1. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) antoi eilen Suomelle kaksi langettavaa tuomiota, joissa on kysymys isyyslain tulkinnasta isyyden vahvistamista koskevissa jutuissa. Tapaukset ovat Backlund v. Finland (application no. 36498/05) ja Grönmark v. Finland (application no. 17038/04). EIT katsoi, että suomalaiset tuomioistuimet, toisessa tapauksessa myös korkein oikeus (KKO), olivat soveltaneet isyyslain 5 vuoden kanneaikaa niin ehdottomasti ja joustamattomasti, että menettely loukkasi Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa säädettyä lapsen oikeutta yksityiselämään.
2. Isyyslaki (700/1975) tuli voimaan 1.10.1976. Tämän jälkeen syntyneillä lapsilla on oikeus nostaa isyyden vahvistamista koskeva kanne ilman määräaikojen asettamia rajoituksia. Isyyslain voimaanpanosta annetun lain (701/1975) 4 §:n mukaan isyyslain säännöksiä sovelletaan myös silloin, kun lapsi on syntynyt ennen lain voimaantuloa, mikäli voimaanpanolaissa ei toisin sädetä. Silloin kun lapsi on syntynyt ennen lain voimaantuloa, oli isyyden vahvistamista koskeva kanne sanotun voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin mukaan pantava vireille viiden vuoden kuluessa isyyslain voimaantulosta, siis viimeistään 1.10.1981. Saman lainkohdan mukaan kannetta ei kuitenkaan voi nostaa, jos mies on kuollut.
3. EIT:n ratkaisussa Backlund v. Suomi, jonka suomenkielinen seloste löytyy täältä, valittaja B. syntyi avioliiton ulkopuolella vuonna 1937. Hänen lähipiirinsä piti NS:ää hänen isänään. NS ei solminut avioliittoa eikä hänellä ollut muita lapsia ja hänet asetettiin holhouksen vuonna 2000. Valittaja nosti isyyden vahvistamiskanteen vuonna 2002, jolloin oikeus määräsi hankittavaksi DNA-lausunnon. Sen mukaan NS oli 99,4 %:n varmuudella B:n isä. Kanne kuitenkin tuli hylätyksi sekä Mustasaaren käräjäoikeudessa että Vaasan hovioikeudessa 2003 ja 2004 sillä perusteella, että kanne olisi isyyslain voimaanpanolain mukaan tullut nostaa jo viiden vuoden kuluessa isyyslain voimaantulosta eli ennen 1.10.1981. Valittajan huomautukset, jonka mukaan NS ei enää tilaansa nähden voinut tunnustaa isyyttään ja että NS oli vuonna 2004 kuollut, eivät vaikuttaneet asiaan. B. pyysi vielä valituslupaa KKO:lta, mutta KKO epäsi valitusluvan. NS:n yli 140 000 euron suuruinen pesä jaettiin hänen sisarustensa ja näiden lapsien kesken.
5. EIT totesi, että vaikka isyyslain kanneaikasäännöksellä oli sinänsä hyväksyttävät tavoitteet, kyse oli siitä, oliko määräaikasäännöstön soveltaminen B:n tapauksessa ollut yhteensopivaa EIS 8 artiklan kanssa. Tuo artikla sisältää hyvin väljän säännöksen jokaiselle kuuluvasta oikeudesta nauttia yksityis- ja perhe-elämän kunnioitusta. EIT korosti perusteluissaan oikeudenmukaisen tasapainon löytymistä tulkinnassa huomioon otettavien erisuuntaisten intressien kanssa. Ihmisillä on oikeus saada varmuus alkuperästään ja biologisesta isästään. Toisaalta on otettava huomioon väitetyn isän intressit ja myös tämän perheen intressit. Yleisellä oikeusvarmuudella, jota korkein oikeus on korostanut ratkaisussaan KKO 2003:107, oli tärkeää yleistä merkitystä. EIT viittasi aiempaan oikeuskäytäntöönsä, jossa se oli ottanut huomioon erilaisia seikkoja kuten sen, milloin valittaja sai tiedon biologisesta todellisuudesta ja oliko näyttö isyydestä ollut olemassa jo ennen määräajan päättymistä vai vasta sen jälkeen. Lisäksi oli otettava huomioon, oliko valittajalla ollut kanteen nostamisen ohella käytettävissään muita oikeussuojakeinoja isyyden toteamiseksi. Esimerkiksi saattoi olla mahdollista hakea määräajan palauttamista tai saada poikkeusta määräaikavaatimuksesta silloin, kun henkilö sai tiedon biologisesta todellisuudesta vasta määräajan päättymisen jälkeen.
6. EIT totesi, että Suomen lainsäädännössä ei ollut otettu huomioon valittaja B:n kaltaisten lasten asemaa. Tosin vuonna 1937 syntynyt B oli ollut täysi-ikäinen sanotun viiden vuoden määräajan kuluessa ja hän olisi siten voinut nostaa isyyskanteen tuona aikana. EIT ei pitänyt uskottavana B:n väitettä, jonka mukaan tämä ei olisi ollut tiennyt isyyslain voimaantulosta ja sanotusta määräajasta. Määräaika oli kuitenkin joustamaton ja kului ilman poikkeuksia siitä riippumatta, kykenikö lapsi esittämään luotettavaa näyttöä asiassa.
7. EIT totesi edelleen, että vakuuttavaa näyttöä isyydestä oli saatu vasta myöhemmin toimitetuilla DNA-tutkimuksilla. Mitään muuta oikeussuojakeinoa ei ollut olemassa isyyden vahvistamiseksi kuin kanteen nostaminen. Kyseistä määräaikaa ei voitu palauttaa ylimääräisen muutoksenhakukeinon avulla. (Korkeimman oikeuden vakiintuneen ratkaisukäytännön mukaan kanteen nostamiselle säädetyt määräajat eivät ole sellaisia prosessuaalisia määräaikoja, jotka voitaisiin palauttaa OK 31 luvun 17 §:n nojalla.) Korkein oikeus oli soveltanut kyseistä viiden vuoden määräaikasäännöstä tiukasti lukuun ottamatta yhtä poikkeusluontoista tapausta (Kyseessä on ratkaisu KKO 1993:58, joka koski lasta, jolla isyyslain voimaan tullessa oli ollut aviolapsen asema ja jonka kohdalla vasta äidin aviomiehen isyyden kumoamisen jälkeen oli lain mukaan mahdollista panna vireille toisen miehen isyyden vahvistamista koskeva kanne).
8. EIT:n johtopäätös oli se, että kannemahdollisuuden epääminen kantajalta ei ollut oikeassa suhteessa määräaikaa koskeviin sinänsä hyväksyttävin tavoitteisiin. Näin ollen EIT katsoi valtion harkintamarginaalista huolimatta, että EIS 8 artiklan takamaa yksityiselämän suojaa oli loukattu ja artiklaa rikottu. Valittaja B. oli pyytänyt korvausta taloudellisesta (140 000 euron suuruisesta perintöosuuden menetyksestään) ja aineettomasta vahingostaan sekä korvausta oikeudenkäyntikuluistaan. EIT myönsi korvausta aineettomasta vahingosta 6 000 euroa ja kuluista 5 000 euroa, mutta ei katsoi, että kysymys taloudellisesta vahingon korvaamisesta ollut vielä valmis päätettäväksi. - Valtiolla on nyt kuusi kuukautta aikaa päästä sovinnolliseen ratkaisuun valittajan kanssa.
9. EIT:n ratkaisussa Grönmark v. Finland vuonna 1968 avioliiton ulkopuolella syntynyt syntynyt nainen (G) vaati RJ:n (kuollut marraskuussa 1999) oikeudenomistajaa X vastaan lokakuussa 2000 nostamassaan kanteessa, että RJ vahvistetaan olevan hänen isänsä. RJ oli velvoitettu vuonna 1969 maksamaan elatusapua G:lle, kunnes tämä täytti 17 vuotta. Tämän jälkeen RJ maksoi äidin kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan elatusapua vielä yhden vuoden. Isyyskanteessaan nostamisen jälkeen Orimattilan käräjäoikeus hankki DNA-lausunnon, jonka mukaan RJ oli 99.8 %:n varmuudella G:n isä
10. Kaikki kolme kansallista oikeusastetta eli Orimattilan käräjäoikeus (2001), Kouvolan hovioikeus (2002) ja korkein oikeus (2003) hylkäsivät kanteen liian myöhään nostettuna. KKO antoi tapauksesta ennakkopäätöksen (KKO 2003:107), jonka vastaista oikeuskäytäntöä silmällä pitäen muotoillussa otsikossa (oikeusohjeessa) lausutaan, että kanne oli nostettu isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin yksiselitteinen säännös huomioon ottaen liian myöhään. Määräaikasäännöksen soveltaminen ei ollut ristiriidassa perustuslain 6 §:n 2 momentissa säädetyn syrjinnän kiellon kanssa. KKO:n perustelujen mukaan sanottu määräaika ei KKO:n mukaan ollut ristiriidassa Suomea sitovien kansainvälisten sopimusten kanssa
11. Korkein oikeus tai alemmat oikeudet eivät olleet ottaneet Backlundin tapauksessa nimenomaisesti puntaroitavakseen Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan merkitystä ja sitä, oliko 5 vuoden määräaika tapauksen olosuhteissa sopusoinnussa sanotun artiklan kanssa. Kansalliset tuomioistuimet eivät vaivautuneet arvioimaan, miten määräaikasäännöstä oli tulkittava EIS 8 artiklan valossa tai oliko sanottu viiden vuoden määräaika tullut jättää kokonaan huomioon ottamatta. Tuomioistuimet eivät edes maininneet sanottua EIS 8 artiklaa perusteluissaan. KKO viittasi ainoastaan yleisellä tasolla siihen, ettei kannemääräaika ollut ristiriidassa Suomea sitovien kansainvälisten säännösten kanssa eli muun muassa ihmisoikeussopimuksen kanssa.
12. EIT:n Grönmark-tuomion perustelut ovat yleisesti ottaen samansisältöiset kuin edellä tapauksessa Backlund annetussa tuomiossakin. Myös tässä tapauksessa EIT pani merkille, että Suomen lainsäädännössä ei ollut otettu huomioon valittajan kaltaisten lasten asemaa. Viiden vuoden määräajan alkaessa kulumaan G oli ollut vasta 7 vuoden ja määräajan päättyessä 13 vuoden ikäinen. Lastenvalvojalla puolestaan ei ollut oikeutta nostaa kannetta ilman äidin erillistä suostumusta. Kun biologinen isä oli jo kuollut, oli kanteen nostaminen ollut ainoa mahdollisuus saada isyys vahvistetuksi. Määräaika oli kuitenkin joustamaton ja kului lapsen iästä ja oikeustoimikelpoisuudesta riippumatta ilman mitään poikkeuksia. Vakuuttava näyttö oli saatu vasta myöhemmin toimitetuilla DNA- tutkimuksilla. Mitään muita oikeussuojakeinoja ei ollut olemassa eikä kyseistä määräaikaa voitu lain mukaan palauttaa.
13. EIT:n mielestä myös G:n tapauksessa kannemahdollisuuden epääminen ei ollut oikeassa suhteessa sinänsä hyväksyttävin tavoitteisiin. Ei ollut näytetty, että oikeusvarmuuteen perustuvat yleinen intressi taikka isän tai tämän perheen yksityiset intressit olisivat niin painavia, että valittajalta tuli evätä kannemahdollisuus. isä oli ollut tiedossa jo syntymästä lukien ja maksanut elatusapua valittajalle eivätkä isän sukulaiset vastustaneet isyyden vahvistamista. Näin ollen EIT päätyi siihen, että myös tässä tapauksessa EIS 8 artiklan takaamaa yksityiselämän suojaa oli loukattu ja artiklaa oli rikottu. EIT tuomitsi Suomen valtion maksamaan G:lle korvaukseksi aineettomasta vahingosta 6 000 euroa ja oikeudenkäyntikuluista 5 0000 euroa, mutta lykkäsi tässäkin tapauksessa lausunnon antamisen taloudellisen vahingon korvaamisesta tuonnemmaksi.
14. Isyyslakia 1970-luvulla valmisteltaessa ja säädettäessä lähdettiin muun muassa siitä, ettei riittävän näytön hankkiminen isyydestä enää viiden vuoden kuluttua lain voimaantulosta olisi ollut käytännössä mahdollista. Säännöksen tarkoituksena oli rajoittaa lopputulokseltaan epävarmoja ja näytön suhteen puutteellisia oikeudenkäyntejä. Isyyslain säätämisen jälkeen isyystutkimuksessa käytettävät tieteelliset menetelmät ovat kuitenkin DNA-tutkimusten myötä kehittyneet niin, että biologisen isyyden osoittaminen on nykyisin helpompaa ja varmempaa kuin lakia säädettäessä. Edes isäksi väitetyn miehen kuolema ei poista mahdollisuutta esittää näyttöä biologisesta isyydestä. Kanneoikeuden erottelua sillä perusteella, onko lapsi syntynyt ennen vai jälkeen isyyslain voimaantuloa, on tietenkin pidettävä yhdenvertaisuuden kannalta erittäin arveluttavana. - Po. kahdessa tapauksessa EIT ei ottanut erikseen kantaa siihen, oliko myös EIS 14 artiklaa syrjinnästä rikottu, koska "pääkysymykset" oli jo tutkittu EIS 8 artiklan kohdalla.
15. Suomi olisi voinut ja sen olisi myös tullut poistaa sanottu viiden vuoden kanneaika laista jo vuosia sitten, koska se on ristiriidassa ihmisoikeussopimuksen kanssa. Ihmisoikeustuomioistuin on antanut asiasta jo aiemmin useita ratkaisuja, joista mainittu ristiriita on ollut selkeästi havaittavissa. Esimerkiksi Ruotsi on poistanut laista vastaavan kannemääräaikasäännöksen, Suomessa oikeusministeriö uinuu edelleen.
16. Mutta olisihan tuomioistuinten ja erityisesti KKO:n toki tullut havaita kyseinen ristiriita isyyslain ja EIS 8 artiklan välillä, sillä ihmisoikeussopimus on säädöshierarkiassa yhtä korkealla kuin perustuslaki eikä ihmisoikeussopimusta ole mahdollista soveltaa oikein, jollei kotimainen tuomioistuin tunne EIT:n laajaa ratkaisukäytäntöä. EIT:n ratkaisut ovat oikeuslähdehierarkiassa vähintään yhtä korkealla sijalla kuin KKO:n ennakkopäätökset.
17. Ongelma onkin juuri siinä, että suomalaiset tuomioistuimet eivät tunne EIT:n ratkaisuja tai välitä perehtyä niihin saati sitten ottaa huomioon lakeja tulkitessaan. Ainoastaan korkein oikeus ja joissakin harvoissa tapauksissa hovioikeudet edes viittaavat EIT:n ratkaisuihin. KKO viittaa EIT:n ratkaisuihin joskus, joskus taas ei ei. Ratkaisu KKO 2003:107, joka on mainittu edellä, on esimerkki siitä, että KKO ei ole perehtynyt EIT:n ratkaisuihin ja siihen, onko isyyslain sanottu 5 vuoden määräaikasäännös sopusoinnussa EIS 8 artiklan ja EIT:n soveltamiskäytännön kanssa.
18. Kuten OTT Päivi Tiilikka viime viikolla oikeusministeriölle jättämässään, ministeriön häneltä tilaamassa selvityksessä totesi, Suomen korkein oikeus viittaa ja vetoaa oikeuskysymysten ratkaisuissa mieluummin lakien esitöihin eli hallituksen esityksiin ja eduskunnan lakivaliokunnan mietintöihin, kuin ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuihin. Näin tapahtuu myös jo aika iäkkäiden lakien tulkinnassa. Tiilikan selitys koski yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämis- ja kunnianloukkausjuttuja, joita koskevissa ratkaisuissa KKO viittaa uskollisesti 1970-alkupuolella valmistuneisiin lain esitöihin, vaikka niissä sananvapausaspektia ei ole otettu juuri lainkaan huomioon. Esimerkiksi ratkaisuissa KKO 2002:55 eli ns. Hardwick-tapauksessa KKO ei ole perusteluissaan pohtinut tapausta lainkaan sananvapauden näkökulmasta käsin. Alemmat tuomioistuimet eli käräjä- ja hovioikeudet ovat sitten myöhemmissä ratkaisuissaan ottanet mallia kyseistä KKO.n ratkaisusta. Tänä keväänä antamassaan tuomiossa EIT puolestaan totesi 5-6 tällaista hovioikeusratkaisua ihmisoikeussopimuksen vastaisiksi juuri sananvapauden loukkaamisen takia.
17. Päivi Tiilikan toteamus ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön sivuuttamisesta ja tuomioistuimissa ilmenevästä kotimaisesta "esityöuskollisuudesta" koskee myös muunlaisia juttuja. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että suomalainen laintulkinta on ollut perinteisesti hyvin legalistista ja lainsanamuodosta kiinnipitävää. Reaalisia asia-argumentteja eikä niitä outoja ja haitallisia vaikutuksia, joihin legalistinen ja lain sanamuotoon takertuva tulkinta voi usein johtaa, ei joko haluta tai osata ottaa ratkaisuja tehtäessä huomioon. Korkeimmalta oikeudelta puolestaan on haluttu evätä - ns. valtiosääntöoppineiden, oikeusteoreetikkojen ja ylimpien laillisuusvalvontaviranomaisten toimesta - oikeutta kehittävä rooli ja myös sen tulkintametodi eroaa selvästi esimerkiksi juuri ihmisoikeustuomioistuimen dynaamisesta, teleologisesta ja käytännönläheisestä tulkintatavasta, jossa pyritään nimenomaan oikeudenmukaisiin ratkaisuihin ja reiluun oikeudenkäyntimenettelyyn.
18. Pallo eli asian jatkokäsittely on edellä selostetuissa tapauksissa KKO:n käsissä. EIT on antanut langettavat tuomiot Suomen valtiolle EIS 8 artiklan rikkomisesta, mutta sen ratkaisuilla ei ole purettu KKO:n ja hovioikeuden tuomioita, joilla Grönmarkin ja Backlundin isyyskanteet on hylätty liian myöhään nostettuina. Noiden tuomioiden purkua pitää hakea KKO:lta. On mielenkiintoista nähdä, suostuuko KKO purkamaan päätökset, jotka ovat selvästi epäoikeudenmukaisia, vai haluaako KKO pönkittää omaa arvovaltaansa ja jättää päätökset EIT:n ratkaisuista huolimatta voimaan.
19. KKO:n ratkaistavaksi tulee joka tapauksessa vastaavanlainen viiden vuoden kanneaikaa koskeva juttu, joka ei ole aikaisemmin käynyt ihmisoikeustuomioistuimessa. Helsingin hovioikeus antoi 7.12.2009 tuomion, jolla se poikkesi ratkaisussa KKO 2003:107 ilmenevästä lain sanamuotoon perustuvasta oikeusohjeesta ja otti tutkittavakseen isyyden vahvistamiskanteen, vaikka kanne oli nostettu vasta sanotun viiden vuoden määräajan jälkeen; kantaja oli saanut tietää isänsä henkilöllisyyden sukulaistensa kautta vasta vuonna 2007. Hovioikeus sivuutti KKO:n vuoden 2003 ennakkopäätöksen ja nojautui ratkaisussaan EIT:n ratkaisukäytäntöön ja erityisesti vuonna 2007 annettuun tuomioon tapauksessa Phinikaridou v. Kypros (20.12.2007). Siinä Kyproksen vastaavan isyyslain säännöksen katsottiin olleen EIS:n vastainen. Korkein oikeus myönsi maaliskuussa 2010 Palomäen tapauksessa valitusluvan.
20. Jos KKO muuttaa Palomäki-tapauksessa aikaisemmin omaksumaansa linjaa (KKO 2003:107), on ilmeistä, että tuomioistuimissa pannaan vireille kenties satoja vastaavanlaisia juttuja. Niiden taloudellinen merkitys voi kohota suureksi, sillä perintöosuuden saaminen edellyttää isyyden vahvistamista. On mielenkiintoista nähdä, mikä on tällöin valtion vastuu tapauksissa, joissa isyyden vahvistuskanteet ovat tulleet lainvoimaisilla päätöksillä hylätyiksi sanotun viiden vuoden kanneajan perusteella.
