593. KKO 2012:45: Korkein oikeus kumosi GLO-hotellin huumejutun tuomion poliisin virheen takia; poliisi-kansanedustaja kritisoi päätöstä

1. Nuori suomalaismies kuoli heroiinin yliannostukseen helsinkiläisessä GLO-hotellissa joulukuussa itsenäisyyspäivän jälkeisenä yönä  2009 järjestetyissä huumebileissä. Heroiinikuolema aiheutti poikkeuksellisen laajamittaisen poliisioperaation, joka johti ulkomaalaisten johtaman laajan huumeliigan paljastumiseen. Poliisi otti kiinni nelisenkymmentä ulkomaalaista, joista 21 oli vangittuna. Jutun tekijät olivat pääosin nigerialaisia, ghanalaisia ja gambialaisia.

2. Syyttäjä vaatii jutussa kolmelle miehelle rangaistusta törkeästä kuolemantuottamuksesta ja törkeästä vammantuottamuksesta. Syytteen mukaan miehet toimittivat hotelliin erittäin voimakasta heroiinia, vaikka tiesivät, että tilaus koski kokaiinia. Käytettyään ainetta kuin kokaiinia yksi käyttäjä kuoli ja toinen sai vakavan myrkytyksen. Syytetyt kiistivät oikeudessa syyllisyytensä. Kahden syytetyn avustajat kertoivat oikeudessa, ettei heidän päämiehillään ollut mitään tekemistä Glo-hotellissa käytettyjen aineiden kanssa. Kolmannen puolustus totesi, että päämies luuli luovuttamansa aineen olleen kokaiinia.

3. Syytetty A:n eli nigerialaisen  Samuel Eze Ugumin osalta syytejuttu eteni korkeimpaan oikeuteen asti. Korkein oikeus päätyi 9.5. antamassaan  ennakkopäätöksessä (KKO 2012:45) siihen, että A:n syyllisyyttä tukevana näyttönä ei saatu käyttää A:n  ko. huumejutun esitutkinnassa antamia lausumia. Vangittuna ollut A ei ollut KKO:n mukaan yksiselitteisesti ja tietoisena hänelle rikoksesta epäiltynä kuuluvista oikeuksista luopunut oikeudestaan avustajaan esitutkinnassa. A:n rikosta koskeva tunnustus oli siten saatu itsekriminointisuojaa loukkaamalla, jolloin lausumia ei saatu hyödyntää syyllisyyttä tukevana näyttönä.

4. A, joka oli yksi rikoksista pääepäilty, otettiin 11.12.2009 kiinni ja vangittiin 15.12.2009 ja häntä kuulusteltiin esitutkinnassa muun muassa 16.12. ja 21.12.2009. Poliisi oli esitutkinnassa kertonut epäillylle tämän oikeudesta avustajaan. Vangitsemisistunnossa 15.12.2009 käräjäoikeus oli määrännyt A:lle puolustajan, joka ei ollut kuitenkaan tavannut epäiltyä ennen kuulusteluja 16.12.2009 ja 21.12.2009. A:lla ei ollut näissä esitutkintakuulusteluissa avustajaa.

5. Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta törkeästä huumausainerikoksesta sekä törkeästä kuolemantuottamuksesta ja törkeästä vammantuottamuksesta. Oikeudenkäynnin aikana syyttäjä vetosi syyllisyyttä tukevana näyttönä muun muassa A:n esitutkinnassa antamaan lausumaan, jonka mukaan hän oli tunnustanut säilyttäneensä huumeita varastossaan, koska syytetty kertoi oikeuden käynnissä eri tavalla  kuin esitutkinnassa.

6. Helsingin käräjäoikeus tuomitsi 27.5.2010 A:n  törkeästä huumausainerikoksesta sekä kolmesta muusta törkeästä huumausainerikoksesta yhteiseen 8 vuoden vankeusrangaistukseen, mutta hylkäsi syytteen törkeästä kuolemantuottamuksesta ja törkeästä vammantuottamuksesta.

7. Helsingin hovioikeus sen sijaan katsoi A:n syyllistyneen myös törkeään kuolemantuottamukseen ja törkeään vammantuottamukseen ja tuomitsi A:n näistä käräjäoikeuden hänen syykseen lukemista huumausainerikoksista yhteiseen 9 vuoden vankeusrangaistukseen.

8. Korkein oikeus toimitti asiassa suullisen käsittelyn, josta olen kertonut blogissa nro 558/14.3.2012. Suullisessa käsittelyssä KKO pyrki juttua tutkineita poliiseja ja asianajajia kuulemalla selvittämään, miksi epäillyllä ei ollut ollut avustajaa kuulusteluissa. A oli jo hovioikeudessa kiinnittänyt mainittuun asiaan huomiota, mutta hovioikeus ei ollut tuomiossaan ottanut  minkäänlaista kantaa A:n kyseiseen lausumaan.

9. KKO totesi päätöksensä perusteluissa, että rikoksesta epäillyn oikeudella avustajan käyttöön heti esitutkinnan alusta alkaen turvataan epäillyn itsekriminointisuojaa, eli jokaisen oikeutta olla joutumatta pakotetuksi myötävaikuttamaan syyllisyytensä selvittämiseen, sekä muita puolustautumisen mahdollisuuksia. Jos epäillyn oikeus avustajan käyttöön esitutkinnassa ei toteudu, syytetyn oikeuksille aiheutuu korjaamatonta vahinkoa, jos tuomiossa syyllisyyden tueksi nojaudutaan hänen esitutkinnassa antamiinsa lausumiin. Epäillyn oikeuksien loukkaaminen on mahdollista välttää siten, että hänen syyllisyyttään tukevia lausumia ei hyödynnetä oikeudenkäynnissä.

10. A oli ollut vangittuna, kun häntä kuulusteltiin epäiltynä törkeästä huumausainerikoksesta. A:lle määrätty puolustaja ei ollut kuulusteluissa läsnä. Kuulustelut käytiin englanniksi, mutta pöytäkirjat laadittiin suomeksi, jota A ei lainkaan osannut. Esitutkintapöytäkirjan mukaan A:lle oli ennen kuulusteluja ilmoitettu oikeudesta käyttää avustajaa, mutta hänelle ei ollut ilmoitettu oikeudesta pysyä vaiti ja oikeudesta olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen. Poliisin tiedossa oli, ettei A ollut neuvotellut puolustajansa kanssa myöskään ennen kuulusteluja.

11. Alempien oikeuksien syyksilukeminen perustui osaksi A:n esitutkinnassa antamiin lausumiin, joihin syyttäjä oli oikeudenkäynnissä vedonnut A:n syyllisyyttä tukevana näyttönä.  A ei ollut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön (mm. EIT Salduz v. Turkki 27.11.2008) edellyttämin tavoin pätevästi eli yksiselitteisesti ja oikeuksistaan tietoisena luopunut oikeudestaan käyttää avustajaa esitutkinnassa eikä A ollut tiennyt avustajasta luopumisen seurauksista. A:n puolustautumismahdollisuuksia ja itsekriminointisuojaa oli rikottu. Päätöksessään KKO kielsi epäillyn esitutkinnassa 16.12.2009 ja 21.12.2009 antamien lausumien käyttämisen syyllisyyttä tukevana näyttönä. KKO kumosi hovioikeuden tuomion ja palautti asian hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

KKO:n ratkaisu löytyy tästä.

12. KKO:n ennakkopäätös on todella merkittävä ja tulee muuttamaan nykyistä käytäntöä. Tähän asti Suomessa on suhtauduttu jokseenkin leväperäisesti ja jopa vähätellen rikoksesta epäillyn oikeuteen käyttää avustajaa jo esitutkintavaiheessa ja erityisesti kuulusteluissa. Rikoskuulustelijat ja  tutkinnanjohtajat, jotka ovat Suomessa siis myös poliiseja, eivät ole aina välittäneet informoida epäiltyjä oikeudesta avustajaan jo esitutkinnassa. Toisaalta myöskään rikosasianajat eivät ole usein välittäneet epäiltyjen puolustamisesta esitutkinnassa, vaan ovat halunneet astua "kuvaan" mukaan vasta, kun juttu on tullut vireille oikeudessa. Kuitenkin syyllisyyskysymys ratkaistaan useimmiten lopullisesti jo esitutkinnassa, sillä sitä käsitystä, mikä on saatu esitutkinnassa, ei ole enää helppo oikeudenkäynnin aikana muuksi muuttaa. 

13. Kun epäillyllä ei ole kuulusteluissa avustajaa, on kuulustelijoiden usein aika helppo työ saada "omilla konsteillaan" epäilty tunnustamaan.  Yksinkertaisin keino on luvata, että epäilty pääsee vapaaksi, jos hän tunnustaa, muussa tapauksessa häntä voidaan "joutua" pitämään häkissä kenties hyvinkin kauan. Ei ole siis mikään ihme, että kun päästään oikeudenkäyntiin, epäillyt  melko usein peruvat esitutkinnassa antamansa tunnustamisen ja kiistävät syyllisyytensä. Mutta kerran annettua tunnustusta ei toki voida "noin vain" mitätöidä, jolloin oikeudessa päädytään useimmiten siihen, että esitutkinnassa annettua tunnustusta pidetään "aitona" ja tuomio annetaan sen mukaan. Näin tapahtuu, vaikka epäillyllä ei ole ole ollut tunnustilaisuudessa avustajaa ja vaikka häntä ei ole poliisin toimesta aina edes informoitu oikeudesta avustajan käyttöön. Avustajan käyttöä on pidetty ainoastaan "turhana muotoseikkana", joka on vain omiaan pitkittämään ja mutkistamaan "selvää asiaa."

14. Nyt tähän käytäntöön tulee, toivottavasti, selkeä muutos KKO:n ennakkopäätöksessään 2012:45 tekemän linjauksen johdosta. Itse olen kirjoittanut jo parikymmentä vuotta sitten ja sen jälkeen siitä, että epäillyllä tulee olla oikeus käyttää avustajaan jo esitutkinnassa samoin kuin siitä, että epäiltyä olisi informoitava, ei vain avustajan käyttämisestä, vaan myös oikeudesta vaieta ja olla vastaamatta kysymyksiin. Näin kauan tässäkin asiassa siis meni, ennen kuin asia saatiin vihdoin ja viimein reilaan! Mutta jollei Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta ja sen ratkaisuja olisi, ei meillä Suomessa edes korkein oikeus olisi  niin sanotusti asian johdosta korvaansa lotkauttanut.

15. Valtakunnansyyttäjänvirasto on jo ottanut Matti Nissisen johdolla asian johdosta niin sanotusti onkeensa ja kiinnittänyt syyttäjien huomiota asian tärkeyteen. Glo-hotelln jutussa syyttäjänä toiminut valtionsyyttäjä Jarmo Hirvonen uskoo, että KKO:n päätös muuttaa myös poliisin työtapoja ja ennen kaikkea poliisin käytäntöjä kuulusteluissa. Hirvosen mukaan poliisin tulee  tehostaa epäillyn oikeuksia koskevaa informointiaan. Hirvonen kertoo, että jutun palauttamisen jälkeen hän tulee edelleen ajamaan ko. syytettä A:ta vastaan ja uskoo, että A tulee tuomituksi muun jutussa esitetyn aineiston perusteella. Miksi valtionsyyttäjä siis vetosi alemmissa oikeusasteissa ja vielä KKO:ssakin sitkeästi A:n  esitutkinnassa antamaan tunnustukseen, jos kerran muukin näyttö olisi riittänyt? Valtiosyyttäjä varmaankin tiesi, millaisia ratkaisuja ihmisoikeustuomioistuin on antanut vastaavanlaisissa tapauksissa? Eikö kyseisen huumejutun tutkinta esitutkintayhteistyön nimissä seurannut syyttäjä voinut vaikuttaa siihen, miten A:ta kuulusteltiin? Oliko juttua tutkia poliisi yhteydessä syyttäjään ko. osin?

16. Mutta mitä tekee suomalainen kansanedustaja, joka on siviilissä tunnettu poliisimies ja tutkinnanjohtaja ja päässyt noilla ansioillaan myös eduskuntaan? Kokoomuksen kansanedustaja Kari Tolvanen on ottanut asiakseen kritisoida Nelosen Uutisissa voimakkaasti KKO:n ratkaisua. Tolvanen väittää, että KKO:n päätös tulee vaikeuttamaan dramaattisesti poliisin työtä.

- Tässä korkein oikeus linjaa nyt ihan uutta amerikkalaista käytäntöä, jossa tämmöinen aineellisen totuuden etsimisellä ei ole enää mitään merkitystä. Vaan pikemminkin kaikenlaisilla muotomääräyksillä, joilla ennen kaikkea rikollista autetaan, Tolvanen sanoi Nelosen Uutisten haastattelussa. Tolvanen sanoo, että poliisin työ tulee muuttumaan päätöksen johdosta "dramaattisesti."

17. En usko, että kansanedustaja on niin tyhmä ja tomppeli, kuin mitä hänen sanotun lausuntonsa perusteella voitaisiin päätellä. Tolvasen lausunnossa lienee kyse populistisesta politikoinnista ja halusta turvata myös seuraavissa vaaleissa oma pääsy Arkadianmäelle. Kun valtiopäivämies on siviilissä tunnettu polisi, niin hän tietenkin uskoo varmistavansa jatkokautensa arvostelemalla kaikkea, mikä voisi, vaikka vain teoreettisesti, vaikeuttaa poliisin työtä. Se on konsti, joka parhaiten tepsii, kun puhetta vielä höystää viittauksilla "amerikkalaiseen oikeuskäytäntöön" ja muuhun vastaavan hölynpölyyn. Tässä teille, hyvät äänestäjät, on mies ja poliitikko, joka haluaa, että poliisi panee rosvot kiinni eikä välitä "kaikenlaisista muotomääräyksistä" tippaakaan! Äänestäkää siis minua, minä haluan turvata, että poliisin työtä ei tippaakaan vaikeuteta! Vastustan kaikkia syytettyjen auttamiseen tähtääviä uudistuksia!
(Roistojen, konnien  ym. rikollisten oikeuksien puolustamisella ei ääniä tietenkään vaaleissa heru! Ei heru, vaan ääniä päin vastoin menetetään rutkasti, jos poliitikko lähtisi kaikenmaailman konnien oikeuksia ajamaan! Tässä Kari Tolvanen saanee vankkaa sivustatukea toiselta stadilaiselta eli Ben Zyskowiczilta.)

18. Onko kansanedustajan mielestä polisin työn helppouden ja mukavuuden turvaaminen johtava rikosprosessioikeudellinen periaate ja tavoite? Eikö kansanedustajan mielestä syytetyn oikeuksien turvaamisella ja ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuilla ole todellakaan minkäänlaista merkitystä? Ovatko nuo asiat vain "kaikenlaisia muotomääräyksiä", joilla vaikeutetaan poliisin työtä? Mitä kansanedustaja oikeastaan tarkoittaa termillä "tämmöisen aineellisen totuuden etsiminen"? Tarkoittaa "tämmöinen aineellinen totuus" sitä, että  poliisi voi toimia rikostutkinnassa miten haluaa etsiäkseen "omaa" aineellista totuuttaan ja olla siis vähät välittämättä epäillyn perustuslaissa turvatuista oikeuksista?

19. Oikeusministeriön asettama työryhmä valmistelee parhaillaan todistelua koskevien OK:n ja ROL:n säännösten kokonaisuudistusta. Siihen tultaneen ottamaan myös säännöksiä lainvastaisesti saadun tai vastaanotetun todisteiden hyödyntämiskielloista ja niiden edellytyksistä. Mielenkiintoista nähdä, miten voimakkaasti kansanedustaja Kari Tolvanen (kok) tulee aikanaan eduskunnassa vastustamaan kyseistä uudistusta vetoamalla "poliisin työn vaikeuttamiseen." 

503. KKO 2011:91: Salassapitomääräysten vastaisesti poliisille annettuja potilastietoja saatiin hyödyntää oikeudessa syytettä tukevina todisteina

1. Korkein oikeus on antanut tänään mielenkiintoisen ennakkopäätöksen (KKO 2011:91) lääkärin ja terveydenhoitohenkilöstön salassapitovelvollisuudesta ja eräiden todistelua koskevien periaatteiden merkityksestä rikosjutussa. Prosessuaalisesti merkittävintä ratkaisussa on korkeimman oikeuden kannanotto todisteiden hyödyntämiskieltoon. Kyseinen prejudikaatti lienee laatuaan ensimmäinen, jossa termi "hyödyntämiskielto" on otettu ennakkopäätöksen asiasanaksi.

2. Lääkärien ja muiden terveydenhoitohenkilöiden salassapitovelvollisuuden ja sen rikkomisen osalta tapaus on selvä. Potilaslain ja terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain mukaan potilasasiakirjoihin sisältyvät tiedot on pidettävä salassa. Tapa, jolla puheena olevassa tapauksessa lääkärit ja sairaanhoitajat ovat vaitiolovelvollisuutensa vastaisesti antaneet poliisille salassa pidettäviä potilastietoja ja siten ilmiantaneet A:n rikoksesta, jonka tämä oli heille sairaalassa tunnustanut tehneensä, on omalaatuinen ja yllättävä. Tapausselosteen mukaan A olisi rikoksesta kertoessaan vielä nimenomaan vedonnut hoitohenkilökunnan vaitiolovelvollisuuteen.

3. Mutta voitiinko lääkäreiden ja sairaanhoitajien kertomukset tai lääkärinlausunnot, joista A:n tunnustuksen sisältänyt lausuma ilmeni, ottaa mainitusta syystä eli sen takia, että ne oli saatu lainvastaisesti, ylipäätään huomioon syytettä tukevina todisteina? Tämä on tapauksen clou eli ydinkysymys. Jos mainitut todisteet saatiin ottaa huomioon eli hyödyntää todisteina, niin mikä näyttöarvo niille voitiin tuomiossa antaa?

4. Voimassa oleva todistusoikeus perustuu vapaan todistusteorian eli vapaan todistusten harkinnan periaatteelle. Tämä ilmenee oikeudenkäymiskaaren (OK) 17 luvun 2 §:n 1 momentista, joka kuuluu näin: "Oikeuden tulee, harkittuaan huolellisesti kaikkia esiintulleita seikkoja, päättää, mitä asiassa on pidettävä totena."

5. OK 17:2.1:n mainittu säännös on lyhyt ja ytimekäs, mutta siihen sisältyy kuitenkin kaksi merkittävää asiaa, joista käytetään nimityksiä vapaa todistelu ja vapaa todistusharkinta. Ensiksi mainittu sisältää sen, että tuomioistuin saa ottaa todisteiden harkinnassa lähtökohtaisesti huomioon kaikki esiintulleet seikat riippumatta sitä, millä tavalla ne on saatettu tuomioistuimen tietoon ja sisällytetty oikeudenkäyntiaineistoon. Vapaa todistusharkinta, joka ilmenee ko. lainkohdassa mainituista sanoista "harkittuaan huolellisesti," tarkoittaa puolestaan sitä, että tuomioistuin saa harkita yksityisten todisteiden samoin kuin kokonaisnäytön todistusvoiman vapaasti; eri todisteiden todistusarvoa ei siis ole laissa määritelty.

6. Aiemmin eli muodollisesti ennen vuotta 1948 voimassa olleen legaalisen eli lakimääräisen todistusteorian mukaan sen sijaan todisteiden todistusvoima oli, jos mahdollista, puettu laissa aritmeettiseen muotoon esimerkiksi säätämällä, että kahden todistajan yhtäpitävät lausumat samasta todistusteemasta muodostavat täyden näytön, kun taas yhden todistajan puhe käy vain puolesta näytöstä. Selvää on, että vapaa todistusharkinta edellyttää seikkaperäistä näytön harkintaa koskevien perustelujen ilmoittamista tuomiossa.

7. Vapaasta todistelusta on kuitenkin säädetty laissa useita poikkeuksia tai kieltoja, jotka rajoittavat tiettyjen tietoja sisältävien todisteiden esittämistä oikeudenkäynnissä. Näistä kielloista käytetään yhteistä nimitystä todistamiskiellot (todistuskiellot). Lainsäädännössä on esimeriksi yksittäisiä säännöksiä, joissa kielletään todistamasta jostakin seikasta tai joissa todistaja oikeutetaan vaikenemaan jostakin asiasta (OK 17:23 ja 24). Näiden ns. todistusteemakieltojen lisäksi laissa voi olla säännöksiä todistuskeinokielloista (esimerkiksi kirjallisen todisteen kiellosta eräissä tapauksissa, mm. OK 7:11) ja todistusmetodikielloista. Viimeksi mainituissa on kyse kiellosta, joka estää sinänsä sallitusta teemasta ja sallitulla todistuskeinolla esitettävän todistelun, jos menettely todistetta hankittaessa on ollut tai olisi virheellinen; esimerkiksi todistajaa kuulusteltaessa on käytetty panostusta tai kiellettyjä johdattelevia kysymyksiä.

8. Näistä todistamiskielloista on systemaattisesti erotettava todisteen hyödyntämiskielto. Sillä tarkoitetaan kieltoa käyttää tietyn todistamiskiellon vastaisesti saatua todistetta todistusaineistona eli hyödyntää sanotunlaista todistetta esitutkinnassa, syyteharkinnassa tai oikeudenkäynnissä. Hyödyntämiskielto on todistamiskieltoon liittyvä prosessuaalinen sanktio.

9. Lakiin ei kuitenkaan sisälly yleistä todisteiden hyödyntämistä koskevaa kieltoa, vaan ainoastaan joitakin yksittäisiä ja vain tiettyihin tapauksiin soveltuvia kieltoja. Vallalla olevan käsityskannan mukaan todistuskiellon rikkomiseen ei liity sellaisenaan todisteen hyödyntämiskieltoa, ellei toisin ole jonkin tilanteen varalta nimenomaan säädetty. Käsitystä perustellaan edellä mainitulla vapaan todistusharkinnan periaatteella eli siis sillä, että tuomari voi harkita kaikkia oikeudenkäyntiaineiston välityksellä tietoonsa saatettuja tosiseikkoja päättäessään, mitä asiassa on pidettävä totena. Yleisen hyödyntämiskiellon puutetta voidaan pitää epäkohta, vaikka toisaalta on myönnettävä, että hyödyntämiskieltojen säätämiseen liittyy hankalia juridisia ongelmia. Laissa voitaisiin kuitenkin mainita ainakin se, että tuomioistuin päättää kussakin tapauksessa erikseen lainvastaisesti hankitun todisteen hyödyntämisestä ja näyttöarvosta.

10. Hyödyntämiskiellon asettamista puoltaa rikoksesta epäillyn oikeusturvaintressi, kun taas todisteiden hyödyntämisen puolesta - vaikka siis todistamiskieltoa olisi rikottu - puhuu rikosvastuun selvittämis- ja toteuttamisintressi. Hyödyntämiskieltoa on vastustettu sillä perustella, että kielto vaikeuttaisi aineellisen totuuden selvittämistä oikeudenkäynnissä. Rikosten selvittämisintressi on siis ottanut niskalenkin syytetyn oikeusturvaintressistä.

11. Oikeuskirjallisuudessa mainittu näkemys on kuitenkin viime aikoina kyseenalaistettu. Todisteen hyödyntämiskieltoa turvaavien intressien katsotaan olevan merkittävimpiä kuin todisteen merkityksen aineellisen totuuden löytämisessä. Tuomioistuinten oikeuskäytännössä tämä näkemys ei kuitenkaan ole vielä saanut kannatusta. Kuitenkin Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksissä asia näyttää tulevan aika ajoin esille. Olen käsitellyt näitä tapauksia esimerkiksi blogikirjoituksessa 190/18.11.2009 koskien ratkaisua KKO 2009:88, blogissa 492/13.10.201 koskien laitonta kotietsintää sekä blogissa 499/24.10.2011 koskien niin sanottua todisteprovokaatiota. Todistuskieltoja ja hyödyntämiskieltoja pohdittaneen parhaillaan meneillään olevan OK 17 luvun kokonaisuudistuksen yhteydessä.

12. Puheena olevassa tapauksessa korkein oikeus on, pohdittuaan kysymystä pro et contra (perustelujen kappaleet 11-14), päätynyt siihen, että lääkäreiden ja muiden hoitohenkilökuntaan kuuluvien ihmisten todistajankertomusten käyttäminen todisteena asiassa ei loukannut syytetyn oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin eikä asiassa siten ollut estettä sallia näiden todisteiden hyödyntämistä näyttönä asiassa. Tähän samaan lopputulokseen päädyttiin myös käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa. Alemmat oikeusasteet eivät kuitenkaan - ainakaan KKO:n ratkaisuselosteen mukaan - perustelleet kantaansa juuri mitenkään, perustelut saatiin vasta KKO:n tuomiosta.

13. Mikä sitten oli sanottujen todisteiden näyttöarvo jutussa? Tältä osin käräjäoikeus ja hovioikeus ovat perustelleet ratkaisujaan sentään jollakin tavoin. Käräjäoikeus ei antanut sanotulle näytölle juurikaan merkitystä. Sitä vastoin hovioikeus on, yllättävää kyllä, päätynyt ilman tarkempia perusteluja arvioon, jonka mukaan lääkärien ja muun hoitohenkilökunnan kertomat arviot A:n sairaalassa antamasta tunnustuksesta olivat luotettavia ja siten "vahva näyttö A:n syyllisyydestä."

14. Korkein oikeus on kuitenkin päätynyt näytön arvioinnissa (perustelujen kappaleet 15-20) täysin toisenlaiseen johtopäätökseen kuin hovioikeus ja katsonut, etteivät puheena olevat lääkäreiden ja sairaanhoitajien kertomukset ja lääkärinlausunnot olleet riittävä näyttö A:n syyllisyydestä. Perusteluissa ei ole viitattu tunnustuksen osalta OK 17 luvun 4 §:ään, jonka mukaan tunnustuksella ei ole rikosasiassa sitovaa vaikutusta, vaan ainoastaan jokaisessa tapauksessa erikseen arvioitava todistusvaikutus. Perusteluissa viitataan sen sijaan ennakkopäätöksestä KKO 2000:35 ilmenevään ratkaisuohjeeseen, jonka mukaan langettavaa rikostuomiota ei voida perustaa yksin tai pääasiassa epäillyn esitutkinnassa antamaan, mutta sittemmin peruuttamaan tunnustusta tarkoittavaan lausumaan. Ko. tapauksessa epäilty ei ollut antanut tunnusta edes esitutkinnassa, vaan sitä ennen ollessaan hoidettavana sairaalassa. Tällaisella oikeudenkäynnin ulkopuolella annetulla lausumalla, jota ei tarkkaan ottaen voida edes pitää tunnustuksena ja joka on peruutettu heti esitutkinnassa, ei voi olla juuri minkäänlaista näyttöarvoa. Väärän tunnustuksen mahdollisuus on syytä ottaa rikosjutussa yleensä aina huomioon.

15. Muuna syytettä tukevana näyttönä jutussa vedottiin KRP:n rikosteknisen laboratorion DNA-tunnisteita koskeviin lausuntoihin. Palopaikan läheisyydessä olleista jäteastioista oli löydetty erilaisia vaatekappaleita, muun muassa kangashousut, joista on tavattu A:n DNA-tunniste. Korkein oikeus katsoi, että housujen löytyminen samoista jäteastioista, joissa on ollut ilmeisesti palopaikalta käytettyjä esineitä, ei ollut riittävä osoitus siitä, että housut olivat päätyneet jäteastiaan nimenomaan A:n toimesta, koska samoista housuista oli taltioitu myös toisen henkilön DNA-tunniste. A on kertonut vieneensä kyseiset housut edellisenä vuonna ilmaiskirpputorille, mistä joku oli voinut ottaa ne käyttöönsä.

16. Lopuksi korkein oikeus on "ojentanut" hovioikeutta syytetyn vaitiolo-oikeudesta, jota hovioikeus ei ollut ottanut huomioon, vaan vedonnut syytteen tueksi siihen, että A ei ollut halunnut kertoa mitään asiasta eikä auttaa poliisia rikoksen tutkinnassa. (perustelujen kappale 25). Tätä osin hovioikeuden perustelut ovatkin todella hämmästyttäviä.

17. Korkein oikeus on päätynyt siihen johtopäätökseen(kappale 26), ettei A:n ollut näytetty syyllistyneen törkeän tuhotyön yritykseen. Yleensä rikosjutun näyttökynnyksenä mainitaan tuomioiden perusteluissa syyllisyyttä koskeva järkevä epäily tai sen puute. Miksi nyt ei ole käytetty tätä perustelua? Selitys näyttäisi piilevän näytön kattavuudessa. Kaikkia rikosjuttuja ei ole syytä eikä käytännössä edes mahdollista tutkia yhtä kattavasti. Mitä törkeämmästä tai vakavammasta rikoksesta on kyse, sitä kattavampaa syytteen tueksi esitettävän selvityksen ja näytön tulee olla, jotta syyte voisi menestyä. Jos tämä niin sanottu selvittämiskynnys ei ylity, ei järkevän epäilyn pohdintaan ole aihetta, vaan syyte hylätään, kuten po. tapauksessakin on tehty, sillä perustella, ettei riittävää (riittävän kattavaa) näyttöä syyllisyydestä ole esitetty. Tässä tapauksessa korkein oikeus onkin lopuksi torjunut pyynnön suullisen käsittelyn toimittamisesta sillä perusteella, ettei syytteen tueksi esitetty todistelu voi riittää langettavaan tuomion antamiseen.

18. Ratkaisu KKO 2011:91 on oikeastaan aika klassinen tapaus, jossa joudutaan ottamaan kantaa erilaisiin todistusoikeudellisiin kysymyksiin. Tapaus kelpaisi hyvin prosessioikeuden tenttitapaukseksi. Miten sitten kolme oikeusastetta olisivat selvinneet tentistä? Puhtaat paperit voidaan antaa ainoastaan korkeimmalle oikeudelle. Käräjäoikeus on ikään kuin "arvannut" lopputuloksen oikein, mutta prosessin tentissä tämä ei tietenkään riitä, vaan perustelut ratkaisevat. Niiden osalta käräjäoikeus on vaikeuksissa, mitä tentin läpimenoon tulee. Korkeimman oikeuden ratkaisuselosteen mukaan käräjäoikeus ei ole maininnut perusteluissaan yhtään ainoata lainkohtaa eli säännöstä, ei myöskään ainoatakaan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisua. Tämä olisi tentissä paha puute. Lääkärien ym. salassapitovelvollisuuden käräjäoikeus on noteerannut vain välillisesti ottaessaan kantaa näytön riittävyyteen jne.

19. Jos käräjäoikeus vielä olisi selvinnyt tentistä jotenkuten eli nippa nappa rimaa hipoen läpi, olisi hovioikeus kyllä, näin pelkään, reputtanut perusteluillaan koko tentin. Myöskään hovioikeuden tuomion perusteluista ei löydy, ainakaan jos KKO:n ratkaisuselostetta on uskominen, yhtään ainoata lainkohtaa tai viittausta ihmisoikeussopimukseen taikka ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön. Lääkärien ja sairaanhoitajien salassapitovelvollisuuteen ja todisteiden hyödyntämiskiellon pohdintaan hovioikeus ei ole kiinnittänyt perusteluissaan minkäänlaista huomiota. Pahin moka on kuitenkin vetoaminen syytettä tukevana näyttönä syytetyn haluttomuuteen edesauttaa oman rikoksen selvittämistä. Eivätkö hovioikeuden jäsenet ole kuulleet puhuttavan mitään syytetyn myötävaikuttamattomuusperiaatteesta, syytetyn oikeudesta vaieta tai ylipäätään oikeudenkäynnissä noudatettavista ihmisoikeusperiaatteista? Minusta Turun hovioikeuden presidentin olisi kyllä syytä vakavasti harkita jäsenistönsä passittamista paikallisen yliopiston prosessioikeuden luennoille kertaamaan hieman perusasioita.

20. Joka tapauksessa tuomareiden olisi syytä huolehtia kotiläksyjen tekemisestä nykyistä paremmin. Onhan tämä todella outoa: tuomioistuimien pitäisi tietää ja tuntea ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut, mutta jos seuraa oikeuskäytäntöä, niin yleisistä tuomioistuimista vain korkein oikeus viittaa ratkaisuissaan EIT:n ratkaisuihin, alemmat oikeudet eivät mainitse yleensä perusteluissaan edes ihmisoikeussopimuksen ao. artikloja. Tuomareita on kyllä kurssitettu vuosikausia ihmisoikeuksista, mutta kovin heppoista näyttää näiden kurssien anti ja tuomareiden osaaminen käytännössä olevan.

21. Korkein oikeus hallitsee kiitettävästi ihmisoikeusoikeudet ja EIT:n ratkaisukäytännön. Muutenkin perustelut vakuuttavat moitteettomilta ja niistä löytyy jopa allekirjoittaneen usein "peräämää" pro et contra -argumentointia. Mutta täyttä kymppiä ei edes korkein oikeus tästä tapauksesta minusta ansaitse, ei ainakaan, jos kyse olisi prosessioikeuden tentissä olevan tehtävän ratkaisemisesta. Prosessin tentissä on nimittäin muistettava vedota oikeuslähteenä muiden lähteiden ohella myös oikeuskirjallisuuden kannanottoihin, tässä tapauksessa siis todistusoikeutta koskevaan oikeuskirjallisuuteen. Tämä puoli puuttuu korkeimman oikeuden ratkaisusta samoin kuin yleensä aina korkeimman oikeuden ennakkopäätösten perusteluista tyystin.

22. Korkein oikeus vetoaa yleensä aina ihmisoikeuksiin ja ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisuihin, mikä on toki sinänsä hyvä asia. On kutenkin syytä muistaa, että EIT:n ratkaisut eivät edusta läheskään aina mitään "uutta ja ihmeellistä", sillä samoihin johtopäätöksiin on päädytty usein ja monasti jo paljon aikaisemmin oikeuskirjallisuudessa. Toki EIT:n ratkaisuilla, jotka kotimaiset tuomioistuimet ovat velvollisia tuntemaan, on institutionaalisen oikeuslähteen asema, kun taas oikeuskirjallisuus kuuluu "vain" sallittuihin oikeuslähteisiin. Muiden maiden ylimpien oikeusasteiden ennakkopäätösten perusteluissa oikeuskirjallisuuden kannanotot ovat kuitenkin usein, joissakin maissa jopa säännönmukaisesti, näyttävästi esillä ja niihin vedotaan tai niiden pohjalta käydään tuomion perusteluissa mielenkiintoista keskustelua.

23. Suomi on tässä vertailussa ainoita maita tai kenties jopa ainoa maa - Latvian korkeimman oikeuden käytäntöön en tosin ole perehtynyt - jossa näin ei tapahdu, vaan jossa oikeuskirjallisuuteen vetoamista tai jopa siihen viittaamista pidetään päin vastoin jonkinlaisena pahana. Tiedän, että jotkut oikeusoppineet ovat kehottaneet tuomioistuimia ja tuomareita välttämään perusteluissaan oikeuskirjallisuuteen viittaamista. Jotkut heistä ovat käyneet kertomassa sanomaansa myös KKO:ssa järjestetyissä tuomareiden ja tutkijoiden palavereissa. Omasta puolestani olen sen sijaan aina suositellut lämpimästi tuomareille oikeuskirjallisuuteen viittaamista ja vetoamista samoin kuin ylipäätään keskustelevaa perusteluotetta oikeuskirjallisuuden kannanottojen pohjalta. Alempien oikeuksien eli siis käräjäoikeuksien ja hovioikeuksien ratkaisujen perusteluissa löytyykin nykyisin jo aika usein viittauksia oikeuskirjallisuuteen. Jos oikeuskirjallisuuteen viittaaminen ja vetoaminen käy päinsä muiden pohjoismaiden ja länsi-eurooppalaisten tuomioistuinten ratkaisujen perusteluissa, niin siihen ei toki pitäisi olla mitään estettä myöskään suomalaisissa tuomioistuimissa.