589. Lempipykäliä


1. Suomen Laki -niminen hakupalvelu, joka mainostaa, että sieltä "saa kaiken laista," tarjoilee kerran viikossa ilmaispläjäytyksen nimeltä "Juristikirje." Se on lähinnä viihteenomainen sivusto, jossa ajankohtaisia oikeudellisia kysymyksiä koskevat vakavammat artikkelit hukkuvat yleensä julkkisjuristien esittelyn ja muun vastaavan enemmän tai vähemmän "hömpän" jalkoihin. Luultavasti tästä johtuu, että vakavasti tarkoitettuja kirjoituksia ei ole Juristikirjeessä enää juuri näkynyt.


2. Juristikirjeessä tunnetut tai puolitunnetut juristit kertovat, mikä on heidän lempipykälänsä. Siis suoraan lakikirjasta otettava pykälä, sillä ollaanhan nyt "Suomen laissa." Kyse ei ole siis lempinormista, -säännöstä tai -periaatteesta, vaikka pykälä on vain asu, johon itse asia eli oikeusnormi on puettu. 


3. Oikeusjärjestykseen sisältyy myös normeja, varsinkin oikeusperiaatteita, jotka eivät ilmene suoraan kirjoitetun lain pykälistä. Tulee mieleen esimerkiksi tuomion oikeusvoima, josta ei ole nimenomaista säännöstä prosessilaissa eli oikeudenkäymiskaaressa. Reformatio in peius -kielto - väitöskirjani aihe 35 vuoden takaa - on myös normi, josta ei ollut 70-luvulla eikä itse asiassa ole vieläkään nimenomaista tai kattavaa säännöstä laissa. Oikeusvoimaa ja peius -kieltoa samoin kuin esimerkiksi jutun palauttamisen edellytyksiä koskevat normit perustuvat yhä edelleen vakiintuneeseen oikeuskäytäntöön, joka puolestaan perustuu paljolti oikeuskirjallisuuden kananottoihin.


4. Katsotaanpa sitten hieman, mitä pykäliä lakimiehemme ovat Juristikirjeessä ilmoittaneet lempipykälikseen.


5. Lähes päivittäin ilta- tai päivälehtien sivuilla taikka tv-uutisissa haastateltu Itä-Suomen yliopiston rikosoikeuden professori Matti Tolvanen yllättää karskilla valinnallaan, sillä hänen lempipykälänsä on murhaa koskeva RL 21 luvun 1 §. Tolvanen perustelee valintaansa sillä, että kyseessä on rikoksista vakavin. Pykälässä kolmeen sanaan on sisällytetty rikosoikeuden yleisen osan keskeiset käsitteet, eli tekijä, teko, laiminlyönti, tahallisuus, seuraus, syy-yhteys ja syyllisyys, perustelee Tolvanen.


6. Oikeustieteen tohtori Kari Uotin lempipykälä on oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskeva perustuslain 21 §, joka on JU:n mukaan edellytys oikeuden toteutumiselle. Oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin sisältyy myös Uotin hyvin tuntema itsekriminointisuoja, vaikka siitä ei olekaan perustuslain 21 §:ssä nimenomaista mainintaa.


7. Toimitusjohtaja Pia Pakarisen lempipykälä on Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan kohta 2, joka koskee syyttömyysolettamaa. Pakarisen mukaan syyttömyysolettama on yksi sivistysvaltion peruspilareista, mutta sen noudattaminen tuntuu olevan välillä hyvin vaikeaa. - Tosi on! 


8. Tupakkaprofessorina eli tarkemmin sanottuna tupakoinnin vastustajana tunnetun Erkki Aurejärven valinta ei yllätä, kun hän mainitsee lempipykäläkseen tupakalain 1 §:n. Siinä on asetettu tavoitteeksi tupakankäytön lopettaminen, ei siis ainoastaan kessuttelun vähentäminen.



9. Kansanedustaja Mikael Jungnerin lempipykälä on vuoden 1734 lain Maakaaren 1 luvun 1 §, joka ei ole enää voimassa. Siinä todetaan runollisesti: 'nämä ovat lailliset saannot, joilla maa, huone ja maapohja maalla ja kaupungissa omaksi saadaan: yksi on perintö, jos on laillisesti peritty; toinen on vaihto, jos on laillisesti vaihdettu; kolmas on kauppa, jos on laillisesti ostettu; neljäs on lahja, jos on laillisesti lahjaksi annettu'.  Jungner on oikeassa siinä, että kauniin rytmin ansiosta säännös on helppo muistaa. "Siinä on nähty vaivaa ja se on valovuosien päässä nykyisestä vaikeasti ymmärrettävästä juridisesta teknokielestä.”


10. Työoikeudenasiantuntija Anna Lavikkalan lempipykälä on työsopimuksen tunnusmerkit määrittelevä työsopimuslain 1 §. Tulva-lehden päätoimittaja Atlas Saarikoski ilmoittaa lempparipykäläkseen RL 17 luvun 21 §:n, jonka tarkoitus on yrittää hallita ihmisten seksuaalisuuden ilmaisuja julkisilla paikoilla Saarikosken perustelu valinnalleen: "Pykälää on hauska rikkoa." - Niinpä, tämähän nähtiin taas viimeksi pari päivää sitten Vappuna.


11. Helsingin yliopiston rehtori, OTT Thomas Wilhelmssonin - muuten tunnettuja välimiehiä hänkin - lempipykälä on oikeustoimen ehtojen kohtuullistamista tarkoittava oikeustoimilain 36 §. - Kohtuus kaikessa - myös välimiesten palkkioissa!


12. Ylitarkastaja Husein Muhammed ilmoittaa suosikkisäännöksekseen hallintolain 8 §:n, joka velvoittaa hallintoviranomaisen antamaan asiakkailleen neuvontaa. HM:n mukaan mainittu pykälä jää usein sanahelinäksi, sillä esimerkiksi noin puolet toimeentulotukeen oikeutetuista ei hae sitä, koska he eivät tiedä oikeuksistaan ja virnaomaiset eivät heitä neuvo. 


13. Husein Muhammedin pomo, vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet ilmoittaa suosikikseen peruslain 6 §:n yhdenvertaisuuspykälän, joka on suomalaisen yhteiskunnan arvojen kivijalka. - Myös tuo pykälä saattaa kuitenkin jäädä käytännössä usein pelkäksi "sanahelinäksi."


14. Presidenttiehdokas Sauli Niinistö ilmoitti ennen viime vaaleja lempipykäläkseen perustuslain 3 §:n, jossa todetaan selkeä parlamentarismi ja vallan kolmijako-oppi. Niinistön mukaan "presidentillä on yhtälössä roolinsa."


15. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson viittaa Olaus Petrin vanhoihin tuomarinohjeisiin, jotka sisältävät edelleen ajankohtaisia viisauksia. Yhtenä esimerkkinä oikeusministeri mainitsee ohjeen, jonka mukaan "jokaisella tuomiolla pitää olla selvät perusteet ja todistukset tukena, sillä tuomari älköön mitään tuomitko muutoin kuin perusteiden ja todistusten mukaan."


16. Professori Tuula Linna, seuraajani Lapin yliopiston lainkäytön/prosessioikeuden professorina, mainitsee viimeisimmässä Juristikirjeessä lempipykäläkseen oikeudenkäymiskaaren 1 luvun 11 §:n: "Tuomarin pitää tarkoin tutkia lain oikeata tarkoitusta ja perustusta sekä tuomita sen mukaan, mutta ei vastoin sitä, oman mielensä mukaan." Tuula Linnan mukaan tämä kaunis pykälä on yhä voimassa alkuperäisessä asussaan (siis vuoden 1734 laissa) ja kertoo lainsäätäjän tahdon ja tuomarin harkinnan suhteesta tavalla, jota ei ole tarvinnut muuttaa satoihin vuosiin. 


17. Tuula Linnan valinta ei lainkaan hassumpi. OK 1:11:n säännös ilmenee itse asiassa jo Olaus Petrin vanhoissa tuomarinohjeissa (ohje 12). Mutta yksi varauma Linnan perusteluihin: Pykälässä puhutaan "lain oikeasta tarkoituksesta" (ratio legis),  ei "lainsäätäjän tahdosta," niin kuin Linna mainitsee. Minusta tässä on vissi ero, mutta en ala sitä nyt tässä lähemmin selostaa, vaan palaan siihen joskus myöhemmin.

18. Kuten edellä olevasta esittelystä ilmenee, lempipykälä liittyvät useimmiten joko asianomaisen juristin työhön ja toimenkuvaan. Niinhän sitä sanotaan, että "kuka härjillä kyntää, se härjistä puhuu." Lempisäännöksiksi valitaan pykäliä, jotka ovat joko sisällöltään tai muotoilultaan taikka kummassakin mainitussa suhteessa "yleviä" tai suorastaan hieman mahtipontisia. Kyse on normeista, jotka ilmaisevat usein tietyn oikeusperiaatteen tai tavoitteen. Joukossa on vähemmän yksityiskohtaisesti jotakin asiaa sääteleviä pykäliä, joiden merkitys ilmenee niiden suorana soveltamisena käytännössä.

19. Itse en ole juurikaan pohtinut pykäliä siltä kannalta, mikä niistä sykähdyttäisi jotenkin eniten sydäntäni. En ole erityisemmin ihastunut yhteen tai useampaan pykälään. Pykälät ovat lähinnä vain keinoja ja työvälineitä, joilla pyritään tiettyyn tavoitteeseen ja yhteisen hyvän edistämisen. Tuomarin ja asianajajankin jokapäiväisessä työssä merkittäviä pykäliä ovat esimerkiksi väittämistaakkaa (OK 24:3.2), syytesidonnaisuutta (ROL 11:3), tuomarin prosessinjohtoa (OK 6:2a.2 ja ROL 6:5.2), vapaata todistusharkintaa (OK 17:2.1) ja tietenkin tuomion perustelemista (OK 24:4 ja ROL 11:4) koskevat säännökset.

20. OK 17:2.1:n mukaan "oikeuden tulee, harkittuaan huolellisesti kaikkia esiintulevia seikkoja, päättää, mitä asiassa on pidettävä totena." Säännöksen tarkoituksena on sanoa, että vaikka todistusharkinta on vapaata siinä mielessä, että todistuskeinoja ei ole rajattu vain tiettyihin todisteisiin eikä eri todisteiden painoarvoa ole laissa säännelty, tuomarin harkinta ei ole kuitenkaan vapaata sikäli, että näyttöratkaisu voitaisiin perustaa mielivaltaan tai pelkästään intuition varaan. Toisaalta säännöksessä ei sanota, että tuomarin ratkaisu olisi tai sen tulisi olla aina ehdottomasti niin sanotun aineelliseen totuuden mukainen, vaan kyse on vain siitä, mitä esitetyn todistusaineiston perusteella on "pidettävä totena." Tuomarilta ei vaadita yliluonnollisia kykyjä "ehdottoman totuuden löytämiseksi", vaan ainoastaan niin sanotun muodollisen eli prosessuaalisen totuuden selvittäminen riittää. - Vaikka mainittu säännös on lyhyt, siihen sisältyy siten todella paljon tärkeää asiaa.

21. Mielivallan kieltoa ja tuomion perustelemisvelvollisuutta korostettiin aiemmin voimassa olleessa OK 24 luvun 3 §:n 1 momentissa napakasti: "Jokainen tuomio perustettakoon syihin ja lakiin eikä mielivaltaan, ja pantakoon siihen selvästi ne pääsyyt ja se lainkohta, joihin päätös perustuu."  - Aika hyvin kiteytetty. Samoin kuin tuomarinohjeissa mainittu asianosaisen kuulemisen tärkeyttä teroittava ohje: Yhden puheiden mukaan älköön ketään tuomittako.

22. Yksityisoikeuden eli siviilioikeuden puolelta tule mieleen lyhyt ja ytimekäs normi "pacta sunt servanda" eli sopimukset pidettävä.  Sopimuksessa sovitut ehdot siis velvoittavat sopijapuolia lakiin verrattavalla tavalla. Kuten tiedämme, tämä koskee myös reaalisopimuksia eli esimerkiksi sopimusta, jonka autoilija tekee pysäköidessään ajoneuvonsa yksityisen omistamalle pysäköintipaikalle. Tällöin  hän hyväksyy ja sitoutuu noudattamaan pysäköintitaulussa julkipantuja sopimusehtoja, joihin kuuluu myös ehtojen rikkomisesta aiheutuvan valvontamaksun suorittaminen.

23. Oikeudellisia arvoja korostavat normit ovat sitten omassa sarjassaan. Niitä löytyy edellä mainituista vanhoista tuomarinohjeista ja perustuslaista. Vaikkapa esimerkiksi tämä: "Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei saata olla lakikaan; sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään."

491. KKO 2011:78. Hyvitys oikeudenkäynnin viivästymisestä

1. Oikeudenkäyntien kohtuuttoman pitkä kesto on tunnettu tosiasia ja yksi suomalaista lainkäyttöä rasittavista pahimmista epäkohdista. Siitä on puhuttu paljon, mutta ilman tulosta. Tässä blogissa on tehty ehdotuksia tilanteen korjaamiseksi, mutta oikeusministeriö ei ole näihin aloitteisiin tarttunut eikä lähtenyt viemään niitä eteen päin.

2. Suomi on saanut 2000-luvulla Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta lähes sata langettavaa tuomiota oikeudenkäyntien kohtuuttomasta pitkittymisestä. Tämä on saattanut Suomen noloon asemaan ja mustannut sen mainetta ihmisoikeuksia kunnioittavana oikeusvaltiona. Oikeusministeri Johannes Koskinen uhosi vielä vajaa kymmen vuotta sitten pitävänsä huolen siitä, että Suomesta tulee "maailman paras" oikeusvaltio. Mutta kuinkas sitten kävikään ja miten kävi tässä suhteessa, siis oikeusvaltioperiaatteen ja ihmisoikeuksien kunnioittamisessa oikeusministeri Koskiselle itselleen? Tästäkin olen blogissani kertonut.

3. Oikeusministeri Tuija Braxin johdolla oikeusministeriö keksi omasta mielestään oivan keinon, jolla Suomen maine saataisiin pelastetuksi ja Strasbourgiin tehtävät ihmisoikeusvalitukset vähenemään ja vähitellen kokonaan lakkaamaan: Maksetaan niille (raukoille ja ikuisille marisijoille, suorastaan kverulanteille) jokin aivan nimellinen korvaus tai hyvitys prosessin viivästymisestä valtion pussista, jolloin niiden (kurjien) ei tarvitse enää valitella Strasbourgiin ja pilata Suomen mainetta! Näin sitten tehtiin ja säädettiin niin sanottu hyvityslaki eli tarkemmin sanottuna laki oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämisestä (362/2009), joka tuli voimaan vuoden 2010 alusta.

4. Muuta ei sitten ole asiassa tehtykään, sillä niihin syihin, joiden takia oikeudenkäynnit viivästyvät, ei ole puututtu, eikä etsitty keinoja, joilla viivästyminen saataisiin kuriin oikeusturvaa ja oikeusvarmuutta silti vaarantamatta. Valitusoikeutta hovioikeuteen on tosin rajoitettu ottamalla käyttöön jatkokäsittelylupa ja karsimalla hovioikeuksien suullisia käsittelyjä. Jokainen kuitenkin ymmärtää, että nämä keinot kaventavat asianosaisten oikeusturvaa, sillä niiden takia osa käräjäoikeuden vääristä ratkaisuja jää pysyväksi. Viivästyskantelu, jota olen itse "markkinoinut" ja joka olisi tehokas tapa ehkäistä prosessin pitkittymisen syntymistä, ei aikanaan hyväksytty, vaan tuomioistuimet, korkein oikeus etunenässä, vastusti sitä.

5. Edellä mainittu hyvityslaki (362/2009) on eräiltä osin omalaatuinen. Kaikesta näkee, että valtio, jonka aikeet lainsäätäjä on hyväksynyt, on halunnut painaa määrättävät hyvitykset minimiin ja vaikuttaa siihen, ettei hyvitystä kannata aina edes vaadita, vaikka siihen olisi peruste olemassa. Viivästymisen käsitettä ei ole laissa ajallisesti tarkemmin määritelty, vaan siinä viitataan ympäripyöreästi vain sellaisiin kriteereihin kuin "asian laatua ja laajuus", "asian merkitys asianosaisille" ja "asianosaisten, viranomaisten ja tuomioistuimen toiminta oikeudenkäynnissä" (4 §); vm. kriteeri on täysin mitäänsanomaton.

6. Hyvityksen tarkoituksena on "korvata oikeudenkäynnin viivästymisestä asianosaiselle aiheuttanutta huolta, epävarmuutta ja muuta niihin rinnastettavaa haittaa" (6.1 §). Hyvityksen määrä on 1 500 euroa vuodessa kultakin vuodelta, jona oikeudenkäynti on valtion vastuulla olevasta syystä viivästynyt (6.2 §). Hyvityksen enimmäismäärää korotetaan enintään 2 000 eurolla, jos asia on erityisen merkittävä asianosaiselle. Maksettava hyvitys on enintään 10 000 euroa, määrä voidaan erityisestä syystä ylittää (6.3 §).

7. Säännös, jonka mukaan hyvitystä on vaadittava pääasiaa käsittelevältä tuomioistuimelta, jolle vaatimus on tehtävä jo ennen pääasian käsittelyn päättymistä puhevallan menettämisen uhalla (7 §), on erityisen arveluttava. Tuomioistuimen on ratkaistava hyvitysvaatimus pääasian ratkaisemisen yhteydessä. Vaatimusta ei voida tehdä enää korkeimmassa oikeudessa ilman pätevää syytä. Tuomioistuimelle on siis annettu valtuudet toimia ja tehdä päätös tavallaan omassa asiassa ja arvioida, onko asian käsittely viivästynyt sen omasta syystä. Rohkenisiko esimerkiksi syytetty pääkäsittelyn päätteeksi loppulausunnossa väittää, että jutun ratkaiseva käräjä- tai hovioikeus on viivytellyt kohtuuttomasti?

8. Eilen annettu korkeimman oikeuden ennakkopäätös KKO 2011:78 koski tavallaan vain yhtä yksityiskohtaa eli sitä, tuleeko asianosaisen esittää hyvitysvaatimus aina ennen pääkäsittelyn päättymistä, vai voidaanko hyvitysvaatimus tehdä vasta pääkäsittelyn päättymisen jälkeen, jos se on tehty ennen tuomion antamista. Nykyisin on nimittäin vallalla käytäntö, jonka mukaan käräjäoikeuden tuomiota ei julisteta tai anneta heti pääkäsittelyn päätyttyä, vaan vasta myöhemmin ns. kansliatuomiona.

9. Mainitun käytännön yleistymistä olen kritisoinut. Hovioikeus antaa tuomionsa säännönmukaisesti vasta pääkäsittelyn päättymisen jälkeen. Aikaa tuomion antamiseen kuluu pääkäsittelyn päättymisen jälkeen käytännössä usein kuukausikaupalla, vaikka pääsääntö lain mukaan on se, että tuomio on annettava käräjäoikeuden 14 päivän ja hovioikeudessa 30 päivän kuluttua pääkäsittelyn päättymisestä. Tätä(kin) lepsua käytäntöä olen kritisoinut tällä palstalla.

10. Lyhyesti sanottuna hovioikeus tulkitsi lakia eli hyvityslain 7 §:n 1 momenttia täysin kirjaimellisesti eli lain sanamuodon mukaan ja päätyi siihen, että syytettyjen hyvitysvaatimus oli tehty liian myöhään, kun se oli esitetty vasta hovioikeudessa toimitetun pääkäsittelyn päättymisen jälkeen. Pääkäsittely päätyi 11.11.2009 ja vaatimukset oli esitetty vasta 12.1. ja 15.1.2010. Pääasian tuomio, jossa myös hyvitysvaatimusten kohtalo ratkaistiin, annettiin 29.1.2010, siis noin 2,5 kuukautta pääkäsittelyn päättymisen jälkeen (pääsääntö on lain mukaan edellä mainitut 30 päivää).

11. Hovioikeus saattoi siten evätä hyvitysvaatimusten tutkimisen "kätevästi" huolimatta siitä, että vuoden 2010 alusta voimaan tullutta hyvityslakia on sovellettava myös asiaan, joka on vireillä lain tullessa voimaan. Kyseinen rikosjuttu oli vireillä hovioikeudessa vielä tammikuussa 2010, vaikka pääkäsittely oli päättynyt jo marraskuussa 2009.

12. Korkein oikeus tulkitsi lakia mainitun kysymyksen osalta hovioikeutta järkevämmin ja katsoi, että hyvitysvaatimus oi tehty ajoissa, kun se esitettiin hovioikeudelle ennen tuomion antamista. Kokein oikeus totesi, että hovioikeuden tulkinta on ristiriidassa oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämistä koskevan sääntelyn tarkoituksen kanssa. Korkein oikeus tulkitsi lakia ja ko. lainkohtaa yksinomaan sanamuodon mukaisesti, mutta korkein oikeus sitä vastoin, mitä ratio legis eli laintarkoitus edellyttää. Kyse on teleologisesta laintulkinnasta, jonka puolestapuhujiin olen itse kuulunut.

13. Hovioikeus liene lähtenyt omassa tulkinnassaan siitä, mikä tuntuu oikeuden omaa työtä ja sanoisinko sen "keveyttä" ajatelleen tarkoituksenmukaisinta. Tämänkaltaisessa asiassa tulee kuitenkin ottaa huomioon toki myös ja ennen muuta hyvitystä vaativan asianosaisen asema ja sovellettavan lain tarkoitus.

14. Korkeimman oikeuden tulkinta on itse asiassa hyvä keino lyhentää sitä aikaa, jonka hovioikeudet ja käräjäoikeudet nykyisin kuluttavat kansliatuomion antamiseen. Jos kansliatuomiota ei ala kuulua 14 päivän tai 30 päivän kuluttua pääkäsittelyn päättymisestä, pidentää tämä "extra-aika" luonnollisesti myös oikeudenkäynnin kokonaispituutta. Hyvitystä vaativa asianosainen voi silloin perustella vaatimustaan myös tämän lisäajan kulumisella. Kun tämä on tiedossa, käräjä- ja hovioikeuksien on pakko tehostaa toimintaansa ratkaisun laatimisessa ja ryhtyä antamaan kansliatuomionsa nykyistä kohtuullisemmassa ajassa.

15. Korkein oikeus katsoi, että nyt kysymyksessä olevan kaltaisessa tapauksessa, joka koski laajana pidettävää talousrikosasiaa, hyväksyttävänä kokonaisaikana oikeudenkäynnille voidaan pitää kuutta vuotta. Tämä on minusta aika rohkea arvio, joka ei näytä - perustelujen mukaan - perustuvan oikein mihinkään. Itse pidän sanottua kuuden vuoden aikaa liian pitkänä, jos asian laadusta tai laajuudesta ei ole tarkempaa selvitystä.

16. Niin tai näin, mutta poliisi-ja syyttäjäviranomaiset sekä käräjäoikeudet ja hovioikeudet voivat nyt kenties lähteä yleensä siitä, että sanottu 6 vuotta on ikään kuin "yleisesti hyväksytty" kokonaisaika "laajassa asiassa" tai talousrikosasioissa yleensä. Siis, jos esitutkinta ja syyteharkinta on saatu viedyksi loppuun kahdessa vuodessa, niin käräjäoikeus voi laskea, että ok, tässä on vielä aikaa ainakin kaksi vuotta asian käsittelylle, vaikka tuomiosta valitettaisiin hovioikeuteen, ja myöhemmin myös hovioikeus voi ajatella, että no niin, ei tässä nyt niin kovin kiirettä vielä olekaan, kun "KKO:n hyväksymää aikaa on jäljellä vielä kaksi vuotta." Juttu, joka voitaisiin saada kohtuudella valmiiksi 3-4 vuodessa, voikin nyt KKO:n tekemän tulkinnan ja "luvan" vuoksi venyä aina kuuteen vuoteen saakka. Toki jokainen tapaus ja sen vaikeusaste on arvioitava aina erikseen, mutta pitäisin kuitenkin KKO:n hyväksymää enimmäisaika hieman varomattomana lausumana.

17. Mistä tuo kuuden vuoden aika on tosiaan tempaistu? Mitään muita perusteita sille ei perusteluissa ilmoiteta kuin mitäänsanomaton kriteeri "asian laajuus." Olisiko käynyt niin, että pitkä käsittelyaika itse asiassa on se tekijä, joka on oikeuttanut sanomaan, että asian on täytynyt olla laaja? Hyvityslain 4 §:n 2 momentin mukaan oikeudenkäynnin viivästymistä arvioitaessa otetaan myös huomioon ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) oikeuskäytäntö. KKO:n ratkaisun perusteluissa ei kuitenkaan mainita tältä osin yhtään EIT:n ratkaisua puhumattakaan johtopäätöksiä kyseisen tuomioistuimen käytännöstä.

18. Perusteluissa kiinnittää huomiota tapa, jolla korkein oikeus näyttää löytäneen selvät vastaukset ja kannanottonsa suoraan lain esitöistä eli hyvityslakia koskevasta hallituksen esityksestä (HE 233/2008 vp) ja lakivaliokunnan mietinnöstä (LaVM 3/2009 vp). Näistä esitöistä löydettyjä lausumia korkein oikeus näyttää seuraavan perusteluissaan melko orjallisesti. Lain esityöt eivät kuitenkaan velvoita lainsäätäjästä ja maan hallituksesta riippumatonta tuomioistuinta, joka voi ja jonka myös tulisi käyttää ratkaisuissaan myös oma harkintakykyään. Ratkaisun perusteleminen suoraan lakien esitöillä on aika yleinen ilmiö Suomessa. Se on helpoin tapa tehdä ratkaisuja, mutta riippumattomalta tuomioistuimelta voidaan kyllä odottaa myös itsenäistä tulkintaa ja harkintavallan käyttöä. Tässä ratkaisussa korkein oikeus on toisaalta sivuuttanut EIT:n ratkaisukäytännön, mutta toisaalta huomioinut lain esityöt ja yhtynyt niissä esitettyihin tulkintoihin.

19. Pääasia tässä ratkaisussa on kuitenkin se, että korkein oikeus on tulkinnut lakia sen tarkoituksen mukaisesti ja päätynyt oikeaan ratkaisuun. Olisi mielenkiintoista tietää, ovatko kaikki hovioikeudet tulkinneet hyvityslakia samalla tavalla kuin Vaasan HO, vai onko jokin hovioikeus ollut jo tähän mennessä samalla kannalla kuin KKO nyt?

20. Aika metkaa, miten tuomioistuimet ovat yleensä aina valmiita tulkitsemaan kaikkia hieman epäselviä säännöksiä ja tilanteita niin, että tulkinta ja ratkaisu koituu yksityisen kansalaisen ja valittajan vahingoksi ja niin, että tulkinta helpottaa tuomioistuimen työtä. Tämä johtopäätös voidaan tehdä paitsi nyt kommentoitavasta ratkaisusta KKO 2011:78 alempien tuomioistuinten oalta, myös syyskuussa annetussa ratkaisussa KKO 2011:63 selostetusta tapauksesta. Siinä käräjäoikeuden sähköpostiosoitteeseen määräajassa lähettämä valitus jätettiin sekä Helsingin käräjäoikeudessa että Helsingin hovioikeudessa tutkimatta myöhään tehtynä, kun käräjäoikeuden sähköpostipalvelin tulkitsi viestin roskapotiksi. Näin siitä huolimatta, että valittaja toimitti hovioikeudelle selvitystä, joka viittasi siihen, että valitus oli lähetetty sähköpostitse ajoissa. Korkein oikeus kumosi käräjäoikeuden päätöksen ja palautti asian hovioikeuteen, joka määrättiin selvittämään ajankohta, jollin valitus oli saapunut käräjäoikeuden tietojärjestelmiin.