1027. Tatu Leppäsestä uusi oikeusneuvos

1. Kor­kein oi­keus (KKO) esit­ti eilen täysistunnossaan, et­tä 1.9. täy­tet­tä­vään jä­se­nen eli oikeusneuvoksen vir­kaan ni­mi­te­tään Hyvinkään kä­rä­jäoi­keu­den laa­man­ni, oi­keus­tie­teen toh­to­ri Ta­tu Lep­pä­nen. Oi­keus­mi­nis­te­riö tu­lee esit­te­le­mään vi­ran täyt­töä kos­ke­van asian val­tio­neu­vos­ton ylei­sis­tun­nos­sa. Pää­tök­sen ni­mi­tyk­ses­tä te­kee ta­sa­val­lan pre­si­dent­ti. Virka tuli avoimeksi oikeusneuvos Kari Kitusen jäädessä eläkkeelle.

2. Korkeimmassa oikeudessa on presidentti ja 18 jäsentä, yhteensä siis 19 tuomaria. Lain mukaan KKO:ssa pitää olla vähintään 15 jäsentä. Vertailun vuoksi todettakoon, että Ruotsissa, jonka väkiluku on kaksi kertaa suurempi kuin Suomessa, korkeimpaan oikeuteen (Högsta domstolen, HD) kuuluu vain 16 jäsentä eikä siellä ole presidenttiä vaan puheenjohtaja. Ruotsin HD käsittelee vuosittain noin 4 000 asiaa eli noin puolet enemmän kuin Suomen KKO. Ruotsin HD:ssa ratkaisujen tekemiseen osallistuu itse asiassa vain 14 jäsentä ("dömande justitiråden"), sillä oikeusneuvoksista (justitieråd) kaksi toimii vuorollaan lagrådetin (laintarkastuskunnan) jäsenenä. Ennakkopäätöksinä eli prejudikaatteja kumpikin ylin tuomioistuin julkaisee vuosittain noin sata ratkaisuaan.

3. Tatu Lep­pä­nen, joka täyttää tässä kuussa 48 vuotta, on toi­mi­nut Hy­vin­kään kä­rä­jäoi­keu­den laa­man­ni­na vuo­des­ta 2014 al­kaen. Hä­nel­lä on tuo­miois­tuin­ko­ke­mus­ta usean vuo­den ajal­ta myös Vantaan kä­rä­jä­tuo­ma­rin (2010-2014) ja ma. ho­vioi­keu­den­neu­vok­sen (Helsingin HO:ssa) se­kä kor­keim­man oi­keu­den esit­te­li­jän teh­tä­vis­tä. Ai­kai­sem­min Lep­pä­nen on toi­mi­nut  4-5 vuotta tut­ki­mus­teh­tä­vis­sä eli tarkemmin sanottuna prosessioikeuden assistenttina Hel­sin­gin ylio­pis­ton ri­kos- ja pro­ses­sioi­keu­den lai­tok­sel­la ja pitkään (2001-2010) lain­sää­dän­tö­neu­vok­se­na oi­keus­mi­nis­te­riön lain­val­mis­te­luo­sas­tol­la se­kä ly­hyen ajan edus­kun­nan oi­keu­sa­sia­mie­hen­sih­tee­ri­nä. Leppänen on prosessualisti eli hänen tut­ki­mus- ja lain­val­mis­te­lu­työn­sä on pai­not­tu­nut pro­ses­sioi­keu­teen, eri­tyi­ses­ti si­vii­lip­ro­ses­si-, to­dis­te­lu- ja ulo­sot­to-oi­keu­den aloil­le. Li­säk­si Lep­pä­nen on toi­mi­nut pu­heen­joh­ta­ja­na, jä­se­ne­nä tai asian­tun­ti­ja­na lu­kui­sis­sa eri työ­ryh­mis­sä oi­keus­mi­nis­te­riön hal­lin­no­na­lal­la. Viimeksi Leppänen oli toisena selvitysmiehenä pohtimassa kysymystä tuomioistuinviraston perustamisesta. 

4. Tatu Leppäsestä KKO saa pätevän ja monipuolisen kokemuksen omaavan jäsenen, joka on väitellyt oikeustieteen tohtoriksi ja toiminut tutkijana yliopistossa, lainsäädäntöneuvoksena 10 vuotta ja viimeksi  5-6 vuotta tuomarina pääkaupunkiseudulla. Leppäsen erityisala on prosessioikeus, tarkemmin sanottuna siviiliprosessioikeus. Tutkijana ja lainvalmistelijana hän on perehtynyt laajasti myös todistusoikeuteen ja ulosotto-oikeuteen.

5. Leppänen väitteli tohtoriksi Helsingin yliopistossa 1998 hieman yli 400-sivuisella väitöskirjalla, jonka nimenä on Riita-asian valmistelu todistusaineiston osalta. Erinomaisen ajankohtainen teema, sillä alioikeusmenettelyn uudistus oli ollut tuolloin voimassa vasta muutaman vuoden. Väitöstilaisuus pidettiin Porthanian luentosalissa III  toukokuun 29. päivänä, jolloin Leppänen oli 29-vuotias. Kustoksena toimi professori Juha Lappalainen ja itse olin virallisena vastaväittäjänä. Tatu on muistellut väitöstilaisuutta kokoomateoksessa Miten meistä tuli oikeustieteen tohtoreita toteamalla mm., että tilaisuus oli muuten ok, mutta "vastaväittäjä Virolainen hiillosti koko ajan"! Noo, en nyt tiedä, oliko kyse sentään väittelijän "hiillostamisesta", sillä on syytä muistaa, että vastaväittäjän tehtäviin nimenomaisesti kuuluu olla kriittinen ja kaivella väitöksestä mahdollisia puutteita ja vikoja. Leppäsen väitöstutkimuksen ansiot olivat toki painavat ja niinpä saatoin loppulausunnossani samoin kuin tiedekunnalle antamassani kirjallisessa lausunnossa, joka on julkaistu Lakimies-lehdessä (1/1999 ss.113-141), todeta, että Tatu Leppäsen väitöstutkimus on erinomaisen hyvä.

6. Väitökirjan arvosanalautakuntaan kuuluivat Juha Lappalainen, professori Hannu Tapani Klami ja minä virallisena vastaväittäjänä. Esitin väitöstutkimukselle toiseksi korkeinta arvosanaa eli eximiaa, jonka Lappalainen ilmoitti hyväksyvänsä. Klami yritti hieman pullikoida vastaan puhellen jotakin magnasta ja sen riittävyydestä, mutta kun me Juhan kanssa pidimme päämme, Hannu Tapani huomasi pian pulinansa turhaksi, ja niin lautakunta päätyi yksimielisesti eximian kannalle. Tiedekuntaneuvosto oli, niin ikään yksimielisesti, samalla kannalla, jotenTatu Leppäsestä leivottiin oikeustieteen tohtori (OTT) eximian arvoiseksi katsotulla väitöstutkimuksellaan. Leppäsen väitöskirja on edelleen "täyttä rautaa" myös oikeuskäytännössä, joten tuomarit joutuvat, jos ovat tehtävänsä tasalla, selailemaan opusta varsin usein. Jälkeenpäin olen ajatellut, että Leppäsen väikkäristä olisi aivan hyvin antaa arvosanaksi jopa laudaturin.

7. Väitoskirja ei ole Leppäsen ainoa julkaisu, sillä hän on kirjoittanut Asko Välimaan kanssa paljon käytetyn kirjan Muutoksenhaun pääpiirteet (4. painos 1998) ja 2000-luvulla yhdessä professori Tuula Linnan kanssa kirjat Ulosottomenettely ja Ulosmittaus ja myynti, joista kummastakin on otettu toinen painos. Jo vuonna 1992 Leppänen oli julkaissut kirjan Vahinkoedellytys konkurssitakaisinsaannissa. Leppäsen kaveri Asko Välimaa ilmoittautui myös pari kolme kertaa oikeusneuvoksen virkaan ja hänet rankattiin KKO:ssa pohdinnoissa kärkipään hakijaksi. Enää Välimaa ei ilmeisesti tule tavoittelemaan KKO:n jäsenyyttä, sillä hänet nimitettiin keväällä oikeusministeriön korkeimmaksi virkamieheksi eli  kansliapäälliköksi, onnittelut tästä! Olisi ollut hauska seurata, mitä parivaljakko Leppänen - Välimaa olisi saanut yhdessä aikaan KKO:ssa. Täytyy todeta, että kyllä prosessualisteilla on kysyntää, sillä onhan myös oikeuskansleri Jaakko Jonkka "prosessioikeuden miehiä" ja sama luonnehdinta pätee myös eduskunnan oikeusasiamiehenä olevaan Petri Jääskeläiseen. 

8. Monet asian harrastajat odottivat, että Tatu Leppänen jatkaisi hyvin alkanutta tutkijan uraansa yliopistolla, sillä hänessä oli selvästi professoriainesta. Leppänen nimitettiin Helsingin yliopiston prosessioikeuden dosentiksi 2002. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Leppänen päätti jättää yliopiston ja siirtyä lainvalmistelijaksi ja sittemmin tuomariksi. Tätä voidaan pitää prosessioikeuden tutkimuksen kannalta hieman harmillisena, sillä esimerkiksi Juha Lappalaisen erinomainen kirjasarja Siviiliprosessioikeus (I ja II) odottaisi kolmatta osaa sekä kahden ensimmäisen osan päivittämistä ja täydentämistä. Tatu Leppänen olisi ollut pätevä jatkamaan Lappalaisen kesken jäänyttä kirjallista työtä.

9. Kun Tatu Leppänen nimitettiin  elokuussa 2014 Hyvinkään käräjäoikeuden laamanniksi, paikallinen Aamuposti -niminen lehti julkaisi asiasta uutisen otikolla "Dosentti ryhtyi tuomariksi"- ikään kuin tuomariksi noin vain "ryhdyttäisiin". Leppänen sanoi tuolloin lehdelle, että nuorempana häntä kiinnosti tutkimus, mutta sitten elämä alkoi konkretisoitua ja ihmiskohtalot kiinnostaa. Leppäsen mukaan hän on koko ajan "lähestynyt kenttää". 


10. Voihan tuomarinuran toki noinkin tehdä. Itse tein asiat toisessa järjestyksessä, sillä aloitin oman urani hovioikeuden viskaalina ja "ryhdyin" vakinaiseksi tuomariksi 33-vuotiaana. Kun tuomarin työ alkoi tuntua toisinaan hieman pitkästyttävältä, vaihdoin "kenttää" ja aloin professoriksi. Niin tai näin, pääasia on, ettei tyydy tekemään koko ikänsä aina vaan samoja "hommia" sen kummempia ajattelematta. Hyvä tuomari selvittää aina itselleen, mitä oikeustieteen tutkimuksessa on meneillään. Tutkijan puolestaan kannattaa jatkuvasti pitää silmällä, mitä tuomioistuimissa tapahtuu ja miten tutkijan opit ja tulkintasuositukset "purevat" käytännössä.

1026. KKO 2016:47. Väittämistaakka

1. Korkein oikeus (KKO) antoi toissa päivänä ennakkopäätöksen (2016:47) väittämistaakkaa koskevasta kysymyksestä. Aineellisesti tapauksessa on kysymys kiinteistön kaupan purusta ym.

KKO 2016:47 

2. Väittämistaakka (OK 24:3.2) on normi tai periaate, jota on pidetty eräänä siviiliprosessin kulmakivenä tai peruspilarina. Kun olen kirjoittanut väittämistaaka usein, ajattelin kommentoida ratkaisua tuoreeltaan. Rikosprosessissa väittämistaakkaa vastaa syytesidonnaisuus eli tuomioistuimen sidottuisuus syytteessä esitettyyn teonkuvaukseen (ROL 11:3). 

3. Ennakkopäätöksessä selostetussa asiassa kiinteistön kaupan purkukanne on perustunut siihen, että talon alapohjassa oli ollut laajoina kosteus- ja homevaurioina ilmennyt laatuvirhe, joka on kanteen mukaan aiheutunut siitä, että maakosteus oli päässyt liian hienon perustushiekan vuoksi kapillaarisesti nousemaan betonilaatan läpi lattiapinnoitteeseen. 

4. Etelä-Karjalan käräjäoikeus (käräjätuomari Turunen) hylkäsi purkuvaatimuksen, mutta velvoitti myyjät suorittamaan ostajille hinnanalennusta. Kouvolan hovioikeus (hovioikeudeneuvokset Yli-Kokkila, Tamminen ja Jutila) puolestaan hyväksyi purkuvaatimuksen sillä perusteella, että laatuvirhe oli keittiön lattiaan puhkaistu maaperään ulottuva aukko, josta aiheutui terveyshaittana pidettävää mikrobirasitusta huoneilmaan. Hovioikeuden tuomio syntyi 2-1 -äänestyksen jälkeen. KKO:n ratkaisuselosteessa ei kerrota, mihin seikkoihin eri mieltä olleen tuomari Jutilan kanta perustui. 

5. Vastaajille myönnettiin valituslupa siitä kysymyksestä, oliko hovioikeus voinut kanneperuste ja oikeudenkäymiskaaren (OK) 24 luvun 3 §:n ja 26 luvun 1 §:n säännökset huomioon ottaen hyväksyä kanteen mainitsemillaan perusteilla. Korkein oikeus (oikeusneuvokset  Kitunen, Rautio, Sippo, Koponen ja Littunen) päätyi ratkaisuun, jonka mukaan hovioikeus oli toiminut väittämistaakan (OK 24:3) vastaisesti. Hovioikeus ei olisi saanut perustaa ratkaisuaan mainitsemiinsa seikkoihin, joihin kantajat eivät olleet vedonneet kanteensa tueksi nimenomaan oikeustosiseikkoina. 

6. Väittämistaakasta säädetään siis OK 24 luvun 3 §:n 2 momentissa. Sen mukaan asiassa, jossa sovinto on sallittu (ns. dispositiivinen asia),  tuomiota ei saa perustaa seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tai vastustamisensa tueksi vedonnut. Väittämistaakka koskee sekä kantajan että vastaajan vetoamia seikkoja. OK 26 luvun 1 §:n mukaan oikeudenkäynti hovioikeudessa koskee käräjäoikeuden ratkaisun kohteena ollutta asiaa valituksessa ja mahdollisessa vastauksessa vedotulta osalta. Hovioikeudessa asianosainen ei ns. prekluusiota koskevan säännöksen mukaan saa vedota muihin seikkoihin kuin niihin joihin hän on vedonnut jo käräjäoikeudessa (OK 25:17.1).

7. OK 24:3.1.ssa tarkoitetaan seikalla (tosiseikalla) oikeusseuraamuksen kannalta välittömästi ratkaisuun vaikuttavaa tosiasiaa eli niin sanottua oikeustosiseikkaa. Seikkaan vetoamisella tarkoitetaan puolestaan sitä, että asianosainen tuo seikan esiin nimenomaan tarkoituksin saada se ratkaisun perusteeksi; vetoamisessa on siten kyse vaatimuksen kaltaisesta prosessitoimesta. Jos tällaiseen seikkaan ei vedota, tuomioistuin ei voi (saa) perustaa tuomiotaan siihen siinäkään tapauksessa, että seikka muutoin - esimerkiksi asianosaisen suorittamassa asiaesittelyssä tai todistelun aikana - tulisi esille tai olisi tuomioistuimen tiedossa. Tuomioistuin ei saa perustaa ratkaisua tosiseikkoja koskeviin yksityisiin tietoihinsa.

8. Väittämistaakka, josta käytetään myös nimikettä vetoamisvelvollisuus, koskee vain oikeustosiseikkoja, mutta se ei kohdistu niin sanottuihin todistustosiseikkoihin tai aputosiseikkoihin, jotka ovat vaaditun seuraamuksen kannalta ainoastaan välillisesti relevantteja tosiseikkoja. OK 24 luvun 3 §:ää koskevissa hallituksen lakiestyksen perusteluissa (HE 154/1990 vp s. 29) todetaan, että todistustosiseikkojen huomioon ottaminen ei edellytä, että asianosainen olisi vedonnut tällaisen seikan olemassaoloon. Todistelua arvioidessaan tuomioistuimen on viran puolesta otettava huomioon kaikki asiassa esitetty selvitys riippumatta siitä, kumpi asianosainen sen on esittänyt. Väittämistaakka ei myöskään koske oikeustosiseikkojen oikeudellista arviointia; ks. tästä esimerkiksi KKO 1997:90.

9. On ollut paikallaan, että KKO on tuonut perusteluissaan esiin edellä mainittuja väittämistaakkaa koskevia perusasioita (perustelukappaleet  15-17); olen edellä hieman täydentänyt esitystä. Oikeuslähteenä KKO viittaa lakitekstin ohella HE:n yhteen lauseeseen. Vaikka väittämistaakkaa koskeva säännös otettiin lakiin vasta  alioikeusuudistuksen yhteydessä 1991, sitä on noudatettu oikeuskäytännössä jo aikaisemmin; soveltamiskäytäntö tosin saattoi vaihdella suuresti.  

10. Hallituksen esitys vuodelta 1991, johon KKO perusteluissaan siis lyhyesti viittaa, perustui 1980 -luvulla prosessioikeuskirjallisuudessa esitettyihin kannanottoihin ja uudenlaiseen käsitteistöön, josta esimerkkinä voidaan mainita juuri termit oikeustosiseikka ja todistustosiseikka. Kirjoitin itse Lakimies-lehteen 1985 artikkelin Väittämistaakasta vähäisen (s. 973-1006) ja käsittelin väittämistaakkaa ja sen suhdetta tuomarin materiaaliseen prosessinjohtoon myös kirjassa Materiaalinen prosessijohto (1988 s. 55-58 ja 171-177). Samansuuntaisia käsityksiä ja tulkintasuosituksia esittivät 1980-luvulla myös Juha Lappalainen ja Gustaf Möller. Myöhemmin useat tutkijat on julkaisseet väittämistaakkaa koskevia artikkeleja ja oikeustapauskommentteja sekä pohtineet taakan sisältöä ja soveltamisalaa väitöskirjoissa ja muissa teoksissa. Viittaan esimerkiksi Jari Vaitojan väitöskirjan 2014 (Väittämistaakka, tuomarin kyselyvelvollisuus ja pakottavaan yksityisoikeudelliseen sääntelyyn perustuvien vaatimusten tutkiminen siviiliprosessissa) sekä Timo Saranpään väitöskirjaan Näyttöenemmyysperiaate riita-asiassa (2010, ss. 50-108).  

11. Kuten prosessioikeudellisessa kirjallisuudessa on vanhastaan todettu, minkä käsityksen KKO ratkaisunsa perusteluissa (kohta 20) jakaa - oikeuskirjallisuuteen tosin viittaamatta - väittämistaakkaa koskeva säännös ilmentää riita-asiain oikeudenkäynnissä noudatettavaa ns. (asianosaisen) määräämisperiaatetta (disposiviista periaatetta).  Se tarkoittaa muun muassa sitä, että asianosaiset määräävät tuomioistuinta sitovasti oikeudenkäynnin kohteesta. 

12. Tässä kohdin voidaan kuitenkin tehdä, jos nimittäin tarkkoja ollaan, pieni huomautus. Väittämistaakka ilmentää määräämisperiaatetta silloin, kun asiaa eli tosiseikkojen sitovuutta tarkastellaan tuomioistuimen kannalta. Tämä käy ilmi myös OK 24:3.1:n sanamuodosta, jossa todetaan, että "tuomioistuin ei saa" perustaa tuomiota sellaiseen seikkaan, johon asianosainen ei ole vedonnut. Jos väittämistaakkaa sitä vastoin tarkastellaan asianosaisen kannalta, voidaan sanoa, että väittämistaakka ei ole ensi sijassa määräämisperiaatteen, vaan dispositiivissa riita-asioissa vallalla olevan käsittelymenetelmän (käsittelymenetelmän periaatteen) ilmaus. Käsittelymenetelmä (förhandlingsprincipen) merkitsee asianosaisille kuuluvaa aktiivista roolia, paitsi prosessin eteenpäin viemisessä, myös oikeudenkäyntiaineiston hankinnassa ja siten myös oikeustosiseikkoihin vetoamisessa.

13. Väittämistaakka asettaa asianosaisille tietyn toimimisvelvollisuuden, jolloin olisi johdonmukaista puhua väittämistaakan sijasta mieluummin edellä mainitusta vetoamisvelvollisuudesta. Kantajan asiana on riita-asiassa esittää ne kanteensa välittöminä perusteina olevat seikat (konkreettiset tosiseikat), joista kantaja katsoo vaatimansa oikeusseuraamuksen suoraan seuraavan. Tuomioistuimen kannalta väittämistaakkaa koskevasta säännöksestä puolestaan seuraa, että oikeus voi perustaa ratkaisunsa ainoastaan ko. seikkoihin, ei sen sijaan asiassa mahdollisesti ilmitulleisiin muihin seikkoihin, kuten esimerkiksi juuri todistustosiseikkoihin, joihin kantaja on vedonnut ainoastaan todistelutarkoituksessa eli osoittaakseen varsinaisen kanneperusteena olevan oikeustosiseikan olemassaolon.

14. Väittämistaakka on subjektivinen, mikä tarkoittaa sitä, että sen asianosaisen, jonka eduksi tietty oikeustosiseikka koituisi, on vedottava mainittuun seikkaan. Väittämistaakan täyttämiseksi ei siten riitä, että vetoamisvelvollisen asianosaisen vastapuoli vetoaa mainittuun seikkaan tai sen vastakohtaan oman vaatimuksensa perusteena.Tämä kanta ilmenee esimerkiksi ratkaisusta KKO 2006:54: Koska pankin kanne ei ollut perustunut vastaajien antamien takausten voimassaoloon, vaan takausvastuun lakkaamisesta aiheutuvan edun perusteettomuuteen, käräjäoikeus ei olisi saanut perustaa  kanteen hyväksyvää tuomiota  siihen, että vastaajat olivat velvollisia kanteessa vaadittuun suoritukseen antamiensa takausten perusteella.

15. Kommentoitavassa tapauksessa kiinteistön myyjät (HN ja KN) ovat KKO:ssa katsoneet, että ostajat (MP ja LL) eivät olleet vedonneet allaskaapin alla lattiassa olleeseen aukkoon tai sen merkitykseen mikrobivaurioiden aiheuttajana kanteensa perusteena eli oikeustosiseikkana. Heidän mukaansa hovioikeus oli siten ratkaissut asian perusteella, johon ei ollut asianmukaisesti vedottu. - Ratkaisuselosteen perusteluissa on minusta tarpeettomasti toistettu koko ajan asianosaisten nimikirjaimia HN ja KN ja toisaalta MP ja LL. Selvempää olisi ollut, jos perustelujen alussa olisi kirjoitettu, että "HN ja KN, jäljempänä myyjät" ja "MP ja LL, jäljempänä ostajat".

16. Ostajat ovat puolestaan katsoneet, ettei heidän ollut tarvinnut erikseen vedota allaskaapin alla olleeseen aukkoon. Aukon olemassaolo oli ilmennyt asiassa esitetystä todistelusta, eivätkä myyjät olleet tätä seikkaa kiistäneet. Oikeustosiseikkana asiassa oli ollut kosteus- ja homevaurioiden olemassaolo. Vaurioiden syy oli todistustosiseikka vaurioiden olemassaolosta, ja hovioikeus oli siten voinut ottaa sen huomioon ratkaisussaan.

18. En ryhdy tässä käsittelemään asiaa enemmälti, vaan totean, että KKO on perusteellisesti - ehkä turhankin seikkaperäisesti  - aivan oikein katsonut, että ostajat eivät olleet asianmukaisella ja OK 24:3.2:ssa edellytetyllä tavalla selkeästi vedonneet allaskaapin alla olleeseen aukkoon ja sen merkitykseen mikrobivaurioiden aiheuttajana oikeustosiseikkoina, vaan tuoneet ko. seikat esiin ainoastaan todistustosiseikkoina eli näyttönä kosteus- ja homevaurioista. Sillä hovioikeuden mainitsemilla seikoilla, että ko. aukko oli riidaton fakta tai että siitä otetut mikrobinäytteet olivat olleet osa todistelua (KKO:n perustelujen kohta 10), eivät ole väittämistaakan täyttämisen kannalta relevantteja. 

19. Hovioikeuden loppukaneetti, jonka mukaan "aukko on niin läheisessä yhteydessä kanteen muuhun perusteeseen", että asiassa voitiin tutkia myös aukon merkitys väitetyn mikrobivaurion aiheuttajana ilman nimenomaista siihen vetoamista, on epämääräinen ja osoittaa liian lepsua suhtautumista väittämistaakan merkitykseen. Kuten edellä jo mainitsin, hovioikeudessa on ollut tältä osin äänestys. 

20. Myös ostajien (MP ja LL) - käytännössä heidän asianajajansa - käsitys, jonka mukaan heidän ei ole tarvinnut erikseen vedota allaskaapin alla olleeseen aukkoon oikeustosiseikkana (KKO:n perustelujen kohta 19), on virheellinen. Toisin kuin ostajat ovat katsoneet, oikeustoiseikkana asiassa ei ole ollut vain väitettyjen kosteus- ja homevaurioiden olemassaolo, vaan välittömästi relevantteja seikkoja ovat olleet myös ne rakenne- ja laatuvirheet, joista kosteus- ja homevauriot ovat aiheutuneet. Ostajat ovat kanteessaan tosin maineet allaskaapin aukon ja siinä todetun sienikasvuston, mutta he ovat, kuten KKO on perustelussaan todennut, tuoneet mainitut seikat esiin vain todistosiseikkoina eli todisteina kanneperusteeksi esitetystä kosteus- ja homevaurioista, eivät vedonneet niihin kanneperusteen konstituoivina oikeustosiseikkoina (perustelujen kohdat 24 ja 25). 

21. Voidaan ehkä sanoa, että KKO:n perusteluissa olisi kyse vain turhasta hiustenhalkomisesta. Kun allaskaapin alapuolella oleva aukko samoin kuin siinä havaittu sienikasvusto on selvä ja riidaton fakta, niin eikö olisi ollut kohtuullista tulkita kannetta niin, että siinä olisi vedottu oikeustoiseikkoina myös ko. seikkoihin? Aukosta ja mainitusta sienirihmastosta on asianosaisten välillä keskusteltu käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa luultavasti vilkkaasti. 

22. Itse olen kannattanut väittämistaakan tiukkaa soveltamista, ja tyydytyksellä olen pannut merkille, että korkeimmalla oikeudella on ollut samanlainen kanta. Kun väittämistaakka on koko siviiliprosessin eli riita-asian oikeudenkäynnin yksi kulmakivi tai peruspilari, johon oikeudenkäynti olennaisilta osin perustuu, on syytä edellyttää, että periaate lepää vankalla pohjalla eikä merkitystä pyritä vähättelemään löysillä tulkinnoilla ja epämääräisillä kohtuunsäkökohdilla. Jokaisen asianajajien pitää oikeudenkäyntiin valmistautuessaan huolelellisesti harkita, mitkä seikat ovat kulloinkin konkreettisessa asiasa oikeustosiseikkojen asemassa, millä faktoilla puolestaan on vain todistustosiseikkojen status ja mitä oikeustosiseikkaan vetoamiselta edellytetään. Vastaavasti tuomioistuinten pitää olla tarkoin selvillä väittämistaakan sisällöstä ja KKO:n väittämistaakasta antamista monista ennakkopäätöksistä.

23. Väittämistaakan oikeuspoliittisena perustana on asianosaisten prosessiautonomian periaate, joka vastaa dispositiivisssa asioissa siviilioikeuden puolella vallalla olevaa sopimusvapauden periaatetta. Väittämistaakan tueksi voidaan vedota myös  prosessiekonomian periaatteeseen: kun asianosaiset itse vastaavat oikeudenkäyntikuluista, pitää heidän saada itse myös ratkaista, mikä on se fakta- ja todistusaineisto, johon oikeudenkäynnissä esitetään ja johon tuomio saadaan perustaa. Asianosainen saattaa kustannussyistä tai näyttövaikeuksien takia taikka jostakin muusta syystä jättää tiettyyn seikkaan vetoamatta. Jos seikkaan ei vedota erehdyksen, osaamattomuuden tai taitamattomuuden takia, tuomioistuin ei voi "rientää" asianosaisen avuksi ja ottaa oikeustosiseikkona huomioon myös sellaisia faktoja, joihin asianosainen ei ole itse vedonnut.

24. Väittämistaakan yhtenä tärkeänä funktiona on syytä mainita asianosaisen kuulemisperiaate ja sen asianmukainen toteutuminen oikeudenkäynnissä. Jos tuomioistuin voisi perustaa ratkaisun myös sellaiseen seikkaan, johon vetoamisvelvollinen asianosainen ei ole vaatimuksensa tueksi nimenomaan vedonnut, tulisi oikeuden ratkaisu asianosaisille ja erityisesti jutun hävinneelle osapuolelle yllätyksenä. Jos tämä olisi sallittua, ei ko. asianosaisen vastapuoli saisi tilaisuutta esittää seikkaa koskevia omia vastaväitteitään ja todisteitaan, vaan tuomio tulisi hänelle täydellisenä yllätyksenä. Tämä vaarantaisi oikeusvarmuuden ja oikean lopputuloksen saavuttamisen. Kuulemisperiaate eli kontradiktorinen periaate edellyttää väittämistaakkanormin tiukkaa soveltamista. Väittämistaakka edistää osaltaan oikeudenmukaisen ja reilun oikeudenkäynnin toteutumista.   

25. Väittämistaakan tiukasta tulkinnasta ja soveltamisesta saattaa kyllä toisinaan seurata, että asiassa annettava tuomio ei vastaa faktojen osalta materiaalista eli aineellista totuutta vaan johtaa oikeudenmenetyksiin. Tätä vaaraa voidaan tuntuvasti vähentää tuomarin aktiivisen prosessinjohdon avulla. Riita-asiassa tuomarin velvollisuuksiin kuuluu etenkin valmisteluvaiheessa puuttua asianosaisten epäselviin lausumiin ja selvittää, mitä asianosaiset haluavat itse asiassa vaatia ja mihin seikkoihin vaatimuksensa perustaa (OK 5:21). Tuomari voi siten esimerkiksi tiedustella, missä tarkoituksessa kantaja tai vastaaja on maininnut  tietyn seikan, eli onko hänen tarkoituksenaan kenties vedota seikkaan oikeustosiseikkana vain ainoastaan todisteena tai jonkinlaisena taustaseikkana.

26. Jos käräjäoikeuden tuomari olisi ko.tapauksessa harjoittanut asian valmistelussa aktiivista materiaalista prosessinjohtoa ja kyselyoikeuttaan, olisi nyt epäselväksi jäänyt kysymys siitä, missä tarkoituksessa kantajat toivat allaskaapin aukon esille voitu helposti selvittää eikä ongelmia väittämistaakan suhteen olisi ilmennyt. Olen korostanut aina materiaalisen prosessinjohdon merkitystä väittämistaakan soveltamisen yhteydessä. Mutta käytännössä putkahtaa tuon tuostakin esille tapauksia, joissa tuomarit eivät ole välittäneet huolehtia aktiivisesta prosessinjohdosta, mikä sitten on johtanut ongelmiin esimerkiksi juuri väittämistaakan osalta.

981. KKO 2015:82. Rikostuomion oikeusvoima; ne bis in idem

1. Tuomion oikeusvoimalla, josta ennakkopäätöksessä KKO 2015:82 on kysymys, tarkoitetaan sitä, että lainvoimaisella tuomiolla ratkaistua asiaa ei saa ottaa uudessa oikeudenkäynnissä tutkittavaksi. Ts. sama asia ei voi johtaa kahteen eri käsittelyyn. 

2. Tällöin on kyse tarkemmin sanottuna tuomion negatiivisesta oikeusvoimasta (tai oikeusvoimavaikutuksesta, res judicata), joka estää saman asian uudellen tutkinnan. Tämä oikeusvoimavaikutus, josta käytetään esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuissa nimitystä ne bis in idem -kielto ("ei kahdesti samassa asiassa") on vallalla sekä siviili- että rikosprosessissa.

3. Tuomion positiivisella oikeusvoimavalla puolestaan tarkoitetaan sitä, että aiemmin annettu lainvoimainen tuomio on pantava myöhemmässä oikeudenkäynnissä annettavan tuomion perustaksi (oikeustosiseikkana) asiaa uudelleen tutkimatta, jos aiemmassa tuomiossa ratkaistu kysymys on myöhemmässä oikeudenkäynnissä ennakkokysymyksenä. Positiiivinen oikeusvoima liittyy lähinnä vain riita-asioissa annettaviin tuomioihin. 

4. Ennakkopäätöksenä julkaistun ratkaisun KKO 2015:82 otsikossa on mainittu ainoastaan kaksi asia- tai hakusanaa, eli ne bis in idem ja asevelvollisuudesta kieltäytyminen. Suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa nimikkeet res judicata ja ne bis in idem on toki tunnettu jo yli 150 vuotta, kuten esimerkiksi R.A.Wreden, joka pidetään Suomen prosessioikeuden isänä,  ja Tauno Tirkkosen oppikirjoista hyvin ilmenee. He ja monet muut prosessualistit puhuvat kuitenkin oikeusvoimasta (res judicata).

5. Tauno Tirkkonen väitteli vuonna 1933 oikeustieteen tohtoriksi tutkimuksellaan, jonka pääotsikkona on ytimekkäästi "Oikeusvoimasta"; väitöskirja koskee yksinomaan siviiliprosessia. Olisi ollut suotavaa, että korkein oikeus olisi maininnut ennakkopäätöksen otsikossa asiasanana myös käsitteen "rikostuomion oikeusvoima", sillä siitähän tapauksessa on selvällä suomen kielellä ilmaistuna kysymys. Hakusanana olisi tullut mainita myös sana prosessinedellytys, joka tapauksessa puuttui. 

6. Todettakoon tässäkin yhteydessä, ettei korkein oikeus viitannut nytkään perusteluissaan kertaakaan oikeuskirjalisuudessa esitettyihin kannanottoihin, vaikka syytä olisi toki ollut. Korkeimman oikeuden esittämät oikeusvoimaa koskevat yleiset kannanotot on nimittäin kerrottu oikeuskirjallisuudessa jo aikoja sitten ja vieläpä useita kertaa. Mutta se oikeuskulttuuri, se oikeuskulttuuri, siis oikeastaan sen vajavaisuus. Perustelujen valossa vaikuttaa siltä, että muuan venäläinen herra nimeltään Zolotukhin on ottanut oikeuslähteenä esimerkiksi Tauno Tirkkosesta oikean selkävoiton. Niin ihastunut korkein oikeus nimittäin tuntuu olevan hänen "tapauksestaan".

7. Mutta menkäämme päivän "epistolatekstiin" eli ratkaisuun KKO 2015:82, jonka korkein oikeus antoi tänään. Siinä on - jälleen kerran - kysymys puhtaasti prosessoikeudellisesta tapauksesta. Mutta sellaisista asioista ja tapauksista on ollut kysymys myös ratkaisuissa KKO 2015:75, 2015:76, 2015:77, 2015:78, 2015:79, 2015:80 ja 2015:81 selostetuissa tapauksissa. Siis perä perää kahdeksan (8) prosessioikeudellista ennakkopäätöstä noin 2-3 viikon aikana! Mistä näitä oikein putkahtaa koko ajan "korkkiin"? Mikä oudointa, kaikki em. tapaukset on ratkaistu alemmissa oikeusasteissa, siis käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa (yksi maaoikeudessa) toisin kuin KKO on sittemmin tehnyt, siis yksinkertaisesti väärin, jos sellaista sanontaa sallitaan  käyttää. Missä ihmeessä luuraa tuomioistuinten prosessioikeudellinen taito ja osaaminen? Sen suhteen tilanne näyttää varsin pahalta.

KKO 2015:82

8. Yksi kannetta ja syytettä koskeva ehdoton prosessinedellytys (oikeudenkäyntiedellytys) on, että sama asia ei saa olla lainvoimaisesti jo aiemmin ratkaistu. Edellytyksen ehdottomuus tarkoittaa sitä, että tuomioistuimen tulee ottaa edellytys viran puolesta (ex officio) huomioon, vaikka asianosainen (vastaaja) ei olisi tehnyt väitettä edellytyksen puuttumisesta. 

9. Näin on tapahtunut ratkaisussa 2015:82, sillä kuten korkeimman oikeuden perustelujen kappaleesta 11 ilmenee, valittaja A ei ollut esittänyt oikeusvoimaa koskevaa väitettä yhdessäkään oikeusasteessa, ei käräjäoikeudessa, ei hovioikeudessa eikä edes korkeimmassa oikeudessa. Korkein oikeus on "tarttunut" edellytykseen ja sen puutteeseen omasta aloitteestaan. 

10. Tapauksessa Kanta-Hämeen käräjäoikeus oli ensin vuonna 2010 lainvoiman saaneella tuomiolla hylännyt syyttäjän A:ta vastaan nostaman syytteen asevelvollisuudesta kieltäytymisestä. Käräjäoikeus oli katsonut, että Jehovan todistajana A olisi oikea-aikaisella hakemuksella saanut lykkäystä asevelvollisuuden suorittamisesta ja että A oli erehdyksen vuoksi jättänyt tekemättä lykkäyshakemuksen ennen laissa (ns. vapautuslaki) säädetyn 25-vuoden ikärajan täyttymistä; A oli hakenut ensimmäisen kerran lykkäystä Jehovan todistajajiin kuulumisen perustella vasta 26 vuotta täytettyään. Käräjäoikeuden perustelujen mukaan A ei ollut tahallisesti ilman syytä kieltäytynyt asevelvollisuuden suorittamisesta ja hylkäsi tällä perusteella syyteen.

11. Vuonna 2011 A oli määrätty uudelleen aseellisen palvelukseen Panssariprikaatissa, jolloin hän oli palveluspaikkaansa saapuessaan kieltäytynyt jälleen palvelusta suorittamasta vedoten jäsenyyteensä Jehovan todistajissa. Syyttäjä nosti A:ta vastaan uuden syytteen asevelvollisuudesta kieltäytymisestä (AsevelvollisuusL 118 §). A vetosi samoihin seikkoihin kuin oli tehnyt jo vuonna 2010. Kanta-Hämeen käräjäoikeus tutki syytteen, koska kysymys oli uudesta kieltäytymisestä, mutta hylkäsi sen (perustelujen kappale 9). Helsingin hovioikeus, jonne syyttäjä valitti, sen sijaan tuomitsi A:n asevelvollisuudesta kieltäytymisestä 172 päiväksi vankeuteen (kappale 10).

12. Korkein oikeus, jonne A valitti,  puolestaan katsoi, että molemmat syytteet, jotka oli siis nostettu vuosina 2010 ja 2011, perustuivat olennaisilta osin samoihin seikkoihin eli samaan tekoon, jolloin käräjäoikeuden 2010 antama lainvoimaisen tuomion oikeusvoima ne bis in idem -säännön mukaisesti esti jälkimmäisen eli uuden syytteen tutkimisen. Korkein oikeus kumosi hovioikeuden tuomion ja vapautti A:n hänelle tuomitusta rangaistuksesta.

13. Oliko uudessa syytteessä kyse samasta teosta (asiasta), josta A oli vuonna 2010 annettulla käräjäoikeuden tuomiolla jo vapautettu? Korkeimman oikeuden mukaan oli, mutta oliko sittenkään? Vastakkaista mielipidettäkin voidaan nimittäin pätevin syin ja perustein puoltaa. Näyttäisi siltä, että korkeimman oikeuden kanta perustuu paljon tai ainakin lähinnä kohtuussyihin eli siihen, että olisi kohtuutonta, jos Jehovan todistajiin kuuluva A olisi joutunut suorittamaan pitkähkön vankeusrangaistuksen, josta kaikki muut samaan uskontokuntaan kuuluvat vapautuslain nojalla vapautuvat helposti, jos vain ovat huomanneet pyytää lykkäystä asevelvollisuuden suorittamisesta ennen kuin ovat täyttäneet 25 vuotta.

14. Tapauksessa on ainakin kolme vahvaa tosiseikkaa eli perustetta, joiden osalta syytteessä kuvatut teot eroavat toisistaan. Ensiksi A:n syyksi väitettyjen rikosten tekoajat ovat erilaiset ja niiden välillä on kulunut aikaa reilu puolitoista vuotta. Toiseksi tapauksessa on kyse myös kahdesta eri ja myös eri vuosina annetuista palvelukseenastumismääräyksestä, joita A oli syytteiden mukaan rikkonut. Kolmanneksi A:n syyksi jälkimmäisessä syytteessä mainittu teko on edellyttänyt häneltä uutta arviointia ja päätöksentekoa. Nämä seikat puoltavat vahvasti sitä, että kysymyksessä on ollut kaksi eri tekoa ja asiaa, jolloin ne bis in idem -sääntö ei tule sovellettavaksi.

15. Korkein oikeus on päätynyt toisenlaiseen kantaan vain sillä perusteella, että A:n motiivi oli ollut molemmilla kerroilla sama eli se, ettei hän voinut eikä hänen olisi tarvinnut astua aseeelliseen palvelukseen eikä suorittaa edes siviilipalvelua, jos hän olisi huomannut kutsuntatilaisuuteen tullessaan hakea Jehovan todistajiin kuulumisen perusteella lykkäystä palvelukseen ennen kuin hän täytti 25. Tätä A ei ollut huomannut tehdä, mikä johtui A:n mukaan erehdyksestä. Korkein oikeus katsoi, että tämä seikka eli A:n mainitsema erehdys ja siihen perustuva käsitys tahallisuuden puuttumisesta oli ratkaistu jo käräjäoikeuden 2010 antamalla lainvoiman saaneella tuomiolla. 

16. Kuten sanottu, asiasta voidaan olla eri mieltä ja katsoa, että konkreettiset oikeustosiseikat, eli 1) eri teko, 2) erilaiset ja eri aikoina annetut palvelusmääräykset ja 3) A:n kaksi eri harkintaan perustuneet kieltäytymiset ovat konstituoineet kaksi eri tekoa myös harkittaessa esillä olevaa oikeusvoimakysymystä eli ne bis in idem -säännön soveltamista. Korkeimman oikeuden näkökanta perustuu lähinnä vain puolustukseen väittämään erehdykseen ja siitä johdettuun tahallisuuden puuttumiseen. A oli kuitenkin tahallaan jättänyt noudattamatta kahta eri palvelukseensaapumismääräystä.

17. Korkeimman oikeuden voidaan sanoa ratkaisseen tapauksen kohtuullisuuden ja jonkinlaisen yhdenvertaisuuden perusteella. Kyse on ollut siitä, että A on haluttu uskonnollisen vakaumuksensa armahtaa suhteellisen ankaran ehdottoman eli noin puolen vuoden pituisen vankeusrangaistuksen suorittamisesta. Kohtuullinen ja inhimillinen lopputulos näyttää ratkaisseen korkeimman oikeuden omaksuman kannan oikeusvoimakysymyksessä. Ensin on päätetty lopputuloksesta eli siitä, ettei syytettä voida ko. olosuhteissa hyväksyä ja vasta tämän jälkeen ryhdytty pohtimaan, mitkä voisivat olla päätöksen perustelut, syytteen hylkääminen vai sen tutkimatta jättäminen oikeusvoiman perusteella.

18. Yhtä lailla inhimilliseen ja kohtuulliseen lopputulokseen olisi päädytty, jos korkein oikeus olisi omaksunut käräjäoikeuden puheenjohtajana toimineen laamanni Juhani Hirvosen (1947-2013) mielipiteen. Juhani Hirvonen oli arvostettu tuomari ja prosessioikeuden asiantuntija; hänellä oli OM:n lainsäädäntöneuvoksena ratkaiseva osuus riita-asiain oikeudenkäynnin uudistamisessa ja ROL:a koskevan ehdotuksen ja hallituksen esitysluonnoksen hän taisi tehdä yksinään. Hirvosen johtama käräjäoikeus otti 2011 uuden syytteen tutkittavaksi, koska asiassa oli, niin kuin tietenkin olikin, kysymys A:n "uuudesta kieltäytymisestä" (perustelujen kappale 9). Hän kuitenkin hylkäsi syytteen aiemmin annetun ja lainvoiman saaneen tuomion  vahvan todistusvaikutuksen perusteella; ei siis tuomion positiivisen oikeusvoiman nojalla. Tämä näkyy selvästi käräjäoikeuden tuomion perusteluista. Oikea ratkaisu Hirvoselta, ilman muuta.

19. Lisäys 12.11. - Ylen Hämeen aluetoimituksen 12.11. julkaiseman uutisen mukaan A joutui suorittamaan hovioikeuden hänelle tuomitseman vankeusrangaistuksen. Korkeimman oikeuden ratkaisu tuli siis A:n kannalta myöhään.  Hovioikeuden tuomio on annettu 1.2.2013, mutta korkein oikeus ratkaisi asian vasta 11.11.2015 antamallaan päätöksellä, jolloin hovioikeuden tuomiosta oli kulunut siis hieman yli 2,5 vuotta. Korkeimman oikeuden ratkaisuista ei ilmene, oliko A pyytänyt valituksessaan hovioikeuden tuomitseman vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon keskeyttämistä. Todennäköisesti oli, mutta pyyntöön ei ole suostuttu.

923. Lasse Ylevän (1983-2015) muistolle

1. Kihlakunnansyyttäjä Lasse Ylevä kuoli sairaskohtaukseen Hämeenkyrössä 22. helmikuuta. Hän oli vasta 31-vuotias. Tunsin Lassen, sillä hän opiskeli ja valmistui oikeustieteen maisteriksi Lapin yliopistossa 2008. 

2. Helsingin Sanomissa julkaistiin tänään Timo Enrothin laatima mainio nekrologi Lassesta. Minua viehätti jo kirjoituksen otsikko "Kihlakunnansyyttäjä tunsi prosessioikeuden". Nekrologin voi lukea tästä.

3. Voin vahvistaa Enrothin luonnehdinnan oikeaksi, sillä prosessioikeus jos mikä oli Lassen leipälaji. Hän suoritti syventävät opintonsa juuri prosessioikeuden alalta ja kirjoitti tutkielmansa aiheesta "Syyttäjän rooli esitutkinnassa". Arvostelin gradun ja annoimme siitä työn toisen tarkastajan kanssa arvosanan 10.

4. Näin Lassen ensimmäisen kerran vuonna 2004, jolloin olin tiedekunnan valintakoelautakunnan puheenjohtajana - tuolloin muuten Lapin oikeustieteiden tiedekuntaan valituista suurin osa oli ensimmäisen kerran naisia - ja valvoin myös yhtä eli Tampereella pidettyä koetilaisuutta. Lasse erottautui helposti pääsykokeeseen osallistuneiden joukosta, kuten hänen opiskelutoverinsa ja opettajansa hyvin muistavat. Lasse oli Hämeenkyrön poikia.

5. Yliopistolla, jossa tosin kävin melko harvakseltaan, tutustuin Lasseen, joka innostui prosessioikeudesta. Tämä lienee johtunut lähinnä hänen kaveripiiristään, johon kuuluvista Saranpään Timo väitteli jo muutama vuosi sitten todistusoikeudesta, ja toinen eli Marttilan Mikko kirjoittaa parhaillaan omaa niin ikään prosessioikeutta käsittelevää väitöskirjaansa. Lassea voisi luonnehtia sanoilla juridiikan "Pikku jättiläinen", sillä miehen tietomäärä oli laaja ja argumentointi vakuuttavaa ja usein värikkään huumorin sävyttämää. Lasse oli originelli tyyppi, joka ei jättänyt ketään kylmäksi.

6. Lasse auskultoi Jämsän käräjäoikeudessa. Hänen lakimiehen uransa alkoi syyttäjälaitoksen palveluksessa; hän toimi jo opiskeluaikana harjoittelijana pääkallon paikalla eli valtakunnansyyttäjänvirastossa. Valmistuttuaan Lasse jatkoi syyttäjän tehtävissä ja sai nimityksen vakinaiseksi syyttäjäksi Helsingin syyttäjänvirastossa. Lassen syyttäjänä ajamia juttuja saattoi seurata aika usein lehdistön palstoilta. Viime joulukuussa hän jäi virkavapaalle syyttäjän virastaan ja ryhtyi hoitamaan viskaalin tehtävää Helsingin hovioikeudessa. Tuomarin ura lienee ollut Lassen tähtäimessä.

7. Työn ohessa Lasse jatkoi prosessioikeuden tutkimista. Väitöskirjan tekeminen jäi Lasselta valitettavasti kesken. Noin kuukautta ennen poismenoaan hän soitti minulle ja kertoi kirjoittavansa Helsingin tiedekunnassa tarkastettavaa todistusoikeutta käsittelevää väitöskirjaa, jonka työnimenä oli "Aihetodistelu rikosjutuissa". Tekstiä oli kuulemma tuolloin koossa jo 150 sivua. Väitöskirjan ko. teemaa ennakoi jo Lassen kirjoittama artikkeli "Syyllisyyskysymyksen ratkaisemiseen liittyvästä todistusharkinnasta", joka julkaistiin Defensor Legis -lehden numerossa 6/2012.  

8. Tapasin Lassen viimeisen kerran syksyllä 2013, jolloin kävin Helsingissä kuuntelemassa Erkki Aurejärven kirjan julkistamistilaisuutta. Jossakin vaiheessa Lasse liittyi joukkoomme. Rautatieaseman yläkerran ravintolasta jatkoimme matkaa erään toisen kapakan kautta Lassen asunnon läheisyydessä olevaan Kolmeen Kruunuun, jossa näkee usein jonkun oikeusneuvoksen tai muun tunnetun juristin. Illan päätteeksi käväisimme vielä Lassen asunnolla. 

9. Lasse Ylevä saatetaan kirkkomaan multiin ylihuomenna lauantaina Kurikassa, jonne myös hänen isänsä on haudattu. Lassen arkkua kantavat hänen ystävänsä ja opiskelutoverinsa. Lassen varhainen kuolema on suuri menetys, mutta hänen muistonsa säilyy valoisana mielissämme.

905. Tuomarinohjeita

1. Oikeustapauksia blogissa kommentoidessani olen joutunut usein kiinnittämään huomiota erityisesti kahteen asiaan, joissa esiintyy epäkohtia. Ne ovat tuomarin prosessinjohto ja tuomion perusteleminen. Olen kirjoittanut mainituista asioista juridisissa aikakausilehdissä ja käsitellyt niitä myös muutamissa kirjoissani. 

2. Toimiessani itse 1976-1990 kihlakunnantuomarina oikeudenkäynti perustui niin sanottuun suullis-pöytäkirjalliseen menettelyyn, juttujen toistuviin lykkäyksiin ja käsittelyn pikkutarkkaan pöytäkirjaamiseen. Menettelyssä eivät toteutuneet oikeudenkäynnin suullisuus, välittömyys eikä keskitys. Valmistavaa käsittelyä ei ollut, vaan oikeudenkäynti aloitettin suoraan pääkäsittelystä; lykkäysten johdosta puheenjohtaja saattoi usein vaihtua. Tuomarin aineelliseen prosessinjohtoon ei kiinnitetty riittävää huomiota. Tuomion perustelut olivat yleensä niukkoja, sillä käsittelyn ja todistelun pöytäkirjaamista pidettiin tärkeämpänä kuin ratkaisun perusteluja. Todistelun välittömyys ei toteutunut, sillä lykätyissä jutuissa todistelua esitettiin ja otettiin vastaan useassa eri istunnossa.

3. Maan alioikeustuomareilla ei tuntunut olevan kovin suurta innostusta prosessin oma-aloitteiseen kehittämiseen, ja kauan valmisteilla ollut alioikeusuudistus viipyi viipymistään. Kirjoitin artikkelin "Tuomioistuin oikeudenkäyntimenettelyn kehittäjänä", joka julkaistiin Defensor Legis -lehden numerossa 1-2/1989 s. 56-77. Siinä samoin kuin eräissä muissakin kirjoituksissa käsittelin keinoja, joiden avulla tuomarit voisivat kehittää menettelyä omatoimisesti ilman lainsäädännön muuttamista. 

4. Ikaalisten tuomiokunnassa otettiin 1980 -luuvn puolivälin jälkeen käyttöön tulossa olevaa menettelyuudistukseen kuuluneita tavoitteita. Kehotin puheenjohtajia menettelyn suullisuuden, välittömyyden ja keskityksen lisäämiseen, kirjelmien torjumiseen ja lykkäysten välttämiseen. Riita-asioissa otettiin käyttöön valmistelua tarkoittavia keinoja. Lainsäädännössä riita-asian valmistelu toteutui vasta 1.12.1993, jolloin alioikeusuudistus tuli voimaan.

5. Kihlakunnantuimarina laadin muistion asioista, joiden avulla erityisesti riita-asian oikeudenkäyntiä voitiin järkevöittää ja kehittää tulossa olevan uudistuksen suuntaviivojen mukaisesti. Lähetin muistion myös eräille muille alioikeuksille ja esittelin ohjeiden pääkohtia oikeusministeriön alioikeustuomareille järjestämissä prosessinjohtoseminaareissa. Ohjet herättivät  jonkin verran huomiota myös lehdistössä, esimerkiksi Helsingin Sanomissa 9.10.1988,  Aamuehdessä ja Etelä-Suomen Sanomissa puhuttiin "Ikaalisten mallista".

6. Sattuneesta syystä kaivoin jokin aika sitten muistion esiin ja esittelen sen nyt asiasta kiinnostuneille lukijoille, kas tässä:

Tuomarinohjeita alioikeuden puheenjohtajille

(1) Tuomarin tärkeimmät tehtävät oikeudenkäynnissä ovat

* prosessin johtaminen ja

* päätöksen perusteleminen

Keskity siis erityisesti niihin.

(2) Prosessinjohdossa tärkeintä on huolehtia asian perusteellisesta, mutta samalla sen joutuisasta käsittelystä (= materiaalinen prosessinjohto). Siihen oikeudella OK 14:4:n mukaan on aina jutun laadusta riippumatta nimenomainen velvollisuus.

(3) Asia voi tulla perusteellisesti käsitellyksi ja selvitetyksi vain, jos ratkaisua varten koottu aineisto (= tosiseikat ja todisteet) on mahdollisimman selkeä ja täydellinen. Tuomarin tehtävänä on valvoa, että näin myös käytännössä tapahtuu.

(4) Paras tuomarin käytettävissä oleva keino asian selvittämiseksi on kyselyoikeuden käyttö. Siihen puheenjohtajalla on sekä riita- että rikosasiassa myös velvollisuus (OK 14:1.1 ja 3.3). Tuomarin kysymysten, huomautusten, informointien yms. keinojen avulla asianosaiset voidaan saada tehokkaasti selvittämään asiaa.

(5) Materiaalisen prosessinjohdon tarkoituksena ei ole, että tuomari selvittäisi viran puolesta, mitä vaatimuksia asiassa voitaisiin esittää, tai mihin tosiseikkoihin taikka todisteisiin vaatimukset olisi mahdollista perustaa. Prosessinjohdon tarkoituksena on selvittää, mikä on asianosaisten tarkoitus eli mihin edellä mainittuun aineistoon he itse haluavat ratkaisun perustuvan, sekä saada asianosaiset toimimaan tämän mukaisesti.

(6) Vaadi heti oikeudenkäynnin alussa asianosaisilta tarkka selvitys heidän vaatimuksistaan ja niiden perusteista. Tämä koskee kanteen lisäksi myös vastaajan vastinetta. Selvitä, mihin seikkoihin vastaajan kanteen vastustaminen perustuu, eli kiistääkö vastaaja kanneperusteiden olemassaolon vai vetoaako hän siihen, ettei kanne perustu lakiin (oikeusväite) tai onko vastaajan tarkoituksena vedota johonkin vastatosiseikkaan. Vaadi selvitys erikseen jokaisen kanneperusteen ja sen jälkeen jokaisen vastaajan mahdollisesti esittämän vastatosiseikan osalta.

(7) Asianosainen on yleensä aina jutun paras tietolähde. Älä siis unohda oikeuden istunnossa asianosaisten henkilökohtaista kuulemista ja kuulustelua, vaikka asianosaisilla olisi oikeudenkäynnissä avustaja. On virhe, jos annat asianosaisen istua tuppisuuna avustajansa vieressä koko oikeudenkäynnin ajan.

(8) Lykätessäsi jutun lisäselvitystä varten velvoita pääsäännön mukaan asianosaiset saapumaan jatkokäsittelyyn henkilökohtaisesti, ellei heitä ole jo kuultu. Tähän tuomioistuimella on oikeus. Kokemuksen mukaan asianosaisten henkilökohtainen kuuleminen on tehokas keino selvittää asian faktapuolta.

(9) Muista, että olet oikeuden istunnossa, et millään "lukukinkereillä." Vältä siis lukemasta oikeudelle jätettyjä asiakirjoja äläkä salli muidenkaan niitä lukemalla esittää, ellei siihen ole jonkin asiakirjan tai sen kohdan osalta erityistä syytä. Et ole käräjillä osoittamassa sisälukutaitoasi, vaan se, mistä sinulta odotetaan näyttöä, on prosessin johtaminen ja asian ratkaiseminen oikein. Asiakirjojen lukeminen ei ole prosessinjohtoa eikä muutoinkaan oikeuden puheenjohtajan arvovallalle sopivaa toimintaa.

(10) Riita-asiassa kantajan avustajan tai asiamiehen tehtävänä on esittää haastehakemukseen perustuva kanne. Tämä voi tapahtua vapaamuotoisesti haastehakemusta lukematta. Puheenjohtajan tehtävänä ei ole lukea haastehakemusta eikä kertoa, mitä kantaja vaatii ja millä perusteilla.

(11) Rikosasiassa esitutkintapäytäkirjan ja sen liitteiden lukeminen oikeudessa on tarpeetonta työtä ja osoitus oikeudenkäynnin kehittymättömyydestä. Esimerkiksi asianomistajan ja syytetyn poliisikuulustelussa antamien kertomusten lukeminen on turhaa työtä, koska mainitut asianosaiset ovat henkilökohtaisesti oikeudessa saapuville ja voivat siten esittää lausumansa suoraan oikeudelle. Esitutkinta-asiakirjat voivat kyllä olla istunnossa esillä, jolloin niistä voidaan seurata, kertovatko asianosaiset ja todistajat samalla  tavalla kuin he ovat kertoneet esitutkinnassa. 

(12) Älä lue itse myöskään muita oikeudelle esitettyjä ja annettuja asiakirjoja, vaan kehoita asiakirjan oikeudelle antavaa asianosaista ta tämän avustajaa selostamaan niiden sisältöä vapaamuotoisesti. Älä salli, että asianosaiset tai avustajat taikka asiamiehet vain antavat oikeudelle nipun asiakirjoja, jotta puheenjohtaja ryhtyisi niitä lukemaan ja selvittämään, vaan kehota heitä itse selostamaan asiakirjojen sisältöä.

(13) Jos kuitenkin jonkin asiakirjan esittäminen lukemalla osoittautuu tarpeelliseksi, niin anna tehtävä asiakirjan esittäneelle syyttäjälle tai asianosaisen avustajalle/asiamiehelle taikka notaarille. Keskity itse seuraamaan asianosaisten esityksiä ja heidän reaktioitaan, pohtimaan riitakysymyksen selvittämistä ja valmistautumaan tarvittavien kysymysten esittämiseen asianosaisille tai heidän avustajilleen.

(14) Älä salli asianosaisten, avustajien tai asiamiesten lukea istunnossa oikeudenkäyntikirjelmiä ja jättää niitä oikeuden luettavaksi. Kirjelmät eivät toteuta suullista ja välitöntä menettelyä eivätkä asian tehokasta selvittämistä, vaan johtavat usein jutun lykkäämiseen. Muista, että "paperit eivät punastele", sen sijaan asianosaisten ja heidän edustajiensa suullisista lausumista voidaan tehdä johtopäätöksiä esitysten uskottavuuden suhteen. Oikeudenkäyntikirjelmiin perustuva oikeudenkäynti on vanhanaikaista prosessia, jollaista ei muissa maissa enää harrasteta. 

(15) Riita-asiassa kantajan tulee esittää vaatimuksensa ja niiden perusteet jo haastehakemuksessa. Jos katsot kirjallisen vastineen esittämisen tarpeelliseksi, pyydä, että vastaajaa toimittaa vastineensa sinulle ja kantajan asiamiehelle tuomiokunnan kansliaan jo ennen oikeuden istuntoa, jolloin vastinetta ei esitetä vasta istunnossa. Jos enempi kirjelmien vaihto on laajassa tai vaikeassa jutussa tarpeen, sovi asianosaisten kanssa siitä, että kirjelmät puolin ja toisin toimitetaan em. tavalla ennen istuntoa tuomiokunnan kansliaan. Pääsääntönä tulisi pitää, että asianosaiset ilmoittavat kaikki todistajansa ja kirjalliset todisteensa jo haastehakemuksessa ja sen johdosta annetussa vastineessa. 

(16) Muista, että asian istunto on asianosaisten välistä keskustelua, jota sinä johdat ja johon osallistunut omilla puheenvuoroillasi. Asianmukaista keskustelua ei synny, jos vain luet oikeudelle jätettyjä asiakirjoja tai sallit asianosaisten taikka heidän avustajiensa ja asiamiestensä lukea kirjelmiä. Asiakirjojen ja kirjelmien lukemiseen perustuvan istunnon eli eräänlaisten "käräjäkinkereiden" seuraaminen tuntuu paitsi asiaan osallisten myös paikalla mahdollisesti olevan yleisön kannalta ikävystyttävältä ja antaa masentavan kuvan koko oikeudenkäynnistä.

(17) Esitutkintapöytäkirjaan merkittyjen todistajankertomusten lukeminen istunnossa on ainoastaan poikkeustapauksissa luvallista. Pääsäntönä on mainittujen kertomusten lukemiskielto, jonka rikkominen voi olla jopa oikeudenkäyntivirhe. Kehota sen vuoksi todistajaa esittämään kertomuksensa suullisesti, vaikka todistaja valittelisi muistamattomuuttaan tai haluaisi jostakin muusta syystä vältellä kertomuksen esittämistä tai vain viitata siihen, mitä hän on esitutkinnassa kertonut.

(18) Istuntopöytäkirjan pitäminen on tuomarin prosessinjohtoon verrattuna sekundääristä toimintaa. Voit antaa pöytäkirjan pitämisen notaarin tai käräjäsihteerin tehtäväksi. Pikkutarkasta pöytäkirjan pitämisestä huolehtiminen ei ole tuomarin arvovallan mukaista, vaan saattaa antaa hieman oudon kuvan tuomarin päätehtävistä istunnossa. Puheenjohtajan tehtävänä on vain valvoa, että pöytäkirjaa pidetään hänen antamiensa ohjeiden mukaisesti.

(19) Tuomarin muodolliseen prosessinjohtoon kuuluu huolehtia mm. käsittelyn suullisuudesta, välittömyydestä, joutuisuudesta ja julkisuudesta, samoin kuin siitä, että riidan osapuolten oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin toteutuu ja heitä kuullaan toistensa esityksistä ja koko prosessiaineistosta. Puheenjohtajana sinulla on velvollisuus valvoa, että asian käsittelyssä noudatetaan selvyyttä ja järjestystä eikä asiaan sekoiteta mitään sellaista, joka ei siihen kuulu, mutta etteivät asianosaiset tai heidän avustajansa taikka asiamiehensä toisaalta sorru ns. ohipuhumiseen.

(20) Puheenjohtajan aineelliseen (materiaaliseen) prosessinjohtoon puolestaan kuuluu huolehtia siitä, että asia tulee asianmukaisesti ja perusteellisesti käsitellyksi. Tuomarin tulee kyselyjen ja huomautusten avulla pyrkiä selvittämään, mitä asianosaiset lausumillaan tarkoittavat, sekä poistamaan asianosaisten vaatimuksia, perusteita tai väitteitä rasittavat puutteet, epäselvyydet tai ristiriitaisuudet. Tuomari on velvollinen selvittämään, mihin mainitsemiinsa tosiseikkoihin osaiset haluavat vedota vaatimustensa välittöminä perusteina eli ns. oikeustosiseikkoina ja mihin puolestaan vain todisteina. - Ks. tuomarin materiaalisesta prosessinjohdosta tarkemmin Virolaisen artikkelia Lakimies-lehdessä 1983 s. 148-173) ja kirjaa Materiaalinen prosessinjohto (1988).

(21) Tuomarin velvollisuuksiin kuuluu tarvittaessa informoida asianosaisia sellaisista tapaukseen mahdollisesti soveltuvista oikeusnormeista, joihin asianosaiset eivät itse ole itse huomanneet vedota tai kiinnittää riittävää huomiota, sekä kehottaa heitä lausumaan yleensä käsityksensä sovellettavista oikeussäännöksistä.  Lain soveltamista koskeva jura novit curia -periaate ei estä tuomaria harjoittamasta informatiivista prosessinjohtoa. Asianosaisen kuulemisen periaate suorastaan edellyttää, että istunnossa keskustellaan myös lain soveltamista ja tulkintaa koskevista kysymyksistä. Tavoitteena on myös oikeuskysymysten eli lainsoveltamisen osalta pidettävä sitä, ettei tuomioistuimen ratkaisu saa tulla asianosaisille yllätyksenä.

(22) Ennen todistajien kuulemiseen ryhtymistä on tärkeätä selvittää mahdollisimman tarkasti ne teemat, joista kutakin todistaa on tarkoitus kuulla. Tämän selvityksen avulla voidaan muun muassa arvioida, onko todistajan kuuleminen kaikista ilmoitetuista seikoista lainkaan tarpeen. Pyydä riita-asiassa asianosaisia ilmoittamaan kutakin todistetta koskevat teemat jo haastehakemuksessa ja sen johdosta annettavassa kirjallisessa vastineessa. 

(23) Pidä mielessä OK 17:7:n säännös, jonka mukaan tuomioistuin ei saa sallia sellaisen todisteen esittämistä, joka koskee seikkaa, joka on asiaan vaikuttamaton tai jo selvitetty tahi josta näyttö on huomattavasti vähemmällä vaivalla tai kustannuksilla saatavissa. Kahdesta tai useammasta käytettävissä olevasta todistuskeinosta asianosaisen tulee valita paras eli se, jonka voidaan arvioida olevan luotettavin. Tarpeettoman todistelun epäämisessä on kysymys tuomarin prosessiaineistoa rajoittavasta prosessinjohdosta.

(24) Muista toisaalta OK 17:8:n säännökset, joiden mukaan tuomarilla on tietyin edellytyksin ja rajoituksin oikeus määrätä omasta aloitteestaan hankittavaksi todisteita. Rikosasiassa tuomari ei kuitenkaan saa ryhtyä selvittämään syytettä tukevien todisteiden hankkimista tai esittämistä. Riita-asiassa tuomarin on puolestaan syytä rajoittua selvittämään, miten asianosaiset itse suhtautuvat mahdollisten uusien todisteiden esittämiseen.

(25) Muista ratkaisua tehdessäsi tuomioistuimen tutkimisvaltaa rajoittavat säännökset, joita ovat väittämistaakka riita-asioissa (ks. siitä Virolainen, Väittämistaakasta vähäsen, LM 1985, s. 973-1006) ja syytesidonnaisuus rikosasiassa (ks. Virolainen, LM 1974 s. 25-43). Tuomioistuimella ei ole lupa ulottaa tutkintaansa riidan kohteen tai syytteessä mainitun teonkuvauksen ulkopuolelle, vaan ratkaisussa tulee pysyä asianosaisten vaatimusten ja niiden perusteiksi vetoamien oikeustosiseikkojen puitteissa. Toisaalta tuomiossa on annettava lausunto kaikista asianosaisten esittämistä vaatimuksista ja väitteistä.

(26) Perustele ratkaisu niin seikkaperäisesti, selkeästi ja avoimesti, että asinosaiset ja heidän avustajansa sekä asiamiehensä ymmärtävät, millä perusteilla lopputulokseen on päädytty (Ks. tuomion perustelemisesta lähemmin Virolainen, LM 1986 s. 889-917). Perusteluvelvollisuus, joka koskee myös vasta-argumenttien (contra-perustelut) ilmoittamista, palvelee osaltaan asianosaisten kuulemisperiaatteen toteutumista. Perusteluissa tulee ilmoittaa, millä perusteella jonkin riitaisen seikan on katsottu tulleen näytetyksi tai jääneen näyttämättä.

(27) Tuomio on perusteltava myös oikeuskysymysten osalta. Älä siis tyydy ilmoittamaan vain lain soveltamisen lopputulosta, vaan kirjoita näkyviin, mihin seikkoihin juridinen päättelysi perustuu. Vältä "on katsottava" -tyyppistä argumentointia. Kirjoita lainkohtien lisäksi perusteluissa näkyviin myös oikeuskysymyksen ratkaisuun vaikuttaneet muut oikeuslähteet eli lakien esitöissä, oikeuskäytännössä (ennakkopäätöksisssä) sekä oikeuskirjallisuudessa esitetyt kannanotot. Ratkaisuun vaikuttaneiden reaalisten näkökohtien eli asia-argumenttien ilmoittaminen on myös hyödyllistä.

(28) Kohtele asianosaisia sekä heidän avustajiaan ja asiamiehiään, todistajia sekä käsittelyyn osallistuvia muita henkilöitä tasapuolisesti, ystävällisesti ja kärsivällisesti. Vältä antamasta vaikutelmaa, jonka mukaan käsiteltävä asia olisi rutiininluontoinen tai yhdentekevä. Johda prosessia tehokkaasti ja joutuisasti, mutta toisaalta asianmukaisesti ja käsittelyä tarpeettomasti kiirehtimättä. 

(29) Ole, kuten tuomarinvalassa edellytetään, "rehellinen ja totinen tuomari" (OK 1:7), huumoriakaan silti kokonaan unohtamatta.

(30) Nämä ohjeet eivät ole ristiriidassa lakikirjan alkulehdille painettujen Olaus Petrin vanhojen tuomarinohjeiden kanssa, joita voidaan edelleen soveltuvin osin noudattaa.

8.8.1988/JV
------

7. Oikeudenkäyntimenettelyä koskeva lainsäädäntö on uudistettu lähes kokonaan, mutta  käytäntö ei vastaa läheskään aina kunnon lainkäytölle asetettavia laatuvaatimuksia. Riita-asian pääkäsittelyä edeltää valmistelu, joten samanlaista lykkäysruljanssia kuin aikaisemmin ei enää esiinny. Toisaalta valmistelu etenee mm. materiaalisen prosessinjohdon passiivisuudesta ja asianajajien huonosta valmistautumisesta johtuen usein kovin hitaasti. Pääkäsittelyjäkin siirretään usein istunnosta toiseen ja ne saattavat kestää viikkoja tai jopa kuukausia. Oikeudenkäynnin kokonaiskesto ei ole lyhentynyt, vaan päin vaston pidentynyt. Ratkaisuja annetaan pääsäännön mukaan kansliatuomioina, vaikka lain mukaan pääsääntönä on tuomion julistaminen välittömästi pääkäsittelyn päättymisen jälkeen. Kansliatuomion antamisessa ei noudateta laissa säädettyä kahden viikon määräaikaa, vaan tuomiot annetaan usein vasta monen viikon tai kuukauden kuluttua pääkäsittelystä. Tuomion perustelut ovat laajentuneet ja osin myös niiden laatu on parantunut, mutta näyttöä selostetaan usein tarpeettoman laajasti; sen sijaan näytön arvioinnin pohdinta on usein puutteellista. Oikeuskysymyksiä eli lain soveltamista ja tulkintaa perusteellaan yleensä liian niukasti eikä oikeudellisessa päättelyssä tukeuduta tarvittavissa määrin lakien esitöihin, ennakkopäätöksiin tai oikeuskirjallisuuden kannanottoihin. Valitusoikeutta hovioikeuteen on rajoitettu jatkokäsittelyluvalla, vaikka hovioikeuksiin tehtävien valitusten määrät ovat vuosi vuodelta vähentyneet. Eduskunnan käsiteltävä on parhaillaan taas uusi jatkokäsittelyluvan soveltamisalan tuntuva ja täysin idioottimaiselta tuntuva laajennus, mikä merkitsee varsinkin rikosasioissa syytetyn oikeusturvan kaventumista entisestään. Hovioikeuksien ratkaisujen julkaiseminen on alkeellisella tasolla jne. jne.  

8. Oikeusministeriö, lainvalmistelijat ja ylioikeuksien päällikkötuomarit puhuvat jatkuvasti tarvittavilla säästöillä, vaikka esimerkiksi jatkokäsittelyluvan soveltamisalan laajennus perustuu yksinomaan hovioikeuksien ja korkeimman oikeuden työn keventämiseen. Lainkäyttöä koskevia asioita tarkastellaan yksinomaan tuomioistuinten työn sujuvuuden, eli käytännössä työn keventämisen ja minimoinnin, ei asianosaisten oikeusturvan kannalta. Tuomioistuinten ja tuomareiden työ kevenee, mutta asianosaisten oikeusturva ja pääsy oikeuteen ja oikeuksiin heikkenee. Tuomareiden osaamistaso vaihtelee suuresti eikä tuomarinuran avaamisessa ole päästy asetettuihin tavoiteisiin, vaikka tästäkin asiasta on puhuttu jo reilut 30 vuotta. Ylimmät oikeusasteet eli korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus täydentävät yhä edelleen itse itseään, ja niiden jäsenten usein "vinkkaamiseen" perustuva rekrytointitapa on yhtä salamyhkäistä ja sisäänlämpiävää kuin aikaisemminkin. Korkeimman oikeuden ennakkopäätösten lukumäärä on ollut jo vuosia selvässä laskusuunnassa.

9. Tuomioistuinprosessia rasittavien epäkohtien ja puutteiden määrä ei näytä vähenemisen merkkejä, vaikka lainsäädäntöä onkin uudistettu, usein tosin huonompaan ja oikeusturvaa kaventavaan suuntaan. Lainkäytön ja tuomitsemisen tasoa ei voida edes ratkaista yksinomaan lainsäädännön muutoksilla, vaan ratkaisevassa asemassa on oikeuskäytäntö, johon taas vaikuttavat ennen muuta omaksutut menettelytavat sekä tuomareiden ammattitaito ja -etiikka.

10. Kriitikoilla olisi edelleen paljon arvostelun aiheita ja työtä prosessimenettelyä koskevien korjausehdotusten tekemisessä. Tuntuu kuitenkin siltä, että kriitikkoja ei valtakunnasta juuri enää löydy. Oikeusteoriassa on lanseerattu käsite kriittinen oikeuspositivismi, mitä sillä sitten tarkoitetaankin. Selvää on, että lainkäytön laadun parantamiseksi tarvittaisiin kriittistä prosessioikeutta, jonka kannattaja ja harjoittaja olen itse aina ollut. Nykyisin viroissa olevilla prosessioikeuden tutkijoilta ja professoreilta ei kuitenkaan tunnu löytyvän kriittistä otetta, vaan he ovat kaikki enemmän tai vähemmän jees -naisia ja  -miehiä, joille tuntuu riittävän lainsäädännön ja oikeusperiaatteiden pikkutarkka selostaminen ja tiukasti lakien esitöihin perustuvien oppikirjojen laatiminen. Krititikkiä ei esitetä tai jos esitetään, se tehdään niin varovaisesti, ettei juuri kukaan sitä huomaa tai noteeraa. 

701. KHO:n pakkohoitopäätös puhuttaa

Uusista ja haasteellisista tehtävistä voi toki aina haaveilla...

1. Korkein hallinto-oikeus (KHO) poikkesi viime vuoden syyskussa antamassaan päätöksessä (KHO 2012:75) Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) kannasta potilaan tahdosta riippumattoman hoidon jatkamista koskevassa asiassa.  

2. EIT katsoi  3.7.2012 antamassaan ratkaisussa X v. Suomi, että koska X:n pakkohoidon jatkamisesta päätettäessä ei ollut varattu tilaisuutta ulkopuolisen lääketieteellisen selvityksen hankkimiseen, asiassa oli rikottu Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) henkilökohtaista vapautta koskevan 5 artiklan 1 kappaleen määräyksiä.

3. EIT:n päätös saattoi suomalaiset viranomaiset tietynlaiseen ahdinkoon, sillä edellyttihän päätös Suomelta selvää käytännön muutosta vastaavanlaisissa tapauksissa. Hätiin huudettiin KHO, joka tavallaan "hallinnon jatkena" on tottunut aiemminkin rientämään viranomaisten ja hallitusvallan apuun, jos "yleinen etu" sitä vaatii. KHO:n presidenttinä aiemmin pitkään toiminut Pekka Hallberg muistetaan presidenttien ja ministereiden kaverina, jonka arvovaltaiseen apuun valtioneuvosto, ministerit ja ministeriöt ovat usein turvautuneet tärkeiden lakihankkeiden läpiviemiseksi. 

4. KHO:ssa tuli sopivasti esille vastaavanlainen tapaus, jossa pakkohoitoon määrätty Y oli valittanut  KHO:een samanlaisesta asiasta kuin X aiemmin EIT:een. KHO päätti nujertaa EIT:n kannan ja tässä tarkoituksessa tuomioistuimen presidentti Pekka Vihervuori määräsi Y:n tapauksen käsiteltäväksi 21 jäsentä koostuvassa täysistunnossa eli plenumissa. Ja niinhän siinä sitten kävi kuin oli tarkoituskin: KHO nuiji 13.9.2012 antamallaan yksimielisellä päätöksellään (KHO 2012:75)  EIT:n päätöksen maanrakoon ja arvosteli EIT:tä siitä, että sen ratkaisussa ei olisi huomioitu kaikkia hienoja oikeusturvatakeita, joita suomalainen järjrestelmä asiassa tarjoaisi.

5. Tartuin KHO:n sanottuun päätökseen blogissani 635/15.9.2012  ja kritisoin päätöksen perusteluja ja lopputulosta. Totesin myös, että tapauksen tekee KHO:n kannalta kiusalliseksi se, että KHO oli käsittelyt sittemmin EIT:een edenneen X:n tapauksen kaksi eri kertaa ja torjunut molemmilla kerroilla X:n väitteen, että asiassa olisi menetelty virheellisesti, kun X:lle ei ollut annettu tilaisuutta ulkopuolisen psykiatrin lausunnon esittämiseen. 

6. KHO:n ratkaisua on käsitelty aika niukasti julkisuudessa, tätä blogia lukuun ottamatta. Suomalaiset oikeustieteilijät ja juristit eivät yleensäkään kovin herkästi omasta aloitteestaan lähde ylimpien tuomioistuinten ratkaisuja tai menettelytapoja arvostelemaan. Täällä Pohjan perillä halutaan elellä sovussa ja konsensushengessä myös juridiikan kysymyksissä. Pienemmät viskaalit tyytyvät yleensä nurisematta siihen, mitä isot päättäjät sanovat ja niihin tiedon murusiin, joita isoisten pöydiltä heille kenties sattuu tipahtamaan. Jos alat arvostella julkisesti korkeiden tuomioistuimien tai muiden vastaavien lainkäyttöelinten kannanottoja, saat kyllä varautua siihen, että uralla eteneminen hankaloituu tai tyssää kokonaan. On niitä HV-kerhoja myös oikeus- ja tuomioistuinlaitoksessa, samoin tiedeyhteisössä.

7. Tämän päivän Helsingin Sanomien Sunnuntai-osiossa on toimittaja Petri Sajarin kirjoittama oivallinen reportaasi KHO:n mainitusta päätöksestä ja siihen johtaneista tapahtumista. Juttu on saanut lehden printtiversiossa ehkä hieman oudolta kuulostavan otsikon "Pakko perustella", mutta kupletin juoni ilmenee kuitenkin hyvin  itse tekstistä. Jutussa olisi voitu mainita sanotun päätöksen numero, siis KHO 2012:75, jotta ne, jotka haluaisivat tutustua päätökseen tarkemmin, voisivat etsiä ratkaisun netistä syynättäväkseen.

8. Hesarin jutusta ilmenee, miten pakkohoitoon määrätty ihminen (Y) oli psykiatrisesta sairaalasta lähetetyssä horjuvalla käsialalla kirjoitetussa kirjeessä pyytänyt KHO:ta tutkimaan, oliko hänen pakkohoitonsa jatkamisesta päätetty laillisesti. Valittajan mielestä pakkohoidon jatkamiselle ei ollut perusteita, koska hän pystyi huolehtimaan itse hygieniastaan ja lääkityksestään. Sairaalassa hänet oli kertomansa mukaan saatettu vahvalla psykelääkityksellä toimintakyvyttömään kuntoon. 

9. KHO ei kiinnittänyt päätöksensä perusteluissa juurikaan huomiota Y:n tapaukseen tai valittajan vetoamiin seikkoihin, joita ei päätöksen perusteluissa lähemmin edes mainita.  KHO:n jäsenet hoksasivat, että heillä oli edessään tapaus, jonka puitteissa voitiin käydä tuimaan vastahyökäykseen ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisua vastaan ja näyttää niin sanotusti kaapin paikka EIT:lle, joka oli tavallaan mitätöinyt KHO:n oman kannan X:n tapauksessa antamassaan tuomiossa.

10. Ratkaisun KHO 2012:75 perustelut koostuvat laajista pykälä- ja oikeustapauskatsauksista, joista valituksen tehnyt Y tuskin ymmärsi kovinkaan paljon. Y:tä olisi kiinnostanut vain se, mitä mieltä KHO oli hänen omasta asiastaan, mutta sille KHO puolestaan ei tunnu perusteluissaan osoittavan suurempaa kiinnostusta. Suomen valtio eli käytännössä ulkoministeriö kuvitteli saavansa KHO:n päätöksestä oivallisen aseen, johon vedoten se vaati EIT:n X:n tapauksessa antaman jaostoratkaisun käsittelemistä uudelleen tuomioistuimen vahvennetussa kokoonpanossa (Grand chamber). Tässä hankkeessa kävi kuitenkin köpelösti, sillä EIT hylkäsi pika pikaa valtion sanotun pyynnön.

11. KHO ei näytä saavan asiassa myöskään "omien" kannatusta, kuten Kuopion hallinto-oikeuden tammikuussa 2013 antamasta plenum-päätöksestä ilmenee; olen kertonut sanotusta päätöksestä blogissa n:o 692/22.1.2013.  Kuopiolaiset asettuivat tässä arvovaltakiistaksi muodostuneessa asiassa selkeäti EIT:n kannalle. Sosiaali- ja terveysministeriö puolestaan ilmoitti viime joulukuussa, että mielenterveyslakia aiotaan muuttaa niin, että pakkohoidon jatkamisesta päätettäessä potilaalle on annettava mahdollisuus sairaalan ulkopuoliseen psykiatriseen arvioon.

12.  Kuten HS:n tämänpäiväisestä jutusta ilmenee, allekirjoittanut ei ole toki ainoa juristi, joka on rytännyt KHO:n edustaman kannan, jossa EIT:n ratkaisulle annetaan kyytiä ja jossa hallbergmaiseen tapaan hehkutetaan oman oikeusjärjestelmämme erinomaisuutta. Ilahduin erityisesti professori Tuomas Ojasen seuraavasta toteamuksesta: "KHO:n täysistunto ajautui ulos kartalta, kun se lähti pullikoimaan ihmisoikeustuomioistuinta vastaan".

13. HS:n jutussa haastateltu KHO:n presidentti Pekka Vihervuorta näyttää olevan kiistan suhteen aika vaitelias, mikä sinänsä on ymmärrettävää. Vihervuori tuntuu edelleen vähättelevän EIT:n X:n tapauksessa Suomelle antamaa langettavaa tuomiota sanoen, että se on vain "yksittäinen ratkaisu", jolla ei ole kovin suurta painoarvoa. Vihervuori vihjailee lisäksi, että EIT:n kanta olisi seurausta siitä, että Euroopan ihmisoikeussopimukseen on liittynyt viime vuosina useita Euroopan unioniin kuulumattomia valtioita, joissa "oikeusvaltion periaatteet eivät ole vielä kehittyneet kovin pitkälle".

14. KHO näyttäisi olevan hieman huono häviäjä turvautuessaan sanotunaisiin selityksiin. Tapauksessa X vs. Suomi EIT:n jaoston puheenjohtajana toimi koko tuomioistuimen brittiläinen presidentti, joten tuossa kokoonpanossa ei ainakaan ollut  vain "kehittymättämien oikeusvaltioiden" tuomareita; olihan siellä myös suomlainenkin tuomari yksimielistä päätöstä tekemässä.  Mutta ehkä Vihervuori antaa EIT:tä suuremman arvon "todelliselle oikeusvaltioekspertille" eli edeltäjälleen Pekka Hallbergille ja hänen opeilleen. Paha kyllä tämä Hallberg kärähti pari vuotta sitten juuri oikeusvaltion vastaisesta menettelystä, mistä eduskunnan oikeusasiamies joutui häntä vakavasti huomauttamaan.

15. Minusta EIT:n kanta toteuttaa mainitussa asiassa oikeusvaltion periaatetta paljon paremmin kuin KHO:n päätös, jonka  todellisena pontimena näyttäisi olleen "yleisen edun" nimissä huolehtia sitä, ettei terveydenhoitoviranomaisten toimintaa kuormiteta lliiaksi potilaan asemaa ja oikeusturvaa kohentavilla "turhilla muotoseikoilla". Tähän viittasi KHO:n viestintäpäällikön välittömästi päätöksen jälkeen medialle antama lausunto, jossa hän kertoi, mitkä olivat päätöksen ratkaisevat ja todelliset perusteet.

16. Pekka Vihervuori vähättelee myös niitä kerettiläisiä lainoppineita, jotka kehtaavat väittää, että hallinto-oikeuksien päätöksenteossa asetetaan turhan usein yleinen etu yksilön oikeuksien edelle tai että hallintotuomioistuimet toimisivat ikään kuin hallinnon jatkeena. PV:n mukaan hän ei ole kuullut "tiedeyhteisön piiristä muilta vastaavanlaista kritiikkiä ratkaisun johdosta. Vihervuori itse on ponnistunut KHO:n jäsenistöön tietyn tiedeyhteisön piiristä, mutta kuten oikeustietelijät tietävät, tiedeyhteisö on aika suhteellinen käsite. Se ei ole suinkaan mikään yhtenäinen ja homogeeninen porukka, vaan jakaantuu mm. eri oikeudenalojen mukaisiin pienempiin yhteisöihin ja kuppikuntiin. 

17. Mitä tulee esimerkiksi prosessioikeuteen ja lainkäyttöön, niin tunnettu tosiasia on, että prosessioikeuden eli yleisen lainkäytön tutkijat ja tuomarit eivät juuri piittaa hallintolainkäytöstä ja sitä edustavien tutkijoiden tai tuomareiden mielipiteistä, eivätkä hallintolainkäyttöihmiset, joihin Pekka Vihervuori itse lukeutuu, puolestaan yleensä välitä tuon taivaallista prosessioikeuden piirissä esitetyistä mielipiteistä. Prosessioikeuden tutkijat eivät tunne tai ainakaan viittaa juuri milloinkaan hallintolainkäytön tutkijoihin tai KHO:n raykaosuihin, eivätkä hallintolainkäytön tutkijat ja tuomarit puolestaan koskaan prosessioikeuden tutkijoiden kannanoottoihin. Tilanne on aika erikoinen, sillä onhan molemmissa "haaroissa" kuitenkin kyse lainkäytöstä ja prosessista. Näyttää siltä, että hallintoprosessi ja sitä koskeva tutkimus esiintyy tässäkin suhteessa "hallinnon jatkeena": sitä opetetaan yliopistossa hallinto-oikeuden eikä prosessioikeuden yhteydessä. Olisi suotavaa, että hallintolainkäyttö lähentyisi siviiliprosessioikeutta, hallintolainkäytön opetus siirrettäisiin prosessioikeuden yhteyteen ja hallintotuomioistuimet integroitaisiin yleisiin tuomioistuimiin.

18. Lainkäyttäjien ja tuomareiden, varsinkin korkeiden päällikkötuomareiden, ei tulisi rajoittua ottamaan selkoa tai noteeraamaan vain hajanaisen tiedeyhteisön piirissä esitettyjä käsityksiä, vaan huomiota kannattaisi, tuomitsemistoiminnan riippumattomuutta ja itsenäisyyttä toki vaarantamatta, kiinnittää myös muualla yhteiskunnassa esitettyihin mielipiteisiin. 

...mutta taitaa Suomi jäädä taas nuolemaan näppejään...elinkeinovirastokin kun meni aikanaan Silviolle...

337. Todistusteorian uusia tuulia

Täällä Jätkänkynttilän alla

Kulunut viikko oli blogistille työntäyteistä aikaa Lapin yliopistossa Rovaniemellä. Viikko huipentui perjantaina pidettyyn väitöskirjan julkiseen tarkastustilaisuuteen. Väittelijänä oli oikeustieteen lisensiaatti, varatuomari Timo Saranpää, joka väitteli todistusoikeudellisesta teemasta "Näyttöenemmyysperiaate riita-asiassa". Virallisena vastaväittäjänä toimi prosessioikeuden professori Antti Jokela Turun yliopistosta. Itse olin tilaisuuden kustoksena. Väitöskirja on ilmestynyt Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen kustantamana julkaisuna (A-sarja N:o 299).

Väittelijä Timo Saranpää on syntynyt vuonna 1981 ja valmistunut oikeustieteen kandidaatiksi 2004 ja lisensiaatiksi vuonna 2005. Toimin itse Saranpään työnohjaajana jo lisensiaatti - vaiheessa ja jatkoin myös hänen väitöstutkimuksensa ohjaajana. Väitteleminen oikeustieteessä alle kolmekymppisenä ei ole Suomessa kovin tavallista.

Oikeustieteellisiä väitöskirjoja tarkastetaan ja julkaistaan Suomessa moniin muihin tieteenaloihin verrattuna vähän. Helsingin yliopistossa on tänä vuonna tarkastettu tähän mennessä 13 oikeustieteellistä väitöskirjaa, mutta vuosi sitten siellä julkaistujen väitöskirjojen määrä jäi alle kymmeneen. Turun ja Lapin yliopistojen oikeustieteellisissä tarkastetaan kummassakin vuosittain vain ehkä 3-5 väitöskirjaa. Prosessioikeudesta väitellään tohtoriksi vielä paljon harvemmin. Olen ollut professorin vakinaisessa virassa 20 vuotta ja tänä aikana Lapissa on tarkastettu viisi prosessioikeuden väitöskirjaa, joista olen ollut neljässä työnohjaajana; 90-luvulla julkaistiin vain yksi prosessioikeuden väitöstutkimus, nyt 2000-luvulla on päästy neljään.

Lapin yliopisto tosin aloitti toimintansa vasta vuonna 1979 ja ensimmäiset maisterin (aiemmin kandidaatin) tutkinnot suoritettiin yliopistossa (aiemmin korkeakoulussa) joskus 1980-luvun alkupuolella. Vertailun vuoksi todettakoon, että Turun yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta aloitti parikymmentä vuotta aikaisemmin kuin maamme kolmas oikeustieteellinen tiedekunta eli Lappi eli vuonna 1961, mutta sielläkään ei ole vajaan viidenkymmenen vuoden aikana julkaistu sen enempää prosessioikeuden alaan kuuluvia väitöstutkimuksia kuin Lapissakaan - ellei vain lukumäärä olisi vielä vähempi kuin Lapissa (?); Turussa on prosessioikeuden professuurin lisäksi myös yksi rikos- ja prosessioikeuden professuuri.

Juridiikan väitöskirjat ovat sivumäärältään laajempia kuin esimerkiksi tekniikan, filosofian tai lääketieteen väitökset; ehkä historian ja valtiotieteen väitöskirjoissa päästään joskus samoihin sivumääriin kuin oikeustieteen väitöksissä. Kun käytäntö on ollut tämä, ei ole ihme, että väitöstutkimuksen tekeminen ei liiemmin houkuttele. Viime aikoina on alkanut ilmestyä yhä enemmän niin saottuja artikkeliväitöstutkimuksia, jotka perustuvat tekijänsä useamman vuoden aikana julkaisemiin oikeustieteellisiin artikkeleihin.

Erkki Havansin prosessioikeudellinen väitöskirja "Takavarikko ja hukkaamiskielto I" (1975) oli tuhatsivuinen järkäle, jota vastaväittäjä Jouko Halilan lisäksi tuskin kukaan muu on jaksanut lukea kannesta kanteen läpi; tutkimuksen kakkososa jäikin sittemmin ymmärrettävistä syistä ilmestymättä. Juridisten väitöskirjojen keskimääräinen laajuus on 300-400 sivua, joten Timo Saranpään 308-sivuinen teos sopii hyvin tähän haarukkaan.

Todistusoikeus on prosessioikeuden keskeisimpiä ja samalla vaikeimpia osa-alueita. Todistusharkintaa, näyttökynnystä eli näytön riittävyyttä tai todistustaakan jakoa ei ole laissa (oikeudenkäymiskaaressa) edes pyritty sääntelemään yksityiskohtaisesti, vaan lainsäätäjä on jättänyt nämä kysymykset ja ongelmat suosiolla oikeuskäytännön eli tuomioistuimien ratkaisujen ja oikeuskirjallisuuden varaan.

Todistusoikeudellinen kirjallisuus eri maissa ja oikeuskulttuureissa on laajaa. Myös Pohjoismaissa, Suomea (ja Islantia) lukuun ottamatta, on viimeisten 50-60 vuoden aikana julkaistu väitös - tai muita monografiatutkimuksia, jossa on asiaa puntaroitu osin teoreettisesti, mutta viime aikoina yhä enemmän käytännön tuomitsemistoimintaa silmällä pitäen. Todistusharkintaa varten on kehitelty erilaisia malleja, metodeja ja teorioita, kuten sellaiset käsitteet kuten vakuuttumismalli, ns. frekvenssiteoriat eli teemametodi ja todistusarvometodi, hypoteesimetodi, induktiomalli, normatiiviteoria jne. kertovat.

Tuomarin työn kannalta kysymys on käytännössä todistusmekanismin ja todistusharkinnan jäsentämisestä ja siihen vaikuttavien tekijöiden ja ongelmien tunnistamisesta. Tarkoituksena on, että tuomarin näytönharkinta ei perustuisi pelkkään intuitioon siitä, mitä hän pitää jutussa todistettuna. Tuomari ei ole tosin sidottu mihinkään tiettyyn oikeustieteessä kehitettyyn malliin tai teoriaan, mutta jotta hän pystyisi selviytymään todistusharkinnasta asianmukaisella ja hyväksyttävällä tavalla, hänen olisi hyvä tietää, mitä asiasta on oikeustieteessä kirjoitettu ja hallita todistusmekanismi ja siihen kuuluvat päättelysäännöt. Tuomion perusteluista pitäisi ilmetä myös todistusharkinnan ja näytön riittävyyden osalta se oikeudellinen päättely, johon näyttökysymyksen ratkaisu perustuu. Valitettavasti tässä suhteessa on kuitenkin usein paljon toivomisen varaa.

Suomessa on julkaistu ennen Saranpään väitöskirjaa itse asiassa vain yksi siviiliprosessioikeudellinen eli riita-asioita koskeva todistusoikeudellinen väitöskirja. Kyseessä on Jouko Halilan vuonna 1950 kirjoittama kirja "Tunnustamisesta." Vuonna 1955 Jouko Halila julkaisi monografian "Todistustaakan jaosta silmällä pitäen erityisesti varallisuusoikeudellisia oikeussuhteita." Tähän kirjaan on koottu siihen asti Pohjoismaissa esitetyt todistusoikeudelliset teoriat ja se sisälsi sisältää myös Halilan omat perustellut kannanotot kyseisiin teorioihin Suomen oikeuden kannalta nähtynä. Halilan kirja on kestänyt ajan hammasta yllättävän hyvin ja siihen nojaudutaan oikeuskäytännössä edelleen.

Rikosprosessissa todistusharkintaa ja näyttökynnystä on pohdittu Suomessa enemmän kuin riita-asioiden osalta. Mieleen tulevat etenkin Jaakko Jonkan väitöskirja "Syytekynnys" (1991) ja "Todistusharkinta" (1993) sekä Pasi Pölösen väitöskirja "Henkilötodistelu rikosprosessissa" (2003). Oikeustieteen ja kulttuurin moniottelija Hannu Tapani Klami (1945-2002) innostui 1980-luvulla myös todistusharkinnasta ja todistustaakan jaosta ja julkaisi tutkijaryhmineen näistä teemoista monia artikkeleja. Klamin viimeiseksi puheenvuoroksi asiasta jäi kirjanen "Todistusratkaisu" vuodelta 2000.

Hannu Tapani Klami kehitti oman todistustaakan jakoa siviiliprosessissa koskevan teorian, joka rakentui yleisen päätöksentekoteorian varaan; Saranpää käyttää Klamin mallista nimikettä rationaalinen näyttökynnysteoria. Sen mukaan tuomioistuimen tulisi ottaa näyttöratkaisussa huomion muun muassa väärän tuomion kustannukset, mikä johtaa siihen, että todistustaakan jakoa asianosaisten kesken arvioitaessa tulisi yhtenä tekijänä ottaa huomioon väärästä päätöksestä aiheutuvan riskin sosiaalinen kantokyky. Sosiaalisten näkökohtien hyödyntämiseen näyttökynnyksen ja todistustaakan jaon määräytymisessä on kuitenkin suhtauduttu yleensä kielteisesti.

Siviiliprosessin osalta oli siis todella korkea aika saada meilläkin uusi tutkimus todistusharkinnasta ja todistustaakan jaosta. Timo Saranpää käy kirjassaan läpi edellä mainittuja teorioita ja malleja ja hylkää ne yksi toisensa jälkeen. Hän kannattaa teoriaa tai metodia, joka tunnetaan nimellä "näyttöenemmyysperiaate"; joskus on puhuttu myös "ylipainoperiaatteesta", joka tulee kyseisen termin ruotsikielisestä nimestä "överviktsprincipen," Nimi "näyttöenemmyysperiaate" on hieman kömpelö ja kolmesta sanasta koostuvana yhdyssanana jopa jonkinlainen sanahirviö, mutta siihen on paremman puutteessa tyydytty.

Näin jälkeenpäin ajatelleen Saranpää olisi voinut valita kirjalleen mediaseksikkäämmän nimen, esimerkiksi "Todistusteorian uusia tuulia" tai vaikkapa haastavan otsikon "Tarvitaanko todistustaakkaa?" Saranpään kirjassa marssitetaan esiin monia tunnettuja todistusoikeuden ja koko prosessioikeuden pohjoismaisia guruja, kuten esimerkiksi nimet Olivecrona, Ekelöf, Eckhoff, Bolding, Boman jne.

Näyttöenemmyysperiaatteen idean kehittäjiä olivat 1940-luvulla ja 1950-luvun alussa nimenomaan norjalainen Torsten Eckhoff (1943 ja 1949) ja ruotsalaisen Per Olof Bolding (1951), jotka jaksoivat kirjoittaa asiasta 30-40 vuoden ajan. Heidän vastaväittäjiään olivat skandinaavisen realismin kannattajiin kuuluneet ruotsalaiset Karl Olivecrona ja Per Olof Ekelöf. Jälkimmäistä pidetään koko 1900-luvun pohjoismaiden tunnetuimpana ja tunnustetuimpana prosessioikeuden tutkijana; Ekelöf sai mainetta myös yleisen oikeusteorian puolella muun muassa kehittämänsä teleologisen laintulkintametodin ansiosta. Ekelöf kannatti uransa aluksi teemametodin nimellä tunnettua todennäköisyysteoriaa, mutta kehitti sittemmin oman todistusarvometodinsa. Itse vaikutuin 1970-luvulla juuri Ekelöfin opeista, mutta nykyisin ne tuntuvat olevan, kuten Saranpäänkin kirjasta havaitaan, hieman vastatuulessa.

Vai olisiko niin, ettei noita teorioita aina ymmärretä oikein? Esimerkiksi Ekelöfin ohjausteorian nimellä tunnettu teoria siviililainkäytöstä sanktiomekanismin osana ja tuomarin työstä lainsäätäjän työn jatkajana ymmärretään usein väärin, sillä Ekelöf tarkasteli teoriassaan siviiliprosessia ainoastaan systeemitasolla, ei yksittäisiä oikeusjuttuja kuten meillä oleva oikeussuojateoria tekee.

Ruotsissa oikeuskäytäntö on noudattanut todistusarvometodia, mutta viime aikoina esimerkiksi Högsta domstolenin ratkaisujen perusteluissa on alkanut näkyä myös ylipainoperiaatteen (överviktsprincipen) vaikutusta. Norjassa sikäläisen ylimmän oikeusasteen (Høysteret) on todettu, kuten Saranpään kirjasta ilmenee, siirtyneen yleisesti noudattamaan näyttöenemmyysperiaatetta. Suomessa tilanne on niin sanotusti "auki"; joissakin KKO:n ratkaisuissa on Saranpään mukaan ilmentymiä näyttöenemmyysperiaatteen mukaisesta ajattelusta. Voitaneen kuitenkin sanoa, ettei oikeuskäytännössä mikään todistustaakka- tai näyttökynnysteoria ole täysin toteutunut. Ratkaisujen perusteluista ei läheskään aina selviä, mikä on todistustaakan jaon ja näyttökynnyksen suhde.

Näyttöenemmyysperiaate lähtee siitä, että riita-asioissa ei tarvita kiinteitä todistustaakkasääntöjä, sillä kyseisen teorian mukaan todistusharkinnassa on kyse konkreettisesta näyttöylijäämästä. Todistustaakka ja näytön riittävyys liittyvät yhteen, joten todistustaakkaa ei aseteta ex ante kummallekaan osapuolelle. Tuomioistuin tekee ratkaisunsa sen mukaan, kumpi vaihtoehto on todistusharkinnan valossa todennäköisempi. Pienikin ajateltavissa oleva näyttöenemmyys suuntaan tai toiseen riittää ratkaisemaan näyttökysymyksen sen vaihtoehdon hyväksi, jonka puolelle "viisari kallistuu."

Sen sijaan kiinteiden todistustakkasääntöjen mukaan operoitaessa tuomarin on määriteltävä todennäköisyysskaalalla etukäteen se todistustaakkapiste, johon näytön on yllettävä ollakseen riittävää. Sen mukaan kummalle puolelle 0-pistettä todistustaakkapiste skaalassa sijoittuu, määräytyy se, kummalla asianosaista (kantajalla vai vastaajalla) on todistustaakka. Pisteen etäisyys 0-pisteestä ilmaisee, miten "raskas" kyseisen asianosaisen todistustaakka on.

Väittelijä Timo Saranpää kuvasi tutkimustaan Lapin yliopiston kotisivuilla ennen väitöstilaisuutta lyhyesti näin.

Väitöstilaisuus sujuu normaalietikettiä eli tiettyjä rituaaleja ja muodollisuuksia noudattaen. Tilaisuus on kuin etukäteen hyvin harjoiteltu näytelmä, jonka tarkoitus on tradition noudattaminen ja säilyttäminen. Kyseessä on nimenomaan julkinen tilaisuus, johon yleisöllä on vapaa pääsy. Yleisö voi tutustua jo etukäteen väitöskirjan, sillä se on määräysten mukaan pidettävä nähtävänä tiettynä aikana yliopistolla. Kustos, joka on eräänlainen valvoja ja muodollinen prosessinjohtaja avaa tilaisuuden, minkä jälkeen väittelijä esittää lectio praecursoriansa. Tämän jälkeen vastaväittäjä esittää oman alkupuheenvuoronsa, jonka aikana väittelijä seisoo. Sitten mennään itse asiaan eli vastaväittäjä alkaa käydä läpi väitöskirjaa, ensin yleiseltä kannalta eli esimerkiksi tutkimustehtävän valinnan ja tutkimusmetodin osalta.

Tämän jälkeen vastaväittäjä siirtyy tarkastelemaan väitöskirjan tiettyjä yksityiskohtia, jolloin vastaväittäjä nostaa, enemmän tai vähemmän aktiivisesti, esiin väitöskirjan mahdollisia heikkouksia ja esittää niitä koskevia muistutuksiaan ja huomautuksiaan. Vastaväittäjä voi toki tuoda esiin myös väitöstutkimuksen hyviä puolia ja kerto, missä kohdin hän on samaa mieltä väittelijän kanssa. Kahden tunnin kuluttua tilaisuuden alkamisesta nautitaan väittelijän kustantamat kakkukahvit, minkä jälkeen palataan saliin jatkamaan debattia.Kun tilaisuus on kestänyt 3-4 tuntia, päästään vihdoin vastaväittäjän loppulausuntoon, jota väittelijä kuuntelee jälleen seisoaltaan Tämän jälkeen väittelijä kehottaa yleisön pyytämään puheenvuoroa, jos joillakuilla kuulijoista on tarve esittää omia huomautuksiaan tai kysymyksiään väittelijälle; yleensä niitä ei esitetä.

Väitöstilaisuutta voidaan pitää hyvänä, jos keskustelua pystyy asiantunteva henkilö seuraamaan, vaikkei olisi lukenut kirjaa, mutta keskustelu pysyy kuitenkin kirjan alueella. Huumorin viljelykin on sallittua ja siitä yleisö myös yleensä pitää, koska älykäs ja hyväntahtoinen huumori tuo esiin tiettyä tervetullutta eloa debattiin. Näin tapahtui myös Timo Saranpään väitöstilaisuudessa, jossa vastaväittäjä professori Antti Jokela sai yleisön muutaman kerran jopa hörähtelemään. Jokela on kokenut vastaväittäjä, joka myös jaksaa kärsivällisesti selostaa yleisölle joitakin keskeisimpiä asioita, joista maallikkokuulijoiden ei voida olettaa olevan tietoisia.

Kustoksella, joka on yleensä väittelijän tutkimuksen työnohjaaja, on tilaisuudessa hyvin muodollinen rooli: hän lähinnä vain avaa ja päättää tilaisuuden, siinä kaikki. Kustoksen vaativin tehtävä onkin osata pysytellä hiljaa väittelyn aikana, vaikka hänen mielensä miten tekisi puuttua keskustelun kulkuun. Niinpä viime perjantain tilaisuudessa kustoksen piti vain tyytyä myhäilemään itsekseen, kun vastaväittäjä ja väittelijä ottivat ohimennen esiin kysymyksen siitä, miten kustoksen erääseen korkeimman oikeuden ennakkopäätökseen kohdistamaa kritiikkiä olisi itse asiassa tulkittava.

Väitöstilaisuus on itse asiassa eräänlaista teatteria, sillä asiallisesti väitöstutkimus hyväksytään jo silloin, kun kaksi esitarkastajaa, joista toinen on yleensä aina tuleva vastaväittäjä, ovat ilmoittaneet tiedekunnalle puoltavansa väitösluvan myöntämistä ja kirjan painattamista. Mutta traditioiden jatkamisen ja julkisuusperiaatteen toteutumisen kannalta väitöstilaisuuden järjestäminen on toki yhä edelleen paikallaan

Viime perjantain väitöstilaisuus, jota oli saapunut seuraamaan 60-70 ihmistä, joukossa myös useita tuomareita ja asianajajia, sujui erittäin hyvin kaikkia mahdollisia muodollisuuksia noudattaen. Tilaisuus kesti kaikkiaan lähes neljä tuntia, mutta vastaväittäjän ja väittelijän keskustelu oli koko ajan asiallista, leppoisaa ja asiantuntevaa, jota kustoksen oli helppo johtaa. Väittelijä puolustautui vakuuttavasti tavalla, jolle vastaväittäjäkin antoi auliisti tunnustusta ja ilmoitti loppulausuntonaan esittävänsä mielihyvin väitöskirjan hyväksymistä tohtorin opinnäytteeksi.

Väittelypäivän etikettiin kuuluu luonnollisesti myös väittelijän järjestämä väitöskaronkka, joka on useimpien mielestä koko päivän kohokohta. Oikeustieteellisen tiedekunnan karonkkaperinne on pitkä ja komea, ja viimeisten 10-20 vuoden aikana on alettu nähdä suurisuuntaisia väitöskaronkkoja. Virallisesti väittelijä pitää karonkan arvoisan vastaväittäjän kunniaksi, mutta käytännössä karonkkapuheissa muistetaan kehua erityisesti väittelijää.

Timo Saranpään järjestämän karonkan ulkoiset puitteet olivat komeat, sillä tilaisuus pidettiin legendaarisessa Pohjanhovissa kirkkaasti loistavan Jätkänkynttilän luodessa vuolaana virtaavan Ounasjoen ylle ja juhlasaliin asti omaa tunnelmaansa pilvettömältä ilta- ja yötaivaalta. Karonkkavieraita oli viitisenkymmentä ja tilaisuus avattiin juhlavasti yliopiston opiskelijakuoron esittämillä lauluilla. Puheita taidettiin pitää pitkälti toistakymmentä. Äänessä olivat myös monet tilaisuuteen kutsut tuomarit paikallisesta hovioikeudesta ja käräjäoikeudesta samoin kuin asianajajakunnasta. Omassa puheessani sainkin aiheen muistella, miten prosessioikeuden tutkijat ovat aina harjoittaneet vuorovaikutuksellista ja hedelmällistä yhteistyötä käytännön tuomareiden ja asianajajien kanssa.

Karonkassa kahvin kanssa nautittu konjakki oli Remy Martinia, mitäpäs muuta! Muistelin, miten omassa hyvin pienimuotoisessa karonkassani 1977 silloisen kustoksen ja työnohjaani professori Jouko Halilan katse oli kirkastunut, kun hän huomasi, että olin valinnut konjakiksi samaista Remy Martinia, jota myös Remu Martiniksi taidettiin kutsua. Halila kertoi ilahtuneena, että Remy Martin oli ollut myös hänen väitöstutkimuksensa työnohjaajan, legendaarisen Tauno Tirkkosen lempikonjakki.

Näin ne akateemiset traditiot siirtyvät tutkijasukupolvelta toiselle!