1. Lahdessa viime viikonvaihteessa käydyt Kalevan Kisat eli yleisurheilun Suomen mestaruuskilpailut osoittivat, miten heikkotasoista suomalainen yleisurheilu tällä hetkellä on. Ajatella, että Suomesta ei löydy miesten 400 metrillä yhtään alle 48 sekunnin, 5 000 metrillä yhtään alle 14 minuutin ja 10 000 metrillä yhtään alle puolen tunnin juoksijaa. 110 metrin aidoissa meillä on nykyisin vain yksi nipin napin alle 14 ja 400 metrin aidoissa vain yksi alle 51 sekunnin juoksija sekä estejuoksussa vain yksi 9 minuuttia nippa nappa alittanut juoksija! Kuulantyönnössä, jossa SE on pitkälti yli 21 metriä, voitettiin Lahdessa mestaruus tuloksella 18.40, ja kiekonheitossa, jossa SE taitaa olla lähes 70 metriä, voitto heltisi tulokselle 60,45 ja hopea alle 56 metrin "kaarella". Korkeushypyn mestaruuteen riitti perin vaatimaton tulos 216, kolmiloikassa ainoastaan yksi mies loikki niukasti yli 16 metrin ja seiväshypyssä hopea tuli tuloksella 525.
2. Tätä "surkuttelua" voisi jatkaa loputtomiin, ei vain miesten vaan myös naisurheilijoiden tulosten osalta. Lahden SM-isoissa nähtiin vain kolmessa lajissa kunnon tuloksia: miesten pituushyppy, jonka voitti Roni Ollikainen tuloksella 791, naisten keihäänheitto, jonka voitti Seppo Rädyn valmennettava Oona Sormunen ennätyksellään 59,14 ja miesten keihäänheitto, joka oli selvästi kovatasoisin laji kaikkien mitalimiesten heitettyä reilusti yli 83 metriä.
3. Kalevan Kisoissa nähtiin toki joitakin valonpilkahduksia nuorten urheilijoiden taholta. Mikähän siinä kuitenkin mahtaa olla, että vaikka Suomella on ollut aina nuorten sarjoissa Euroopan tai joskus jopa maailmanmestareita, nämä nuoret urheilijat eivät aikuisten sarjaan siirryttyään ole enää kehittyneet, vaan vaipuneet sille paljon puhutulle kansalliselle tasolle?
4. Nuorten sarjassa suomalaisia huippuja Euroopassa ovat olleet esimerkiksi pikajuoksija Visa Hongisto sekä seiväshyppääjät Minna Nikkanen ja Eemeli Salomäki, joiden tuloskunto ei ole aikuisten sarjassa kehittynyt, vaan päin vastoin pudonnut. Tuoreimpana tapauksena tähän samaan kastiin uhkaa sortua keihäänheittäjä Sanna Utriainen, joka voitti toissa kesänä nuorten maailmanmestaruuden, mutta jonka kehitys tuntuu ainakin nyt pysähtyneen; Lontoon olympiakisoissa hän epäonnistui pahoin kolmella karsintaheitollaan. Ovatko suomalaiset nuorisohuiput henkisesti ja/tai fyysisesti liian pehmeitä ja tottuneet makoisille urheilijanpäiville? Siltä hieman vaikuttaa, kun katselee vaikkapa Sanni Utriaisen olemusta, jossa tuntuu olevan rutkasti turhia kiloja. Mutta eipä silti, kyllä minä niin mieleni olin pahoittaa, kun olin näkevinäni tv-kuvasta myös Oona Sormusen vyötäisillä "makkaroita".
5. Syitä suomalaisten urheilijoiden vaisuun menestykseen on varmasi monia, mutta yhteen tekijään kannattaisi kiinnittää huomiota, vaikka sitä ei ole kai kukaan aiemmin rohjennut ääneen lausua. Jos urheilija ei menesty eikä kehity, niin syy ei ole aina tai edes useimmissa tapauksissakaan sinä, että yhteiskunta tai asianomainen urheilun lajiliitto ei panostaisi tai sillä ei olisi tarpeeksi resursseja panostaa riittävästi urheilijoiden valmennukseen ja harjoitteluun.
6. Syynä menestymättömyyteen voi olla yksinkertaisesti myös se, että monet huippu-urheilijat satsaavat jopa liiaksi, ainakin henkisellä tasolla, valmennukseen ja kilpailuihin ja unohtavat näin tehdessään kaiken muun. He ajattelevat yksinomaan urheilua, harjoittelua ja menestymistään kilpailuissa, eli toisin sanoen elävät kokonaan urheilulle ja sen ehdoilla. Urheilu on heidän ainoa harrastuksensa ja ammattinsa, he eivät käy töissä eivätkö välitä usein edes opiskella, koska katsovat työnteon ja opiskelun haittaavaan valmentautumista ja urheiluun keskittymistä. Seuraavassa pari esimerkkiä Suomen huipulta.
7. Tero Pitkämäki on kiistatta ollut maailman huppuja keihäänheitossa, sillä onhan hänellä saavutuksenaan yksi maailmanmestaruus (vuodelta 2007) sekä kolme himmeämmänväristä mitalia arvokisoista eli olympia-, MM- ja EM-kisoista. Vuonna 2007 Pitkämäki valittiin Suomen parhaaksi urheilijaksi ja samana vuonna hänet nimettiin myös parhaaksi eurooppalaiseksi yleisurheilijaksi. Vuoden 2007 jälkeen Pitkämäen tuloskehitys kuitenkin pysähtyi, sillä hän ei ole sen jälkeen eli viiteen vuoteen enää ylittänyt 90 metrin rajaa; Teron ennätys on vuodelta 2005. Seuraavassa Pitkämäen kehitys hänen kunkin vuoden parhaan tuloksensa valossa:
1999 66,83 Hämeenlinna 9.9.
2000 73,75 Pihtipudas 20.7.
2001 74,89 Kannus 11.8.
2002 77,24 Lapua 24.6.
2003 80,45 Helsinki 11.8.
2004 84,64 Pihtipudas 4.7.
2005 91,53 Kuortane 26.6.
2006 91,11 Kuortane 24.6.
2007 91,23 Lapinlahti 22.7.
2008 87,70 Rooma 11.7.
2009 87,79 Lapinlahti 25.7.
2010 86,92 Kuortane 26.6.
2011 85,33 Shanghai 15.5.
2012 86,98 Tukholma 17.8.
8. Pitkämäki täyttää ensi joulukuussa 30 vuotta. Hän on valmistunut aikoinaan eli kymmenkunta vuota sitten sähköpuolen opistoinsinööriksi, mutta ei ole tiettävästi tehnyt milloinkaan koulutustaan vastaavaa työtä tai vuoden 2003 jälkeen mitään muutakaan palkkatyötä. Pitkämäki on ollut kymmenisen vuotta täysipäiväinen urheilija, jonka ammatti on keihäänheittäjä. Ei siis mikään ihme, että Pitkämäen parhaat vuodet kilpaheittäjänä ovat tai ainakin alkavat olla auttamattomasti takanapäin ja että hän ilmoitti Lahden kisojen jälkeen pohtivansa vakavasti uransa lopettamista. "Motivaatio on aivan pohjalla", Pitkämäki totesi. Kun Lontoossakin tuli vain viides sija, ei jatko tunnu enää pahemmin houkuttelevan, sillä seuraaviin olympiakisoihin on aikaa neljä vuotta.
9. Miksi niin fiksun oloinen urheilija kuin Tero Pitkämäki on tyytynyt koko kymmenvuotisen huippu-uransa ajan olemaan täysipäiväinen keihäänheittäjä? Tätä olen usein ihmetellyt. Luulisi, että kun miehellä on insinöörin tutkinto suoritettuna, hän olisi hakeutunut ainakin muutamaksi kuukaudeksi vuodessa kevytluontoisiin ja osapäiväisiin toimistotöihin, jotteivät ajatukset pyörisi koko ajan yksinomaan keihänheitön ja harjoittelun ympärillä. En millään jaksa uskoa, että keihäänheitto vaatisi vuosikausia kokopäiväistä panostusta harjoitteluun. Jos tuota harjoittelua tekee vuosikausia peräjälkeen, niin ei ole mikään ihme, että tuloskunto laskee, vaikka harjoittelisi miten hyvin ja monipuolisesti tahansa. Keihäänheitto ja sen harjoitteleminen ei voi olla koko elämä, puultahan se alkaa lopulta maistua!
10. Olisi mielenkiintoista tietää, miten Pitkämäki ja muut kokopäiväiset keihäänheittäjät saavat aikansa harjoittelukaudella kulumaan yksinomaan valmentautumisen merkeissä. Ehkä kerran pari käydään "mettällä" ja kalassa ja pari kertaa vuodessa 2-3 viikon viikon leirillä etelässä. Ulkomaan leirit eivät olisi keihäänheittäjälle tai muillekaan kenttäurheilijoille toki mikään välttämättömyys, sillä keihäänheittoa tai vaikkapa kuulantyöntöä voisi toki treenata talvellakin aivan hyvin myös halleissa ja kuntosalilla. Talvisaikaan tehtävät ulkomaanmatkat toki piristävät, mutta jos itse olisin huippu-urheilija, niin taitaisinpa viettää nuo ulkomaan "leirit" kokonaan muissa kuin keihäänheiton tai ylipäätään urheilun merkeissä. Siis hieman Matti Nykäsen ja Harri Ollin tapaan, sillä hehän saattoivat piipahtaa jopa kesken kilpakauden viikon reissulla etelän lämmössä rentoutumassa ja menestyivät silti ja kenties juuri siksi talvisessa lajissaan erinomaisen hyvin.
11. Sähköinsinööri Tero Pitkämäki toteaa tänään iltapäivälehdelle, että hänellä ei ole takataskussaan siviilityöpaikkaa. Huono juttu, mutta jos hän olisi ollut aiempina vuosina osapäivätöissä, hänellä olisi varma työpaikka odottamassa silloin, kun lopettaa kilpauransa; ehkä keihäänheittokin maistuisi nykyistä paremmin. Pitkämäellä ei ole perhettä eli lapsia, vaan hän on elellyt koko huippu-uransa ajan kansallisen tason moniottelija Nina Kelon (32) kanssa, jolle on kuvista päätellen tyypillistä vakaa totisuus. Pariskunnalle on valmistunut helevetin iso pytinki Ilimajoelle, jossa on varmasti tilaa pytyille ja muille palkinnoille yllin kyllin, Nina Kelollakin on nyt jo kasassa kaikkiaan 31 SM-mitalia, mihin ehtinee vielä!
12. Mutta toivotetaan kaikesta huolimatta menestystä Terolle, jonka uskon vielä jatkavan kilpauraansa vuosi kerrallaan; ehkä se pitkä heitto myös kilpailuissa löytyisi taas ensi vuoden Moskovan MM-kisoissa!
13. Pitkämäki ei ole toki ainoa suomalainen huippu-urheilija, jonka kokopäivätoimista keskittymistä urheiluun ja harjoitteluun olen vuosien saatossa ihmetellyt. Toisena esimerkkinä - ja toisena pohjalaisena - otettakoon tähän vaikkapa moukarinheittäjä Olli-Pekka Karjalainen (32), joka on siis pari vuotta Pitkämäkeä vanhempi. Karjalainen on ikäkausihuippuja, sillä hän aloitti moukarinheiton jo 8-vuotiaana. Hän voitti vuonna 19-vuotiaiden MM-kultaa 1998 ja vuotta myöhemmin 19-vuotiaiden EM-kultaa; hänellä oli vuonna 1999 nuorten ME-tulos 78,33. Aikuisten sarjassa Olli-Pekka Karjalainen ei ole ollut samanlainen suurkilpailujen mies, sillä esimerkiksi vuoden 2000 Sydneyn olympiakisoissa hän jäi sijalle 34. alle 70-metrin "kiskaisullaan" ja karsiutui Ateena olympiakisoissa 2004 loppukilpailusta sijoittuen 16. sijalle noin 76-metrin heitollaan. Ainoa arvokisamitalinsa O-P. saavutti Göteborgin EM-kisoissa 2006, jolloin hän tuli toiseksi tuloksella 80,84, Pekingin olympiakisoissa 2008 Karjalainen oli kuudes tuloksella 79,59. Karjalainen on heittänyt yli 80 metriä kaikkiaan kymmenessä eri kilpailussa vuosina 2000-2006, eli vuoden 2006 EM-kisojen jälkeen Karjalainen ei ole enää ylittänyt 80 metrin "aatelisrajaa". Hänen SE-tuloksensa 83,30 on kahdeksan vuoden takaa vuodelta 2004.
14. Karjalaisen tulokset ovat huonontuneet vuosi vuodelta, mitä kuvaa se, että viime viikonvaihteen Lahden SM-kisoissa hän voitti mestaruuden vaatimattomalla tuloksella 73,59. Lahden voitto oli Karjalaisen 15:s peräkkäinen SM-mestaruus, mutta aiemmilla kerroilla hänen voittotuloksensa on ylittänyt aina sentään 75 metriä. Karjalainen on kärsinyt loukkaantumisista, ja hän karsiutui Lontoon olympiakisoista hävitessään karsintakilpailun David Söderbergille, jonka kisamenestys Lontoossa oli häpeällisen kehno.
15. Karjalainen ei ole kuitenkaan lopettelemassa kilpauraansa. Hän on ehdolla Seinäjoen kaupunginvaltuustoon lokakuun vaaleissa kokoomuksen reiveissä ja miehen tähtäimessä lienevät myös seuraavat eduskuntavaalit 2015. Luultavasti juuri poliittista uraansa ajatellen O-P. on katsonut tarpeelliseksi jatkaa uraansa, mutta kansainväliselle huipulle hänellä tuskin on enää asiaa. Huippuheittäjät ovat Karjalaiseen verrattuna sutjakoita ja tiukkalihaksisia kavereita, joiden pyörähtämisnopeus ringissä on luokkaa paria Oopeetä parempi. Pitkämäen tavoin Karjalainen on kuulunut kokopäivätoimisiin "apurahaurheilijoihin" eli hänen ammattinsa on ollut reilut 15 vuotta moukarinheittäjä, mistä hän on saanut toimeentulonsa. Kilpauransa ohessa Karjalainen on kuitenkin "lukenut" itsensä pitkällisten opintojen jälkeen valtiotieteen kandidaatiksi pääaineenaan valtio-oppi.
16. Karjalaisen tapaus panee miettimän myös toista allekirjoittanutta silloin tällöin askarruttanutta asiaa eli sitä, miksi pitkän kilpauran omaavat "vanhat parrat" eivät näytä malttavan luopua millään urastaan, vaan haluavat jatkaa sitä yhä edelleen; näin siitä huolimatta että tulokset ja saavutukset tippuvat vuosi vuodelta kuin lehmän häntä konsanaan. Esimerkiksi Tommi Evilän ainoasta arvokisamitalista on jo seitsemän vuotta (Helsinki 2005), mutta yhä vain joka kevät Tommi ilmestyy tv:n kuvaruutuun uhoamaan, että nyt kyllä pitäisi hypyn lentää ja pitkälle ja tähtäin on - tietty - olympia- tai EM-mitalli ja SE-lukujen parantaminen! Todellisuudessa näillä vanhoilla uhoajilla alkaa olla kova tekeminen jo SM-mitalissa ja EM-kisoihin pääsyssä.
17. Tällaisia tapauksia, joissa ikääntyvän urheilijan siis veri vetää vuosi vuodelta edelleen kentälle tai radalle taikka mäkeen tahi ladulle, on lukuisia. Jotkut haluavat tehdä jopa yhden tai parin välivuoden jälkeen come backin kilpakentille. Muistettakoon esimerkiksi mäkihyppääjä Janne Ahonen, jonka paluu vuoden sapattivuoden jälkeen päättyi mäkikotkan maineen kannalta aika nolosti. Myöskään Hannu Mannisen paluu yhden välivuoden jälkeen yhdistettyyn ei onnistunut. Syitä kilpauran jatkamiseen on varmasti monia, mutta varmaan yksi selitys löytyy siitä, että kyse on ammattiurheilusta, jossa menestyjiä palkitaan aika ruhtinaallisesti. Itse kunnioitan kyllä enemmän urheilijoita, jotka lopettavat urheilun ollessaan huipulla eivätkä enää sen jälkeen haikaile paluusta kilpakentille. Tällaisia huippu-urheilijoita ovat esimerkiksi olympiavoittajat Samppa Lajunen ja Marjo Matikainen, jotka lopettivat uransa reilusti alle 30-vuotiaana.
18. Palatakseni vielä keihäänheiton "saloihin", olen ihmetellyt sitä tapaa ja heittotekniikkaa, jolla Pitkämäki ja Antti Ruuskanen sukeltavat joka ikinen kerta heittonsa perään ja kaatua romahtavat sitten pitkin pituuttaan käsiensä ja polviensa varaan heittopaikalle. Tämä tuntuu olevan nykyisistä huippuheittäjistä ainoastaan Terolle ja Antille ominainen tavaramerkki, muut huippuheittäjät eivät sitä muistamani mukaan sitä harrasta, evät ainakaan kilpailuissa menestyneet heittäjät. Toki sukellustyyli ei ole mitään uutta keihäänheitossa, sillä muistan, että sellainen tapa ja tyyli oli jo 1950- ja -60-luvulla Suomea maaotteluissa edustaneella Mikko Paanasella, joka edusti Karijoen Tapparaa; hänen sukellustyylinsä oli yleisen ihmettelyn kohteena. On suorastaan mahdoton ajatus, että esimerkiksi Seppo Räty olisi tuiskahtanut heittonsa jälkeen "turvalleen" heittopaikalle! Sukellustyyli altistaa heittäjän loukkaantumisille normaalia heittotapaa herkemmin.
19. Ymmärrän toki, että "sukellus heiton perään" perustuu tavoitteeseen antaa keihäälle mahdollisimman suuri lähtönopeus, joka on yksi pitkien heittojen salaisuus. Toisaalta tästä näyttää seuraavan, että heittämisen muut tärkeät ominaisuudet kärsivät, etenkin heittäjän vasemman jalan eli tukijalan iskeytyminen juuri ennen vetovaihetta tukevasti radan pintaan. Tämä "pönkkä" on kaiken aa ja oo keihäänheitossa, mutta se kärsii ja heitto lähtee ikään kuin "jalat irti maasta", jos heittäjä keskittää kaiken huomionsa hirmuiseen riuhtaisuun. Seurauksena on väistämättä, että pönkkä pettää ja heittäjä suistuu kiskaisun jälkeen rähmälleen maanpintaan! Luulen, että Pitkämäen ja Ruuskasena alitajunnassa on jo heittoon lähtiessä nimenomaan se, miten riuhtaisu sukeltamalla onnistuu, jolloin kaikki muut olennaiset tekijät unohtuvat ja heitosta saattaa tulla pelkkä rääpäisy, jolloin keihään kaari jää usein jopa alle 70 metrin.
20. Lontoon kisojen yllätysvoittaja Trinidadin Keshora Walcott heittää keihästä aivan toisenalaisella tekniikalla ja rytmillä kuin suomalaiset, eli rennosti ja luonnollisesti ("puolihuolimattomasti") tukevasti pönkän päältä ja - tietenkin - ilman minkäänlaista epätoivoisen näköistä sukellusta heiton perään. Walcottin luonnollisen näköinen heittotapa on peräisin hänen aiemmin harrastamastaan kriketinpeluusta ja siinä suoritettavasta laaja-alaisesta syöttöliikkeestä. Suomalaiset, varsinkin juuri Ruuskanen ja Pitkämäki, juoksevat vauhdin näennäisesti hirmuvauhtia ja tekevät kiskaisunsa hätäisesti ja ikään kuin "apinanraivolla." Ei ihme, että tällainen heitto onnistuu vain ani harvoin hyvin, sillä tuollaisella tyylillä keihäs ei lähde oikeaan asentoon eli "uimaan", vaan lähtee usein joko kärki edellä "kyntämään" tai perä alhaalla "laahaamaan", jolloin tarvittavat metrit todelliseen huippuheittoon jäävät väkisin uupumaan.
21. Olen kisoja tv:stä ja joskus jopa paikan päällä seuratessani havainnut, että Antti Ruuskanen heittää lähes kaikissa kilpailuissa parhaan heittonsa vasta joko viidennellä tai kuudennella yrityksellään. Mistä tämä johtuu? Syynä tähän on nähdäkseni se, että Ruuskanen yrittää heittää ensimmäiset 3-4 heittoa mahdollisimman kovalla vauhdilla ja muutenkin juuri edellä mainitulla "apinanraivolla, jolloin keihäs ei lähde taivaalle optimaalisessa asennossa eli "uimaan", vaan joko kyntää tai laahaa ja heitosta tulee usein myös lian matala. Toisinaan kiskaisu on niin "raivokas", että keihäs tekee ilmassa, kuten Ruuskanen itse on asian asian ilmaissut, banaanimaisen liikkeen sivusuunnassa. Sen jälkeen kun Ruuskanen alkaa kisan edetessä pakostakin väsyä, hän ei enää jaksa juosta vauhti ylikovaa eikä räpeltää vetovaiheessa, jolloin hänellä on malttia keskittyä itse tekniseen suoritukseen ja hän saa sen avulla keihään lähtemään paljon paremmassa asennossa ja se lentää pitkälle.
22. Keihäänheitto ei ole niinkään voimalaji, vaan ensisijaisesti taitolaji. Minusta on aika outoa, että vaikka esimerkiksi Tero Pitkämäellä on ollut joinakin vuosina jopa oma päätoiminen valmentaja (Hannu Kangas), joka on siis keskittynyt vain hänen valmentamiseensa, Pitkämäki on vuosien myötä kadottanut oikean ja rennon tavan ja tyylin heittää pitkälle, jolloin hänen tuloksensa ovat huonontuneet. Jos Terolla olisi ollut näiden vuosien aikana keihäänheiton ohella myös muuta elämää ja mielekästä tekemistä, niin uskon, että hänen tyylinsä ja kykynsä todella pitkiin heittoihin (yli 90 m) ei olisi kadonnut niin tyystin kuin se nyt näyttää kadonneen.
Aivan oikein, sehän on keihäänheitto!
