Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mauno Koivisto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mauno Koivisto. Näytä kaikki tekstit

maanantai 9. syyskuuta 2013

770. Koiviston konklaavi - irvokas näytelmä oikeusvaltiossa

              Kojamo (n. 25-30 kg) nousemassa ylävirtaan Tenon Yläkönkäällä 

1. Koivoston konklaavilla tarkoitetaan presidentti Mauno Koiviston Linnassa 6.5.1992 pidettyä ja illansuussa klo 19 alkanutta täysin salaista "oikeuspoliittista keskustelutilaisuutta". Presidentti oli kutsunut luokseen korkeimman oikeuden sekä muiden tuomioistuinten jäseniä (11 tuomaria), yliopistojen tiedekuntien radikaaleiksi tunnettuja "oikeusoppineita", virkamiehiä ja presidentinkanslian väkeä, yhteensä noin 30 henkilöä.  

2. Keskustelutilaisuudesta laadittu 36-sivuinen muistio on ollut salainen 21 vuotta. Valtakunnassa taitaa olla ainoastaan yksi vielä salaisempi asiakirja nimittäin Tiitisen lista - sekin on muuten Mauno Koiviston määräyksestä Supon kassakaappin piilotettu.  Mauno Koiviston presidenttikauden jälkeen presidentti Tarja Halonen päätti - Koiviston kehotuksesta tietenkin - määrätä muistion edelleen salaiseksi. Nyt muistio on siirretty tasavallan presidentin kansliasta Kansallisarkistoon, josta Yle Uuutiset on saanut sen luettavakseen. Ks. http://yle.fi/uutiset/salattu_muistio_valottaa_koiviston_tuomioistuin-kritiikkia_pankkikiistoissa/6807049

3. Koiviston konklaavin tarkoitusta ei ole ollut vaikea arvata. Korkein oikeus (KKO) oli noin kuukautta aiemmin antanut ns. ylikorkojuttuja koskevan ennakkopäätöksen (KKO 1992:50), jonka mukaan pankki ei voinut yksipuolisesti nostaa asuntolainan korkoa. Presidentti halusi tilaisuuteen kutsuttujen korkeiden tuomareiden ja oikeusoppineiden vaikuttavan siihen, että tuomioistuinten linja mainituissa ylikorkojutuissa muuttuisi ja pankkeja yleensäkin "ymmärrettäisiin" niittä koskevissa oikeudenkäynneissä jatkossa paremmin.

4. Ja katso:  Näin myös tapahtui, eli presidentti Koiviston arvovaltainen kannanotto ja asiaan puuttuminen tepsi ja toteutui. Kuten julkisuudessa on usein kerrottu ja todistettu, tuomioistuinten linja pankkeja koskevissa oikeusjutuissa muuttui aina korkeinta oikeutta myöten ja pankkeja alettiin ymmärtää niin hyvin, että Koiviston konklaavin jälkeen pankit eivät enää juuri hävinneet oikedenkäyntejä, joissa ne olivat asianosaisina.

5. Nyt jälkeenpäin useat konklaavin kutsutut lakimiehet ovat vähätelleet neuvonpidon todellista tarkoitusta ja Koiviston sanoman merkitystä. Näitä henkilöitä on kuultu - jälleen kerran - myös Yle Uutisten tämänpäiväisissä jutuissa. KKO:n tuolloinen presidentti Olavi Heinonen - entinen SDP:n aktiivijäsen ja paljolti juuri jäsenkirjansa avulla KKO:n oikeusneuvoksen virkaan 32-vuotiaana (KKO:een perin suivaantuneen ja omaa myöhäsyntyistä radikaalivaihettaan eläneen) presidentti Urho Kekkosen nimittämänä vuonna 1970 kohonnut apulaisprofessori - kertoi Yle Uutisille, ettei hän kokenut "millään lailla" Mauno Koiviston yrittäneen painostaa tuomareita tai tuomioistuimia muuttamaan linjaansa, vaan että palaverissa oli ollut kyse vain "erittäin antoisasta keskustelutilaisuudesta". Olavi Heinosta säestävät Yle Uutisille parhaan kykynsä ja ymmärryksensä mukaan sellaiset tutut nimet kuin Kaarlo Tuori, Jukka Kekkonen, Juha (Pöyhönen-) Karhu ja Olli Mäenpää, heidän ideologinen kotinsa kyllä tiedetään. Ks. tästä.

6. Itse luotan kuitenkin mainittuja herroja enemmän konklaaviin myös kutsutun rehellisen pohjalaisen historioitsijan Heikki Ylikankaan "todistukseen" vuodelta  2006. Oikeuspolitiikan ja lainkäytön tutkimusryhmän ko. vuonna julkaisemassa "Laman ja rahan pelurit" -nimisessä kirjassa Heikki Ylikangas arvioi Koiviston konklaavin tarkoitusta näin:

"Tilaisuuden tarkoitus oli tasavallan presidentin j - mikäli mahdollista - mukaan kutsuttujen hanekilöiden arvovallalla painostaa Korkein oikeus tekemään Koiviston mieleinen ratkaisu pankkeja koskevassa asiassa".

7. Yle Uutisten mukaan Heikki Ylikangas ei kiistä noin sanoneensa, mutta selittää nyt, että hän sanottu arvionsa olisi ollut "jälkijättöinen", koska KKO oli antanut oman linjapäätöksensä jo ennen Koiviston järjestämää tilaisuutta.

8. Myös Heikki Ylikangas haluaa näköjään hieman kaunistella asiaa. Toisin kun Ylikangas antaa ymmärtää, minusta päin vastoin juuri se, että presidentti Koivisto kutsui konklaavinsa koolle vain kuukausi sen jälkeen, kun korkein oli antanut kyseisen enakkopäätöksensä (KKO 1992:50), osoittaa presidentissä poikkeuksellista voimakasta halua ja röyhkeyttä puuttua ja vaikuttaa riippumattoman tuomioistuinlaitoksen ratkaisuihin.

9. Yle Uutisten tämänpäiväisessä pääjutussa valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen, joka on perehtynyt  toimituksen pyynnöstä Koiviston muistioon liitetyn puheen "avainkohtiin", ei anna Koivistolle puhtaita papereita. Ojanen haluaa kuitenkin jostakin syystä vähätellä ex-presidentin outoa menettelyä. Ojasen mukaan Koiviston menettelyssä saattaa olla "sellaista makua", että ylimmän toimeenpanovallan käyttäjän puuttuminen ei ole "aivan ongelmatonta" tuomioistuinten riippumattomuuden näkökulmasta. Ojanen ei kuitenkaan näe sinänsä ongelmaa siinä, että tasavallan presidentti kutsuu tuomioistuinten edustajat keskustelemaan "jo tehdyistä ratkaisuista". Professorin mukaan "olennaista on se, "vaikuttavatko presidentin lausunnot todella tuomioistuinten myöhemipiin ratkaisuihin, mikä vaatisi tutkimusta".

10. Minusta Tuomas Ojanen on jokaisessa edellä mainitussa kohdassa väärässä. On erittäin ongelmallista - suorastaan ennenkuulumatonta ja ehdottomasti väärin - että tasavallan presidentti ylimmän toimeenpanovallan edustajana kutsuu toisen valtiomahdin eli riippumattoman tuomoistuinlaitoksen edustajat "neuvottelutilaisuudeksi" naamioituun palaveriin - siis täysin salaiseen kokoukseen (!) -  jossa hän antaa - radikaaleiksi tunnettujen oikeusoppineiden ikään kuin tukihenkilöiden ominaisuudessa saapuvilla ollessa - selvin sanoin ymmärtää, että maan ylin tuomioistuin on tehnyt kuukautta aiemmin hänen mielestään täysin virheellisen päätöksen jutun toisen osapuolen eli pankin vahingoksi. 

11. Jolleivät saapuvilla olleet tuomarit ole todellakaan KOiviston todellista tarkoitusta ja sanomaa ymmärtäneet, niin en voi muuta kuin ihmetellä, millaisia "pölvästejä" meillä on voitu tuomarin virkaan nimittää! Mutta ei huolta, kyllä nämä tuomarit ovat tajunneet asian oikean laidan, mutta Koivisto on saanut heidät - salaisessa neuvonpidossa kun "maan isän" kanssa oltiin  - ikään kuin vihkiytyneiksi siihen, mitä presidentti piti "maan edun" kannalta oikeana linjana. Tuomarit ymmärsivät, että Koiviston sanoma oli pidettävä visusti salassa ja julkisuudessa oli kiistettävä loppuun saakka konklaavin ja presidentin todellinen tarkoitus. Samalla heidän oli kuitenkin viisasta alkaa ymmärtää hieman myös raha- ja talouspolitiikkaa ja ottaa sen asettamat vaatimukset huomioon pankkioikeudenkäynneissä!

12. Kuten sanottu, julkisessa kekustelussa on tuotu usein esiin näyttöä siitä, että Koiviston konklaavin jälkeen tuomioistuinten linja todella muuttui oikeudenkäynneissä pankkeja suosivaksi. Varsinaista tieteellistä ja empiiristä tutkimusta asiasta ei toki ole, mutta ehkä senkin aika vielä tulee. Mutta toisin kuin Tumas Ojanen sanoo, olennaista ei tietenkään edes ole se, muuttuiko tuomioistuinten linja todellisuudessa vai ei. Perustuslakiin kirjatun valtiovallan kolmijaon ja tuomioistuinten riippumattomuuden ja koko oikeusvaltion olemassaolon kannalta olennaista on tietenkin se, että tasavallan presidentti kutsui tuomarit salaiseen neuvonpitoon ja yritti arvovallallaan saada tuomioistuinten linjan muuttumaan. Minusta on aika outoa, että valtiosääntöoikeuden professori ei näytä tätä ymmärtävän. Oikeusvaltion kannalta Koiviston konklaavi oli irvokas näytelmä, jonka todellinen tarkoitus ei jälkihymistelyistä miksikään muutu.

12. Yle Uutisten käsiinsä saaman muistion mukaan presidentti Koivisto olisi painottanut, että hänen mielipiteillään ei ole vaikutusta tuomarinimityksiin. Virallisesti Koivisto ei tiettävästi koskaan poikennutkaan esimerkiksi KKO:n tai KHO:n jäsenten nimityksissä ylimpien tuomioistuinten tekemistä virkaehdotuksista, vaan KKO ja KHO saivat tosiasiallisesti vapaasti täydentää itse itseään. Mutta ei toki tulisi olla niin naiiveja, että kuviteltaisiin presidentin vaikutusmahdollisuuksien rajoittuvan valtioneuvoston yleisistunnossa tapahtuviin nimityspäätöksiin eli "nujankopautuksiin". Mauno Koivistokin oli presidenttinä niin juoni tyyppi, että hänellä on ollut monia epävirallisia vaikutuskanavia käytettävissään. Tasavallan presidentti voi esimerkiksi vaikuttaa epävirallisesti siihen, ketä KKO tai KHO tietyissä tilanteissa esittää jäsenen tai päällikötuomarin virkaan. Ei esimerkiksi liene pelkkä sattuma, että pankkikriisin aikana vuonna 1992, jolloin Koiviston konklaavi siis toimeenpantiin, korkeimman oikeuden jäseneksi nimitettiin (1.5.1992 lukien) asianajaja Mikko Tulokas, joka tunnettiin Kansallis-Osake-Pankin usein oikeusjutuissa käyttämänä advokaattina.

13. Norjassa hallitus vaihtuu. Norja sai tänään oman "rautarouvansa", kun suurkäräjien vaaleissa selvisi, että pääministeri Jens Stoltenbergin sosialidemokraatit hävisivät vaalit  ja parlamenttiin tulee neljän porvari- tai konservatiivipuolueen muodostama enemmistö. Suurimman porvaripuolueen eli Höyren puheenjohtajasta Erna Solbergista, ("Jern-Erna", kuvassa) tulee uusi pääministeri ja hallituksen otetaan myös populistinen edistyspuolue. Vaikka Stoltenbergin johtama puolue on edelleen Norjan selvästi suurin puolue, tämä ei ratkaise - toisin kuin (onnettomin seurauksin) meillä Suomessa - pääministerin valintaa, jos vastakkaisella leirillä on parlamentissa enemmistö.
Sinuhe kokoomuslainen (JyP) teki 10.9. historiaa puhuessaan kansanedustajana täysin tyhjälle eduskunnan istuntosalille. Vain puhemies oli paikalla, pääsihteeristä ei ole tietoa.

torstai 5. syyskuuta 2013

769. Sekaisin Obamasta

- Ette varmaan usko, mutta nyt se eukko on keksinyt alkaa roskisdyykariksi omilla kotikulmillaan...
(BO: äijä on vissiin ottanut hieman liikaa viiniä; HT-S: Voi kauheeta, Jenni parka!)

1. Sauli Niinistö pääsi vihdoin tavoitteeseensa eli sai kauan kaivatun tilaisuuden tavata presidentti Barack Obaman. Niinistö ei tosin saanut kutsua Valkoiseen taloon, kuten kolmen Baltian maan eli Viron, Latvian ja Liettuan presidentit vajaa viikko sitten. 

2. Presidentti Obama osallistuu parhaillaan G 20 maiden poliittisten johtajien huipputapamiseen Pietarissa. Vielä Mauno Koiviston presidenttikaudella Yhdysvaltojen pressoilla oli tapana tehdä Moskovan matkoillaan välilasku Helsingissä, jossa he tapasivat Suomen presidentin. Nykyisin Suomen ja Yhdysvaltojen johtajien välit ovat viilenneet - kiitos Tarja Halosen ja Erkki Tuomiojan politiikan - eivätkä USA:n pressat enää halua poiketa Suomessa. 

3. Niinistö sai kutenkin yhdessä muiden pohjoismaiden pääministereiden kanssa kutsun illastaa Obaman kanssa Tukholmassa, jonne Obama teki Pietarin matkansa välilaskun. Tämä oli laiha lohtu Niinistölle, mutta Suomessa tapaamista tietenkin juhlittiin kuin valtiovierailua ikään. No, panihan Niinistö sentään tällä tavalla paremmaksi kuin edeltäjänsä Tarja Halonen, jota USA:n pressat eivät halunneet tavata edes tällaisten päivälliskutsujen merkeissä. Tukholmassa oli tietenkin kyseessä vain näytösluontoinen tapaaminen, jonka yhteydessä minkäänlaisia vakavia poliittisia keskusteluja ei ollut edes tarkoitus käydä. Mutta silti Suomessa mentiin ikään kuin sekaisin Saulista ja Obamasta.

4. Etukäteen Niinistö uhosi ottavansa Obaman kanssa puheeksi amerikkalaisten turvallisuusviranomaisten harjoittaman laajamittaisen salakuuntelun. Tapaamisesta otetuista valokuvista päätellen tapaaminen taisi kuitenkin mennä Saulilta lähinnä viihteen merkeissä. Julkisuuteen on levinnyt yllä oleva valokuva, josta voidaan päätellä Niinistön lohkaisseen jotain sellaista, mikä on saanut Obaman ja Tanskan pääministerin naureskelemaan. 

5. Ilta-Sanomissa on pantu pystyyn kysely, jossa ihmiset savat keksiä, mitä hassunkurista Niinistö olisi voinut kuvassa tokaista. Blogin lukijat voivat nyt osallistua kommenteillaan tähän leikkimieliseen kyselyyn. Mitä Sauli oikein sanoi?

Penni ajatuksistasi:


- Voi hitto, pitääks ton mustan kaverin käpälää taas alkaa vatkata...
- Tekis kyllä mieli vetäistä tota ryssää hiukka päin näköä...

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

677. Don Eero Valkoisen kenraalin jalanjäljillä Varsovassa, ministeri-Calle korpisoturina Pohjankankaalla

Joukkosi eessä, joukkosi eessä, vaikka sormet jeässä...callena turpoat, taistelet puolesta maan, puolesta Rkp:n...

1. Arktisen hysteriamme kliimaksi eli joulukuun kuudes (6.12.) on taas aivan kohta käsillä. Kansakunta valmistautuu kuuumeisesti sapelienkalistelun, soihtukulkueiden, sotilasparaatien ja LInnan juhlien seuraamiseen - telkkarista lähetettävän Tuntemattoman sotilaan ohella tietenkin.

2. Myös poliitikkojen rintamalla Itsenäisyyspäivän lähestymisestä halutaan näemmä ottaa irti kaikki mahdollinen ja hieman mahdotonkin. Jälkimmäiseen sarjaan kuuluu eilen lehdissä ollut uutinen, jonka mukaan puolustusministeri Carl (Calle) Haglund (sivari evp) oli uskaltaunut ilmeisesti jonkinlaisessa Talvisodan hengessä eli kuolemaa ja pakkasta halveksien seuraamaan napakassa pakkassäässä Niinisalon Pohjankankaalla pidettyä tykistöprikaatin sotaharjoitusta. Maineikkaalla Pohjankankahalla, missä blogistikin 60-luvun alkupuolella "taisteli".

3. Vaan kuinkas sitten kävikään? No, olisihan pitänyt arvata, ettei pääesikunta ollut ymmärtänyt varustaa Espoosta olevaa Callea Suomen talviolosuhteisiin. Tästä johtui, että kipakkka pakkanen kävi suoraan ministeriin käsiin ja turvotti Callen sormet "paksuiksi pökäleiksi", kuten lehdessä raadollisesti kerrotaan. Seurauksena saattaa hyvässä lykyssä olla kaiken lisäksi Callen aikoinaan sairastaman nokkosrokon puhkeaminen.

4. Kansakunta toivoo nyt hartaasti ja rukoilee sen eteen, että Calle-ministeri tokenisi sotavammoistaan sen verran, että voisi osallistua huomenna sotilasparaatiin ja Linnan juhliin. Aina valppaat tv-kanavamme seurannevat Linnassa tarkasti, ovatko Calle pökälesormet jo sulaneet vai kertovatko siteet vielä ikävästä haavoittumisesta sotatantereella. Toivottavasti Callen muut ja sormia yleensä vielä aremmat elimet säästyivät Niinisalossa pahemmilta vaurioilta.

5. Haglundin tapauksesta kertoneen lehtijutun varsinainen pointti - ja naurettavin pointti - on minusta tapa ja asia, josta Niinisalon ko. sotaharjoituksesta uutisoitiin esim. Iltalehdessä: Ministerin turvonneet sormet ja sen taustalla oleva miehen sairaus veivät huomion kokonaan ja itse harjoituksesta ei kerrottu kerrassaan mitään! Lisäksi lehtijutussa kerrotiin Haglundin "saavutus": Puolustusministeri lupaa varusmiehille ilmaiset nettiyhteydet kasarmeihin! Haglund: He voivat olla näin yhteydessä "ihmisiin". - Eivätkö kapiaiset ja varusmiehet ministerin milestä kenties kuulukaan ihmisiin?

6. Puolan Varsovasta lennätetään, että Eduskunnan rakastettu puhemies Don Eero on vieraillut rouvineen ja seurueineen paikkakunnalla ja viettänyt siellä vaatimattomasti vain neljä päivää. Suomen Varsovan suurlähettliläs Jari Vilén, joka on jäänyt kansakunnan muistiin ikuisiksi ajoiksi tehokkaasti tehdystä gradustaan, käytti Don Eeroa Auschwitzin keskitysleirissä asti. Don, koulutukseltaan muuten ylioppilas, luennoi paikallisessa yliopistossa opiskelijaparoille tunnettuun joviaaliseen tyyliinsä aiheesta "EU:n tulevaisuus". - Varmaan melkoinen kärsimys kaikille niille, jotka joutuivat tuon paperistaluvun pulpeteissaan kuuntelemaan.

7. Varsova oli tuttu paikka myös eräälle toiselle suurelle suomalaiselle eli Carl Gustaf Mannerheimille, joka komensi 1900-luvun alussa Venäjän tsaarin ulaanirykmenttiä kaupungissa. Don Eero nautti aamista Mannerheimin kantapaikkoihin kuuluneessa Bliklen suvun kahvilassa herkutellen Mannerheimia matkien chilllä vahvistetulla hummeriomeletilla. Don Eero paljasti vierailunsa aikana ensimmäisen Mannerheimin kunniaksi Varsovaan pystytetyn muistomerkin.

8. Aattelepa ite! Aika irvokasta, kun työväen aatteen varjolla poliitikon urallaan kohonnut  jokseenkin keskinkertainen tyyppi (sotilasarvo kersantti) paistattelee julkisuudessa Valkoisen kenraalin avustuksella. Johdonmukaisempaa olisi ollut, jos Don Eero olisi vierallut Varsovassa Puolan entisten kommunistijohtajien eli esimerkiksi  60-luvulla Puolaa ja sen ihmispoloisia rautaisella otteella Neuvostoliiton avulla hallinneen Stanislaw Gomulkan tai 70-luvulla samaa homma hoitaneen Edward Gierekin haudoilla ja kuppiloissa.

9. Don Eeron edeltäjä Mauno Koivisto oli pressana tässä suhteessa paljon johdonmukaisempi. Manu kaveerasi Puolan diktaattoriksi 80-luvulla kohonneen kenraali Wojcchiech Jaruzelskin kanssa. Kyseinen kenraali oli Manun tavoin toisen maailmansodan veteraaneja, joka muistetaan hyvin muun muassa siitä, miten hän pyrki ja myös onnistui väliaikaisesti hajoittamaan Puolan Solidaarisuus-ammattiliikkeen. Manu ja Jaru tulivat vallan hyvin juttuun keskenään.

10. Don Eerolla on siis gradu vielä tekemättä. Mutta ehkäpä Eero sai Varsovassa suurlähettiläs Jari Vilénin kanssa kolme iltaa istuessaan hieman vinkkejä siitä, miten tehokkaasti gradunteko voidaan hoitaa pois päiväjärjestyksestä.

11. Tämän blogijutun kommenteissä käsitellään myös Linnan juhlia ja Ilkka Ike Kanervan kaatumista hypnoosin seurauksena "pötkölleen" Linnan juhlien jatkoilla.

torstai 5. tammikuuta 2012

527. Presidenttikisassa tapahtuu: Lipponen hermostui, Väyrynen loisti

Nyt hörpätään! Karppaaminen on vanhanaikaista, uusin villitys on hörppääminen. Nestetasapainosta on huolehdittava ja sitä pidetään yllä vilja-, peruna- ja marjapohjaisilla juomilla. Vasikkakin elää pelkällä juomisella. Kunnon hörppääjän tunnistaa hyväntuulisuudesta, puheliaisuudesta, rohkeudesta ja jopa kielillä puhumisesta, laulusta, tanssista ja naisista nyt puhumattakaan. Jätä siis turhat ja surulliset karppaus- ym. dieetit ja ala sinäkin hörppääjäksi, jo tänään!

1. Venäjä-asiantuntija dosentti Arto Luukkanen arvioi toissa päivänä Aamulehdessä ("Putkigate - Lipposen upottaja?"), että Itämeren kaasuputkihanke vei Paavo Lipposelta valtiomiehen sädekehän. Lipponen toimi Nord Stream-yhtiön Itämeren kaasuputki-hankkeessa konsulttina tai lobbarina.

2. Paavo Lipponen hermostui Aamulehden jutusta maan perusteellisesti ja perui videotervehdyksensä lehden ja Yle Tampereen ensi maanantaina järjestämään vaalitenttiin. Lipposen oli tarkoitus toimittaa kyseiseen vaalitenttiin videotervehdys, sillä hän esiintyy samana iltana TV1:n vaalitentissä; muut presidenttiehdokkaat ovat tulossa Tampereella järjestettävään tilaisuuteen. Aamulehden mukaan Lipposen vaalitoimisto ilmoitti syyksi juuri lehden julkaiseman Luukkasen kirjoituksen.

3. Entinen pääministeri Matti Vanhanen ryhtyi eilen puolustamaan Paavo Lipposen toimintaa Itämeren kaasuyhteistyön edistäjänä. Vanhanen sanoi, että "on täysin väärä käsitys, että Lipponen olisi palkattu lobbaamaan Suomen hallitus jättimäisen putkihankkeen taakse".

4. Vanhasen mukaan toimia kaasuputkiyrityksen sisäisenä neuvonantajana. Vanhasen mielestä Lipposen ansiota on se, että putkea viritellyt yritys ymmärsi, miten asiat Suomen lupaviranomaisten kanssa pitää hoitaa. Yhtiön oli Vanhasen mukaan vaikea ymmärtää, että kyseessä ei ollut poliittinen päätös vaan ympäristöviranomaisten ratkaisu.

5. Tässä kohdin herää heti pari kysymystä. Ensiksi, mistähän Vanhanen mahtoi tietää niin hyvin, mikä tarkkaan ottaen oli Lipposen kaasuputkiyhtiöltä saamansa toimeksiannon sisältö? Eihän yhtiö ole kertonut sitä tiettävästi missään julkisesti eikä myöskään Lipponen ole suostunut selostamaan, mitä hänen toimeksiantoonsa tarkkaan ottaen kuului.

6. Viimeksi Aamulehden toimitus tiedusteli Lipposelta ennen dosentti Luukkasen kirjoituksen julkaisemista näin: "Voisitteko kuvata tarkemmin roolianne hankkeessa. Kuka teitä pyysi tehtävään, missä yhteydessä ja miten? Millainen oli sovittu toimeksianto? Kuina pitkä toimintasuhde oli ja mitä suuruusluokkaa saamanne palkkio?"

7. Näihin kysymyksiin Lipponen vastasi vain ilmoittamalla, että "konsulttisuhteeni ei ole enää voimassa 1.10.2011 alkaen." Lisäksi Lipponen sanoi, ettei hänellä ko. tehtävässä ollut mitään yhteyttä Gazpromiin, vaan ainoastaan Nord Streamiin. (Gazprom kuitenkin omistanee Nord Streamista enemmistön.) Lehden muihin kysymyksiin Lipponen kieltäytyi vastaamasta todeten näin: "En vastaa kysymyksiin, joihin on ladattu ennakkoasenteita, ja niitä kysyjillä ilmeisesti riittää."

8. Paavo Lipponen ei siis halunnut kertoa toimeksiannon sisällöstä nytkään mitään. Mistä Matti Vanhanen siis itse asiassa tietää, mitä Lipposen tehtävä piti sisällään? Lipposen on täytynyt informoida hallitusta ja pääministeriä salaisesti toimeksiantonsa sisällöstä.

9. Mutta voimmeko me näissä hyvin salaisissa ja salaperäisyyttä tihkuvissa olosuhteissa luottaa ex-pääministeriin vakuutteluihin, ettei Lipposen tehtävänä ollut lobata hallitusta putkihankkeen taakse? Mitä kertoo Matti Vanhasen poliittinen lähimenneisyys hänen omasta uskottavuudestaan?

10. Vanhanen sanoi tietävänsä, jos Lipponen olisi yrittänyt vaikuttaa hallituksen päätöksentekoon. Erityisen kohtuuttomana Vanhanen pitää sitä, että Lipposen sanotaan lobanneen ulkomaalaisen yhtiön puolesta. Hm, eikö Lipponen siis ollutkaan "ulkomaalaisen yhtiön" konsultti ja lobbari?

11. Matti Vanhasen puheiden perusteella jää kyllä edelleen epäselväksi, keitä Lipponen lobbasi ja keitä hänen toimeksiantajansa taholta toivottiin lobbaavan putkihankkeen taakse. Lipposen lobbauksen suuntauksesta maan hallitukseen, jos sitä olisi ollut, ei toki haluta missään olosuhteissa Matti Vanhasen hallituksen ja sen pääministerin toimesta myöntää, se on selvä asia. Lobbaus on lisäksi epämääräinen käsite, joten on täysin mahdollista, että Lipponen on toimeksiantonsa puitteissa pitänyt tiivistä yhteyttä putkihanketta seuraavan asianomaisen ministeriön johtoon ja hallituksen ydinministereihin.

12. Mitä salattavaa Paavo Lipposella saattaa edelleen olla toimeksiantonsa sisällön suhteen? Kyllä äänestäjien pitäisi saada ehdottomasti tietää, mitä presidenttiehdokas on puuhaillut venäläis-saksalaisen kaasuputkiyhtiön palveluksessa. Jos ehdokas ei suostu kertomaan, hän on menettänyt (loputkin) poliittisesta uskottavuudestaan. Ei ole mikään ihme, että Lipposen gallup-luvut näyttävät mitä ovat jo pitkään näyttäneet: parhaimmillaankin alle 10 prosentin kannatusta ensimmäisellä äänestyskierroksella.

13. Itse asiassa dosentti Arto Luukkanen ei tainnut Aamulehden jutussa edes väittää, että Lipposen tehtävänä olisi konsulttina ollut lobata nimenomaan maan hallitusta.

14. Keitä tai mitä viranomaisia Lipponen on siis lobannut ja missä tarkoituksessa? Suomen hallitus on korostanut korostamista päästyään, että kaasuputkiasia on yksinomaan "ympäristökysymys", ei ulkopoliittinen asia. Täysin toisella kannalla ovat sen sijaan olleet muun muassa Baltian maiden hallitukset.

15. Onko Paavo Lipposen tehtävänä siis ollut ex-pääministerin ja ex-puhemiehen arvovallalla lobata suomalasia ympäristölupaviranomaisia ja kenties myös hallintotuomioistuimia, jonne lupapäätöksestä on voitu valittaa? Jos näin olisi, niin se on tietenkin paljon vakavampi asia kuin vain pelkkä "jutustelu" maan hallituksen ja sen ministereiden kanssa. Viranomaiset ovat riippumattomia asiantuntijoita ja päätöksentekijöitä, joiden päätöksiin ja menettelytapoihin poliitikkojen ja konsulttien ei pitäisi kuuna päivinä edes yrittää vaikuttaa. Onko Lipponen muistanut tämän?

16. Matti Vanhasen mukaan Lipposen tehtävänä olisi ollut vain saada "ulkomaalainen yhtiö" vakuuttuneeksi siitä, että kaasuputkiasia ei ole Suomessa poliittinen ja maan hallituksen ratkaistavissa oleva asia, vaan lupapäätös on asianomaisten viranomaisten ja tuomioistuimien käsissä.

17. Olisiko Lipposelle maksettu monta vuotta kestäneestä toimeksiannosta suuria summia yksinomaan tässä tarkoituksessa? Sallikaa minun nauraa! Näin naiivia väitettä tuskin kukaan järkevä ihminen uskoo.

18. Nyt siis toinen lobbarina toimiva ex-pääministeri on kiirehtinyt toisen lobbarina toimineen ex-pääministerin tueksi! Täysin pyyteettömästi kenties vielä. Kovin herttaista, muttei uskottavaa. Minusta nimittäin tuntuu, että Matti Vanhasella ei ole tässäkään asiassa täysin puhtaita jauhoja pussissaan.

19. Tänään oli TV1:n vaalitentissä Paavo Väyrynen. Toimittajat ahdistelivat, kuten kuuluukin, Patea oikein tosissaan, mutta Paavo ei mennyt missään kohdin toimittajien retkuun, vaan keräsi pisteet asiantuntevilla ja osin huumorin sävyttämillä vastauksillaan. Huomasi, että ulkopolitiikka ja perustuslaki on alue, jonka Väyrynen hallitsee erinomaisesti. Kun toimittaja yritti oikein ääntään korottamalla tivata, miksi Väyrynen on esittänyt jopa niin "hulluja", että hän voisi presidenttinä estää nykyhallituksen suunnitteleman ja ajaman kuntauudistuksen toteuttamisen, Paavo otti ohjat taitavasti käsiinsä ja sai samalla tilaisuuden mollata koko hallituksen kuntauudistuksen maan rakoon!

20. Taitoa ja kokemusta Väyrysellä siis on presidentin tehtävään vaikka millä mitalla, mutta riittääkö hänen potkunsa nykyisessä poliittisessa ilmastossa sittenkään toiselle kierrokselle? Suuri osa äänestäjistä nimittäin karsastaa Väyrystä tämän poliittisen menneisyyden perusteella eivätkä pohjoisen ja keskisen Suomen äänet vielä riitä viemään ehdokasta toiselle kierrokselle. Tuntuu kuitenkin selvältä, että Väyrynen päihittää ensimmäisellä kierroksella kaksi muuta Paavoa eli Lipposen lisäksi myös Arhinmäen, Haavistosta nyt puhumattakaan.

21. Toimittajien tivatessa asiaa Väyrynen ilmoitti jopa antavansa tai jo antaneensa anteeksi presidentti Mauno Koiviston katalan teon 1987, jolloin presidentti sivuutti hallitusta muodostettaessa vaalivoittajiin kuuluneen keskustan ja sen puheenjohtajan Paavo Väyrysen ja kutsui pääministeriksi kokoomuksen Harri Holkerin. Väyrynen kertoi, että Koiviston tarkoituksena oli tällä tempauksella varmistaa toinen presidenttikausi itselleen. Tekosyyksi Koivisto mainitsi häneltä salatun Väyrysen, Ilkka Suomisen ja Christoffer Taxellin tekemän kassakaappisopimuksen, jonka mukaan pääministeriksi tulisi vaalien jälkeen juuri Väyrynen.

22. Väyrysen anteeksiannon taustalla lienee osin vaalitaktisia näkökohtia, sillä siihen malliin Paavo muikisteli suutaan myöntäessään kyseisen anteeksiannon. Samalla Paavo pääsi kertomaan ikään kuin uutisena, miten Mauno Koivisto oli ottanut häneen viime hallituskaudella yhteyttä ja suorastaan kiitellyt Paavoa tavasta, jolla tämä oli pysytellyt visusti Suomen vakiintuneella ulkopoliittisella linjalla. Tämäkin taitava veto Paavolta!

23. Koivisto-kortilla näyttäisi siis olevan tässä vaalitaistelussa käyttöä. Eikä vain Manu-kortilla, vaan yllättäen myös Tellervo-sellaisella! Eilen kuuleman mukaan julkaistussa uudessa kirjassa Paavo Lipponen nimittäin kertoo, miten Tellervo oli tukenut Paavoa tämän vaikean ensimmäisen avioliitossa ja sittemmin avioerossa ja miten Lipponen oli muutoinkin pitänyt Tellervoa uskottunaan.

24. Mutta Paavo V. ei halunnut antaa tässäkään suhteessa periksi Lipposelle. Pate nimittäin kertoi, että hänen vaimonsa Vuokko on luonteeltaan ja ajattelultaan hyvin samanlainen kuin Tellervo Koivisto. Hyvä, oikein huvittavaa! Paavon ja Vuokon vaalikampanjaa varten valmistettua "rakkausmukia", joka on kuulemma tehty Aasiassa (eikä esim. Keminmaalla, kuten tietenkin olisi pitänyt) on myyty lehtitietojen mukaan oikein hyvin. Paavo V:n kannalta presidentinvaalikampanjaa voitaisiin siis ilmeisesti käydä vaikka koko ajan, sillä sehän tuntuu olevan hyvää bisnestä Paavolle ja Vuokolle.




tiistai 20. joulukuuta 2011

521. Václac Havel, Kim Jong-Il, Tarja Halonen

Ensin eli viime lauantaina kuoli Pohjois-Korean tyranni, virallisesti "Rakas Johtaja" Kim Jong-Il ja eilen maanantaina Tsekin tasavallan entinen presidentti Václac Havel.

Kuulin eilen illalla radiosta ohimenneen Tarja Halosen melkein itkunsekaisia muistosanoja Kim Jongista. Halonen toivoi laupiaalla äänellä Pohjois-Koreaan demokratiaa. Ihmisoikeuksia Halonen ei tohtinut edes mainita muistellessaan tyrannia, joka tapatti nälkään miljoonia alamaisiaan, sillä kaikki huomio ja voimavarat keskitettiin maan ydinaseen valmistukseen. Muistosanoissaan Halonen leperteli, että kyllä Kimiäkin toki jotkut jäävät kaipaamaan - voi helvetti sentään!

Havelia Tarja Halonen muisteli niin ikään "lämmöllä" sanoen suomalaisten rakastaneen tätä. Niin varmasti monet tekivätkin ja syystä, mutta siitä, kuuluiko Tarja Halonen näihin suomalaisin, en ole lainkaan varma. Ei kuulunut ainakaan 1970-luvun lopulla, jolloin poliittisia oikeuksia ja kansalaisvapauksia ihmisille vaatinut vaatinut Havel passitettiin kommunististen vallanpitäjien toimesta viideksi vuodeksi vankilaan. Samaan aikaan nouseva demaripoliitikko ja pääministeri Kalevi Sorsan avustaja Tarja Halonen hankki poliittisia kannuksiaan itäblokin auliina tukijana ja DDR:n tunnustuskomitean varapuheenjohtajana.

Tarja Halosen itäblokin järjestelmää nuoleskeleva poliittinen linja oli niin etäällä Václac Havelin edustamasta vapauden linjasta, että oikein pahaa teki, kun kuulin, että Tarja Halonen aikoo matkustaa perjantaina Prahaan osallistuakseen Havelin hautajaisiin.

Jos saisin valita, niin passittaisin Tarja Halosen Havelin hautajaisten sijasta Rakkaan Johtajan Kimin hautajaisiin Pjongjangiin, se olisi hänelle henkilökohtaisesti sopivampi tilaisuus. Pohjois-Korea on kuitenkin ilmoittanut, että Kimin hautajaisiin ei kutsuta ulkomaisia valtionpäämiehiä.

Václac Havelin ja suomalaisten poliitikkojen suhteista ei ole todellakaan juuri mitään kerrottavaa. Siksi Tarja Halosen änkeäminen Prahaan Havelin hautajaisiin tuntuu räikeän tekopyhältä.

Suomen johto vierasti Havelia eikä Havel puolestaan nähnyt aiheelliseksi pitää yhteyttä Suomen poliittiseen johtoon, joka jälkikyyristeli vielä pitkään 90-luvulla neukku-kommunistien valtaan paluun pelossa. Muualla Länsi-Euroopassa kannustettiin Havelin pyrkimyksiä kansalaisvapauksien saamiseksi, mutta Suomen poliittisessa johdossa asiasta vaiettiin visusti.

Kun muissa pohjoismaissa ja Keski-Euroopassa kylmän sodan sankareita olivat sellaiset nimet kuin Lech Walesa, Václac Havel ja Lennart Meri, suomalaiset pitivät ja pitävät yhä edelleen sankarinaan Urho Kekkosta, miestä, joka tilasi v. 1961 oman valtansa pönkittämiseksi ja jatkamiseksi nootin Neuvostoliiton johdolta ja joka tunnetaan ja tullaan aina tuntemaan suomettumispolitiikan isänä.

Suomalaisten poliitikkojen sankareita olivat Puolan Gomulka ja Gierek. Unkarin Janos Kadar, DDR:n Eric Honecker, Romanian Nicolae Ceausescu ja Tsekin Gustav Husak, kaikki Neuvostoliiton satelliittivaltioiden johtajiksi asettamia kommunisteja.

Presidentti Mauno Koivisto ihaili yli kaiken kenraali Wojceich Jaruzelskia, joka oli Puolan kommunistipuolueen nokkamiehenä 1981-89, valtionpäämiehenä 1985-89 ja Puolan presidenttinä 1989-90. Jaruzelski muistetaan aina ennen muuta toiminnastaan Puolan opposition ja Solidaarisuus-ammattiliikkeen veriseksi nujertamiseksi. Koivistolta ei hellinnyt yhtään myötätunnon sanaa Viron ja muiden Baltian maiden itsenäisyyspyrkimykselle, päinvastoin.

Tapasiko Tarja Halonen ulkoministerinä tai presidenttinä koskaan kahden kesken Václac Havelia, epäilen että ei tavannut. Terroristijohtajien kuten esim. Jasser Arafatin kanssa Halonen sen sijaan oli aina hyvää pataa, kuin paita ja perse suorastaan. Hän ei koskaan ottanut Kinassa käydessään esille Kiinan johdon räikeitä ihmisoikeusrikoksia.

Kiina tuki ja tukee edelleen Pohjois-Koreaa. Oikeastaan ei tue, vaan valvoo, etteivät nälkiintyneet pohjoiskorealaiset pääse tunkeutumaan rajan yli Kiinaan.

Suomen poliittinen johto tuki ja tukee puolestaan Kiinan johtoa. Muistamme aina, että suomalainen ministeri (Iiro Viinanenko se oli) oli ensimmäinen länsimainen ministeri, jonka presidentti Mauno Koivisto lähetti 20 vuotta sitten viralliselle vierailulle Kiinaan pian Taivaallisen aukion verilöylyn ja tukahdutun kansannousun jälkeen.

Tiitisen listan sullominen valtiollisen poliisin kassakaappiin ja sen itsepintainen salaaminen vuosikymmenestä toiseen on yksi osoitus siitä, miten Suomessa halutaan yhä edelleen vaieta lähihistorian pimeistä puolista.

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

433. Oikeusvaltio Suomi - horjuuko se?

Lukijan lähettämä kuva, jossa oikeusministeri Tuija Brax puhuu joukolle, joka 31.5.2010 osoitti mieltään Kolmen sepän patsaalla KHO:n antamaa egyptiläisen isoäidin käännytyspäätöstä vastaan. Braxin osallistumista mielenosoitukseen voidaan pitää kriittisenä kannanottona KHO:n päätökseen. Poliittisen toimeenpanovallan korkeana edustajana oikeusministerin tulisi kunnioittaa riippumattoman tuomioistuimen yksittäistä ratkaisua eikä ryhtyä polemisoimaan sitä vastaan tai kannustaa päätöstä vastustavia mielenosoittajia.

1. Tämänpäiväisessä Helsingin Sanomissa on julkaistu toimittaja Petri Sajarin laaja reportaasi valtiovallan kolmijaosta otsikoilla "Horjuva oikeusvaltio" ja "Hämärän vallan maa." Kirjoituksessa todetaan, että vaikka perustuslaissa lainsäädäntövalta, toimeenpanovalta ja tuomiovalta on erotettu toisistaan, Suomessa poliitikot kuitenkin puuttuvat keskeneräisiin oikeusjuttuihin ja toisaalta tuomarit sekaantuvat sumeilematta politiikkaan. Sajarin mukaan ongelmaan olisi puututtu vasta nyt.

2. Vaikka Hesarin juttu vaikuttaa hieman ylidramatisoidulta - kolmelle sivulle ulottuvan raflaavan piirroksen ja osin myös tekstin osalta - on jutussa toki puututtu tärkeään asiaan. Aiheesta ei ole suomalaisessa lehdistössä tai edes juristipiireissä juurikaan keskusteltu. Suomalaisilla lakimiehillä ei tosin ole tapana harrastaa julkista keskustelua yleensäkään oikeutta ja/tai politiikkaa koskevista kysymyksistä.

3. HS:n toimittaja oli haastatellut juttua varten kolmea valtiosääntöoikeuden asiantuntijaa eli professoreita Kaarlo Tuoria (Suomen Akatemia), Veli-Pekka Viljasta (Turun yliopisto) ja Tuomas Ojasta (Helsingin yliopisto). Jokainen heistä moittii sitä, että vallan kolmijakoa ei Suomessa kunnioiteta. Tämä uhkaa kansalaisten oikeusturvaa ja tuomioistuinten riippumattomuutta, professorit sanovat.

4. Professorit puhuivat asiaa, mutta pari huomautusta on silti paikallaan. Kaarlo Tuori mainitsee, että "Suomessa ei ole juuri koskaan mietitty, mitä vallan kolmijako tarkoittaa tuomioistuimien ja hallitusvallan välisissä suhteissa sekä tuomioistuimien ja lainsäädäntövallan välisissä suhteissa. On vain oltu tyytyväisiä siihen, että vallan kolmijako on kirjoitettu perustuslakiin, mutta sen toteutuminen käytännössä on ontunut."

5. Tuori on oikeassa siinä, että vallan kolmijako on mainituissa suhteissa käytännössä ontunut. Hänen toteamuksensa, jonka mukaan meillä "ei olisi juuri koskaan mietitty" mainittuja asioita, ei sen sijaan tarkkaan ottaen pidä paikkaansa. Tuori puhunee lähinnä valtiosääntöjuristien puolesta, sillä myös oma havaintoni on, etteivät kyseisen alan "oikeusoppineet" ole välittäneet näihin asioihin juurikaan puuttua; Tuori on tosin itse joissakin yhteydessä kirjoittanut asiasta tarkastellessaan ilmiötä "tuomarivaltio."

6. Vallan kolmijakoa koskevat kysymykset liittyvät myös prosessioikeuteen, sillä prosessioikeus käsittelee lainkäyttöä tai tuomiovallan käyttöä eli muun muassa juuri tuomioistuinten ja tuomareiden toimintaa ja asemaa, josta tuomioistuinten riippumattomuus muodostaa tärkeän osan. Mutta myöskään prosessioikeudellisessa kirjallisuudessa ei ole ollut yleisenä tapana puuttua vallan kolmijaossa tai tuomioistuinten riippumattomuudessa ilmenneisiin epäkohtiin.

7. Itse olen kuitenkin reilun 15 vuoden ajan ottanut mainittuihin kysymyksiin ja epäkohtiin kantaa kirjoissani samoin kuin mielipidekirjoituksissani, vuodesta 2008 lähtien näissä blogijutuissani. Viittaan esimerkiksi kirjaan Lainkäyttö vuodelta 1995 ja pamflettiini Korkein oikeus kriisissä (1997) sekä 2000-luvun puolella rikosprosessioikeutta käsitteleviin oppikirjoihini. Olen tuonut julkaisuissani esiin monia tapauksia, joissa tuomioistuinten riippumattomuutta ei ole kunnioitettu tai siihen on puututtu epäasiallisella tavalla joko toimenpanovallan edustajien (tasavallan presidentti, valtioneuvosto ja ministerit) tai lainsäädäntövallan taholta.

8. Professori Veli-Pekka Viljanen on oikeassa vaatiessaan, että myös Suomessa pitäisi omaksua "eurooppalainen tuomari-ideologia, joka korostaa voimakkaasti tuomareiden riippumattomuutta". Olen Viljasen kanssa samaan mieltä myös siitä, että "tuomareiden sivutoimet eduskunnan asiantuntijoina ja korkeimman oikeuden jäsenten välimiestehtävät ovat hyvin ongelmallisia." Korkeimman oikeuden oikeusneuvosten lukuisat ja todella rahakkaat välimiestehtävät on kysymys, jota olen viimeisten 20 vuoden aikana kirjoituksissani ehkä kaikkein "hanakammin" arvostellut, kun on ollut puhe tuomioistuinten ja erityisesti korkeimman oikeuden jäsenten riippumattomuudesta. Tulisihan tuomioistuinten ja tuomareiden, etenkin ylimmän tuomioistuimen tuomareiden, olla tietenkin riippumattomia myös erilaisista yhteiskunnassa esiintyvistä intressitahoista, tässä tapauksessa taloudellisen vallan käyttäjistä eli pankeista ja muista rahoituslaitoksista sekä suuryrityksistä, jotka usein esiintyvät välimiesmenettelyssä asianosaisina.

9. Professori Tuomas Ojanen puolestaan on oikeassa todetessaan, että "tuomioistuinten riippumattomuus ja ihmisten oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ovat tosiasiassa alkaneet juurtua Suomeen vasta Euroopan ihmisoikeussopimuksen myötä." Kuten Ojanen toteaa, aiemmin tuomioistuimia pidettiin vuosikymmeninä "kumileimasimina, jotka vain lukivat lakia niin kuin on kirjoitettu." Viimeisten 15-20 vuoden aikana tuomioistuinten rooli on merkittävästi kasvanut niiden saadessa sitä valtaa, joka niille valtiovallan kolmijaon mukaan tuomiovaltaa käyttävinä eliminä kiistatta kuuluu. Kyse on lakien tulkinnassa ilmenevän harkintavallan lisääntymisestä, koska nykyisin lait on käytännössä pakko säätää avoimemmiksi kuin aikaisemmin, mikä jättää soveltajille eli tuomioistuimille runsaasti harkintavaltaa.

10. Totesin vuonna 1995 kirjassani Lainkäyttö (s. 19-20 ja 91-97), että lainkäytön eli siis tuomiovallan merkitys on yhteiskunnassa kasvamassa ja tuomareiden asema suhteessa lainsäädäntövaltaan ja toimeenpanovaltaan puolestaan vahvistumassa. Tähän kehitykseen eli siis tuomioistuinten roolin voimistumiseen oli ja on edelleen olemassa kolme perussyytä: 1) lainkäytön muun muassa eurooppalaisen integraatiokehityksen myötä tapahtunut kansainvälistyminen, 2) lainkäytön ihmis- ja perusoikeuksien merkityksen kasvun myötä tapahtunut perustuslaillistuminen tai perusoikeudellistuminen ja 3) lainkäytön sosiaalistuminen (mm. access to justice -ilmiö ja ja oikeuden tosiasiallisen saatavuuden merkityksen voimistuminen). Kysymys on siitä, että lainkäytön ja prosessin tulee ilmentää perustuslaissa ja kansainvälisissä sopimuksissa hyväksyttyjä sosiaalisia perus- ja ihmisoikeuksia kunnioittavia arvopäämääriä. Oikeusprosesseilta edellytetään ennen muuta avoimuutta ja läpinäkyvyyttä ja tuomioistuimilta itsenäisyyttä ja riippumattomuutta muista vallankäyttäjistä.

11. HS:n jutussa on otettu esille viisi tapausta, joissa lehden mukaan on kyse vallankäytön tai -jaon "hämäryydestä" tai jopa rikkomisesta. Näitä ovat a) Paavo Lipposen Vuotoksen tekoallashankkeesta vuonna 2002 esittämät rakennussuunnitelmat vastoin juuri annettua KHO:n kielteistä lupapäätöstä, b) oikeusministeri Johannes Koskisen menettely Alpo Rusin syyteharkinnan yhteydessä 2003, c) kahden johtavan poliitikon puuttuminen vuonna 2004 Outi Kosken lasten kaappaustapaukseen, d) hallituksen puuttuminen vuonna 2005 rajavartijoiden lakkohankkeeseen ja e) KHO:n presidentin Pekka Hallbergin vuonna 2010 osoittama omaperäinen aktivisuus egyptiläisen Eveline Fadayelin käännytysasian täytäntöönpanossa.

12. Kaksi mainituista tapauksista on todella merkittäviä. Toinen on oikeusministeri Koskisen harkitsematon lausunto Alpo Rusia koskevan syyttämättäjättämispäätöksen johdosta ja toinen taas Pekka Hallbergin menettely Eveline Fadaylin käännytysasian yhteydessä. Olen käsitellyt näitä molempia tapauksia blogissani, joten en nyt puutu tässä lähemmin. Hallbergin menettely on karmaiseva esimerkki tuomarin ja vieläpä ylimmän tuomioistuimen päällikkötuomarin puuttumisesta toimenpanovallalle kuuluvaan asiaan, mistä Hallberg sai ansaitut nuhteet eduskunnan oikeusasiamieheltä. Rusi-tapauksen yhteydessä HS:lta on jäänyt kertomatta. että Koskisen menettely loukkasi nimenomaan syyttömyysolettamaa. Sekä käräjäoikeus että hovioikeus katsoivat ministeri Koskisen menetelleen syyttömyysolettaman vastaisesti ja valtio velvoitettiin suorittamaan Alpo Rusille vahingonkorvausta osin Koskisen sanotun lausunnon perusteella. Katso Helsingin hovioikeuden Rusi-tuomion johdosta blogia 177/22.10.2009.

13. HS:n toimitukselta näyttää unohtuneen, että Pekka Hallberg sai ilmeisen yllykkeen menettelylleen presidentti Tarja Haloselta, joka heti KHO:n Fadayelille kielteisen käännytyspäätöksen jälkeen totesi medialle, että päätös on hänen oikeustajuntansa vastainen. Tässä siis korkein toimenpanovallan edustaja eli tasavallan presidentti puuttui yksittäiseen tuomioistuimen päätökseen ja arvosteli sitä arvovallallaan.

14. Myös presidentti Mauno Koiviston monet puuttumiset tuomioistumille ja syyttäjille kuuluviin yksittäisiin asioihin on HS:n jutussa jostakin syystä sivuutettu. Tulkoon mainituksi, että HS:n toimittaja otti kyseistä juttua suunnitellessaan yhteyttä minuun ja kysyi, olisiko minulla muistissa tai tiedossa tapauksia, joissa vallan kolmijako-oppi tai tuomioistuinten riippumattomuus olisi ollut uhattuna. Minulle tuli heti mieleen kaksi tapausta, jotka ilmoitin myös toimittajalle, mutta joista HS:n jutussa ei kuitenkaan mainita.

15. Toinen näistä tapauksista koskee "Koiviston konklaavin" nimellä tunnettu tapausta vuonna 1992. Tuolloin tasavallan presidentti Mauno Koivisto kutsui Linnaan suurehkon joukon lakimiehiä, joukossa myös tuomareita korkeimmasta oikeudesta (mm. presidentti Olevi Heinonen) ja alioikeuksista (mm. kihlakunnantuomari Markku Arponen) "keskustelemaan" tuolloin vireillä olleista ja julkista huomiota herättäneistä ylikorkojutuista (mm. ratkaisu KKO 1992:50). Konklaavin osanottajalista on tiedossa, mutta se, mitä tuossa tapaamisessa on tarkkaan ottaen puhuttu, on jäänyt hämärän peittoon, sillä konklaavin pöytäkirja on julistettu salaiseksi.

16. On kerrottu, että presidentti Koivisto olisi sanotussa tilaisuudessa moittinut tuomioistuimia ja tuomareita siitä, ettei tuomioistuinten ratkaisuissa olisi otettu huomioon pankkien asemaa. Lisäksi on väitetty, että konklaavin jälkeen pidetyissä pankkioikeudenkäynneissä pankit eivät olisi hävinneet käytännöllisesti katsoen juuri yhtään oikeudenkäyntiä. Molemmat väitteet lienevät hieman liioiteltuja. Mutta jo mainitunlaisen tapaamisen järjestäminen ja sen "asialista" on vallan kolmijaon ja tuomioistuinten riippumattomuuden kannalta sangen arveluttava asia. Minusta Koiviston konklaavi olisi mainitunlaisia "hämäriä tapauksia" muisteltaessa tai listattaessa sijoitettava Top 5:een.

17. Toinen Hesarin toimittajalle mainitsemani tapaus, joka ei kuitenkaan päässyt mukaan HS:n top 5:een, koski oikeusministeri Johannes Koskisen ministerikaudellaan (1999-2005) harrastamaa tapaa puuttua tuomioistuinten yksittäisissä oikeusjutuissa antamiin tuomioihin tai menettelytapoihin. Kun tälle tuomioistuinten riippumattomuutta loukkaavalle käytännölle, jota arvosteltiin lakimiespiireissä yleisesti, ei näyttänyt tulevan loppua, kantelin helmikuussa 2005 asiasta oikeuskanslerille ja toin esiin lähes kymmenkunta lehtijuttua, joissa oikeusministeri oli toiminut mainitulla tavalla. Osa näistä haastattelulausunnoista koski tapauksia, joissa ministeri arvosteli vääränä pitämäänsä tuomioistuimen ratkaisua, joka ei ollut vielä lainvoimaisia, ja kehotti jutun hävinnyttä osapuolta valittamaan tuomiosta, joka ministerin mukaan tulisi ilmeisesti muuttumaan hovioikeudessa.

18. Kantelun tutkiminen kesti oikeuskanslerinvirastossa peräti kolme vuotta, sillä vasta tammikuussa 2008 oikeuskansleri Jaakko Jonkka sai annettua päätöksensä. Siinä - toki hyvin varovaisin ja osin tulkinnanvaraisin sanakääntein - arvosteltiin Koskisen menettelyä varomattomaksi. Oikeuskanslerin päätös oli kirjoitettu hänelle tyypilliseen tapaan "toisaalta ja toisaalta" -tyylin eli niin tulkinnanvaraisesti, että Johannes Koskinen itse ja hänen lähipiirinsä - lehdistä mm. Hämeen Sanomat ja Aamulehti - selittelivät, että ehei, eihän oikeuskanslerin päätös ollutkaan oikeastaan "langettava." Oikeuskansleri ei nähnyt aiheelliseksi antaa Koskiselle tuomioistuinten riippumattomuutta epäkunnioittavan menettelyn johdosta edes huomautusta, vaan saattoi julkisuuteen ainoastaan "käsityksensä," joka sekin oli muotoiltu niin, että päätöstä oli mahdollista lukea eri tavoin.

19. Voinkin tältä osin yhtyä HS:n haastattelemien professorien käsitykseen, jonka mukaan "laillisuusvalvojien suhtautuminen vallankäytön horjumiseen on ollut lepsua" tai että "laillisuusvalvonta on reagoinut ongelmiin verraten pehmeästi." Erityisen pehmeä ja lepsu oli oikeuskansleri Jaakko Jonkan päätös, jonka hän antoi kanteluuni, joka koski Johannes Koskisen Alpo Rusin syyttämättäjättämispäätöksen jälkeen antamaa syyttömyysolettamaa loukkaavaa lausuntoa. Olen kertonut oikeuskansleri Jonkan sanotusta päätöksestä blogissa n:o 391/17.2.2011. Vaikka Helsingin hovioikeus oli lainvoimaisella tuomiolla selvin sanoin todennut Johannes Koskisen oikeusministerinä loukanneen syyttömyysolettamaa ja vaikka hovioikeus oli velvoittanut valtion suorittamaan Rusille vahingonkorvausta osin Koskisen sanotun menettelyn perusteella, oikeuskansleri Jonkka ei nähnyt perustetta todeta ministeri Koskisen syyllistyneen virkavelvollisuuden rikkomiseen. Jonkan päätöksessä on päin vastoin lähdetty puolustelemaan Koskisen lausuntoa saivarteluun viittaavilla perusteluilla ja katsottu rivien välistä, ettei Koskinen oikeastaan ollutkaan menetellyt syyttömyysolettaman vastaisesti.

20. Vertailun vuoksi todettakoon, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on viikko sitten eli 24.5.2011 antanut Kreikalle langettavan tuomion EIS 6 artiklan 2 kohdassa mainitun syyttömyysolettaman rikkomista hieman vastaavanalaisessa tapauksessa. P:n yliopiston kansainvälisen oikeuden professorina toiminut K, jolla oli myös poliittisia tehtäviä, oli tuomittu vuonna 2007 kreikkalaisessa alioikeudessa mm. osallisuudesta väärennykseen ja valtiota vastaan tehdystä petoksesta 14 vuodeksi (sic!) vankeuteen. K valitti tuomiosta, jolloin tuomion täytäntöönpano määrättiin keskeytettäväksi. Tämän jälkeen kaksi ministeriä, joista toinen oli oikeusministeri, otti parlamentissa pitämässään puheissa kantaa K:n ja tämän kanssatuomittujen tuomioon tiedustellen muun muassa, olivatko sosialistisen puolueen edustajat joutuneet parlamentissa puolustamaan P:n yliopiston huijareita. Toinen ministeristä eli apulaistalousministeri käytti puheessaan ilmaisuja "petos" ja "anastus" ja kuvasi asiaa sanonnalla "ennenkuulumaton skandaali". Ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että ministereiden puheet rikkoivat syyttömyysolettamaa. Vaikka oikeusministeri ei ollut käyttänyt omassa puheenvuorossaan yhtä ehdottomia ilmaisuja kuin apulaistalousministeri, ihmisoikeustuomioistuin kuitenkin lausui, että myös hän oli todennut maan oikeuslaitoksen tuominneen ankarasti juttuun sekaantuneet henkilöt. Tuomioistuimen mielestä oikeusministerin kyseinen lausuma oli ollut omiaan antamaan vaikutelman siitä, että ministeri piti alioikeuden tuomiota tyydyttävänä ja kannusti ylioikeutta, jossa juttu oli vireillä, vahvistamaan tuon tuomion. Tältä osin ihmisoikeustuomioistuin myös painotti lausuman antajan asemaa oikeusministerinä. Oikeusministerin olisi asemassaan tullut olla erityisen huolellinen sanavalintojensa suhteen ja välttää antamasta vaikutelmaa siitä, että hän yrittäisi vaikuttaa jutun lopputuloksen, sanotaan ihmisoikeustuomioistuimen päätöksen perusteluissa. Näin ollen ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että myös oikeusministeri näytti ennakoineen ylioikeuden tuomiota. Kreikan valtio tuomittiin maksamaan K:Lle korvausta aineettomasta vahingosta 12 000 euroa.

21. Kun tätä tapausta verrataan Johannes Koskisen tapauksiin ja oikeuskanslerin niitä koskeviin ratkaisuihin, niin voidaan vain ihmetellen todeta, miten lepsua ja "pehmeää" oikeuskanslerin laillisuusvalvonta todella Suomessa on. Eihän oikeuskansleri antanut kummassakaan tapauksessa eli syyttömyysolettamaa hovioikeuden tuomion perustelujen mukaan rikkoneelle ja tuomioistuinten riippumattomuusperiaatteen vastaisesti kiistattomasti menetelleelle oikeusministerille edes huomautusta, virkasyytteen nostamisesta puhumattakaan! Oikeuskansleri lausui kummassakin kantelutapauksessa vain "käsityksensä", joka on kummassakin kantelupäätöksessä kaiken lisäksi laadittu niin "kierosti", että päätöksiä on voitu tulkita käytännössä myös siten, ettei ministerin menettelyissä olisi oikeuskanslerin mielestä ollut mitään moitittavaa!

22. Professori Kaarlo Tuori on todennut HS:n haastattelussa, että "toisaalta perus- ja ihmisoikeuksien valvonnassa laillisuusvalvojat (siis myös oikeuskansleri) ovat olleet aktiivisia ja tuomioistuimia edellä." Vaikuttaa pahasti siltä, ettei professori Tuori tunne kovin hyvin oikeuskäytäntöä, ei ainakaan korkeimman oikeuden tuomioita ja ennakkopäätöksiä, joissa on hyvin usein "valvottu" ihmisoikeuksia eli kiinnitetty huomiota ihmisoikeustuomioistuinten ratkaisukäytäntöön. Myöskään Tuorin käsitys, jonka mukaan laillisuusvalvojat olisivat kiitettävän aktiivisia ihmisoikeuksien valvonnassa, ei ainakaan ministeri Koskista koskevan kahden tapauksen valossa pidä oikeuskanslerin osalta alkuunkaan paikkaansa. Ellen aivan väärin muista, niin ainakaan jälkimmäisessä eli Rusi-tapauksessa oikeuskansleri ei käsitellyt päätöksensä perusteluissa lainkaan syyttömyysolettamaa ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön valossa. Muta ilmankos tuo päätös sitten menikin täysin mönkään!

23. Palataanpa sitten taas itse asiaan. Muista tapauksista, jotka ovat lähellä hämärien tapausten Top viitosta ja kuuluvat joka tapauksessa TopTen:iin, on syytä mainita presidentti Mauno Koiviston voimakas julkinen kritiikki, jota hän presidenttikautensa alkuvuosina ja erityisesti vuonna 1983 kohdisti talousrikostutkijoihin ja syyttäjiin. Koivisto moitti rikostutkijoita "liian innokkaasta tutkinnasta" ja syyttäjiä puolestaan syytteiden nostamisesta talousrikosjutuissa "varmuuden vuoksi." Koivisto on itse jälkeenpäin kertonut, että syyttäjien ja tutkijoiden sanotun liiallisen aktiivisuuden vuoksi hän harkitsi vakavasti jopa syyttäjien silloisen esimiehen eli oikeuskansleri Kai Kortteen erottamista virastaan. Muistissa on myös presidentti Koiviston osoittama ärhäkkyys, jolla hän puolusti 1988 julkisuudessa eduskunnan silloista puhemiehestä Matti Ahdetta, joka oli saanut sakot ylinopeudesta.

24. Myös Urho Kekkonen "kunnostautui" presidenttinä ollessaan monasti kritisoidessaan tuomioistuimia ja tuomareita. Muistan vieläkin elävästi Kekkosen radio- ja tv-puheen Uutena vuotena 1966, jossa hän arvosteli kärkevästi tuomioistuimia siitä, että rattijuopoille tuomittiin liian lieviä rangaistuksia. Syynä Kekkosen kannanottoon oli se, kuten Kekkonen ääni väristen puheessaan mainitsi, että hänen "hyvä ystävänsä" kirjailija Lauri Viita oli saanut 22.12.1965 surmansa jäätyään Mäntsälässä rattijuopon kuljettaman auton ruhjomaksi. Tuomioistuimet tottelivatkin Kekkosta, sillä jopa ensikertalaisille rattijuopoille ryhdyttiin puheen jälkeen tuomitsemaan yleisesti ehdottomia vankeusrangaistuksia. Vankiloiden alettua tämän takia uhkaavasti täyttyä, rangaistuskäytännössä palattiin kuitenkin vuoden parin kuluttua vähin äänin entiselle eli hieman lievemmälle linjalle.

25. Kokonaan oman lukunsa epäasiallisessa puuttumisessa tuomioistuinten toimintaan muodostaa Urho Kekkosen 70-vuotispäivänsä johdosta antama ja Lakimies-lehdessä 1970 julkaistu haastattelu, jossa presidentti otti ennennäkemättömän ärhäkkäästi kantaa tuomioistuinten vanhoillista tulkinta-asennetta kohtaan ja esitti monia tuomioistuinten riippumattomuutta kaventavia toimenpide- ja lainsäädäntäehdotuksia. Kekkosta avusti sanotussa haastattelussa kaksi radikaaleista lakimiehistä muodostettua ryhmää, joista toinen laati Kekkoselle esitetyt kysymykset ja toinen puolestaan luonnosteli Kekkosen kysymyksiin antamat vastaukset. Todella merkillinen episodi suomalaisessa oikeuslaitoskeskustelussa! Kekkosen nimissä esitetyt radikaalit ehdotukset kuitenkin unohtuivat aika nopeasti, sillä niitä olisi ollut mahdotonta toteuttaa länsimaisessa demokratiassa, jollaisena suomalainen yhteiskunta halusi vaellustaan edelleen jatkaa.

26. Hesarin jutussa on jostakin syystä ohitettu kokonaan nämä "presidentilliset" tuomioistuin- ja oikeuslaitosta koskevat kritiikit eli Urho Kekkosen, Mauno Koiviston ja Tarja Halosen puuttumiset yksittäisiin ratkaisuihin. Presidentti Martti Ahtisaari muistetaan tässä yhteydessä siitä, miten hän yhtyi oikeuslaitoksen "hulluna vuotena" eli 1997 suureen kuoroon, joka vaati oikeusneuvos Eeva Vuoren eroa virastaan tuolloin kuukausikaupalla julkisuuden tapetilla olleen oikeusneuvoksen ja hänen professorimiehensä hämärien huvilakauppojen johdosta. Korkein oikeus oli tuolloin todella kriisissä, mutta tasavallan presidentin ei olisi kuitenkaan ollut syytä puuttua konkreettisesti asiaan. Ahtisaaren kanssa samalla asialla oli myös oikeusministeri Kari Häkämies, joka puuhasi jopa erityislakia, jolla Eeva Vuori olisi voitu siirtää virastaan eläkkeelle.

27. Hesarin artikkelin johdosta voitaneen yhteenvetona todeta, että vallanjaon kolmijaon loukkausten suhteen moitittavaa löytyy lähinnä toimeenpanovallan edustajista eli tasavallan presidenteistä ja ministereistä. Sen sijaan tuomioistuimet eivät ole "töpänneet" puheena olevassa suhteessa, eli sellaisia tapauksia, joissa tuomioistuimet olisivat menneet niin sanotusti "tonttinsa ulkopuolelle" ja ottaneet tai yrittäneet haalia itselleen lainsäätäjälle kuuluvaa valtaa, ei liene kovin montaa osoitettavissa. Pitää muistaa, että lainsäädännön ollessa väljää tai jopa aukollista, tuomioistuimille jää tulkinnassa usein runsaasti harkintavaltaa, jolla ne tavallaan jatkavat lainsäätäjän työtä ja kehittävät ratkaisuillaan oikeutta. Minusta suomalaiset tuomioistuimet ovat itse asiassa olleet liian varovaisia ja legalistisia, mitä tulee niillä tosiasiallisesti olevaan oikeutta kehittävään rooliin ja lainkäytön funktioon. Tuomarivaltiosta, jossa "kaikki valta kuuluu tuomareille ja tuomioistuimille" (kyseessä on tietenkin liioiteltu sanonta), ei todellakaan voida meillä Suomessa puhua.

28. Yksittäiset tuomarit ovat sen sijaan voineet viranhoitonsa tai ainakin varsinaisen tuomitsemistehtävänsä ulkopuolella syyllistyä mainitussa suhteessa ylilyönteihin eli vallankäytön kolmijaon rikkomiseen lähinnä varomattomilla lausunnoillaan Kuten jo totesin, Pekka Hallbergin menettely egyptiläisen isoäidin käännytysasiassa on tässä suhteessa näkyvin ja kiistaton moka, joka tulee säilymään pitkään ja kenties aina oikeusyhteisön muistissa varottavana esimerkkinä. Lisäksi korkeimman oikeuden jäsenten lukuisat ja rahakkaat välimiestehtävät ovat omiaan saattamaan ylimmän oikeusasteen ja sen myötä koko tuomioistuinlaitoksen riippumattomuuden ja uskottavuuden epäilyttävään valoon.
Korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelon pari kolme kuukautta sitten antamaa lausuntoa, jossa hän kohdisti eduskunnan perustuslakivaliokuntaa kohtaan tiettyä arvostelua yksityistä pysäköinninvalvontaa koskevassa asiassa, en itse pitäisi kovinkaan moitittavana asiana.

29. Kuten HS:n haastattelemat professoritkin ovat esittäneet, Suomessa pitäisi tehdä puheena olevassa suhteessa ainakin yksi tärkeä "rakenteellinen" uudistus. Tarkoitan tuomioistuinten keskushallinnon siirtämistä pois toimeenpanovallan edustajalta eli oikeusministeriöltä. Tätä nykyä tuomioistuimet ovat Suomessa hallinnollisesti oikeusministeriön "alaisia", kuten virallinen sanonta kuuluu. Tällainen muutos on kaikissa muissa Pohjoismaissa tehty vuosia tai jo vuosikymmeniä sitten. Suomessa sitä vastoin ei ole haluttu vieläkään "nähdä" tai tunnustaa, että monet syyt puoltavat mainittua uudistusta eikä vähäisin niistä ole tuomioistuinten riippumattomuuskuvan ja oikeusvaltion vahvistaminen. Tuomioistuimille tulisi antaa oikeus järjestää hallintonsa itsenäisesti ja irrallaan muusta hallinnosta. Myös monet käytännölliset syyt puoltavat tuomioistuinten irrottamista oikeusministeriön hallinnon alaisuudesta. Käytäntö on osoittanut, ettei oikeusministeriö kykene huolehtimaan tuomioistuinten hallinnosta ja varsinkaan niiden kehittämisestä asianmukaisella tavalla.

30. Tuomioistuinten keskushallinnon irrottamista oikeusministeriöstä ehdotettiin jo vuonna 2003 julkaistussa tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean mietinnössä (KM 2003:3). Mietinnössä uudistusehdotusta on perusteltu laajasti ja osoitettu samalla ne vaihtoehtoiset mallit, joiden mukaan tuomioistuinten itsenäinen hallinto voidaan järjestää. Tämän jälkeen istuneet hallitukset ja oikeusministerit eivät ole kuitenkaan tehneet asian eteen juuri mitään, vaan uudistusehdotukset ovat niin sanotusti kaikuneet täysin kuuroille korville. Näin on asian laita, vaikka muun muassa korkeimmassa oikeudessa on näytetty uudistukselle vihreä valoa. -

30a. Edellisen kappaleen johdosta tarkistus sikäli, että OM:ssä on valmistunut kesäkuussa 2009 yliopiston amanuenssi Anni Tuomelan (yksin laatima) selvitys OM 2009:3 "Tuomioistuinlaitoksen keskushallinnon kehittämistä koskeva selvitys." Siinä on tarkasteltu vuoden 2003 komitean mietinnön pohjalta erilaisia vaihtoehtoja kehittää tuomioistuinten keskushallintoa. Tuomelan selvitystyö ei kuitenkaan ole johtanut varsinaisen uudistustyön aloittamiseen eikä selvitys ole tiettävästi ollut lausuntokierroksella tuomioistuimissa.

31. Suomessa on yksi tärkeä henkilö, joka jarruttaa mainittua järkevää ja oikeusvaltiota vahvistavaa uudistusta. Tätä henkilöä ministerit ja hallitukset kuuntelevat. Tämä mies on KHO:n presidentti Pekka Hallberg, joka on sanonut, että hänen virassa ollessaan tuomioistuinten keskushallintoa ei irroteta oikeusministeriöstä. Tähän kantaan oikeusministerit ja hallitukset ovat voineet aina tukeutua, kun ne eivät ole panneet sanotun uudistuksen eteen niin sanotusti tikkua ristiin.

32. Kuten olen jo aiemmin kertonut, Hallberg on taitava tuomari ja monen toimen lakimies, sallittaneen tässä yhteydessä luonnehdinta "hallituksen mies", jonka kiinteitä yhteyksiä toimeenpanovaltaan ja sen edustajiin aina tasavallan presidenttejä myöten on ehkä ihailtu mutta myös ihmetelty ja kritisoitu. Hesarin jutussakin mainitaan yksi esimerkki Hallbergin monitoimisuudesta, eli tapaus, jossa Hallberg, siis ylimmän hallintotuomioistuimen päällikkötuomari, johti Suomen hallituksen valtuuskuntaa, joka raportoi ihmisoikeuksien toteutumisesta YK:n ihmisoikeuskomitealle. Kyseinen tehtävä lienee Hallbergin hallinnollisista yms. tehtävistä tai sivutoimista vähäpätöisemmästä päästä, mutta sanottu rooliristiriita pantiin komiteassa joka tapauksessa merkille.

33. Sitä vastoin meillä Suomessa kukaan ei tunnu kiinnittävän Pekka Hallbergin erilaisiin rooleihin tai arveluttaviin tekemisiin tai korkeimman oikeuden jäsenten lukuisiin välimiestehtäviin tai muihinkaan sivutoimiin juuri minkäänlaista huomiota. Selkeä todiste tästä saatiin viime itsenäisyyspäivänä, jolloin tasavallan presidentti myönsi tuolloin jaettavana olleista kunniamerkeistä kaikkein korkeimman "sattumoisin," kenellepä muulle kuin juuri Pekka Hallbergille. Tämä ei kuitenkaan tarkemmin ajatellen ole mikään yllätys, sillä olivathan sekä kunniamerkin myöntäjä että sen saaja - vanhoja tovereita jo pidemmältä ajalta - olleet yhtä mieltä siitä, että egyptiläisen isoäidin käännytyspäätös oli "oikeustajun vastainen". Pekka Hallbergin ansioksi luettiin varmaan myös se, että hän oli ollut itse mukana ratkaisemassa kyseisen isoäidin tapausta ja jättänyt päätökseen eriävän mielipiteen ja yrittänyt sitten vielä viivyttää päätöksen täytäntöönpanoa.

34. Näyttää siltä, että oikeusvaltiossa voi toimia ja oikeusvaltiota niin sanotusti "rakentaa" monella eri tavalla tavalla (ks. tästä blogia 95/14.5.2009 "Oikeusvaltiota remontoimassa", joka on julkaistu myös äskettäin ilmestyneessä Blogikirja -nimissä kirjassa). Sama havainto tuntuu pätevän myös ilmiöön "oikeusvaltion murentaminen," josta HS:n jutussa kerrotaan. Pekka Hallberg on paitsi oikeustieteen, myös valtiotieteen tohtori. Valtiotieteellisessä hän on väitellyt tohtoriksi väitöskirjallaan, jonka teemana sattuu olemaan juuri "Oikeusvaltio." En ole lukenut sanottua kirjaa, joka on tiettävästi käännetty myös kiinan kielelle; juuri Kiinaanhan Hallberg on yhdessä presidentti Ahtisaaren kanssa yrittänyt levittää oikeusvaltion ilosanomaa, minkäänlaisia tuloksia ei ole vain ilmennyt. Hallbergin oikeusvaltiollisena mottona saattaisikin hyvin olla: "Älkää tehkö niin kuin minä, vaan niin kuin minä sanon."


torstai 27. elokuuta 2009

141. Karjala takaisin!

Jo Karjalan kunnailla lehtii puu...evakkoja jokakeväisellä kotiseuturetkellään Kannaksella

Pyöreen tornin hämärässä, pöydässä niin hilpeässä...

1. Karjala-kysymyksellä tai käsitteellä Karjalan palautus tarkoitetaan Suomen jatkosodan jälkeen Neuvostoliitolle pakkoluovuttamien alueiden palauttamista tai palauttamisesta käytävää keskustelua. Laajasti ottaen kysymys ei ole vain Karjalan Kannaksen, vaan myös muiden luovutettujen alueiden, eli Laatokan Karjalan, Petsamon, Sallan ja Kuusamon eräiden osien ynnä Suomenlahden eräiden ulappasaarten palauttamisesta.

2. Presidentti Urho Kekkosen tiedetään pitäneen Karjalan palautamista usein esillä keskusteluissaan Neuvostoliiton johtajien kanssa. Neuvostoliiton ykkösmieheltä Nikita Hrutshevilta 1960 -luvulla Kekkonen ilmeisesti sai näkemyksilleen jonkinlaista ymmärrystä, mutta ei enää presidentti Leonid Breznevilta 1970 -luvulla. Kekkosen presidenttikauden jälkeen Suomen virallinen kanta on ollut lakonisesti se, että rajojen muuttamiseen ei ole "tarvetta." Pakkoluovutettujen alueiden palautusta ei ole Mauno Koiviston kaudella ja sen jälkeen itänaapurilta edes kysytty, mutta Venäjä on antanut ymmärtää, että vastaus olisi kielteinen.

3. Presidenttikautensa alussa Venäjä Boris Jeltsinin hallinto ilmeisesti suorastaan viestitti Suomen poliittiselle johdolle mahdollisuudesta keskustella Karjalan palauttamisesta, mutta presidentti Mauno Koivisto suhtautui asiaan tyylilleen uskollisesti penseästi ja suorastaan torjuvasti. Samaa inhorealismia Mauno Koivisto osoitti Viron ja muiden Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksille 1980 - ja -90 luvun taitteessa.

4. Mutta Kannaksen ja muiden luovutettujen alueiden evakot ja heidän jälkeläisensä eivät ole unohtaneet asiaa. Palautuskysymystä ja -keskustelua ovat pitäneet yllä myös eräät kansalaisjärjestöt, erityisesti Pro Karelia -yhdistys. Viitisen vuotta sitten tehtyjen mielipidemittausten mukaan Karjalan palautusta kannatti noin kolmannes ja sitä vastusti hieman yli puolet suomalaisista. Palautusvaatimusten tueksi vedotaan karjalaisia ja Suomea kohdanneen vääryyden korjaamiseen, ryöstösaaliin kohteeksi joutuneiden alueiden palauttamisen oikeudenmukaisuus - Stalin ryösti esimerkiksi Kansainliiton tuomitseman talvisodan aloittamisella Karjalan ja muut luovutetut alueet Suomelta - ja siihen, että alueiden palautus olisi taloudellisesti Suomelle edullinen. Palautuksen suurimmaksi ongelmaksi on todettu rahoituksen ohella alueen noin 200 000 - 300 000 asukkaan venäläisväestön aseman järjestäminen.

5. Viime syksynä karjalaishenkinen 4-5 hengen suomalainen liikemiesryhmä keksi näppärän idean. He halusivat kytkeä eli koplata Karjala-kysymyksen Venäjän suurhankkeeseen eli Itämeren kaasunputken rakentamiseen. Ryhmittymä jätti työ- ja elinkeinoministeriölle kaivoslain mukaisen valtaushakemuksen Helsingin edustan merialueelle ikään kuin "sattumalta" juuri sille kohtaa, jolle venäläiset ovat suunnitelleet laskevansa kaasuputken meren pohjaan. Valtaosin venäläisenemmistöisen Nord Stream -yhtiön kaavailut kaasuputken rakentamiseksi samoin kuin Itämeren maiden kaasuputken rakentamista varten suorittamat ympäristöselvitykset ovat jo loppusuoralla ja yhtiön tarkoituksena on kerrottu olevan aloittaa putken rakentaminen ensi vuoden alussa.

6. Suomalaisen liikemiesryhmä juristina toimivan Kari Silvennoisen mukaan kaivausvaltauksen käsittely tulisi normaalilla aikataululla kestämään jopa parisen vuotta, eikä Nord Stream voisi ennen valtaushakemuksesta annettua lainvoimaista päätöstä ryhtyä laskemaan kaasuputkea mereen. Todellisuudessa liikemiehillä ei liene minkäänlaista tarkoitusta aloittaa kaivostoimintaa merellä, vaan heidän tavoitteenaan on, ei enempää eikä vähempää, kuin saada Venäjä luovuttaman Karjala takaisin Suomelle, jolloin he luopuisivat ilomielin valtaushankkeestaan.

7. Näppärän tuntuinen idea, joka toisaalta osoittaa aikamoista realismin puutetta ja jopa suuruuden hulluutta. Kari Silvennoinen on kertonut tiedotusvälineille, että miehet haluavat karjalan takaisin "ihan oikeasti" eikä kysymyksessä - tietenkään - ole mikään kiusanteko venäläisille. "Minun asiakkaani eivät viivytä kaasuputkea, vaan kaasuputki tulee meidän tontillemme," sanoi Silvennoinen. Kaasuputki haittaa KS:n mukaan meidän toimintaamme eikä päinvastoin, muistutti Silvennoinen.

8. Silvennoisen mukaan Moskovasta olisi luvattu liikemiesryhmälle huomattavan suuri rahasumma sitä vastaan, että valtaushanke vedetään pois; summan suuruutta Silvennoinen ei paljastanut. Suomalaiset eivät kuitenkaan suostuneet tarjoukseen, vaan vaativat Karjalan palauttamista koskevien neuvottelujen aloittamista, jotta valtaushankkeesta voitaisiin luopua. - Kovia poikia!

9. Mutta siinä Silvennoinen ja hänen toimeksiantajansa menettelivät minusta suoraan sanoen tökerösti, kun he KS:n mukaan esittivät venäläiselle "osapuolelle", että venäläisten tulisi pyytää presidentti Martti Ahtisaarta toimimaan välittäjänä Karjala-kysymyksessä. Jos venäläiset olisivat näin tehneet, olisivat KS:n päämiehet vetäneet valtaushakemuksensa pois. Oudointa tässä on se, että Silvennoinen tai liikemiehet eivät olleet kysyneet hankkeelleen Ahtisaaren suostumusta tai edes informoineet presidenttiä kyseisestä ehdotuksestaan.

10. Silvennoisen mukaan suomalaiset olivat olleet yhteydessä pietarilaisen välimiehen kautta Venäjän hallituksen kaupalliseen edustuston varamieheen, venäläiset ole kuulemma vielä vastanneet suomalaisten sanottuun ehdotukseen. Mutta valitettavasti koko hanke kaatui jo tänään, sillä Martti Ahtisaari ilmoitti lehdistölle ykskantaan, että hän ei halua olla missään tekemisissä tällaisen hankkeen kanssa. Ahtisaari kertoi, ettei häneen ole oltu asiaa ajavien liikemiesten taholta yhteydessä. Ahtisaaren mukaan kyseisellä hankkeella ei edistetä sitä tavoitetta, johon sillä ilmeisesti pyritään, siis Karjalan palautusta.

11. Hieman nolontuntuinen loppu siis tälle sinänsä näppärälle hankkeelle! Jos venäläiset olivat todella tarjonneet ryhmälle huomattavan summan rahaa, olisi miesten kannattanut minusta hyväksyä tarjous; tämä ei olisi estänyt hankkeen julkistamista, josta tiedettiin jo muutenkin.
Jos miesten tarkoituksena oli todella edistää Karjalan palautusta tai ainakin aktivoida siitä käytävää keskustelua, olisi porukka voinut käyttää Venäjältä saamansa rahat esimerkiksi Karjala takaisin - nimisen säätiön tai yhdistyksen peruspääomaksi. Tämä yhteisö olisi käyttänyt varojaan Karjala-kysymyksestä käytävän keskustelun ylläpitämiseksi ja aktivoimiseksi. Näin kyseinen liikemiesryhmittymä olisi saanut nimensä historiaan. Nyt sen sijaan voi käydä niin, että venäläiset eivät enää uudista tarjoustaan, kun hankkeelta on Ahtisaaren täystyrmäyksen johdosta pudonnut tavallaan pohja pois.

12. Mutta ei mainitun porukan toimia ole syytä mitenkään mollata. Päinvastoin, liikemiesten hanke oli rohkea ja sillä saatiin melkoista julkisuutta hyvässä asiassa eli Karjalan palautuskysymyksessä. Asia on noussut laajasti esille myös venäläisissä ja muidenkin maiden tiedotusvälineissä. Kun Suomen poliittinen johto ilmeisesti pelosta vaikenee Karjala-kysymyksestä ja haluaisi mieluusti vaientaa myös ihmisten ja yhteisöjen asiasta käymän keskustelun, on toki erinomaisen hyvä asia, että yksityiset ihmiset ja erilaiset liikkeet haluavat edelleen pitää sanottua keskustelua yllä. Sillä eihän siitä mihinkään pääse, että Karjala on viety meiltä karjalaisilta ja Suomelta vääryydellä, viekkaudella (mm. Molotov-Ribbentrop -sopimus 23.8.1939) ja väkivallalla (Stalinin aloittama Talvisota). Karjalan palauttaminen on mitä suurimmassa määrin ihmisoikeuskysymys, sillä siinä on kyse kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa tunnustetusta kaikkien pakolaisten oikeudesta palata takaisin heiltä voimassa olleiden rauhan - ja muiden sopimusten vastaisesti ryöstettyihin koteihinsa ja saada omaisuutensa takaisin.

13. Pro Karelia -yhdistyksen pääsihteeri Veikko Saksi, joka on kirjoittanut vuona 2005 kirjan "Karjalan palautus," kirjoitti tänään sanotun yhdistyksen nettisivuilla mm. näin:

- Karjalan ja muiden pakkoluovutettujen alueitten palautus on vahvasti luottamusta herättävä win-win -tapahtuma. Palautus on luonteeltaan katalyytti, joka käynnistää paljon positiivista liike- ja yhteistoimintaa maitten välillä. Katalyytin ytimenä on luottamus, mikä on kaiken inhimillisen yhteistoiminnan tärkein elementti. Palautus investointeineen toimii Suomen talousveturina. Se vetää kansainvälisiä rahoittajia ja yrityksiä Pietarin metropolin ja Venäjän markkinoiden lähelle. Luottamuspula estää tällä hetkellä pääosin sijoittamisen Venäjälle, joten maan tilanne heikkenee nopeasti.

14. Tästähän on kysymys, joten on aika outoa, miksi Suomen poliittinen johto ei ymmärrä asiaa, vaan on päinvastoin asettunut puoltamaan Venäjän "legitiimeiksi" kutsuttuja oikeuksia. Poliittiset johtajamme sivuuttavat ja unohtavat täydellisesti oman kansan perustavaa laatua olevat legitiimit ihmisoikeudet sekä Neuvostoliiton tekemät monet sopimusrikkomukset.

15. Veikko Saksi päättää tämänpäiväisen nettikirjoituksensa seuraaviin sanoihin, joihin on helppo yhtyä:

- Karjalan palauttamiskysymys on syvästi ihmisoikeuskysymys. Se on myöskin kahden naapurimaan sekä Venäjän ja koko muun maailman luottamusta luotaava kysymys. Se on kuin kivi, joka hiertää molempien maiden päättäjien kengässä."

Kajalan palautus ei toteudu lähivuosina, ei ehkä edes lähivuosikymmeninä. Uskon kuitenkin, että Suomelle tarjoutuu tulevaisuudessa vielä tilaisuus saada ainakin osa pakkoluovutetuista alueista takaisin. Sitä silmällä pitäen Karjala-kysymyksestä on pidettävä yllä jatkuvaa keskustelua.

16. Maailmassa on myös viime vuosikymmeninä tapahtunut paljon ihmeellisempinäkin pidettyjä asioita. Reilut kaksikymmentä vuotta sitten pitkäaikainen ulkoministeri Paavo Väyrynen esitti Turun yliopistossa korkealla arvosanalla hyväksytyssä väitöskirjassaan ikään kuin ehdottomana totuutena näkemyksen, jonka mukaan Neuvostoliitto ei tule koskaan hajoamaan. Mutta ei kulunut kuin 2-3 vuotta ja Neuvostoliitto oli hajonnut ja muun muassa Baltian maat, joita Mauno Koivisto oli varoitellut itsenäisyyspyrkimyksissään, olivat saaneet itsenäisyytensä takaisin. - Venäjän nykyjohto ei ole ikuinen ja poliittiset voimasuhteet voivat ajan myötä muuttua myös Venäjällä

sunnuntai 22. maaliskuuta 2009

83. Mauno Koiviston anteeksiantamattomat virheet


Entinen kansanedustaja Jutta Zilliacus toivoi presidentti Mauno Koiviston pyytävän anteeksi Suomen vähäeleisyyttä Viron itsenäisyyspyrkimyksissä vuona 1991 (Aamulehti 21.3.). Kirjailija Sofi Oksanen puolestaan sanoi pitävänsä hienona diplomaattisena eleenä, jos Koivisto pyytäisi virolaisilta anteeksi.

TV1:n Ykkösaamuohjelmassa 21.3. haastateltu presidentti Koivisto ei kutenkaan osoittanut katumuksen merkkejä eikä pyydellyt anteeksi, vaan päin vastoin puolusti pidättyvä suhtautumistaan Viron itsenäistymiseen. Koiviston mukaan Suomen kansa - tosin eivät kaikki - ymmärtää tämän täysin.

Koiviston säälimätöntä ja torjuvaa suhtautumista 90-luvun alussa virolaisten ja muiden Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksiin on kuitenkin hyvin vaikea ymmärtää, saati hyväksyä. Hyvin monet suomalaiset - allekirjoittanut muiden mukana - muistelevat edelleen asiaa ja pitävät Koiviston asennetta häpeällisenä ja raukkamaisena. Koivisto ei vain vaiennut Viron tilanteesta, vaan suorastaan varoitteli virolaisia irrottautumaan Neuvostoliitosta. Hän myös varoitteli suomalaisia poliitikkoja ja kehotti heitä olemaan rohkaisematta virolaisia itsenäistymisasiassa.

Koiviston suhtautumista eivät ole päivitelleet ainoastaan tavalliset virolaiset ihmiset, vaan siihen ovat puuttuneet myös ex-presidentti Lennart Meri aikanaan ja viime vuonna Viron 90-vuotisjuhlien yhteydessä nykyinen presidentti Toomas Hendrik Ilves.

- En tiedä, tunteeko Helmut Schmidt (Länsi-Saksan liittokansleri 1974-1982) häpeää siitä, että hän päivä sotatilan julistamisen jälkeen Puolassa 1981 ilmoitti, että kenraali Jaruruzelski on todellinen puolalainen patriootti. Puhumattakaan entisestä Suomen presidentistä, joka ilmoitti 1990-luvun alussa, että Viron itsenäisyys ei ole Suomen etujen mukaista, sanoi Ilves.

(Mauno Koivistokin tuntui muuten arvostavan Puolan presidentti Jaruzelskia kovasti, mikä ilmeni mm. hänen Puolaan 80-luvun lopulla tekemänsä valtiovierailun yhteydessä).

Koivisto ei halunnut osoittaa virolaisille myötätuntoa, koska hänen käsityksensä mukaan se olisi ollut puuttumista Neuvostoliiton sisäisiin asioihin. Koivisto vetosi myös siihen, että Suomi on tunnustanut aikanaan Baltian maiden liittämisen Neuvostoliittoon.

Viron ex-pääministeri Edgar Savisaar kirjoittaa tuhatsivuisessa muistelmateoksessaan pari kolme vuotta sitten, että Suomen valtiojohto ei uskonut Viron itsenäistymiseen vuonna 1991, vaikka Neuvostoliitto oli jo hajoamassa. Savisaar arvostelee suoraan Koivisto siitä, että Suomen poliittiselta johdolta, toisin kuin esimerkiksi kaikkien muiden pohjoismaiden hallituksilta, ei tullut tukea Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksille. Savisaaren mukaan Mauno Koivisto ei kyennyt tekemään omia aloitteita ilman Moskovan hyväksymistä, vaan kulki jälkijunassa.

Kyse oli ilmiselvästä suomettumisesta, Savisaar kirjoittaa. Savisaar selostaa kirjassaan mm., miten Moskova selitti silloiselle suomalaisjohdolle ja erityisesti presidentti Koivistolle, ettei Viro edes pyri irti Neuvostoliitosta.

Mauno Koivisto sanoi 21.3., että Baltian maat itsenäistyivät siksi, että Neuvostoliito hajosi. Koivisto halusi näin vähätellä Baltian maissa itsenäisyyttä ajaneiden kansanliikkeiden merkitystä. Tammikuussa 1991 Baltian maihin tuli neuvostojoukkoja, joiden tehtävänä oli virallisesti varmistaa kutsuntojen onnistuminen, mutta jotka oli lähetetty estämään balttien itsenäistyminen. Liettuan pääkaupungissa Vilnassa neuvostojoukot valtasivat radio- ja tv-keskuksen, valtauksen yhteydessä 14 ihmistä sai surmansa.

Jopa Suomen vasemmistoliiton johdon suhtautuminen Baltian maiden itsenäisyyteen oli paljon myönteisempi kuin Suomen valtiojohdon ja presidentti Koiviston. Vasemmistoliiton Tallinnassa helmikuussa 1991 vierailleen vasemmistoliiton johto sai kansanedustaja Kari Uotilan kertoman mukaan Koivistolta myllykirjeen, jossa Koivisto moitti sitä, että puolueen edustajat olivat Tallinnassa käydessään ottaneet kantaa Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksiin samalla tavalla kuin muiden pohjoismaiden vasemmistopuolueiden delegaatiotkin. Koiviston mukaan Suomen vasemmistoliitto ei olisi saanut ottaa vierailunsa aikana kantaa asiaan ja kehotti puolueen johtoa "erityiseen huolellisuuteen esiinnyttäessä ulkomaiden edustajien kanssa."

Koivisto oli suomettuneen Suomen suomettunut presidentti. Koivisto tuntui takertuvan jokaisessa asiassa Neuvostoliittoon, ilmeisesti paljolti vanhojen kotiryssien vaikutuksesta. Koivisto oli passiivinen Suomen puolueettomuuden suhteen, ja lopulta kävi niin, että presidentti Gorbatshov tunnusti oma-aloitteisesti Suomen puolueettomuuden, kun Koivisto ei rohjennut sitä tehdä.

Koiviston presidenttikausi aletaan nyt nähdä pysähtyneisyyden ja suuren epävarmuuden aikana, kuten Juhani Suomen Koiviston kautta kertovien kahden ensimmäisen kirjan nimistäkin voidaan päätellä. Urho Kekkosen ajan suomettumiskehitys jatkui ja voi hyvin myös Koiviston kaudella.

Urho Kekkonen oli kuitenkin kulttuuritasolla Viron ystävä, mikä ilmeni mm. siitä, että hän vieraili 1960-luvulla Virossa ja piti Tarton yliopistossa tunteikkaan ja virolaisia rohkaisevan puheen, joka muistetaan siellä vieläkin hyvin.

Koivisto yritti 21.3. kääntää huomiota pois suomettumisesta ja tokaisi, että Suomessa kumarretaan nyt lännen suuntaan. Koivistolta näyttävät menneen ilmansuunnat hieman sekaisin, jollei hän tiedä, että Kiina on idässä, ei lännessä. Suomen poliittinen johtohan on, alkoi olla jo Koiviston kaudella, suorastaan rähmällään Kiinan edessä. Suomen johto ei rohkene sanallakaan arvostella Kiinan räikeää ihmisoikeustilannetta varjellakseen suomalaisten yritysten menestymistä Kiinan markkinoilla.

Koiviston presidenttikausi oli häpeällisen masentava myös monessa muussa suhteessa. Koivisto ei esimerkiksi osoittanut minkäänlaista myötätuntoa kotinsa menettäneille Kannaksen karjalaisille tai muiden Neuvostoliittoon sodan jälkeen liitettyjen alueiden ihmisille. Hänen johdollaan Suomi menetti Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä ilmeisesti ainutkertaisen tilaisuuden vaatia Venäjältä Karjalan ja muiden menetettyjen alueiden palauttamista tai ainakin pyytää neuvotteluja muuttunen tilanteen johdosta. Näin siitä huolimatta, että Venäjän presidentti Boris Jeltsin tunnusti Stalinin varastaneen Suomelta nuo alueet ja olisi ollut ilmeisen valmis neuvottelemaan alueiden palauttamisesta. Mutta presidentti Koiviston kanta oli tyly: Suomella ei ole mitään aluevaatimuksia Venäjää kohtaan!

Monet suomalaiset pitävät Koiviston suurimpana syntinä 80-luvulla hänen ja hänen toimeksiannostaan muodostetun Harri Holkerin hallituksen sekä Suomen Pankin harjoittamaa onnetonta vakaan markan politiikkaa, joka johti pankkikriisiin, puolen miljoonan ihmisen työttömyyteen, 60 000 elinkelpoisen yrityksen ajamiseen konkurssiin , yli 250 000 ihmisen ylivelkaantumiseen, lukuisiin itsemurhiin jne.

Pentti Kouri kirjoittaa kirjassaan "Suomen omistaja" että Suomen Pankin Markku Puntila ja Rolf Kullberg sekä Mauno Koivisto, Harri Holkeri ja Holkerin hallituksen valtiovarainministeri Erkki Liikanen tuhosivat Suomen talouden 1980-luvun lopulla. Kourin mukaan suomalaista Bosnian sotaa olivat pankkien rauniot, työttömien joukkohaudat, hirressä roikkuvat yrittäjät sekä vapaalla jalalla olevat, talouden tuhoamiseen syyllistyneet sotarikolliset. Oikeat ratkaisut olisivat Kourin mukaan olleet tiedossa ja helposti toteutettavissa, mutta vasta vuonna 1992 Suomen Pankin uusi pääjohtaja Sirkka Hämäläinen teki mitä olisi pitänyt ainakin kuusi vuotta aikaisemmin: antoi markan kellua. Tällöin talous lähti nousuun ja markkinoiden luottamus palautui, mutta tuho ja hävitys oli jo tehty.

Vakaan markan miehet - Koivisto ja Holkeri tulivat molemmat Suomen Pankista mistä he myös myöhemmin saivat taloudellisen informaationsa - eivät ymmärtäneet luopua kiinteän kurssin politiikasta riittävän ajoissa, vaan saivat aikaan ensin valtavan luottoekspansion ja ryhtyivät sitten sotaan itse luomaansa hirviötä vastaan. Pankit pelastettiin ja laskun maksoivat yritykset ja ylivelkaantunut kansa. 1990-luvun alun lama oli Suomen poliittisten, rahapoliittisten ja talouselämän päättäjien aikaansaannos.

Irvokasta oli, että presidentti Koivisto painosti perustuslain mukaan riippumatonta tuomioistuinlaitosta, etteivät tuomioistuimet Koivistoa vihastuttaneen ns. korkopäätöksen (KKO1992:50) jälkeen enää tekisi pankkien kannalta hankalia ratkaisuja. Tässä tarkoituksessa Koivisto kutsui 6.5.1992 presidentin linnaan koolle yleisten tuomioistuinten tuomareita ja oikeusoppineita palaveriin, "oikeuspoliittiseen seminaariin," jonka tarkoituksena oli koolle kutsuttujen arvovallalla painostaa tuomioistuimia aina KKO:ta myöten tekemään Koivistolle mieleisiä ja pankkeja suosivia tuomioita. Kiitos "riippumattomien" KKO:n jäsenten ja alempien tuomioistuimien tuomareiden pelokkuuden, hanke onnistui, sillä tämän "Koiviston konklaavin" jälkeen pankit eivät hävinneet yhtään isompaa KKO:een asti edennyttä oikeusjuttua. Terveetkin pienyritykset olivat tuohon aikaan pankeille lainsuojatonta riistaa, luotot pantiin kerralla maksuun, ja vakuudet riistettiin laillisesti pankeille. KKO:n uudeksi jäseneksi nimitettiin vuonna 1992 OTT Mikko Tulokas, suuryrityksiä ja muun muassa KOP:ta monissa oikeusjutuissa aiemmin advokaattina edustanut laki- ja välimies.

Kourin mukaan yliopistomaailma, jossa rahapolitiikasta olisi kenties oltu paremmin perillä, pelkäsi Suomen Pankkia ja poliitikkoja, ettei kävisi kuten aikanaan kävi poliitikoille ja SP:lle neuvoja jaelleelle professori Ahti Molanderille: hänet pantiin Koiviston kehotuksesta soittamaan trumpettia, jonka taidon professori Koiviston mukaan (ainoastaan) osasi.

Presidentti Mauno Koivisto ei muistamani mukaan koskaan kantanut huolta tavallisten pienten ihmisten tai pienyrittäjien asioista, mutta ministereitä, kansanedustajia, korkeita virkamiehiä ja talouselämän vaikuttajia hän puolusti aina innolla ja puuttui asiaan, jos joku näistä hänen sikariportaisiinsa kuuluvista päättäjistä sattui joutumaan vaikeuksiin viranomaisten tai julkisuuden kanssa. Koivisto oli tavallisille ihmisille aika säälimätön, kova ja kyyninen "maan isä", mutta omistaan eli eliittiin kuuluvista hän pyrki huolehtimaan parhaansa mukaan. Esimerkiksi vuonna 1988 Koivisto puuttui näkyvästi eduskunnan silloisen puhemiehen Matti Ahteen ylinopeussakkojuttuun ja paheksui asian käsittelyä julkisuudessa.

1980-luvun alkupuolella presidentti Koivisto puuttui ns. rötösherrajahtiin ja kritisoi toistuvasti talousrikostutkijoita ja syyttäjiä talousrikosten liian innokkaasta tutkinnasta ja syytteiden nostamisesta varmuuden vuoksi. Tällä oli merkittävä vaikutus, sillä talousrikosten tutkinta, syytteeseenpano ja oikeuskäsittely eivät Koiviston väliintulon jälkeen enää edenneet kuten olisi pitänyt. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon tapaus, jossa KRP:n komisario Sulo Aittoniemi hyllytettiin 80-luvulla tehtävästään, A:n mukaan siksi, että hän oli astunut "liian isoille varpaille." Mikään salaisuus ei enää ole, että hyllytyspäätöksen takana oli juuri presidentti Koivisto, joka määräyksestä sisäministeriön poliisijohto vapautti Aittoniemen talousrikosten tutkinnasta.

Pentti Kourin mukaan Suomen Pankille ei voida antaa anteeksi rahapolitiikan täydellistä epäonnistumista. Minusta kenenkään on turhaa lähteä vaatimaan presidentti Koivistolta anteeksipyyntöä, ei virolaisten eikä suomalaisten. Eivät tunteettomat ja kyyniset poliitikot ja valtionpäämiehet tällaisia pyyntöjä ota kuuleviin korviinsa, he eivät koskaan voi myöntää virheitään olivatpa ne miten hirvittäviä tahansa.

Koiviston sanoissa, teoissa ja laiminlyönneissä on sitä paitsi kysymys virheistä, joita ei edes voisi antaa anteeksi.