1. Tuomion oikeusvoimalla, josta ennakkopäätöksessä KKO 2015:82 on kysymys, tarkoitetaan sitä, että lainvoimaisella tuomiolla ratkaistua asiaa ei saa ottaa uudessa oikeudenkäynnissä tutkittavaksi. Ts. sama asia ei voi johtaa kahteen eri käsittelyyn.
2. Tällöin on kyse tarkemmin sanottuna tuomion negatiivisesta oikeusvoimasta (tai oikeusvoimavaikutuksesta, res judicata), joka estää saman asian uudellen tutkinnan. Tämä oikeusvoimavaikutus, josta käytetään esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuissa nimitystä ne bis in idem -kielto ("ei kahdesti samassa asiassa") on vallalla sekä siviili- että rikosprosessissa.
3. Tuomion positiivisella oikeusvoimavalla puolestaan tarkoitetaan sitä, että aiemmin annettu lainvoimainen tuomio on pantava myöhemmässä oikeudenkäynnissä annettavan tuomion perustaksi (oikeustosiseikkana) asiaa uudelleen tutkimatta, jos aiemmassa tuomiossa ratkaistu kysymys on myöhemmässä oikeudenkäynnissä ennakkokysymyksenä. Positiiivinen oikeusvoima liittyy lähinnä vain riita-asioissa annettaviin tuomioihin.
4. Ennakkopäätöksenä julkaistun ratkaisun KKO 2015:82 otsikossa on mainittu ainoastaan kaksi asia- tai hakusanaa, eli ne bis in idem ja asevelvollisuudesta kieltäytyminen. Suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa nimikkeet res judicata ja ne bis in idem on toki tunnettu jo yli 150 vuotta, kuten esimerkiksi R.A.Wreden, joka pidetään Suomen prosessioikeuden isänä, ja Tauno Tirkkosen oppikirjoista hyvin ilmenee. He ja monet muut prosessualistit puhuvat kuitenkin oikeusvoimasta (res judicata).
5. Tauno Tirkkonen väitteli vuonna 1933 oikeustieteen tohtoriksi tutkimuksellaan, jonka pääotsikkona on ytimekkäästi "Oikeusvoimasta"; väitöskirja koskee yksinomaan siviiliprosessia. Olisi ollut suotavaa, että korkein oikeus olisi maininnut ennakkopäätöksen otsikossa asiasanana myös käsitteen "rikostuomion oikeusvoima", sillä siitähän tapauksessa on selvällä suomen kielellä ilmaistuna kysymys. Hakusanana olisi tullut mainita myös sana prosessinedellytys, joka tapauksessa puuttui.
6. Todettakoon tässäkin yhteydessä, ettei korkein oikeus viitannut nytkään perusteluissaan kertaakaan oikeuskirjalisuudessa esitettyihin kannanottoihin, vaikka syytä olisi toki ollut. Korkeimman oikeuden esittämät oikeusvoimaa koskevat yleiset kannanotot on nimittäin kerrottu oikeuskirjallisuudessa jo aikoja sitten ja vieläpä useita kertaa. Mutta se oikeuskulttuuri, se oikeuskulttuuri, siis oikeastaan sen vajavaisuus. Perustelujen valossa vaikuttaa siltä, että muuan venäläinen herra nimeltään Zolotukhin on ottanut oikeuslähteenä esimerkiksi Tauno Tirkkosesta oikean selkävoiton. Niin ihastunut korkein oikeus nimittäin tuntuu olevan hänen "tapauksestaan".
7. Mutta menkäämme päivän "epistolatekstiin" eli ratkaisuun KKO 2015:82, jonka korkein oikeus antoi tänään. Siinä on - jälleen kerran - kysymys puhtaasti prosessoikeudellisesta tapauksesta. Mutta sellaisista asioista ja tapauksista on ollut kysymys myös ratkaisuissa KKO 2015:75, 2015:76, 2015:77, 2015:78, 2015:79, 2015:80 ja 2015:81 selostetuissa tapauksissa. Siis perä perää kahdeksan (8) prosessioikeudellista ennakkopäätöstä noin 2-3 viikon aikana! Mistä näitä oikein putkahtaa koko ajan "korkkiin"? Mikä oudointa, kaikki em. tapaukset on ratkaistu alemmissa oikeusasteissa, siis käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa (yksi maaoikeudessa) toisin kuin KKO on sittemmin tehnyt, siis yksinkertaisesti väärin, jos sellaista sanontaa sallitaan käyttää. Missä ihmeessä luuraa tuomioistuinten prosessioikeudellinen taito ja osaaminen? Sen suhteen tilanne näyttää varsin pahalta.
KKO 2015:82
8. Yksi kannetta ja syytettä koskeva ehdoton prosessinedellytys (oikeudenkäyntiedellytys) on, että sama asia ei saa olla lainvoimaisesti jo aiemmin ratkaistu. Edellytyksen ehdottomuus tarkoittaa sitä, että tuomioistuimen tulee ottaa edellytys viran puolesta (ex officio) huomioon, vaikka asianosainen (vastaaja) ei olisi tehnyt väitettä edellytyksen puuttumisesta.
9. Näin on tapahtunut ratkaisussa 2015:82, sillä kuten korkeimman oikeuden perustelujen kappaleesta 11 ilmenee, valittaja A ei ollut esittänyt oikeusvoimaa koskevaa väitettä yhdessäkään oikeusasteessa, ei käräjäoikeudessa, ei hovioikeudessa eikä edes korkeimmassa oikeudessa. Korkein oikeus on "tarttunut" edellytykseen ja sen puutteeseen omasta aloitteestaan.
10. Tapauksessa Kanta-Hämeen käräjäoikeus oli ensin vuonna 2010 lainvoiman saaneella tuomiolla hylännyt syyttäjän A:ta vastaan nostaman syytteen asevelvollisuudesta kieltäytymisestä. Käräjäoikeus oli katsonut, että Jehovan todistajana A olisi oikea-aikaisella hakemuksella saanut lykkäystä asevelvollisuuden suorittamisesta ja että A oli erehdyksen vuoksi jättänyt tekemättä lykkäyshakemuksen ennen laissa (ns. vapautuslaki) säädetyn 25-vuoden ikärajan täyttymistä; A oli hakenut ensimmäisen kerran lykkäystä Jehovan todistajajiin kuulumisen perustella vasta 26 vuotta täytettyään. Käräjäoikeuden perustelujen mukaan A ei ollut tahallisesti ilman syytä kieltäytynyt asevelvollisuuden suorittamisesta ja hylkäsi tällä perusteella syyteen.
11. Vuonna 2011 A oli määrätty uudelleen aseellisen palvelukseen Panssariprikaatissa, jolloin hän oli palveluspaikkaansa saapuessaan kieltäytynyt jälleen palvelusta suorittamasta vedoten jäsenyyteensä Jehovan todistajissa. Syyttäjä nosti A:ta vastaan uuden syytteen asevelvollisuudesta kieltäytymisestä (AsevelvollisuusL 118 §). A vetosi samoihin seikkoihin kuin oli tehnyt jo vuonna 2010. Kanta-Hämeen käräjäoikeus tutki syytteen, koska kysymys oli uudesta kieltäytymisestä, mutta hylkäsi sen (perustelujen kappale 9). Helsingin hovioikeus, jonne syyttäjä valitti, sen sijaan tuomitsi A:n asevelvollisuudesta kieltäytymisestä 172 päiväksi vankeuteen (kappale 10).
12. Korkein oikeus, jonne A valitti, puolestaan katsoi, että molemmat syytteet, jotka oli siis nostettu vuosina 2010 ja 2011, perustuivat olennaisilta osin samoihin seikkoihin eli samaan tekoon, jolloin käräjäoikeuden 2010 antama lainvoimaisen tuomion oikeusvoima ne bis in idem -säännön mukaisesti esti jälkimmäisen eli uuden syytteen tutkimisen. Korkein oikeus kumosi hovioikeuden tuomion ja vapautti A:n hänelle tuomitusta rangaistuksesta.
13. Oliko uudessa syytteessä kyse samasta teosta (asiasta), josta A oli vuonna 2010 annettulla käräjäoikeuden tuomiolla jo vapautettu? Korkeimman oikeuden mukaan oli, mutta oliko sittenkään? Vastakkaista mielipidettäkin voidaan nimittäin pätevin syin ja perustein puoltaa. Näyttäisi siltä, että korkeimman oikeuden kanta perustuu paljon tai ainakin lähinnä kohtuussyihin eli siihen, että olisi kohtuutonta, jos Jehovan todistajiin kuuluva A olisi joutunut suorittamaan pitkähkön vankeusrangaistuksen, josta kaikki muut samaan uskontokuntaan kuuluvat vapautuslain nojalla vapautuvat helposti, jos vain ovat huomanneet pyytää lykkäystä asevelvollisuuden suorittamisesta ennen kuin ovat täyttäneet 25 vuotta.
14. Tapauksessa on ainakin kolme vahvaa tosiseikkaa eli perustetta, joiden osalta syytteessä kuvatut teot eroavat toisistaan. Ensiksi A:n syyksi väitettyjen rikosten tekoajat ovat erilaiset ja niiden välillä on kulunut aikaa reilu puolitoista vuotta. Toiseksi tapauksessa on kyse myös kahdesta eri ja myös eri vuosina annetuista palvelukseenastumismääräyksestä, joita A oli syytteiden mukaan rikkonut. Kolmanneksi A:n syyksi jälkimmäisessä syytteessä mainittu teko on edellyttänyt häneltä uutta arviointia ja päätöksentekoa. Nämä seikat puoltavat vahvasti sitä, että kysymyksessä on ollut kaksi eri tekoa ja asiaa, jolloin ne bis in idem -sääntö ei tule sovellettavaksi.
15. Korkein oikeus on päätynyt toisenlaiseen kantaan vain sillä perusteella, että A:n motiivi oli ollut molemmilla kerroilla sama eli se, ettei hän voinut eikä hänen olisi tarvinnut astua aseeelliseen palvelukseen eikä suorittaa edes siviilipalvelua, jos hän olisi huomannut kutsuntatilaisuuteen tullessaan hakea Jehovan todistajiin kuulumisen perusteella lykkäystä palvelukseen ennen kuin hän täytti 25. Tätä A ei ollut huomannut tehdä, mikä johtui A:n mukaan erehdyksestä. Korkein oikeus katsoi, että tämä seikka eli A:n mainitsema erehdys ja siihen perustuva käsitys tahallisuuden puuttumisesta oli ratkaistu jo käräjäoikeuden 2010 antamalla lainvoiman saaneella tuomiolla.
16. Kuten sanottu, asiasta voidaan olla eri mieltä ja katsoa, että konkreettiset oikeustosiseikat, eli 1) eri teko, 2) erilaiset ja eri aikoina annetut palvelusmääräykset ja 3) A:n kaksi eri harkintaan perustuneet kieltäytymiset ovat konstituoineet kaksi eri tekoa myös harkittaessa esillä olevaa oikeusvoimakysymystä eli ne bis in idem -säännön soveltamista. Korkeimman oikeuden näkökanta perustuu lähinnä vain puolustukseen väittämään erehdykseen ja siitä johdettuun tahallisuuden puuttumiseen. A oli kuitenkin tahallaan jättänyt noudattamatta kahta eri palvelukseensaapumismääräystä.
17. Korkeimman oikeuden voidaan sanoa ratkaisseen tapauksen kohtuullisuuden ja jonkinlaisen yhdenvertaisuuden perusteella. Kyse on ollut siitä, että A on haluttu uskonnollisen vakaumuksensa armahtaa suhteellisen ankaran ehdottoman eli noin puolen vuoden pituisen vankeusrangaistuksen suorittamisesta. Kohtuullinen ja inhimillinen lopputulos näyttää ratkaisseen korkeimman oikeuden omaksuman kannan oikeusvoimakysymyksessä. Ensin on päätetty lopputuloksesta eli siitä, ettei syytettä voida ko. olosuhteissa hyväksyä ja vasta tämän jälkeen ryhdytty pohtimaan, mitkä voisivat olla päätöksen perustelut, syytteen hylkääminen vai sen tutkimatta jättäminen oikeusvoiman perusteella.
18. Yhtä lailla inhimilliseen ja kohtuulliseen lopputulokseen olisi päädytty, jos korkein oikeus olisi omaksunut käräjäoikeuden puheenjohtajana toimineen laamanni Juhani Hirvosen (1947-2013) mielipiteen. Juhani Hirvonen oli arvostettu tuomari ja prosessioikeuden asiantuntija; hänellä oli OM:n lainsäädäntöneuvoksena ratkaiseva osuus riita-asiain oikeudenkäynnin uudistamisessa ja ROL:a koskevan ehdotuksen ja hallituksen esitysluonnoksen hän taisi tehdä yksinään. Hirvosen johtama käräjäoikeus otti 2011 uuden syytteen tutkittavaksi, koska asiassa oli, niin kuin tietenkin olikin, kysymys A:n "uuudesta kieltäytymisestä" (perustelujen kappale 9). Hän kuitenkin hylkäsi syytteen aiemmin annetun ja lainvoiman saaneen tuomion vahvan todistusvaikutuksen perusteella; ei siis tuomion positiivisen oikeusvoiman nojalla. Tämä näkyy selvästi käräjäoikeuden tuomion perusteluista. Oikea ratkaisu Hirvoselta, ilman muuta.
19. Lisäys 12.11. - Ylen Hämeen aluetoimituksen 12.11. julkaiseman uutisen mukaan A joutui suorittamaan hovioikeuden hänelle tuomitseman vankeusrangaistuksen. Korkeimman oikeuden ratkaisu tuli siis A:n kannalta myöhään. Hovioikeuden tuomio on annettu 1.2.2013, mutta korkein oikeus ratkaisi asian vasta 11.11.2015 antamallaan päätöksellä, jolloin hovioikeuden tuomiosta oli kulunut siis hieman yli 2,5 vuotta. Korkeimman oikeuden ratkaisuista ei ilmene, oliko A pyytänyt valituksessaan hovioikeuden tuomitseman vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon keskeyttämistä. Todennäköisesti oli, mutta pyyntöön ei ole suostuttu.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tirkkonen Tauno. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tirkkonen Tauno. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 11. marraskuuta 2015
maanantai 3. marraskuuta 2014
891. KKO 2014:81. Syytesidonnaisuus
1. Syytesidonnaisuus on juridinen käsite, jossa on kysymys siitä, millä tavalla rikosasian ratkaiseva tuomioistuin on sidottu jutussa esitettyyn syytteeseen. Syytesidonnaisuuden mukaan tuomioistuin saa tuomita syytetyn eli rikosasian vastaajan vain siitä teosta, josta häntä on syytetty. Ts. tuomioistuin ei saa lukea syytetyn syyksi sellaista tekoa, josta hänelle ei ole vaadittu jutussa rangaistusta.
2. Lakiin syytesidonnaisuutta koskeva säännös lisättiin vasta vuoden 1997 rikosprosessiuudistuksen yhteydessä (ROL 11:3). Aikaisemmin sääntöä noudatettiin tavanomaisen oikeuden nojalla, mutta tuomioistuinten sitä koskeva tulkintakäytäntö vaihteli melko suuresti.
3. ROL 11:3:n mukaan tuomioistuin saa tuomita vain siitä teosta, josta rangaistusta on vaadittu. Sen sijaan oikeus ei ole sidottu syytteessä teosta käytettyyn rikosnimikkeeseen eikä lainkohtaan, jonka perusteella rangaistusta on vaadittu. Näiltä osin noudatetaan jura novit curia -periaatetta, jonka mukaan tuomioistuimen tehtävänä on soveltaa lakia viran puolesta, joten se ei ole sidottu asianosaisten, tässä tapauksessa siis syyttäjän tai asianomistajan, vaatimuksiin tai käsityksiin rikoslain sisällöstä ja soveltamisesta.
4. Korkein oikeus on viimeisten 30 vuoden aikana antanut useita syytesidonnaisuutta koskevia enakkopäätöksiä, joiden avulla alempien tuomioistuinten käytäntöä on pyritty ohjaamaan. Viimeksi näin tapahtui viime viikolla ratkaisussa 2014:81.
KKO 2014:81
4. Aikaisemmin ja vielä 1970-luvulla tuomioistuimet noudattivat syytesidonnaisuusnormin tulkinnassa professori Tauno Tirkkosen oppikirjoissaan esittämää tulkintaa. Sen mukaan tuomioistuimella on oikeus tutkia syyttessä tarkoitettu teko kokonaisuudessaan eli kaikkine syytteessä kuvattuun tekoon liittyvine ja oikeudenkäynnin aikana selvitettyine tunnusmerkistötekijöineen, vaikka syytteessä vm. seikkoihin ei olisikaan nimenomaan vedottu. Ratkaisevaa oli siis syytteessä tarkoitetun teon identiteetti, ei syytteessä esitetty teonkuvaus.
5. Klassinen esimerkki: Jos vastaajaa syytetään varkaudesta, saa tuomioistuin Tirkkosen ja aiemman oikeuskäytännön mukaan tuomita hänet varastetun tavaran kätkemisestä, jos anastustekoa ei ole näytetty toteen, mutta anastettu omaisuus on tavattu syytetyn hallusta. Vaasan hovioikeuden presidenttinä tuomarin uransa päättänyt Paavo Alkio oli samoilla linjoilla kuin Tirkkonen (Näkökohtia syytteestä, LM 1964).
6. Vuonna 1974 eli 40 vuotta sitten kirjoittamani artikkeli (LM 1974 s. 25-43) on luultavasti ensimmäinen syytesidonnaisuutta käsittelevä esitys, jossa Tauno Tirkkosen edustama ja tuomioistuinten noudattama tulkinta todettiin erityisesti syytetyn puolustusintressiä ajatellen kohtuutomaksi ja virheelliseksi. Puolsin kirjoituksessa tulkintaa, jonka mukaan tuomioistuin on ratkaisua tehdessään sidottu syytteessä esitettyyn teonkuvaukseen, eli niihin oikeustosiseikkojen asemassa oleviin ja rikoksen objektiiviisia ja subjektiivisia tunnusmerkistötekijöitä vastaaviin konkreettisiin tosiseikkoihin, joihin syyttäjä on rangaistusvaatimuksensa tueksi vedonnut. Teolla, johon tuomioistuin on sidottu, tarkoitetaan siten syytteessä esitettyä ja oikeudenkäynnissä vedottua teonkuvausta. Vaikka teon identiteetti ei muuttuisi, tuomioistuin ei voi perustaa ratkaisuaan sellaiseen tosiseikkaan, johon syyttäjä (tai asianomistaja) ei ole vedonnut.
7. Artikkelini julkaisemisen aikoina kuvittelin, että nyt tämä "melko simppeli asia" on sitten tällä selvä, eli tuskinpa asiasta enää edes ennakkopäätöksiä juuri tarvitaan. Mutta toisin kävi, sillä tämän jälkeen syytesidonnaisuusta koskevia ennakkopäätöksiä vasta alettiinkin antaa. Oikeuskäytäntö alkoi vähitellen muuttua edustamani syytesidonnaisuusnormin tiukan tulkinnan mukaiseksi. Toisaalta erilaisia ylilyöntejä ja virheellisiä ratkaisuja annettiin aina korkeinta oikeutta myöten. Tuomarit olivat opiskeluaikanaan päntänneet päähänsä "Tirkkosen oppeja" eivätkä olleet seuranneet, mitä oikeuskirjallisuudessa oli Tirkkosen kirjojen jälkeen esitetty.
8. Paha virhe ja oikein möhläys tapahtui 1984, jolloin korkein oikeus antoi ennakkopäätöksen edellä kohdassa 5 mainitusta klassisesta tapauksesta. Ratkaisussa KKO 1984 II 154 korkein oikeus hyväksyi (ään. 4-1) hovioikeuden kannan, jonka mukaan varkaussyytteen perusteella syytetty voitiin tuomita syytteessä mainitun ja syytetyn hallusta tavatun anastetun esineen (pistoolin) kätkemisestä, vaikka näyttöä siitä, että syytetty olisi itse esineen anastanut, ei ollut, mutta hänellä aseen kertomallaan tavalla tuntemattomalta mieheltä ostaessaan oli ollut syytä varoa aseen saantoa laittomaksi. Ratkaisu on syytesidonnaisuusnormin vastainen, sillä mainittujen rikosten tekotavat ovat erilaiset eikä syytteessä vastaajalle vaadittu toissijaisesti rangaistusta kätkemisrikoksen tai -rikkomuksen perusteella. Kommentoin KKO:n ratkaisua kriittisesti eri yhteyksissä (ks. esim. LM 1985 s. 247-251 ja Materiaalinen prosessinjohto, 1988, s. 385-388).
9. Vuonna 1993 korkein oikeus muutti kantaansa ja katsoi, että koska varkaussyyte ei sisältänyt kätkemisrikoksen tunnusmerkistöön kuuluvia tekijöitä eikä syytetyllä ollut siten aihetta lausua mahdollisesta syyllistymisestään kätkemisrikokseen, häntä ei voitu tuomita varkaussyyteen perusteella kätkemisrikoksesta (KKO 1993:98, vahvennettu jaosto). Kommentoin ratkaisua tuoreeltaan hyväksyvässä mielessä (DL 1993), vaikka oudoksuin hieman perustelujen niukkuuttaa ja sitä, ettei perusteluissa viitattu KKO:n aiempaan eli vuonna 1984 antamaan erilaiseen ennakkopäätökseen.
10. Tämän jälkeen 90-luvulla korkein oikeus antoi syytesidonnaisuudesta ainakin viisi muuta ennakkopäätöstä ja sama tahti on jatkunut myös 2000-luvulla, jolloin asiasta on annettu tähän mennessä 14 ennakkopäätöstä. Syytesidonnaisuuden tulkinnassa noudatetaan nykyisin tiukkaa linjaa, eli ko. normia (RL 11:3) tulkitaan tavalla, jota kehotin vuonna 1974 tuomioistumia noudattamaan. Tuomioistuinta sitoo syytteessä esitetty rikoksen objektiivisia ja subjektiivisia tunnusmerkistötekijöitä vastaava konkreettinen teonkuvaus, jonka ulkopuolelle tuomiossa ei ole lupa mennä. Syyttäjällä on rangaistusvaatimuksen perusteita koskeva väittämistaakka. Syyttäjän tehtävää helpottaa se, että hän voi jo alun perin haastehakemuksessaan vedota rangaistusvaatimuksen tueksi vaihtoehtoisiin teonkuvauksiin (vaihtoehtoinen syyte) sekä tarkistaa oikeudenkäynnin aikana syytettä ROL 5:17.2:ssa mainitulla tavalla.
11. Nyt kommentoitava ratkaisu KKO 2014:81 koskee hieman epätavallista tapausta, mutta edellä mainittua tiukkaa tulkintaa noudattaen on epäilyksettä syytä katsoa, että hovioikeus on toiminut vastoin syytesidonnaisuusnormia (ROL 11:3). Hovioikeus on lukenut A:n viaksi teon, jonka tapahtuma-aika ja tekotapa poikkeavat syytteen teonkuvauksesta.
12. Syytteen teonkuvauksen mukaan A oli syyllistynyt törkeään petokseen siten, että hän oli erehdyttänyt yhtiö B:n (IBM) henkilökuntaa tai käyttänyt sille syntynyttä erehdystä hyväksi ja näin menetellen saanut keväällä 2004 B:n tekemään A:n määräysvallassa olleen yhtiö C:n (MP Oy) kanssa sopimuksen tai sopimaan C:n osallistumisesta sopimusjärjestelyyn B:n kanssa. A oli salannut C:n maksukyvyttömyyden ja sen, ettei hänellä ollut tarkoitustakaan maksaa B:lle sopimukseen perustuvia suorituksia. Käräjäoikeus tuomitsi A:n syytteen mukaisesti törkeästä petoksesta. Hovioikeuden mukaan A:n ei ollut näytetty erehdyttäneen B:tä tai käyttäneen hyväkseen sille syntynyttä erehdystä vielä sopimusta tehtäessä tai yhteistyöstä sovittaessa. Sen sijaan hovioikeus luki A:n syyksi törkeän petoksen sillä perusteella, että viimeistään siinä vaiheessa, kun A:n omistama yhtiö C oli syksyllä 2004 myyty kolmannelle, A oli erehdyttämällä tai erehdystä hyväksi käyttäen saanut B:n pysymään sopimusjärjestelyssä. - Syyte perustui siis yksinomaan sopimusneuvottelujen aikana ja sopimusta solmittaessa tapahtuneeseen erehdyttämiseen, mutta hovioikeus luki A:n syyksi vasta sopimussuhteen aikana tapahtuneen erehdyttämisen, jota ei ollut sisällytetty syytteen teonkuvaukseen.
13. Korkein oikeus korostaa aivan oikein perusteluissaan (kohdat 6 ja 12), että syytesidonnaisuuden tarkoituksena on turvata ensisijaisesti vastaajan puolustautumismahdollisuudet oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellyttämällä tavalla. Nyt vastaaja ei ollut voinut varautua puolustautumaan hovioikeuden sittemmin hänen syykseen vasta sopimussuhteen aikana tapahtuneeseen erehdyttämiseen, kun syyttäjä ei ollut siihen teonkuvauksessaan vedonnut.
14. Perusteluissa olisi voitu pohtia lähemmin, mitä seikkaan vetoamisella syytesidonnaisuuden eli syyttäjän väittämistaakan yhteydessä tarkoitetaan. Näyttää siltä, että tuomioistuimilla, syyttäjillä ja asianajajilla on (yhä edelleen) hieman erilaisia käsityksiä asiasta. Vetoaminen on prosessitoimi, josta ilmenee asianosaisen, tässä tapauksessa siis syyttäjän, tarkoitus tuoda seikka esiin nimenomaan vaatimuksensa perusteena, jotta tuomioistuin panisi seikan tuomion perusteeksi eikä ottaisi seikkaa huomioon ainoastaan todisteena tai jonkinlaisena taustailmiönä. Oikeustosiseikkaan vetoamiseksi ei riitä, että syyttäjä (tai asianomistaja) vain mainitsee seikan ikään kuin ohimennen tai se ilmenee todistajan kertomuksesta tai todisteena esitetystä asiakirjasta.
15. Ko. tapauksessa asianomistaja (IBM) oli sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudelle antamassaan vastauksessa tuonut esiin, että erehdyttäminen ei ollut koskenut vain neuvotteluvaihetta (kuten syyttäjän teonkuvauksessa oli esitetty), vaan se oli jatkunut myös ko. laitteiden noutojen käynnistämisen jälkeen eli sopimussuhteen aikana (perustelujen kohta 8). Syyttäjä on puolestaan korkeimmalle oikeudelle selittänyt (kohta 9), että hänen käräjäoikeudessa tekemänsä syytteen tarkistus sisälsi myös hovioikeuden A:n syyksi lukeman menettelyn eli sopimussuhteen aikana tapahtuneen erehdyttämisen. Syyttäjä on väittänyt, että käräjäoikeuden tuomioon kirjattu teonkuvauksen tarkistus ei ole sanatarkasti vastannut sitä, miten syyttäjä oli pääkäsittelyssä asian ilmaissut.
16. Kuten korkein oikeus perusteluissaan toteaa (kohta 10), syyttäjän (tai asianomistajan) on mainittava syytteen tarkistus niin selvästi, että muut asianosaiset ja tuomioistuin ymmärtävät, että rangaistusvaatimuksen perusteena olevaa teonkuvausta halutaan muuttaa tai tarkistaa. Jos tarkoitetun teonkuvauksen sisältö jää epäselväksi, tuomioistuimen on prosessinjohdon avulla selvennettävä asiaa.
17. Tämä pitää paikkansa. Tämän vuoksi käräjäoikeuden puheenjohtajan olisi tullut kysely- ja informointioikeuttaan käyttämällä selvittää, oliko syyttäjän (tai asianomistajan) tarkoituksena todella tarkistaa tai täydentää syytteen teonkuvausta, vai missä tarkoituksessa he olivat tuoneet uuden seikan esiin. Myös hovioikeuden olisi tullut käyttää kyselyvelvollisuuttaan, sillä syytteen tarkistaminen on mahdollista myös hovioikeusvaiheessa.
18. Jotta tuomarit ottaisivat materiaalisen prosessinjohdon vakavasti, olisi ratkaisun perusteluissa (kohta 10) ollut syytä mainita myös prosessinjohtoa ja kyselyvelvollisuuden käyttöä koskeva lainkohta, joka löytyy rikosasian pääkäsittelyn osalta ROL 6 luvun 5 §:n 2 momentista. Prosessinjohto olisi voitu mainita asiasanana ennakkopäätöksen otsikossa.
2. Lakiin syytesidonnaisuutta koskeva säännös lisättiin vasta vuoden 1997 rikosprosessiuudistuksen yhteydessä (ROL 11:3). Aikaisemmin sääntöä noudatettiin tavanomaisen oikeuden nojalla, mutta tuomioistuinten sitä koskeva tulkintakäytäntö vaihteli melko suuresti.
3. ROL 11:3:n mukaan tuomioistuin saa tuomita vain siitä teosta, josta rangaistusta on vaadittu. Sen sijaan oikeus ei ole sidottu syytteessä teosta käytettyyn rikosnimikkeeseen eikä lainkohtaan, jonka perusteella rangaistusta on vaadittu. Näiltä osin noudatetaan jura novit curia -periaatetta, jonka mukaan tuomioistuimen tehtävänä on soveltaa lakia viran puolesta, joten se ei ole sidottu asianosaisten, tässä tapauksessa siis syyttäjän tai asianomistajan, vaatimuksiin tai käsityksiin rikoslain sisällöstä ja soveltamisesta.
4. Korkein oikeus on viimeisten 30 vuoden aikana antanut useita syytesidonnaisuutta koskevia enakkopäätöksiä, joiden avulla alempien tuomioistuinten käytäntöä on pyritty ohjaamaan. Viimeksi näin tapahtui viime viikolla ratkaisussa 2014:81.
KKO 2014:81
4. Aikaisemmin ja vielä 1970-luvulla tuomioistuimet noudattivat syytesidonnaisuusnormin tulkinnassa professori Tauno Tirkkosen oppikirjoissaan esittämää tulkintaa. Sen mukaan tuomioistuimella on oikeus tutkia syyttessä tarkoitettu teko kokonaisuudessaan eli kaikkine syytteessä kuvattuun tekoon liittyvine ja oikeudenkäynnin aikana selvitettyine tunnusmerkistötekijöineen, vaikka syytteessä vm. seikkoihin ei olisikaan nimenomaan vedottu. Ratkaisevaa oli siis syytteessä tarkoitetun teon identiteetti, ei syytteessä esitetty teonkuvaus.
5. Klassinen esimerkki: Jos vastaajaa syytetään varkaudesta, saa tuomioistuin Tirkkosen ja aiemman oikeuskäytännön mukaan tuomita hänet varastetun tavaran kätkemisestä, jos anastustekoa ei ole näytetty toteen, mutta anastettu omaisuus on tavattu syytetyn hallusta. Vaasan hovioikeuden presidenttinä tuomarin uransa päättänyt Paavo Alkio oli samoilla linjoilla kuin Tirkkonen (Näkökohtia syytteestä, LM 1964).
6. Vuonna 1974 eli 40 vuotta sitten kirjoittamani artikkeli (LM 1974 s. 25-43) on luultavasti ensimmäinen syytesidonnaisuutta käsittelevä esitys, jossa Tauno Tirkkosen edustama ja tuomioistuinten noudattama tulkinta todettiin erityisesti syytetyn puolustusintressiä ajatellen kohtuutomaksi ja virheelliseksi. Puolsin kirjoituksessa tulkintaa, jonka mukaan tuomioistuin on ratkaisua tehdessään sidottu syytteessä esitettyyn teonkuvaukseen, eli niihin oikeustosiseikkojen asemassa oleviin ja rikoksen objektiiviisia ja subjektiivisia tunnusmerkistötekijöitä vastaaviin konkreettisiin tosiseikkoihin, joihin syyttäjä on rangaistusvaatimuksensa tueksi vedonnut. Teolla, johon tuomioistuin on sidottu, tarkoitetaan siten syytteessä esitettyä ja oikeudenkäynnissä vedottua teonkuvausta. Vaikka teon identiteetti ei muuttuisi, tuomioistuin ei voi perustaa ratkaisuaan sellaiseen tosiseikkaan, johon syyttäjä (tai asianomistaja) ei ole vedonnut.
7. Artikkelini julkaisemisen aikoina kuvittelin, että nyt tämä "melko simppeli asia" on sitten tällä selvä, eli tuskinpa asiasta enää edes ennakkopäätöksiä juuri tarvitaan. Mutta toisin kävi, sillä tämän jälkeen syytesidonnaisuusta koskevia ennakkopäätöksiä vasta alettiinkin antaa. Oikeuskäytäntö alkoi vähitellen muuttua edustamani syytesidonnaisuusnormin tiukan tulkinnan mukaiseksi. Toisaalta erilaisia ylilyöntejä ja virheellisiä ratkaisuja annettiin aina korkeinta oikeutta myöten. Tuomarit olivat opiskeluaikanaan päntänneet päähänsä "Tirkkosen oppeja" eivätkä olleet seuranneet, mitä oikeuskirjallisuudessa oli Tirkkosen kirjojen jälkeen esitetty.
8. Paha virhe ja oikein möhläys tapahtui 1984, jolloin korkein oikeus antoi ennakkopäätöksen edellä kohdassa 5 mainitusta klassisesta tapauksesta. Ratkaisussa KKO 1984 II 154 korkein oikeus hyväksyi (ään. 4-1) hovioikeuden kannan, jonka mukaan varkaussyytteen perusteella syytetty voitiin tuomita syytteessä mainitun ja syytetyn hallusta tavatun anastetun esineen (pistoolin) kätkemisestä, vaikka näyttöä siitä, että syytetty olisi itse esineen anastanut, ei ollut, mutta hänellä aseen kertomallaan tavalla tuntemattomalta mieheltä ostaessaan oli ollut syytä varoa aseen saantoa laittomaksi. Ratkaisu on syytesidonnaisuusnormin vastainen, sillä mainittujen rikosten tekotavat ovat erilaiset eikä syytteessä vastaajalle vaadittu toissijaisesti rangaistusta kätkemisrikoksen tai -rikkomuksen perusteella. Kommentoin KKO:n ratkaisua kriittisesti eri yhteyksissä (ks. esim. LM 1985 s. 247-251 ja Materiaalinen prosessinjohto, 1988, s. 385-388).
9. Vuonna 1993 korkein oikeus muutti kantaansa ja katsoi, että koska varkaussyyte ei sisältänyt kätkemisrikoksen tunnusmerkistöön kuuluvia tekijöitä eikä syytetyllä ollut siten aihetta lausua mahdollisesta syyllistymisestään kätkemisrikokseen, häntä ei voitu tuomita varkaussyyteen perusteella kätkemisrikoksesta (KKO 1993:98, vahvennettu jaosto). Kommentoin ratkaisua tuoreeltaan hyväksyvässä mielessä (DL 1993), vaikka oudoksuin hieman perustelujen niukkuuttaa ja sitä, ettei perusteluissa viitattu KKO:n aiempaan eli vuonna 1984 antamaan erilaiseen ennakkopäätökseen.
10. Tämän jälkeen 90-luvulla korkein oikeus antoi syytesidonnaisuudesta ainakin viisi muuta ennakkopäätöstä ja sama tahti on jatkunut myös 2000-luvulla, jolloin asiasta on annettu tähän mennessä 14 ennakkopäätöstä. Syytesidonnaisuuden tulkinnassa noudatetaan nykyisin tiukkaa linjaa, eli ko. normia (RL 11:3) tulkitaan tavalla, jota kehotin vuonna 1974 tuomioistumia noudattamaan. Tuomioistuinta sitoo syytteessä esitetty rikoksen objektiivisia ja subjektiivisia tunnusmerkistötekijöitä vastaava konkreettinen teonkuvaus, jonka ulkopuolelle tuomiossa ei ole lupa mennä. Syyttäjällä on rangaistusvaatimuksen perusteita koskeva väittämistaakka. Syyttäjän tehtävää helpottaa se, että hän voi jo alun perin haastehakemuksessaan vedota rangaistusvaatimuksen tueksi vaihtoehtoisiin teonkuvauksiin (vaihtoehtoinen syyte) sekä tarkistaa oikeudenkäynnin aikana syytettä ROL 5:17.2:ssa mainitulla tavalla.
11. Nyt kommentoitava ratkaisu KKO 2014:81 koskee hieman epätavallista tapausta, mutta edellä mainittua tiukkaa tulkintaa noudattaen on epäilyksettä syytä katsoa, että hovioikeus on toiminut vastoin syytesidonnaisuusnormia (ROL 11:3). Hovioikeus on lukenut A:n viaksi teon, jonka tapahtuma-aika ja tekotapa poikkeavat syytteen teonkuvauksesta.
12. Syytteen teonkuvauksen mukaan A oli syyllistynyt törkeään petokseen siten, että hän oli erehdyttänyt yhtiö B:n (IBM) henkilökuntaa tai käyttänyt sille syntynyttä erehdystä hyväksi ja näin menetellen saanut keväällä 2004 B:n tekemään A:n määräysvallassa olleen yhtiö C:n (MP Oy) kanssa sopimuksen tai sopimaan C:n osallistumisesta sopimusjärjestelyyn B:n kanssa. A oli salannut C:n maksukyvyttömyyden ja sen, ettei hänellä ollut tarkoitustakaan maksaa B:lle sopimukseen perustuvia suorituksia. Käräjäoikeus tuomitsi A:n syytteen mukaisesti törkeästä petoksesta. Hovioikeuden mukaan A:n ei ollut näytetty erehdyttäneen B:tä tai käyttäneen hyväkseen sille syntynyttä erehdystä vielä sopimusta tehtäessä tai yhteistyöstä sovittaessa. Sen sijaan hovioikeus luki A:n syyksi törkeän petoksen sillä perusteella, että viimeistään siinä vaiheessa, kun A:n omistama yhtiö C oli syksyllä 2004 myyty kolmannelle, A oli erehdyttämällä tai erehdystä hyväksi käyttäen saanut B:n pysymään sopimusjärjestelyssä. - Syyte perustui siis yksinomaan sopimusneuvottelujen aikana ja sopimusta solmittaessa tapahtuneeseen erehdyttämiseen, mutta hovioikeus luki A:n syyksi vasta sopimussuhteen aikana tapahtuneen erehdyttämisen, jota ei ollut sisällytetty syytteen teonkuvaukseen.
13. Korkein oikeus korostaa aivan oikein perusteluissaan (kohdat 6 ja 12), että syytesidonnaisuuden tarkoituksena on turvata ensisijaisesti vastaajan puolustautumismahdollisuudet oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellyttämällä tavalla. Nyt vastaaja ei ollut voinut varautua puolustautumaan hovioikeuden sittemmin hänen syykseen vasta sopimussuhteen aikana tapahtuneeseen erehdyttämiseen, kun syyttäjä ei ollut siihen teonkuvauksessaan vedonnut.
14. Perusteluissa olisi voitu pohtia lähemmin, mitä seikkaan vetoamisella syytesidonnaisuuden eli syyttäjän väittämistaakan yhteydessä tarkoitetaan. Näyttää siltä, että tuomioistuimilla, syyttäjillä ja asianajajilla on (yhä edelleen) hieman erilaisia käsityksiä asiasta. Vetoaminen on prosessitoimi, josta ilmenee asianosaisen, tässä tapauksessa siis syyttäjän, tarkoitus tuoda seikka esiin nimenomaan vaatimuksensa perusteena, jotta tuomioistuin panisi seikan tuomion perusteeksi eikä ottaisi seikkaa huomioon ainoastaan todisteena tai jonkinlaisena taustailmiönä. Oikeustosiseikkaan vetoamiseksi ei riitä, että syyttäjä (tai asianomistaja) vain mainitsee seikan ikään kuin ohimennen tai se ilmenee todistajan kertomuksesta tai todisteena esitetystä asiakirjasta.
15. Ko. tapauksessa asianomistaja (IBM) oli sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudelle antamassaan vastauksessa tuonut esiin, että erehdyttäminen ei ollut koskenut vain neuvotteluvaihetta (kuten syyttäjän teonkuvauksessa oli esitetty), vaan se oli jatkunut myös ko. laitteiden noutojen käynnistämisen jälkeen eli sopimussuhteen aikana (perustelujen kohta 8). Syyttäjä on puolestaan korkeimmalle oikeudelle selittänyt (kohta 9), että hänen käräjäoikeudessa tekemänsä syytteen tarkistus sisälsi myös hovioikeuden A:n syyksi lukeman menettelyn eli sopimussuhteen aikana tapahtuneen erehdyttämisen. Syyttäjä on väittänyt, että käräjäoikeuden tuomioon kirjattu teonkuvauksen tarkistus ei ole sanatarkasti vastannut sitä, miten syyttäjä oli pääkäsittelyssä asian ilmaissut.
16. Kuten korkein oikeus perusteluissaan toteaa (kohta 10), syyttäjän (tai asianomistajan) on mainittava syytteen tarkistus niin selvästi, että muut asianosaiset ja tuomioistuin ymmärtävät, että rangaistusvaatimuksen perusteena olevaa teonkuvausta halutaan muuttaa tai tarkistaa. Jos tarkoitetun teonkuvauksen sisältö jää epäselväksi, tuomioistuimen on prosessinjohdon avulla selvennettävä asiaa.
17. Tämä pitää paikkansa. Tämän vuoksi käräjäoikeuden puheenjohtajan olisi tullut kysely- ja informointioikeuttaan käyttämällä selvittää, oliko syyttäjän (tai asianomistajan) tarkoituksena todella tarkistaa tai täydentää syytteen teonkuvausta, vai missä tarkoituksessa he olivat tuoneet uuden seikan esiin. Myös hovioikeuden olisi tullut käyttää kyselyvelvollisuuttaan, sillä syytteen tarkistaminen on mahdollista myös hovioikeusvaiheessa.
18. Jotta tuomarit ottaisivat materiaalisen prosessinjohdon vakavasti, olisi ratkaisun perusteluissa (kohta 10) ollut syytä mainita myös prosessinjohtoa ja kyselyvelvollisuuden käyttöä koskeva lainkohta, joka löytyy rikosasian pääkäsittelyn osalta ROL 6 luvun 5 §:n 2 momentista. Prosessinjohto olisi voitu mainita asiasanana ennakkopäätöksen otsikossa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)