sopimusta.

3. Aution väitöstilaisuudesta on tiedotettu Turun yliopiston kotisivulla otsikolla "Keskenään riitelevät suuryritykset pysyvät usein pois oikeussalista". Katso tarkemmin tästä.

4. Aution mukaan yritykset näkevät oikeudenkäynnin tärkeänä riidanratkaisukeinona. Käytännössä riidat kuitenkin halutaan ratkaista usein välimiesmenettelyllä. Tämä tarkoittaa sitä, että osapuolet sopivat, ettei asiaa viedä tuomioistuimen ratkaistavaksi. Välimiesmenettelyssä kumpikin osapuoli valitsee ensin oman välimehen, minkä jälkeen nämä kaksi välimiestä valitsevat puheenjohtajaksi kolmannen välimiehen. Tunnetaan myös yhden välimiehen menettely, jolloin välimiehen valitsee useimmiten Keskuskauppakamarin välimieslautakunta. 

5. En ole nähnyt Aution väitöskirjaa, mutta edellä viitatun esittelyn perusteella väitöstutkimuksella ei ole saavutettu kovin uusia tutkimustuloksia, vaan ne havainnot, joihin väittelijä on päätynyt, ovat jo ennestään tuttuja. Positiivista on, että Aution tutkimus on osin empiirinen, eli hän on selvittänyt asiaa 250:lle suurimmalle suomalaiselle yritykselle lähetettyjen kysymysten avulla. Tutkimuksen ukopuolelle on jätetty pienemmät yritykset, joita lienee Suomessa  huomattava määrä eli kymmeniä tuhansia varteenotettavia firmoja. Miten näissä pienemmissä yrityksissä mahdetaan suhtautua tuomioistuinmenettelyyn contra välimiesmenettely? Olisiko väitöskirjan otsikossa pitänyt mainita, että tutkimus koskee suuryritysten riidanratkaisua? Selvää on, että suuryritykset ovat jo kustannussyistä pienempiä yrityksiä "hanakampia" viemään riitansa välimiesten ratkaistaviksi.

6. Autio päättelee, että yritysten mielestä oikeudenkäyntiä tulisi nopeuttaa ja tuomareiden liike-elämän asiantuntemusta kasvattaa esimerkiksi asiantuntijoiden käyttöä ja tuomareiden erikoistumista lisäämällä, jotta yleisten tuomioistuinten lainkäyttö eli tuomitseminen riita-asioissa olisi tarkoituksenmukaista. Tämä on "tuttua tarinaa", sillä juuri näillä perusteilla välimiesmenettelyä on yleensä aina pdetty kilpailukykyisempänä tuomioistuimessa tapahtuvaan prosessiin verrattuna.

7. Tuomiovalta kuuluu perustuslain mukaan riippumattomille tuomioistuimille, joten myös yrityksillä on oikeus viedä riitansa tuomioistuimen ratkaistavaksi. Yritykset voivat kuitenkin, yksityisten ihmisten tavoin, ratkaista riitojaan myös vaihtoehtoisilla mekanismeilla kuten neuvottelemalla, sovittelemalla, välimiesmenettelyllä tai esimerkiksi asiantuntijan avulla. Olisi ollut mielenkiintoista selvittää, miten paljon yritykset, nimenomaan "suuryritykset", ratkaisevat riitojan erilaisten sovittelukeinojen - esimerkiksi SAL:n sovittelumenettely, tuomioistuinsovittelu jne. -  avulla tai keskenään neuvottelemalla. En tiedä, onko Aution tutkimuksesssa tarkemmmin selvitetty näitä kysymyksiä vai onko siinä keskitytty selvittämään ainoastaan välimiesmenettelyä suhteessa tuomioistuinmenettelyyn.

8. Se, että edellä mainittu kyselytutkimus on suunnattu ainoastaan yrityksille ja käytännössä ilmeisesti niiden palveluksessa oleville lakimieheille, on hieman yllättävää. Asia on nimittäin käytännössä niin, että suuryritykset turvautuvat jo sopimusneuvotteluissa yleensä aina asiantuntijoiden ja asianajajien apuun, jolloin sopijapuolten asianajajat käytännössä ratkaisevat, otetaanko sopimukseen välimiesmenettelyä koskeva ehto vai ei; yleeensä se käytännössä otetaan. Asianajajat olisivat luultavasti pystyneet kertomaan ja perustelemaan yrityksiä tarkemmin, miksi välimiesmenettely ohittaa usein tuomioistuimessa tapahtuvan oikeudenkäynnin yritysten välisenä riidanratkaisukeinona.

9. Autio mainitsee, että "riidanratkaisumekanismin valintaan vaikuttavat yritysten toimintatavat, riidan laatu ja intressi, mutta olennaisesti myös riidanratkaisumekanismin saatavuuteen liittyvät tekijät. Tutkimuksesta selvisi myös, että vain harvalla kotimaisella suuryhtiöllä on riidanratkaisustrategia. Onkohan tuollainen paperilla oleva riidanratkaisustrategia käytössä kuitenkaan erityisen olennainen puute, kun kuitenkin hyvin tiedetään tai ainakin tulisi tietää, mitä vaihtoehtoja riidan ratkaisemiseksi on olemassa?

10. Aution tutkimuksen tulosten mukaan oikeudenkäynnin julkisuus, kesto ja tuomioistuinten asiantuntemuksen kyseenalaistaminen ovat tekijöitä, jotka saavat yrityksiä välttämään oikeudenkäyntejä. Sen sijaan oikeudenkäynnin kustannuksilla ja tuomion ennakoitavuudella ei kyselytutkimuksen mukaan ollut tällaista vaikutusta. Aution mukaan tulokset osoittavat, että mitä suurempia yrityksen liikevaihto ja henkilöstömäärä ovat, sitä enemmän oikeudenkäynnin ja tuomion julkisuus sekä oletettu tuomioistuinten asiantuntemuksen puute vaikuttavat yritysten riidanratkaisutapoihin.

11. Se, miksi yritykset ja nimenomaan suurimmat yritykset pelkäävät oikeudenkäynnin julkisuutta, on hieman outoa. Mitä haittaa tai vahinkoa oikeudenkäynnin julkisuudesta voisi yrityksille käytännössä aiheutua?  On syytä muistaa, että myös oikeudenkäynnissä voidaan tietyin edellytyksin suojata esimerkiksi yritysten liike- ja ammattisalaisuuksia ja oikeudenkäynnin julkisuutta voidaan muillakin perusteilla rajoittaa. Todennäköisesti jo mediaan leviävä tieto siitä, että kaksi suuryritystä riitelee käräjäoikeudessa keskenään, saattaa yritysten mielestä vaikuttaa haitallisesti niiden toimintaan.

12. Myös oikeudenkäynnin kesto on suhteellinen asia. Käytännössä myös välimiesmenettely kestää yleensä kuukausia tai jopa vuosia. Tuomioistuimen tuomiosta voidaan valittaa, mikä lisää oikeudenkäynnin kestoa, mutta toisaalta valitusoikeus, joka puuttuu välimiesmenettelyssä, kuuluu oikeusturvan tärkeimpiin takeisiin, jota ei ole  syytä vähätellä. Oikeudenkäynnissä voidaan myös tehdä osapuolia sitova sovinto, jolloin valitusmahdollisuus ei pitkitä oikeudenkäyntiä. Tuomarilla on lain mukaan velvollisuus edistää riita-asian sovinnollista ratkaisemista, sen sijaan välimiehillä ei ole samanlaista velvollisuutta.

13. Tuomareiden asiantuntemuksen kyseenalaistaminen on myös tuttu peruste, jonka katsotaan heikentävä merkittävällä tavalla tuomioistuinten kilpailukykyä riidanratkaisumarkkinoilla. Tuomareiden ammattitaito varsinkin vaikeampien riita-asioiden ratkaisemisessa vaihtelee toki melkoisesti, mutta toisaalta käräjäoikeuden tuomiosta saadaan valittaa hovioikeuteen ja edelleen KKO:een, jos valituslupa heltiää. Luotan itse enemmän korkeimman oikeuden viiden tuomarin hyvin perusteltuun ja julkiseen tuomioon kuin kolmen välimiehen salaiseen tuomioon, johon ulkopuolisilla ei ole mahdollisuutta tutustua.

14. Tuomareilta edellytetään perustuslain mukaan riippumattomuutta ja puolueettomuutta eivätkä he ole asianosaisten tai näiden nimeämien välimiesten valitsemia kuten välimiehet. Välimiestenkin tulee olla estettömiä, mutta käytännössä asianosaisilla, usein yritysten advokaateilla, on tapana nimetä välimieheksi tuttu juristi, jonka ennakoidaan tai otaksutaan pitävän asianosaisen puolta riidan käsittelyssä. 

15. Riidan ratkaisijoiden asiantuntemus on toki tärkeä näkökohta välimiehiä nimettäessä. Vaikka välimiehiltä löytyykin juridista asiantuntemusta, kuullaan välimiesjutuissa kuitenkin yhtä paljon ao. alan asiantuntijoita kuin tuomioistuimissakin, usein jopa enemmänkin. Tämä lisää välimiesmenettelyn kustannuksia ja kalleutta, mutta niin kuin myös Anna-Liisa Aution väitöksessä todetaan, kaikkein suurimmat yritykset eivät pidä kustannuskysymystä ja oikeudenkäyntikulujen suuruutta, jota lisäävät myös välimiesten palkkiot, mitenkään merkittävänä kriteerinä. Jos siis yrityksellä sattuu olemaan millä mällätä, niin sitä käytännössä myös pannaan sitten menemään sumeilematta.

16. Anna-Liisa Autio näyttää suhtautuvan yritysten riidanratkaisuun välimiesmenettelyssä positiivisesti. Toisaalta väitöstutkimuksessa teemaa on yritetty lähestyä paitsi yritysten, myös yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Aution toteamus, jonka mukaan oikeudellisen kysymyksen sisältävien asioiden riidanratkaisu ei saisi siirtyä kokonaan yksityisesti ratkaistavaksi, on perusteltu. Aution mukaan oikeuden kehittyminen voi vaarantua, jos oikeudellista arviointia sisältyvät asiat siirtyvät yksityisesti ja pääsääntöisesti ei-julkisesti ratkaistaviksi. Tuomiovallan siirtyminen yksityiselle puolelle voi vaikuttaa haitallisesti aineellisen oikeuden arvostukseen ja tuomioistuinten asemaan yhteiskunnassa. Välimiesmenettelyn yleistymisen myötä myös riippumattomien tuomioistuinten mahdollisuus ottaa laintulkinnallisesti kantaa talouselämän sopimuksiin tai menettelytapoihin vähenee. Yritysten liiketoiminnan läpinäkyvyys heikkenee, eikä tieto lain oikeasta tulkinnasta ja esimerkiksi sopimuksen kohtuullisuudesta uusissa tilanteissa välity muille toimijoille.

17. Näinhän se, vaikka Aution mainitut  toteamukset liikkuvat vain yleisellä tasolla. Aution mukaan tarvittaisiin sopiva tasapaino oikeudenkäynnin ja sille vaihtoehtoisten menettelyjen välille. Keskuskauppakamari on hiljattain uudistanut välimiesmenettelyä koskevat sääntönsä. Esimerkiksi välitystuomioiden julkisuus on nykyisin tietyin edellytyksin mahdollista, mikä on Aution mukaan nähtävä myönteisenä kehityksenä.

18. Välimiesmenettelyä on siis Keskuskauppakamarin säännösten uusimisella kehitetty ja joustavoitettu ja hyvä niin. Mutta sanotulla uudistuksella ei lisätä yleisten tuomioistuinten kilpailukykyä riidanratkaisumarkkinoilla, vaan asiassa saattaa käydä pikemminkin päin vastoin, eli välimiesmenettelyyn turvaudutaan jatkossa nykyistä enemmän.

19. Olisi syytä pohtia, tulisiko ja millä tavalla oikeudenkäyntimenttelyä yleisissä tuomioistuimissa riita-asioiden osalta uudistaa ja kehittää. Mikä nykyisessä tuomioistuinten menettelyssä on niin huonoa, että se saa yritykset ja niiden asianajajat mieluummin valitsemaan välimiesmenettelyn? Tähän Aution väitöskirja ei ilmeisesti anna yksityiskohtaista vastausta, vaikka siinä onkin kysymys prosessioikeudellisesta tutkimuksesta. Minusta lain eli oikeudenkäymiskaaren menettelysäännökset ovat riittävän joustavia, sillä ne mahdollistavat asian laadun ja laajuuden mukaisen tarkoituksenmukaisen käsittelyn. Tässä suhteessa ei siis näyttäisi olevan syytä suuriin muutoksiin.

20.Tuomioistuinten kilpailukykyä voitaisiin kenties lisätä muilla tavoin. Tulisiko yritysten väliset riita-asiat antaa kaikissa käräjäoikeuksissa vain tiettyjen kokeneiden ja pätevien tuomareiden ratkaistaviksi, jolloin muut tuomarit voisivat keskittyä lähinnä rikosasioiden ja muiden kuin yritysten välisten riita-asioiden käsittelyyn? Voitaisiinko laissa olevia oikeuspaikkasäännöksiä joustavoittaa niin, että asianosaisilla olisi oikeus valita käräjäoikeus, jossa riita-asia pannaan vireille ja käsitellään ensimäisenä asteena? Olisiko oikeusastejärjestystä koskevia säännöksiä mahdollista muuttaa niin, että tietyt vaikeimmat ja laajemmat riita-asiat käsiteltäisiin ensimmäisenä asteena käräjäoikeuden sijasta  hovioikeudessa? 

21. Kysymystä olisi syytä tarkastella etenkin siviiliprosessin yhteiskunnallisen funktion kannalta. Riita-asioiden, myös yritysten välisten asioiden, käsittely ja ratkaiseminen tuomioistuimissa on tarpeellista lainkäytön ohjausvaikutuksen takia. Ei siis riitä, että yritysten välinen riita-asia saataisiin jollakin keinolla ratkaistua ja pois päiväjärjestyksestä (konfliktinratkaisufunktio). Siviiliprosessilla on yhteiskunnassa kaksoisfunktio, eli mainitun konfliktinratkaisufunktion tai oikeusturvafunktion ohella myös edellä mainittu ohjausfunktio. Sen mukaan siviiliprosessin ensisijaisena funktiona on estää oikeusriitojen syntymistä. Lainsäädännön tavoin myös lainkäytön tarkoituksena on myötävaikuttaa ihmisten ja yritysten käyttäytymiseen niin, että lainsäätäjän asettamat siviilioikeudelliset normit lyövät itsensä läpi yhteiskunnassa ja niitä noudatetaan mahdollisimman tarkoin ilman oikeudenkäyntejä. Jos ja kun oikeusriitoja kuitenkin syntyy, ne olisi ohjausfuntkion toteutumista silmällä pitäen ratkaistava pääosin julkisessa ja läpinäkyvässä oikeudenkäynnissä. Välimiesprosessi ei täytä läpinäkyvyyden vaatimuksia, vaan on ulkopuolisilta salaista menettelyä, jossa lainkäytön ohjausfuntkio ei voi toteutua.

806. Asfalttikartellijutussa kansliatuomio

Käräjäoikeuden tiedotustilaisuus tänään, kuva Petteri Paalosmaa/Uusi Suomi

1. Olen arvostellut jo pidemmän aikaa suomalaisten tuomioistuinten käytäntöä kansliatuomioiden antamisessa. Yksi epäkohta on se, että huolimatta laissa olevista määräajoista, joiden kuluessa kansliatuomio on annettava, sanottuja aikoja ei käytännössä noudateta, vaan ne yleensä ylitetään ja useimmiten vieläpä reippaasti.  Vaikka syytetty olisi vangittuna, kuten esimerkiksi Ulvila-jutussa on asian laita, tuomion antamista saatetaan lykätä kuukausikaupalla. 

2. Toinen epäkohta, josta nyt on tarkoitus puhua, liittyy kansliatuomioiden antamiseen. Kansliatuomiota ei Suomessa julisteta,  eli tuomion laatineet tuomarit eivät vaivaudu tulemaan henkilökohtaisesti oikeuteen antamaan tuomiota eli kertomaan tuomion pääsisältöä. Menettely on yksinkertaisesti sellainen, että esimerkiksi oikeuden kanslistit määrätään jakelemaan valmiiksi printattuja paksuja tuomionippuja niitä "saalistaville" median edustajille. Tuomareita, jotka vastaavat tuomion sisällöstä, ei näy tuomioita näin annettaessa mailla eikä halmeilla. He ovat yleensä poistuneet varmuuden vuoksi oikeustalolta kokonaan ja pysyttelevät visusti puhelimen ja median ulottumattomissa, elleivät pakene raskaan uurastuksen jälkeen Kanarian saarille tai kaukomaihin. On selvää, että tällainen käytäntö ei ole oikeudenkäynnin julkisuuden kannalta asianmukaista. Tuomareiden on kannettava vastuu tuomioistaan ja tämän tulee myös näkyä käytännössä. Tuomituilla ja asianosaisilla yleensä on oikeus nähdä tuomarinsa ja kuulla heidän perustelunsa.

3. Olen kritisoinut suomalaista käytäntöä ja oikeuskulttuuria puheena olevassa suhteessa yhdessä Petri Martikaisen kanssa kirjoittamassamme kirjassa "Tuomion perusteleminen" (2010), ks. sivut 130-137. Olemme esittäneet kirjassa kansliatuomion antamismenettelyn järkevöittämistä tähän tapaan: 

Oikeudenkäynnin julkisuutta voitaisiin edistää, jos kansliassa valmiiksi laadittu tuomio julistettaisiin eli sen sisältö selostettaisiin pääkohdittain oikeuden istunnossa, johon asianosaisilla ei olisi velvollisuutta, vaan ainoastaan tilaisuus tulla saapuville. Tilaisuus olisi julkinen myös yleisölle ja medialle. Valmiiksi kirjoitetut tuomiot jaettaisiin ko. istunnossa asianosasillille samoin kuin tiedotusvälineiden edustajille. Vastaavanlainen menettely voitaisiin ottaa käyttöön myös hovioikeuden ja korkeimman oikeuden tuomioiden julkistamistapana. Näin voitaisiin menetellä myös silloin, kun asia on ratkaistu ylioikeuden kirjallisessa menettelyssä. Ratkaisun julistamistilaisuudessa asianosaisille voitaisiin varata tilaisuus esittää tuomareille tuomion sisältöä koskevia selventäviä kysymyksiä.

Ehdotettu uudistus lisäisi merkittävästi oikeudenkäynnin avoimuutta ja vahvistaisi tuomitsemistoimintaa kohtaan tunnettavaa luottamusta. Useimmissa maissa samoin kuin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa ja EU-tuomioistuimessa noudatetaan sanotunlaista käytäntöä. Suomalainen käytäntö, jossa tuomarit heti pääkäsittelyn päättymisn jälkeen ikään kuin katoavat kulisseihin haluamatta tulla julkisesti kertomaan ratkaisustaan ja niiden perusteista, on kansainvälisessä vartailussa poikkeuksellinen.

4. Tästä asiasta ja uudistusehdotuksesta olen kirjoittanut muutaman kerran myös blogijutuissani. Voimassa oleva lainsäädäntö ei estä menettelyn uudistamista ehdotetulla tavalla, mutta käytännössä kansliatuomioiden antamisesssa ei ole kuitenkaan tapahtunut muutosta.

5. Tänään tapahtui kuitenkin "kummia", kun Helsingin käräjäoikeus piti erityisen tiedotustilaisuuden niin sanotussa asfalttikartellijutussa antamiensa tuomioiden johdosta. Käräjäoikeus tuomitsi Lemminkäisen ja jutuissa myös vastaajina olleet seitsemän muuta asfalttiyritystä maksamaan noin 37,4 miljoonan euron vahingonkorvaukset 40 kunnalle, ainoastaan Kemin kaupungin korvausvaatimukset hylättiin kokonaan. Suomen valtion ajama kanne sen sijaan hylättiin. Valtio velvoitettiin kuitenkin maksamaan korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista yhteensä noin 2,6 miljoonaa euroa viivästyskorkoineen asfalttiyrityksille. Kartellin suurin yritys eli Lemminkäinen joutuu maksamaan  vahingonkorvauksia yksin noin 15 miljoonaa euroa. Tämän lisäksi Lemminkäinen tuomittiin yhteisvastuullisiin vahingonkorvauksiin muiden asfalttifirmojen kanssa, mikä voi nostaa Lemminkäisen korvausvastuun jopa 34 miljoonaan euroon. Lemminkäinen antoikin heti tulosvaroituksen kartellikorvausten takia.

6.  Olin ensin siinä käsityksessä, että käräjäoikeuden tuomioiden sisältöä tänään esitellyt laamanni Eero Takkunen olisi toiminut jutuissa itse puheenjohtajana. Myöhemmin ilmeni, että Takkunen toimi tilaisuudessa ainoastaan eräänlaisena "spokesmanina" eli hän ei ole ollut itse mukana käräjäoikeuden kokoonpanossa. Minusta ratkaisun tehneiden tuomareiden olisi ilman muuta pitänyt astua esiin ja esitelllä ratkaisuja ja vastata esitettyihin kysymyksiin. On tässä kulttuurissa siis näköjään vielä paljon kehittämistä, mutta ei nyt kuitenkaan tyrmätä tämän kauneusvirheen takia käräjäoikeuden tiedotustilaisuutta kokonaan. 

7. Yle Uutiset seurasi tiedotustilaisuuutta hetki hetkeltä. Ylen raportti tilaisuuden kulusta löytyy tästä.

7. Vaikka oikeus ja oikeudenkäyntimenettely muuttuu, jos ylipäätään muuttuu,  vain hyvin hitaasti, niin tämä tapaus osoittaa, että aina kannattaa kuitenkin yrittää aikaansaada muutoksia ja kritisoida tuomioistuinten ja muiden lainkäyttöelinten usein luutuneita ja aikansa eläneitä käytäntöjä ja tehdä samalla rakentavia muutos- ja korjausesityksiä. Joskus se sinnikkyys sitten palkitaan! Oikeuskulttuuri voi pikku hiljaa muuttua ja sitä voidaan yrittää muuttaa.

8. Nyt kun pää on saatu auki, niin voimme jäädä odottelemaan, että muut tuomioistuimet - myös hovioikeudet ja korkein oikeus - seuraisivat maamme suurimman tuomioistuimen eli Helsingin käräjäoikeuden antamaa esimerkkiä ja ryhtyvät pitämään merkittävissä jutuissa tuomion sisältöä koskevia tiedotustilaisuuksia. 

9. Seuraavan kerran oikeuskulttuurin kyseiselle muutokselle tarjoutuu oiva tilaisuus esimerkiksi Porissa, jossa Satakunnan käräjäoikeus antaa 12.12. tuomionsa Ulvila-jutussa. On syytä toivoa ja suorastaan vaatia, etteivät käräjäoikeuden tuomarit "pakene" tai piiloudu, vaan tulevat reilusti asianosaisten ja yleisön eteen kertomaan tuomionsa pääkohdat ja niiden perustelut, joiden laatimiseen oikeus on varannut aikaa reilut kaksi kuukautta.

797. JSN:n päätös käräjäoikeuden laamannin kanteluun

1. Sanomalehti Kalevassa julkaistiin 9.8.2013 toimittajan kolumni, jossa kirjoitettiin kriittiseen sävyyn (Satakunnan) käräjäoikeuden laamannista. Tuomari kanteli kirjoituksesta Julkisen sanan neuvostolle (JSN).  Neuvosto katsoi 6.11.2013 lehdelle antamassaan vapauttavassa päätöksessä (äänestys 11-1), että merkittävänä tuomiovallan käyttäjänä tuomarin oli kestettävä ammattirooliinsa kohdistuva kovakin arvostelu. JSN:n mukaan kritiikki ei ollut niin kohtuutonta, etteikö siihen olisi voinut vastata omalla kannanotolla. Kolumnin kritiikki kantelijan ammattitaitoa kohtaan oli tosin ollut osin huonosti perusteltu. Tämä ei kuitenkaan neuvoston mielestä ollut niin kohtuutonta, etteikö siihen olisi voinut vastata kantelijan omalla kannanotolla. JSN:n mukaan Kaleva ei ollut rikkonut hyvää journalistista tapaa.

JSN:n päätös 5241/SL/13

2. Kantelija oli toiminut Oulun käräjäoikeuden puheenjohtajana Riihi-säätiön oikeudenkäynnissä. Nykyisin hän on Satakunnan käräjäoikeuden laamanni ja toimii käräjäoikeuden puheenjohtajana vireillä olevassa Ulvilan surmajutussa Porissa. Kantelu kohdistui Kalevassa 9.8.2013 julkaistuun kolumniin "Riihi-säätiön tuomari Ulvilan surman ratkojana". Kantelija piti kolumnia niin ilkeämielisenä, häpäisevänä ja loukkaavana, että virheiden korjaus tai vastine olivat hänen mielestään mahdottomia vaihtoehtoja.

Kalevan kiistanalainen kolumni löytyy tästä.

3. Olen itse kirjoittanut Oulun käräjäoikeuden tuomari Martti Juntikan puheenjohdolla Riihi-Säätiön jutussa antamasta tuomiosta blogijutussa nro 600/30.5.2012 "Riihi-Säätiön rikosjutun (KKO 2012:53) kummalliset vaiheet". Viittaan ko. kirjoituksessa esittämääni kritiikkiin, joka kohdistui lähinnä käräjäoikeuden käsittelyn pitkään kestoon ja erityisesti käräjäoikeuden tuomion perusteluihin; hovioikeuskaan ei säästynyt kokonaan kritiikiltäni.

4. Kantelija oli toki oikeassa siinä, että Oulun käräjäoikeuden Riihi-Säätiön jutussa antama tuomio "kelpasi" hovioikeuskäsittelyn pohjaksi, toisin sanoen juttua ei palautettu takaisin käräjäoikeuteen kuten yleensä tapahtuu, jos käräjäoikeuden havaitaan tehneen sellaisen karkean oikeudenkäyntivirheen (tuomiovirhe), jonka voidaan otaksua vaikuttaneen jutun lopputulokseen. Mutta kun lukee käräjäoikeuden tuomion perustelut ja syyttäjien niiden osalta hovioikeudelle esittämän kritiikin, niin eipä tuomion perusteluja voi toisaalta missään nimessä kehuakaan. Syyttäjien esittämä kritiikki oli minusta täysin perusteltu. 

5. Miksi sitten Rovaniemen hovioikeus ei puuttunut omassa tuomiossaan käräjäoikeuden perustelujen heikkoon laatuun? Hovioikeuden kokoonpanossa on nähtävästi istunut "herrasmiehiä" ja/tai lempeitä naistuomareita, jotka eivät kovin herkästi rupea moittimaan alituomareiden työn laatua, vaikka syytä ehkä olisikin; näin ajattelisin. Oikeuskäytännössä on kuitenkin aika usein katsottu, että jos alioikeuden tuomion perustelut havaitaan joko hovioikeudessa tai korkeimmassa oikeudessa puutteellisiksi tai epäselviksi, kysymyksessä on sellainen virhe, joka johtaa tuomion kumoamiseen ja jutun palauttamiseen käräjäoikeuteen. Toisinaan jopa lainvoimainen tuomio on voitu purkaa, jos oikeus on laiminlyönyt perusteluvelvollisuutensa tai ratkaisun perustelut ovat olennaisesti puutteelliset. Viittaan ratkaisuun KKO 1999:84, jossa korkein oikeus katsoi,  että alempien instanssien päätösten perustelut eivät  täyttäneet niiltä lain mukaan edellytettäviä vaatimuksia. Tätä puutetta korkein oikeus piti OK 31:1:n 4 kohdan mukaisena menettelyvirheenä, siis perusteena, jonka johdosta lainvoimainen tuomio voitiin kumota.

6. Ylemmän oikeuden on harkitttava kussakin tapauksessa erikseen, onko jutun palauttaminen perustelujen uudelleen laatimista varten tarkoituksenmukaista. Jos asia on laaja ja sitä on jo alemmassa oikeudessa käsitelty pitkään ja hartaasti ja oikeudenkäyntikulut ovat kasvaneet suuriksi, olisi jutun palauttaminen takaisin alempaan oikeuteen mainitusta syystä asianosaisten ja yleensä prosessiekonomian kannalta epätarkoituksenmukaista. Kun Riihi-Säätiön juttua oli käsitelty ensin esitutkinnassa ja sen jälkeen syyteharkinnassa ja sitten käräjäoikeudessa jo seitsemän vuoden ajan, ei jutun palauttaminen olisi tietenkään ollut Riihi-Säätiön tapauksessa järkevää. 

7. Tämä lienee se syy, minkä vuoksi hovioikeus "armahti" käräjäoikeuden eikä ryhtynyt moittimaan sen antaman tuomion perusteluja. Käräjäoikeus tai sen puheenjohtaja ei voi kuitenkaan kovin paljoa "elvistellä" sillä, että käräjäoikeuden tuomio "kelpasi" hovioikeuskäsittelyn pohjaksi. Hovioikeudessa oikeudenkäynti on uusittu tarpeellisilta osin ja hovioikeus on kirjoittanut ratkaisulle uudet perustelut. Myös ratkaisun lopputulos muuttui jo hovioikeudessa olennaisella tavalla. Lopullisen "niitin" käräjäoikeuden tuomio sai korkeimmassa oikeudessa: kun käräjäoikeus oli hylännyt kaikki pääsyytettyä vastaan ajetut syytteet, korkein oikeus puolestaan luki lähes kaikki syytekohdat hänen syykseen ja tuomitsi syytetyn yli kolmen vuoden pituiseen vankeusrangaistukseen. 

8. Kantelija vetosi JSN:lle tekemässään kantelussa siihen, että Kalevan kolumnissa oli haukuttu tavallaan "väärää puuta", sillä ko. tuomio ei ollut  "hänen tuomionsa", vaan tuomion oli antanut Oulun käräjäoikeus, jonka puheenjohtajana kantelija oli tosin toiminut. Kantelijan mukaan myös hovioikeus on antanut oman tuomionsa, ei käsittelyä johtaneen hovioikeudenneuvoksen tuomiota. Myös korkein oikeus on kantelijan mukaan antanut oman tuomionsa, ei siis kukaan yksittäinen oikeusneuvos. Kantelija katsoo, että hän on ainoastaan "johtanut" käräjäoikeuden käsittelyä samoin kuin hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa ko. asian käsittelyä ovat "johtaneet" tehtävään määrätyt tuomarit. Ratkaisujen henkilöittäminen johtaisi kantelijan mukaan "nopeasti tuomioistuimen rippumattomuuden murenemiseen".

9. Ihmettelen kyllä suuresti kantelijan mainittua käsitystä! Jokaisen oikeusjutun ratkaisevan tuomarin pitää toki ottaa henkilökohtainen vastuu omasta tuomiostaan ja menettelystään eikä vetäytyä ikään kuin anonyymina edustamansa tuomioistuimen eli tässä tapauksessa käräjäoikeuden suojaan tai selän taakse. Oulun käräjäoikeudessa lienee 20-30 tuomaria, mutta he eivät suinkaan osallistu yhdessä jokaisen jutun ratkaisemiseen, vaan jutut jaetaan tuomareille mahdollisimman tasapuolisesti. Käräjäoikeus virastona tai kollegiona ei ratkaise juttuja, vaan sen tekevät tietyt tuomarit, jotka allekirjoittavat tuomion ja kantavan tuomiosta myös henkilökohtaisen virkavastuun. On sen vuoksi jokseenkin naiivia väittää, että oikeuden puheenjohtajana toimiva tuomari vain "johtaisi" käsittelyä, mutta hänen johdollaan syntynyt tuomio ei olisikaan hänen, vaan täysin kasvottoman käräjäoikeuden tuomio. Käsittelyä johtanut tuomari kantaa vastuun ja vieläpä päävastuun myös tuomio perusteluista, ei siitä mihinkään pääse.

10. Kantelijan käsitys, jonka mukaan Oulun käräjäoikeuden nimissä annettu tuomio ei olisi ollut hänen oma tuomionsa, on yllättävä myös siihen nähden, että kyseinen juttu ratkaistiin käräjäoikeuden lautamieskokoonpanossa, jossa kantelija toimi puheenjohtajana ja jossa muina jäseninä olivat toinen käräjätuomari sekä kolme maallikkojäsentä eli lautamiestä. On selvää, etteivät lautamiehet maallikkoina osallistu käytännössä rikosjutun tuomion perustelujen kirjoittamiseen, vaan mainitun työn tekevät päätösneuvottelun pohjalta oikeuden lainoppineet jäsenet. Oikeuden puheenjohtaja kantaa käytännössä päävastuun, ei vain prosessin johtamisesta, vaan myös siitä, että tuomion perustelut täyttävät laissa edellytetyt minimivaatimukset ja ovat jutun laatu huomioon ottaen muutenkin  asianmukaiset.  

11. Väite, jonka mukaan ratkaisujen "henkilöittäminen" eli oikeuden kokoonpanoon kuuluneiden tuomareiden nimien julkaiseminen mediassa johtaisi tuomioistuimen riippumattomuuden murenemiseen, on minusta virheellinen. Tuomioistuimien ja tuomareiden riiippumattomuuteen kuuluu, että tuomarit toimivat itsenäisesti, he eivät siis voi muka tuomioistuimen riippumattomuutta varjellakseen vetäytyä kollegojensa selän taakse tai esiintyä anonyymeinä. Heidän tulee ottaa vastuu omista tuomioistaan myös mediassa ja yleensä julkisuudessa. 

12. Suomessa media tosin on tottunut, tarkoituksella tai tahtomattaan, ikään kuin "suojelemaan" tuomareita, sillä käytännössä tiedotusvälineet eivät juuri koskaan mainitse oikeuden kokoonpanoon jutussa kuuluvien tuomareiden nimiä. Tuomioistuimia ja tuomareina kohdellaan ja käsitelllään kollegiona.Tässä suhteessa oikeustoimittajilla olisi minusta toiminnan kehittämisen paikka. Syyttäjän nimi mainitaan nykyisin mediassa aika usein, ja tuomion antamisen jälkeen - tuomiothan annetaan meillä lähes aina valitettavasti kansliatuomioina - mediassa haastatellaankin juuri ao. rikosjutun syyttäjää, joka sitten yrittää toimittajille arvailla, millä perusteilla oikeus on kulloinkin asian ratkaissut; tuomarit piileskelevät, missä lie! Tuomareiden nimet tai edes oikeuden puheenjohtajan nimi olisi syytä mainita ainakin kaikissa vähänkin laajempaa julkista huomiota herättäneiden oikeusjuttujen selostuksissa.

13. JSN:n päätös on minusta oikea. Tuomioistuimet, käytännössä siis niiden jäseninä toimivat tuomarit, ovat merkittäviä vallankäyttäjiä, joiden tekemisiä ja ratkaisuja voidaan ja pitääkin tarkastella kriittisesti ja ratkaisijoiden nimet mainiten, ei hyssytellen, jos syytä kritiikkiin ilmenee. Jos tuomari katsoo, että hän on saanut mediassa osakseen kohtuuttoman kovaa arvostelua tai että kritiikki on virheellistä taikka huonosti perusteltua, asianomainen tiedotusväline on velvollinen julkaisemaan tuomarin vastineen.

14. Selvää on, ettei Kalevan kolumnilla ole ollut tarkoitus vaikuttaa Ulvilan surmajutun käsittelyyn, vaikka laamanni on tätä epäillyt. Eri asia on, että tiedotusvälineillä on ollut oikeus ja myös velvollisuus seurata mainitun jutun käsittelyä vähintään yhtä tarkasti kuin Riihi-Säätiön jutun käsittelyä ja tuomiota. Olen itse blogissani seurannut median avulla Ulvila-jutun käsittelyä ja olen myös havainnut siinä joiltakin osin kritisoitavaa. Satakunnan käräjäoikeudella on meneillään parhaillaan pitkä, yli kaksi kuukautta kestävä "harkinta-aika", sillä tuomio on määrä antaa tulevan joulukuuun 12. päivänä. Tuomio annetaan - kuinkas muuten - kirjalliseesti eli kansliatuomiona, vaikka Ulvila-juttu jos mikään on laadultaan sellainen, että ratkaisu olisi ollut syytä antaa eli, kuten laki sanoo, julistaa oikeuden suullisessa ja julkisessa istunnossa.

15. Oikeuden kokoonpanoon kuuluu Ulvila-jutussa puheenjohtajana toimivan laamannin lisäksi kaksi muuta ammattituomaria - kaikissa muissa pohjoismaissa ja yleensä Euroopan maissa mainitunlainen henkirikosjuttu olisi käsitelty ilman muuta kokoonpanossa, johon kuuluu myös maallikkojäseniä (sellainen kokoonpano olisi toki ollut myös Auerin jutussa mahdollinen, mutta Satakunnan käräjäoikeus päätti toisin, kritiikin paikka siis tässäkin)  - joten jutussa kohta annettavan tuomion perusteluille voidaan asettaa tavallista korkeampia  laatuvaatimuksia.

777. Elinkautisvankien vapauttamista koskevat päätökset ja oikeudenkäynnin julkisuus

1. Pitkäaikaisvankien vapauttaminen hovioikeuden päätöksellä - ko. asiat on keskitetty Helsingin hovioikeudelle -  on suhteellisen tuore asia. Laki pitkäaikaisvankien vapauttamismenettelystä (23.9.2005/781) tuli voimaan 2006. Käytännöksi on muodostunut, että sekä myönteiset ja kielteiset vapautuspäätökset ovat kokonaan salaisia, eikä niitä julkisesti perustella. Näin sitä huolimatta, että sanotussa laissa ei erikseen mainita mitään salassapidosta, vaan siihen sovelletaan lakia oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa (OikJulkL). 

2. Oikeustoimittajat ry ei ole pitänyt tätä tilannetta hyvänä asiana. Yhdistys on sen vuoksi tehnyt 23.9.2013 Helsingin hovioikeudelle esityksen, jonka mukaan elinkautisvankien ja pakkolaitosvankien vapauttamishakemuksista annettuihin päätöksiin lisättäisiin aina sen vankeustuomion tunnistetiedot, jota ko. päätös koskee. Lisäksi Oikeustoimittajat on kiinnittänyt huomiota kyseisten päätösten salassapidon perusteluun lain edellyttämällä tavalla.

3. OIkeustoimittajien hovioikeudelle tekemään esitykseen on liitetty muutama esimerkkitapaus hovioikeuden ko. asioissa antamista päätöksistä. Niistä ilmenee, että hovioikeuden päätöksessä ei mainita vangin henkilötunnusta tai sitä rikosta, josta vanki on aikanaan tuomittu elinkautiseen vankeuteen. Päätöksessä vanki muuttuu käytännössä tunnistamattomaksi henkilöksi, jos hän on esimerkiksi vaihtanut nimensä aiemman tuomionsa jälkeen.

4. Yhdistyksen esityksessä huomautetaan, että lainsäätäjä ei ole erityisesti korostanut vapauttamismenettelyn salassapitotarvetta, vaan OikJulkL 9 § 1 mom 4 kohdassa  todetaan salassapitotarve ainoastaan pitkäaikaisvankien vapauttamismenettelyä varten annetusta lausunnosta tai rikosrekisteristä. Salassapitotarvetta ei siis ole laissa kohdistettu henkilötietoihin tai hakemuksen tehneen vangin tekemään rikokseen. Toki rikostuomion perustelut on voitu aikanaan määrätä salassa pidettäviksi, mutta silloinkin tuomiolauselma on ollut julkinen.

5. Oikeustoimittajat viittaa myös apulaisoikeuskanslerin 31.01.2011 antamaan ns. Fouganthine-päätökseen (dnro OKV/754/1/2008), jossa apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen on hyväksynyt  hovioikeuden elinkautisvangin vapauttamista koskevan suullisen käsittelyn salassapidon. Apulaisoikeuskansleri kuitenkin muistuttaa, että salassapito ei sinänsä ole automaattista, vaan lausuu näin:

”Suullisen käsittelyn julkisuus on selvä pääsääntö. Tästä voidaan poiketa vain laissa säädetyin edellytyksin. Suljetusta käsittelystä päätettäessä tulee arvioida, millaista asiassa esitettävä tieto on luonteeltaan ja millaisia seurauksia tiedon julkiseksi tulemisesta aiheutuisi.”

6. Oikeustoimittajat huomauttaa esityksessään, että oikeudenkäynnin julkisuusperiaatteella pyritään edistämään yleistä luottamusta lainkäyttöön ja estämään lainvastaisia toimintatapoja. On ymmärrettävää, että tästä pääsäännöstä joudutaan eri intressien takia toisinaan tinkimään, mutta salassapidon pitäisi olla poikkeus, ei kaavamainen pääsääntö. 
Oikeustoimittajat ry ei näe mitään syytä sille, miksi hovioikeuden sanotussa asiassa antamissa päätöksissä ei voitaisi mainita hakijan tunnistetietoja ja sitä mistä rikoksesta henkilö on aikanaan tuomittu.

7. Oikeustoimittajat ry on edelleen kiinnittänyt  hovioikeuden huomiota salassapidon perusteluihin. Esitykseen liitetyissä esimerkkipäätöksissä vain todetaan – muiden vastaavien ratkaisujen tapaan – kaavamaisesti lainkohdat, joiden nojalla asia on salattu.
Foughanthine-päätöksessään apulaisoikeuskansleri huomautti hovioikeutta juuri tästä:

”Hovioikeus on sinänsä perusteluissaan tuonut esiin perusteen, jonka vuoksi suullinen käsittely on pidetty kokonaan yleisön läsnä olematta ja sovellettavan lainkohdan, johon päätös perustuu. Päätöksen lainmukaisuuden arviointia silmällä pitäen perustelut eivät kuitenkaan ole riittävät. Perusteluissa olisi tullut vähintäänkin huolellisesti ilmoittaa sovellettava nimenomainen säännös ja yksilöidysti säännöksen soveltamisen edellyttämät seikat.”

8. Ja edelleen:
”Rikosasian salassa pidettävien asiakirjojen, jotka eivät ole YTJulkL:n 9 §:n nojalla suoraan salassa pidettäviä oikeudenkäyntiasiakirjoja, osalta olisi tullut vielä perusteluissa tuoda esiin niiden julkisen käsittelyn todennäköisesti aiheuttama merkittävä haitta tai vahinko niille eduille, joiden suojaamiseksi salassapitovelvollisuus on säädetty. Edelleen perusteluista olisi tullut käydä ilmi, miksi asiassa on päädytty toimittamaan suullinen käsittely kokonaan yleisön läsnä olematta.”

9. Helsingin hovioikeudelle tehtyyn esitykseen liitetyissä hovioikeuden päätöksissä viitataan asiallisesti vain OikJulkL 9 § nojalla suoraan salassa pidettäviin asiakirjoihin, vaikka apulaisoikeuskansleri on tuoreessa kanteluratkaisussaan vuonna 2011 nimenomaan huomauttanut hovioikeutta päätösten tarkemmasta perustelutarpeesta. Muiden mahdollisten asiakirjojen osalta ja kokonaisharkinnan osalta hovioikeuden olisi yhdistyksen mukaan tullut perustella salassapito apulaisoikeuskanslerin edellyttämällä tavalla.

10. Olen referoinut edellä laajasti Oikeustoimittajat ry:n tekemää esitystä, koska kysymys on periaatteellisesti ja myös käytännön kannalta sangen tärkeästä asiasta. Esitykseen ja sen perusteluihin voidaan perustellusti yhtyä. On perin outoa, että vaikka apulaisoikeuskansleri on kaksi vuotta sitten nimenomaan huomauttanut hovioikeutta kyseisten päätösten puutteellisista perusteluista, hovioikeus ei ole muuttanut perustelukäytäntöään. 

11. Onkin aiheellista kysyä hovioikeudenpresidentti Mikko Könkkölältä, eikö hänen johtamansa hovioikeus todellakaan välitä ja noteeraa a) laista tai b) ylimmän laillisuusvalvojan hovioikeudelle lainvastaisen menettelyn johdosta antamasta huomautuksesta tuon taivaallista, vai mistä tämä valitettava asiantila, johon Oikeustoimittajat ry:n esityksessä viitataan, oikein johtuu? Hovioikeuden presidentin virkavelvollisuuksiin lain mukaan kuuluu johtaa ja valvoa hovioikeuden toimintaa niin, että lainkäytön oikeusperiaatteita noudatetaan. Julkisuusperiaate kuuluu oikeudenkäynnin johtaviin periaatteisiin, joten sen noudattamista presidentin tulisi erityisesti valvoa. Sama koskee hovioikeuden päätösten perustelemista, sillä perustelut palvelevat oikeudenkäytön julkisuutta ja puolueettomuutta.

12. Helsingin hovioikeuden elinkautisvankien vapauttamispäätökset ovat aivan äskettäin ylittäneet uutiskynnyksen. Viime perjantaina eli 22.9. Helsingin hovioikeus päätti laskea lehtietietojen mukaan raa' asta murhasta vuonna 2002 Varsinais-Suomessa elinkautiseen vankeuteen tuomitun miehen ehdonalaiseen vapauteen vuoden 2015 alusta; ehdonalaisen koeaika ja jäännösrangaisus on kolme vuotta. 

13. Tänään 25.9. Helsingin hovioikeus on  tehnyt päätöksen "jalkajousimurhaaja" Mika Murasen laskemisesta ehdonalaiseen vapauteen 1.9.2014. Muranen surmasi kolme ihmistä Kotkassa 1994 karkumatkallaan Haminan varuskunnasta. Hän tappoi varsijousella naapurin pariskunnan ja rynnäkkökiväärillä lehdenjakajan. Muranen tuomittiin kolmesta murhasta, kahdeksasta murhan yrityksestä ja kolmesta tapon yrityksestä. 

14. Nämä ovat sen luokan päätöksiä, että hovioikeuden olisi ehdottomasti julkaistava niistä asianmukaiset tunnistetiedot ja perustelut sisältävä julkinen tiedote. Mutta näin ei vaan tapahdu, mikä on toki linjassa siihen nähden, että hovioikeuksien tiedotustoiminta on yleensäkin täysin lapsen kengissä. Mutta tähän epäkohtaan hovioikeuksien presidentit eivät ole välittäneet puuttua.

15. Saa nähdä, johtaako Oikeustoimittajat ry:n esityskään mihinkään muutoksiin.

772. Mediakäräjiä käydään taas, nyt jutussa Hilkka Ahde vs. Timo Räty

1. Lain eli ROL 5 luvun 10 §:n 1 momentin mukaan rikosasiassa on toimitettava käräjäoikeudessa suullinen valmistelu, jos pääkäsittelyn keskittämisen turvaaminen sitä erityisestä syystä edellyttää. Valmisteluistunnon toimittamisesta päättää tuomioistuin. Valmisteluistunto ei siis ole pakollinen, vaan sen toimittaminen on oikeuden harkinnassa, jos siihen on erityisiä syitä. Istunnon toimittaminen on siten poikkeus, ei pääsääntö. 

2. Valmisteluistunnon järjestämiseen ei ole yleensä aihetta, sillä rikosjutussa poliisi toimittaa aina jo ennen syyteharkintaa esitutkinnan, jonka pääfunktiona on juuri valmistella asiaa käräjäoikeudessa pidettävää oikeudenkäyntiä ja nimenomaan pääkäsittelyä varten. Sitä paitsi käräjäoikeudessa toimitetaan ennen pääkäsittelyä aina kirjallinen valmistelu.  Valmisteluistunnon pitäminen on siis yleensä turhaa ja siitä aiheutuu vain tarpeettomia lisäkustannuksia. 


3. Pääkäsittelyn aikataulusta eli istuntopäivistä voidaan sopia aivan hyvin kirjallisessa menettelyssä tai vaikkapa puhelinneuvottelussa syyttäjän, tuomarin ja asianosaisten avustajien kesken. Pääkäsittelyssä esitettävä kirjallinen todistusaineisto, joka sisältyy yleensä aina esitutkintamateriaaliin, toimitetaan etukäteen käräjäoikeudelle, mutta myöskään sen läpikäymistä varten valmisteluistuntoa ei ole tarpeen järjestää. Kirjalliset todisteet samoin kuin suullinen todistelu eli henkilötodistelu, joka on tarkoitus esittää pääkäsittelyssä, on jo nimetty ja ilmoitettu asianosaisten käräjäoikeudelle toimittamissa kirjelmissä. Todisteiden kartoitus ei siis edellytä valmisteluistunnon toimittamista.

4. Valmisteluistunnon ja ylipäätään asian valmistelun tarkoituksena ei ole, että asianosaiset ja heidän avustajansa aloittaisivat jo tuolloin varsinaisen "riitelyn" eli asian puolin ja toisin tapahtuvan ajamisen. Valmistelun tarkoituksena on kartoittaa aineisto, joka pääkäsittelyssä tullaan esittämään sekä sopia ja päättää pääkäsittelyn aikataulusta ja muista pääkäsittelyä koskevista käytännöllisistä toimenpiteistä. Nämä asiat eivät useinkaan edellytä valmisteluistunnon toimittamista.

5. Vakaa käsitykseni on, että valmisteluistunto ei palvele tosiasiassa menettelyn keskittämistä eikä siitä ole juuri mitään muutakaan hyötyä asian käsittelylle. Valmisteluistunto palvelee todellisuudessa lähinnä vain mediaa, sillä lain mukaan valmisteluistunto on julkinen tilaisuus, jossa siihen asti salassa pidettävä oikeudenkäyntiaineisto, siis esimerkiksi juuri esitutkintapöytäkirja liitteineen, tulee julkiseksi.  Jos tuomari, syyttäjä ja asianajajat katsoisivat tarpeelliseksi kokoontua "nokitusten" neuvonpitoon ennen pääkäsittelyä, he voivat tehdä niin tuomioistuimen kansliassa, jolloin kysymyksessä ei ole julkinen istunto.

6. Valmisteluistunnon julkisuudesta on oikeudenkäynnille enemmän haittaa kuin hyötyä. Esitutkinta-aineiston yksityiskohtainen ruotiminen tiedotusvälineissä saattaa vaikuttaa haitallisesti pääkäsittelyssä kuultavien todistajien ja muiden henkilöiden kertomuksiin, samoin tuomioistuimen jäseniin ja erityisesti käräjäoikeuden lautamiehiin, jos nämä kuuluvat jutussa oikeuden kokoonpanoon.  Valitettavasti tuomarit eivät tunnu oikein ymmärtävän, mitä haittaa julkisesta valmisteluistunnosta saattaa olla, sillä vähänkin suuremmissa ja merkittävämmissä jutuissa valmisteluistunto määrätään pidettäväksi ikään kuin sen toimittaminen olisi pakollista.

7. Olen tätä ennen kirjoittanut valmisteluistunnon tarpeettomuudesta ja tiedotusvälineissä käytävien mediakäräjien haitallisuudesta viime kesäkuussa Ulvilan murhajutun "toisella kierroksella" Satakunnan käräjäoikeudessa pidetyn valmisteluistunnon yhteydessä, katso blogia nro  739/7.6.201 "Ulvilan murhajutussa turha valmisteluistunto". Kun pääkäsittely alkoi Porissa vasta elokuun lopulla, saivat iltapävälehdet ja muutkin tiedotusvälineet jälleen runsaasti palstan täytettä ja lööpppien aiheita repostelessaan valmisteluistunnossa julki tullutta uutta esitutkinta-aineistoa. Käräjäoikeutta tai jutun asianosaisten intressejä valmisteluistunto tuskin palveli juuri minkään vertaa.

8. Mitään ei ole kuitenkaan näköjään opittu, sillä eilen torstaina pidettiin valmisteluistunto Helsingin käräjäoikeudessa vireille tulleessa työpaikkakiusaamista koskevassa rikosjutussa, jossa vastakkain ovat Hilkka Ahde ja Timo Räty. Pääkäsittely jutussa alkaa vasta myöhemmin, muistaakseni vasta marraskuussa. Kyseinen juttu on laajudeltaan jokseenkin tavanomainen eikä mikään viittaa siihen, että valmisteluistunnolla voitaisiin saada minkäänlaista pääkäsittelyä keskittämistä palvelevaa hyötyä.

9. Valmisteluistunto palveli tässäkin tapauksessa lähinnä vain mediaa - ja tämän kyllä huomaa. Iltapäivälehdet ovat olleet jo kaksi pävää päivää pullollaan Hilkka Ahteen ja Timo Rädyn välistä sanasotaa tai mykkäkoulua, ja värikkkäitä lööppejä ja otsikoita tullaan myös tämän jälkeen näkemään lehdissä vielä monen päivän ajan. Esimerkiksi  I-S:n otsikko tänään: Lääkäri Ahteesta ja AKT:sta: "Kuin lähettäisi keuhkotautisen asbestitehtaalle". Nyt me tiedämme, miten Timo Räty huusi Hilkalle "saatanaa" tai millä kaikilla tavoin hän (Hilkan mukaan) kiusasi Hilkkaa myöhemmin taikka miten Hilkka ennen välien rikkoutumista silitti Timon paitoja! Jopa jonkinlaisena laatulehtenä pidetty Helsingin Sanomat on vetänyt asian tiimoilta seuraavanlaisia kohuotsikkoja

- Rädyn alaiset: Räty huusi ja käyttäytyi uhkaavasti
- Rädyn puolustus: Ahde halusi savustaa Rädyn ulos liitosta
- Hilkka Ahde: Räty huusi minulle "saatanaa ja perkelettä"

Esitutkinta-aineiston mukana julkisiksi ovat tulleet myös poliisin aiemmin salaisiksi määräämät Hilkka Ahteen henkilökohtaiset muistiinpanot, joiden sisältöa Hesari laajasti jutussaan selostaa. 

10. Eivätkö nämä valmisteluistuntoja ikään kuin automaattisesti määräävät käräjätuomarit yhtään ajattele, miten haitallisia vaikutuksia aineiston ennenaikaisesta eli ennen pääkäsittelyn aloittamista tapahtuvasta julkiseksi tulosta ja sen repostelemisesta lukemattomissa tiedotusvälineissä aiheutuu? Onko tuomareiden tarkoituksena palvella median lööppijulkisuutta vai mihin ihmeen tarpeeseen moinen käytäntö oikein perustuu?

11. Pitäisikö lain sanamuotoa (ROL 5 luvun 10 §:n 1 momentti) muuttaa siten, että valmisteluistunto voidaan pitää tietyillä edellytyksillä? Nyt lainkohdassa säädetään, että valmisteluistunto on pidettävä, jos tietyt edellytykset ovat olemassa. Mutta kuten jo sanottu, istunnon pitäminen ei ole pakollista, vaan ko. edellytysten täyttyminen on aina tuomarin harkinnassa. Pitäisikö julkisuuslakia muuttaa niin, että rikosjutun aineisto tulisi julkiseksi vasta pääkäsittelyssä, ei vielä valmisteluistunnossa? Tulisiko lakiin ottaa säännös, jonka mukaan oikeuden puheenjohtaja, syyttäjä ja asianosaisten avustajat voivat ennen pääkäsittelyä pitää neuvottelupalaverin tuomioistuimen kansliassa, johon yleisöllä ei ole pääsyä? Tämä on toki mahdollista jo nykyisin ilman nimenomaista lainsäännöstäkin.

771. Kommentteja kollegan lehtilausuntojen johdosta

1. Itä-Suomen yliopiston rikos- ja prosessioikeuden professori Matti Tolvanen on tunnetaan oikeusjuttujen ja lainsäädännön ahkerana kommentoijana iltapäivälehdissä ja muissakin tiedotusvälineissä. Tolvaselta  kannanottoja näkee mediassa tuon tuostakin, sesonkiaikana vähintään pari kolme kertaa viikossa. 

2. Mikäpäs siinä, tunteehan Tolvanen juridiikkaa ja yleensä hänen arviointeihinsa voi toki yhtyä. Selkeänä poikkeuksena  tästä ovat kuitenkinTolvasen lausunnot yksityistä pysäköinninvalvontaa koskevissa kysymyksissä. Toisin kuin Tolvanen on väittänyt, sopimukseen perustuva yksityinen pysäköinninvalvonta ja sen yhteydessä tapahtuva valvontamaksun määrääminen, oikeastaan vaatiminen, ei ole perustuslaissa tarkoitettua merkittävää julkisen vallan käyttöä, vaikka myös monet ns. valtiosäntöoppineet ovat harhaanjohtavasti tätä esittäneet. Valtakunnansyyttäjän virasto on aiemmin tyrmännyt Tolvasen esittämän väitteen, jonka mukaan yksityisessä pysäköinninvalvonnassa olisi kyse jopa virkavallan anastamisesta.

3. Tälläkin viikolla Matti Tolvaselta on kyselty mediassa monista eri asioista. Pari kolme päivää sitten Tolvanen otti Yle Uutisissa (Kotimaa24) kantaa kokoomusnuorten kohua herättäneisiin ehdotuksiin. Tolvasen mukaan uskonrauhan rikkomista koskeva pykälä voitaisiin poistaa rikoslaista. Tältä osin Tolvanen yhtyi kokoomusnuorten puheenjohtaja Susanna Koskeen. Sitä vastoin Tolvanen suhtautui kielteisesti Kosken ja kokoomusnuorten ehdotuksen, jonka mukaan rikoslaista pitäisi poistaa myös kiihottamista kansanryhmää vastaan koskeva säännös.

4. Kiihotuspykälän osalta Matti Tolvasen kielteinen kanta on aiheellinen ja järkevästi perusteltu, eli kiihotuspykälän poistaminen laista sananvapauteen vedoten on aiheeton. Sen sijaan Tolvasen perustelut uskontorauhan rikkomista koskevan pykälän poistamisesta laista vaikuttavat hieman huterilta; itselläni ei kyllä ole asiaan nimenomaista kantaa puolesta tai vastaan. Tolvanen nimittäin perustelee kantaansa lähinnä sillä, että  mainittua "pykälää ei ole Suomessa kovin monta kertaa sovellettu." Mutta mistä pykälän harvalukuinen sovellettavuus mahtaisi johtua?  Tätä emme varmuudella tiedä, mutta yksi selitys voisi olla, että uskonrauhaa vastaan ei rikota tai uskontoja pilkata, koska tiedetään, että mainittu käyttäytyminen on rangaistavaa. Eikö mainittu kriminalisointipykälä siis ole täyttänyt aika hyvin yleisestävän tarkoituksen, joka rangaistussäännöksille aina asetetaan? Jos pykälä poistettaisiin laista, kuten Tolvanen ja "nuoret" ehdottavat, tuloksena saattaisi olla, että uskontoja ryhdyttäisiin pilkkaamaan oikein urakalla, ja silloin oltaisiin taas metsässä. Pitäisi siis hiukan tarkemmin pohtia, minkä vuoksi tiettyjä tekoja ja käyttäytymisiä säädetään ylipäätään rangaistaviksi ja mistä joidenkin kriminalisointipykälien harvinainen soveltaminen oikeastaan johtuu. Ei kai, hyvänen aika, tekoja säädetä rangaistaviksi siksi, että toivoisimme niitä vastaan rikottavan usein ja kunnolla, niin kuin Tolvasen ja kumppanien logiikka näyttäisi edellyttävän. 

5. Tänään Matti Tolvanen on ollut lausuntoineen mediassa esillä ainakin kahdessa eri asiassa; maakuntalehtien verkkojulkasuja en yleensä seuraa. Iltalehdelle antamassaan lausunnossa professori kertoo, miksi Herlinien sukuun kuuluvan naisen sieppauksesta vuonna 2010 yhdeksäksi vuodeksi vankeuteen tuomittu Juha Louhi (ent. Turunen) on päässyt ehdonalaiseen vapauteen kolmen vuoden kuluttua lainvoimaisen tuomion antamisesta. Vastaus kysymykseen on yksinkertaisesti se - kuten olettaa sopii - että koska laki niin säätää, eli asiassa on toimittu lain mukaan. Niin sanottu ensikertalainen pääsee lain mukaan ehdonalaiseen vapauteen kärsittyään tuomitusta rangaistuksesta (eli "suoritettuaan" siitä) puolet. Tutkintavankeusaika ennen tuomion antamista luetaan  tuomitun vankeusajan lyhennykseksi. Puoli vuotta ennen ehdonalaiseen vapauden alkua vanki pääsee yleensä aina valvottuun koevapauteen.

6. Sieppaajan asiassa on siis menetelty laillisesti. Mutta eri asia on, onko oikein, että myös vakavasta rikoksesta tuomittu rikollinen on laskettava ehdonalaiseen vapauteen ja valvottuun koevapauteen samojen sääntöjen mukaan kuin esimerkiksi paljon puhuttu "nakkivaras", siis suhteellisen vähäisestä ja tavanomaisesta omaisuusrikoksesta tuomittu vanki? Tätä kysymystä olisi ollut mielenkiintoista pohtia, mutta siihen Tolvanen ei ota lausunnossaan kantaa, ilmeisesti siksi, ettei toimittaja ole hoksannut asiaa häneltä edes kysyä. Monissa maissa tuomioistuin määrää jo tuomiossa ajankohdan, jolloin vankeuteen tuomittu voi aikaisintaan anoa pääsyä ehdonalaiseen vapauteen ja tämä riippuu juuri rikoksen vakavuudesta ja tuomion pituudesta. 

7. Pitäisikö myös Suomessa lakia muuttaa mainitulla tavalla? Luultavasti Matti Tolvanen ei kannata tällaista muutosta, vaan pitää meillä omaksuttua tasapäistävyyslinjaa tässäkin suhteessa parhaana ratkaisuna. Inkeri Anttilan ja Olavi Heinosen aktiiviajoista lähtien suomalaisen kriminaalipolitiikan kantavana ajatuksena ("johtotähtenä") on ollut vankiluvun alentaminen ja vankiloiden ylläpidosta valtiolle aiheutuvien kustannusten minimointi. Tätä tavoitetta palvelee, että tuomittu rangaistus mitataan säännönmukaisesti laissa säädetyn rangaistusasteikon alapäästä. Näitä tavoitteita palvelee myös nyt mainittu yhdenvertainen vankien ehdonlaiseen vapauteen päästämistä koskeva lainsäädäntö vallan erinomaisesti. Kokonaan eri asia on, onko tässä käytännössä mitään järkeä.

8. Yle Uutisten verkossa tänään Matti Tolvanen "arvostelee salaisen oikeusmateriaalin julkistamista". Kyse on tietenkin Ulvilan murhaoikeudenkäynnin salaiseksi määrätystä esitutkinta-aineistosta. Tältä osin Tolvasen lausunnossa ei juuri juridiikkaa löydy, lähinnä vain moralisointia - mutta tämäkin kelpaa kyllä medialle oikein hyvin otsikoksi, kunhan lausujana on lainopin professori. Muun muassa Helsingin Sanomat on tällä viikolla kertonut Anneli Auerin lasten kertomuksista, jotka sisältyvät poliisin salaiseksi määräämään esitutkinta-aineistoon. Tolvanen jyrisee:

- Minusta mielestäni niitä ei olisi syytä julkistaa...plääp, plääp. Vielä ongelmallisemmaksi tilanne tulee, jos tätä salaista aineistoa arvioidaan lehdessä tai jopa asiantuntijat arvioivat sitä.

9. Professori Tolvasen mukaan julkaisupäätös - siis lehden päätös (?) - saattaa pahimmillaan vaikuttaa jopa oikeudenkäynnin kulkuun. Professori maalailee näin: "Sitähän on vaikea sanoa vaikuttaako salaiseksi määätyn aineiston julkaiseminen oikeuden työskentelyyn ja millä tavalla. Mutta kyllähän se saattaa sitä vaikeuttaa, jos oikeudenkäyntiä aletaan käydä julkisuudessa ja vielä salaisen materiaalin perusteella".

10. On selvää - aivan ilman professoreiden lausuntojakin - että salaiseksi määrättyä oikeudenkäyntiaineistoa ei ollisi lupa julkistaa. Määräys koskee ensisijaisesti  kuitenkin vain viranomaisia, jotka ovat tekemisissä sanotun aineistoan kanssa, samoin  kuin ko. oikeusjutun asianosaisia ja heidän avustajiaan. Tiedotusväline, joka julkaisee sanottua salaista aineistoa tai salaisia tietoja,  ei kuitenkaan voida velvoittaa paljastamaan tietolähdettään. 

11. Paljon tärkeämpää olisi ollut pohtia, onko sanotunlaisen aineiston julistaminen salaiseksi ollut ylipätään perusteltua ja oikein. Kyse on harkinnanvaraisesta asiasta, mutta yleensä voidaan lähteä siitä, että mitä tärkeämmästä asiasta on kyse, sitä julkisempaa oikeudenkäynnin tulisi olla. Salassapitomääräyksiin ja ylipäätään salaisiin  tai puolisalaisiin oikeudenkäynteihin liittyy aina mielivallan vaara ja epäily siitä, että viranomaisilla tai tuomareilla on jotakin salattavaa, mitä ei haluta paljastaa, ei oikeudenkäynnissä eikä edes tuomion perusteluissa. Jos asiaa tarkastellaan tältä kannalta - siis julkisuusperiaatteen toteutumisen kannalta - en itse pitäisi esimerkiksi Ulvilan tapauksen aineiston salaiseksi määrätyn aineiston osittaista paljastumista minään katastrofina tai suureena "vääryytenä". Ko. tapauksessa salassapitomääräystä ei ole annettu tuomioistuimen työskentelyn turvaamiseksi, kuten Tolvanen antaa ymmärtää, vaan jutussa asianomistajana olevien alaikäisten lasten edun suojelemistarkoituksessa.

12. Mutta onko nyt julkisuuteen putkahtaneessa aineistossa todellakin  jotakin sellaista uutta, joka olisi lasten edun tai hyvinvoinnin kannalta jotenkin turmiollista? Minusta ei ole. Sitä paitsi on otettava huomioon, että HS:n haltuunsa saamissa ja julkaisemissa esitutkinta-aineistoon sisältyvissä lasten kertomuksissa lienee kysymys niistä tiedoista tai aineistosta, jotka Satakunnan käräjäoikeus, vastoin syyttäjän esitystä, määräsi alkukesällä julkisiksi, koska lapset ovat jutussa asianomistajia eivätkä murhajutun uhreja. Syyttäjä kuitenkin valitti käräjäoikeuden päätöksestä Vaasan hovioikeuteen, joka  9.9. eli viime maanantaina  antamallaan päätöksellä pysytti käräjäoikeuden päätöksen. Toisin sanoen Auerin lasten sanotut esitutkinta-aineistoon sisältyvät kertomukset on jo määrätty julkisiksi. Tähän liittyy lainsäädännön (takaperoisuuden) johdosta kuitenkin se outo seikka, että vaikka käräjäoikeus ja nyt myös hovioikeus ovat määränneet ko. aineiston julkiseksi, poliisin ei silti tarvitse noudattaa sanottua päätöstä, sillä päätös ei ole vielä muodollisesti lainvoimainen, koska hovioikeuden päätöksestä saa hakea valituslupaa KKO:lta. Kun valitusaika hovioikeudesta KKO:een valitettaessa on  peräti 60 päivää - esimerkiksi Ruotsin lain mukaan vain neljä viikkoa - saattaa kestää vielä monta kuukautta ennen kuin sanottu aineisto myös käytännössä tulee virallisesti julkiseksi.

13. Olisi odottanut, että professori olisi iltapäivälehdelle lausuntoa antaessaan huomioinut mainitut seikat, mutta näin ei tapahtunut, vaan lausunnossa todetaan lakonisesti se sinänsä itsestään selvä asia, että kun asiakirja on määrätty salaiseksi, niin se myös on salainen. Tästä sitten lehden verkkojulkaisussa on vedetty kissankoinen otsikko! Lehtijutussa ei mainita sanallakaan sitä, että kaksi oikeusastetta on jo ehtinyt määrännyt sanotun aineiston tai ainakin osan siitä julkiseksi. Olisi ollut paikallaan pohtia, tulisiko lakia muuttaa niin, että tuomioistuimen antamaa esitutkinta-aineiston julkisuuspäätöstä tulisi noudattaa heti eikä jäädä odottaman sen kenties vasta vuoden kuluttua tapahtuvaa lainvoimaiseksi tuloa. Lakia voitaisiin tarkistaa myös siten, että  käräjäoikeuden - tai ainakin hovioikeuden - aineistoa koskeva julkisuuspäätös olisi lopullinen, eli siitä ei saisi valittaa lainkaan hovioikeuteen tai KKO:een. On hyvin helppoa tokaista lehdelle, että salassapitomääräystä ei saa rikkoa, mutta oikeusoppineelta odottaisi toki hieman analyyttisempää ja perusteellisempaa pohdintaa. Jos tähän ei ole lehdessä tilaisuutta, niin silloin kannattaisi kyllä harkita, antaako lainkaan lausuntoja iltapäivälehdille.

14. Jäädäänpä odottelemaan, miten mielenkiintoisia ja hauskoja lausuntoja ketterät professorit ehtivät antaa huomenna ilmestyville iltapäivälehdille!

15. Ulvilan murhajutun esitutkinnan aikana kuultujen lasten kertomusten luotettavuuden arvioinnilla on oikeudenkäynnissä ilmeisesti suuri merkitys. Lehtitietojen mukaan asiantuntijoina kuultujen tai kuultavien psykologien käsitykset poikkeavat selvästi toisistaan sen mukaan, onko kyse syyttäjän vai puolustuksen nimeämistä asiantuntijoista. Lapsia haastatelleet psykologit, jotka lienevät syyttäjän nimeämiä asiantuntijoita, ovat pitäneet lasten kertomuksia uskottavina; tosin vanhin lapsista on kertonut eri tavalla kuin nuorimmat lapset. Puolustuksen asiantuntijoina tai asiantuntevina todistajina toimivat psykologit, mm. professori ja psykologian tohtori, jotka eivät ole  tavanneet lapsia, sen sijaan ovat videoiden perusteella katsoneet, etteivät lasten kertomukset ole uskottavia. 

16. HS:n mielipidesivulla tänään julkaistussa kirjoituksessa oikeus- ja kriminaalipsykologian dosentti Jaana Haapasalo sanoo, että lasten kertomusten uskottavuudesta ei pitäisi lausua mitään, ellei  ole tavannut lasta ja haastatellut häntä itse ja että ilman itse tehtyä haastattelua kertomusten luotettavuudesta kertominen olisi jopa eettisesti kyseenalaista. Tämä käsitys vaikuttaa kuitenkin liian kategoriselta ja ehdottomalta. Viime kädessä oikeuden jäsenet ratkaisevat kysymyksen lasten kertomusten uskottavuudesta eivätkä hekään ole haastatelleet tai tavanneet lapsia. Jos Haapasalo olisi oikeassa, tuomarit olisivat sidottuja lapsia haastatelleiden psykologien lausuntoihin, mikä ei pidä paikkaansa. Kertomukset videoidaan juuri siksi, että tallenteita voidaan hyödyntää myöhemmin oikeudenkäynnissä sellaisenaan ilman, että lapsia pitäisi kuulla oikeudessa henkilökohtaisesti. Jos puolustuksen psykologeilla ei ole ollut tilaisuutta tavata ja haastatella lapsia, jouduttaisiin Haapasalon teorian mukaan lasten kertomusten luotettavuutta arvioitaessa turvautumaan yksinomaan syyttäjän nimeämien asiantuntijoiden lausuntoihin, mikä ei toteuttaisi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksia. 

17. Nykyisin laissa olevat säännökset asiantuntijatodistelusta ovat vanhentuneet ja epätyydyttävät, joten ne pitäisi kiireellisesti uudistaa. Tähän on puututtu hiljattain todistelutoimikunnan mietinnössä (OM:n julkaisuja 69/2012), mutta uudistuksen toteuttuminen OK 17 luvun kokonaisuudistuksen yhteydessä saattaa kestää vielä muutaman vuoden. Puolustukselle tulisi varata tilaisuus vakavia rikoksia koskevan esitutkinnan aikana omien asiantuntijoiden, esimerkiksi juuri oikeuspsykologien, kuulemiseen tai kirjallisten asiantuntijalausuntojen hankkimiseen. Tämä on mahdollista itse asiassa jo nykyisin, sillä esitutkintalain mukaan asianosaisen pyytämät esitutkintatoimenpiteet on suoritettava, jos hän osoittaa, että ne saattavat vaikuttaa asiaan ja jollei niistä aiheudu asian laatuun nähden kohtuuttomia kustannuksia.