987. KKO 2015:91. Hovioikeuden jatkokäsittelylupa

1. Satakunnan  käräjäoikeus (käräjätuomari Riikka Sandholm) katsoi  7.1.2014 antamassaan tuomiossa selvitetyksi, että A oli aiheuttanut kolme ja puoli -vuotiaalle pojalleen B:lle kipua saattamalla tämän tiedottomuutta lähenevään tilaan. A oli antanut B:lle alkoholia. A oli tuonut B:n päiväkotiin kello 9.30. B:n veren alkoholipitoisuudeksi oli sairaalassa kello 13.00 aikaan mitattu 0,15 promillea. Käräjäoikeuden mukaan ei ollut uskottavaa, että B:n veren mainittu alkoholipitoisuus olisi johtunut verinäytteen otossa puhdistusaineena käytetystä spriistä, kuten A oli vastaajana lausunut. Myöskään se, että B:llä oli tapahtumahetkellä todettu 38,9 asteen kuume, ei antanut aihetta arvioida asiaa toisin. Käräjäoikeus on katsonut, ettei A lapsen äitinä ja huoltajana ollut esittänyt sellaista vastatodistelua, joka olisi riittänyt horjuttamaan syytteen tueksi esitettyä näyttöä.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n pahoinpitelystä 40 päiväsakon rangaistukseen.

2. A vaati valituksessaan Vaasan hovioikeudelle, että hänelle myönnetään jatkokäsittelylupa muutos- ja tarkistusperusteilla ja että syyte hylätään. A perusteli vaatimustaan muun muassa sillä, että B:n veren alkoholipitoisuus johtui verikokeen ottamisessa käytetystä alkoholipitoisesta puhdistusaineesta. Puhdistusaineen vaikutusta ei ollut selvitetty esitutkinnassa, koska sairaala ei ollut toimittanut poliisin tästä kysymyksestä pyytämää selvitystä. Syytteessä kuvatut havainnot B:n poikkeavasta käyttäytymisestä olivat johtuneet B:llä todetusta nielutulehduksesta ja siihen liittyneestä kuumeesta.

3. Vaasan hovioikeus oli kuitenkin "lujana" eikä  29.4.2014 myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa.

4. Korkein oikeus oli sen sijaan armeliaampi, sillä se myönsi A:lle valitusluvan. Valituksessaan A vaati, että hänelle myönnetään jatkokäsittelylupa ja asia palautetaan hovioikeuteen tutkittavaksi. A toimitti korkeimpaan oikeuteen lääketieteen tohtori, farmakologian dosentti TS:n 13.9.2014 antaman lausunnon, jossa arvioidaan puhdistusaineen mahdollista vaikutusta veren alkoholipitoisuuden mittaamisessa. Syyttäjä vastasi valitukseen ja vaati, että valitus hylätään. Syyttäjä antoi pyydetyn lausuman TS:n lausunnon johdosta. B ei vastannut valitukseen eikä lausumapyyntöön.

5. Korkein oikeus katsoi tänään 10.12. 2015  antamassaan päätöksessä, että hovioikeuden olisi pitänyt myöntää A:lle jatkokäsittelylupa muutos- ja tarkistusperusteella sekä painavin syin; vm. perusteeseen A ei ollut itse korkeimmassa oikeudessa vedonnut.  Korkein oikeus kumosi Vaasan hovioikeuden tuomion ja palautti asian hovioikeuteen, jonka tulee ottaa asia omasta aloitteestaan käsiteltäväkseen ja jatkaa asian käsittelysä.

KKO 2015:91

6. Minulla ei ole päätöksen johdosta huomauttamista. Korkeimman oikeuden ratkaisu on seikkaperäsesti ja muutenkin oikein hyvin perusteltu. 

7. Olisi luullut, että jo käräjäoikeuden maininta siitä, ettei A ollut  kyennyt esittämään sellaista vastanäyttöä, joka olisi riittänyt horjuttamaan syytteen tueksi esitettyä näyttöä, olisi saanut hovioikeustuomareiden päissä hälytyskellot soimaan. Syytetyllä ei nimittäin ole todistamisvelvollisuutta eikä hänellä ole periaatteessa myöskään selitystaakkaa, sillä syytetyltä vaadittu selitys voi pahimmassa tapauksessa kääntää todistustaakan syyttäjältä syytetylle. 

8. Korkein oikeus nojautui ko. kohdin - tapansa mukaan - ainoastaan kahteen EIT:n ratkaisuun, vaikka mainittua asiaa on käsitelty melko laajasti myös kotimaisessa prosessioikeudellisessa kirjallisuudessa. Mutta kuten tiedämme, oikeuskirjallisuuteen viittaaminen tuomion perusteluissa on ollut korkeimmassa oikeudessa iät ja ajat "pannassa". Saa nähdä muuttuuko tässä(kään) suhteessa mikään, kun korkein oikeus saa ensi vuoden alussa uuden presidentin. 

9. Ko. rikosasian esitutkinta oli hoidettu puutteellisesti, sillä sairaala ei ollut antanut polisin siltä pyytämää selvitystä siitä, saattoiko B:n verestä mitattu alkoholipitoisuus johtua verikokeen ottamisessa käytetystä puhdistusaineesta. Käräjätuomari ohitti mainitun puutteen lakonisella toteamuksella, jonka mukaan ei ollut uskottavaa, että ihon puhdistamiseen käytetty alkoholi olisi vaikuttanut veren alkoholipitoisuuteen; tämäkin selitys kelpasi hoviokeudelle sellaisenaan. 

10. Olen jo monta kertaa aiemmin blogissani esittänyt - ainakin 17 kertaa (!) - että hovioikeuksien tulisi perustella ratkaisunsa, jolla jatkokäsittelylupa hylätään. Hovioikeudet eivät asiallisesti perustele ko. ratkaisujaan lainkaan. Mutta mikään ei ole muuttunut eikä ilmeisesti tule koskaan muuttumaankaan. "Ei me mitään perustella, kun laki ei sitä edellytä - jos kohta ei kielläkään - ja kun tuo ´korkkikaan´ ei perusteluja meiltä edellytä", tuumivat hovioikeustuomarit itseensä hyvin tyytyväisinä.

11. Korkein oikeus voisi toki halutessaan kehittää oikeutta edellyttämällä jatkokäsittelylupaa koskevissa ratkaisuissaan, että hovioikeudet ryhtyvät perustelemaan hylkääviä luparatkaisujaan. Mutta tätä korkein oikeus ei ole halunnut tehdä, ja miksi tekisikään, sillä eihän korkein oikeus itsekään perustele millään tavalla päätöksiään, joilla sille tehdyt valituslupahakemukset hylätään. Korkeimman oikeuden lakoninen ratkaisu kuuluu nimittäin ytimekkäästi: "Valituslupaa ei myönnetä". Perustelut edistäisivät oikeusturvaa ja ratkaisujen justifikaatiota, mutta viis siitä, korkeimmassa oikeudessa ilmeisesti ajatellaan.

12. Ko. asiassa hovioikeuden olisi tullut korkeimman oikeuden mukaan ottaa pohdittavaksi jatkokäsittelyluvan myöntäminen myös painavan syyn perusteella, vaikkei A ollut itse siihen valituksessaan vedonnut. On selvää, että vanhemman saama langettava tuomio pieneen lapseensa kohdistuneesta pahoinpitelystä johtaa herkästi lastensuojelullisiin toimenpiteisiin. Ko. tapauksessa kävi näin, sillä A:n syyksi luettu pahoinpiteky oli johtanut lapsen (B) huostaanottoon. Korkeimman oikeuden perustelujen mukaan syyksilukemisen seuraukset vanhemman ja lapsen suhteelle ja siitä johtuva ratkaisun huomattava merkitys A:lle ja B:lle ovat olleet asian laatuun nähden hovioikeuden ennakoitavissa, vaikkei A ollut itse  vedonnut B:n huostaanottoon hovioikeudelle tekemässään valituksessa.

926. KKO 2015:23. Hovioikeus laiminlöi pääkäsittelyn toimittamisen

1. A:n veloista oli ulosmitattu puoliosuus asumisoikeussopimukseen perustuvasta asumisoikeusmaksusta. A:n puoliso B valitti ulosmittauksesta käräjäoikeudelle katsoen koko asumisoikeusmaksun kuuluvan hänelle, koska hänen vanhempansa olivat lainanneet hänelle varat asumisoikeusmaksuun. 

2. Käräjäoikeus hylkäsi B:n valituksen todeten, että käräjäoikeudessa kuultujen B:n ja tämän vanhempien (X ja Y) kertomusten perusteella ei voitu syrjäyttää asumisoikeussopimuksen merkintää A:sta asumisoikeuden toisena haltijana. 

3. B valitti käräjäoikeuden päätöksestä Turun hovioikeudelle. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden ratkaisun lopputulosta katsoen kuitenkin perusteluissaan, että B:n vanhempien antamassa lainassa oli saattanut olla kysymys nimenomaan A:n ja B:n perheelle eikä yksin B:lle annetusta rahoituksesta sekä ettei väite siitä, että A ja B eivät olisi ymmärtäneet asumisoikeussopimuksen sisältöä, ollut uskottava.

3. B valitti hovioikeuden päätöksestä korkeimpaan oikeuteen. Korkein oikeus katsoi ratkaisussaan mainituilla perusteilla, ettei hovioikeus ollut voinut muuttaa käräjäoikeuden ratkaisua suullisen todistelun osalta todistelua uudelleen vastaanottamatta. Hovioikeuden katsottiin menetelleen virheellisesti jättäessään pääkäsittelyn omasta aloitteestaan toimittamatta. Asia palautettiin hovioikeuteen pääkäsittelyn pitämistä varten.

KKO:2015:23

4. Hovioikeuden pääkäsittelyn toimittamisesta säädetään oikeudenkäymiskaaren (OK) 26 luvussa. Luvun 14 §:n 1 momentin mukaan hovioikeuden on pääsäännön mukaan toimitettava pääkäsittely silloin, kun riita-asiassa asianosainen sitä vaatii. Hovioikeus voi saman luvun 14 a §:n nojalla myös omasta aloitteestaan toimittaa pääkäsittelyn katsoessaan sen tarpeelliseksi. Pääkäsittelyn toimittamista koskee myös OK 26:16:ssä säädetty ns. luottamusperiaate. Sen mukaan, jos käräjäoikeudessa vastaanotettua suullista todistelua ei oteta hovioikeudessa uudelleen vastaan, hovioikeus saa riita-asiassa muuttaa käräjäoikeuden ratkaisua todistelun osalta vain, jos todistelua ei enää voida ottaa uudelleen vastaan (luottamusperiaate). Jos siis hovioikeus ei siis joko asianosaisen vaatimuksesta tai omasta aloitteestaan toimita pääkäsittelyä, jossa käräjäoikeudessa vastaanotettu suullinen todistelu otetaan uudelleen vastaan, hovioikeus ei saa arvioida ko. todistelua toisin kuin käräjäoikeus.

5. Ko. tapauksessa käräjäoikeus oli perustanut ratkaisunsa siihen, että B:n ja hänen vanhempiensa (X ja Y) kertomukset eivät voineet syrjäyttää asumisoikeussopimukseen ja rekisteriin tehtyä merkintää A:n asumisoikeuden toisena haltijana. Käräjäoikeus ei ole siten antanut mainituille kertomuksille merkitystä asian oikeudellisessa arvioinnissa.

6. Hovioikeudessa B ei vaatinut pääkäsittelyn toimittamista (OK 26:14) eikä hovioikeus toimittanut pääkäsittelyä myöskään omasta aloitteestaan, mihin sillä olisi OK 26:14a:n mukaan ollut oikeus, vaan ratkaisi asian kirjallisessa esittelymenettelyssä. 

7. Hovioikeuden mukaan asiassa oli kysymys siitä, oliko  B osoittanut asumisoikeusmaksun palautuksen tai oikeammin asumisoikeuden arvon kuuluvan kokonaan tai enemmällä kuin puoliosuudella hänelle. Päätöksensä perusteluissa hovioikeus katsoi yhtenä ratkaisuperusteenaan, että B:n vanhemmat  (X ja Y) olivat saattaneet lainata varat B:n ja A:n perheelle eikä yksin B:lle, kuten X ja Y olivat todistajina kuultuina käräjäoikeudessa kertoneet. Hovioikeus ei siis pitänyt  X:n ja Y:n käräjäoikeudessa antamia kertomuksia riittävänä selvityksenä siitä, että heidän tarkoituksensa oli lainata varat yksin B:lle. Myöskään B:n väitettä erehdyksestä asumisoikeussopimuksen sisällön suhteen hovioikeus ei pitänyt uskottavana.

8. Kuten korkein oikeus on päätöksensä perusteluissa todennut (kohta10), hovioikeus on ratkaistessaan kysymystä siitä, oliko B osoittanut, että asumisoikeuden arvo kuului kokonaan hänelle, arvioinut tältä osin myös käräjäoikeudessa esitetyn suullisen todistelun merkitystä. Käräjäoikeus puolestaan ei ollut omaksumastaan ratkaisutavasta johtuen arvioinut todistelun merkitystä tältä kannalta.Todistelun merkityksen ja uskottavuuden arviointi on siten tehty vasta hovioikeudessa. Tästä johtuen hovioikeus oli muuttanut käräjäoikeuden ratkaisua suullisen todistelun osalta ko. todistelua kuitenkaan vastaanottamatta. Korkeimman oikeuden mukaan hovioikeus oli siten menetellyt vastoin OK 26 luvun 16 §:n säännöstä eli rikkonut em. luottamusperiaattetta.

9. Korkein oikeus katsoi, ettei hovioikeus, joka on pitänyt X:n ja Y:n antaman lainan tarkoitusta merkityksellisenä asiassa, ole voinut päätyä päätöksestään ilmenevään näytön arviointiin ottamatta käräjäoikeudessa ko. osin esitettyä henkilötodistelua uudestaan vastaan hovioikeudessa. Hovioikeus ei ollut jättänyt sanottua todistelua uudelleen vastaanottamatta sen vuoksi, että tälle olisi ollut OK 26:16:ssä tarkoitettu este. Hovioikeus oli siten menetellyt virheellisesti jättäessään pääkäsittelyn omasta aloitteestaan toimittamatta. Ulosottovalitusasian käsittelyä oli sen vuoksi jatkettava hovioikeudessa pääkäsittelyn toimittamista varten. Korkein oikeus palautti asian hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

10. Korkeimman oikeuden ratkaisu on epäilyksettä oikea ja ennakkopäätöksen julkaiseminen tapauksesta perusteltu. On ollut tarpeellista saada ennakkopäätös myös tapauksesta, jossa hovioikeudella on velvollisuus toimittaa pääkäsittely omasta aloitteestaan eli ilman, että joku asianosaisista on pyytänyt pääkäsittelyn järjestämistä. Turun hovioikeus on menetellyt tapauksessa selkeästi todistelun välittömyyden kannalta tärkeän luottamusperiaatteen (OK 26:16) vastaisesti. 

11. Tapaus on, jälleen kerran, osoitus hovioikeuksien pääkäsittelyn toimittamista kohtaan osoittamasta vastahakoisuudesta tai kenties jopa jonkinlaisesta vastenmielisyydestä. Tältä kannalta ratkaisussa KKO 2015:23 selostettu hovioikeuden virheellinen menettely muistuttaa edellisessä blogijutussa (numero 925) selostamaani Helsingin hovioikeuden menettelyvirhettä, joka johti korkeimmassa oikeudessa (KKO 2015:20) hovioikeuden tuomion kumoamiseen ja asian palauttamiseen takaisin hovioikeuteen. Myös vm. tapauksessa hovioikeudessa tapahtunut menettelyvirhe eli asianosaisen kuulemisen laiminlyönti johtui hovioikeuden haluttomuudesta toimittaa pääkäsittely. Blogissa 925 selostetussa tapauksessa asianosainen pyysi pääkäsittelyn toimittamista, mutta hovioikeus hylkäsi pyynnön.

12. Blogijutussa 925 epäilin, suhtautuvatko hovioikeudet ylipäätään riittävän vakavasti korkeimman oikeuden tärkeitä prosessiperiaatteita eli esimerkiksi juuri asianosaisen kuulemista tai pääkäsittelyn toimittamisvelvollisuutta koskeviin ennakkopäätöksiin. Vaikka mainituista periaatteista ja selvistä lainsäännöksistä on annettu kymmenien vuosien aikana runsaasti tai, kuten voitaisiin sanoa, jopa "hirmuinen määrä" ennakkopäätöksiä, edes hovioikeudet eivät aina välitä niitä noudattaa, vaan ennakkopäätösten otsikoissa ja perusteluissa ilmaistuja oikeusohjeita rikotaan usein ikään kuin "jatkuvalla syötöllä". Hovioikeuksien työn keventämistavoitteet ja erilaiset tarkoituksenmukaisuussyyt (myös mukavuudenhalu) näyttävät ajavan usein oikeusturvan kannalta tärkeiden menettelyperiaatteiden edelle. 

925. KKO 2015:20. Esitutkintakertomus todisteena, asianosaisen kuuleminen

1. Syyttäjä vaati käräjäoikeudessa A:n tuomitsemista rangaistukseen törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta (syytekohta 1), rattijuopumuksesta (syytekohta 2), huumausaineen käyttörikoksesta (syytekohta 3), ajoneuvoverorikkomuksesta (syytekohta 4) ja kahdesta kulkuneuvon kuljettamisesta oikeudetta (syytekohdat 5 ja 6). Syytekohdat 1, 2, 4 ja 5 perustuivat siihen, että A oli 1.8.2012 Espoossa Turunväylällä syytteessä kuvatulla tavalla kuljettanut hallinnassaan ollutta henkilöautoa. A kiisti syytteen kohtien 1, 2, 4 ja 5 osalta, koska hän ei ollut kuljettanut autoa.

2.  Käräjäoikeus päätti A:n vaatimuksesta, ettei A:n esitutkintakertomusta saanut hyödyntää todisteena asiassa. Tuomiossaan 27.6.2013 käräjäoikeus ei pitänyt uskottavana A:n väitettä siitä, ettei hän ollut kuljettanut autoa. Arvioidessaan asiassa vastaanottamaansa henkilötodistelua käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A oli kuljettanut hallinnassaan ollutta henkilöautoa syytteessä kuvatulla tavalla ja että hän oli syyllistynyt niihin rikoksiin, joista hänelle oli syytekohdissa 1, 2, 4 ja 5 vaadittu rangaistusta. Käräjäoikeus tuomitsi A:n noista ja syytekohdissa 3 ja 6 tarkoitetuista rikoksista yhteiseen 8 kuukauden vankeusrangaistukseen. - Rangaistuksen näennäistä ankaruutta selittänee osin se, että A on tuomittu vuodesta 2006 alkaen 12 kertaa yhteensä 82 rikoksesta, joista 56 liittyy eri tavoin moottoriajoneuvoihin ja niistä puolestaan kuusi on rattijuopumuksia ja neljä törkeitä liikenneturvallisuuden vaarantamisia.

3. A valitti hovioikeuteen ja  vaati ensisijaisesti, että syyte kohdissa 1, 2, 4 ja 5 hylätään. Toissijaisesti A vaati yhteisen vankeusrangaistuksen alentamista. A pyysi myös pääkäsittelyn toimittamista, koska asiassa oli kysymys todistelun uskottavuudesta ja oikein ymmärtämisestä. A nimesi pääkäsittelyssä kuultaviksi itsensä siitä, että hän ei ollut kuljettanut autoa, ja auton löytöpaikalle tulleen vanhemman konstaapelin kuultavaksi todistajana auton löytymiseen liittyneistä olosuhteista, puheista kolmannesta henkilöstä auton löytöpaikalla ja löytöpaikan maaston tarkastamisesta.

4. Syyttäjä vastusti A:n vaatimuksia ja vetosi käräjäoikeudessa esitetyn kirjallisen ja suullisen todistelun lisäksi A:n esitutkintakertomukseen.

5. Esitutkintakertomuksen osalta hovioikeus lausui, ettei A:n oikeuksia ollut loukattu hänen esitutkintakuulustelunsa yhteydessä. Hovioikeus salli syyttäjän vedota A:n kuulustelukertomukseen näyttönä häntä vastaan. Hovioikeus teki ko. ratkaisunsa varaamatta A:lle tilaisuutta lausua syyttäjän vaatimuksesta esitutkintakertomuksen huomioon ottamisesta.

6. Auton kuljettamisen osalta hovioikeus katsoi A:n esitutkintakertomuksen vahvistavan käräjäoikeuden näytön arvioinnin oikeellisuutta.

7. Pääkäsittelyn toimittamisen osalta hovioikeus totesi, ettei A ollut valituksessaan riitauttanut käräjäoikeuden tuomioon kirjattujen todistelukertomusten sisältöä, joten kysymys oli käräjäoikeuden vastaanottamastaan näytöstä tekemien johtopäätösten oikeellisuudesta. Hovioikeus totesi myös, että se oli hyväksynyt syyttäjän vaatimuksen A:n esitutkintakertomuksen käyttämisestä ja todennut kertomuksen vahvistavan käräjäoikeuden näytön arvioinnin oikeellisuuden.  Hovioikeus katsoi, että pääkäsittelyn toimittaminen asiassa oli selvästi tarpeetonta. Pääasian osalta hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

8. Korkein oikeus myönsi A:lle valitusluvan. Valituksessaan A uudisti jo hovioikeudelle tekemässään valituksessa esittämät vaatimukset syytteiden hylkäämisestä ja toissijaisesti ainakin tuomitun rangaistuksen alentamisesta. A piti pääkäsittelyn toimittamista välttämättömänä, koska hovioikeus oli hyväksynyt syyttäjän vaatimuksen A:n esitutkintakertomuksen hyödyntämisestä, vaikka A:lle ei ollut varattu tilaisuutta lausua  kertomuksen käyttämisestä todisteena. A katsoi, ettei hänellä ollut hovioikeudessa tilaisuutta puolustautua asiassa esitetyn uuden näytön osalta.

10. Korkein oikeus ratkaisi asian äänestyksen (4-1) jälkeen. Korkeimman oikeuden enemmistön mukaan (perustelujen kohta 10) asiassa oli kysymys asianosaisen kuulemisperiatteesta. Ensinnäkin siitä, oliko hovioikeus menetellyt virheellisesti ottaessaan vastaan A:n esitutkintakertomuksen varaamatta hänelle tilaisuutta lausua käsitystään syyttäjän vastauksessaan esittämän, kertomuksen hyödyntämistä koskevan vaatimuksen johdosta. Toiseksi asiassa oli kyse siitä, oliko hovioikeus saanut käyttää A:n esitutkintakertomusta todisteena asiassa ja myös perusteena ratkaisulleen hylätä hänen pyyntönsä pääkäsittelyn toimittamisesta.

KKO 2015:20

11. KKO:n enemmistö lausui johtopäätöksenään (kohta 17), että hovioikeus oli menetellyt virheellisesti, kun se ei ollut varannut A:lle tilaisuutta lausua esitutkintakertomuksen huomioon ottamisesta asiassa ja kun se oli ratkaistessaan asian kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella käyttänyt esitutkintakertomusta todisteena, vaikkei A ollut siitä tietoinen. A:n kuulustelukertouksen hyödyntäminen olisi siten edellyttänyt, että A:ta olisi kuultu siitä, voitiinko hänen sanottua kertomuksensa ottaa huomioon todisteena.

12.  Myös eri mieltä ollut oikeusneuvos Huovila oli sillä kannalla, että hovioikeuden menettelyä rasitti menettelyvirhe, jonka takia  tuomio tuli kumota ja asia palautettava hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. Huovilan mukaan asiassa ei kuitenkaan ollut kysymys kuulemisperiaatteesta, kuten enemmistö katsoi, vaan siitä, ettei A:n esitutkintakertomusta olisi saanut lainkaan käyttää todisteena hovioikeuden ratkaistessa asian kirjallisen aineiston perusteella. Huovilan mukaan hovioikeuden menettely rikkoi OK 17 luvun 11 §:n 1 momentin 2 kohdassa säädettyä todistamiskieltoa. Sen sijaan korkeimman oikeuden enemmistö ei mainitse perusteluissaan sanottua lainkohtaa tai käsitettä todistamiskielto lainkaan. Huovila puolestaan ei vetoa asianosaisen kuulemisen laiminlyöntiin.

13. Enemmistön perustelua asianosaisen kuulemisperiaatteen rikkomisesta puoltaa se, että A oli tehnyt nimenomaan ja yksinomaan sitä koskevan väitteen, muttei ollut vedonnut todistamiskiellon rikkomiseen. Toisaalta todistamiskieltoa koskeva säännös ei ole, kuten Huovila toteaa, tahdonvaltainen tai harkinnanvarainen, vaan ehdoton, mikä merkitsee sitä, että tuomioistuimen on otettava säännös huomioon, vaikka sen rikkomisesta ei olisi tehty väitettä. 

14. On vaikea sanoa, kumpi mainituista perusteista on ensisijainen. Asiassa ei olisi tarvinnut välttämättä päätyä joko tai -ratkaisuun, sillä tarjolla olisi ollut myös sekä että -perustelu. Korkein oikeus olisi voinut todeta, että hovioikeuden menettely rikkoi sekä asianosaisen kuulemisperiaatetta, niin kuin KKO:n enemmistö totesi, että OK 17 luvun 11 §:n 1 momentin 2 kohdassa säädettyä todistamiskieltoa, kuten oikeusneuvos Huovila katsoi. 

15. Hovioikeus ei olisi siten saanut käyttää (hyödyntää) A:n esitutkintakertomusta todisteena, ei pääkäsittelypyyntöä eikä pääasiaa ratkaistessaan, koska a) A:lle ei varattu tilaisuutta tulla syyttäjän hyödyntämistä koskevan vaatimuksen johdosta kuulluksi, ja b) kertomuksen hyödyntäminen olisi rikkonut mainittua todistamiskieltoa koskevaa säännöstä.

16. Tapauksesta ilmenevä "soppa" on aiheutunut yksinkertaisesti siitä, että hovioikeus ei ollut halukas toimittamaan A:n vaatimaa pääkäsittelyä, jossa ainakin häntä itseään olisi kuultu siitä, miksi hän oli käräjäoikeudessa kertonut asiasta toisin kuin esitutkinnassa. Jos pääkäsittely tai ainakin ns. pikkupääkäsittely olisi järjestetty, olisi KKO-käsittelystä ilmeisesti vältytty kokonaan. Mutta kuten tiedämme, hovioikeudet suhtautuvat suullisiin käsittelyihin (pääkäsittelyihin) yleensä torjuvasti ja keksivät erilaisia vippaskonsteja ja tulkintoja, joilla pääkäsittelyä koskevat pyynnöt voidaan evätä. Näin on käynyt myös nyt selostetussa tapauksessa. 

17. Muiden pohjoismaiden ylimpien tuomioistuinten ennakkopäätöksiä selaillessa ei juuri koskaan törmää vastaavanlaisiin prosessiknoppologiaa ja -virheitä koskeviin tapauksiin, jollaisesta ratkaisussa KKO 2015:20 selostetussa tapauksessa on kysymys ja joita Suomen korkein oikeus ratkaisee vuosittain runsaasti. Tämä johtuu osin siitä, että Suomessa kirjallinen hovioikeusmenettely on lain mukaan pääsääntö ja pääkäsittely poikkeus, jonka torjumiseksi lakiin on otettu joukko tulkinnanvaraisia säännöksiä. Näitä säännöksiä hovioikeudet tutkitsevat lähtökohtaisesti niin, että pääkäsittelyä koskevat pyynnöt voitaisiin torjua, vaikka pääkäsittelyyn olisi aihetta. Muissa pohjoismaissa toisen oikeusasteen menettely on sitä vastoin pääsäännön mukaan suullista ja kirjallinen menettely poikkeus.

897. KKO 2014:89. Jatkokäsittelylupa

1. Jatkokäsittelylupajärjestelmä otettiin käyttöön hovioikeuksissa 1.1.2011. Järjestelmää sovelletaan haettaessa hovioikeudelta muutosta käräjäoikeuden ratkaisuun. Aikaisemmin hovioikeuksissa oli voimassa Norjan mallin mukainen seulontamenettely, mutta suomalaiset hovioikeudet eivät joko osanneet tai halunneet soveltaa sitä oikealla tavalla. Jatkokäsittelyluvan esikuvana on puolestaan Ruotsin laki. Asianosainen saa hakea muutosta periaatteessa kaikkiin käräjäoikeuden ratkaisuihin, mutta tietyissä  eli ns. vähäisemmissä asioissa käräjäoikeuden päätöksestä tehdyn valituksen täysimittainen käsittely edellyttää hovioikeuden myöntämää jatkokäsittelylupaa.

2. Suomessa lupajärjestelmän soveltamisala on laajempi ja luvan myöntämisen perusteet tiukemmat kuin Ruotsisssa. Tästä huolimatta hallitus on äskettäin päättänyt "lisätä löylyä", sillä se on antanut viime viikolla eduskunnalle lakiesityksen, jonka mukaan luvan soveltamisalaa entisestään laajennettaisiin (HE 246/2014 vp). Tämäkin lakiesitys on tarkoitus runnoa läpi eduskunnan vaalikauden loppuruuhkassa sellaisenaan. Kansalaisten oikeusturvasta ei tarvitse välittää, sillä nyt on tredikästä vaatia aina tuomioistuinlaitoksen ylätasoa myöten oikeuskäsittelyn kokonaiskeston lyhentämistä, mikä näiden "huippuasiantuntijoiden" mukaan merkitsisi samalla  "oikeusturvan laadun parantamista". 

3. Asia on todellisuudessa päin vastoin, sillä valitusoikeuden tosiasiallinen rajoittaminen ja valitusten hylkääminen tavallaan heti "kättelyssä" asiaa tarkemmin tutkimatta merkitsee luonnollisesti ihmisten oikeusturvan heikentämistä. Mutta eiväthän nämä "toverit" halua tarkastella oikeusturvaa ihmisten kannalta, vaan he pitävät silmällä ainoastaan tuomioistuintyön ja tässä tapauksessa siis hovioikeuksien toiminnan sisäistä mukavuutta, "sujuvuutta" ja paljon puhuttua kustannussäästöä.

4. Korkeimmalle oikeudelle tehdään vuosittain yllättävän paljon valituslupahakemuksia asioissa, joissa hovioikeus on evännyt valittajan jatkokäsittelylupaa koskevan hakemuksen. Tämä kertoo siitä, että valittajien mielestä hovioikeudet hylkäävät lupahakemuksia perusteettomasti tai liian kevein perustein. Tähän hovioikeuksille tarjoituu oivallinen tilaisuus, sillä hovioikeudet katsovat - korkeimman oikeuden hiljaisella hyväksynnällä - ettei hylkääviä lupapäätöksiä tarvitse perustella. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on kuitenkin antanut äskettäin Norjalle langettavan tuomion sen johdosta, että hovioikeutta vastaava tuomioistuin eli lagmannsrett ei ollut perustelleet seulontapäätöstään. EIT:n tuomio johti Norjassa perusteluvelvollisuutta koskevaan lainmuutokseen, katso blogikirjoitustani numero 886/14.10.2014. 

5. HE:ssa 246/2014 vp ei ole kuitenkaan edes minkäänlaista mainintaa EIT:n sanotusta päätöksestä tai hovioikeuden jatkokäsittelylupaa koskevan epäävän ratkaisun perustelemisvelvollisuudesta. Näin siitä huolimatta, että eräät lausunnonantajista ovat oikeusministeriölle maininneet perustelujen puuttumista koskevasta epäkohdasta. Tämä on aika tyypillistä suomalaiselle lainvalmistelulle, jossa halutaan usein mieluusti vaieta todellista epäkohdista ja jossa lakiesityksiä tehtaillaan ja runtataan läpi eduskunnan loppuruuhkassa vähät välittämättä asiantuntijoiden esittämistä kriittisistä näkemyksistä. Hallituksen esitystä (246/2014 vp) edeltänyt oikeusministeriön työryhmän mietintö oli toki laajalla lausuntokierroksella ja joitakin asiantuntijoiden lausunnoista on kerrottu hallituksen esityksessä. Mutta mikä tärkeintä, hallituksen esityksen laatijat eivät ole todellisuudessa korviaan lausunnonantajien ehdotuksille lotkauttaneet, sillä asiantuntijoiden monista korjaus- tai tarkistusehdotuksista yksikään ei ole mennyt läpi! Käsittämätöntä välinpitämättömyyttä. Tämä(kin) lausuntokierros meni siis täysin hukkaan.

6. Korkein oikeus on antanut kolmen viimeisen vuoden aikana 23 jatkokäsittelylupaa koskevaa ennakkopäätötä. Se on varsin suuri määrää ja kielii osaltaan siitä, että hovioikeudet hylkäävät lupahakemuksia perusteettomasti ja omaa työtään keventääkseen. Valtaosassa mainituista ennakkopäätöksistä on katsottu, että hovioikeus on virheellisesti hylännyt hylännyt jatkokäsittelylupaa koskevan hakemuksen. Ennakkopäätösten lisäksi korkein oikeus on antanut myös julkaisematta jääneitä jatkokäsittelylupaa koskevia ratkaisuja, joissa on katsottu, että lupa olisi tullut myöntää.

7. Ko. ennakkopäätökset ja korkeimman oikeuden ns. muut ratkaisut edustavat todellisuudessa vain jäävuoren huippua, sillä asianosaiset pyytävät valituslupaa varsin usein hovioikeuden kielteiseen lupapäätökseen. Vuonna 2012 korkeimpaan oikeuteen tehtiin 198 tällaista lupahakemusta, vuonna 2013 jo 227 ja tänä vuonna mainitunlaisia valituslupahakemuksia  on syyskuun alkupuoleen mennessä tehty 213; ks. blogia numero 886/14.10.2014, kohta 22. Kun jatkokäsittelyluvan soveltamisalaaa tullaan etenkin rikosasioissa laajentamaan tuntuvasti, voidaan otaksua, että korkeimmalle oikeudelle tehtävien sanotunlaisten valituslupahakemusten määrä kipuaa jatkossa 300-400 hakemukseen vuodessa.

8. Tänä vuonna korkein oikeus on antanut tähän mennessä neljä jatkokäsittelylupaa koskevaa ennakkopäätöstä (KKO 2014:4, 31, 63 ja 89). Olen kommentoinut ratkaisua KKO 2014:31 blogijutussa numero 845/21.5.2014. Viimeisin jatkokäsittelylupaa koskeva ennakkopäätös (2014:89) annettiin tänään.

KKO 2014:89

9. Ko. tapauksessa A:n internet-sivustoillaan julkaisema laaja aineisto oli sisältänyt X:n ja Y:n kunniaa loukkaavia väitteitä, joiden osalta A tuomittiin käräjäoikeudessa rangaistukseen kunnianloukkauksesta. Sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä annetun lain 22 §:n 3 momentin nojalla käräjäoikeus määräsi A:n poistamaan ylläpitämiltään internet-sivustoilta kaikki sellaiset verkkoviestit, joissa mainittiin X:n tai Y:n nimi tai muutoin esitettiin viittauksia heihin tai heitä koskevaan asiaan. Valituksessaan hovioikeudelle A katsoi, että poistettavaksi olisi saanut määrätä ainoastaan lainvastaisiksi todetut verkkoviestit. Vaasan hovioikeus ei myöntänyt asiassa jatkokäsittelylupaa. Korkein oikeus sen sijaan katsoi, että hovioikeuden olisi pitänyt myöntää jatkokäsittelylupa muutos- ja ennakkoratkaisuperusteella.

10. Hovioikeuden lupamenettelyssä on tapahtunut virhe, sillä kuten korkeimman oikeuden perusteissa todetaan, hovioikeuden olisi tullut myöntää lupa kahdella perusteella, eli a) ns. muutosperusteella ja b) ennakkoratkaisuperusteella. Tapauksessa ei ole ollut lain edellyttämällä tavalla lainkaan selvää, että käräjäoikeuden antama verkkoviestin hävittämismääräys tai sen laajuus olisi ollut oikea ratkaisu. Vaikuttaa päin vastoin melko selvältä, että käräjäoikeuden ko. ratkaisu on sananvapauden kannalta liian pitkälle menevä ja siten virheellinen. Tapaus osoittaa, etteivät hovioikeudet aina välitä pohtia, olisiko asiassa myönnettävä jatkokäsittelylupa jonkin erillisen kysymyksen osalta. Tavoitteena näyttäisi olevan,paitsi perusteettomien, myös monien hankaliksi katsottujen valitusten "tappaminen" mahdollisimman vähällä vaivalla. Kustannussäästöä saattaa kenties syntyä, mutta varsinaisesta tutkinnasta karsittujen (seulottujen) valitusten joukossa on myös runsaasti  asioita, joille olisi pitänyt myöntää jatkokäsittelylupa. 

887. KKO 2014:74. Pääkäsittely hovioikeudessa

1. Hovioikeus ratkaisee valitusasiat pääsäännön mukaan esittelystä yksinomaan kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston eli lähinnä valituksen ja käräjäoikeuden tuomion perusteella (OK 26:12.1). Hovioikeuden suullinen pääkäsittely, jossa kuullaan asianosaisia, todistajia ja asiantuntijoita, on poikkeuksellinen käsittelytapa, jonka toimittamiseen hovioikeudella on velvollisuus ainoastaan tietyissä tapauksissa (OK 25:13-16). 

2. Hovioikeuden pääkäsittelyä koskevat säännökset ovat osin tulkinnanvaraisia ja vaikeaselkoisia. Tietyissä tapauksissa pääkäsittelyä ei nimittäin tarvitse toimittaa, vaikka siihen lähtökohtaisesti olisi velvollisuus. Sääntelyn sekavuutta lisäävät säännökset siitä, milloin käräjäoikeudessa vastaanotettua todistelua ei tarvitse ottaa hovioikeuden istunnossa uudelleen vastaan. 

3. Säännösten tulkinnanvaraisuus ja hovioikeudelle annettu laaja harkintavalta niiden soveltamisessa on johtanut epäyhtenäiseen käytäntöön. Hovioikeudet suhtautuvat asianosaisten pääkäsittelyn toimittamista koskeviin pyyntöhin usein kielteisesti. Korkein oikeus on joutunut kymmenillä ennakkopäätöksillään puuttumaan pääkäsittelyn toimittamisessa esiintyviin virheellisiin tulkintoihin tai suoranaisiin laiminlyönteihin. 

4. Pohjoismaista esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa samoin kuin monissa muissakin maissa toisen oikeusasteessa menettely on pääsääntöisesti suullista ja kirjallinen menettely poikkeus. Suomessa hovioikeudet ovat tottuneet yli 200 vuoden aikana kirjalliseen prosessiin, niin hyvin, että hovioikeustuomarit suhtautuvat pääkäsittelyn toimittamiseen edelleen torjuvasti. 

5. Hovioikeudet tulkitsevat pääkäsittelyn toimittamista koskevia säännöksiä mielellään niin, ettei pääkäsittelyä tarvitsisi pitää eikä asianosaisia ja näiden avustajia sekä todistajia kutsua hovioikeuteen kuultavaksi. Kirjallinen menettely, joka ei ole julkista ja jossa oikeuden jäsenet puuhastelevat keskenään, on tuomareista ilmeisesti mukavampi ja helpompi tapa kuin asianosaisten ja näiden asianajajien läsnä ollessa tapahtuva julkinen istunto.  Euroopan ihmisoikeussopimuksen hyväksymisen myötä hovioikeudet ovat joutuneet ottamaan lusikan kauniiseen käteensä ja toimittamaan, usein pitkin hampain, pääkäsittelyjä lähes kolmanneksessa tutkittaviksi otetuista valitusasioista. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hovioikeudet pitävät edelleen pääkäsittelyä pidetään lähinnä ikävänä tai tarpeettomana velvollisuutena. Hovioikeuksien tuomarit pyrkivät hylkäämään asianosaisten pääkäsittelyn toimittamista koskevia pyyntöjä silloinkin, kun pääkäsittelyn toimittamista voitaisiin perustellusti pitää asian selvittämisen kannalta tarpeellisena.

6. Tämä käy ilmi nyt tarkasteltavasta korkeimman oikeuden 5.10. 2014 antamasta ennakkopäätöksestä KKO 2014:74. Käräjäoikeus oli tuominnut syytetty A:n törkeästä pahoinpitelystä ynnä muusta 1 vuoden 2 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. A valitti tuomiosta hovioikeuteen ja vaati ensisijaisesti, että syytteet hylätään ja toisissijaisesti, että vankeusrangaistusta alennetaan. A pyysi lisäksi, että hovioikeus toimittaa pääkäsittelyn näytön uudelleen vastaanottamista varten. Syyttäjä vaati valituksesssaan, että A:lle tuomittua rangaistusta korotetaan.

KKO 2014:74

7. Turun hovioikeus hylkäsi A:n pyynnön pääkäsittelyn toimittamisesta tarpeettomana, koska käräjäoikeudessa vastaanotetun suullisen todistelun uudelleen vastaanottamista ei voitu pitää tarpeellisena eikä pääkäsittelyn toimittamiseen ollut muutakaan aihetta.Syyttäjän valituksen johdosta hoviokeus korotti A.lle tuomitun rangaistuksen kahdeksi vuodeksi vankeutta.

8. Korkein oikeus myönsi A.lle valitusluvan. Valituksessaan A vaati, etä hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan hovioikeuteen pääkäsittelyn toimittamista varten.

9. Korkein oikeus paneutui perusteluissaan aluksi huolella ja hovioikeutta paljon yksityiskohtaisemmin ja paremmin, paitsi pääkäsittelyn toimittamista koskeviin säännöksiin, myös hallituksen esityksessä asiasta esitettyihin tulkintoihin (kohdat 14-17). Tämän jälkeen perusteluissa pohditaan erikseen pääkäsittelyn tarpeellisuutta a) näytön vastaanottamiseksi ja b) A:n itsensä kuulemiseksi. Korkein oikeus päätyi (kohdat 18-20) siihen, että hovioikeus oli voinut hylätä näytön vastaanottamisen tarkoituksessa tapahtuvan pääkäsittelypyynnön.

10. Korkein oikeus useissa aiemmin antamissaan ennakopäätöksissä katsonut, että hovioikeuden olisi tullut toimittaa näytön vastaanottamiseksi pääkäsittely.  Esimerkiksi ratkaisussa KKO 2014:45 korkein katsoi, että hovioikeus oli valtion vahingonkorvausvastuuta koskevassa asiassa menetellyt virheellisesti, kun se oli hylännyt valittajien pyynnön pääkäsittelyn järjestämisestä näytön uudelleen arvioimista varten. Samaan lopputulokseen korkein oikeus päätyi myös ratkaisussa KKO 2014:56 selostetussa huumausainerikosta koskevassa tapauksessa, jossa korkeimman oikeuden perustelujen mukaan oli jäänyt epäselväksi, oliko käräjäoikeuden näytön arvio ollut oikea. Hovioikeus oli menetellyt virheellisesti jättäessään pääkäsittelyn toimittamatta. Molemmissa tapauksissa juttu on palautettu takaisin hovioikeuteen.

11. Palatkaamme nyt ratkaisuun KKO 2014:74. Päätöksen perustelujen kohdissa 21- 29 korkein oikeus on pohtinut laajasti yksinomaan A:n kuulemiseksi toimitettavaa pääkäsittelyä. Sen sijaan Turun hovioikeus oli ohittanut mainitun kysymykseen kokonaan. A ei ollut itse pyytänyt pääkäsittelyn toimittamista ainoastaan omaa kuulemistaan varten, mutta hovioikeus voi silti toimittaa pääkäsittelyn; tällaista pääkäsittelyä kutsutaan pienimuotoiseksi pääkäsittelyksi (pikkupääkäsittely).  

12. Korkeimman oikeuden mukaan (perustelujen kohta 24) hovioikeus voi tiedustella valittajan kantaa pääkäsittelyyn toimittamiseen rangaistuksen määräämiseen liittyvien seikkojen johdosta. Hovioikeuden tulisi mainitun kysymyksen selvittämiseksi käyttää kyselyoikeuttaan, joka on yksi tuomioistuimen käytettävissä oleva keino harjoittaa asian selvittämiseksi tarpeellista materiaalista prosessinjohtoa. Esillä olevassa tapauksessa hovioikeus ei kuitenkaan tiedustellut A:n ko. mielipidettä, vaan ohitti pikkupääkäsittelyä koskevan kysymyksen kokonaan. Korkein oikeus arvostelee perusteluissaan hovioikeuden sanoyyua passiivisuutta eli prosessinjohtovelvoitteen laiminlyöntiä.

13. Korkein oikeus totesi perustelujen kohdissa 28-29, että hovioikeuden olisi tullut toimittaa pääkäsittely, jossa A:ta olisi kuultu rangaistuskysymyksen osalta. Kun näin ei ollut tapahtunut, korkein oikeus kumosi hovioikeuden tuomion A:lle tuomitun rangaistuksen osalta ja palautti asian tältä osin takaisin hovioikeuteen.

14. Hovioikeuden pääkäsittelyä, jossa käräjäoikeudessa esitettyä suullista näyttöä ei oteta uudelleen vastaan, vaan jossa kuullaan vain asianosaisia tai joitakuita heistä, kutsutaan siis pienimuotoiseksi pääkäsittelyksi tai pikkupääkäsittelyksi. OK 26 luvun pääkäsittelyä koskevat säännökset ovat puutteellisia sikäli, että niissä ei mainita erikseen mahdollisuutta toimittaa pääkäsittely pienimuotoisena; välillisesti tämä kuitenkin ilmenee ko. säännöksistä. 

15. Hovioikeudet eivät näytä aina edes tuntevan pienimuotoista pääkäsittelyä, vaan ne tarkastelevat päätöksissään ainoastaan näytön vastaanottamiseksi ja arvioimiseksi toimitettavaa pääkäsittelyä.Tämä on selvä puute ja yksi osoitus hovioikeuksien omaksumasta kannasta välttää pääkäsittelyn toimittamista mahdollisimman usein. 

16. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisuissaan korostanut nimenomaan syytetyn oikeutta tulla myös muutoksenhaussa henkilökohtaiseksi kuulluksi ja nähdä tai kohdata tuomarinsa. Samoin on tehty pääkäsittelyn toimittamisvelvollisuutta koskevassa hallituksen esityksessä (HE 105/2009 vp s. 16-19 ja 67-68). Lakiesityksen mukaan asianosaisen henkilökohtaisen kuulematta jättämisen perusteiden tulee olla painavia. OK 26 luvun 14 §:n 2 momentin mukaan asianosaisen pyyntö voidaan tällöin hylätä vain, jos pääkäsittelyn toimittaminen on selvästi tarpeetonta huomioon ottaen erityisesti asian laatu ja merkitys asianosaisille.

17. Pienimuotoisten pääkäsittelyjen toimittaminen hovioikeuksissa on jokseenkin harvinaista. Tästä voidaan päätellä, etteivät hovioikeudet joko tunne kyseistä mahdollisuutta tai suhtautuvat sellaiseen pääkäsittelyyn torjuvasti. Yksinomaan asianoaisten kuulemiseksi toimitettava pääkäsittely ei yleensä vie aikaa kovin paljon. Ratkaisussa 2014:74 mainitussa tapauksessa valittaja A:n henkilökohtainen kuuleminen rangaistusseuraamuksen osalta olisi voitu toimittaa luultavasti parissakymmenessä minuutissa. Hovioikeus voi yleensä asettaa tietyn lyhyehkön määräajan, jonka kuluessa asianosaisten on esitettävä lausumansa.

18. Korkein oikeus on jo aiemmin kiinnittänyt hovioikeuksien huomiota pienimuotoisen pääkäsittelyn toimittamiseen. Tällainen pääkäsittely voidaan toimittaa asianosaisen pyynnöstä, mutta tarvittaessa, kuten ratkaisussa KKO 2014:74 selostetusta tapauksesta ilmenee, myös tuomioistuimen omasta aloitteesta. Pääkäsittelyn keskiössä voi olla asianosaisen kuulustelu todistelutarkoituksessa tai käräjäoikeuden jutussa tuomitsema rangaistus tai vahingonkorvaus. Edellä mainitussa ratkaisussa KKO 2014:56 on katsottu, että käräjäoikeudessa tuomitun rangaistuksen ankaruus  on yksi huomioon otettava tekijä arvioitaessa asian merkitystä asianosaiselle.

19. Ratkaisussa KKO 2012:99 selostetussa tapauksessa tavanomaisesta pahoinpitelystä 60 päivän ehdolliseen vankeusrangaistukseen tuomittu syytetty, jota ei ollut aiemmin rikoksista tuomittu, valitti hovioikeuteen ja vaati rangaistuksen lieventämistä sakoksi sekä pääkäsittelyn tomittamista suullisen todistelun uudelleen vastaanottamiseksi ja tullakseen henkilökohtaisesti kuulluksi rangaistuksen mittaamiseen vaikuttavista henkilökohtaista olosuhteistaan. Rovaniemen hovioikeus hylkäsi pääkäsittelyn toimittamista koskevan pyynnön eikä muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. Korkein oikeus katsoi, ettei pääkäsittely ollut tarpeellista näytön uudelleen arvioimiseksi. Sitä vastoin A:n itsensä kuulemiseksi hovioikeuden pääkäsittelyä ei korkeimman oikeuden mukaan voitu pitää tarpeettomana. Asia ei ollut rangaistuksen määräämisen osalta niin selväpiirteinen eikä  A:n kannalta myöskään niin vähämerkityksellinen, että pääkäsittelyä olisi voitu pitää selvästi tarpeettomana. Korkein oikeus kumosi hovioikeuden tuomion A:lle tuomitun rangaistuksen osalta ja palautti asian hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

20. Lain esitöissä (HE 105/2009 vp) on korostettu, että hovioikeuden on toimitettava pääkäsittely, jos asianosainen sitä vaatii ja näin tulee menetellä myös silloin, kun kysymys ei ole suullisen todistelun uskottavuuden arvionnista. Pääkäsittely voidaan toimittaa esimerkiksi vain valittajan kuulemiseksi, jolloin kysymys ei ole käräjäoikeusmenettelyn toistamisesta, vaan asianosaisen oikeudesta ajaa asiaansa ja kohdata tuomarinsa hänelle tärkeässä asiassa.

21. Vaikuttaa siltä, että hovoikeudet eivät joko tunne tai hyväksy lain esitöistä ilmenevää lainsäätäjän tavoitetta, ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä tai edes korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiä. Hovioikeuksien tapa ohittaa mainitut oikeusläheet ja siteerata perusteluissaan yksinomaan lakitekstiä, jossa ei ole säännöksiä pienimuotoisen pääkäsittelyn toimittamisesta, on vääränlaista säästämistä ja asianosaisten oikeusturvan unohtamista.

22. Finlexistä löytyy vuosilta 2010-2104 ainoastaan yksi varsinaista tai pienimuotoista pääkäsittelyä koskeva hovioikeusratkaisu (VaaHO 2013:4). Tapauksessa on kysymys riita-asiasta, jossa hovioikeus hylkäsi toisen vastaajan näytön vastaanottamiseksi ja uudelleen arvioimiseksi tai vaihtoehtoisesti ainoastaan hänen itsensä kuulemiseksi esittämän pyynnön pääkäsittelyn toimittamisesta. Ratkaisusta ei ole jostakin syystä otettu mainintaa Vaasan hovioikeuden kotisivulle.

23. Korkein oikeus on puolestaan antanut 20 viimeisen vuoden aikana kymmeniä ennakkopäätöksiä, jotka koskevat hovioikeuden velvollisuutta toimittaa pääkäsittely. Vuosilta 2010-2104 mainittuja ennakkopäätöksiä on annettu 10 kappaletta. Pääkäsittelyt eivät tunnu oikein kiinnostavan hovioikeuksia eikä korkeimman oikeuden asiasta antamilla ennakopäätöksillä näytä olleen riittävää oikeuskäytäntöä ohjaavaa vaikutusta. 

886. EIT: Valituksen seulontapäätös on perusteltava

1. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) antoi 2.10.2014 Norjalle langettavan tuomion, joka koskee hovioikeutta vastaavan tuomioistuimen eli lagmannsrettin velvollisuutta perustella päätöstään, jolla valitus seulotaan varsinaisesta tutkinnasta (täystutkinnasta). EIT katsoi tapauksessa (Hansen v. Norway, application no. 15319/09) antamassaan ratkaisussa, että valittaja ei ollut saanut Euroopan ihmisoikeussopimuksen EIS) 6 artiklan 1 kappaleessa tarkoitettua oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä, kun Borgartingin lagmannsrett (toimipaikka Oslo) ei ollut perustellut seulontaa (siling) koskevaa päätöstään asianmukaisella tavalla.

2. EIT:n ratkaisusta on laadittu tuomioistuimen verkkosivuilta löytyvä lehdistötiedote. EIT:n tuomio kokonaisuudessaan löytyy tästä.

3. Hroar Anton Hansenin Ekheim Invest AS -nimistä yhtiötä vastaan käräjäoikeudessa (tingrett) nostama vahvistuskanne koski parempaa oikeutta kiinteistöön, jonka yhtiö oli ostanut Hansenin entiseltä vaimolta. Hansen väitti, että hän oli omistanut puolet kiinteistöstä. Alioikeuskäsittelyn erityispiirteisiin kuului, että tingrett lyhensi alun perin kolmipäiväiseksi suunnitellun pääkäsittelyn viiteen tuntiin. Alioikeus hylkäsi Hansenin kanteen 21.1.2008 antamallaan tuomiolla. 

4. Hansen valitti lagmannsrettiin ja vetosi valituksessaan pääkäsittelyn yllättävään lyhentämiseen, minkä vuoksi hän ei ollut voinut  kuulustuttaa oikeudessa kaikkia todistajiaan tai esittää asiakirjanäyttöä omistusoikeudestaan. Lagmannsrett epäsi 12.6.2008 valitusasian pääsyn täystutkintaiseen käsittelyyn toteamalla päätöksessään lyhyesti, että oli selvää, ettei valituksella ollut mahdollisuutta menestyä. 

5. Ihmisoikeustuomioistuin totesi ensiksi, ettei alioikeuskäsittely ollut loukannut Hansenin oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, vaikka pääkäsittelyn aikaa oli lyhennetty. Asiassa oli kuitenkin pidetty pääkäsittely, jossa kumpikin osapuoli oli ollut saapuvilla ja esittänyt selvitystä. 

6. EIT:n mukaan tapauksessa oli kysymys siitä, oliko lagmannsrett laiminlyönyt perustella päätöstään, jolla se oli kieltäytynyt ottamasta Hansenin valitusta asiallisesti tutkittavakseen. EIT:n mukaan lagmannsrett oli vain toistanut siviiliprosessilain asianomaisen säännöksen sanamuotoa, kun se oli todennut olevan selvää, ettei valituksella ollut menestymisen mahdollisuutta. Tämän jälkeen Hansen teki vielä valituksen ylimmälle oikeudelle, mutta Høysterettin ankeutvalg -niminen jaosto ei 19.9.2008 myöntänyt hänelle muutoksenhakulupaa.

7. EIT totesi, että lagmannsrettin toimivalta ei rajoittunut ainoastaan lainsoveltamis- eli oikeuskysymysten tutkintaan, vaan tuomioistuimeen voitiin valittaa myös näytön eli tosiasiakysymysten osalta. Hansenin valituksessa oli kysymys lain soveltamisesta sekä alioikeuden käsittelyä koskevasta päätöksestä, jolla se oli lyhentänyt pääkäsittelyn keston kolmesta päivästä viiteen tuntiin. Hansenin valitus koski siten myös tosiseikkoja, joiden osalta hän ei valituksensa mukaan ollut saanut alioikeudessa tilaisuutta todistajien kuulemiseen ja kirjallisten todisteiden esittämiseen.

8. EIT lausui, ettei se voi tapauksesta ilmenevien olosuhteiden perusteella olla vakuuttunut siitä, että lagmannsrettin päätöksen 12.6.2008 perusteluja voitaisiin pitää riittävinä, kun otettiin huomioon lagmannsrettin laaja toimivaltaa sekä valittaja Hansenin intressit. EIT otti myös huomioon, että lagmannsrettin päätös ei ollut lopullinen, vaan siitä voitiin valittaa Norjan korkeimpaan oikeuteen (Høyesterett), jos mainitun tuomioistuimen valituskokoonpano (ankevalg) antoi siihen luvan. EIT:n mukaan lagmannsrettin niukat perustelut eivät antaneet Hansenille mahdollisuutta hyödyntää sanottua valitusoikeuttaan tehokkaalla tavalla. 

9. Näissä olosuhteissa EIT katsoi, että koska lagmannrett ei siis ollut perustellut seulontapäätöstään asianmukaisella tavalla, Hansenin tapauksessa oli rikottu oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan EIS 6 artiklan 1 kappaleen määräyksiä.

10. Ratkaisunsa loppupuolella EIT totesi, että Norjassa on vuonna 2010 muutettu lakia siten, että lagmannsrettin tulee perustella seulontaa koskeva päätöksensä. Lainmuutoksen johdosta myös lagmannsrettin käytäntö on muuttunut. Tämä ei kuitenkaan estänyt EIT:ta ottamasta kantaa aiemmin voimassa olleen lain aikana annetun seulontapäätöksen puutteellisiin perusteluihin.

11. Kuten EIT:n perusteluista ilmenee, Norjan lainsäädännön ja oikeuskäytännön muutokset perustuvat YK:n ihmisoikeuskomitean Abushanif -tapauksessa (rikosjuttu) Norjalle vuonna 2008 antamaan langettavaan ratkaisuun. Ihmisoikeuskomitea katsoi Norjan rikkoneen KP-sopimuksen oikeudenmukaisen oikeudenkäyntiä koskevia velvoitteita, kun lagmannsrett ei ollut perustellut päätöstään olla ottamatta A:n tekemää valitusta enempään tutkintaan, vaan oli vain todennut lain sanamuotoa siteeraten olevan selvää, ettei valitus voi menestyä ("klart at anken ikke ville føre frem"). Tämän jälkeen Høyesterett katsoi kolmessa vuonna 2009 vahvennetussa kokoonpanossa antamassaan ratkaisussa, että lagmannsrettenin perustelemattomat seulontapäätökset rikkoivat KP-sopimuksen 14 artiklan 5 kohtaa, jossa taataan jokaiselle rikoksesta tuomitulle oikeus muutoksenhakuun. Ks. näistä ratkaisuista myös Virolainen - Martikainen, Tuomion perusteleminen (2010) s. 166.

12. EIT:n ratkaisu annettiin äänestyksen (6-1) jälkeen. Huomionarvoista on, että eriävän mielipiteen tuomioon jätti nimenomaan norjalainen tuomari Erik Møse, joka on toiminut EIT:ssa vuodesta 2013. Aikaisemmin Møse on ollut lyhyen aikaa Høysterettenin jäsenenä ja sitä ennen lagmannsrettin tuomari ja  - yllätys yllätys - juuri Borgartingin lagmannsrettenissä. Tämä on mielenkiintoista, sillä EIT:n ko. ratkaisu koski nimenomaan kyseisen tuomioistuimen siling-päätöstä.

13. Voisiko EIT:n ratkaisulla olla vaikutusta suomalaisten hovioikeuksien jatkokäsittelylupa- asioissa tekemien päätösten perustelemiseen? Suomen lainsäädäntöön kopioitiin vuonna 2003 nimenomaan Norjan siling -menettelyä vastaava seulontamenettely. Hovioikeudet eivät, kun laki ei niitä siihen nimenomaan velvoittanut, perustelleet asiallisesti päätöksiään, jolla valitus seulottiin varsinaisesta jatkokäsittelyssä, vaan päätöksissä siteerattiin ainoastaan laissa olevia yleisiä sanontoja (fraaseja), joilla valitus saatiin seuloa. Olen kritisoinut mainittua käytäntöä ja yleensä koko seulontamenettelyä monissa kirjoituksissani, esimerkiksi Defensor Legis -lehdessä vuuonna 2003.

14. Seulontamenettely jäi, kuten odottaa saattoi, varsin lyhytaikaiseksi, sillä se korvattiin jo vuonna 2010 lakiin (OK 25 a luku) otetuilla jatkokäsittelylupaa koskevilla säännöksillä. Mutta perustelemiskäytäntö ei muuttunut, sillä hovioikeudet eivät perustele myöskään päätöstä, jolla jatkokäsittelylupaa ei myönnetä. Tällaisesta päätöksestä on käytävä OK 25 a luvun 17 §:n 1 momenin mukaan ilmi ainoastaan kolme muutenkin itsestään selvää asiaa, eli se 1) että kaikki mainitun luvun 11 §:ssä säädetyt perusteet jatkokäsittelyluvan myöntämiselle on tutkittu; 2) jatkokäsittelylupaa ei ole myönnetty; ja 3) että käräjäoikeuden päätös jää pysyväksi.

15. Laissa ei siis otettu mainintaa lupahakemuksen hylkäävän päätöksen perustelemisesta. Lain esitöissä mainitaan, että hovioikeus voi perustella lupaa koskevan kielteisen päätöksen laajemmin kuin OK 25 a:17.1:ssa sanotaan (HE 105/2009 vp s. 65); sama kanta ilmenee KKO:n ratkaisusta 2013:14, kohta 12. Mainitussa momentissa luetelluissa kohdissa ei tosin ole kysymys päätöksen varsinaisista perusteluista. Kun laissa ei ole nimenomaista perustelujen ilmoittamiseen velvoittavaa säännöstä, eivät hovioikeudet vaivaudu - tietenkään - ilmoittamaan perusteluja silloin, kun lupaa ei myönnetä. Mikään instanssi tai viranomainen ei ole tähän epäkohtaan puuttunut, ei korkein oikeus, oikeuskansleri tai eduskunnan oikeusasiamies.

16. Hovioikeuksien perustelut, jos sellaisista ylipäätään voidaan puhua, käsittävät joka tapauksessa yksinomaan OK 25 a luvun ao. lainkohtia täydellisesti mukailevat fraasi- tai fasadiperustelut. Hovioikeus mainitsee aluksi, miksi valittaja tarvitsee luvan, eli esimerkksi sen, ettei valittajana olevaa rikosasian syytettyä ole tuomittu käräjäoikeudessa neljää kuukautta ankarampaan vankeusrangaistukseen. Tämän jälkeen ilmoitetaan, jälleen tarkasti lain sanamuotoa käyttäen, että jatkokäsittelyluvan myöntämisen perusteet on tutkittu. "Hyväksi" lopuksi päätöksessä yksilöidään OK 25 a:11:ssä mainitut luvan myöntämisperusteet tai oikeastaan se, ettei lupaa ole millään ko. lainkohdassa mainitulla perusteella syytä myöntää. 

17. Hovioikeus kirjoittaa esimerkiksi, että "ei ole ilmennyt aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputulosta". Tämä ei kuitenkaan riittä valittajalle, sillä hän haluaisi tietää, mitkä ovat hoviokeuden konkreettiset perustelut eli miksi hovioikeus on katsonut, että sanottua epäilyn aihetta ei ole ilmennyt ja miksi valituksessa esiteyt perusteet ja todisteet eivät riitä asian saattamiseen täystutkintaan. Näitä syitä hovioikeuden tuomarit eivät kuitenkaan millään halua valittajalle ilmoittaa. Valittaja saa ko.salailusta käsityksen, että hovioikeus ei ole halunnut noteerata lainkaan hänen esittämiään seikkoja, todisteita tai juridisia näkökohtia. Hovioikeus ei välitä perustella ratkaisuaan konkreettisillä syillä, vaikka valituksessa on asianmukaisesti perustelleen katsottu, että käräjäoikeuden ratkaisu ei ole ainoastaan epäilyttävä, vaan selvästi virheellinen ja lainvastainen. Valittaja siis perustelee valitustaan, mutta hovioikeus ei perustele päätöstään. Tämä on kyllä perin outoa "vuoropuhelua".

18. Olen kritisoinut sanotunlaista käytäntöä ja puutteellista lainsäädäntöä monta kertaa. Ks. esimerkiksi blogikirjoituksia 554/8.3.2012, kohdat 11-13, ja 735/29.5.2013, kohdat 3 ja 11.    Hovioikeuksien omaksumaa salailuun perustuvaa käytäntöä tulisi muuttaa niin, että jatkokäsittelyluvan epäävät päätökset perusteltaisiin asianmukaisella tavalla eikä vain tyydyttäisi toistamaan, millä perusteella lupa olisi voitu, jos olisi haluttu, myöntää. Toisin kuin Norjan Høysterett, Suomen korkein oikeus ei ole ollut kehnosta asiantilasta millänsäkään. Jatkokäsitteluvan myöntämistä koskevissa ennakkopäätöksissään, niitä on annettu kahden viimeisen vuoden aikana jo lähes parikymmentä, korkein oikeus kyllä perusteelee seikkaperäisesti, miksi hovioikeuden olisi tullut myöntää lupa. Sen sijaan KKO ei puutu sanallakaan hovioikeuksien omituiseen käytäntöön jättää luvan epäämispäätökset tyystin perustelematta.  

19. Ne samat näkökohdat, joiden EIT on katsonut tapauksessa Hansen v. Norja vaativan lagmannsrettenin siling-päätöksen perustelemista, pätevät luonnollisesti myös suomalaisen hovioikeuden päätökseen, jolla jatkokäsittelylupaa ei myönnetä. Lagmannsrettenin tavoin myös hovioikeuden toimivaltaan kuuluu tutkia, ei vain käräjäoikeuden ratkaisuihin liittyviä oikeuskysymyksiä, vaan myös näyttö- ja tosiasiakysymyksiä, joiden osalta hovioikeuteen saadaan valittaa. Hovioikeuden olemattomissa perusteluissa valittajalle ei kerrota, miksi hänen valituksensa on seulottu ja miksi sitä ei ole haluttu ottaa tutkittavaksi hovioikeuden varsinaisessa käsittelyssä. Tämän vuoksi on ymmärrettävää, että useat hovioikeudelta hylkäävän lupapäätöksen saaneet valittajat haluavat valittaa päätöksestä edelleen korkeimpaan oikeuteen. Siihen heille ei kuitenkaan tarjoudu kunnollista mahdollisuutta, koska hovioikeus ei ole kertonut, mitkä ovat ne konkreettiset ja tosiasialliset syyt. joilla lupahakemus on hylätty.

20. Korkein oikeus myöntää vuosittain lähes kymmenkunta valituslupaa hovioikeuden jatkokäsittelylupaa koskevissa asioissa. Mutta tämä on vain jäävuoren huippu eli vain osa niistä kaikista valituslupahakemuksista, joita jatkokäsittelyluvan hylkäämistä koskevista hovioikeuden päätöksistä KKO:lle tehdään. Tilastokeskuksen, oikeusministeriön, hovioikeuksien tai korkeimman oikeuden julkisuuteen saatetuissa tilastoissa taikka edes jatkokäsittelyluvan myöntämistä koskevissa lainvalmisteluasiakirjoissa (esim. OM:n mietintöjä ja lausuntoja 10 /2014) ei kerrota, kuinka paljon mainittuja valituslupahakemuksia korkeimmalle oikeudelle vuosittain tehdään.

21. Vuonna 2012 jatkokäsittelylupajärjestelmän piiriin kuului 36 % kaikista hovioikeuksissa ratkaisuista asioista eli noin 3 700 valitusasiaa. Niistä lupa myönnettiin noin 1 800 asiassa (49 %) ja lupa taas evättiin noin 1 600 järjestelmän soveltamisalaan kuuluvassa asiassa (43 %).

22. Sain korkeimman oikeuden viestintäpäälliköltä tietoja jatkokäsittelylupa-asioita koskevien valituslupahakemusten määristä. Tilastoluvut ovat siis korkeimman oikeuden tiedossa ja tarkassa seurannassa, vaikkei niitä ole haluttu julkistaa. Vuonna 2012 KKO:een tuli sanottuja asioita 198, vuonna 2013 yhteensä  227 kpl ja vuonna 2014 10.9. mennessä 213 kpl. Vaikuttaa siltä, että ko. valituslupahakemusten määrä tulee tämän vuoden loppuun mennessä ylittämään 300 kappaleen rajan. Näiden lupahakemusten joukossa on luultavasti runsaasti sellaisia asioita, joissa hakijat eivät tiedä tai heillä kenties ei ole edes aavistusta siitä, millä konkreettisilla perusteilla hovioikeus on hylännyt heidän jatkokäsitelylupahakemuksensa. 

23. Oikeusministeriön työryhmä on viime helmikuussa jättämässään mietinnössä ehdottanut jatkokäsittelylupajärjestelmän soveltamisalan merkittävää lajentamista (OM:n mietintöjä ja lausuntoja 10/2014). Ehdotuksen mukaan järjestelmää sovellettaisiin jatkossa yleisesti kaikissa riita- ja hakemusasioissa. Rikosasioissa vastaaja tarvitsisi jatkokäsittelyluvan, jos häntä ei ole tuomittu ankarampaan rangaistukseen kuin kahdeksan kuukautta vankeutta. Kun sanottu raja on nykyisin neljässä kuukaudessa, merkitsi ehdotus toteutuessaan lupajärjestelmän todella huomattavaa kiristämistä. On selvää, että valittajien oikeusturva tulee entisestään huononemaan.

24. Ministeriön työryhmä ei ehdota lupapäätösten perustelemista. Mietinnössä ei ole edes pohdittu mainittua kysymystä. Mietinnön johdosta on pyydetty lausuntoja, joita on annettu oikeusminsteriölle yhteensä 34. Parissa kolmessa lausunnossa on mainittu kysymys jatkokäsittelylupapäätöksen perustelemisesta, mutta vain sivulauseessa ja ikään kuin ohimennen. Tällaisilla vienoilla toteamuksilla ei ole käytännössä minkäänlaista merkitystä, vaan ne sivuutetaan jatkovalmistelussa tyystin. Lausunnonantajien olisi tullut painottaa päätösten perustelemisen merkitystä selvin sanoin ja nostaa kunnon debatti siitä, ettei hakemuksen hylkääviä päätöksiä perustella nykyisin asiallisesti mitenkään.

25. Jos OM:n työryhmän mietintö toteutuu, on selvää, että korkeimmalle oikeudelle tehtävien valituslupahakemusten määrä jatkokäsittelylupa-asioissa kasvaa tuntuvasti. Todennäköistä on, että ko. valituslupahakemusten vuotuinen määrä nousee nykyisestä 300 hakemuksesta noin 500 hakemukseen.

26. Nyt olisi korkea aika vaatia, että hovioikeudet ryhtyisivät perustelemaan päätöksiä, joilla jatkokäsittelylupahakemus hylätään. Perustuslain 21 §:n 2 momentin mukaan jokaisen oikeus saada tuomioistuimelta perusteltu päätös on yksi oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumisen perusedellytyksiä. EIT:n Hansen -tapauksessa Norjalle antama opetus ja langettava tuomio soveltuu mutatis mutandis myös hovioikeuden jatkokäsittelylupamenettelyyn. Tuntuisi oudolta, jos Suomessa haluttaisiin yhä edelleen ummistaa silmät ihmisoikeussopimukselta, ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuilta sekä perustuslain vaatimuksilta.

27. Jos saaennustaa, niin luulisin, että mikään ei tule, tässäkään asiassa, muuttumaan. Hovioikeudet, korkein oikeus, oikeusministeriö ja sen lainvalmisteluosasto, oikeuskansleri, eduskunnan oikeusasiamies sekä nykyisin "remmissä" olevat harvat prosessioikeutta edustavat oikeusoppineet tulevat myös jatkossa visusti vaikenemaan ko. ongelmasta. Hovioikeudet ja KKO:n presidentti  - viimeksi tänään Helsingin Sanomissa taloustoimittaja Petri Sajarin haastattelemana - kannattavat mieluusti OM:n edellä mainitun työryhmän mietintöä, jossa ehdotetaan jatkokäsittelyluvan soveltamisalan tuntuvaa laajentamista ja rajoitetaan samalla valittajien oikeutta saada asiat hovioikeudessa kunnolla tutkituiksi. Oikeusturvan kaventamista ja rajoittamista koskeviin ehdotuksiin suhtaudutaan hyväksyvästi ja aplodeja antaen, mutta oikeusturvan parantamiselle tai edes sen säilyttämiselle joten kuten nykyisellä tasolla sen sijaan viitataan kuuluisalla kintaalla.

727. KKO 2013:30 Jatkokäsittelyluvan myöntäminen hovioikeudessa

1. Muutoksenhaku käräjäoikeudesta hovioikeuteen ja hovioikeusmenettely uudistuivat vuoden 2011 alussa, kun muutoksenhakujärjestelmää koskeva oikeudenkäymiskaaren (OK) muutos tuli voimaan. Yksi merkittävä muutos on se, että aikaisempi seulontajärjestelmä on korvattu uudella jatkokäsittelylupajärjestelmällä. Toiseksi hovioikeuden pääkäsittelyn ja todistelun vastaanottamisen edellytykset ovat tiukentuneet aikaisemmasta. Tarkoituksena on ollut karsia pääkäsittelyjen määrää, vaikka nuo määrät ovat olleet meillä selvästi pienempiä kuin esimerkiksi Ruotsin hovioikeuksissa. Käräjäoikeuden suorittaman näytön arvioinnin riitauttaminen ei nykyisin enää automaattisesti johda siihen, että suullinen todistelu otettaisiin hovioikeudessa uudelleen vastaan, vaan valituksia voidaan aikaisempaa enemmän ratkaista ilman todistelun uudelleen vastaanottamista.

2. Uudistuksen tavoitteena on, että hovioikeuksien voimavarat voitaisiin kohdentaa aikaisempaa tarkoituksenmukaisemmin laajojen ja vaikeiden asioiden ratkaisemiseen. Uuden lupajärjestelmän myötä hovioikeus voi jo menettelyn alkuvaiheessa evätä selvästi perusteettomia valituksia samoin kuin sellaisia valituksia, joissa aiemmin on jouduttu järjestämään suullinen pääkäsittely. Uudistuksilla pyritään hovioikeuksien käsittelyaikojen lyhentämiseen.

3. Jatkokäsittelyluvasta säädetään OK 25 a luvussa. Riita-asioissa jatkokäsittelylupa tarvitaan, jos käräjäoikeuden ratkaisu on asianosaiselle vastainen vain rahasaamisen osalta ja asianosaisen vaatimuksen ja käräjäoikeuden ratkaisun välinen ero (häviöarvo) on alle 10 000 euroa (OK 25 a:5). Rikosasioissa syytetty tarvitsee jatkokäsittelyluvan, jos häntä ei ole tuomittu ankarampaan rangaistukseen kuin neljä kuukautta vankeutta (OK 25 a:6). Syyttäjä ja asianomistaja tarvitsevat jatkokäsittelyluvan, jos rikoksesta ei ole säädetty ankarampaa rangaistusta kuin sakko tai enintään kaksi vuotta vankeutta (OK 25 a:7).

4. Jatkokäsittelyluvan myöntämisperusteista säädetään OK 25 a luvun 11 §:ssä. Sen 1 momentin mukaan hovioikeuden on myönnettävä jatkokäsittelylupa, jos:

1) ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste);
2) käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei ole mahdollista arvioida jatkokäsittelylupaa myöntämättä (tarkistusperuste);
3) lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa (ennakkopäätösperuste); tai
4) luvan myöntämiseen on muu painava syy (painavan syyn peruste).

5. Jatkokäsittelylupa on siis myönnettävä, jos yksikin mainituista perusteita on olemassa. Lupaperusteet ovat samat kuin Ruotsin laissakin (RB). Poikkeuksena tästä on kuitenkin OK 25 a luv. 11 §:n 2 momentin säännös, jonka mukaan jatkokäsittelylupaa ei kuitenkaan tarvitse myöntää edellä mainitulla muutosperusteella yksinomaan näytön uudelleen arvioimista varten, ellei käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ole perusteltua aihetta epäillä valituksessa esitettyjen seikkojen perusteella. Tällaista rajoitusta ei ole Ruotsin laissa. Kyseinen OK:n säännös perustuu suomalaisten hovioikeustuomareiden suullisia käsittelyjä koskevaan kammoon ja siitä johtuvaan taipumukseen välttää pääkäsittelyjä kaikin mahdollisin keinoin aina kun se vain suinkin on mahdollista.

6. Blogissa 493/14.10.2011 kerroin, että eri hovioikeuksien lupakäytännössä on isoja eroja. Helsingin hovioikeudessa valituslupa-asioista jopa kaksi kolmasosaa (n. 66 %) jää ilman lupaa ja siis jatkokäsittelyä; näissä tapauksissa valitus hylätään niin sanotusti kättelyssä ilman varsinaista asian tutkimista. Kouvolan hovioikeudessa sitä vastoin valituslupien hylkäysprosentti on vain 20. Näiden lukujen perusteella ehdittiin jo arvailla, että valituslupien suuri hylkäysprosentti Helsingissä johtuu siitä, että hovioikeus olisi keksinyt lupamenettelystä hyvän konstin purkaa jutturuuhkiaan. Helsingin hovioikeuden presidentti Mikko Könkkölä on toki kiistänyt nämä arvelut selittäen, että jotkut hovioikeudet ovat vain varovaisempia kuin toiset. Könkkölän mukaan heille ei tulisi edes mieleen purkaa jutturuuhkia tällä tavoin. Niinkö - uskokoon ken haluaa.

7. Korkein oikeus antoi maaliskuun alussa 2012 ensimmäiset neljä ennakkopäätöstä jatkokäsittelyluvan edellytyksistä. Niiden tarkoituksena on ohjata hovioikeuksien epäyhtenäistä lupakäytäntöä. Olen kommentoinut mainittuja ratkaisuja KKO 2012:25, KKO 2012:26, KKO 2012:27 ja KKO 2012:28 blogissa nro 554/8.3.2012.

8. Vuonna 2012 korkein oikeus on antanut vielä ainakin neljä muuta jatkokäsittelylupaa koskevaa ennakkopäätöstä: KKO 2012:31, 33, 44 ja 83. Olen kommentoinut vm. ratkaisua eli tapausta KKO 2012:83 blogissa 660/31.10.2012.

9. Viime viikon lopulla annettu uusi ratkaisu KKO 2013:30 koskee hyvin tyypillistä tapausta, jossa jatkokäsittelylupa olisi ilman muuta pitänyt myöntää, mutta joossa hovioikeus - Helsingin hovioikeus - on lakonisesti ja ilmeisesti lähinnä laiskuuttaan tai välinpitämättömyyttään päätynyt luvan epäämiseen. Tässä ratkaisuseloste KKO 2013:30.

10. Lyhyesti sanottuna kyse oli tapauksesta, jossa rikosjutun asianomistajat vaativat törkeän kotirauhan rikkomisen perusteella loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä kumpikin 2 000 euron suuruista korvausta. Vahingonkorvauskäytäntöä seuraavan Henkilövahinkoasiain neuvottelukunnan suosituksen mukaan tämän tyyppisissä rikoksissa olisi tuomittava korvaukseksi kärsimyksestä 500 - 2 000 euroa. Rikokset uhrit vaativat siis suosituksen mukaista enimmäiskorvausta, mutta käräjäoikeus tuomitsi minimikorvauksen. Käräjäoikeus ei vaivautunut perustelemaan ratkaisuaan millään tavalla.

11. Kun näin on asian laita, olisi hovioikeuden tullut tietenkin myöntää, kuten korkein oikeus on perusteluissaan (kohta 11) lausunut, jatkokäsittelylupa selvittääkseen, onko käräjäoikeuden ilman perusteluja tuomitsema korvaus oikea ja kohtuullinen. Ilman perusteluja hovoikeuden on ollut mahdotonta arvioida käräjäoikeuden tuomitseman korvauksen määrää. Mutta hovioikeus on laistanut oman tutkimisvelvoitteensa ja mennyt yli siitä mistä aita on matalin, eli todennut lakonisesti vain, että luvan myöntämisen edellytyksiä ei ole. Kaksi instanssia on siis käsitellyt asiaa, mutta kumpikaan ei ole halunnut/viitsinyt antaaa korvauksesta perusteltua ratkaisua!

12. Tässä blogissa on puhuttu usein tuomareiden ammattietiikasta ja hyvästä tuomarintavasta. Väljät säännöstöt, joista jatkokäsittelylupajärjestelmä on oivallinen esimerkki, antavat välinpitämättömille tuomareille mahdollisuuden tulkita lakia mielensä mukaan ja keventää omaa työtään tavalla, joka saattaa vaarantaa ihmisten eli tässä tapauksessa muutoksenhakijoiden oikeusturvan kohtalokkaalla tavalla.

13. Helsingin hovoikeuden presidentillä olisi syytä valvoa jäsenistönsä lainkäyttöä hieman tarkemmin ja "tukistaa" ko. kokoonpanoa kahdessa suhteessa. Ensinnäkin jatkokäsittelylupaa koskevien säännösten oikeassa tulkinnassa ja toiseksi Henkilövahinkoasioiden neuvottelukunnan suositusten merkityksen suhteen. Kyseiset suositukset eivät toki ehdottomasti sido tuomioistunta, mutta niiden ohittaminen kokonaan tuomion perusteluissa osoittaa kyllä melkoisen leväperäistä suhtautumista oikeuslähteiden käyttöön.

14. Vai olisiko sitten niin, että hovioikeuden kyseinen kokoonpano on ohittanut neuvottelukunnan suositukset aivan tarkoituksellisesti? Toimiihan Helsingin hovioikeuden presidentti Mikko Könkkölä monien muiden sivutoimiensa ohella myös kyseisen neuvottelukunnan puheenjohtajana.

587. KKO 2012:43: Hovioikeus laiminlöi toimittaa pääkäsittelyn


1. Tampereen käräjäoikeus (nykyisin Pirkanmaan käräjäoikeus) oli marraskuussa 2009 antanut lainvoimaiseksi jääneen päätöksen, jonka mukaan vuonna 2002 syntyneen L:n huolto oli uskottu molemmille vanhemmille A:lle ja B:lle yhteisesti ja jossa L oli määrätty asumaan äitinsä A:n luona. L:llä oli ollut oikeus pitää yhteyttä ja tavata isäänsä joka toisen viikon ajan, joten hän oli päätöksen perusteella voinut asua vuoroviikoin kummankin vanhempansa luona.

2. B oli huhtikuussa 2010 vireille tulleella hakemuksella vaatinut mainitun päätöksen muuttamista, koska A:n sairastuminen päätöksen antamisen jälkeen oli heikentänyt hänen mahdollisuuksiaan suoriutua huoltajan tehtävästä ja koska yhteishuollon toteuttaminen ja vuoroviikkoasuminen ei ollut onnistunut. Pirkanmaan käräjäoikeus päätöksellään 19.1.2011 hyväksyi B:n hakemuksen ja määräsi L:n yksin B:n huoltoon ja asumaan tämän luona sekä vahvisti L:n oikeuden tavata A:ta päätöksestä  ilmenevin tavoin.

3. A valitti Turun hovioikeudelle ja vaati valituksessaan, että käräjäoikeuden päätös kumotaan ja B:n vaatimukset hylätään tai että ainakin L:n ja A:n välistä tapaamisoikeutta laajennetaan. Alkuperäisen päätöksen muuttamiseen ei valituksen mukaan ollut lapsen etuun perustuvaa syytä. A vaati edelleen, että hovioikeus toimittaa asiassa pääkäsittelyn, jossa häntä ja eräitä todistajia kuultaisiin hänen kyvystään toimia lapsen huoltajana sekä huollon, asumisen ja tapaamisoikeuden järjestämisestä lapsen edun mukaisesti.

4. Turun hovioikeus totesi käsittelyratkaisussaan 7.6.2011 käräjäoikeuden ratkaisun perustuneen riidattomiin seikkoihin ja olosuhdeselvitykseen sekä lisäksi käräjäoikeuden päätökseen kirjattuihin todistajankertomuksiin. Näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voinut jäädä oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 12 §:ssä tarkoitetun oikeudenkäyntiaineiston perusteella kokonaisuutena arvioitaessa mitään varteenotettavaa epäilystä eikä asiassa siten tarvinnut luvun 15 §:n 1 momentin mukaan ottaa vastaan suullista todistelua. Pääkäsittelyn toimittaminen oli muutoinkin luvun 14 §:n 2 momentissa tarkoitetuin tavoin selvästi tarpeetonta. Mainituilla perusteilla käräjäoikeus hylkäsi A:n pääkäsittelyn toimittamista koskevan pyynnön. Tämän jälkeen hovioikeus tutki käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuuden kirjallisessa menettelyssä. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.

5. A pyysi valituslupaa korkeimmalta oikeudelta ja valitti hovioikeuden päätöksestä. Korkein oikeus myönsi A:lle valitusluvan. Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja että asia palautetaan hovioikeuden pääkäsittelyn toimittamista varten tai ratkaistaan korkeimmassa oikeudessa suullisen käsittelyn jälkeen A:n jo hovioikeudessa vaatimin tavoin.

6. Korkeimmassa oikeudessa oli ensisijaisesti ollut kysymys siitä, oliko hovioikeus menetellyt virheellisesti jättäessään pääkäsittelyn toimittamatta. Päätöksessään, josta on annettu ennakkopäätösseloste KKO 2012:43, korkein oikeus päätyi siihen, että hovioikeuden olisi tullut toimittaa pääkäsittely. Kun hovioikeus oli siten menetellyt virheellisesti jättäessään A:n vaatiman pääkäsittelyn toimittamatta, korkein oikeus kumosi hovioikeuden päätöksen ja palautti asian takaisin Turun hovioikeuteen pääkäsittelyn toimittamista varten.

7. Korkeimman oikeuden ratkaisu kokonaisuudessaan löytyy tästä.

8. Pari sana terminologiasta. Korkeimman oikeuden päätöksessä puhutaan pääkäsittelystä. Sillä tarkoitetaan kirjallisen käsittelyn vastakohtaa eli siis suullista käsittelyä. Hovioikeudenpääkäsittelyyn kutsutaan saapuville jutun asianosaiset ja heidän avustajansa, jotka esittävät lausumansa suullisesti hovioikeuden tuomareille. Pääkäsittelyssä voidaan kuulla ja yleensä myös lähes aina kuullaan todistajia, yleensä jo käräjäoikeudessa kuultuja, mutta tietyin edellytyksin myös uusia todistajia. Hovioikeuden pääkäsittely on tavallaan käräjäoikeudessa toimitetun pääkäsittelyn toisinto, mutta toisin kuin yleensä luullaan ja esitetään, käräjäoikeuden käsittelyä ei tarvitse toistaa uudelleen koko laajuudessaan, vaan käsittelyä voidaan rajoittaa tiettyyn osaan tapausta ja ottaa vastaan vain osa käräjäoikeudessa vastaanotetusta todistusaineistosta.

9. Pääkäsittely on kirjallista menettelyä selvästi parempi ja tehokkaampi keino selvittää asiaa sekä tosiasiapuolta eli näyttökysymystä että oikeus- eli lainsoveltamista koskevien kysymysten osalta. Kun todistajia samoin kuin asianosaisia kuullaan todistelutarkoituksessa henkilökohtaisesti, saa hovioikeus kirjallista menettelyä paljon luotettavamman käsityksen todistajien ja asianosaisten kertomusten näyttöarvosta ja kertomusten uskottavuudesta. Pääkäsittelyssä hovioikeuden jäsenillä on tilaisuus esittää asianosaisille ja todistajille tarkentavia kysymyksiä, millä on erittäin suurin merkitys asian selvittämisen kannalta. Kirjallisessa menettelyssä, joka siis perustuu käräjäoikeudessa taltioituun aineistoon ja hovioikeudelle esitettyihin valitus- ja vastinekirjelmiin, tuomareilla ei sitä vastoin ole tilaisuutta  tarvittavien kysymysten tekemiseen eikä lioin mahdollisuutta arvioida todistajien ja asianosaisten kertomusten näyttöarvoa ja uskottavuutta.

10. Jostakin syystä, ilmeisesti vanhoista, jo Ruotsin ja Venäjän vallan aikaisista menneen maailman traditioista johtuen, suomalaiset hovioikeustuomarit ovat aina suhtautuneet erittäin nihkeästi pääkäsittelyjen eli suullisten käsittelyjen toimittamiseen. He ovat aina vastustaneet kaikkia lakiuudistuksia, joiden tarkoituksena on ollut vähäisessä määrin lisätä hovioikeuksien velvollisuutta pääkäsittelyn toimittamiseen. He ovat onnistuneet pyrkimyksissään, sillä meillä hovioikeusmenettely on lain mukaan lähtökohtaisesti ja pääsääntöisesti kirjallista. Esimerkiksi Ruotsin hovioikeuksissa samoin kuin useimpien muiden maiden toisen asteen tuomioistuimissa käsittely sen sijaan on pääsäännön mukaan suullista. Suomessa hovioikeudet ovat toimittaneet pääkäsittelyn ainoastaan noin 30 prosentissa riita- ja rikosasioissa, Ruotsin hovioikeuksissa pääkäsittelyjen osuus sen sijaan on ollut noin 60-70 prosentin luokkaa.

11. Vuoden 2011 voimaan tulleen lainmuutoksen yhteydessä (OK 26 luku) hovioikeuden velvollisuutta pääkäsittelyn toimittamiseen on jälleen eräiltä osin kevennetty. Toisaalta  pääkäsittelyn toimittamisvelvollisuutta, joka perustuu asianosaisen eli siis joko valittajan tai tämän vastapuolen vaatimukseen, on jonkin verran tiukennettu. Pääsääntönä on, että hovioikeuden on toimitettava pääkäsittely, jos asianosainen sitä vaatii (OK 26:14.1). Tästä on säädetty eräitä poikkeuksia, joita on selostettu melko yksityiskohtaisesti KKO:n nyt kommentoitavan ratkaisun perusteluissa. Niissä viitataan useassa kohdin lain esitöihin eli hallituksen esitykseen 105/2009 vp.

12. Näyttää siltä, että hovioikeudet, kuten tässä tapauksessa Turun hovioikeus, ovat ryhtyneet soveltamaan pääkäsittelyn toimittamisvelvollisuutta - jälleen kerran - supistavasti eli niin, että hovioikeuden ei tarvitsisi toimittaa pääkäsittelyä, ei vaikka 1) asianosainen sitä perustellusta syystä pyytää, tai 2) kun pääkäsittelyn toimittaminen on tarpeen henkilötodistelun uskottavuuden arvioimiseksi. Kuten korkeimman oikeuden perusteluista ilmenee, hovioikeuden/hovioikeuksien tulkinta ei ole sopusoinnussa lainsäätäjän tarkoituksen kanssa.

13. Korkeimman oikeuden ennakkopäätös asiantilan selventämiseksi ja hovioikeuskäytännön korjaamiseksi on siten erittäin tarpeellinen.  Mutta se, ottavatko hovioikeudet todella opikseen KKO:n ratkaisusta, on jo toinen kysymys. Turun hovioikeuden ko. ratkaisu on vain jäävuoren huippu, sillä hyvin monissa tapauksissa hovioikeudet torjuvat härskisti ja lainvastaisesti asianosaisten pääkäsittelyn toimittamista koskevia perusteltuja vaatimuksia.

14. Hovioikeuksien perustelut, joilla pääkäsittelypyyntöjä evätään, ovat usein vain näennäisiä ja fraasinomaisia. Tästä Turun hovioikeuden ko. tapauksessa esittämät perustelut ovat oivallinen esimerkki. Minua ihmetyttää suuresti, miten hovioikeus voi perustella päätöstään noin luokattomalla tavalla. Lakia eli OK 26 luvun säännöksiä on todella tulkittu ja luettu kuin se kuuluisa piru raamattua, jotta valittajan pääkäsittelypyyntö saataisiin näennäisperusteluilla torjutuksi. Perusteluissa ei ole viitsitty mainita sanaakaan lain esitöistä, vaikka vasta niistä tarkemmin ilmenee, mitä viitatuissa pykälissä on tarkoitettu. Luultavasti lain esityöt on sivuutettu päätöksenteossa kokonaan.

15. Korkeimman oikeuden ei olisi minusta kannattanut perusteluissaan tyytyä vain selostamaan, mitä lain esiöissä eli hallituksen esitöissä on kerrottu. Perusteluissa olisi voitu opetusmielessä kertoa Turun hovioikeudelle ja kaikille muillekin hovioikeuksille, mitkä ovat ne reaaliset argumentit, joiden vuoksi pääkäsittelyn toimittaminen on po. tilanteissa tarpeen toimittaa. Näitä syitä, jotka liittyvät vapaaseen todistusharkintaan ja todistelun välittömyyteen sekä yleensä asian perusteellisen selvittämisen merkitykseen, on selostettu prosessioikeuden oppikirjoissa ja niihin olen viitannut lyhyesti edellä kohdassa 9. Vihjeeksi KKO:lle: Kaikki tieto ei löydy suinkaan lain esitöistä eli hallituksen esityksestä, vaikka KKO:n perusteluista voisi niin päätellä. Oikeuslähteitä on muitakin, kuten esimerkiksi oikeuskirjallisuus.

16. Korkein oikeus ei ole perusteluissaan viitannut yksilöidysti Europan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuihin, vaikka niitä on annettu lähes "pilvin pimein" nimenomaan ko. tapauksessa eli kun on kysymys toisen oikeusasteen velvollisuudesta toimittaa suullinen käsittely. Suomikin on saanut EIT:ltä  mainittua tilannetta koskevia langettavia tuomioita. Viime vuosilta voidaan mainita esimerkiksi EIT:n ratkaisut Muttilainen vs. Suomi 22.5.2007 ja R.H. vs. Suomi 2.6.2009.

17. Myös korkein oikeus (muodollisesti Suomen valtio) on saanut EIT:ltä sapiskaa ("pyyhkeitä"), kun korkein oikeus on jättänyt suullisen käsittelyn toimittamatta niin, että menettely rikkoo EIS 6.1 artiklan määräystä oikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä. Viittaan esimerkiksi  EIT:n ratkaisuun Suuripää v. Suomi 12.1.2010, jossa ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että EIS 6 artiklan 1 kohtaa oli rikottu, kun KKO:ssa ei ollut pidetty suullista käsittelyä virkamiehen lahjusrikkomusta koskeneessa jutussa. KKO antoi Suuripään tapauksessa ennakkopäätöksen KKO 2002:51; KKO:n jaoston puheenjohtajana oli oikeusneuvos Kari Raulos ja ratkaisukokoonpanoon kuului nuorimpana jäsenenä oikeusneuvos Pauliine Koskelo.

18. Otetaanpa tähän ihmisoikeustuomioistuimen Suuripää-tapausta koskevasta tuomiosta pätkä, joka koskee  edellä mainittua kysymystä:

EIT pani merkille, että valitusaste, käsillä olevassa tapauksessa korkein oikeus, sai tutkia paitsi oikeus- myös tosiasiakysymyksiä. Korkein oikeus ei ollut, kuten se oli päätöksessään todennut, harkinnut uudelleen näyttöä vaan arvioinut oikeudellisesti eri tavoin hovioikeuden selvitetyiksi katsomia tosiseikkoja, mikä oli johtanut toiseen lopputulokseen. Kysymys ei ollut ollut todistajien kertomusten uskottavuudesta vaan siitä, miten niitä oli oikeudellisesti arvioitava. EIT katsoi kuitenkin, että käsillä olevan kaltaisissa tapauksissa tosiasia- ja oikeuskysymykset saattoivat liittyä toisiinsa siinä määrin, että niitä oli vaikea erottaa toisistaan. Korkeimman oikeuden oli tullut jossakin määrin tehdä omaa harkintaa päättääkseen siitä, olivatko tosiseikat riittävä peruste valittajan tuomitsemiselle. Sanottu koski erityisesti tahallisuutta, jonka olemassaoloa oli tutkittu nimenomaisesti vain korkeimmassa oikeudessa. Rangaistuksen korkein oikeus oli joutunut määräämään ilman valittajaa henkilökohtaisesti kuulleen alemman asteen toimittamaa seuraamusharkintaa. EIT viittasi myös rikoksen laatuun ja totesi, että jutun lopputuloksella oli välttämättä ollut haitallinen vaikutus valittajan ammattiuralle ja maineelle. Lahjusrikkomus oli vakava asia jokaiselle virkamiehelle. Vielä EIT huomautti siitä, että valittaja ja hänen asianajajansa eivät olleet saaneet tilaisuutta vastata edes kirjallisesti korkeimman oikeuden aikomukseen tuomita hänet rangaistukseen. Ottaen huomioon jutun merkityksen valittajan kannalta EIT katsoi, että korkein oikeus ei ollut voinut päättää jutusta asianmukaisesti arvioimatta välittömästi valittajan henkilökohtaisesti antamaa kertomusta ja pitämättä suullista käsittelyä. EIS 6 artiklan 1 kohtaa oli rikottu.
19. Kuten EIT:n  ratkaisun perusteluista ilmenee, esimerkiksi kysymys syytetyn väitetystä tahallisuudesta on asia, jonka selvittäminen edellyttää yleensä syytetyn henkilökohtaista kuulemista myös muutoksenhakuasteessa, jos syyte on alemmassa oikeudessa hylätty. Sama kanta ilmenee myös EIT:n Espanjaa koskevan Serrano Contreras-tapauksen tuomiosta 20.3.2012. Myös siinä pidettiin virheenä, ettei ylin oikeusaste ollut kuullut syytettyä henkilökohtaisesti, kun oli kyse rikoksen subjektiivisen tunnusmerkistöön kuuluvan tahallisuuden selvittämisestä.